Kings of Sin -sarja: Ana Huang

Kings of Sin - Viha: Ana Huang. Suomentanut Elina Koskelin. Otava 2024 (Kings of Sin #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The King of Wrath. Kansi: Piatkus

"Seitsemän kuolemansyntiä.

Seitsemän rajoja rikkovaa romanssia. Synkeän kiihkeä menestyssarja alkaa!

Dante Russo nauttii hallinnan tunteesta. Upporikas nuori uraohjus ei vaimoa kaipaa – mutta sitten hänen uusi vihollisensa kiristää hänet kihlautumaan tyttärensä kanssa.

Tapahtumasuunnittelija Vivian Lau on älykäs, tyylikäs ja hyvätapainen. Hän on jalokivifirman johtajan täydellinen tytär ja siirtolaisperheen menolippu seurapiirien huipulle. Siniverisen Russon saaminen sukuun avaisi heille aivan uusia ovia. Kylmä ja etäinen mies on kaukana Vivianin unelmakumppanista, mutta velvollisuudentunne voittaa.

Kummankaan suunnitelmiin ei kuulu pahin mahdollinen: tulevaan puolisoonsa hullaantuminen." (Otava)

Oma arvio:

Kuulin ensimmäisen kirjan  Ana Huangista, kun yläkoulun kirjavinkkauksessa muutama nuori tuli kyselemään minulta, onko kirjastossa hänen kirjojaan. Enpä tiennyt yhtään, millaisia kirjoja nämä ovat, mutta nuoret selvästikin tiesivät. Pitihän minun ottaa kesälukemistooni tämä ensimmäinen suomennos seitsenosaisesta King of Sin -sarjasta. Sarjan nimikin kyllä paljastaa, että syntistä sisältöä on luvassa, heh. Kirjasarjan osissa pureudutaan seitsemään kuolemansyntiin, joita sitten tarkastellaan rikkaiden ja vaikutusvaltaisten miesten kautta - ja toki heihin kytkeytyy aina toisena näkökulmana toimiva nuori nainen. Ensimmäisessä osassa käsittelyyn pääsee viha.

Vivian oli viholliseni tytär, ja minun oli syytä muistaa se. (s. 87)

Vivian on järjestämässä jälleen rikkaille suunnattua rahainkeruutilasuutta, kun hän saa yllättävän puhelun isältään. Hän vaatii tytärtään vieraisille Bostoniin, sillä hänellä ja äidillä on tälle tärkeää asiaa. Vivianin on suostuttava, sillä sellainen hän on aina ollut - hän ei osaa eikä uskalla sanoa isälleen ei. Eipä hän osaa arvata, mikä isän asia tällä kertaa onkaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että 28-vuotiaan Vivianin on aviouduttava mahdollisimman pian, ja asiaa jouduttaakseen hänellä on nyt tyttärelleen sopiva, perheen arvoa kohottava kumppani sovittuna. Vivianin haukkoessa henkeään hän saa kuulla, että erittäin rikas ja vaikutusvaltainen Dante Russo on hänen tuleva sulhonsa. Halusi Vivian tai ei. Olihan tämä toki odotettavissa, sillä Vivianin isosiskonkin avioliitto oli järjestetty. Silti. Dante Russo tunnetaan erittäin pelottavana, tunteettomana ja kylmänä miehenä. 

Dante oli miljardööri, mutta hänellä oli huonosti kasvatetun peikon käytöstavat. (s. 46)

Vivian ei tiedä, ettei Dante ole suostunut kauppaan ollenkaan omasta vapaasta tahdostaan, vaan Vivianin häikäilemätön isä on kiristänyt tätä. Dantelle harmaita hiuksia aiheuttava Luca-veli on pelehtinyt pelätyn mafiasuvun tyttären kanssa, ja jos sana tästä kiirisi pääjehun korviin, Luca olisi kuollut. Francis Laulla on hallussaan kuvamateriaalia, jotka Dante aikoo saada vuoden sisällä käsiinsä, jotta voi purkaa kihlauksen, eikä hänen ole pakko avioitua Laun  tyttären kanssa. Vaikka Laun tytär onkin Danten silmissä varsin viehkeä, hän aikoo vihata tätä nuorta naista yhtä paljon kuin isääkin. 

Suurin osa kihlasormuksista oli rakkauden ja sitoutumisen symboleja. Omani oli kuin fuusiosopimuksen allekirjoitus. (s. 66)

Vivian joutuu muuttamaan heti pikimmiten Danten hulppeaan asuntoon, jonka henkilökunta rakastuu mukavaan nuoreen naiseen välittömästi - Danten harmiksi. Pariskunnan on pidettävä yllä uskottavaa julkisivua erilaisissa tilaisuuksissa ja ystäviensä nähden. Danten vihaisuus ja töykeys alkaa laantua pikku hiljaa, hetki hetkeltä, kun hän tutustuu Vivianiin paremmin. Kumpikin tunnistaa seksuaalisen vetovoiman heidän välillään, mutta eivät tietystikään voi heti päästää sitä valloilleen. Mutta sitten kun he antavat periksi sille, huh huh. Melkoista tykitystä. Aikuisten kamaa, ehdottomasti. Dante Russo tykkää puhua rumia. Hih.

Olin alussa hiukan skeptinen: taas tällainen Fifty Shades of Gray -tyylinen sarja, jossa  tunnevammaisesta miehestä kuoriutuu eheämpi, rakkauteen kykeneväisempi yksilö ja jossa mässäillään seksillä, mutta muut juonikuviot ontuvat. Mutta kyllä minä hiukkasen rakastuin tähän kirjaan. Vivian on alkuun rasittava, koska hän myötäilee kontrolloivaa äitiään ja määräilevää isäänsä, mutta hänestä löytyykin ytyä kirjan edetessä, osin Danten ansiosta. Dante pehmenee ihastuessaan Vivianiin, mutta äkkipikaisuus ja väkivaltaisuus hänessä hiukan häiritsee. Ei pelkoa, lähisuhdeväkivaltaa tässä kirjassa ei nähdä, mutta muiden ihmisten kanssa kiivas Dante tykkää ratkoa ongelmia muutamaan otteeseen nyrkeillään. Muutama kirjassa tapahtuva mustasukkaisuuskohtaus näyttäytyvät minulle häiritsevän toksisina. Näistä huolimatta Vivian ja Danten intohimoista yhdessäeloa oli mukava seurata, vaikka seksikuvaukset melkoiseksi rietasteluksi yltyivätkin. Danten pehmeä puoli kun on melkoisen ihana.

Täällä oli aina vähän kylmempää, kun hän ei ollut kotona. (s. 212)

Vivianin ystävät Isabella ja Sloane ovat hauskoja sivuhahmoja, joista Isabella pääseekin pääosaan sarjan toisessa osassa Ylpeys. Herttainen kotiapulainen Greta pitää Vivianin puolia silloinkin, kun Dante uhkaa tätä potkuilla. Vivianin vanhemmat ovat vähän turhankin kammottavia, mutta pientä kehitystä heissäkin havaitaan. Ainakin toisessa. Danten vanhempien hippimäisyys on aika hauska ja yllättävä asia. Aika paljonhan kirjassa on toki samanlaisia teemoja kuin esim. Colleen Hooverin kirjoissa, eli ongelmallisia isä-äiti-suhteita ja osin niistä johtuvaa tunnekyvyttömyyttä. Tässä ei kuitenkaan näitä asioita vatvota loputtomiin. Pääpaino ja Vivianin ja Danten kasvavissa tunteissa ja ylitsepääsemättömässä vetovoimassa sekä siitä, pystyykö Dante voittamaan vihansa. 

