Royaumen aikakirjat -sarja: Magdalena Hai

Kolmas sisar. Royaumen aikakirjat 1: Magdalena Hai. Otava 2018. (Royamen aikakirjat #1)

Kansi:  Nina von Rüdiger

"Onko uusi suurnoita vihdoin syntynyt? Upea mangahenkinen seikkailu aloittaa sarjan.

Lune, mustan noidan tytär, valmistautuu juhlimaan ystäväänsä Cieliä, joka on saamassa laulunsa, noitaluontonsa. Ciel paljastuu kuitenkin lauluttomaksi, sanchantiksi, ja kaikki ovat kauhuissaan. Edellinen sanchante oli tuhota valtakunnan.

Tyttöjen on paettava kotoa. He päätyvät Maahan, missä heitä odottaa Rehtoriksi kutsutun olennon johtama koulu ja sen toismaailmalliset asukit. Varsinkin yksi heistä, Niemann, horjuttaa Lunen tasapainoa. Kuka Niemann on, miksi Lune ei voi vastustaa häntä?

Royamessa valkoinen noita tekee kaikkensa löytääkseen tyttärensä Cielin. Valtakunnan kohtalo on jälleen vaakalaudalla."(Otava)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=YS2oGdg7Swk

Oma arvio: 

Otava lähetti ystävällisesti tämän kirjan minulle yllärinä viime kesänä, mutta en saanut tartuttua kirjaan tosissani vasta kuin vuoden lopussa. Siihen kannustimena toimi työkaverini Mintun erittäin innostava esittely Oulun kaupunginkirjaston tilaisuudessa, jossa toimme esille kaikki vuoden 2018 Lasten- ja nuorten Finlandiakirjallisuuspalkintoehdokkaat kirjaston väen kanssa. Tässä taas tuli todistetuksi oikean, innostavan kirjavinkkauksen voima!

Kun aiemmin syksyllä tartuin ensimmäisen kerran tähän kirjaan, alun hyvin mahtipontisen fantasiamainen maailma vieraannutti minua ja koin kirjan liian vaikeaksi. (Tämä on tosin hyvin monessa fantasiakirjan alussa sama haaste, eli kestää aikaa ja sinnikkyyttä päästä kirjan fantasiamaailmaan mukaan.) Sinnikkyys ja ahkera keskittyminen kuitenkin palkitaan. Tässä kirjassa tapahtumat muuttuvat kuitenkin hyvin helposti omaksuttaviksi, kunhan alun suuret kuviot on ohitettu. Tarina nappasi minut hyvin äkkiä mukaansa.

Seremonian jälkeen kaikki olisi erilaista. Ciel ja hän olisivat molemmat täysi-ikäisiä ja saaneet laulunsa. Laulujen myötä he aloittaisivat aikuisen elämänsä osana noitien yhteisöä. Erossa toisistaan. (s. 17)

Kirjan päähenkilöinä on kaksi Royamen valtakunnassa asuvaa nuorta noitaa, jotka ovat olleet aina sielunsisaria. Tummanpuhuva, valkoripsinen Lune on Mustan noidan Minuitin tytär, räiskyvätukkainen Ciel taas Valkoisen noidan Auben tytär. Kirjan tapahtumat alkavat suuresta noitien sielulaulun rituaalista, jossa tällä kertaa Cielin on tarkoitus saada tietää oma laulunsa. Royamen noidila on tällainen riitti, jossa sielupeiliin katsomalla nuori noita saa tietää oman laulunsa eli mahtinsa. Lune on aimmin saanut tyytyä peiliin katsottuaan vähänoidan asemaan, mutta hän on varma, että Cielin laulu on todella vahva. Niinpä kaikki meneekin mönkään, kun Cielin peilissä ei näykään mitään! Noitien maailmassa lauluton noita on hylkiö, arvoton ja pelättykim sanschant, ja tämän kohtalona on joutua ikuisuuksiksi vankilaan Oublianttiin.

