Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen

Topi Sorsakoski -  Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen. Johnny Kniga 2016.

"Topi Sorsakoski (1952-2011) oli yksi suomalaisen iskelmän ikonisimpia ääniä.
Topi Sorsakoski toi Agents-yhtyeen kanssa maaseudun tanssilavamusiikin kaupunkien rock-klubeille 1980-luvulla ja nousi samalla satumaiseen menestykseen, joka ei koskaan laantunut.

Sorsakoskella oli lapsuudestaan asti synnynnäinen taito joutua pulaan, mutta myös taito hankkia ympärilleen ihmisiä, joihin hän saattoi vaikeina aikoina nojata. Sorsakoski oli myös klassisen musiikin ja kirjallisuuden ystävä, joka tiesi tarkalleen, miten myyttiä renttutaiteilijasta pidetään yllä.

Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen ovat päässeet perikunnan siunauksella perehtymään Sorsakosken laajaan kotiarkistoon, demoihin, julkaisemattomiin sanoituksiin, dokumentteihin ja harvinaiseen videomateriaaliin. Noin sadan haastattelun pohjalta on syntynyt poikkeuksellinen muusikkoelämäkerta, joka maalaa karhean humoristisen ja paikoin resuisen kokokuvan Sorsakoskesta hänen traagiseen loppuunsa saakka.

Tätä tarinaa ei ole aiemmin kuultu. Mukana ovat kaikki keskeiset kollegat, ystävät, sukulaiset, naiset ja fanit. Moni heistä kertoo tarinansa Sorsakosken lesken tapaan ensimmäisen ja viimeisen kerran - vain tässä kirjassa."

Oma arvio:

Heti alkuun linkitän arvioni alkuun tekemäni Spotify-soittolistan, johon olen koonnut kirjassa siteeratut kappaleet (ne, jotka olivat saatavilla).

https://open.spotify.com/user/1136265330/playlist/7BgWNSpNPvRIaNziKTJG95

Ennen Topin ja Agentsin nousua iskelmällä ja rockilla oli omat kannattajakuntansa; rock oli kaupunkilaisten musiikkia ja elämänasennetta, sen sijaan iskelmä kuvasti maaseudun perinteistä elämäntapaa. Lopulta nämä kaksi musiikkilajia vaihtoivat 1980-luvulla tavallaan paikkaa: iskelmää alettiin esittää kaupungeissa, lähiöissä ja kapakoissa lohduksi juuriltaan muuttaneille, kun rock valtasi syrjäseudut ja houkutteli mukaansa nuoria, jotka olivat jääneet juurilleen. (s.102)

Tätä kirjaa lukiessa kuuntelin paljon Topi Sorsakoskea. Kun kirjan myötä esiteltiin jokin minulle tuntematon albumi, laitoin sen yleensä soimaan lukemisen taustalle. Suuri osa Topi Sorsakosken ja Agentsin tuotannosta on minulle tuttua, mutta Topin soolotuotanto on minulle vieraampaa. Toki sieltäkin ne muutamat hitit, kuten Hurmio ja Olet kaikki ovat syöpyneet mieleeni.

Tämä on kaikkiaan ensimmäinen elämäkertateos, jonka arvioin blogissani. Olen kyllä muutaman sellaisen ennenkin lukenut,  ja yleensä kimmokkeena lukemiseen on ollut jonkinasteinen fanitus kyseistä henkilöä kohtaan. Sama syy oli myös siihen, miksi halusin lukea Topi Sorsakosken elämästä ja musiikkituotannosta kertovan teoksen - suuri, syvä kunnioitus ja fanitus kyseistä tummaäänistä artistia kohtaan. Mitä lopulta tiesin Topi Sorsakoskesta? En juuri mitään, ja vielä vähemmän Pekka Tammilehdosta, joka kietoutuu mystisesti tuon artistinimen, tai sanotaanko kuvitteellisen hahmon, taakse. 

