Petovala: Heidi Nummi

 Petovala: Heidi Nummi. WSOY 2025 

Kansi; Riikka Turkulainen

"Moderni ekofantasia tytöstä ja ilveksestä

Laika, ilveksen suojelija, on epäonnistunut tehtävässään. Samalla kun ilves horjuu sukupuuton partaalla, elonkehällä yleistyvä väkivaltainen ääriliikehdintä tulee yhä lähemmäs myös Laikan elinpiiriä. Terävä seikkailuromaani yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, lajienvälisestä rakkaudesta ja yhteisön voimasta.

Ekokriisin jälkeisen jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta on vehreä mutta jakautunut. Suojelijoiden yhteisö joutuu seuraamaan sivusta, kun ihmisten ylivertaisia oikeuksia edistävä puolue nousee valtaan ja väkivaltainen ääriliikehdintä yleistyy. Samalla joku tuntuu tahallaan tekevän vahinkoa Laikan varjelemille viimeisille ilveksille.

Heidi Nummen esikoisromaani kysyy, millainen vaikutus ekokriisillä on yhteiskuntaan ja millaisia tunteita luonnonsuojelu herättää. Nummi kirjoittaa näkyväksi, mitä tapahtuu, kun ihmisryhmät eivät ymmärrä toisiaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka kannessa on ilves, ei voi jäädä minulta lukematta! Heidi Nummen esikoisteos Petovala vaikutti heti ensi vilaisulta kiinnostavalta, etenkin kun varsinaisia ekodystopioita ei kovin monestikaan nuorille ilmesty nykyään.

Pihka asteli mieleni kankaalla, sen pehmeät tassut painuivat sydäntäni vasten. Uusi ravistus repi jälleen kehoani. Haukoin happea ja painoin nyrkkejä vatsaani vasten.

Minun parhaani ei ollut riittänyt. (s. 17)

Kirjan maailmassa suuri osa eläinlajeista on joko kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Niinpä on perustettu ympäristöministeriön alainen suojelijoiden keskus, jossa asustaa koko joukko eri eläinlajien suojelijoita. Jokaisella on siis oma eläinlaji suojeltavanaan, ja yleensä eläintä suojellaan niin kauan, kunnes se julistetaan sukupuuttoon kuolleeksi. Sitä ennen on käytävä läpi raskas saattohoitovaihe, jolloin mitään toivoa lajin säilymisestä ei enää ole, mutta seurataan vielä viimeisiä yksilöitä. Maailma on jaettu yhteisiin suojelusmaihin, elonkehiin, joista Suomenlahden elonkehä on yksi viidestäsadasta.

Kun elämä pakkautui tiiviisti yhteen, syntyi jotain ainutlaatuista. Samalla oli tärkeää rajat ihmisille omat reviirinsä, yksi laji ei voinut enää vallata koko maapalloa. (s. 47)

Mitä suojelijalle sitten tapahtuu, kun hänen suojeltavansa kuolee sukupuuttoon? Sitten otetaan joku toinen suojeltava eläin, tai sitten aletaan surunkantajaksi. Surunkantajat ovat erillään muista oleva, naamioitu lahko, jotka tekevät päivittäisiä suruharjoituksiaan.

17-vuotias Laika suojelee ilvestä. Hän on saanut ensikosketuksensa rakkaimpaan suojattiinsa Pihkaan tämän ollessa poikanen, ja se on ilveksistä ainoa, joka antaa Laikan koskettaa tätä. Laikan päivärutiineihin kuuluu valvontakameroiden ja Pihkaan asennetun seurantalaitteen seuraaminen ja näin ollen varmistaminen, että ilveksillä on kaikki hyvin. Laikalla on kuitenkin suuri murhe kannettavanaan, sillä hänen suojelulajinsa on määrätty kuukausi sitten saattohoitoon. Nyt ympäristöministeriössä toimiva Amanda on sitä mieltä, että ilves olisi jo tuomittu sukupuuttoon kuolleeksi. Tätä Laika ei halua hyväksyä. Laika ei ole kertonut tästä kenellekään suojelukeskuksessa, varsinkaan hyvälle ystävälleen Nenekille, joka on viime aikoina tuntunut kumman etäiseltä. Nenek ja Laika ovat kasvaneet samassa kasvatuskodissa, josta molemmat ovat siirtyneet vartuttuaan suojelijaksi. Nenekin suojelulaji on palokärkitikka, ja sympaattinen Raiku onkin tuttu näky Nenekin lähellä. 

Kaikki eivät ole niin suosiollisia petoeläimiä kohtaan. Seuraavissa vaaleissa äänivyöryn saa Ihmiset ensin -niminen äärihenkinen puolue, jota johtaa provokatiivinen Vaaranmaa. Hän haluaa, että villipetojen metsästys sallittaisiin uudelleen ja vaaralliset ilvekset poistettaisiin ihmisten läheltä. Suojelijoiden kauhuksi Vaaranmaa nimitetään ympäristöministeriksi, ja myös suojelijoiden keskus saattaa olla vaarassa. 

Kirjassa seurataan myös Kira-nimisen parikymppisen naisen haastattelua. Hän on ollut vangittuna useita kuukausia toimittuuaan Verivartio-nimisessä äärijärjestössä yhdessä poikaystävänsä Joelin kanssa. Verivartio on toiminut Vaaranmaan suojeluksessa ja heidän pääkohteenaan on ollut nimenomaan ilvekset. Kira kertoo haastattelumuotoisissa osissa epävakaasta lapsuudestaan, pikkusiskostaan, jota ei ole enää nähnyt aikoihin, väkivaltaisuudestaan ja siitä, miten hän joutui Joelin kautta Verivartioon. 

Laika kiinnostuu surunkantajista ja tutustuu erityisesti Geoon, joka vastoin surunkantajien sääntöjä opettaa Laikalle suruharjoituksen tekemistä.  Laikalla on vain jokin, joka estää häntä pääsemästä täysin surun sisälle. Jokin muiston varjo, jota hän ei saa päähänsä. Laikan ja Geon välille syntyy syvä luottamus ja ystävyys, ehkä jotain vielä enemmänkin, mutta Laikaa ahdistaa se, ettei hän pääse etenemään suruharjoituksessaan. Muu surunkantajien yhteisö suhtautuu tosi nuivasti Laikan läsnäoloon yhteisössä, mutta Geo yrittää murtaa suljetun yhteisön sääntöjä. Geon suojeluseläin on ollut aikoinaan siili, nyt jo sukupuuttoon kuollut sekin.

Putosin tyhjyyden läpi, pimeään tunneliin, josta kaikki elämä oli imetty tyhjiin. Aika katosi, surussa oli vain tämä loputtomiin venytetty hetki. Paikka menetti merkityksensä, sillä suru oli kaikkialla. (s. 162)

Mutta mitä Nenekillä on meneillään? Hän on viihtynyt viime aikoina tosi tiiviisti Balkanilaislähtöisen DJ.n Pavelin seurassa, mutta miksi hän ei tunnu olevan suojelija enää koko sydämestään? Laika tuntee, kuinka heidän välillään on jokin kuilu. Samalla suojelijoiden keskuksessa kuohuu, kun kylmäkiskoinen Vaaranmaa uhkaa heidän tulevaisuuttaan ja äärijärjestö Verivartio kylvää propagandaansa. Laika on huolissaan ilveksistään, jotka käyttäytyvät levottomasti, ja lisäksi joku on sabotoinut hänen valvontakameroitaan viime aikoina. Laika on valmis suojelemaan Pihkaa ja muita ilveksiä vaikka omalla hengellään.

Ihmiset ensin, niinkö? Eikö juuri sellainen ajattelu ollut aiheuttanut Punaisen myrskyn? Eikö sellainen maailmankuva ollut syynä koko vanhan maailman kiroukseen? (s. 26)

Pidin ihan valtavasti tästä kirjasta! Olen myös hyvin iloissani siitä, että tämä on valittu Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Dystopian keinoin Petovalassa otetaan kantaa uhanalaisten eläinten tilanteeseen ja salametsästykseen (kirjassa mm. sudet on salametsästetty sukupuuttoon), poliittisiin kahtiajakoihin yhteiskunnassa, ääriliikkeisiin ja myös suruun ja sen käsittelyyn. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä syyllistä, vaan siinä yritetään ymmärtää kaikkia osapuolia. Kira tuo oman näkemyksensä siitä, miten hän lähti väkivallan polulle ja liittyi äärijärjestöön. Vaaranmaa taas todistaa sen, miten pelko voi ajaa tekemään äärimmäisiä päätöksiä. Surunkantajat taas ovat uppoutuneet niin syvälle suruunsa, että ovat juuttuneet omaan sisäänpäin kääntyneeseen yhteisöönsä. Laika ei ymmärrä, miten joku voi ottaa uuden suojeltavan eläimen ja päästä surustaan yli - ja luopua toivosta.

Pihka hyppäsi suuren lohkareen päälle ja seisoi siinä aivan liikkumatta, eikä maailmassa ollut mitään kauniimpaa, vain kissapedon voima ja viisaus. (s. 50)

Kirja pitää sisällään todella mielenkiintoisia henkilöitä, erilaisia valintoja ja kohtaloita. Parasta kuitenkin ovat eläimet, erityisesti Laikan suojelemat ilvekset. Laika kokee uskomattomia tunteita juostessaan Pihkan kanssa metsässä ja tuntiessaan tämän turkin pehmeyden jalkaansa vasten. Heillä on hyvin ainutlaatuinen yhteys.

Kirjan juoni pitää tosi hyvin otteessaan. Loppua kohti tulee hyvinkin jännittäviä tilanteita, joissa sydämeni on pakahtua jännityksestä. Toiveikas kirja tämä on silti, ehdottomasti. Petovala on ehdottomasti parhaita lukemiani YA-dystopioita. Toivotan kirjalle kovasti onnea Finlandioihin!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Myrskynsilmä: Meri Luttinen

Myrskynsilmä: Meri Luttinen. WSOY 2020

 

Kansi: Riikka Turkulainen

"Kaunis historiallinen fantasiaromaani esikoistekijältä

16-vuotias Kainu joutuu luopumaan entisestä elämästään ja tulevaisuuden haaveistaan, kun hänelle lankeaa suuren tietäjän rooli. Muinaissuomalaiseen fantasiamaailmaan sijoittuva seikkailu kertoo koskettavasti nuoren aikuisen oman paikan etsimisestä ja löytämisestä.