Noidat menivät ihmisestä. Erot olivat pieniä. Heidän korvansa malli oli kulmikkaampi ja vailla selv'sti erottuvaa korvanlehteä. Tolkienilainen. Toinen asia, joka selvästi erotti heidät ihmisestä, olivat heidän kulmahampaansa, jotka olivat terävät ja muuta riviä pidemmät, niin kuin kissoilla. (s. 152)

Lunen äidillä Minuitilla on kuitenkin suunnitelma, ja hän lähettää Cielin turvaan yhdessä tyttärensä kanssa eri ulottuvuuten, Maahan, jossa toimii ajasta ja paikasta toiseen liikkuva koulu, Lyceum. Turvaksi tyttärelleen Minuit lähettää kissan hahmoon naamioidun demonin nimeltä Loiri. Tähän ajanjaksoon suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu: "tavanomaiseen" kouluelämään erikoisessa, elävässä Lyceumissa, jonka rehtori, eräänlainen parvimainen Paimen, aiheuttaa järkyttäviä hylkimisoireita Cielille, mutta jota Lune sietää yllättävän hyvin. Koululla noidat tutustuvat veljeskolmikkoon, jonka vanhin Adam on samalla rehtorin assistentti, keskimmäinen Niemann kiehtoo Lunea hyvin voimakkaasti ja nuorimmaisen Karlon kohtalona on tulla Cielin familiariseksi, halusi tämä tai ei.

"Lyceum on siis paimenen suojeluksessa elävä pandimensionaalinen eläin. Ulkoisesti se on koulu" (s. 101)

Vaikka kirjan alussa mainitaan noitien panseksuaalisuus luonnollisena osana heidän kulttuuriaan, tämä ei oikeastaan näy myöhemmässä vaiheessa tarinaa mitenkään. Lunen ja Cielin mieltymykset suuntautuvat Lyceumissa hyvin heteronormatiivisesti Quinnen veljeksiin. Kirjassa on kuvattu hyvin intensitiivisesti seksiä etenkin Lunen ja Niemannin välillä. Heidän suhteensa on kuitenkin hyvin häilyvä, etenkin kun Lune saa tietää, kuka Niemann oikeasti on...tai mikä. Tarinan eri aikaulottuvuudet tuo kiehtovasti lisää tarinalle, ja monet aiemmat tapahtumat selittyvät.

Lune vastasi suudelmaan, painautui pojan kämmeniä vasten ja antoi tämän kannattaa koko painonsa. Hän maistoi metsän. Vaahteran syksyllä, kun sen lehdet olivat pudonneet, ja villivadelmat, joita kulkija löysi retkillään. Poika maistui kärpässienille, kävyille, palavalle ruoholle. Lune vajosi polvilleen. (s. 340)

Kirjan kehystarina perustuu kolmeen sisarukseen, joista siis Aube ja Minuit edustaa Valkoista ja Mustaa, ja kolmas sisar on Punainen Soleil, joka aikoinaan oli myös sanchant ja vei Royamen auringonkin kadotessaan mukanaan. Takaumat paljastavat, että Minuitilla ja Soleililla oli aikoinaan romanttinen suhde, josta kukaan muu kuin Aube ei tiedä mitään. Missä Soleil on nyt? Kirja päättyy hyvin voimakkaaseen taistoon, jossa noitien mahdit valjastuvat ja Lunenkin vähänoidan arvo paljastuu suuremmaksi kuin oli luultu. Valkoinen ei olekaan välttämättä hyvä ja Musta paha, vaan asetelmat käännähtää toisin päin.

Kolmas sisar on erittäin nautittava ja viihdyttävä kirja, johon odotan kieli pitkällä jatkoa. Mangahenkisyys tulee esille paitsi tietenkin kannesta, mutta myös Lyceumin kouluelämän kuvauksesta romanttisine kiemuroineen ja koulupukuineen. Olen viime aikoina opetellut lukemaan mangaa, joten kyllä minä tunnistin pienet mangavibat tarinasta. Vaikka kehystarinan kuviot ovat hyvin suureelliset ja monimutkaiset, ne selkiytyivät loppua kohti, niin että pysyin jopa jotenkuten kärryillä kaiken tarkoituksesta.