Minun isäni on kuunnellut Topi Sorsakosken ja Agentsin levyjä ja tartuttanut fanituksen minuun jo lapsesta saakka. Agentsin rautalankasoundit ovat kiehtovia eivätkä mielestäni yhtään niin elähtäneitä kuin perinteinen tanssimusiikki. Kaiken kruunaa Topin uniikki laulutyyli, joka on täynnä elämää, surua, kaihoa ja karheutta.

---Kiiruhdin salin puolelle katsomaan, minkälaisesta ihmisestä saattoi lähteä tuollainen ääni. Kun pääsin sisään ja näin Topin, menivät aivoni hetkellisesti solmuun. Ryhditön olemus, roikkuvat haivenet, rööki ja tuijotus lattiaan eivät osuneet siihen julamaiseen ääneen mitenkään. Olin totaalisen ällikällä - vielä senkin jälkeen kun omin silmin saatoin todeta, että enkelimäisen äänen ja ulkomuodon välinen ristiriita oli melkoinen. Ulkomusiikilliset seikat jäivät kuitenkin pian omaan arvoonsa, sillä musiikillinen anti oli lumoava ja vaikutus lähtemätön. (Mari Hatakka, Agentsin GO-GO-tanssija, s.78)

Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen esittelee Topin musiikkituotannon ihan alkulähteiltä saakka viimeiseen levyyn saakka. Jokaisen levyn tekovaiheista saa kattavan kuvan. Minulle oli  hyvin valaisevaa tutustua koko tuotantoon, ja tietenkin erityistä mielihyvää minulle tuotti lukea juuri niiden minulle tärkeiden kappaleiden syntyvaiheista. Topi Sorsakosken viimeiseksi levyksi jääneen Tummansinisen sävelen (jonka ostin muuten vinyyliversiona isälleni joululahjaksi) suosikkibiisini, Viimeiseen korttiin, on hämmästyksekseni Jonne Aaronin säveltämä.

Topi Sorsakoski oli jonkinlainen sekoitus samaania, nurkkabaarin perällä istunutta Kaurismäen Suomen kantapeikkoa ja heleä-äänistä Olavi Virtaa - kaikin tavoin epätodennäköinen tangolaulajan perikuva. (s.154)

Eniten nautin kuitenkin niistä osuuksista, joissa avataan Topi Sorsakosken persoonaa. Pidän siitä, miten kirjassa käytetään hyvin paljon eri henkilöiden suoria sitaatteja, joissa Topia ja hänen tekemisiään kommentoidaan, ja siitä, miten lukija itse saa koota nämä mielipiteet kokonaisuudeksi. Näin mitään suoraa mielipidettä kirja ei Topista muodosta. Vaikka kaikilla on oma tapansa luonnehtia Topia, niistä muotoutuu yhtenäinen, selkeä kuva tuosta herkästä ja ujosta taiteilijasta, joka kätkeytyi yleensä humalatilansa taakse. Mukana vilahtelee paljon viihdemaailmasta tuttuja nimiä, kuten TT Purontaka, Simo Silmu, Vicky Rosti, Kauko Simonen, Pedro Hietanen ja luonnollisesti kaikki, jotka soittivat Topin kulloisessakin taustabändissä. Myös entiset tyttöystävät saavat äänensä kuuluviin, joskin melko sivuavassa roolissa, ja myös Topin vaimo Heli sanoo muutaman sanasen, vaikka ei ole aiemmin julkisuudessa juuri ollut esillä. Hänen kerrontansa on hyvin kaunistelemattoman suoraa.