"Vihaan ajatusta, että kosket ketään toista tai kukaan toinen koskee sinua. Vihaan sitä, että muut saavat sinut nauramaan, mutta minä en. Vihaan sitä, miltä minusta tuntuu kanssasi, kuin olisit ainoa ihminen, joka saa minut menettämään hallinnan, vaikka minä. En. Menetä. Hallintaa." (s. 224)

Hiukan harmittaa, etteivät Dante ja Viv ole enää pääosassa seuraavassa, marraskuussa ilmestyvässä osassa Kings of Sins - Ylpeys, vaan Danten ystävä Kai ja Vivianin ystävä Isabella, josta aiemmin mainitsinkin jo. Aion ehdottomasti kuitenkin jatkaa sarjaa, sillä olen Ana Huangin kuolemansyntien pauloissa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Kings of Sin - Ylpeys: Ana Huang. Suomentanut Elina Koskelin. Otava 2024 (Kings of Sin #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): King of Pride. Kansi: ?

"TikTok-hittisarjan syntisen kiihkeässä toisessa osassa kielletty hedelmä houkuttaa.

Kai Young on varautunut ja viileä. Hänen hallitussa elämässään ei ole tilaa kaaokselle – etenkään nyt, kun hän kisaa paikasta perheensä mediayhtiön toimitusjohtajana. Mutta sitten hän tutustuu Isabella Valenciaan.

Valhalla-klubin baarimikkona työskentelevä Isabella on impulsiivinen ja räväkkä, Kain täydellinen vastakohta. Hän edustaa kaikkea mitä Kain ei pitäisi haluta. Isabellasta Kai vaikuttaa tylsältä, ja onneksi niin, sillä asiakkaaseen sekaantuminen tietäisi potkuja.

Jokainen katse ja kosketus vie kuitenkin heidät lähemmäksi kaikkien sääntöjen uhmaamista. Onko kiusaus lopulta ylivoimainen?" (Otava)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Voivottelin kesän jälkeen sitä, etten haluaisi nyt vähään aikaan lukea yhtään nyky(tiktok)trendin mukaista "seksimässäilykirjaa". Kaiken kruunasi syksyn alussa Hannah Gracen superöveri Icebreaker - Sulavaa jäätä, jonka jälkeen mikään sanallinen seksi-ilottelu kirjoissa ei tuntunut enää missään. Noh, kirjapinossani on kuitenkin makoillut tämä Ana Huangin Kings of Sin -sarjan toinen osa, jonka ehdottomasti halusin lukea, sillä pidin kuitenkin kovasti sarjan ensimmäisestä osasta Viha. Nyt on synneistä vuorossa siis Ylpeys.

Tässä osassa pääsemme tutustumaan ensimmäisen osan pääsankarin Danten hyvään ystävään Kai Youngiin, joka tunnetaan siististä tyylistään, supertarkoista rutiineistaan ja hillitystä olemuksestaan. Toinen päähenkilöistä taas on Vivianin räväkkä ystävä Isabella, joka on siis lilaksi värjättyine hiuksineen täydellinen vastakohta Young-yhtymän tulevalle perijälle. Mutta arvenneehan tuon, miten vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa.

"Onko viisisataasivuisen romaanin kääntäminen käsin latinaksi sinusta rentouttavaa?" (s. 13)

Isabella työskentelee raharikkaiden Valhalla-klubin baarimikkona, ja tämä ei ole ollenkaan hänen perheensä mieleen. Etenkin hänen määräilevä isoveljensä Gabriel, joka on isän kuoltua ottanut perheen pään roolin, on sitä mieltä, että Isabellan on osoitettava perheelleen löytäneensä elämänsä suunnan, ennen kuin hän on täyttänyt 29. Isabellan suuri haave on kirjoittaa eroottinen rikostrilleri, ja romaani onkin ollut jo jonkin aikaa työn alla, mutta jostakin syystä hän ei ole saanut viimeisteltyä sitä loppuun. Gabriel antaakin siskolleen 4 kuukautta aikaan kirjoittaa romaaninsa loppuun, jotta tämä voi tuoda sen äidin syntymäpäiville luettavaksi ja osoittaa näin, että on löytänyt elämälleen suunnan. Muuten hänen olisi palattava perheyritykseen töihin ja muutettava pois New Yorkista, tai hän jäisi perinnöttä. 

Minä olin se, jolta puuttui työn loppuun saattamisern vaadittava kurinalaisuus. Minä olin se, joka oli antanut seksin ja juhlinnan viedä aikaani. Olin se, joka tuotin itselleni ja muille pettymyksen aina uudelleen ja uudelleen. (s. 304)

Kai Young kääntää vapaa-aikanaan kirjoja latinaksi, koska se on hänen mielestään rentouttavaa. Turhautumisiaan hän purkaa nyrkkeilemällä Danten kanssa tai istumassa drinkillä Valhalla-klubilla. Siellä hän on törmännyt simpsakkaan Isabellaankin ja saanut tämän nolostumaan useammankin kerran, koska tämän puheet työkaveriensa tai ystäviensä kanssa ovat sattuneet liittymään aina seksiin - lähinnä erikoiseen seksivälineisiin tai hohtaviin kondomeihin. Isabella pitää Kaita maailman tylsimpänä jäykkistelijänä, etenkin kun hänelle selviää miehen latinankääntämisharrastus. Silti ilmassa on kipinöivää flirttiä. Kun Kai yllättää Isabellan klubin pianohuoneesta soittamasta täydellistä Beethovenin  Hammerklavieria, hän on myyty mies. 

Seuraa salaisia kohtaamisia pianohuoneessa, lisää flirttiä baaritiskillä ja sattumoisin samoja tilaisuuksia , joihin he joutuvat (tai pääsevät, miten sen nyt ottaa). Mieleeni hiipii, tekeekö kirjailija nyt liiankin helpoksi kaiken, kun ihan vain vahingossa mihin vain nämä henkilöt menevätkin, on aina toinenkin siellä - ihan vain sattumalta. Noh, senhän tietää, että tämän kirjan tärkein tarkoitus on pedata tälle parille täydellinen romanssi. 

Ihan täysillä pari ei voi kuitenkaan heittäytyä tunteidensa vietäväksi: Isabella ei saisi seurustella Valhallan sääntöjen mukaan asiakkaidensa kanssa, eikä Kai voisi ikinä viedä perheensä näytille baarimikkona työskentelevää suorasukaista Isabellaa. On ollut yleisesti tiedossa, että muutaman vuoden päästä hänen äitinsä jää pois Young-mediayhtiön toimitusjohtajan pestistä ja että Kai on todennäköisin seuraaja. Nyt hän saa kuitenkin kuulla, että äiti on jäämässä jo nyt pois ja toimitusjohtajakisa on käynnissä. Siksikään Kai ei saisi nyt liata mainettaan, joten hän suostuu äitinsä mieliksi viemään treffeille lapsuudenystävänsä, tyylikkään Clarissan. Silti hän ei enää näe ketään muuta kuin Isabellan, jonka hän ottaa ensimmäistä kertaa pianohuoneessa - kuinkas ollakaan.

"Olen onnellinen, kun olen sinun tai ystävieni kanssa. Mutta kun sinä lähdet ja olen yksin, tunnen oloni...eksyneeksi. Kuin en tietäisi, missä minun pitäisi elämässäni olla." (s. 240)

Isabellalla on salaisuus, jota Kai ei tiedä. Hän ei ole ihan vähäpätöisestä suvusta itsekään. Sitä on hankala uskoa, sillä Isabella tuntuu olevan aidosti vaikuttunut Kain äveriäisyydestä. Pari käy muun muassa  viettämässä kahdenkeskistä aikaa luksushuvilalla, joka sijaitsee omalla yksityisellä saarella. 