Kirjassa on monenlaisia suuria teemoja: ystävyys, rakkaus, hyvän ja pahan taistelu, erilaisuus. Kissaihmisenä ilahdun siitä, miten kissat ovat vahvasti mukana koko tarinassa: niin erikoisina hybridieläiminä Royamessa kuin noitien kulmahampaissa, että suojelijademoni Loirin ulkomuodossa.

Kolmas sisar on yksi Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokkaista 2018.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka
Nörttitytöt (Elisa Wiik)
Kirjat kertovat
Amman lukuhetki
Minun mielessä
Kirjakko ruispellossa
Kirjojen keskellä

   

Isetin solmu. Royaumen aikakirjat 2: Magdalena Hai. Otava 2021 (Royaumen aikakirjat #2)

Kansi: Nina von Rüdiger

"Mitä tapahtuu Maalle, kun haltiat palaavat? Upea fantasiaseikkailu jatkuu.

Suurnoitien taistelun jälkeen Lune yrittää ymmärtää hämmentävää voimaansa ja tempoilevaa poikaystäväänsä Niemannia. Samaan aikaan Lunen metsässä avaama haltiaportti on alkanut elää omaa elämäänsä. Kaunis kansa virtaa Maahan, josta Rehtori heidät aikoinaan karkotti.

Royaumessa Musta noita tekee näyttävän paluun, mutta ensimmäistä kertaa tuhanteen vuoteen valtakunnassa kytee kapina. Loistavaa Minuitia vaanii myös toisenlainen vaara: uusi hovinoita, joka ei halua enempää eikä vähempää kuin hänen sydämensä.

Sarjan ensimmäinen osa Kolmas sisar oli sekä Finlandia Junior – että Runeberg-palkintoehdokkana."(Otava)

Traileri 1 (haltiat) 

Traileri 2 (Niemann) 

Traileri 3 (Lune) 

Oma arvio: 

Hiukan minua jännitti ja pelotti tarttua tähän Magdalena Hain upeakantiseen Royaumen aikakirjat -sarjan toiseen osaan Isetin solmu, eikä siihen auttanut viimeaikainen fantasiaähky ja -jumi, joka on toki jo hieman laantumassa. Jänskäsin kovasti, että mitä jos tämä ei olekaan niin hyvä ja viihdyttävä kuin ensimmäinen osa. Sarjojen kakkososat eivät ole monesti niitä onnistuneimpia mahdollisia, etenkään jos ensimmäinen osa on ollut niinkin vetävä ja hyvä kuin tässä sarjassa. Hieman jouduin myös palauttamaan mieleeni, mitä ensimmäisessä osassa Kolmas sisar tapahtui, sillä näiden osien välissä on ehtinyt kulua jo kolme vuodenkiertoa. 

"Hän on lupautunut minulle." (s. 131)

Isetin solmu imaisi minut kuitenkin minut hyvin äkkiä pyörteisiinsä, joten huoleni oli turha. Heti kirjan alussa saan tutustua uusiin kiehtoviin henkilöihin, kuten punatukkaiseen, valkoisen noidan eli Auben entiseen hovineitoon, Renardineen  (aivan käsittämättömän vaikea nimi jostain syystä). Renardinella on salaisuus: hänen on erityisen tärkeää päästä Minuitin eli mustan noidan lähelle, sillä hän on pitkään ollut rakastunut tähän. Niinpä hän pyrkii tämän hovineidoksi, vaikka kyllä tietää, ettei Minuit voi koskaan rakastaa ketään, sillä hänen sydämensä on musta ja turra. Se ei kuitenkaan nuorta noitaneitoa hidasta. Hän on ovela, päättäväinen ja itsepintainen.