Pekka kuitenkin oli ihminen, jolle ei vain voinut olla pitkään vihainen. Ihmistähän ei voi muuttaa eikä varsinkaan luonnonlasta. (Cita Högnabba- Lumikero, s. 47)

Keikkaelämän kuvaus on hyvin suorasukaista ja peittelemätöntä. Vaikka viina virtaa keikoilla, Topi hoitaa lauluosuutensa - ainakin enimmäkseen. Joitakin surullisenhupaisia toikkarointeja sattuu matkan varrelle, mutta yleiskuva artistista on sympaattinen, hauska - ja erittäin älykäs. Hänen kerrotaan lukeneen paljon, niin kaunokirjallisuutta kuin elektroniikkalehtiä, sillä hänellä oli hirveän suuri kiinnostus kaikkeen elektroniseen näpertelyyn. Hän korjasi rikkoutuneet Vox-äänentoistolaitteet ja kaukosäätimet, ja jopa sairasvuoteellaan hän mietti happikoneen toimintamekanismia. Lisäksi Topia kiinnosti yhteiskunnalliset asia ja lähes kaikki ympärillään tapahtuva: useissa sitaateissa häntä luonnehditaan tarkkailijaksi ja tiedonkerääjäksi. Tarinankertoja hän oli henkeen ja vereen, ja juuri hänen mielikuvitustarinoissaan syntyi fiktiivinen hahmo Topi Sorsakoski, jolle aina sattui ja tapahtui. Nimi jäi elämään hänessä ihan itsestään.

"Haluaisin kirjoittaa."

"Elämänkertasiko?"

"En saakeli varmaan mitään niin tylsää. Minua kiehtoo synkkä metsä, kun ajamme tuolla yöllä keikkabussilla. Mitä jänisrukka tekee siellä pimeässä? Pelkää. Ja miten se nauttii päivällä lumella elämästään!" (Topi, s.147)

Mielestäni Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen ovat koonneet onnistuneesti kirjaan kaiken oleellisen, mitä tulee tietää Pekka Tammilehdosta aka Topi Sorsakoskesta. Se kunnioittaa hänen muistoaan ja on hieno johdatus ylipäänsä suomalaiseen musiikkituotantoon ja keikkakulttuuriin 1980-1990-luvuilla. Kirja ei valista eikä anna suoria totuuksia, vaan herättää lukijaansa tekemään omia johtopäätöksiä.

---Oltiin Topin kanssa pihalla tupakalla, kun kun hän taputti minua veljellisesti olkapäähän ja sanoi, että minun tekstejäni on ollut aina niin hyvä laulaa. Se oli reilun jätkän kaunis kiitos. Sen kummallisempia filosofioita ei ihmisten kesken lopulta tarvita. (Jukka Itkonen, s.274)

Kirjan kahdessa kuvaliitteessä on kuvia niin perheenjäsenten albumeista kuin ammattilaisvalokuvaajien arkistoista. 

Kirjassa oleva kuva: Stefan Bremer. Kuvassa myös oma levyni Topi Sorsakoski & Agents: Surujen kitata - 32 Greatest hits.

Kirjasta välittyy aidonoloinen kuva Topi Sorsakoskesta, joka suorasukaisuudessaan ja tietynlaisessa kroonisessa alakuloisuudessaan ja ujoudessaan edustaa juuri sellaista mieskuvaa, jollaiseen olen lapsuudestani saakka tottunut. Olen miettinyt, miksi tunnen niin voimakasta yhteyttä tuohon hampuusimaisesti pukeutuneeseen, välillä hyvin jätättävään laulutyyliin ja erikoisiin maneereihin sortuvaan laulajaan, joka ei muuten edusta sitä musiikkityyliä, mitä enimmäkseen kuuntelen. Hänessä on jotain, mikä on aina vetänyt puoleensa. Hänen keikalleen en ole koskaan päässyt, mutta onneksi Topin musiikki on jäänyt elämään. Kun kirjan lopussa tulee Topin viimeiset sanat vaimolleen Helille, en voi välttyä kyyneleiltä. En olisi halunnut hyvästellä vielä tätä kirjaa ja sen päähenkilöä.