Keskikesän yöttömänä yönä Kainu seisoo punamultakehien reunalla. Nuoret tytöt löytävät riitissä paikkansa emännyyden, äitiyden tai käsityöläisyyden kehistä. Sisimpänä on viisi tietiän kehää, joista voimallisimpaan kukaan ei ole päässyt satoihin vuosiin. Kun Kainu astuu keskimmäiseen kehään, hänen osakseen lankeaa suuri tehtävä – eikä hän ole enää sama. Kainu joutuu lähtemään hurjalle ja pitkälle matkalle, jonka aikana hänen on myös selvitettävä, kuka hän itse on."(WSOY)

 Oma arvio:

Tämä(kin) kirja on sellainen, jota en oikeastaan aikonut lukea. Toisena syynä oli viimeaikainen fantasiaan kyllästyminen, toisena... niin, no, kansikuvalla ON väliä minulle! Jostain syystä kirjan kansikuva ei miellytä silmääni, sen värit on ankeat ja tyyli sellainen, että ajattelin kirjan olevan satufantasiamainen teos enemmänkin alakouluikäisille. Ei minun pirtaani tällä hetkellä sovi sellaiset. 

Kuitenkin tämä kirja osattiin vakuuttaa minulle, sillä niin muutamat työkaverit kuin kirjabloggaajatkin kehuivat kirjaa kovasti ja ajattelin sittenkin antaa tälle mahdollisuuden. Ei ole kirjaa kansiin katsominen, ajattelin. 

Kirjassa  alussa seurataan 16-vuotiaan Kainun aikuistumisriittiä kuvitteellisessa Kolmen kuninkaan kaupungissa, jossa eletään kuten muinaissuomessa. Tietiän riitissä kaikki nuoret naiset saavat tietää nyt kymmenen erilaisen kehän avulla tulevan tehtävänsä ja arvonsa kyläyhteisössä. Tulevaisuus määrittyy sen mukaan, pääseekö vaikkapa äitiyden, käsityön, emännyyden kehään vai johonkin viidestä tietiän kehistä. Kainu pääsee yllätyksekseen kymmenenteen tietiän kehään, joka on kehistä kaikkein arvovaltaisin. Riitin valmistanut kylän Tietiä vannottaa muita tyttöjä olemaan vielä vaiti Kainun kehästä, sillä sisimpään kehään pääseminen on todella harvinaista. Kainun elämä muuttuu nyt totaalisesti, sillä hän muuttaa Tietiän luo oppiin saavuttamaan parantamisen taidot.

- Näkijällä on vastuu. Näkemällä väärin voi vahingoittaa. Ja näkemällä oikein voi parantaa. (s. 53)

Kainu saa huomata, että kyläläiset suhtautuvat häneen oudoksuvasti siitä pitäen, kun tämä on aloittanut Tietiän opissa. Ystävät Hopea ja Miela alkavat etääntyä hänestä päivä päivältä enemmän. Kainulle mieheksi suunniteltu Vaito naitetaankin Hopealle siinä vaiheessa, kun Kainu löytää metsästä valkoisen suden, Viiman, joka on määrätty hänen voimaeläimekseen. Kainua susineen pidetään liian erikoisena, joten tämän on viisainta lähteä muualle, viereiseen Hohkalinnan kaupunkiin. Mukaansa Kainu saa Tietiän kaulassa riippuneen salaperäisen riipuksen. Taakse jää suru isosiskon kohtalosta, menetetyistä ystävistä ja sulhasesta. Arvostettaisiinko Kainua uudessa kaupungissa enemmän?

- Sen nimi on Myrskynsilmä. Ja se on voimakas. Muuta en tiedä.

Kainu toisti nimen hiljaa mielessään. Se kuulosti liian mahtavalta niin yksinkertaiselle esineelle. Kylmä metalli kihelmöi ihoa vasten, kun hän sujautti korun paidan alle. Osa tuntemuksesta oli jännitystä ja uteliaisuutta. (s. 95)

Hohkalinnassa Kainu törmää kuitenkin vielä isompiin ongelmiin, sillä kyläläiset kärsivät nälkää ja kurjuutta mielivaltaisesti käyttäytyvän Linnanherran takia. Yhdessä uuden ystävänsä Otavan avulla Kainu tajuaa riipuksensa, Myrskynsilmän, voiman, kunhan vain riipuksen toinen puoli on löydetty. Kainun on myös tehtävä matka salaiseen kolmanteen kaupunkiin, Sarajalaan, jonka olemassaolosta on kiistelty, mukanaan sinne kuuluva Myrskynsilmä. Matkalla Kainu oivaltaa hyvin olennaisia asioita siitä, mikä on tärkeää. Hän tutustuu nuoreen Oraan, joka auttaa Kainua tutkimaan Myrskynsilmän arvoitusta. Hän on vaikean valinnan edessä: jäädäkö turvalliseen ja täydelliseen Sarajalaan, jossa Oran silmät polttavat katseellaan, vai lähteäkö takaisin Hohkalinnaan tuhoamaan peili, joka on saattanut koko kaupungin asukkaat ahdinkoon.

- Ei kai mikään paikka - tai kukaan ihminen - ole täydellinen, vaikka haluaisi siltä vaikuttaa. (s. 281)

Kirjan muinaissuomalainen maailma kyläyhteisöineen ja parantajineen tuo minulle vahvasti mieleen viime vuosina ilmestyneet fantasiakirjat Maresin voima (Maria Turtschaninoff) ja Sinisen talon noita (Maria Carole). Kirjan alun aikuistumisriitti on myös hyvin tyypillinen monissa viime vuosina ilmestyneissä fantasioissa ja dystopioissa, esimerkkinä mainittakoon Kim Liggettin Armonvuosi ja Veronica Rothin Outolintu.

Myrskynsilmä on tasaisesti viihdyttävä fantasia, jossa on hiukan satufantasian piirteitäkin. Vaikka kirja sijoittuu kuvitteelliseen fantasiamaailmaan, tulee vaikutelma, kuin lukisi jotain muinaissuomalaista historiallista romaania. Esikoiskirja on saanut jo tunnustusta osakseen, sillä se on sekä Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia - että Topelius-palkintoehdokas vuodelle 2020.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa/vlogeissa:

Lastenkirjahylly

Ruusun nimi

Siniset helmet

Kirjafile (Youtube)

Nörttitytöt (Katinka Sarjanoja) 

Kirjahilla

 

Samantyylistä luettavaa:

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Carole: Sinisen talon noita 

 

Lisään kirjan seuraaviin 2021 lukuhaasteisiin:

 

Helmet:

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

Popsugar:

A book set mostly or entirely outdoors

Vahvat naiset -lukuhaaste:

Nainen joka ei ole 2000-luvulta

Booklist Queen:

Recommended by a colleague

 

 

Taikuri ja taskuvaras -trilogia: Anniina Mikama

Taikuri ja taskuvaras: Anniina Mikama. WSOY 2018. (Taikuri ja taskuvaras #1)

Kansi: Sami Saramäki

"Vakuutan teille, että teitä vedetään nenästä ihan koko rahan edestä!

Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, juonittelua ja jännitystä. Se on tarina, jossa ihmeistä ja unista tulee totta.

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890 ja Mina on pian osa show'ta, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon, liikkumaan ja puhumaan.Nuoret huomaavat olevansa toisilleen enemmän kuin ystävät, mutta kummankin menneisyydessä on pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla - muutama taikatemppu hihassaan." (WSOY)

Oma arvio:

Olen pyöritellyt tätä kauniskantista kirjaa käsissäni siitä asti, kun se vuosi sitten ilmestyi, mutten jostain syystä saanut luettua Anniina Mikaman esikoisteosta Taikuri ja taskuvaras kuin vasta nyt. Viime vuoden Hel-YA:n yleisöäänestyksessä kirjan päähenkilöt, Mina ja Tom, voittivat parhaan YA-kirjaparin palkinnon, samaten kun graafikko Sami Saramäen taiteilema kansi voitti  äänestyksessä parhaan YA-kirjakannen palkinnon. Lisäksi kirja voitti vuoden 2018 Topelius-palkinnon.

Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Mina, on tottunut elämään köyhyydessä ja kurjuudessa sen jälkeen, kun hän menetti vanhempansa traagisessa onnettomuudessa. Mina elättää nyt itsensä taskuvarkaana, ja asuu vuotavassa ladossa 1800-luvun lopun Helsingissä. Kun Mina huomaa nuoren, komean miehen sujauttavan kadulla hienon kellon taskuunsa, Mina huomaa jälleen kerran tilaisuutensa koittaneen. Varkaus onnistuu loistavasti, mutta kotivajalleen päästyään Mina huomaa, ettei hänen varastamansa esine näytäkään kellolta. Ja sitten oven takana jo huhuilee tuo sama nuorimies, joka pyytääkin poliisien kutsumisen sijaan Minan kahville kanssaan ja tekee ehdotuksen, joka muuttaa täysin Minan elämän. Näin Mina muuttaa Tomin hienoon kartanoon, alkaen pitää seuraa erityisen kärttyiselle ja hankalalle professorille. Lisäksi hän saa auttaa muissa talon askareissa.

Se oli taidetta ja todellista magiaa, ja katsomon pimeydessä Mina tunsi, kuinka kaikki hänen ympärillään olivat unen kaltaisesssa tilassa, johon taikuri oli heidät vaivuttanut ja piti heitä nyt täysin vallassaan. (s. 117)

Tomasz Alexander on niin ammatiltaan kuin elämäntavaltaan taikuri, mutta myös keksijä. Hänen talonsa pursuaa hänen ihmeellisiä mekaanisia keksintöjään, jotka tuntuvat sen ajan ihmisistä ihmeellisiltä. Aidon oloiset lentävät linnut, ihmeellinen sisälle rakennettu puutarha eläimineen ja huikeat illuusioshowt hämmästyttävät ihmisiä. Mina katselee lumoutuneena, kuinka Tom osaa flirttailla yleisölle, ja tietysti ihastuu nuoreen mieheen välittömästi. Vapaa-ajalla Tom käyttäytyy kuitenkin oudon muodollisesti ja kohteliaasti. Yksi Tomin ihmeellisimmistä keksinnöistä on tismalleen Tomilta näyttävä humanoidirobotti, jota kutsutaan Sotamieheksi. Sotamiehen aivot koostuvat ihmeellisistä virtapiireistä, ja robotti onkin hyvin oppivainen ja eläväisen oloinen ihme. Mutta mitä ihmettä Tom tuntuu koko ajan salailevan menneisyydestään, ja miksei hän voi osoittaa Minaa kohtaan kiintymyksen merkkejä, vaikka selvästi pitää tästä kovasti? Professori väittää löytäneensä Tomin aikoinaan tajuttomana kadulta.