Lyceumin hypähdys oli vienyt heidät parisataa vuotta menneisyyteen, jossa taivas oli harmaankeltainen ja talojen sivut täynnä käsin maalattuja, koristeellisia mainostauluja. (s. 221)

Haltiat ovat saapuneet vieraisille noitien planeetalle Royaumeen, niin kuin myös maahan, jossa sijaitsee tuo ensimmäisessä osassa tutuksi tullut koulu, Lyceum. Se on oikeasti  ajassa ja paikassa liikkuva elävä olento, jota johtaa parviälymäinen paimen eli rehtori. Tuota koulua käy muun muassa Minuitin kaunis, valkohiuksinen ja -ripsinen tytär Lune, metsänhengeksi paljastunut hurmaava Niemann sekä hänen veljensä Adam ja Karlo. Kaikkea hämmentävää tapahtui ensimmäisen osan lopussa, mutta lyhykäisyydessään päädyttiin lopulta siihen, että Lune jatkaa opiskelua Lyceumissa, hänen demonikissansa Loiri pysyy hänen rinnallaan ja Ciel jatkaa maassa Sucre de la Couerin kahvilan pitoa, koska hän on allerginen Lyceumin rehtorille, eikä voi täten käydä koulua. Lunella taas on hämmästyttävä taito sietää rehtorin läsnäoloa.

Mutta maata haltiat pitivät yhä alkukotinaan.Se oli heidän tarujen puutarhansa. Kadotettu paratiisi. Kauniin väen vehreä maailma, johon he kenties jonain päivänä myös palaisivat. (s.86)

Haltiat ovat vielä asia erikseen. He asuttavat tekokuuta nimeltä Wbn-12, ja ovat nyt joukolla saapuneet niin maahan kun Royaumen valtakuntaan pahat suunnitelmat mielessään. Royaumessa tutustumme Nepthysiin, joka iskee heti silmänsä Renardineen, sekä Asaruun, joka valloittaa Renardinen ystävän Souriksen sydämen. Nepthyksen kaksoisveli, tavattoman komea (vaikka kaikki haltiat ovat toki kauniita) Seth sekä Anher ja Hapi matkaavat taas maahan tavoitteenaan ottaa selvää Cielistä, mutta he kiinnostuvatkin enemmän Lunesta, joka omaa erikoisen kyvyn heijastaa muiden kykyjä takaisin näille itselleen. Häntä kutsutaan peilinoidaksi. Kun Sethin ja Nepthyksen sisar Iset kuulee Lunesta, hän vaatii Sethiä joukkoineen tuomaan tämän tekokuulle tutkittavaksi. Tehtävä ei ole kuitenkaan helppo, sillä Lyceum tuntuu suojelevan Lunea. Tehtävää suorittaessaan Seth viihdyttää itseään komean Niemannin seurassa, joka tuntuu ajautuvan päivä päivältä kauemmas Lunesta. 

Isetin solmu jatkaa hyvän ja pahan taistelulla, vaikka nyt taistelu ei olekaan kahden noidan välistä. Haltiat haluavat vallata maan takaisin ihmisiltä, koska he ajattelevat heidän pilanneen sen. Minuit pitää hallussaan meripihkaan säilöttyä Aubea, jota ei missään nimessä voi enää vapauttaa. Sucre de la Couerin paha sisar Vanilla on kuitenkin eri mieltä ja liittoutuu haltioiden kanssa. Nyt on sekä noitien että ihmisten tulevaisuus vaakalaudalla. 

Kirja etenee tasaisesti ja herpaantumatta kohti jännittävää kliimaksia, jossa on aikamatkustus hyvin suuressa roolissa. Siis oikeasti, WAU mikä loppurutistus aikasiirtymineen! Enpä muista, milloin olisin viimeksi viihtynyt näin hyvin näinkin paksun (687-sivuisen) fantasiakirjan loppuun asti. Pidin erityisen paljon uusista henkilöhahmoista, kuten päämäärätietoisesta Renardinesta ja häikäilemättömästä Seth-haltiasta, mutta myös monista muista kirjan hämmästyttävistä elementeistä, kuten jo aiemmin mainitsemistani Lyceumin aikamatkustuksista, sekä kolmesta hyvin erilaisesta miljööstä: noitien asuttamasta Royaumesta, haltioiden Wbn-12-tekokuusta ja ihmisten  eri ajoissa esitetystä Maasta. Lumisade ja kylmyys oli tässä osassa aika vallitseva Maan säätila. Ihastelin ja makustelin moneen kertaan sanaa riekale isoa, märkää lumihiutaletta kuvaamassa. Yksi henkilöhahmosuosikeistani on tietysti myös Loiri-kissa, joka on kyllä demoni, mutta silti myös kissa. Niin kissa, ettei voi vastustaa pahvilaatikkoa.