"Nukutaan vielä vähän, nukutaanhan?"(s. 334)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin muissa blogeissa:

Esa Mäkijärvi (Image) 
Kohtaamisia - kulttuuriblogi
Elma Susanna (Suomi lukee)
Kirjan vuoksi - kulttuuriblogi

 Linkki Topi Sorsakosken viralliselle fanisivulle:
  http://www.topisorsakoski.net/

Omat suosikkini Topin tuotannosta:

Levyt: 

Besame Mucho
Tummansininen sävel

Kappaleet:

Varjojen yö
Viimeiseen korttiin
Surujen kitara
Olet kaikki
Levoton mieli
Tyhjää
Kuin yö
Paras päivä
Yksinäinen merimies


 Tällä kirjalla osallistun viime tingassa Ullan luetut kirjat -blogin New To You Reading Challengeen, sillä tämä on ensimmäinen elämäkertateos blogissani.

Varpaat: Marko Hautala & Broci

Varpaat: Marko Hautala & Broci. Sarjakuva-albumi. Haamu 2016.

Perustuu Marko Hautalan novelliin "Varpaat", joka on julkaistu Valkoiset varpaat -kauhuantologiassa (Haamu 2015)

"Kriisiin ajautunut reppureissaajapariskunta päätyy ranskalaiseen pikkukylään. Majatalossa heidän pöytäänsä tunkeutuu mies, jolla on villi retkiehdotus muinaisiin luolastoihin, joihin ei virallisten oppaiden kanssa ole asiaa. Muukalainen nostaa pöydälle jalkansa, jossa on jäljellä vain isovarvas. Puuttuvien varpaiden arvoitus vie pariskunnan syvälle maan uumeniin, kylmän kiven ympäröimään pimeyteen.

Sarjakuvataiteilija Brocin ja kauhukirjailija Marko Hautalan yhteistyö kutsuu piinaavalle matkalle ihmismielen syvyyksiin."

Kirjatraileri: https://youtu.be/j6YfCqT6E7k

Oma arvio:

Olen pitkään harmitellut sitä, etten oikein osaa lukea sarjakuvia, vaikka ne kiehtovat minua visuaalisuuudellaan ja helppolukuisuudellaan. Olen huomannut kirjastotyössä ollessani ja muisten bloggauksia lukiessani, miten hienoja sarjakuvia on olemassa - mutta en vain osaa tarttua niihin. Toki Aku Ankat ovat tuttuja, Kati Kovácsin sarjakuvia luin nuorempana ystäväni suosituksesta sekä joitakin muita kokemuksia minulla on, mutta ne ovat jääneet hyvin vähäisiksi. Tämä Marko Hautalan ja Brocin sarjakuva-albumi Varpaat on siis ihan ensimmäinen sarjakuva laatuaan, jonka esittelen blogissani. Suonette anteeksi kokemattomuuteni, yritän kuitenkin saada aikaiseksi jotain rakentavaa tässä postauksessani.

Viime vuonna julkaistussa kauhuantologissa Valkoiset varpaat oli yksi novelli ylitse muiden, ja se oli mielestäni Marko Hautalan kammottava Varpaat. Niinpä innostuin heti, kun kuulin, että minulle ennestään tuntematon Broci on tehnyt siitä sarjakuvasovituksen. Kansikuva on mielestäni erittäin karmivan kutsuva ja houkuttelee lukijaa kammottavan tarinan pariin. Heti ensimmäisistä kuvasarjoista lähtien tarinan pariskunnan välisen kireyden aistii selvästi. Tummatukkaiseksi piirretty Nina on kärttyinen ja kova suustaan, kun taas Ninaa vanhempi Pete hiukan ymmällään tyttöystävänsä äkkipikaisuudesta. Peten ilme on enimmäkseen väsynyt. Epämääräinen luolareissu tulee heille kuin tilauksesta, mutta kuinka sattumanvaraista olikaan, että he törmäsivät juuri tähän varpaansa menettäneeseen oppaaseen? Tarinasta tulee mieleen Hostel-elokuvat, joissa myös pahaa-aavistamattomat turistit johdateltiin kauheuksien keskelle.