- Miksi valitsit juuri minut? hän kysyi.

- Kuinka niin? kysyi Tom. - Minä kun luulin, että sinä valitsit minut.

- Sinä olit vain...väärässä paikassa väärään aikaan.

- Oletko varma? Ehkäpä minä olinkin oikeassa paikassa oikeaan aikaan?

- En tiedä.

- Ei se mitään. Entä voisitko uskoa, että jokainen on ansainnut uuden tilaisuuden,vaikka olisikin tehnyt jotakin väärin?

Mina nyökkäsi hitaasti.

- Siihen minä voisin uskoa, hän sanoi. (s.56)

Kirjan juoni kietoutuu jännittäväksi vyyhdeksi, kun rikas herra Morton kutsuu Tomin esiintymään suuren tavaratalonsa avajaisiin. Vanhan miehen nuori rouva Cecilia ihastuu Tomiin kovasti. Mina joutuu todistamaan kauheuksia vakoillessaan tuon epäilyttävän naisen touhuja, ja pääsee myös vihille siitä, mitä hänen omille vanhemmilleen mahdollisesti on tapahtunut.

Minulla oli hyvin toisenlainen käsitys kirjasta etukäteen. Odotin todella hykerryttävää romantiikkaa - sitä ei ollut. Odotin enemmän magiaa ja taikuutta - se jäi muutamaan esitykseen. Olin koko kirjan ajan epävarma sen kohderyhmästä: Minan näkökulmakerronta on kovin lapsekasta ja kirjan romanttinen osuuskin jää niin kesyksi, että kirja olisi mielestäni enemmän jo varhaisnuorille sopivaa, kun taas jotkut juonikuviot menevät melko raadollisiksi. Tomin jäyhyyteen annetaan loppuvaiheilla selitys, joka mullistaa koko kirjan juonen, mutta olisin kaivannut silti jotain hieman enemmän... Tunnetta, kuohua. Mina on jotenkin turhan laimea henkilöhahmo. Tomin luona asuvan 14-vuotiaan Joelin ja Minan ystävyys ja siitä syvenevä Joelin ihastuminen jää myös melko turhaksi  tapahtumaksi muun myllerryksen keskellä.

- Siinä on jotakin peräti luonnonvastaista, mies sanoi. -Sanalla sanoen kammottavaa. Ajatelkaa, jos tuon kaltaisia olisi enemmän, ja eräänä päivänä ne päättäisivät hyökätä ihmisten kimppuun. (s. 206)

Kirjassa parasta on steampunk-henkisyys, Tomin mekaaniset keksinnöt ja yllättävä, scifihenkinen käänne kirjan lopulla. Minun yksi lempielokuvistani on Terminator 2 - Tuomion päivä, jossa koneet ottavat vallan ja Terminator-niminen androidi lähetetään tulevaisuudesta pelastamaan Sarah Connor ja hänen poikansa. Kirjassa on hiukan samaa henkeä. Pidän myös kovasti viittauksista Vakaa tinasotamies -satuun, joka on yksi lempisaduistani. Kirjan kansikin tuo mieleen kovasti sadun.

Kirjan seuraava osa, Huijarin oppipoika, odotteleekin minulla jo lukemistaan.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka
Luetaanko tämä?
Todella vaiheessa
Unelmien aika
Kirjojen keskellä
Kirjasähkökäyrä



Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan:

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

24. A debut novel

Huijarin oppipoika: Anniina Mikama. WSOY 2019 (Taikuri ja taskuvaras #2)

Kansi: Sami Saramäki

 "Lumoavaa tunnelmaa ja jännitystä

Viime vuoden arvostelumenestys, lukijoiden rakastama Taikuri ja taskuvaras saa jatkoa. Taikuri ja taskuvaras -teoksessa esitellyn taikuri Tomin menneisyys avautuu lukijalle. Tarina on täynnä yllättäviä käänteitä, täpäriä tilanteita ja salaisuuksia.

Krakova 1824. Wiktor on kellosepän oppipoika, joka haaveilee seikkailuista ja on korviaan myöten ihastunut kauniiseen Zofiaan. Kun Wiktor joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä muuttuu. Wiktorin hengen pelastaa salaperäinen Tom - vaikka on itsekin vaarassa. Apuun tulee kelloseppä Seweryn, joka tuntuu tietävän kellojen korjaamisen ohella yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan mutkikkaisiin juonitteluihin. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen.Tom ja Wiktor ovat Taikuri ja taskuvaras -teoksesta tuttu silmänkääntäjäkaksikko. Huijarin oppipoika kertoo heidän ensimmäisestä yhteisestä seikkailustaan, josta ei puutu yllättäviä käänteitä, täpäriä tilanteita ja salaisuuksia." (WSOY)

Oma arvio:

Vaikka toisaalta olisin kauheasti kaivannut, että seuraava Taikuri ja taskuvaras -trilogian osa olisi jatkanut Minan tarinaa, aikahyppy taaksepäin osoittautuukin erittäin kiehtovaksi ratkaisuksi. Ensimmäistä osaa lukiessa kun paloin halusta tietää, mistä ja miten androidi Tom putkahti Wiktorin elämään.

Kun Wiktor kohottautui käsiensä varaan ja yritti nousta, hän tunsi selässään hirvittävän kivun leimahduksen, ja siinä samassa maailma pimeni. (s. 54)

Huijarin oppipoika on tarina Wiktorista, yhtä aikaa hänen onnestaan ja epäonnestaan tämän kohdatessa Tomin ensimmäistä kertaa. Tom nimittäin pelastaa Wiktorin hengen hänen avaruusaluksensa räjähtäessä, mutta Wiktor halvaantuu alaruumistaan loppuelämäkseen. Muuan kulkuri Seweryn sattuu paikalle ja vie onnettoman Wiktorin kotiinsa, yksinhuoltajaäitinsä luo.

Alkaa pojan hidas toipuminen ja henkinen kamppailu, eikä pojan kiukulta säästy ihana Zofiakaan, joka tuntuu löytäneen seuraa komeasta Rufus-pojasta. Kynsin hampain Wiktorin äiti lupaa Sewerynin jäädä apulaiseksi heidän taloonsa, tosin hän joutuu oleskelemaan ulkovajassa. Seweryn alkaakin tehdä erilaisia kellosepän töitä ja opettaa myös Wiktorille tätä tarkkaa työtä. Kaikilta salassa he kuitenkin korjaavat taivaalta pudonnutta, räjähdyksessä hajonnutta miestä, joka ei kuitenkaan ole kuten ihmiset. Tom on saatava "henkiin", ja Sewerynillä ja Wiktorilla on siihen suunnitelmansa.

Kirjassa on kiehtovia ja yllättäviä juonenkäänteitä, ja  se on tasaisen viihdyttävää luettavaa. 1800-luvun Krakova on hurmaava miljöö tälle uskomattomalle tarinalle, joka selittää ja taustoittaa sarjan alkuosaa.

- Haluaisin sanoa sinulle jotain kaunista, hän aloitti. - Halusin sanoa ja aiemmin. En vain tiedä, miten sanoisin sen.Ehkä minun pitäisi kirjoittaa se, mutta sanat eivät riitä kuvaamaan, miten kaunis sinä mielestäni olet. Sinä olet niitä ihmisiä, jotka tekevät kaikesta kaunista. (s. 399)

Mikaman luomissa henkilöhahmoissa on ihanaa epätäydellisyyttä, kuten Wiktor osoittaa lapsellisella kiukuttelullaan ja epävarmuudellaan Zofiaa kohtaan. Olisin ehkä kaivannut hieman rohkeampaa romantiikkaa heidän välilleen, kun se nyt jää hyvin araksi tunnusteluksi. Kolmiodraama Zofian, Rufuksen ja Wiktorin välillä on ratkaistu hyvin kypsän haikealla tavalla.

- Minun kaltaiseni lähetettiin pahimpiin paikkoihin, hän sanoi. - Sinne, minne ihmissotilaat eivät voineet mennä. Ja ennen kaikkea sinne, minne ihmissotilaat kieltäytyivät menemästä. Meidät lähetettiin tuhoamaan, ja me olimme siinä työssä tehokkaampia kuin mikään muu sotakone konsanaan. Mutta minä olen saanut siitä tarpeekseni. (s. 150)

Kiehtovinta kirjassa on se, kuinka Tom opettelee ihmismäisyyttä matkimalla ja tarkkailemalla ihmisiä. Hän on ollut tulevaisuuden avaruussiirtokunnassa taistelurobottina, mutta vastoin ohjelmointeja halunnut lopettaa tappamisen ja matkannut näin 1800-luvun Krakovaan. Tom ei halua tappaa enää ketään, ja siitä hän pitää kiinni. On kiehtovaa ajatella, että tekoälyllekin voisi kehittyä moraalinen ajattelukyky. Tomin saapuminen tulevaisuudesta tuo taas mieleeni yhden lempielokuvistani, Terminator 2 - Tuomion päivä, sillä kirjan asetelmassa on hyvin paljon samaa. Tästä mainitsinkin jo ensimmäisen osan arviossani.

- Suru on tunne, joka on vain ihmiselle tuttu. Mutta uskon tietäväni siitä jotakin. Se on kuin virhe, jota ei voi korjata, ja se muistuttaa minua itsestään joka hetki. (s. 178)

Huijarin oppipoika sopii hyvin myös sellaisille, jotka eivät ole lukeneet sarjan ensimmäistä osaa. Suosittelen kuitenkin lukemaan sarjan oikeassa järjestyksessä, että ensimmäisen osan yllättävyys säilyisi. 