Mitä tulee kirjan seksikohtauksiin, ne ovat hyvin graafisia ja mukana on (kilttiä) alistamista myös.  Pianohuoneen kohtauksen lisäksi mielenkiintoisin (ja oudoin) pitkään aikaan lukemani on kohtaus, jossa Kai pakottaa Isabellaa lukemaan lukua Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta samalla, kun kiihottaa tätä huipun partaalle. Palkintoa ei kuitenkaan ole luvassa, jos Isabella ei saa luettua sovittua lukua loppuun asti takeltelematta. Huh huh, eipä ihme kun Isabella tokaisee, ettei tiedä voiko enää ikinä lukea kyseistä kirjaa kuten ennen. Voinkohan minäkään.

"Ajattele positiivisesti. Kun kohtaat vaikeuksia, tiedät, ettei mikään voi olla vaikeampaa kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon koko sivun lukeminen ääneen samalla kun joku kiihottaa sinua laukeamispisteeseen." (s. 211)

Loppupäätelmänä siis, että kirja pelaa aika paljon toinen toistaan seuraavilla rohkeilla seksikuvauksilla, mutta muut juonikuviot jäävät hiukan niiden jalkoihin. Onhan molemmilla henkilöhahmoilla elämässään monenlaista meneillään, pettymyksiä tulee ja perheen odotukset ovat kovat, mutta aika hatariksi jäävät nämä juonikuviot. Pidin eniten alun jännitteestä, jossa ei nyt ollut varsinaisesti sellaista haters-to-lovers-asetelmaa, vaan pikemminkin kielletyn rakkauden makua. Seksi-ilottelut tulivat varsin aikaisin kuitenkin kuvioihin ja siinä vaiheessa hyvin rakennettu odottavainen jännite tietysti lässähti.

Sitä kuitenkin saa, mitä tilaa. Ihan viihdyttävää luettavaa, vaikka ei ollut ehkä ihan niin hyvä, kuin sarjan edellinen osa. Sarjan kolmas osa Ahneus ilmestyy keväällä, ja siinä pääosassa on Kain ystävä Dominic ja hänen vaimonsa Alessandra. Nähtäväksi jää, jaksanko enää palata tämän sarjan pariin.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Elle Kennedy: Kiltin tytön kompleksi

Colleen Hoover: Muistoja hänestä

Ali Hazelwood: The Love Hypothesis

Lily & Atlas -sarja: Colleen Hoover

Se päättyy meihin: Colleen Hoover. Suomentanut Sirpa Parviainen. WSOY 2023. (Lily & Atlas #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): It ends with us. Kansi: Jon Shireman

"Tunne, mistä puhutaan.

Se päättyy meihin on valtaisan menestyksen sosiaalisessa mediassa saavuttanut ilmiö, jonka viimeisiä sivuja ei voi lukea kyyneleitä vuodattamatta.

Lilyn elämä ei ole ollut helppo. Vaikeista perheoloista ponnistanut nuori nainen uskoo kuitenkin voittaneensa ongelmansa, kun hän valmistuu yliopistosta ja uskaltautuu perustamaan unelmiensa yrityksen. Kun hän vielä kohtaa Rylen, komean neurokirurgin, elämä tuntuu jo liian hyvältä ollakseen totta. Mutta sitten Lilyn nuoruudenrakkaus ilmestyy kuvioihin ja nykyisyys alkaa muistuttaa menneisyyttä. Päätöksiä on tehtävä, eivätkä ne ole helppoja."(WSOY)

Oma arvio:

Nonnih. Nyt tiedän mistä puhutaan ja kohkataan. Olen katsellut tätä Colleen Hooverin Se päättyy meihin -kirjaa kirjasomessa jo pitkään enkunkielisenä, mutta kun näin suomennoksen olevan tulossa, päätin odottaa hetkisen. Nyt haukon happea, sillä imaisin tämän kirjan viikonlopun aikana (eikä se ole ollenkaan tavallista, että vetäisen muun elämän ohella yli 400-sivuisen romaanin parissa päivässä.) Olen ihan tietämätön kaikesta kirjailijan ympärillä pyörivästä #booktok-kohusta, sillä minua ei kiinnosta tällaiset seikat. Sen verran tiedän, että jotain kohua siis on.

En ole hirveästi lukenut tästä arvioita, joten en tiennyt juuri, mitä odottaa. Jos sinä et halua tietää liikaa juonesta, niin en suosittele lukemaan arviotani vielä, sillä avaan melko paljon juonta. Aion kirjoittaa seikoista, joita ei välttämättä alussa arvaa mukaan tulevan. 

Eivät teot ole ne, jotka satuttavat eniten, vaan rakkaus. Jos tekoon ei liittyisi rakkautta, kipu olisi helpommin siedettävissä. (s. 367)

Lily on kirjan alussa 23-vuotias nuori nainen, joka on kiivennyt erään Bostonilaisen kerrostalon kattotasanteelle tuulettamaan aivojaan isänsä hautajaisten jälkeen. Hän on pitänyt isälleen unohtumattoman muistopuheen, jossa hän ei ole keksinyt tästä mitään hyvää sanottavaa. Myöhemmin selviää, miksei. Olennaisinta on kuitenkin Lilyn ja kattoterassin tuolia vihoissaan potkivan komean miehen kohtaaminen katolla. Ryleksi esittäytyvä, neurokirurgian erikoistumisjaksolla työskentelevä  komistus toteaa suorasukaisesti haluavansa naida Lilyä, mutta Lily torppaa hänet sanoen, ettei harrasta yhdenyön suhteita - eikä Ryle taas usko parisuhteisiin. Vetovoimaa heidän välillään kuitenkin on. Parin flirttailu keskeytyy kuitenkin ikävästi ja Lily uskoo, ettei enää koskaan näe tuota miestä.

Lily on kirjoittanut teininä päiväkirjaa, jonka on osoittanut suuresti ihailemalleen Ellen DeGeneresille. Näitä päiväkirjan merkintöjä Lily alkaa käydä läpi paljastaen lukijalle jotain kamalan kipeää hänen lapsuudestaan. Lilyn isä on pahoinpidellyt tämän äitiä niin kauan, kuin Lilyn muistot kantavat. Lily kirjoittaa kuitenkin myös ihanista asioista, kuten siitä, miten hän tutustui naapurin autiotalossa majailevaan kodittomaan poikaan, Atlasiin, ja kuinka he lopulta rakastuivat. Atlasin tie vei kuitenkin pois Lilyn luota hänen enonsa luo ja armeijan palvelukseen. Jäljelle jäi vain kauniit - ja karmivat muistot, kun isä yllätti heidät heidän viimeisenä yönään.

Ehkä rakkaus ei olekaan jotain sellaista, joka kulkee täyden ympyrän. Jospa se on kuin vuoksi ja luode, virtaa sisään ja vetäytyy pois, niin kuin ihmiset elämässämme. (s. 253)

Puoli vuotta kattoepisodin jälkeen Lily on ostanut itselleen liikehuoneiston, johon hän haluaa perustaa kukkakaupan. Heti ensimmäisenä päivänä sisään marssii töitä etsivä tyylikkään näköinen nainen, Allysa, joka osoittautuu Lilylle korvaamattomaksi avuksi. Allysalla on valtavan rikas mies ja kokonainen kerrostalon yläkerros asuntonaan, eikä hänen tarvitsisi tehdä töitä, mutta hän haluaa auttaa Lilyä. Naisilla synkkaa heti ja heistä tulee korvaamattomat ystävät toisilleen. Lilyn loukattua nilkkansa  apuun rientää Allysan aviomies ja veli, joka sattuu olemaan lääkäri. No, okei, hän on neurokirurgi. Niinpä, Ryle astuu jälleen kuvioihin ja ilmoittaa, että haluaa yhä edelleen naida Lilyä.