Pidän kovasti Brocin kynänjäljestä, joka on hyvin konstailematonta ja miellyttävää katsella. Ninan ilmeissä on välillä hiukan naiiveja piirteitä ja  Peten kasvoille on loihdittu hyvin onnistuneesti hämmennyksen ja epätoivon täyttämiä ilmeitä. Luolan pimeys ja ahdistava ahtaus välittyy kuvista kammottavan hyvin. Mustavalkoisuus toimii tämän tarinan kuvituksessa paremmin kuin mikään.

Tarina ei loppua kohti tuntunut minusta niin kammottavalta, kuin miltä se tuntui lukiessani Hautalan novellia. En saanut kuvista sitä samaa kauhun tunnelmaa, vaikka kuinka yritin eläytyä kuvien ja puhekuplatekstien mukana. Silti olen hyvin tyytyväinen Brocin sarjakuvasovitukseen ja hänen sarjakuviaan voisin lukea enemmänkin. Kävin tutustumassa hänen blogiinsa Broci's stuff blog, ja siellä on monenlaisia mielenkiintoisia taidonnäytteitä.

Sarjakuvien lukemiseen minun täytyy vielä harjaantua. Kirjaan verrattuna se on dynaamisempi tapa viedä tarinaan eteenpäin, ja välillä minua häiritsee se vauhti, millä tapahtumat etenevät. Minun  on myös vaikea tottua erilaisten äänien kuvailuun: "SPRUITS, PLIP, SMASH jne." Ne tuntuvat minusta jotenkin koomisilta, enkä osaa kuvitella niitä omassa mielessäni luonnollisen kuuloisiksi ääniksi. Tähänkin varmaan tottuisi, mitä enemmän sarjakuvia lukisi. Ehkäpä näette vielä lisää sarjakuvia blogissani tästedes.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Koska tämä oli ensimmäinen sarjakuva-arvioni, osallistun tällä Ullan luetut kirjat -blogin New To You Reading Challenge -lukuhaasteeseen.


Varpaat muissa blogeissa: 

Kirjapallon kirjablogi

Sumu: Steinar Bragi

Sumu: Steinar Bragi. Suomentanut Tuomas Kauko. Like 2016.

Islanninkielinen alkuteos (2011): Hálendid

"Neljä nuorta aikuista on lomalla Islannissa, kun heidän jeeppinsä törmää sankassa sumussa mökin seinään keskellä ei mitään. Auto hajoaa ja mökin salaperäiset vanhukset tarjoavat matkalaisille yöpaikan. Puhelimet eivät löydä kenttää, seurueen koira katoaa ja selittämättömät tapahtumat alkavat horjuttaa matkalaisten mieltä. "

Oma arvio:

Tartuin hyvin odottavaisin mielin tähän kirjaan, sillä jo kirjan kansi ja tarina tuntuivat sopivan kammottavalta. Islantilaista kirjallisuutta en ole ikinä lukenut, joten siinäkin mielessä Sumu vaikutti tutustumisen arvoiselta teokselta.

Tarina alkaa siitä, kun Hrafn, Vigdis, Anna ja Egille ajelevat Islannin  erämailla ja leikkivät eräänlaista ajatusleikkiä niin innokkaasti, etteivät huomaa eksyneensä tieltä - asiaa ei helpota sumu, joka on laskeutunut heidän ylleen. Tapahtuu outoja asioita, joiden takia Egill loukkaantuu. Onnekseen nämä pariskunnat löytävät ränsistyneen maatilan, jota asuttaa Åsa ja hänen muistisairaudesta kärsivä miehensä. Jotain vanhukset tuntuvat salaavan, eikä heidän lainaansa auto toimi muutamaa metriä kauemmas, joten poispääsy tuntuu erityisen vaikealta. Talon liepeillä vierailee kaksi kettua ja keskellä erämaata on oudosti yksinäinen valopylväs. Tuntuu, että talo on salaisuuksia täynnä.

"...nelinkontin ja hävisi pimeyteen", Hrafn sanoi kuvaillen sitä, mitä oli nähnyt ikkunasta edellisenä iltana.