Haltiat olivat tienneet Loirin olevan epäluuloinen. Siksi ansaa ei ollut asetettu demonille, vaan kissalihalle. Se oli yksinkertaisuudessaan täydellinen. Yksikään kissa ei voinut vastustaa pahvilaatikkoa. (s. 495)

Vaikka Hain luoma fantasiamaailma ei ole helpoin mahdollinen ymmärtää, hän kuvailee ja selittää maailmaa uskomattoman kärsivällisesti niin, ettei juuri mitään jää ainakaan minun käsitykseni ulkopuolelle. Viime osassa rehtorin olemus parviälyineen jäi minulle hiukan vieraaksi, mutta tässä toisessa osassa Hai selittää sen minusta oikein hyvin. Muutenkin kirjaa on mukava ja selkeä lukea, vaikka paljon asioita tapahtuukin. Luvut ovat lisäksi mukavan lyhkäisiä, joten aina jää aikaa hiukan hengähtää ennen seuraavaa. Näkökulmahenkilöitä on useita, mutta minusta vaihdot ovat selkeitä ja pysyn hyvin kärryillä, kenen mukana milloinkin kuljetaan. 

Jos jotain negatiivista pitäisi löytää, en erityisemmin pitänyt enkä ymmärtänyt Lunen ja Sethin lähentymistä tekokuulla. Se oli minusta hiukan tarpeeton sivujuonne ja olisi ihan hyvin voinut jäädä tapahtumatta. En tiedä, oliko se keino tuoda esille sitä, kuinka Lune pystyi heijastamaan myös haltian lumon takaisin tälle itselleen, mutta mutta...En nyt vaan tykännyt.

Yön syvimpänä hetkenä. Päivisin. Unessa ja valveilla. Vastaus oli aina sama.

Kaikkea. Kaipaan hänessä kaikkea niin paljon, että se sattuu. (s. 24)

Isetin solmu on huikea jatko-osa Kolmas sisar -aloitukselle eikä kärsi ollenkaan toisen osan syndroomasta. Harvoin kirjan loppuluvut saa minut näin ällistyneeksi. On mukavaa, että huomaan yhä ja edelleen nauttivani laadukkaasta fantasiasta, vaikka välillä olen meinannut heittää kirveen kaivoon. Minulla on viehtymys avaruuteen ja aikamatkustukseen, ja tässä sarjassa pääsen makustelemaan molempia. Kirjan maailmassa myös tasapainottelevat yhtä aikaa monimutkaiset valta-asetelmat mutta myös helposti tartuttavat ja ymmärrettävät asiat, kuten ihanan hykerryttävät rakkauskuviot. Henkilöhahmot on kiehtovia ja sopivan erilaisia. Toivon kovasti, että sarjaan tulee vielä jatkoa (tuleehan?) Vielä erityiskiitos Nina von Rüdigerille upeista mangatyylisistä kansista.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

 Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

Kuunkehä. Royaumen aikakirjat 3: Magdalena Hai. Otava 2026 (Royaumen aikakirjat #3)

Kansi: Elina Äijälä (suunnittelu), Nina von Rüdiger (kuvat)

"Palkitun kirjailijan upean fantasiatrilogian huipennus.

Maahan päätyneet noitasisaret Lune ja Ciel yrittävät palata arkeen vietettyään tahoillaan 100 vuotta ajassa, jota muut heidän ympärillään eivät ole kokeneet. Se ei ole helppoa, sillä molemmat ovat muuttuneet: Cielistä on tullut suurnoita eikä hän voi enää piilottaa mahtiaan. Lune tajuaa kauhukseen, että hänessä virtaa vieras voima. Molemmat ovat myös menettäneet suuren rakkauden.

Samaan aikaan Maata ravistelevat tihenevät vulkaaniset purkaukset ja Royaumen romahtanut valtakunta on alkanut uudelleen kasvaa. Noitien, haltioiden ja ihmisten yhteenkietoutunut tarina ajautuu kohti hirvittävää loppunäytöstään." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** Juonipaljastuksia!!!***

Huhhuh, täytyypä sanoa että melkoinen luku-urakka oli näin keväisen arjen keskellä tämä Magdalena Hain Royaumen aikakirjat -trilogian kolmas osa, jossa sivuja on kaiken kaikkiaan 762. Kolme viikkoa tämän parissa meni, sillä minulla oli varsinkin alussa todella hankala päästä tarinaan sisään ja näin kokea lukemisen imua - onhan edellisen osan, Isetin solmun, ilmestymisestä kulunut jo viitisen vuotta. Paljon oli siis ehtinyt pyyhkiytyä tapahtumia mielestäni tällä välin. Voi olla siis, että tämä lukuprojektin ajoittainen tahmeus saattaa vaikuttaa ajatuksiini kirjasta jonkin verran.

Lune opiskelee nyt Lyceumissa ihan uutena versiona itsestään, kun hänen varsinainen minänsä jäi toiseen aikajaksoon, Paimenien planeetalle. Varjonaan hänellä on ikävät muistot siitä, miten kaikki päättyi metsänhenki Niemannin kanssa ja miten Cielin familiriaksen Karlon kanssa hommat eteni pussailutasolle. Tämän aikalinjan Karlo ei tiedä tästä mitään, eikä siitä, miten Niemann löi häntä turpaan nähtyään pussailusession Lunen kanssa. Niemann on nyt missä lie, sillä Lune teki hyvin selväksi tälle, ettei halua häntä enää nähdä. 

Ciel on edelleen Caf'é Chaos -kahvilansa vankina, sillä hän saa Lyceumin Paimen-rehtorista pahoja hylkimisoireita. Hän saa kuitenkin seuraa lukuisista kahvilan ei-ihmisasiakkaista sekä tietystä uskollisesta familiriaksestaan Karlosta, ystävästään Adamista sekä sielunsiskostaan Lunesta. Cieliä painaa muisto rakkaasta Garage Punk -baarin DJ:stä Annasta, jonka kanssa hänellä meni välit viime osassa. Hän alkaa myös saada omituisia kohtauksia, joiden aikana hän tekee eräänlaisia etiäisvierailua kotiplaneetallaan Royaumessa. Joka kerta hän tuo mukanaan jonkin esineen planeetalta, ja joka kerta esineet alkavat olla isompia ja aiheuttaa Maassa ongelmia. Ciel oppii valjastamaan kykyään niin, että hän voi vierailla etiäisenä myös maassa, esimerkiksi Garage Punk -baarissa Annaa tapaamassa ja Lyceumissa ilman oireiluja.

Miksi se olisi väärin? Miten se voisi olla väärin? Eikö hän ansainnut jotain kevyttä ja ihanaa kaiken kokemansa jälkeen?

Hän oli pelastanut tämän maailman. (s. 185)

Lune alkaa myös huomata muutoksia itsessään. Ne vaikuttavat pelottavan paljon siltä, että hänestä voisi olla kehittymässä demoni. Pahaksi onneksi hän suuttuttaa Loiri-kissademoninsa eikä tätä näy eikä kuulu, vaikka Lune häntä usein apuun kutsuukin. Lämpenevät välit Karlon kanssa vaikeuttavat Lunen olotilaa, sillä hän ei halua Karlon näkevän muutosta hänessä. Vain Ciel tietää, mitä Lunelle on tapahtumassa. 

"---Voisitko ajatella, että...Että voisit ehkä jopa...pitää minusta?"(s. 173)

Toisaalla Royaumessa Musta noita Minuit hallitsee yhdessä punatukkaisen kettunoita Renardinen kanssa. He huolestuvat siitä, että planeetalta alkaa hävitä esineitä ja lopulta kokonaisia vuoria ja metsiä. Lisäksi sinne alkaa kertyä maa-ainesta, jonka alkuperää ei tiedetä. Jotakin on tapahtumassa. Itse asiassa jotain kamalaa on jo tapahtunut, ja Minuit tuntee huolta tyttärestään Lunasta, joka on Maassa. Kaiken huipuksi Renardinelle iskee vauvakuume, ja hän haluaa ehdottomasti lapsen Minuitin kanssa, vaikka se on äärimmäisen vaikeaa ja vaatisi käynnin Maassa. Minuit ei kuitenkaan haluaisi päästää sielunkumppaniaan Maan pinnalle missään nimessä.

"Pysy vielä hetki vihaisena. Kipinöi minulle." (s.104)

Entinen Café Chaoksen pitäjä Sucre on yhdistynyt planeettoja syövän Kaaos-lohikäärmeen kanssa ja on kirjassa tarkkailijan asemassa silloin tällöin. Kirjan lopun eeppisessä lopputaistossa hänellä on kuitenkin hyvin voimakas rooli siinä, miten asiat ratkeavat. Myös haltiat astuvat jälleen kuvioihin, sillä he tarvitsevat apua. He ovat alkaneet saada aikaparadoksista johtuvia kamalia kohtauksia Lunen maailmanpelastusoperaation jälkeen. Kaikkien suhtautuminen haltioihin on ynseää, eikä ihme aiempien tapahtumien valossa tarkasteltuna.

Miksi Maan vulkaanisuus on lisääntynyt viime aikoina huomattavasti? Miksi Ciel saa etiäiskohtauksia juuri samaan aikaan, kun jossain purkautuu tulivuori? Mikä maan alla kuohuu? Millaiseen muotoon Lune viimein asettuu? Ja palaako Niemann koskaan Lyceumiin?

Kuunkehä on uskomattoman kiehtova ja huolella rakennettu trilogian päätös. Vaikka minulla oli käynnistymisvaikeuksia tämän kanssa ja koin kirjan olevan ehkä hiukkasen liian pitkäksi paisutettu, koin upeita hetkiä tarinan parissa. Lukusujuvuutta helpottaa onneksi melko lyhyet kappaleet ja näkökulmahenkilöiden monipuolisuus ja vaihtuvuus. Vaikka Hain rakentama maailma eri aikajanoineen, planeettoineen ja hahmoineen on runsas, mielikuvituksellinen ja paikoin vaativakin ymmärtää, jollain ilveellä sinne pääsee jopa tällainen lukijakin kuin minä yllättäen sisään. Vaikka väliä edelliseen kirjaan olikin se 5 vuotta ja arjen hektisyys ja pienehkö kevätväsymys haittasi lukemiseen keskittymistä. Tällä kertaa en kuitenkaan ollut ihan niin haltioissani kuin edellisestä osasta.

Erityisen ihanaa tässä kirjassa on kissojen arvostus. Demonikissa-Loiri on aivan ehdoton suosikkihahmoni ja sydämeni oli särkyä tässä hänen puolestaan.

Silloin se ei vielä ollut ymmärtänyt, että kissana eläminen oli etuoikeus eikä rangaistus.

Kissa oli kaikista eläimistä täydellisin. (s. 57)

Nina von Rüdigerin upeat kuvat niin etu- kuin takakannessa ansaitsevat taas erityiskiitosta sekä tietysti Elina Äijälän kannen suunnittelu. Harmi, että pitkän luku-urakan aikana käteni hikoilivat taas osan selkämyksen folioinneista pois...

Annan kirjalle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Kirjanoita-sarja: Anne Leinonen
Tuhatkuolevan kirous: Siiri Enoranta