"Koputitko sinä todella kahteenkymmeneenyhdeksään oveen vain kertoaksesi, että ajatus minusta tekee elämästäsi silkkaa helvettiä ja että minun pitäisi harrastaa seksiä sinun kanssasi, jotta sinun ei tarvitsisi enää koskaan ajatella minua? Lasketko sinä leikkiä?"(s. 85)

Kuinkas sitten käy, kun Lily huomaa ajattelevansa Ryleä yhä enemmän ja enemmän, muttei suostu satunnaiseen seksiin tämän kanssa. Ryle hokee mantraansa siitä, ettei usko parisuhteisiin, ja lopulta rukoilee, että saa harrastaa seksiä edes kerran Lilyn kanssa. Hän ei nimittäin ole pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin Lilyn ajattelemiseen. Yhteisen nukutun yön - aivan, nukutun - jälkeen Rylen on kuitenkin alettava pyörtämään päätöksensä, sillä hän ei saa tarpeekseen tuosta punatukkaisesta naisesta. Allysa on ensin häkeltynyt, mutta sitten mielissään, kun veli on viimeinkin löytänyt naisen elämäänsä.

Ryleen ei voi olla rakastumatta, sillä hän on itse täydellisyys: yhtä aikaa hellä mutta myös melko ronski sille päälle sattuessaan. Hän menestyy hyvin neurokirurgina, on intohimoinen työssään mutta palvoo Lilyä vapaa-aikanaan. Lilyn äidinkin hän jo hurmaa. Juuri kun olen täysin rakastunut Ryleen jo itsekin, matto vedetään jalkojeni alta. Ensimmäinen lyönti tulee kuin vahingossa, ihan puun takaa. Lilyn pettymystä ja surua ja kaikkea sitä epätoivoa on kuvattu niin koskettavasti tuon tapahtuman jälkeen, että tunnen sen itsekin nahoissani. Ryle on surullinen ja ahdistunut itsekin teostaan, ja Lily antaa tälle anteeksi. 

En odottanut tuntevani näin paljon tuskaa hänen tapaamisestaan. (s. 162)

Mutta kun hän ja Ryle sattuvat tuon episodin illalliselle ravintolaan, jonka omistaa hyvin tutunnäköinen mies Lilyn menneisyydestä, välikohtaukselta ei voi välttyä. Atlas näkee Lilyn otsan, Rylen käden ja tajuaa heti. Hän antaa numeronsa Lilylle ja painottaa, että tämä voi aina soittaa tälle, jos tarvitsee apua. Lily on kuitenkin lähes vihainen, sillä eihän hänen ja Rylen tapaus ole lainkaan sama kuin hänen isänsä ja äitinsä tapaus. Tämä oli vain yksi kerta, ja sekin vahinko. Ryle ei voisi rakastaa Lilyä vähempää.

Minun pitäisi vihata häntä. Minun pitäisi olla se nainen, joka äitini ei koskaan ollut tarpeeksi vahva olemaan. (s. 280)

Se päättyy meihin menee syvälle tunteisiin, ja se on minulle juuri tärkein ominaisuus kirjassa. Muita kirjallisia seikkoja en syynää välttämättä kovin tarkasti, ellei tyylissä tai tekstissä jokin haittaa suuresti lukemistani. Hoover paljastaa kirjan lopussa, että hän nimenomaan halusi saada lukijan rakastumaan Ryleen yhtä syvästi kuin hän itse ja Lily rakastuivat. 

Kirjassa tuodaan esille se puoli, mitä parisuhdeväkivaltaa kokematon ei yleensä voi ymmärtää: miten juuri se ihminen, jota eniten rakastaa, tekee hetkittäin hirveitä tekoja. Miten hankalaa on jättää ihminen, jota rakastaa eniten, ahdinkonsa keskelle. Kirjan alussa Ryle toteaa Lilylle, ettei kukaan ihminen ole paha, vaan on vain pahoja tekoja. Vaikka ihmisten tekemiä pahuuksia ei pidä hyväksyä, niitä tehneitä ihmistä voi jollain tasolla ymmärtää. Rylestä ei ole tehty mitään hirviötä, joka olisi jatkuvasti manipuloiva tai muuten epämiellyttävä ihminen. Traumansa takia hänellä vain mustuu mieli, jolloin hän menettää kontrollin. Lily haluaisi ymmärtää ja rakastaa Ryleä, mutta tietää, ettei hän voi enää koskaan luottaa tähän. Hänen on katkaistava kierre tähän.

Ihmiset tekevät virheitä. Eivät ihmistä määritä ne virheet, joita hän tekee. Ihmisen määrittää se, kuinka hän käsittelee niitä ja oppii niistä sen sijaan, että käyttäisi niitä tekosyinä. (s. 223)

Inhoan yli kaiken mustavalkoista ajattelua ja sellaista kauhistelua, että miten-ihminen-voi-olla-niin-julma ja miten-se-ei-jo-jätä-sitä ja kerrasta-poikki-vaan. Kukaan ei koskaan voi tietää, mitä kunkin ihmisen taustalla on ja mitä kyseisen ihmisen päässä liikkuu. Ketään ei voi suoraan tuomita hyväksi tai pahaksi, sillä yllättävän moni kykenee ääriolosuhteissa pahoihin tekoihin. Joku voi kavahtaa tässä kirjassa sitä, miten väkivaltaa tekevästä miehestä on tehty niin rakastettava ja hänelle suodaan hiukan ymmärrystä avaamalla hänen menneisyyttään. Tämä on taas yksi lukemisen ja fiktiivisten tarinoiden parhaita puolia - opimme ymmärtämään ihmisiä. Meidän ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä kaikkea.

Toivottavasti teosparin seuraava osa It starts with us suomennettaisiin pian. Siinä tuodaan mukaan Atlasin näkökulmaa. Voi olla, että malttamattomana luen sen enkuksi.

Korostan vielä tähän loppuun, että kirja ei ole YA-kirja. Suosittelen sitä new adult -ikäisille eli 16-vuotiaista ylöspäin. 

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Se päättyy meihin muualla:

Tarinannuppuja

HS (maksumuurin takana)

Anun ihmeelliset matkat

Virve Fredman - Ostolakossa - Blogi minimalismista, kosmetiikasta ja onnellisesta elämästä.

Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Se alkaa meistä: Colleen Hoover. Suomentanut Sirpa Parviainen. WSOY 2023 (Lily & Atlas #2)

Englanninkielinen alkuteos (2022): It starts with us. Kansi: Danielle Mazzella Di Bosco

"Jokainen loppu on uusi alku.

“Hoover särkee jälleen sydämiä tällä tyrmäävällä Se päättyy meihin -menestysromaaninsa jatko-osalla. Kirjailija esittelee taitojaan hienosyisessä ja empaattisessa hahmokuvauksessa, ja fanit ilahtuvat kuullessaan Atlasin näkökulman tarinasta. Kuten tavallista, Hoover ei pelkää tutkailla rakkauden tummia ja haavoittuvaisia puolia.” ― Publishers Weekly

Lilyn elämä on kiireistä: hänen kukkakauppansa kukoistaa ja tyttärensä kasvaa kovaa vauhtia. Tuntuu siltä, että vaikeudet Rylen kanssa ovat jo takanapäin, mutta kun Lily törmää kadulla nuoruudenrakkauteensa Atlasiin, elämä heittää jälleen volttia. Samaan aikaan Atlas joutuu kasvotusten traumojensa kanssa. Voiko edes rakkaus parantaa nuorena saadut haavat?"(WSOY)

Oma arvio:

Colleen Hoover ei aikonut tehdä jatkoa Se päättyy meihin -teokselleen, mutta osin lukijoiden toiveesta teki sittenkin. Goodreadsin arvioissa muutamat ovat sitä mieltä, että jatko-osa on turha ja Hooverin olisi pitänyt jättää Lilyn tarina yhteen kirjaan. Luettuani kirjan en ole ihan samaa mieltä, mutta olisin toki pärjännyt yhdelläkin kirjalla. 