"Aha, aloit heti nähdä harhoja?"

"En minä kuvitellut mitään. Se laukkasi nelinkontin hietikolle ja hävisi."

Pidän siitä, miten kirjassa rakennetaan kauhun tunteita jättämällä paljon lukijan mielikuvituksen varaan. Taidokkaasti kauhu on mukana tarinan oudoissa sattumuksissa, välillä tunnelmassa. Kovasti minua kuitenkin tarinassa häiritsee henkilöt ja takaumat heidän elämästään. Egillin ja Hrafnin monivaiheinen ystävyys on täynnä katkeruutta, mikä kulminoituu kirjan loppuvaiheilla miesten riitaan. Annan seksiriippuvuus ja menneisyyden kertaus tuntuu myös jotenkin tarinaan kuulumattomalta. Tuntuu, että lukija yritetään päästää henkilöihin syvälle, mutta minusta kaikki henkilöt jäivät irrallisiksi.

---Hän luki uudestaan alimmalla rivillä olevat sanat: "Sillä ei ole sielua." Lause oli alleviivattu kahdesti.

---Millä ei ole sielua?

Välillä kirjan outo tunnelma toi, ihan pienien hetkien ajan vain, mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian maailman. Twinpeaksimäisyyttä en oikeastaan tunnistanut kirjasta, vaikka kannessa siihen viitattiinkin. Sumun kauhukuvauksessa on kuitenkin mielestäni hiukan  uuskumman vaikutteita, ja etenkin loppua kohti tarina onnistui säikäyttämään minut. Loppu jättää sopivasti kaiken avoimeksi eikä lukijalle paljastata koskaan ihan täysin, mistä oli kysymys.

Arvosana 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle

Osallistun samalla tällä kirjalla Ullan Luetut Kirjat -blogin New to You Reading Challenge -haasteeseen, sillä luin ensimmäistä kertaa islantilaisen kirjailijan kirjoittaman kirjan.

Sumu muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjataivas
Kirjavaras Rere
Evarian kirjahylly

Syksyn kuulumisia ja blogihaasteita

Pikku hiljaa kesä on vaihtumassa syksyksi, ja sen huomaa paitsi alati kasvavista uutuuskirjapinoista, myös kurkun käheydestä, hirveästä vimmasta laitella sisustusvaloja sinne sun tänne sekä jokasyksyisestä halusta tehdä jotain uutta. Joku vuosi se on ollut uusi harrastus, joku vuosi työpaikka, mutta tänä syksynä minä aloitin uudet opinnot. Kyllä, niin minä tein, vaikka vannoin melkein kymmenen vuotta sitten valmistuttuani, etten enää opiskele. Nyt aloittelen innolla informaatiotutkimuksen opintoja Oulun yliopistossa ja täydennän aiempaa maisterin tutkintoani. Moni varmaan arvaakin, että suuntani on kouluttautua kohti kirjastoalaa.


Opiskelujeni lomassa aion kuitenkin jatkaa bloggaamista, sillä täytyyhän ihmisellä olla puurtamisen vastapainoksi harrastus. Lukutahti voi toki olla hiukan hitaampi, mutta en minä täältä minnekään katoa! Lisäksi saan nollattua kaikki opiskeluajatukset lasteni jalkapalloharrastuksen kautta, sillä monet viikonloput meillä menevät turnauksissa.






Olen taas tunkenut itseni mukaan (liian) moneen blogihaasteeseen, ja niistä aion kertoa hiukan lisää tässä. Kaikki haasteeni näkyvät myös oikeassa sivupalkissa, ja niistä klikkaamalla pääsee katselemaan haastesivua kunkin emännöinti(tai isännöinti-)blogiin.

Roald Dahl -lukuhaaste tutustutti minut ja lapseni tämän mainion norjalaissukuisen kirjailijan lastenkirjoihin. Haaste päättyi ihan vasta, 13. syyskuuta, ja sain siihen luettua yhteensä viisi kirjaa: Ilmarin ihmelääke, Iso Kiltti Jätti, Nilviöt, Kekseliäs kettu ja Jali ja suklaatehdas. Haastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina T.