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet
Bibbidi Bobbidi Book
Kirjojen keskellä

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Tinasotamiehet: Anniina Mikama. WSOY 2020. (Taikuri ja taskuvaras #3)

Kansi: Sami Saramäki

"Maaginen seikkailu viktoriaanisessa Lontoossa

Palkitun Taikuri ja taskuvaras -trilogian päätösosassa taikuri Tom ja hänen rakastettunsa Mina kohtaavat vaarallisimman vihollisensa kaukaa toisesta ajasta.

Tomin ja Minan nimet näyttävät hyvältä yhteisen taikashow’n mainosjulisteessa. Kulissien takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan toisilleen vain hyviä ystäviä? Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento." (WSOY)

Lukunäyte: https://issuu.com/kirja/docs/9789510446461-tinasotamiehet

Oma arvio:

Anniina Mikaman Tinasotamiehet on ollut minulle tämän kevään odotetuin kirja. Viime vuonna vaikutuin kovasti sarjan ensimmäisestä (Taikuri ja taskuvaras) ja toisesta (Huijarin oppipoika) osasta, jotka tarjoavat ihan uudenlaista, magiaa ja hiukan scifiaineksiakin sekoittelevaa fantasiaa nuorille. Kun sarjan toisessa osassa hypättiinkin yllättäin ensimmäisen osan tapahtuma-ajasta taaksepäin, nyt iloksemme ja onneksemme pääsemme lukemaan, miten Minalle, Tomille, Sotamiehelle ja Wiktorille käy.

- Olen yrittänyt jättää menneisyyden taakseni, sanoi Tom. - Mutta se palaa aina takaisin muistuttamaan minua asioista, jotka haluaisin unohtaa. (s. 41)

Kun aiemmissa osissa on seikkailtu 1800-luvun Helsingissä ja Krakovassa, nyt lukija pääsee kiehtovaan Lontooseen. Kärttyisä Wiktor-professori saa nimittäin yllättävän kutsun ystävältään Sir Gilbertiltä, joka haluaa näyttää jotain hyvin hämmentävää vanhalle ystävälleen. Tom, Mina ja Alexiksi nimetty androidi (entinen Sotamies) päättävät laajentaa taikashowtaan Lontooseen ja innostuvat matkasta yhtä lailla.

Matka ja saapuminen Lontooseen on kuvattu kiehtovalla tavalla. Heti alkujaan Mina joutuu paikallisten taskuvarkaiden uhriksi, mutta itsekin taskuvarkailleena hän osaa reagoida nopeasti ja saa pienen pitkäkyntisen nalkkiin. Tätä kautta hän tulee heti tutustuneeksi Clerkenwellin jengiin, johon kuuluu joukko laitakatujen poikia ja tyttöjä. Erityisen tutuiksi tarinan myötä tulevat Percy, Ollie ja joukon vanhin Jimmy, joka iskee silmänsä kauniiseen taikurin avustajaan Minaan.

Wiktor yllättyy totisesti kohdatessaan vanhan rakkautensa Zofian. Sir Gilbert on halunnut järjestää tämän yllätyksen vanhalle ystävälleen. Wiktorin ja Zofien toisilleen tiuskiminen ja äyskiminen on hupaisaa luettavaa, kun lukija voi heti alusta aavistella, mihin tämä lopulta johtaa. 

Minan, Tomin ja Alexin taikashowt saavat suurta suosiota Lontoossakin ja herättävät suurta ihmetystä erikoisuuslaatuisuudellaan. Minan ylpeys on Vakaa tinasotamies -satuun pohjautuva illuusioshow, joka symboloi samalla hänen ja Tomin epäsuhtaista rakkautta. Mina kun ei voi koskaan saavuttaa Tomin kanssa sitä, mistä haaveilee - koska Tom on kone eikä kykene koskaan tuntemaan rakkautta. Mina taas ei usko koskaan rakastavansa ketään muuta niin paljon kuin Tomia. Sitten muuan impressaari Lumley esittää Minalle tarjouksen, jossa tämä saisi mainetta ja kunniaa, mutta joutuisi jättämään Tomin ja muut lopullisesti. Mina on vaikean valinnan edessä. Haluaako hän alkaa luoda omaa silmänkääntäjän uraansa Lontoossa ja sanoa hyvästit Tomille?

Meillä oli niin vähän aikaa. Ja sittenkin se, mitä meillä on ollut, on enemmän kuin moni tässä maailmassa saa osakseen. (s. 325)

Mina tulee aavistaneeksi, että heidät paikalle kutsunut Sir Gilbert ei kerro Minan kuullen kaikkea, ja tyttö salakuunteleekin mikä on todellinen syy heidän Lontoon matkalleen. Hän kuulee puhuttavan erittäin vaarallisesta Merlinin avaimesta, joka on Tomin hallussa. Pian he huomaavat olevansa suuressa vaarassa, sillä näyttää siltä, että Tomin jäljille on päästy: tulevaisuuden androidit ovat hänen jäljillään, sillä he etsivät Marsin siirtokunnasta löydettyjä arkeoneja, jotka ovat ihan uudenlainen, muuntautuva elämänmuoto. Pian Mina, Tom, Alex, Wiktor ja Sofia ovat vanhojen englantilaismyyttien äärellä, johon liittyy kuningas Arthur ja velho Merlin. Vanhat mytologiat on kirjoitettu tässä kirjassa kiehtovalla tavalla ihan uusiksi!

- Te väitätte rakentavanne rauhaa, mutta valmistaudutte sotaan, Mina sanoi. (s. 331)

Kirjan loppu saa yllättävän scifimäisiä piirteitä, kun tulevaisuuden androidit jahtaavat Tomia. Eeppiseen lopputaisteluun liittyy myös nuo mystiset arkeonit, ihka aito velho Merlin ja tulevaisuuden telekopterit. Kyllä vain, yhtä lailla kiehtovaa ja hämmentävää on lukea kirjan hengästyttävän tapahtumarikkaita loppuvaiheita, jossa Mina joutuu tekemään vaikeita valintoja ja hyvästelemään tärkeän ihmisen. Tarinan päätös on kuitenkin kutakuinkin lukijalleen tyydyttävä. Mutta saako Mina Tomin rakastumaan itseensä? Enpäs kerrokaan!

- Sanot, että häntä ei ole olemassa vain siksi, että et voi enää koskettaa häntä. Mutta sinä kannat myös hänen muistojaan mukanasi. Ja luulenpa, että sinä yksin voit päättää, mitä teet niillä. (s. 366)

En tykästynyt tähän viimeiseen osaan niin voimakkaasti kuin Huijarin oppipoikaan, sillä koin kirjan keskivaiheilla hetkittäisiä pitkästymisen hetkiä, mutta olen todella tyytyväinen tarinan päätösosan ratkaisuihin. Mikama osaa kirjoittaa hyvin kiehtovaa, omaleimaista ja laadukasta nuorten fantasiaa. Pidän siitä, kuinka luontevasti tähän sarjaan on sekoitettu fantasian, scifin ja historiallisen romaanin aineksia. Sarjan sijoittuminen 1800-luvun kaupunkeihin lisää tarinan viehättävyyttä. Minan ja Tomin kiehtovia taikashow-kuvauksia luen suorastaan ahmimalla. Osa henkilöhahmoista tässä päätösosassa jää varjoon, kuten Wiktor ja Sofia, mutta Mina, Tom ja Alex saavat loistaa loppuun saakka.

Kun sarjan ensimmäistä osaa lukiessani olin epävarma sen kohderyhmästä, olen päässyt jo hahmottamaan ajatukseni siitä, minkä ikäisille tätä vinkkaisin työssäni. Taikuri ja taskuvaras -trilogia sopii siis mielestäni parhaiten 13-15-vuotiaille lukijoille. Itse olen vinkannut sarjan avausosaa lähinnä seiskaluokkalaisille.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahilla 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:  

6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella

Popsugar-haasteessa kirja sijoittuu kohtaan:

A Book with a robot, cyborg or AI character 

Samantyylistä luettavaa:

Stephanie Garber: Caraval-trilogia 
Kerstin Gier: Rakkaus ei katso aikaa -trilogia

Royaumen aikakirjat -sarja: Magdalena Hai

Kolmas sisar. Royaumen aikakirjat 1: Magdalena Hai. Otava 2018. (Royamen aikakirjat #1)

Kansi:  Nina von Rüdiger

"Onko uusi suurnoita vihdoin syntynyt? Upea mangahenkinen seikkailu aloittaa sarjan.

Lune, mustan noidan tytär, valmistautuu juhlimaan ystäväänsä Cieliä, joka on saamassa laulunsa, noitaluontonsa. Ciel paljastuu kuitenkin lauluttomaksi, sanchantiksi, ja kaikki ovat kauhuissaan. Edellinen sanchante oli tuhota valtakunnan.

Tyttöjen on paettava kotoa. He päätyvät Maahan, missä heitä odottaa Rehtoriksi kutsutun olennon johtama koulu ja sen toismaailmalliset asukit. Varsinkin yksi heistä, Niemann, horjuttaa Lunen tasapainoa. Kuka Niemann on, miksi Lune ei voi vastustaa häntä?

Royamessa valkoinen noita tekee kaikkensa löytääkseen tyttärensä Cielin. Valtakunnan kohtalo on jälleen vaakalaudalla."(Otava)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=YS2oGdg7Swk

Oma arvio: 

Otava lähetti ystävällisesti tämän kirjan minulle yllärinä viime kesänä, mutta en saanut tartuttua kirjaan tosissani vasta kuin vuoden lopussa. Siihen kannustimena toimi työkaverini Mintun erittäin innostava esittely Oulun kaupunginkirjaston tilaisuudessa, jossa toimme esille kaikki vuoden 2018 Lasten- ja nuorten Finlandiakirjallisuuspalkintoehdokkaat kirjaston väen kanssa. Tässä taas tuli todistetuksi oikean, innostavan kirjavinkkauksen voima!