Se alkaa meistä alkaa pienellä jahkailulla, kun Lily ja Atlas miettivät tahoillansa seuraavaa yhteydenottoa. Edellinen kirja päättyy siihen, kun lastenvaunuja pukkaava Lily ja töihin suuntaava Atlas kohtaavat kadulla ja asioita jää roikkumaan ilmaan. Lily pohtii, onko kuitenkaan viisasta ottaa yhteyttä Atlasiin, kun asiat Rylen kanssa eivät ole vielä selvät, ja Atlas taas keskustelee asiasta 14-vuotiaan terapeuttinsa Theon kanssa. Theo on Atlasin työntekijän poika, jolle tämä on avautunut monista asioista, myös tästä Lilyn tapauksesta. Atlasilla on yhä vahvoja tunteita Lilya kohtaan, on aina ollut. Hänellä tuntuu vain olevan kauheaa kiirettä kahden ravintolan omistajana, etenkin kun viime päivinä ravintolat ovat kohdanneet ilkivaltaa. Seiniä on töhritty, ruokia syöty ja niin edelleen.

Lopulta lapsuuden rakastavaiset sopivat treffeistä, joista ei tule ihan sellaiset kuin he aluksi suunnittelivat. Äitiyden uuvuttama Lily ei ole pirteintä treffiseuraa, mutta se ei rakastunutta Atlasia haittaa, päinvastoin. Parin välillä on yhä sama kipinä kuin teineinäkin. Lily on kahden vaiheilla: hän haluaisi heittäytyä Atlasin syliin ja viettää tämän kanssa kaiken aikansa, mutta toisaalta hän pelkää Rylen reaktiota. Siispä hänen on salailtava Atlasin ja hänen treffailu. Ryle, joka tapaa heidän pian 1-vuotiasta Emersonia pari kertaa viikossa, on kuitenkin hyvin tarkka ja alkaa epäillä jo pienistäkin vihjeistä. Valitettavasti hänen käytöksensäkin voi yhä muuttua uhkaavaksi hetkessä, mutta mies toki tiedostaa sen, että menettäisi hetkessä tapaamisoikeutensa Emersoniin, jos kävisi Lilyyn käsiksi. Pelottavia hetkiä on kuitenkin yhä tiedossa.

Hän tuntuu aina ilmestyvän paikalle juuri, kun tarvitsen hengenpelastajan. (s. 147)

Välillä palataan taas menneisyyteen, kun Atlas pyytää saada lukea Lilyn teini-iän päiväkirjaa. Sukelletaan taas nuoren rakkauden alkulähteille, ja Atlas saa nyt lukea Lilyn tuntemuksia ja kokemuksia heidän kohtaamisistaan. Ikävistä tapahtumista, kuten siitä, kun Lilyn isä sai nuoret kiinni verekseltään, Atlas joutuu palauttamaan kurjia muistoja mieleensä. Nyt päästään myös kurkistamaan Atlasin karmeaan lapsuuteen välinpitämättömän äidin ja karmeiden isäpuolten hoteissa. Ei siis ihme, että Atlas asui autioituneessa talossa, josta Lily hänet löysi. Ja että Atlas lähti kokonaan paikkakunnalta pois täysi-ikäistyttyään. Nyt hän johtaa menestyksekkäästi kahta ravintolaa, mutta rakkausrintamalla hänellä on ollut aika hiljaista. Kunnes Lily taas palaa... Mutta valitettavasti kuvioihin palaa myös ikävä ihminen Atlasin menneisyydestä, eli hänen äitinsä Sutton. Saapa Atlas elämäänsä myös yhden uuden, yllättävän ihmisen.

"Minun olisi pitänyt suojella sinua. Minun olisi pitänyt tehdä enemmän." (s. 203)

Se alkaa meistä on hyvin viihdyttävä romanttiselta puoleltaan, ja toki muutkin teemat ovat mielenkiintoisia. Tosin Rylen ja Lilyn välinen kitka alkoi jossain vaiheessa puuduttaa ja tuntua jo toisteiselta, ja ajattelin, että eikö tähän nyt saada ikinä selvyyttä. Toisaalta tämä on varmasti hyvä esimerkki siitä, kuinka pitkälle lähisuhdeväkivallan lonkerot ulottuvat, eikä ero tee siitä välttämättä loppua. Varsinkin, kun pariskunnalla on yhteinen lapsi. 

On eri asia inhota jotakuta sen takia, miten hän kohtelee minua, mutta kun eniten ihailemaani ihmistä kohdellaan kaltoin, vihani on aivan erilaista. (s. 74-75)

Atlas on oikea unelmien prinssi, joka saapuu valkealla ratsullaan pelastamaan kaltoin kohdellun Lilynsä. Toisaalta Atlas kutsuu myös Lilyä pelastajakseen, sillä onhan Lilykin aiemmin pelastanut Atlasin ahdingosta. Tuntuu tosin hiukan hassulta, että komea, seksikäs, superhuomaavainen ja menestyksekäs mies olisi vapaana vain juuri sitä nuoruuden rakkauttaan varten eikä ole perustanut perhettä tähän mennessä. Atlas tuntuu olevan välillä liiankin täydellinen, mutta haitanneeko tuo kamalan Rylen jälkeen. Kun Atlasille valkenee kaikki se, mitä Lily sai kokea Rylen kanssa, hänet valtaa suuri raivo ja riittämättömyyden tunne. Lily havahtuu kuitenkin siihen, että vaikka Atlas olisi kuinka vihainen, hänellä ei ole koskaan vaaraa miehen seurassa. Atlas ei ikinä satuttaisi Lilyä, vaikka tämä nauraisi tälle päin naamaa tai vaikka he kuinka riitelisivät.

No olihan tämä oikein ihana pakkaus, ja taisin lukaista kirjan parissa päivässä. Hoover taitaa romanttisen ja eroottisen vireen ylläpitämisen kirjoissaan, mutta osaa sälyttää sekaan luontevasti myös vakavampaa teemaa. Ihan niin korkealle tämä kakkososa ei yltänyt kuin ensimmäinen, mutta melkein.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kuunnellut äänikirjat - dekkariblogi

Virve Fredman

Kirsin Book Club

Samantyylistä tai -aiheista luettavaa:

Holly Bourne: Syitä itkeä julkisesti

Ali Hazelwood: The Love Hypothesis

Oliivipuu: Lucinda Riley

Oliivipuu: Lucinda Riley. Suomentanut Tuukka Pennanen. Bazar 2021

Englanninkielinen alkuteos (2016): The Olive tree. Kansi: Laura Noponen (suunnittelu), Unsplash ja Shutterstock (kuvat)

"Auringonpaahteinen Kypros, oliivipuiden viileät varjot, huima rakastumisen tunne

Huippusuositun Lucinda Rileyn romaanissa Oliivipuu ensirakkaus puhkeaa kukkaan. Sen herkissä terälehdissä tuoksuvat onnenhuuma ja sydämeen sattuvat salaisuudet.

Kaikki paikalliset tuntevat vanhan Pandora-talon. Legendan mukaan siellä ensimmäistä kertaa vierailevat kohtaavat ensirakkautensa. Kolmetoistavuotiaan Alexin mielessä on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin rakkaus, kun hän saapuu Kyprokselle kesällä 2006. Hän kerää rohkeutta esittääkseen Helena-äidilleen suuren kysymyksen.