Mitäpä olisi elämä ilman Kirjabloggaajien klassikkohaastetta,  josta on menossa nyt jo neljäs osa niin ikään Niina T:n luotsaamana. Aiempiin klassikkohaasteisiin olen lukenut  kirjat Taru Sormusten herrasta (J.R.R. Tolkien), Harry Potter ja Viisasten kivi (J.K. Rowling) sekä Liisan seikkailut ihmemaassa (Lewis Carroll).



Seuraavaksi klassikkohaastekirjaksi tarkoituksenani olisi lukea Pierre Boullen Apinoiden planeetta, ja saisin sillä  kaksi kärpästä samalla iskulla: Evarian kirjahyllyssä on menossa Apinan vuosi haaste, johon olen saanut luettua tähän mennessä vain yhden kirjan, Roald Dahlin Nilviöt.

Niina T on todella ahkera blogihaasteiden pitäjä, sillä hänen Yöpöydän kirjat -blogissaan alkaa lokakuun alussa myös kuukauden mittainen Halloween-lukuhaaste, johon voi lukea kaikenlaisia kammottavia kirjoja, joissa vilisee aaveita, vampyyrejä, noitia, zombeja, aaveita ja niin edelleen. Minä olen valinnut haasteeseen luettavaksi ainakin romaanit Marko Hautalan Kuokkamummo, Hanna Morren Tuonen tahto ja omassa hyllyssäni viruneen Melissa Marrin Ilki Ihana, jossa takakansitekstin mukaan vilisee ilkeitä keijuja. Jos Mats Strandbergin Risteily ehtii ilmestyä ajoissa, saatan lukea myös sen tähän haasteeseen.

Osittain päällekkäin menevät nämä kauhukirjat toisen meneillään olevan kauhukirjallisuushaasteen kanssa, nimittäin vielä marraskuun toiseen päivään saakka kestää Hämärän jälkeen -lukuhaaste, jota pitää Orfeuksen kääntöpiirin Suvi. Olen lukenut siihen tähän mennessä neljä kirjaa, ja tavoitteenani olisi vielä saada siihen kahdesta kolmeen kirjaa lisää. Tähän mennessä lukemani kirjat ovat Marko Hautalan Kuiskaava tyttö, Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta, Markku Sadelehdon toimittama Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia sekä Eero Ojasen Suuri suomalainen kummituskirja.  

En ole ennen tätä haastetta lukenut kauhukirjallisuutta pitkään aikaan, ja tämä on ollut mainio matka kyseisen genren syövereihin. Pelkäänpä, että kauhukirjat jäävät pysyvästi minun lukemistooni, sillä olen tykästynyt niihin todella.

Ihan vasta hyppäsin mukaan  Hyönteisdokumentti-blogin pitämään NTK-haasteeseen mukaan, jossa on siis tarkoituksena lukea WSOY:n Nuorten Toivekirjasto -nimisen kirjasarjan julkaisuja. Harmikseni huomasin tämän, kohta vuoden kestäneen haasteen vasta nyt, mutta uskoakseni ehdin vielä lukea muutaman helmen tästä vanhasta nuortenkirjasarjasta.

 Tästä linkistä pääset katsomaan, mitä kaikkea NTK-sarja pitää sisällään. Listassa kirjat on numerojärjestyksessä, ja siinä on mukana vain kaksisataa vanhan kansiformaatin mukaista kirjaa. Yhteensä sarjassa on ilmestynyt 265 kirjaa. Tästä Kirjasammon listasta taas näet kirjat aakkostettuna nimekkeen mukaan. Risingshadow:n listasta näkee, mitä spefi-kirjoja kyseisessä sarjassa on.

Yritän lukea ainakin nämä: Anna Sewell Uljas Musta, Kaija Pakkanen Vimperin pihan Ilona, Anja Vitikka Kotikesä, Osmo Ilmari Uhka Avaruudesta, Maria Grüger Punaruusun aikaan sekä Kerttu Vuorinen Kuin taivaan linnut. Näistä ensimmäisen olen lukenut aiemmin joskus lapsuudessani,

Eihän ne haasteet tähän vielä lopu, ehei. Katvealue -blogin Anu ja Eero pitävät helmikuun kahdeksanteen päivään saakka Kirjavat kissat -lukuhaastetta, jossa on nimensä mukaisesti tavoitteena lukea kirjoja, joissa on kissa jossain merkittävässä roolissa. Samalla he haastavat lahjoittamaan rahaa eläinsuojeluyhdistyksille tai kissataloille, vastaavasti viemään esimerkiksi kissanhiekkaa paikalliseen kissataloon tai ostamaan Eläinsuojeluyhdistyksen tuotteita.


Kissojen ystävänä minä olen takuulla mukana tässä, ja aion tilata joulun alla jotain kivaa Eläinsuojeluyhdistykseltä. Tällä hetkellä olen saanut haasteeseen merkittyä kolme kirjaa, Taru Väyrysen Kissan kuolema ja Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa.

Koska minulla on hyllyssäni kummittelemassa lukemattomia kirjoja, Ullan Luetut Kirjat -blogi tarjoaa minulle juuri sopivan, vuoden loppuun kestävän New to You -lukuhaasteen, jossa luettu kirja voi olla jollain tapaa uudelta, tuntemattomalta alueelta, kirjailija voi olla tuntematon, tai sitten vain se pitkään hyllyssä keikkunut teos.

Olisin onnellinen, jos saisin luettua tähän haasteeseen edes yhden kirjan. Minulla olisi ehdolle esimerkiksi Philip Pullmanin Kultainen kompassi, jonka löysin eräänä onnellisena päivänä kirjaston kierrätyshyllystä! Kyseinen kirjailija on minulle outo, ja ylipäänsä olen lukenut aika vähän mieskirjailijoiden nuortenkirjallisuutta. Kirjan aihe vaikuttaa todella kiehtovalta, ja kaiken huipuksi se on trilogian avausosa.






Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä täytyy mainita Goodreads-kirjallisuussivuston jokavuotinen Reading Challenge, jossa saa asettaa itselleen sopivan luettujen kirjojen lukumäärän  koko vuodeksi. Minä olin mukana jo viime vuonna, jolloin ylitin hienosti asettamani 64 kirjan tavoitteen 4:llä kirjalla. Tänä vuonna hilasin tavoitteeni optimistisesti kahdeksaankymmeneen, ja olen saavuttanut tavoitettani hienosti 70:llä lukemallani kirjalla.

**************************************

Kuten huomaa, lukuhaasteet ovat vieneet minut täysin mennessään. Aloittaessani bloggauksen noin kaksi ja puoli vuotta sitten, minulla ei ollut hajuakaan, mitä lukuhaasteet ovat. Sana kuulosti jotenkin ahdistavalta, mutta kun lähdin mukaan ensimmäiseen haasteeseeni, huomasin, miten mahtava tapa niiden kautta on laajentaa lukutottumuksiaan ja  saada muutenkin tsempattua itseä lukemaan enemmän. Stressiäkin niistä voi toki tulla, mutta ehkä se on ollut tähän mennessä vain sellaista hyvää stressiä, sillä en vain malta olla osallistumatta niihin.

Olen ollut mukana muun muassa novellihaasteessa, SELKO-kirjahaasteessa ja kirjankansibingossa. Olen ensi vuoden alusta myös mukana yhdessä isommassa haasteessa, josta en ilmeisesti vielä saa kirjoittaa, joten olen vielä ihan hys-hys. Se haaste tulee taas mullistamaan viimeaikaiset lukutapani päälaelleen.

Jos sinua kiinnostaa enemmän lukuhaasteet, kannattaa käydä kurkkaamassa Haastavaa lukemista -blogissa, mitä kaikkea on meneillään.