Kun aiemmin syksyllä tartuin ensimmäisen kerran tähän kirjaan, alun hyvin mahtipontisen fantasiamainen maailma vieraannutti minua ja koin kirjan liian vaikeaksi. (Tämä on tosin hyvin monessa fantasiakirjan alussa sama haaste, eli kestää aikaa ja sinnikkyyttä päästä kirjan fantasiamaailmaan mukaan.) Sinnikkyys ja ahkera keskittyminen kuitenkin palkitaan. Tässä kirjassa tapahtumat muuttuvat kuitenkin hyvin helposti omaksuttaviksi, kunhan alun suuret kuviot on ohitettu. Tarina nappasi minut hyvin äkkiä mukaansa.

Seremonian jälkeen kaikki olisi erilaista. Ciel ja hän olisivat molemmat täysi-ikäisiä ja saaneet laulunsa. Laulujen myötä he aloittaisivat aikuisen elämänsä osana noitien yhteisöä. Erossa toisistaan. (s. 17)

Kirjan päähenkilöinä on kaksi Royamen valtakunnassa asuvaa nuorta noitaa, jotka ovat olleet aina sielunsisaria. Tummanpuhuva, valkoripsinen Lune on Mustan noidan Minuitin tytär, räiskyvätukkainen Ciel taas Valkoisen noidan Auben tytär. Kirjan tapahtumat alkavat suuresta noitien sielulaulun rituaalista, jossa tällä kertaa Cielin on tarkoitus saada tietää oma laulunsa. Royamen noidila on tällainen riitti, jossa sielupeiliin katsomalla nuori noita saa tietää oman laulunsa eli mahtinsa. Lune on aimmin saanut tyytyä peiliin katsottuaan vähänoidan asemaan, mutta hän on varma, että Cielin laulu on todella vahva. Niinpä kaikki meneekin mönkään, kun Cielin peilissä ei näykään mitään! Noitien maailmassa lauluton noita on hylkiö, arvoton ja pelättykim sanschant, ja tämän kohtalona on joutua ikuisuuksiksi vankilaan Oublianttiin.

Noidat menivät ihmisestä. Erot olivat pieniä. Heidän korvansa malli oli kulmikkaampi ja vailla selv'sti erottuvaa korvanlehteä. Tolkienilainen. Toinen asia, joka selvästi erotti heidät ihmisestä, olivat heidän kulmahampaansa, jotka olivat terävät ja muuta riviä pidemmät, niin kuin kissoilla. (s. 152)

Lunen äidillä Minuitilla on kuitenkin suunnitelma, ja hän lähettää Cielin turvaan yhdessä tyttärensä kanssa eri ulottuvuuten, Maahan, jossa toimii ajasta ja paikasta toiseen liikkuva koulu, Lyceum. Turvaksi tyttärelleen Minuit lähettää kissan hahmoon naamioidun demonin nimeltä Loiri. Tähän ajanjaksoon suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu: "tavanomaiseen" kouluelämään erikoisessa, elävässä Lyceumissa, jonka rehtori, eräänlainen parvimainen Paimen, aiheuttaa järkyttäviä hylkimisoireita Cielille, mutta jota Lune sietää yllättävän hyvin. Koululla noidat tutustuvat veljeskolmikkoon, jonka vanhin Adam on samalla rehtorin assistentti, keskimmäinen Niemann kiehtoo Lunea hyvin voimakkaasti ja nuorimmaisen Karlon kohtalona on tulla Cielin familiariseksi, halusi tämä tai ei.

"Lyceum on siis paimenen suojeluksessa elävä pandimensionaalinen eläin. Ulkoisesti se on koulu" (s. 101)

Vaikka kirjan alussa mainitaan noitien panseksuaalisuus luonnollisena osana heidän kulttuuriaan, tämä ei oikeastaan näy myöhemmässä vaiheessa tarinaa mitenkään. Lunen ja Cielin mieltymykset suuntautuvat Lyceumissa hyvin heteronormatiivisesti Quinnen veljeksiin. Kirjassa on kuvattu hyvin intensitiivisesti seksiä etenkin Lunen ja Niemannin välillä. Heidän suhteensa on kuitenkin hyvin häilyvä, etenkin kun Lune saa tietää, kuka Niemann oikeasti on...tai mikä. Tarinan eri aikaulottuvuudet tuo kiehtovasti lisää tarinalle, ja monet aiemmat tapahtumat selittyvät.

Lune vastasi suudelmaan, painautui pojan kämmeniä vasten ja antoi tämän kannattaa koko painonsa. Hän maistoi metsän. Vaahteran syksyllä, kun sen lehdet olivat pudonneet, ja villivadelmat, joita kulkija löysi retkillään. Poika maistui kärpässienille, kävyille, palavalle ruoholle. Lune vajosi polvilleen. (s. 340)

Kirjan kehystarina perustuu kolmeen sisarukseen, joista siis Aube ja Minuit edustaa Valkoista ja Mustaa, ja kolmas sisar on Punainen Soleil, joka aikoinaan oli myös sanchant ja vei Royamen auringonkin kadotessaan mukanaan. Takaumat paljastavat, että Minuitilla ja Soleililla oli aikoinaan romanttinen suhde, josta kukaan muu kuin Aube ei tiedä mitään. Missä Soleil on nyt? Kirja päättyy hyvin voimakkaaseen taistoon, jossa noitien mahdit valjastuvat ja Lunenkin vähänoidan arvo paljastuu suuremmaksi kuin oli luultu. Valkoinen ei olekaan välttämättä hyvä ja Musta paha, vaan asetelmat käännähtää toisin päin.

Kolmas sisar on erittäin nautittava ja viihdyttävä kirja, johon odotan kieli pitkällä jatkoa. Mangahenkisyys tulee esille paitsi tietenkin kannesta, mutta myös Lyceumin kouluelämän kuvauksesta romanttisine kiemuroineen ja koulupukuineen. Olen viime aikoina opetellut lukemaan mangaa, joten kyllä minä tunnistin pienet mangavibat tarinasta. Vaikka kehystarinan kuviot ovat hyvin suureelliset ja monimutkaiset, ne selkiytyivät loppua kohti, niin että pysyin jopa jotenkuten kärryillä kaiken tarkoituksesta.

Kirjassa on monenlaisia suuria teemoja: ystävyys, rakkaus, hyvän ja pahan taistelu, erilaisuus. Kissaihmisenä ilahdun siitä, miten kissat ovat vahvasti mukana koko tarinassa: niin erikoisina hybridieläiminä Royamessa kuin noitien kulmahampaissa, että suojelijademoni Loirin ulkomuodossa.

Kolmas sisar on yksi Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokkaista 2018.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka
Nörttitytöt (Elisa Wiik)
Kirjat kertovat
Amman lukuhetki
Minun mielessä
Kirjakko ruispellossa
Kirjojen keskellä

   

Isetin solmu. Royaumen aikakirjat 2: Magdalena Hai. Otava 2021 (Royaumen aikakirjat #2)

Kansi: Nina von Rüdiger

"Mitä tapahtuu Maalle, kun haltiat palaavat? Upea fantasiaseikkailu jatkuu.

Suurnoitien taistelun jälkeen Lune yrittää ymmärtää hämmentävää voimaansa ja tempoilevaa poikaystäväänsä Niemannia. Samaan aikaan Lunen metsässä avaama haltiaportti on alkanut elää omaa elämäänsä. Kaunis kansa virtaa Maahan, josta Rehtori heidät aikoinaan karkotti.

Royaumessa Musta noita tekee näyttävän paluun, mutta ensimmäistä kertaa tuhanteen vuoteen valtakunnassa kytee kapina. Loistavaa Minuitia vaanii myös toisenlainen vaara: uusi hovinoita, joka ei halua enempää eikä vähempää kuin hänen sydämensä.

Sarjan ensimmäinen osa Kolmas sisar oli sekä Finlandia Junior – että Runeberg-palkintoehdokkana."(Otava)

Traileri 1 (haltiat) 

Traileri 2 (Niemann) 

Traileri 3 (Lune) 

Oma arvio: 

Hiukan minua jännitti ja pelotti tarttua tähän Magdalena Hain upeakantiseen Royaumen aikakirjat -sarjan toiseen osaan Isetin solmu, eikä siihen auttanut viimeaikainen fantasiaähky ja -jumi, joka on toki jo hieman laantumassa. Jänskäsin kovasti, että mitä jos tämä ei olekaan niin hyvä ja viihdyttävä kuin ensimmäinen osa. Sarjojen kakkososat eivät ole monesti niitä onnistuneimpia mahdollisia, etenkään jos ensimmäinen osa on ollut niinkin vetävä ja hyvä kuin tässä sarjassa. Hieman jouduin myös palauttamaan mieleeni, mitä ensimmäisessä osassa Kolmas sisar tapahtui, sillä näiden osien välissä on ehtinyt kulua jo kolme vuodenkiertoa. 

"Hän on lupautunut minulle." (s. 131)

Isetin solmu imaisi minut kuitenkin minut hyvin äkkiä pyörteisiinsä, joten huoleni oli turha. Heti kirjan alussa saan tutustua uusiin kiehtoviin henkilöihin, kuten punatukkaiseen, valkoisen noidan eli Auben entiseen hovineitoon, Renardineen  (aivan käsittämättömän vaikea nimi jostain syystä). Renardinella on salaisuus: hänen on erityisen tärkeää päästä Minuitin eli mustan noidan lähelle, sillä hän on pitkään ollut rakastunut tähän. Niinpä hän pyrkii tämän hovineidoksi, vaikka kyllä tietää, ettei Minuit voi koskaan rakastaa ketään, sillä hänen sydämensä on musta ja turra. Se ei kuitenkaan nuorta noitaneitoa hidasta. Hän on ovela, päättäväinen ja itsepintainen.

Lyceumin hypähdys oli vienyt heidät parisataa vuotta menneisyyteen, jossa taivas oli harmaankeltainen ja talojen sivut täynnä käsin maalattuja, koristeellisia mainostauluja. (s. 221)

Haltiat ovat saapuneet vieraisille noitien planeetalle Royaumeen, niin kuin myös maahan, jossa sijaitsee tuo ensimmäisessä osassa tutuksi tullut koulu, Lyceum. Se on oikeasti  ajassa ja paikassa liikkuva elävä olento, jota johtaa parviälymäinen paimen eli rehtori. Tuota koulua käy muun muassa Minuitin kaunis, valkohiuksinen ja -ripsinen tytär Lune, metsänhengeksi paljastunut hurmaava Niemann sekä hänen veljensä Adam ja Karlo. Kaikkea hämmentävää tapahtui ensimmäisen osan lopussa, mutta lyhykäisyydessään päädyttiin lopulta siihen, että Lune jatkaa opiskelua Lyceumissa, hänen demonikissansa Loiri pysyy hänen rinnallaan ja Ciel jatkaa maassa Sucre de la Couerin kahvilan pitoa, koska hän on allerginen Lyceumin rehtorille, eikä voi täten käydä koulua. Lunella taas on hämmästyttävä taito sietää rehtorin läsnäoloa.

Mutta maata haltiat pitivät yhä alkukotinaan.Se oli heidän tarujen puutarhansa. Kadotettu paratiisi. Kauniin väen vehreä maailma, johon he kenties jonain päivänä myös palaisivat. (s.86)

Haltiat ovat vielä asia erikseen. He asuttavat tekokuuta nimeltä Wbn-12, ja ovat nyt joukolla saapuneet niin maahan kun Royaumen valtakuntaan pahat suunnitelmat mielessään. Royaumessa tutustumme Nepthysiin, joka iskee heti silmänsä Renardineen, sekä Asaruun, joka valloittaa Renardinen ystävän Souriksen sydämen. Nepthyksen kaksoisveli, tavattoman komea (vaikka kaikki haltiat ovat toki kauniita) Seth sekä Anher ja Hapi matkaavat taas maahan tavoitteenaan ottaa selvää Cielistä, mutta he kiinnostuvatkin enemmän Lunesta, joka omaa erikoisen kyvyn heijastaa muiden kykyjä takaisin näille itselleen. Häntä kutsutaan peilinoidaksi. Kun Sethin ja Nepthyksen sisar Iset kuulee Lunesta, hän vaatii Sethiä joukkoineen tuomaan tämän tekokuulle tutkittavaksi. Tehtävä ei ole kuitenkaan helppo, sillä Lyceum tuntuu suojelevan Lunea. Tehtävää suorittaessaan Seth viihdyttää itseään komean Niemannin seurassa, joka tuntuu ajautuvan päivä päivältä kauemmas Lunesta. 

Isetin solmu jatkaa hyvän ja pahan taistelulla, vaikka nyt taistelu ei olekaan kahden noidan välistä. Haltiat haluavat vallata maan takaisin ihmisiltä, koska he ajattelevat heidän pilanneen sen. Minuit pitää hallussaan meripihkaan säilöttyä Aubea, jota ei missään nimessä voi enää vapauttaa. Sucre de la Couerin paha sisar Vanilla on kuitenkin eri mieltä ja liittoutuu haltioiden kanssa. Nyt on sekä noitien että ihmisten tulevaisuus vaakalaudalla. 

Kirja etenee tasaisesti ja herpaantumatta kohti jännittävää kliimaksia, jossa on aikamatkustus hyvin suuressa roolissa. Siis oikeasti, WAU mikä loppurutistus aikasiirtymineen! Enpä muista, milloin olisin viimeksi viihtynyt näin hyvin näinkin paksun (687-sivuisen) fantasiakirjan loppuun asti. Pidin erityisen paljon uusista henkilöhahmoista, kuten päämäärätietoisesta Renardinesta ja häikäilemättömästä Seth-haltiasta, mutta myös monista muista kirjan hämmästyttävistä elementeistä, kuten jo aiemmin mainitsemistani Lyceumin aikamatkustuksista, sekä kolmesta hyvin erilaisesta miljööstä: noitien asuttamasta Royaumesta, haltioiden Wbn-12-tekokuusta ja ihmisten  eri ajoissa esitetystä Maasta. Lumisade ja kylmyys oli tässä osassa aika vallitseva Maan säätila. Ihastelin ja makustelin moneen kertaan sanaa riekale isoa, märkää lumihiutaletta kuvaamassa. Yksi henkilöhahmosuosikeistani on tietysti myös Loiri-kissa, joka on kyllä demoni, mutta silti myös kissa. Niin kissa, ettei voi vastustaa pahvilaatikkoa.

Haltiat olivat tienneet Loirin olevan epäluuloinen. Siksi ansaa ei ollut asetettu demonille, vaan kissalihalle. Se oli yksinkertaisuudessaan täydellinen. Yksikään kissa ei voinut vastustaa pahvilaatikkoa. (s. 495)

Vaikka Hain luoma fantasiamaailma ei ole helpoin mahdollinen ymmärtää, hän kuvailee ja selittää maailmaa uskomattoman kärsivällisesti niin, ettei juuri mitään jää ainakaan minun käsitykseni ulkopuolelle. Viime osassa rehtorin olemus parviälyineen jäi minulle hiukan vieraaksi, mutta tässä toisessa osassa Hai selittää sen minusta oikein hyvin. Muutenkin kirjaa on mukava ja selkeä lukea, vaikka paljon asioita tapahtuukin. Luvut ovat lisäksi mukavan lyhkäisiä, joten aina jää aikaa hiukan hengähtää ennen seuraavaa. Näkökulmahenkilöitä on useita, mutta minusta vaihdot ovat selkeitä ja pysyn hyvin kärryillä, kenen mukana milloinkin kuljetaan. 

Jos jotain negatiivista pitäisi löytää, en erityisemmin pitänyt enkä ymmärtänyt Lunen ja Sethin lähentymistä tekokuulla. Se oli minusta hiukan tarpeeton sivujuonne ja olisi ihan hyvin voinut jäädä tapahtumatta. En tiedä, oliko se keino tuoda esille sitä, kuinka Lune pystyi heijastamaan myös haltian lumon takaisin tälle itselleen, mutta mutta...En nyt vaan tykännyt.

Yön syvimpänä hetkenä. Päivisin. Unessa ja valveilla. Vastaus oli aina sama.

Kaikkea. Kaipaan hänessä kaikkea niin paljon, että se sattuu. (s. 24)

Isetin solmu on huikea jatko-osa Kolmas sisar -aloitukselle eikä kärsi ollenkaan toisen osan syndroomasta. Harvoin kirjan loppuluvut saa minut näin ällistyneeksi. On mukavaa, että huomaan yhä ja edelleen nauttivani laadukkaasta fantasiasta, vaikka välillä olen meinannut heittää kirveen kaivoon. Minulla on viehtymys avaruuteen ja aikamatkustukseen, ja tässä sarjassa pääsen makustelemaan molempia. Kirjan maailmassa myös tasapainottelevat yhtä aikaa monimutkaiset valta-asetelmat mutta myös helposti tartuttavat ja ymmärrettävät asiat, kuten ihanan hykerryttävät rakkauskuviot. Henkilöhahmot on kiehtovia ja sopivan erilaisia. Toivon kovasti, että sarjaan tulee vielä jatkoa (tuleehan?) Vielä erityiskiitos Nina von Rüdigerille upeista mangatyylisistä kansista.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

 Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

Kuunkehä. Royaumen aikakirjat 3: Magdalena Hai. Otava 2026 (Royaumen aikakirjat #3)

Kansi: Elina Äijälä (suunnittelu), Nina von Rüdiger (kuvat)

"Palkitun kirjailijan upean fantasiatrilogian huipennus.

Maahan päätyneet noitasisaret Lune ja Ciel yrittävät palata arkeen vietettyään tahoillaan 100 vuotta ajassa, jota muut heidän ympärillään eivät ole kokeneet. Se ei ole helppoa, sillä molemmat ovat muuttuneet: Cielistä on tullut suurnoita eikä hän voi enää piilottaa mahtiaan. Lune tajuaa kauhukseen, että hänessä virtaa vieras voima. Molemmat ovat myös menettäneet suuren rakkauden.

Samaan aikaan Maata ravistelevat tihenevät vulkaaniset purkaukset ja Royaumen romahtanut valtakunta on alkanut uudelleen kasvaa. Noitien, haltioiden ja ihmisten yhteenkietoutunut tarina ajautuu kohti hirvittävää loppunäytöstään." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** Juonipaljastuksia!!!***

Huhhuh, täytyypä sanoa että melkoinen luku-urakka oli näin keväisen arjen keskellä tämä Magdalena Hain Royaumen aikakirjat -trilogian kolmas osa, jossa sivuja on kaiken kaikkiaan 762. Kolme viikkoa tämän parissa meni, sillä minulla oli varsinkin alussa todella hankala päästä tarinaan sisään ja näin kokea lukemisen imua - onhan edellisen osan, Isetin solmun, ilmestymisestä kulunut jo viitisen vuotta. Paljon oli siis ehtinyt pyyhkiytyä tapahtumia mielestäni tällä välin. Voi olla siis, että tämä lukuprojektin ajoittainen tahmeus saattaa vaikuttaa ajatuksiini kirjasta jonkin verran.

Lune opiskelee nyt Lyceumissa ihan uutena versiona itsestään, kun hänen varsinainen minänsä jäi toiseen aikajaksoon, Paimenien planeetalle. Varjonaan hänellä on ikävät muistot siitä, miten kaikki päättyi metsänhenki Niemannin kanssa ja miten Cielin familiriaksen Karlon kanssa hommat eteni pussailutasolle. Tämän aikalinjan Karlo ei tiedä tästä mitään, eikä siitä, miten Niemann löi häntä turpaan nähtyään pussailusession Lunen kanssa. Niemann on nyt missä lie, sillä Lune teki hyvin selväksi tälle, ettei halua häntä enää nähdä. 

Ciel on edelleen Caf'é Chaos -kahvilansa vankina, sillä hän saa Lyceumin Paimen-rehtorista pahoja hylkimisoireita. Hän saa kuitenkin seuraa lukuisista kahvilan ei-ihmisasiakkaista sekä tietystä uskollisesta familiriaksestaan Karlosta, ystävästään Adamista sekä sielunsiskostaan Lunesta. Cieliä painaa muisto rakkaasta Garage Punk -baarin DJ:stä Annasta, jonka kanssa hänellä meni välit viime osassa. Hän alkaa myös saada omituisia kohtauksia, joiden aikana hän tekee eräänlaisia etiäisvierailua kotiplaneetallaan Royaumessa. Joka kerta hän tuo mukanaan jonkin esineen planeetalta, ja joka kerta esineet alkavat olla isompia ja aiheuttaa Maassa ongelmia. Ciel oppii valjastamaan kykyään niin, että hän voi vierailla etiäisenä myös maassa, esimerkiksi Garage Punk -baarissa Annaa tapaamassa ja Lyceumissa ilman oireiluja.

Miksi se olisi väärin? Miten se voisi olla väärin? Eikö hän ansainnut jotain kevyttä ja ihanaa kaiken kokemansa jälkeen?

Hän oli pelastanut tämän maailman. (s. 185)

Lune alkaa myös huomata muutoksia itsessään. Ne vaikuttavat pelottavan paljon siltä, että hänestä voisi olla kehittymässä demoni. Pahaksi onneksi hän suuttuttaa Loiri-kissademoninsa eikä tätä näy eikä kuulu, vaikka Lune häntä usein apuun kutsuukin. Lämpenevät välit Karlon kanssa vaikeuttavat Lunen olotilaa, sillä hän ei halua Karlon näkevän muutosta hänessä. Vain Ciel tietää, mitä Lunelle on tapahtumassa. 

"---Voisitko ajatella, että...Että voisit ehkä jopa...pitää minusta?"(s. 173)

Toisaalla Royaumessa Musta noita Minuit hallitsee yhdessä punatukkaisen kettunoita Renardinen kanssa. He huolestuvat siitä, että planeetalta alkaa hävitä esineitä ja lopulta kokonaisia vuoria ja metsiä. Lisäksi sinne alkaa kertyä maa-ainesta, jonka alkuperää ei tiedetä. Jotakin on tapahtumassa. Itse asiassa jotain kamalaa on jo tapahtunut, ja Minuit tuntee huolta tyttärestään Lunasta, joka on Maassa. Kaiken huipuksi Renardinelle iskee vauvakuume, ja hän haluaa ehdottomasti lapsen Minuitin kanssa, vaikka se on äärimmäisen vaikeaa ja vaatisi käynnin Maassa. Minuit ei kuitenkaan haluaisi päästää sielunkumppaniaan Maan pinnalle missään nimessä.

"Pysy vielä hetki vihaisena. Kipinöi minulle." (s.104)

Entinen Café Chaoksen pitäjä Sucre on yhdistynyt planeettoja syövän Kaaos-lohikäärmeen kanssa ja on kirjassa tarkkailijan asemassa silloin tällöin. Kirjan lopun eeppisessä lopputaistossa hänellä on kuitenkin hyvin voimakas rooli siinä, miten asiat ratkeavat. Myös haltiat astuvat jälleen kuvioihin, sillä he tarvitsevat apua. He ovat alkaneet saada aikaparadoksista johtuvia kamalia kohtauksia Lunen maailmanpelastusoperaation jälkeen. Kaikkien suhtautuminen haltioihin on ynseää, eikä ihme aiempien tapahtumien valossa tarkasteltuna.

Miksi Maan vulkaanisuus on lisääntynyt viime aikoina huomattavasti? Miksi Ciel saa etiäiskohtauksia juuri samaan aikaan, kun jossain purkautuu tulivuori? Mikä maan alla kuohuu? Millaiseen muotoon Lune viimein asettuu? Ja palaako Niemann koskaan Lyceumiin?

Kuunkehä on uskomattoman kiehtova ja huolella rakennettu trilogian päätös. Vaikka minulla oli käynnistymisvaikeuksia tämän kanssa ja koin kirjan olevan ehkä hiukkasen liian pitkäksi paisutettu, koin upeita hetkiä tarinan parissa. Lukusujuvuutta helpottaa onneksi melko lyhyet kappaleet ja näkökulmahenkilöiden monipuolisuus ja vaihtuvuus. Vaikka Hain rakentama maailma eri aikajanoineen, planeettoineen ja hahmoineen on runsas, mielikuvituksellinen ja paikoin vaativakin ymmärtää, jollain ilveellä sinne pääsee jopa tällainen lukijakin kuin minä yllättäen sisään. Vaikka väliä edelliseen kirjaan olikin se 5 vuotta ja arjen hektisyys ja pienehkö kevätväsymys haittasi lukemiseen keskittymistä. Tällä kertaa en kuitenkaan ollut ihan niin haltioissani kuin edellisestä osasta.

Erityisen ihanaa tässä kirjassa on kissojen arvostus. Demonikissa-Loiri on aivan ehdoton suosikkihahmoni ja sydämeni oli särkyä tässä hänen puolestaan.

Silloin se ei vielä ollut ymmärtänyt, että kissana eläminen oli etuoikeus eikä rangaistus.

Kissa oli kaikista eläimistä täydellisin. (s. 57)

Nina von Rüdigerin upeat kuvat niin etu- kuin takakannessa ansaitsevat taas erityiskiitosta sekä tietysti Elina Äijälän kannen suunnittelu. Harmi, että pitkän luku-urakan aikana käteni hikoilivat taas osan selkämyksen folioinneista pois...

Annan kirjalle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Kirjanoita-sarja: Anne Leinonen
Tuhatkuolevan kirous: Siiri Enoranta

Varjostajat: Maija & Anssi Hurme

Varjostajat: Maija & Anssi Hurme. S&S 2018

"Upeasti kuvitettu tarina lapsesta, isästä ja suuresta kaipuusta.

Varjostajat on salaperäinen tarina lapsesta, jonka elämään ilmaantuu outo hahmo. Sitä ei näe kukaan muu, mutta se kulkee mukana kaikkialle. Se estää syömästä aamupalaa, leikkimästä kavereiden kanssa päiväkodissa ja pyytää lukemaan kaikkein pelottavimman iltasadun.

Hienostuneesti kuvitettu kertomus ei anna hahmolle nimeä, mutta sitä voisi kutsua suruksi, huoleksi tai kaipaukseksi. Alkuun hieman pelottava hahmo muuttuu vähitellen lempeämmäksi ja päästää lopulta otteensa." (S&S) 

Oma arvio:
 

Varjostajat on kirja surusta. Kirjan tarina kertoo siitä, millaista on, kun suru (tai huoli) on kuin suuri varjo, tässä tapauksessa varjostaja, joka seuraa kaikkialle.

Tässä kirjassa lapsen suru äidin menettämisestä on saanut klovnimaisen ihmismuodon: omituinen varjostaja ilmestyy eräänä yönä lapsen hänen huoneeseen, istuu sängyn laidalle, seuraa aamupalalle ja päiväkotiin, kaikkialle. Lapsen on vaikea osallistua leikkihin, koska varjostaja pitää varjoaan hänen yllä. Kukaan muu ei näe sitä, ei edes aluksi isä, vaikka hänellä on sama suru: äiti on poissa. Kirjassa ei kerrota suoraan, onko äiti kuollut vai muuttanut pois, joten lukija saa sen itse päättää.

Tiesin, että se oli huoneessa jo ennen kuin avasin silmäni.

Pistin silmät kiinni ja teeskentelin, että nukuin.

Ehkä se lähtisi pois.

Mutta ei. Aamulla se oli kiivennyt sänkyyni.

-Kuka sinä olet? kysyin.

Se ei vastannut.

- Oletko sinä nähnyt äitiäni? kysyin.

Turhaan. Se pysyi vaiti.

Myöhemmin myös isä saa oman varjostajan. Nyt varjostajat sotkevat aamupalan ja hidastavat bussin kulkua. Ne kasvavat koko ajan suuremmiksi, pian ne eivät mahdu edes talon sisään. Isällä ja lapsella on yhteinen salaisuus, jota muut eivät tiedä. Heillä on yhteinen suru.

Kirjan värisävyt täydentävät lapsen ja isän surua: on harmaata, vihertävää, sinertävää. Kun kirjan lopussa varjostavat viimein poistuvat ja suru hälvenee, värejäkin tulee lisää  kirjan sivuille. Kuvitus on mielestäni todella kaunista, harmonista, muttei synkkää.En tiedä, vetoaako tämä kuvitustyyli lapsiin, jotka ovat tottuneet räiskyvimpiin värisävyihin Disney-kirjojen tyyliin, mutta ainakin minun aikuisensilmiäni se hivelee.

Alussa huoneeseen ilmestyvä varjostaja ihmetyttää kirjan lasta, hiukan pelottaa, mutta myös turhauttaa, koska varjostaja ei osaa sanoa, milloin äiti palaa. Sitten se tulee tutummaksi, viimein se hellittää ja jää taustalle, mutta seuraa toki sivummalta. Ihan kuten surukin. Lopulta varjostajat tempautuvat tuulen mukaan ja häviävät, mutta tyttö tietää, että hän tulee vielä kohtaamaan ne.Suru ei koskaan häviä, se jää vain taaemmas.

Samassa tuuli tarttui niiden valtaviin varjoihin.

Tuuli tempaisi varjostajat mukaansa. Juoksin perässä niin kauan kuin jaksoin.

-Hei sitten! Huusin.

Tiesin, että näkisimme taas.

Varjostajat kuvastaa todella kauniilla ja herkällä tavalla lapsen (miksei aikuisenkin) surua ja kaipausta. Kirja tuo lohtua, sillä sen loppu on hyvin vapauttava. Monet ovat sanoneet kirjaa hieman pelottavaksi klovnihahmoineen, mutta toisaalta: suru voi olla pelottavakin seuralainen.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan sain omakseni työni puolesta.

Muissa blogeissa ja podcasteissa:

Baba Lybeck, kirja vieköön 
Lastenkirjahylly 
Sininen keskitie

Varjostajat on yksi vuoden 2018 lasten- ja nuorten kirjallisuuden Finlandiapalkintoehdokkaista, ja voittaja julkistetaan ensi keskiviikkona 28.11. 2018. Esittelin tämän kirjan 20. marraskuuta Oulun kaupunginkirjaston jokavuotisessa, perinteikkäässä Finlandiaehdokkaiden esittelytilaisuudessa.

Molemmin jaloin: Anu Holopainen

Molemmin jaloin: Anu Holopainen. Karisto 2006.

Kannen kuva: Christophe Vacher.

Livia valikoituu lukemattomien innokkaiden hakijoiden joukosta pieneen lisääntyjien joukkoon, joka lähetetään pohjoisesta territoriosta Skandinaviassa sijaitsevaan Äitikeskukseen jatkamaan sukua. Kun keskukseen saapuvilta untuvikoilta poistetaan viettielämää ja monia tunteita rajoittava inhibiittori, hormonit alkavat jyllätä ja laitosta vavisuttavat hillittömät raivokohtaukset ja itkuiset tunteenpurkaukset. 

Lukkojen takaa katoaa samaan aikaan testosteroniampulleja – arvatenkin miespuolisten työntekijöiden taskuihin, ja seurauksia voi vain arvailla. Vartijoilla olisi muutenkin tekemistä Isäkeskuksen lähetystä odottelevien lisääntyjien suojelemisessa, sillä keskuksen ulkopuolella huhutaan liikkuvan barbaarisia saramandeja, jotka nekin kaipaisivat uutta verta näivettyvään ja sisäsiittoiseen heimoonsa.

Oma arvio:

Tämän kirjan poimin joululoman kunniaksi pölyttymästä kirjahyllystäni, johon se pääsi kirjaston poistohyllystä. Olen lukenut aiemmin Holopaisen Ihon alaiset, joka on vaikuttava dystopinen kuvaus kauneusihanteista äärimmäisyyksiin vietynä.

Tämä on niitä asioita, joista ei voi kertoa etukäteen. (s.87)

Molemmin jaloin taas on rankka, niin ikään dystopinen kuvaus siitä, miten ihmisistä on tehty tunteista riisuttuja, tiettyjen ominaisuuksien mukaan lokeroituja tuottajia. Erityisesti tarina seuraa nuoria naisenalkuja, Liviaa ja Petraa, jotka päättävät yhdessä suunnata Äitikeskukseen synnyttämään, eli tuottamaan lapsia. Koska kaikille on asennettu tunteita ja hormonitoimintaa säätelevä inhibiittori, täytyy se äitikeskukseen tulevilta untivikoilta poistaa. Tunteiden myllerrys vakaaseen elämään tottuneille tytöille on melkoisen hämmentävä kokemus.

Kuva: Pixabay

Kirjassa seurataan myös Äitikeskuksen johtajaa Ritaa, vartijoiden päällikköä Richardia ja vasta työnsä aloittanutta Joachimia. Rita on hiukan hämillään, tuntiessaan välillä  erikoisia tuntemuksia Richardin seurassa, mutta päättää tukahduttaa moiset typeryydet. Richard on tietoinen siitä, että vartijat piikittävät itseensä säännöllisesti hormonipistoksia, ja että he viihdyttävät itseään Äitikeskuksen nuorten tyttöjen seurassa. Richardkaan ei ole mikään puhdas pulmunen. Joachim päättää kokeilla muutamaa pistosta itseensä saadakseen hieman voimaa, mutta ei mene kauaakaan, kun hän on pahasti koukussa - eikä ollenkaan enää oma itsensä. Kun eräällä luontoretkellä katoaa yksi tyttö, on soppa valmis. Rita on epätoivon partaalla, Joachim menettänyt pirulle pikkusormen ja Richardkin neuvoton.

Jos tilanne tekisi vielä yhdenkin yllätyskäänteen huonompaan suuntaan, hän loikkaisi itse tältä saamarin katolta. (s. 169)

Tarinassa korostetaan luonnon merkitystä ja ainutlaatuisuutta maailmassa, jossa se ei enää ole itsestäänselvyys. Suuri odotuksen aihe Äitikeskukseen saapuvilla tytöilläkin on se, että he pääsevät ihan  oikeaan luontoon, erityisille luontoretkille. Muualla luontoa ei enää juuri ole, vaan kaikki on keinotekoista. Samaan aikaan kauhistellaan luonnossa eläviä villi-ihmisiä, Saramandeja, jotka lisääntyvät täysin villisti, antavat hormooniensa hyrrätä vapaasti ja käyttävät luontoa hyödykseen häikäilemättömällä tavalla. Kirjan maailmassa ihmisten lisääntyminen on tarkkaan laskelmoitu, säädetty ja optimoitu. Olisin ollut kiinnostunut seuraamaan enemmänkin Saramandien edesottamuksia, mutta he jäävät nyt ikävästi sivurooliin.

Harmikseni kirjan hieno idea jää laihaksi toteutukseksi, enkä saanut oikein mitään irti kirjan henkilöhahmoista. Kirjan tarina jää pahasti kesken, mikä on toisinaan ihan hyvä, että lukija saa päästää mielikuvituksensa valloilleen, mutta tässä tapauksessa jää fiilis, että jatkoa seuraa seuraavassa osassa - jota ei siis ole. Odotin tältä hiukan enemmän.

Arvosanani 3-

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Molemmin jaloin on Finlandia Junior -kirjallisuuspalkintoehdokas vuodelta 2006.

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Muissa blogeissa:

Täydellisyys on ihmisen luomaa
Yöpöydän kirjat
Vinttikamarissa
Mustemaailmani

Samantyylistä luettavaa:

Delirium-trilogia: Lauren Oliver
Orjattaresi: Margaret Atwood
The Giver: Lois Lowry
Razorland-trilogia: Ann Aguirre

Pehmolelutyttö: Jukka Behm.

Pehmolelutyttö: Jukka Behm. WSOY 2017.

Kansi: Laura Lyytinen (iStockphoto)

"Emilialla on salaisuus, jonka hän kertoo vain pehmoleluilleen. Hän myy aikaansa miehille - tuntemattomille aikuisille miehille, jotka ihailevat hänen kuviaan netissä. Rahanteko tuntuu ällistyttävän helpolta. 

Pehmolelutytön silmin raikkaan analyysin kohteeksi joutuvat niin oma perhe kuin kaveritkin, koko nykyhetki, jossa aikuiset koettavat olla nuoria ja nuoret aikuisia. Pikkuhiljaa Emilia sukeltaa yhä syvemmälle peliin, jossa kuvittelee olevansa vallankäyttäjä, kunnes on kadota itseltään."(WSOY)

Lukunäyte:  http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510427644_lukun.pdf

Oma arvio:

Kirjan takakansikuvaus saattaa äkkiseltään hätkähdyttää, niin karmeita asioita se kuvailee kirjassa  olevan. Laura Lyytisen suunnittelema kansi pehmentää kirjan ensivaikutelmaa, kun viattoman söpö pehmopupu pitelee posket punoittaen käpälää suunsa edessä. Pupulla onkin paljon salaisuuksia sisällään, joista hän ei saa hiiskuakaan, sillä hänen omistajansa, 15-vuotias Emilia uskoutuu pehmoleluilleen kamalista asioista. Hän tekee sen kuitenkin niin suorasti ja viattomasti, ettei hänelle voi olla vihainen, vaan ainoastaan surullinen. 

Nuoret  haluavat olla aikuisia ja aikuiset nuoria. Aika harva on tyytyväinen siihen, mitä hän on tällä hetkellä, enkä minäkään ole siitä tietysti poikkeus. (s. 80)

Emilia näkee kokemansa ja tekemänsä asiat teini-ikäisen tytön, vielä lapsen silmin. Hän näkee aikuisissa paljon sellaista, mitä ei ymmärrä ja mitä hän halveksuen arvostelee, mutta silti hän haluaa olla itsekin aikuinen. Sympaattinen Emilia etsii omaa seksuaalisuuttaan, hakee paikkaansa muiden nuorten keskuudessa ja toivoisi salaa vanhemmiltaan huomiota. Vanhemmilla kun tuntuu olevan ihan omat intressinsä, eikä Emilia kuulu niihin.

Siinä suhteessa poikkean isästäni. Hän lukee paljon. Hän ahmii. Kirjoja, lehtiä, mainoksia. Ihan mitä vain saa käsiinsä. (s.20)

Se, miten Emilia ajautuu kuin vahingossa myymään palveluksiaan netissä, kuvastaa sitä, kuinka helppoa on viattoman nuorten joutua vaikeuksiin ja menettää kontrolli. Emilialle on vielä epäselvää, mitä on rakkaus ja seurustelu - onko se sitä, että hän nousee selvästi itseään vanhemman nettituttavuuden autoon ja kähmii tätä syrjäisessä paikassa?  Eihän se rakkaudelta tunnu, mutta Emilia ei oikein osaa muutakaan. Hän haluaa niin kovasti olla niin kuin muut. Kun ikätoveri Santeri osoittaa kiinnostustaan Emiliaan, tyttö ei oikein tiedä, miten seurustella. Hänellä on vain pahat kokemuksensa aikuisista miehistä.

Minä olin nyt tyttöystävä.

En ollut hyvä tyttöystävä. En ollut Santerin arvoinen. En ollut puhdas. On olemassa likaa, jota ei voi pestä pois vedellä ja suihkusaippualla eikä edes niillä kaikilla kalliilla pulloilla, joita äiti ostaa apteekista ja jotka on testattu Euroopan parhaissa laboratorioissa, ja ehkä siksi minua vähän itketti, mutta pidin kyyneleeni sisälläni. (s. 161.)

Behm osaa kuvata niin hätkähdyttävän osuvasti nuoren tytön huomioita aikuisten maailmasta että omasta itsestään, etten voi kuin ihmetellä, miten hän sen tekee. Elän todellakin Emilian silmin koko tarinan, jonka lopussa koen syviä liikutuksen tunteita. Tarinan päätös tuo toivoa kaiken kauheuden keskelle. Emilian tarinassa korostuu se, kuinka 15-vuotias on vielä pehmoleluihin kiintynyt, vanhempiensa hellyyttä kaipaava lapsi, mutta toisaalta heräävä naisen alku. Hämmentävää aikaa kaikki se. 

Kirjassa nousee Emilian huomioista hyvin tärkeäksi teemaksi seksismi, jonka olemassaolon voi etenkin jo nuoret tytöt aistia. Vaivihkaisia katseita vanhemmilta miehiltä, vihjailuja, kosketuksia. Näitä asioita on hyvä käsitellä, sillä ne eivät ole mihinkään hävinneet.

Jukka Behm on voittanut tällä teoksella WSOY:n järjestämän Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun. Lisäksi Pehmolelutyttö on yksi vuoden 2017 Finlandia Junior -palkintoehdokkaista. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Sivutiellä

Eniten minua kiinnostaa tie