Helena järjestelee Pandoraa kuntoon tuleville vierailleen. Arkiset askareet keskeytyvät, kun hänen ensirakkautensa vuosien takaa ilmestyy paikalle. Enää Alexin äiti ei voi ohittaa kysymyksiä menneisyydestään. Pian Pandoran lipas olisi avattava, vaikka se tuhoaisi hänen perheensä.

Oliivipuu on kertomus perheestä, ystävistä ja rakastetuista, auringonkultaisista kesäpäivistä ja salaisuuksista vanhan oliivipuun varjoissa. Rakastettu kertoja Lucinda Riley avaa hurmaavalla tavalla näkymän mieheksi kasvavan pojan sydämeen, joka on puhdasta kultaa."(Bazar)

Lukunäyte 

Traileri

Oma arvio:

Voitteko uskoa, että olen selvinnyt tähän asti lukematta yhtäkään Lucinda Rileyn kirjaa? Kun kesällä osallistuin Instagramissa romantiikka-aiheiseen Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteeseen, pyysin tästä Rileyn uusimmasta, postuumisti suomennetusta Oliivipuusta arvostelukappaletta. Nyt on aika selvittää, mistä ne kirjaston asiakaspalvelutyössä kohtaamani, yleensä naispuoliset Riley-fanit oikein kohkaavat!

Sanottakoon vielä, että odotin Oliivipuun tosiaan ilmestyvän kesällä, kuten oli aiemmin luvattu, mutta kirja tupsahtikin ilmoille vasta kesken pimeimmän loppusyksyn.

Kirjan keskeisenä henkilönä on poika nimeltä Alex, jonka sanotaan olevan ajattelutavaltaan kuin vanha mies, vaikka hän on vasta 13-vuotias. Alexilla on ikätasoonsa nähden huippukorkea älykkyysosamäärä, mikä selittää hänen (muka) yliviisaat pohdintonsa päiväkirjaotteissaan. Alex saapuu kirjan alussa  äitinsä Helenan kanssa lomailemaan Pandora-nimiselle huvilalle Kyproksen saarelle. Helena on perinyt tilan yllättäin Angus-sedältään ja palaa näin ollen lapsuutensa ja nuoruutensa kesänviettopaikkaan. Hetimmiten Helenan pasmat sekoittaa lähellä sijaitsevan viinitilan komea mies, Alexis, joka osoittautuu hänen nuoruudenheilakseen. Tarkkasilmäinen Alex kyttää raivostuttavuuteen saakka äitiään, joka on hämillään komean exänsä seurassa. Alexille ei ole koskaan kerrottu, kuka hänen oikea isänsä on, joten hän alkaa kehittää omia teorioitaan: voisiko se olla tämä rasittavan komea yleismies, joka liehittelee nyt äitiä, kun isä-William ei ole vielä päässyt saapumaan saarelle?

Käyn taistoon pelastaakseni äitini kunnian. (s.57)

Pian Pandora on täynnä väkeä, kun Helenan mies William saapuu huvilalle perheen nuorimmaisten, Immyn ja Fredin kanssa, ja myöhemmin mukaan liittyy myös teini-ikäinen Chloë-tytär Williamin aiemmasta liitosta (johon Alex välittömästi rakastuu) sekä Williamin rasittavan Sacha-ystävän Jules-vaimo mukanaan Alexin mielestä maailman ärsyttävin Rupert ja hänen adoptoitu pikkusiskonsa Viola (josta tulee Alexin ystävä, vaikka on vasta kymmenen.) Lisäksi Helenan miehiin menevä sinkkuystävä Sadie tulee viettämään kesää heidän kanssaan, vaikka onkin suurimman osan ajasta jonkin paikallisen adoniksen lumoissa. 

Sitten kirjan tarina onkin yhtä tunteiden sekamelskaa ja myllerrystä: Alex kyttäilee äidin ja Alexiksen kanssakäymistä ja haikailee Chloën perään, William mustasukkailee Helenan ja Alexiksen takia, Sacha ilmestyy avautumaan Helenalle ja Williamille perheen konkurssista, josta tuhlaavainen Jules ei vielä tiedä, ja Rupert-poika on yksi maailman kovimmista kiusaajista, joka on ottanut heiveröisen Alexin uhrikseen. Myös Helenan entinen tanssipartneri Fabio käväisee Pandorassa, ja Alex saa lisää isäehdokkaita. (Asetelma tuo kyllä hyvin vahvasti mieleen Mamma mia! -elokuvat, jossa tytär etsii itselleen epätoivoisesti äitinsä ex-miehistä.) Samalla teini-ikäinen Alex saa kokea ensimmäistä kertaa rakastumisen tunteen ja sen, miten kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin haaveilisi. 

Toistaiseksi rakkaus on minulle arvoitus, mutta kyllä sekin arvoitus varmaan vielä selviää.

Jonain päivänä. (s. 127)

Paikoin tuntuu, kuin lukisin painettua versiota Kauniit ja rohkeat -TV-sarjasta! Alussa täydelliseltä vaikuttavan Helenan menneisyyden verhoa raotetaan ja sieltä paljastuu vähän sitä sun tätä. Tietysti jännittää, kuka lopulta on Alexin isä. Vaikka kirja on Rileyn tyyliin järkälemäisen paksu (590 sivua), sen lukeminen soljuu aika huolettomasti eteenpäin. Dialogia on tosi paljon, eikä kirjailija sorru kovin monimutkaisiin kuvailuihin sen enempää kuin on tarpeen. 

Ihmisten ulkonäköä kuvaillaan kyllä hyvin ylisanoin, ja kaikki tuntuvat olevan niin kauniita ja upeita, kuten Helena ja hänen alabasteri-ihoinen Sadie-ystävänsä. Helenan täydellisyys ottaa välillä jopa pattiin: hän on entisenä balettitanssijana täydellinen kropaltaan (vaikka on tehnyt kolme lasta), kaikki jumaloivat häntä ja sitten hän vielä perii kivasti huvilan Kyprokselta. Jaiks. Kirjassa paljastuvat "synnitkään" eivät lopulta ole minusta niin kamalan maatakaatavia, vaikka aiheuttavatkin ymmärrettävästi paljon draamaa ja kriisin hänen ja Williamin, mutta myös Alex-pojan välille. Vastapainona Helenan ihanuudelle todennäköisesti autismikirjoon kuuluva Alex-poika on kuvailtu laihaksi, kalpeaksi ja kömpelöksi, jota yläluokkaisesti käyttäytyvä, urheilullinen Rupert-poika kiusaa ja Chloë kohtelee yliystävällisesti kuin pikkulasta.

Entä kuinka kävisi sekavan palapelin loppuosalle, jonka olivat muodostaneet hänen omat kömpelöt kätensä yhteistyössä kohtalon kanssa? Kuka tiesi?

Helena eläisi päivän kerrallaan. Ja tänään oli kaunis päivä. (s. 334)

Kirjassa vuorottelevat siis Alexin päiväkirjamerkinnät sekä ulkopuolisen kertojan jaksot Pandoran tapahtumista. Alussa ja lopussa jo yli parikymppinen Alex kietoo kesän 2006 tapahtumat nykyhetkeen, vuoteen 2016, jolloin Alex on palannut jälleen saarelle ja odottaa erityisesti yhtä tosi tärkeää vierasta paikalle.

Minusta ei tullut suurta Riley-fania tämän kirjan luettuani, enkä edelleenkään aio tarttua hänen Seitsemän sisarta -sarjaansa. Oliivipuu on mukavan kevyttä, Kyproksen viinin makuista ja auringon lämmittämää viihdettä ja draamaa, mutta sen suurempia tunteita se ei ainakaan minussa herättänyt.

Arvosanani 3 +

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

 

Muissa blogeissa:

Tuulen havinaa

Hevostilan emäntä

Kirjakko ruispellossa

Jopa taivas on meidän: Paolo Giordano

 Jopa taivas on meidän: Paolo Giordano. Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. Aula & Co 2021

Italiankielinen alkuteos (2018): Divorare il cielo. Kansi: Laura Noponen, Unsplash

"Teresa viettää kesät isänsä synnyinkodissa Apuliassa eteläisen Italian hehkuvassa kuumuudessa. Eräänä kesänä hän tutustuu viereisellä maatilalla asuvaan kolmeen poikaan. Heidät on kasvatettu kuin veljekset, ja heidän intiimi ja tiivis siteensä vaikuttaa rikkumattomalta.

Kun Teresa ja kolmikon vahvatahtoinen Bern rakastuvat toisiinsa, tyynen pinnan alta paljastuu kaunainen ja kieroutunut ystävyys. Vuosien kuluessa jännitteet kasvavat, ja kun Bern ajautuu kauhistuttavaan tekoon, on paluu nuoruuteen ja kullanhehkuisiin kesäpäiviin oliivilehtojen katveessa mahdotonta.

Jopa taivas on meidän kertoo koskettavalla tavalla nuoruudesta, unelmista ja rakkaudesta – sekä niiden katoamisesta. Paolo Giordano on rakentanut lukuromaaniinsa upean miljöön, monitasoiset henkilöhahmot sekä juonen, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. Kaiken ytimessä on unohtumaton tarina oman merkityksen etsimisestä sekä rakkauden siteestä ihmisten välillä."(Aula & Co)

Oma arvio:

Enpä olisi osannut tarttua tähän teokseen, ellei Aula & Co-kustantamosta olisi otettu yhteyttä ja tarjottu minulle ennakkokappaletta tästä kirjasta. (Arvostan juuri tällaista toimintaa, eli kysytään bloggaajalta/kirjagrammaajalta/vloggaajalta ensin, ennen kuin lähetetään arvostelukappaleita. Näin vältytään hutilähetyksiltä, sillä monet yllärikappaleet ovat kyllä jääneet minulta lukematta, jos eivät ole sopineet ollenkaan minun pirtaani.) Vaikka tämä italialaisen Paolo Giordanon massiivinen, lähes 600-sivuinen teos ei ole YA-kirja, halusin lukea sen ja esitellä blogissani, sillä siinä on kuitenkin hyvin vahvana teemana nuoruus, nuori rakkaus ja aikuistuminen. Lisäksi se sijoittuu Italiaan, joka on minun uusi ihastukseni kirjallisuuden miljöönä. Olenkin hyvin iloinen, että luin tämän (vieläpä ennätysnopeaa muutamassa päivässä), sillä kirja tarjosi minulle hämmästyttävän mukavan lukukokemuksen.

Ikkunasta katsottuna he olivat lähes toistensa kopioita, kaikki kolme tekivät käsivarsillaan ympyräliikettä. Sitten yksi heistä asettui altaan keskelle kellumaan selällään. Tuo odottamaton näky vedestä pilkistävästä alastomasta vartalosta kuivasi kurkkuani, vaikka se oli oikeastaan vain varjoihin kätkeytynyt mielikuva, joka oli noussut tajunnastani. (s. 12)

Kirjan tarinan alussa keskeisenä paikkana on torinolaisen Teresan mummola Apulassa, Speziale-nimisessä pikkukaupungissa, jossa hän on viettänyt isänsä kanssa kesiään pienestä saakka. Äiti ei suostu tulemaan koskaan mukaan, koska halveksii koko paikkaa. Teresa herää eräänä kesäyönä meluun, joka tulee mummolan uima-altaalla. Siellä uiskentelee kolme alastonta pikkupoikaa, eikä Teresa saa katsettaan irti noista ilakoivista tunkelijoista. Teresan isä ja tilaa hoitava herra Cosimo ajattavat pojanryökäleet pois.  Läheisen maatilan pojat saapuvat seuraavana päivänä pyytämään anteeksi, ja myöhemmin yksi heistä, Bern, saapuu hyvitykseksi auttamaan heitä saamaan sammakot uima-altaasta pois. Teresa tutustuu tuohon erikoisesti puhuvaan, hieman karsastavakatseiseen poikaan ja päättää uteliaisuuttaan vierailla heidän maatilallaan.

"Kaikki kuului meille. Puut, matalat muurit, taivas. Taivaskin kuului meille, Teresa." (s. 530)

Käy ilmi, että pojat eivät ole veljeksiä, vaikka siltä vaikuttaakin. Syvästi uskonnolliset Floriana ja Cesare ovat kasvattaneet siskonpoikaa Berniä kuin omanaan, kuten myös orpokodista hakemaansa albiinoa Tommasoa. Nicola on heidän ainoa biologinen lapsensa. Teresa tutustuu tuohon eriskummalliseen perheeseen, joiden elämään kuuluu maatilan töiden lisäksi rukoushetkiä, syviä keskusteluja Cesaren kanssa ja poikien keskinäisiä kuljailuja keskenään. Teresan tulo meinaa rikkoa poikien dynamiikkaa, mutta etenkin Bernin kanssa tyttö lähentyy kesä kesältä. Bern vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin muut: hän käyttää erikoisia, vanhahtavia sanoja puheessaan, lukee paljon ja kyseenalaistaa asioita, myös Cesaren aatteita. Bernin ja Teresan kasvaessa heidän välilleen alkaa tulla muutakin kuin toverillisuutta, ja 17-vuotiskesänään Teresa alkaa harrastaa seksiä Bernin kanssa bamburuovikossa.

Mutta juuri silloin Bern kohotti katseensa, ja hänen lievästi karsastavat silmänsä saivat sydämeni läpättämään aivan samalla tavalla kuin tyttönä, kun tiemme olivat ensimmäistä kertaa risteytyneet ja olimme seisseet vastapäätä toisiamme ovenkynnyksellä. (s. 201)

Kirjassa suurta osaa tapahtumista aletaan käydä läpi takaumina, kun jo aikuiset Teresa ja Tommaso istuvat Tommason kämpillä eräänä jouluaattoyönä. Tommason on kerrottava viimein Teresalle, mitä poikakolmikolle tapahtui: esimerkiksi kuka on Violalibera ja miten se liittyy kaikkiin poikiin. Nicolasta on tullut aikuisena poliisi ja Tommaso on Ada-tyttären isä, pahasti alkoholisoitunut sellainen. Bernin vaiheet selviää sitä mukaa niin Tommason kerronnan kautta kuin Teresan näkökulmasta, joka etenee lineaarisesti tuosta uima-allasepisodista lähtien, tosin välillä isoin aikaharppauksin. Käydään läpi epämääräisen nuoren talonvaltaajajoukon, johon myös Teresa ja Bern kuuluvat, maanviljelysajat Cesaren hylätyllä tilalla, luonnonsuojeluaktivismia aatteellisen Dancon johdolla, Teresan ja Bernin yhteiset vuodet maatilalla kahdestaan ja heidän välilleen tullut peikko, lapsettomuutta ja vuosien lapsettomuushoitoja. 

Jokainen hetki maatilalla oli yhtä kuulas ja kirkas kuin herätessä.  En yhtäkkiä kaivannut enää mitään sitä, mitä minulla oli ollut, mitä olin halunnut, en mitään koko Torinossa: entinen elämäni oli menettänyt merkityksensä, lakannut olemasta minulle. (s. 218)

Kirjan rakenne on aika raskas, sillä siinä on järkyttävän pitkät luvut (esimerkiksi ensimmäinen luku päättyy sivulle 93!) mutta toisaalta Giordanon kerronta on eteenpäin soljuvaa, herkkäkielistä ja ehdottoman koukuttavaa. Siinä vaiheessa kun Tommaso alkaa käydä läpi tarinaansa, en malta millään jättää kirjaa kesken, koska minulle tulee pakonomainen tarve saada selville kaikki, mikä liittyy tuohon eriskummalliseen poikakolmikkoon. Vaikka kirjassa on myös uskonnollisuutta mukana, ei se ole häiritsevää. Se kuuluu olennaisesti tähän tarinaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 Muissa blogeissa:

Anun ihmeelliset matkat

Viimeisenä pettää sydän: Margaret Atwood

 Viimeisenä pettää sydän: Margaret Atwood. Suomentanut Hilkka Pennanen. Otava 2020.

Englanninkielinen alkuteos (2015): The Heart Goes Last. Kansi: Getty Images (kuva), David Mann (suunnittelu).

 

"The Handmaid’s Talen luoja näyttää lukijalle painajaismaisen lähitulevaisuuden. Mitä olisit valmis tekemään hyvinvointisi puolesta?

Kodittomat Stan ja Charmaine yrittävät epätoivoisesti pitää päänsä pinnalla keskellä taloudellista romahdusta. Elämä on jatkuvaa taistelua ja pelkoa. Kuin vastauksena rukouksiin Charmaine löytää ilmoituksen erikoisesta hankkeesta. Vapaaehtoiset osallistujat muuttavat asumaan suljettuun kaupunkiin. Kukaan ei ole työtön, ja kaikki saavat mukavan kodin joka toiseksi kuukaudeksi. Joka toinen vietetään vankilassa.

Aluksi uhraus ei vaikuta suurelta. Mutta sitten Stan ja Charmaine alkavat kehittää pakkomielteitä heidän kodissaan vuorokuukausin asuvasta pariskunnasta…"(Otava)

Oma arvio:

Aina kun saa käsiinsä Atwoodin tuotantoa, voi olla varma, että luvassa on jotakin hyvin tavatonta, absurdia, mutta uskomattoman viihdyttävää luettavaa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta teokset Orjattaresi ja Testamentit sekä MaddAddam-trilogian osat Oryx ja Crake ja Uusi maa ja pitänyt kovasti hänen kirjoittamistyylistään ja kirjojen tulevaisuuteen liittyvistä teemoistaan. 

Kirjan päähenkilöt, Charmaine ja Stan nukkuvat autossa ja kituuttelevat Charmainen ankealla palkalla tulevaisuuden maailmassa, jossa kaupungin järjestys on totaalisen sekaisin, työttömyys kukoistaa, rikollisuus reuhottaa ja tuloerot kasvavat. Kaiken maailman huligaanit vaanivat kadulla autoja varastettavaksi ja naisia raiskattavaksi, joten pariskunnan on nukuttava toinen silmä raollaan. Stan tuntee itsensä epäonnistuneeksi ja hyödyttömäksi, ja harkitsee tosissaan ottavansa rikolliselta Conor-veljeltään jonkin keikan vastaan. Huhutaan, että rikkaat ostavat vauvojen verta pysyäkseen terveempinä.

Taas keskiyö ja uusi pysäköintialue, jo kolmas samana iltana. Edellisiltä oli pakko paeta. Nyt he ovat niin hermostuneita etteivät saa unta. (s. 22)

Eräänä päivänä Charmaine näkee telkkarimainoksen, jossa värvätään ihmisiä mukaan uuteen Consilience-kaupungin Positron-projektiin, jossa luvataan ratkaista työttömyys- ja rikollisuusongelmia uudella, mullistavalla tavalla. Charmaine saa kuin saakin houkuteltua Stanin mukaan kokeiluun, vaikka Conor-veli häntä kovasti varoittelee. Alkukarsinnan ja -perehdytyksen jälkeen Stanin ja Charmainen elämä saa uuden käänteen: vuoroviikoin pariskunta viettää aikansa vankilassa, jossa he saavat omat erityistehtävänsä, ja vuoroviikot he asuvat omassa kauniissa talossaan, jonka he jakavat vuorotellen toisen pariskunnan kanssa. Stan ei voi lakata epäilemästä, onko tämä nyt onnea vai ei, mutta Charmaine tuntuu olevan vilpittömän onnellinen uuteen elämään Stanin kanssa. Kaikki ei ole kuitenkaan ihan sitä, miltä näyttää.

Aurora hymyilee tiukkaa, rypytöntä hymyään.

Mitä jos kasvot eivät olekaan hänen omansa? Charmaine ajattelee. Mitä jos ne on vain liimattu päälle ja alla on jättiläistorakka tai jotain? Lähtisivätkö kasvot irti, jos tarttuisin molemmista korvista ja kiskoisin? (s. 261)

Kun Stan löytää jääkaapin takaa huulipunasuudelmalla sinetöidyn, seksiä tihkuvan viestilappusen Jasminelta Maxille, jotka Stan päättelee talossa vuoroviikoin asuvaksi pariskunnaksi, kaikki muuttuu. Stan alkaa kuvitella eroottisia päiväuniaan punahuulisesta Jasminesta pakkomielteenomaisesti, sillä oma Charmaine ei ole ollenkaan niin kiihkeä ja aloitteellinen seksin saralla. Stanille alkaa kuitenkin paljastua hyvin hämmentäviä asioita niin Charmainesta kuin Maxin ja Jasminen tapauksesta, ja pian hän huomaa olevansa osa todella monimutkaista vyyhtiä, johon liittyy muun muassa tilapäinen seksiorjuus ja Elvis-imitointi. Kyllä vain. Kirjan tapahtumat jaksavat yllättää ja naurattaa käänteissään ja erikoiset henkilöhahmot saavat minut pyörittelemään silmiäni.

Hän käynnistää levyn. 

Voi. Voi ei.

Kasvot lehahtavat tulipunaisiksi, televisioruutu sumenee silmissä. Kuva on hämärä ja epätarkka, mutta hän siinä on. Hän ja Max, yhdessä niistä autiotaloista. He ryntäävät toisiaan kohti, törmäävät yhteen ja heittäytyvät lattialle. Ja millaisia ääniä hänestä lähtee, kuin ansaan joutuneesta eläimestä...hirvittävää. (s. 240)

Kuten arvata saattaa, Positron-projektin johtajalla Edillä ei olekaan täysin puhtaat jauhot pussissaan ja vankilassa tapahtuu hyvin kyseenalaisia asioita. Lukija pääsee seuraamaan vankilan seksibottien laajaa tuotantoa ja valmistumista sekä Charmainen erityistehtävän kyseenalaisia menetelmiä, jossa rikoksen tehneistä ihmisistä päästään nopeaa eroon - ja myöhemmin heitä osataan hyödyntää ihan uudenlaisessa tuotannossa. Charmaine laitetaan todella kovan valinnan eteen, jossa testataan hänen sitoutuneisuutta projektiin. 

Sitten Charmaine työntää neulan lääkepulloon. Kädet liikkuvat lateksihanskoissa kuin levä meressä; käsivarret tuntuvat raskailta, ikään kuin uisi nestemäisessä liimassa. Kaikki tapahtuu hidastetusti. (s. 222)

Kirjaa lukiessa käväisi mielessäni, kuinka huippu (ja outo) leffa tästä tulisi. Pikaisella googlettelulla sain hataran tiedon siitä, että tv-elokuva olisi suunnitteilla. Toivottavasti toteutuu!

Monet ovat olleet sitä mieltä, ettei Viimeisenä pettää sydän ole Atwoodin parhaimmistoa. Minä kyllä nautin tästä kirjasta ja sen poskettoman dystopisesta tarinasta lähes täysien pisteiden verran. Kirjan loppu jää ärsyttävän ihanasti auki.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjaluotsi

Kirjallisia 

Kulttuuri kukoistaa

Samantyylistä luettavaa:

Rotukarja: Agustina Bazterrica

Joulukuun kymmenes: George Saunders

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa