Kuinka särkeä sydän?: Heidi Silvan

 Kuinka särkeä sydän?: Heidi Silvan. Myllylahti 2024

Kansi: Karin Niemi

"Nuortenromaani elämää suuremmista tunteista, sydämiä särkevistä tapahtumista ja rakkaudesta.

Lyhyt, traumaattinen hetki voi muuttaa onnellisen elämän suunnan.

Kooste siitä, miten sydämensä (todellakin) voi saada pirstaleiksi:

- Rakastu mahdottomaan kohteeseen.

- Puuduta tunteesi.

- Sairastu.

Frida on aina rakastanut Aapoa. Ensihetkestä lähtien hän on tiennyt, että he kaksi kuuluvat yhteen, ja romanttisesti haaveillut yhteisestä elämästä. Mutta Frida on ensin kovin nuori ja ikäero suuri, joten katse hakeutuu muihin poikiin.

Vie vuosia, ennen kuin Frida ja Aapo saavat toisensa ja elämä on ihanaa. Kunnes ei enää olekaan.

17-vuotiaalle Fridalle tapahtuu asia, joka suistaa hänet rakkauden raiteelta rymisten sivuun. Frida saa tietää, kuinka sydän särjetään, miten se paikataan, kuinka kaikki rikotaan – ja lopulta myös, miten kaiken saa korjattua." (Myllylahti)

Oma arvio:

Kuinka särkeä sydän on oululaisen Heidi Silvanin kymmenes romaani. Ajattelin kirjan nimen perusteella, että nyt olisi vuorossa ihan ehta rakkausromaani. Kirjan luettuani en menisi ihan puhtaasti rakkausromaaniksi tätä tituleeraamaan, sillä mukaan chick lit -henkiseen juoneen sekoittuu hyvin synkkiä elementtejä.

Silvanille tyypilliseen tapaan lukijaa välillä suoraan puhuttelevana minäkertojana on 17-vuotias Frida, joka haluaa kertoa oman tarinansa rikkoutuneesta sydämestään. Tarinaan kuuluu toki myös muiden rikkinäisiä sydämiä, joihin itse Frida on osin syypää. Kaikki alkaa siitä, kun hän nelivuotiaana rakastuu itseään neljä vuotta vanhempaan Aapoon, häntä seurakunnan iltapäiväkerhon pikkujouluissa peppuun purreen Taunon isoveljeen. Noh, siinä määrin, miten nelivuotias nyt voi rakastua. Aapo tulee kuitenkin olemaan Fridan elämässä mukana myöhemminkin. Hän on samalla luokalla lukiossa isosisko Briitan kanssa ja edelleen ihastunut 12-vuotias Frida hurmaa Aapon kaakaoviiksillään. Hän on kuitenkin ihan liian nuori Aapolle tuolloin.

Aapo kääntyi katsomaan minua ja räpsäytti hymyillen molempia silmiään. Se oli kuin silmänisku, jota oli loivennettu pikkulapsitasolle sopivaksi. (s. 18)

Myöhemmin Aapon ja Fridan tiet kohtaavat milloin missäkin. Häpeällisiä tilanteita syntyy, kun känninen 14-vuotias Frida hyppää Aapon kyytiin ja Aapo läksyttää Fridaa alkoholin haitoista. Frida on innostunut suutelemisesta ja tämä ei varmastikaan myös nosta pisteitä Aapon silmissä, sillä Frida tarvii monta harjoittelukappaletta moiseen touhuun. Sitten vielä Fridalle puhkeaa huuleen jäätävä herpes Aapon pikkusiskon Venlan synttäreillä, jota lääkikseen halajava Aapo isällisesti sitten hoitaa. Vaikka Fridaa alkuun nolottaa koko herpeshomma, hän ei saa mielestään tuota ihanaa hetkeä Aapon kanssa. Soppaa sekoittaa Aapon pikkuveli Tauno, joka on rakastunut Fridaan.

Ja sitten. Silloin. Uskoin ensimmäisen kerran kuulevani hänen ajatuksensa. (s. 81)

Lukijaa jännittää, saako välillä hiukan holtittomasti käyttäytyvä Frida koskaan järkevää Aapoa, joka tuhahtelee Fridan juomiselle ja pussailuille. Ysin päättäjäisiltana Frida on päättänyt onnistua, mutta miksi kaiken täytyy olla niin vaikeaa? Frida ei tiedä, että heidän aikansa vielä koittaa, mutta se hetki ei ole vielä nyt. Ensin Fridan sydämen täytyy särkyä hiukan. Lopussa särkyy sydämen lisäksi mielikin.

Sillä tavalla särkyy sydän. Se särkyy petettyihin odotuksiin. Jos jossakin vaiheessa päätyy kuvittelemaan tai odottamaan liikoja, todellisuus ravistelee ja sitä seuraa pettymys, jonka jälkeen huomaa ryömivänsä elämänsä raunioilla ihmettelemässä itkunparkuista ääntä, joka syntyy, kun sydän ensimmäisen kerran kunnolla särkyy. Kyllä se vielä lyö ja pitää elintoimintoja yllä, mutta ei voi sanoa, että se toimisi kunnolla. Ei se toimi. Se on rikki. (s. 57)

Fridan kommellukset ovat hyvin bridgetjonesimaisia, vaikka minä tunsin enimmäkseen myötähäpeää kuin lämmintä samaistumista. Aapo on kirjan ärsyttävin hahmo. Hän on kuin pojan  hahmoon puettu aikuisen ääni, joka valistaa juomisen huonoista puolista ja kertoo, miten herpes syntyy ja miten sitä hoidetaan. En oikein ymmärtänyt tätä herpeskohtausta enkä pitänyt sitä oikein mitenkään päin hauskana. Yöks. 

Kirjan lopussa asiat synkistyvät ja Fridan mieli mustuu, tai suorastaan särkyy, kokonaan erään traagisen tapahtuman jälkeen. Kirjan loppu yllättääkin, sillä muuten niin hilpeänhauskaan kirjaan tulee hyvin loppuvaiheilla radikaaleja juonenkäänteitä, joista hilpeys on kaukana. Tämä käännös sai mieleni hyvin kahtiajakautuneeksi: toisaalta kirja on hyvin yllättävä ja persoonallinen, toisaalta loppuosa menee hiukan liian erilaiseksi, mitä kirja muuten on ja kääntää asetelman ihan täysin päälaelleen. Onko se hyvä vai huono, se on makuasia. Voisin uskoa, että kohderyhmään tämä kirja voisi upota paremmin kuin minuun. 

Liiskautunut sydän. Elämän pysäyttämä, pallean tyhjentämä, peruuttamattoman fataali sydämen laajentuma. Se minulle tuli kuviosta mieleen. Ja sydän oli minun. (s. 121)

Pidän kirjassa kovasti sen rakenteesta, jossa luvut on otsikoitu erilaisina ohjeina sydämen särkemiseen. Luvut ja kirjan kolme eri osaa johdattavat lukijaa kohti kaiken rikkomista, joka tapahtuu siis kirjan kolmannessa osassa. Siellä juoni kääntää suuntaansa kohti synkempiä sävyjä. Luin kirjan uteliaana enkä tylsistynyt missään vaiheessa, joten viihdyttäväksi voisin tätä kutsua, vaikka silmiäni pyörittelinkin muutamille kohdille enkä osannut varautua lopun käänteisiin. 

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Kirja muualla:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä:

Pinja Sanaksenaho ja Sari Luhtanen: Aurora

Avalon Bay -sarja: Elle Kennedy

Kiltin tytön kompleksi: Elle Kennedy. Suomentanut Anna Heroja. WSOY 2024 (Avalon Bay #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Good Girl's Complex. Kansi: Vi-An Nguyen

"Avalon Bay -sarjan avausosa on kipinöivän kuuma TikTok-sensaatio.

”Erittäin seksikäs ja nuorekkaan romanttinen tarina oman sydämensä seuraamisesta vetoaa erityisesti toivottomiin romantikkoihin.” – Publishers Weekly

20-vuotias Mackenzie Cabot, ystävilleen Mac, on suorittanut elämänsä kiitettävin arvosanoin. Hän haluaisi jo keskittyä perustamansa yrityksen kasvattamiseen, mutta on vanhempiensa mieliksi lähtenyt yliopistoon, samaan kaupunkiin pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa. Macilla on edessään loistava tulevaisuus, mutta kukaan ei arvaa, kuinka uuvuttavaa sääntöjen noudattaminen ja ihmisten miellyttäminen on. Kun Mac tapaa paikallisen pahan pojan, Cooperin, hänen kurinalainen elämänsä heittää häränpyllyä."(WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Kiltin tytön päiväkirjoista siirryin kesälomani alussa Kiltin tytön kompleksiin. Nimien samankaltaisuus onkin ainoa näitä kahta kirjasarjaa yhdistävä asia, sillä tämä Elle Kennedyn Avalyn Bay -sarjan avausosa on ehdottomasti aikuisten kirja, sen verran kuumaa kamaa se on. Murhia tässä ei myöskään tehdä eikä tutkita, eli selkeätä viihdettä ja romantiikan räiskettä on luvassa. 

Mackenzie aloittaa vastahankaisesti yliopisto-opinnot lähinnä rikkaiden ja vaikutusvaltaisten vanhempiensa painostuksesta. Hänen menestystä niittänyt Boyfriendfails ja Girlfriendfails -blogisivustonsa eivät riitä heidän mielestään tyttärensä tulevaisuudenturvaajaksi, vaikka Mac on tienannut jo parikymppisenä blogeillaan sievoisen summan rahaa. Hänen supertäydellinen poikaystävänsä Preston myötäilee Macin vanhempia ja on toki tyytyväinen, kun tyttöystävä tulee opiskelemaan samalle kampukselle hänen kanssaan. Mac on tottunut myötäilemään niin vanhempiaan ja Prestonia, jonka kanssa hän tulee todennäköisesti menemään naimisiin.

Äitini seisoo sivummalla, kädet sievästi ristissä, muovinen hymy kasvoillaan. En osaa sanoa, rakastaako hän tätä hommaa edelleen, vai aiheuttaako Botox sen, ettei hän tunne enää mitään. (s. 210)

Cooper saa potkut työstään eräästä Avalon Bayn baarista, koska vetää koteloon jälleen yhtä ärsyttävää rikasta tyyppiä, jollaisia hän nimittää ystäviensä kanssa Klooneiksi. Tämä rikas kakkiainen sattuu olemaan Macin poikaystävä Preston. Katkeroituneena potkuista Cooper kehittelee kaksoisveljensä Evanin ja ystäviensä kanssa kostosuunnitelman, jossa hänen tulee saada Prestonin tyttöystävä vieteltyä. Mikäpä olisi parempi kosto, kuin että tavallinen duunari veisi hänen kuuman tyttiksensä? Cooper uskoo, ettei hänellä ole ongelmia saada Macia käymään kuumana häneen, sillä hän on itsekin melkoinen hottis lihaksikkaine vartaloineen ja tatskoineen. Kiltit tytöthän lankeavat juuri sellaisiin? Prestonin on vain karistettava ystävänsä Heidi kannoiltaan, sillä tämä ei ota uskoakseen, että heidän muutamat hempeät hetket eivät merkinneet Coopille sen kummempia.

En pidä tästä.Se ei johdu pelkästään siitä, että minulla on poikaystävä, vaan myös siitä, että sykkeeni kohoaa ja poskiani kuumottaa, ja inhoan sitä, etten pysty hallitsemaan kehoani. (s. 61)

Seuraa varsin ennalta-arvattava haters-to-lovers-troopin mukainen juonikuvio, kun itsestään tietoinen Cooper rupeaa iskemään seksikästä Macia olettaen, että tämä on vain tyhjäpäinen Klooni. Yllättäen Mac onkin varsin fiksu ja mukava nuori nainen, jota Cooper kutsuu silti tuon tuosta Prinsessaksi. Mac kieltää itsepintaisesti tuntevansa vetoa kuumaan Cooperiin, onhan hänellä sitä paitsi täydellinen Preston (jonka määräily on tosin alkanut hiukan ärsyttää Macia), mutta suostuu olemaan miehen ystävä, sillä he tulevat pelastaneeksi yhdessä koiranpennun vuoroveden kynsistä. 

Ystävyys ei ole pettämistä, vaikka toinen osapuoli olisikin puoleensavetävä. Onko kyse kuitenkin pettämisen kaltaisesta toiminnasta? (s. 109)

Mac uskottelee itselleen, että Daisy-koira on ainoa syy, miksi hän pitää yhteyttä Cooperiin. Yllätyksenä Macille tulee myös se, että Cooper onkin ärsyttävän itsevarman käytöksensä lisäksi varsin mukava, hellä kaveri. Kun Cooper ja Mac alkavat olla yhdessä, Macin on saatava myös Cooperin ystäväpiiri vakuuttuneeksi, ettei hän ole mikään tyhjäpäinen rikas tytönheitukka. Muut ovat helpompia tapauksia, paitsi Heidi, joka haikailee yhä Cooperin perään.

Pystyykö Mac vastustamaan Cooperin vetovoimaa ja irrottautumaan holhoavien vanhempien ja poikaystävänsä vaikutuspiiristä? Voisiko Mac rakentaa itse oman polkunsa? Hän yllättääkin vanhempansa ja Prestonin tekemällä hyvin erikoisen siirron, jonka jälkeen Mac alkaa kyseenalaistaa yhä enemmän sitä, onko Preston hänen tukenaan tarpeeksi. 

"Myönnä pois, prinsessa. Unelmien prinssisi näkee enemmän perseitä kuin baarijakkara." (s. 205)

Sinänsä tämä kirja oli oikein mukava viihdepaketti kesään, mutta muljauttelin silmiäni tälle enemmän kuin kerran. Henkilöhahmot jäävät kaikki melkoisen tyhjiksi, vaikka kuuman romanssikuvion lisäksi juoneen on lisätty hieman hankalia perhesuhteita niin Macille kuin Cooperillekin. Ne jäävät kuitenkin melko pinnallisiksi. Erittäin kuumia seksikohtauksia tässä ainakin on sellaisia kaipaaville. Seksi on tietenkin rajua ja hellää yhtä aikaa. Minulle jäi kuitenkin kirjasta sellainen kioskiromaanimainen fiilis, vaikka en tuppaa väheksymään viihde- ja romantiikkakirjoja ollenkaan. Silti vaadin tämänkin tyylilajin kirjoilta jotakin enemmän. 

Jos on valmis katsomaan sormien lävitse sitä, ettei saa oikein henkilöhahmoihin kunnollista otetta, eikä juonikuviot tuo hirveästi paljon yllättävyyttä tai raikasta, uutta otetta,  Kiltin tytön kompleksi on kuumista kuumin kesäkirja ja sopivaa viihdettä sellaista kaipaavalle. 

Avalon Bay -sarja jatkuu ainakin kahdella osalla, josta toinen osa, Pahan tytön maine, ilmestyy joulukuussa. Siinä päähenkilönä on Cooperin kaksoisveljen Evanin pahamaineinen ex-tyttöystävä Genevieve. Siitä maistiaisen saa lukea Kiltin tytön kompleksin lopusta.

Arvosanaksi annan tälle 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Huomenna, huomenna ja huomenna: Gabrielle Zevin

Huomenna, huomenna ja huomenna: Gabrielle Zevin. Suomentanut Taina Helkamo. Gummerus 2023

Englanninkielinen alkuteos (2022): Tomorrow, tomorrow and tomorrow. 

"Suuri amerikkalainen romaani elämänmittaisesta ystävyydestä, unelmien tavoittelusta, ja pelialan pioneereista.

Intohimoisen vastaanoton saanut ilmiöromaani täynnä ysärinostalgiaa. Lapsuudenystävät Sam ja Sadie kohtaavat uudelleen opiskelijoina 1990-luvun alussa, ja heidän kehittämästään pelistä tulee megahitti. He ovat loistavia ja lahjakkaita, mutta mikään ei suojele heitä kyltymättömältä kunnianhimolta ja katkerilta pettymyksiltä." (Gummerus)

Oma arvio:

Minä olen vähän sitä koulukuntaa, että kirjoja ei saisi liian vähällä jättää kesken. Minulla saattaa joskus kestää, että pääsen kirjan sisälle, ja kun se sitten tapahtuu, lukukokemus voi olla kirjan lopussa jopa viis-kautta-viis. (Osaltaan toki arvostelukappaleen lukemisessa on se paine, että kun olen itse pyytänyt kirjan kustantajalta, minun velvollisuuteni on lukea se loppuun ja kirjoittaa siitä. Tämä velvollisuus on minun itseni asettama, ja toimii hyvänä kannustimena.) Tämän Gabrielle Zevinin paljon hypetetyn Huomenna, huomenna ja huomenna -kirjan kanssa meinasi käydä niin, etten jaksanut päästä alkua pidemmälle. Kirja alkaa kyllä kiinnostavasti, mutta alun innostuksen jälkeen minun mielenkiintoani seurasi hetkellinen lopahdus. Mutta kun sinnikkäästi jatkoin ja annoin kirjalle mahdollisuuden, lopputulos oli sen arvoinen. Tästä tulikin yksi vuoden 2023 parhaimmista lukukokemuksista!

"Meistä on varmaan olemassa sellaisetkin versiot, jotka eivät tee pelejä."

"Mitä he sitten tekevät?"

"He ovat ystäviä. Heillä on elämä!" Sadie sanoi. (s. 466)

Huomenna, huomenna ja huomenna on ylistys ystävyydelle. Ja videopeleille. Ja rakkaudelle, mutta ei pelkästään romanttiselle sellaiselle. Sam Masur, myöhemmin taiteilijanimeltään Mazer, ja Sadie Green kohtaavat  sattumalta metroasemalla parikymppisinä nuorina aikuisina. He vaihtavat kuulumisia ja yrittävät saada kuvaa näkyville metroaseman taikasilmä-julisteesta. Sadie on matkalla poikaystävänsä luokse, mutta lykkää viime hetkellä Samin kouraan pelidisketin testattavaksi. Hän opiskelee nimittäin pelisuunnittelua ja sattuu seurustelemaan edistyneiden peliseminaarin ohjaajansa, Dov Mizrahin kanssa. Sam testaa peliä kämppäkaverinsa Marxin kanssa ja Solution-niminen peli tekee vaikutuksen heihin erikoisuudellaan. Sama peli aiheutti hyvin paljon närkästystä Sadien peliseminaarissa.

Sam ja Sadie  ovat tavanneet ensi kertaa teini-iän kynnyksellä sairaalaympäristössä, kun onnettomuudesta ja äitinsä menetyksestä toipuva Sam saa seuraa Sadiesta, jonka isosisko Alice käy sairaalassa syöpähoidoissa. Sadie on häikäistynyt siitä, miten hyvin Sam pelaa Super Mario -peliä. Kuinka kummassa hän saa Marion hyppäämään kentän lopussa lipputangon huipulle asti? Sam lupaa opettaa, ja vaikka hän ei ole päästänyt oikein ketään lähelleen onnettomuuden jälkeen, Sadie pääsee. Hän viettää pitkiä aikoja Samin seurana, kunnes Samille selviää, että hän on ottanut käynneistään hyödyn irti ja kerännyt merkintöjä vapaaehtoistyöstä. Sam suuttuu ja panee välit poikki. Tähänkö loppuu hyvin alkanut ystävyys?

Parikymppinen Sam ei saa mielestään Sadieta pelattuaan Solutionia. Hän yrittää ottaa entiseen ystäväänsä yhteyttä sähköpostilla, mutta turhaan. Lopulta hän menee käymään Sadien asuntolassa ja saa huomata, ettei tällä mene kovin hyvin. Sam ei tiedä, että Sadie on masentunut osin häntä huonosti kohtelevan Dovin takia, osin siitä, ettei hänen pelinsä ole saaneet hyvää palautetta seminaareissa. Sinnikkäästi Sam kuitenkin alkaa vierailla Sadien luona ja tekee ehdotukseen; voisivatko he alkaa suunnitella yhdessä peliä?

"Ole kiltti minun kanssani, Sammy. Huomasit ehkä, että olen ollut hieman masentunut." (s. 79)

Tästä alkaa Samin ja Sadien vankkumaton ja menestyksekäs yhteistyö. Mukaan ujuttautuu myös Marx, jonka varakkaat vanhemmat (ja hulppea asunto, jota Sam ja Sadie saavat asuttaa) ovat hyödyksi. Dovilta lainattu pelimoottori mahdollistaa hyvät grafiikat. Ensimmäinen peli, Ichigo, muuttaa kaiken. Siitä tulee suosituin peli kautta aikojen, joka saa myöhemmin myös jatko-osan. Myöhemmin kolmikko perustaa yhdessä pelisuunnittelufirman nimeltä Unfair Games.

Huomenna, huomenna ja huomenna imaisi minut sisuksiinsa äkkiarvaamatta. Vaikken tajua juuri mitään pelisuunnittelusta, oli erityisen mielenkiintoista lukea Samin ja Sadien yhteistyöstä, ideoinnista itse käytännön pelisuunnitteluun. Pelinörtteilyä on sopivasti ja ymmärrettävällä tasolla. Ichigo on kuvattu niin hyvin, että minun alkoi tehdä mieleni pelata sitä, vaikkei sitä tietenkään ole olemassa. Pidän siitä, miten paljon kirjassa pelien tarinallisuutta korostetaan. Itsellenikin pelissä tärkeintä on tarina, johon pelatessa pääsee sisälle. Vaikka minun kaikkien aikojen suosikkipelini on XBoxin räiskintäpeli Halo, siinäkin on taustalla suuri tarina, joka tekee minusta juuri Halosta parhaan.

"Miksi tehdä yhtään mitään, jollei usko että siitä voi tulla jotain suurta?" (s. 91)

Kaikki UG:n pelit eivät tietenkään ole yhtä menestyksekkäitä ja takapakkia tulee. Myös Samin ja Sadien ystävyys on välillä koetuksella, sillä näkemyseroja syntyy. Pelisuunnittelun ohella käsitellään muun muassa Samin lapsuuden traumaattisia kokemuksia sekä Sadien epätervettä parisuhdetta naimissa olevan ja alistavista S&M-leikeistä pitävän Dovin kanssa. Samin ja Sadien ystävyyttä hiertää myös erilaiset oletukset asioista ja osin väärinymmärryksetkin. Ne tulevat hyvin lukijan tietoisuuteen, sillä näkökulmat vaihtuvat hyvin usein.

Ichigon pelin markkinoinnissa Sam on ollut esillä enemmän kuin Sadie, jonka vuoksi Samia aletaan pitää pelin ja muidenkin Unfair Gamesin pelien varsinaisena ja ainoana suunnittelijana. Naisten osuus pelialalla on muutenkin hyvin näkymätöntä 1990-luvulla, johon kirjan tapahtumat pääosin sijoittuvat. Sadie ei kaipaakaan julkisuutta, sillä hän on introvertimpi luonne kuin Sam, mutta hän haluaa toki, että hänetkin huomioidaan pelisuunnittelijana. Samilla on myös huolta kipuilevasta jalastaan, jota on silloin teini-iässä jouduttu korjailemaan metalliosilla. Marx pyörittää firman asioita kuin vanha tekijä, ja siinä sivussa lukuisia naisiaan. Kunnes hän löytää yhden erityisen, jonka kanssa hän voisi harkita vakiintuvansa.

Kirja muistuttaa hyvin paljon muita lukemiani  new adult -ikäisille otollisia kirjoja, joissa ihmissuhteet ja niiden pyöritykset ovat suuressa roolissa - ja jotka taidokkaasti imaisevat lukijan mukaansa ja kiinnyttävät tarinan henkilöihin. Esimerkkinä mainittakoon Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet , Juuli Niemen Mahdottomia oletuksia sekä Jenni Toivoniemen Valtakausi. Ysärinostalgiaa tämä tarjoaa toki myös sekä pelien ystävien iloksi joukko klassikkopelejä vilahtelee tekstissä Donkey Kongista lähtien. Vielä 2000-luvun puolella Samin lohtupelejä ovat vanhat klassikot, joihin hän palaa aina uudelleen. Muitakin 90-luvun pop-ilmiöitä vilahtelee tuon tuosta.

Annan arvosanaksi tälle 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Nörttitytöt (Elisa Wiik)

Kirjavinkit (Mikko)

Konsoli- & Filmifin (Sannapallo)

Helsingin Sanomat (Venla Rouhiainen)

Samantyylistä;

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet 

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia 

Emma Jane Unsworth: Aikuiset

Jenni Toivoniemi: Valtakausi 

Joka päivä laiturilla 5: Clare Pooley

Joka päivä laiturilla 5: Clare Pooley. Suomentanut Ulla Selkälä. WSOY 2023

Englanninkielinen alkuteos (2022): The People on Platform 5. Kansi: Irene Martinez Costa (suunnittelu), Nathan Burton (kuvitus)

"Kuinka monta tarinaa mahtuu yhteen junavaunuun?

Totuushaasteen kirjoittajan uusi hyvän mielen romaani, joka liikuttaa, naurattaa ja ihastuttaa!

Joka arkiaamu kello 8.05 Iona Iverson nousee samalta laiturilta samaan junaan. Joka aamu hän näkee junassa samat kanssamatkustajat ja huvittaa itseään arvailemalla heidän taustojaan, hän on jopa antanut jokaiselle lempinimen. Mutta sanaakaan he eivät ole vaihtaneet, tietenkään, eihän kukaan puhu junassa ventovieraille. Eräänä aamuna työmatkalaisten rauha rikkoutuu, kun yksi heistä on tukehtua viinirypäleeseen. Tapahtuma laukaisee ketjureaktion ja yhdistää monenkirjavan joukon ihmisiä. Onko heillä kenties muutakin yhteistä kuin sama työmatka?" (WSOY)

Oma arvio:

Jos ihmettelet, miksi blogiini tänä vuonna tupsahtelee välillä myös aikuisille suunnattua kirjallisuutta, selitys on tässä: olen päättänyt ottaa tänne valikoidusti minulle viime aikoina hyvin tärkeäksi muodostuneen genren edustajia, eli aikuisten romantiikka- ja viihdekirjallisuutta. Haluan nostaa kyseistä genreä omaan arvoonsa, ihan kuten YA-kirjojakin. Ja lisäksi siksi, koska rakastan niitä. 

Kuuntelin viime vuonna Clare Pooleyn Totuushaasteen enkä ollut ihan vimpan päälle innostunut, vaikka ihan mukava hyvän mielen kirja se olikin. Niin on myös tämä Joka päivä laiturilla 5, joka  ei ole varsinainen pakko-lukea-loppuun-nyt-heti-lukusukkula, mutta oikein viihdyttävä ja mukava kirja. Ja tällaisia mukavia kirjoja kaipaan enemmän.

Kirjassa on viisi näkökulmahenkilöä, jotka ovat kaikki hyvin erilaisia. Kaikkia heitä yhdistää sama lontoolainen junalinja Hampton Courtista London Waterloon asemalle. Alussa he eivät tunne lainkaan toisiaan, mutta erilaisten sattumusten kautta hitsautuvat tiiviiksi viisikoksi.

Iona on 57-vuotias nainen, joka herättää huomiota junassa niin ulkoisella olemuksellaan kuin vakiintuneilla tavoillaan: joka päivä hänellä on mukanaan ranskanbuldogginsa Lulu sekä teekattaus aamupäivälle, kuin myös gin tonic -drinkki kotimatkaa varten. Iona pitää ihmissuhdeneuvontapalstaa lehdessä, jossa kaikki muut työntekijät ovat nuoria ja trendikkäitä, ja viime aikoina Iona on kokenut, ettei hänen työtään enää arvosteta kuten ennen. Muut työntekijät tekevät pilkkaa hänestä ja pitävät häntä avoimesti vanhanaikaisena.

Sanjay on nuori sairaanhoitaja, joka on rakastunut samassa vaunussa matkustavaan Emmieen. Ujo Sanjay ei uskalla tehdä aloitetta, vaikka yrittää miettiä valmiiksi sopivat keskustelunavaukset esimerkiksi junassa Emmien lukemaan kirjaan liittyen. Sanjayn yli-innokas äiti yrittää naittaa tätä milloin kenellekin ystäviensä tyttärille ja hössöttää muutenkin Sanjayn mielestä liikaa. Vaikka Sanjay rakastaa työtään, hän on viime aikoina saanut paniikkikohtauksia ja kokenut ahdistusta henkisesti raskaassa työssään. 

Miten ironista että Sanjay, joka sairaalassa jutteli sujuvasti kaikkien kanssa ja jonka sanottiin tekevän tuntemattomista ystäviä nopeammin kuin automaatista haki kupin teetä, ei Emmien seurassa saanut sanaa suustaan. (s. 126)

Emmie on nähnyt komean Sanjayn junassa, mutta on täysin tulevan kihlattunsa Tobyn lumoissa. Kaikki Tobyn kanssa on täydellistä: tämä on hyvin järjestelmällinen ja suunnitelmallinen mies, joka pitää kaikki ohjat käsissään ja palvoo Emmietä. Emmie työskentelee mainostoimistossa, ja kaipaisi joskus hieman merkityksellisempää työtä kuin hammastahnamainoksen suunnittelua. Lisäksi hän ei ole uskaltanut kertoa kenellekään, että saa kamalia viestejä tuntemattomasta numerosta.

OLET OLEVINASI NIIN FIKSU, MUTTA ME KAIKKI TIEDÄMME, ETTÄ OLET PELKKÄ TEESKENTELIJÄ. (s. 79)

Piers on tyylikäs liikemies, joka kulkee puku päällä töihin ja tekee junamatkat töitä kannettavallaan. Kerran hän meinaa tukehtua rypäleeseen työmatkallaan, mutta onneksi neuvokkaat Iona ja Emmie huomaavat tilanteen ja sairaanhoitaja Sanjay saapuu hätiin heimlich-otteineen. Toisena aamuna nuori tyttö oksentaa hänen läppärilleen, ja Piers saa moitteet Iona-rouvalta sättiessään tyttöä. Pikku hiljaa Piers alkaa tutustua junaystäviinsä ja lopulta he saavat myös tietoon hänen salaisuutensa, jota hän on pimittänyt myös arvonsa tuntevalta Candida-vaimoltaan.

Ja sitten siinä oli vielä yksi ylellisyys johon ei olisi varaa, jos vaihtaisi ammattia: hänen vaimonsa. (s. 61)

Martha on 15-vuotias tyttö, juuri se, joka hermostuksissaan oksentaa Piersin läppärille eräänä aamuna. Marthaa ahdistaa kouluun meno, sillä muut kiusaavat häntä eräästä hyvin nolosta ja intiimistä kuvasta, joka lähti leviämään koko koululle. Junaystäviensä kannustamana Martha hakee koulun näytelmään, jotta saisi kiusaajien huomion kiinnitettyä johonkin muuhun. Heidän avullaan Martha saa pääroolin ja apua vuorosanojen opetteluun. 

Joka päivä laiturilla 5 esittelee viisi hyvin erilaista ihmistä, jotka yhdistävät lopulta voimansa ja auttavat toisiaan tavalla tai toisella. Se on tarina ystävyydestä, välittämisestä, auttamisesta ja salaisuuksista. Mitään mullistavaa tässä kirjassa ei ole, mutta se jättää hyvän mielen ja uskon ihmisyyteen. Muutamia hyvin liikuttaviakin kohtia tässä on, vaikka muuten tyyli on hyvin kevyt ja huoleton, hauskakin. Mukana on  tärkeitä teemoja, kuten ikärasismi, yksityisyyden suoja, läheisen sairastuminen muistisairauteen, paniikkikohtaukset, manipuloiva suhde sekä irtisanomisen tuoma häpeä. 

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Lily & Atlas -sarja: Colleen Hoover

Se päättyy meihin: Colleen Hoover. Suomentanut Sirpa Parviainen. WSOY 2023. (Lily & Atlas #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): It ends with us. Kansi: Jon Shireman

"Tunne, mistä puhutaan.

Se päättyy meihin on valtaisan menestyksen sosiaalisessa mediassa saavuttanut ilmiö, jonka viimeisiä sivuja ei voi lukea kyyneleitä vuodattamatta.

Lilyn elämä ei ole ollut helppo. Vaikeista perheoloista ponnistanut nuori nainen uskoo kuitenkin voittaneensa ongelmansa, kun hän valmistuu yliopistosta ja uskaltautuu perustamaan unelmiensa yrityksen. Kun hän vielä kohtaa Rylen, komean neurokirurgin, elämä tuntuu jo liian hyvältä ollakseen totta. Mutta sitten Lilyn nuoruudenrakkaus ilmestyy kuvioihin ja nykyisyys alkaa muistuttaa menneisyyttä. Päätöksiä on tehtävä, eivätkä ne ole helppoja."(WSOY)

Oma arvio:

Nonnih. Nyt tiedän mistä puhutaan ja kohkataan. Olen katsellut tätä Colleen Hooverin Se päättyy meihin -kirjaa kirjasomessa jo pitkään enkunkielisenä, mutta kun näin suomennoksen olevan tulossa, päätin odottaa hetkisen. Nyt haukon happea, sillä imaisin tämän kirjan viikonlopun aikana (eikä se ole ollenkaan tavallista, että vetäisen muun elämän ohella yli 400-sivuisen romaanin parissa päivässä.) Olen ihan tietämätön kaikesta kirjailijan ympärillä pyörivästä #booktok-kohusta, sillä minua ei kiinnosta tällaiset seikat. Sen verran tiedän, että jotain kohua siis on.

En ole hirveästi lukenut tästä arvioita, joten en tiennyt juuri, mitä odottaa. Jos sinä et halua tietää liikaa juonesta, niin en suosittele lukemaan arviotani vielä, sillä avaan melko paljon juonta. Aion kirjoittaa seikoista, joita ei välttämättä alussa arvaa mukaan tulevan. 

Eivät teot ole ne, jotka satuttavat eniten, vaan rakkaus. Jos tekoon ei liittyisi rakkautta, kipu olisi helpommin siedettävissä. (s. 367)

Lily on kirjan alussa 23-vuotias nuori nainen, joka on kiivennyt erään Bostonilaisen kerrostalon kattotasanteelle tuulettamaan aivojaan isänsä hautajaisten jälkeen. Hän on pitänyt isälleen unohtumattoman muistopuheen, jossa hän ei ole keksinyt tästä mitään hyvää sanottavaa. Myöhemmin selviää, miksei. Olennaisinta on kuitenkin Lilyn ja kattoterassin tuolia vihoissaan potkivan komean miehen kohtaaminen katolla. Ryleksi esittäytyvä, neurokirurgian erikoistumisjaksolla työskentelevä  komistus toteaa suorasukaisesti haluavansa naida Lilyä, mutta Lily torppaa hänet sanoen, ettei harrasta yhdenyön suhteita - eikä Ryle taas usko parisuhteisiin. Vetovoimaa heidän välillään kuitenkin on. Parin flirttailu keskeytyy kuitenkin ikävästi ja Lily uskoo, ettei enää koskaan näe tuota miestä.

Lily on kirjoittanut teininä päiväkirjaa, jonka on osoittanut suuresti ihailemalleen Ellen DeGeneresille. Näitä päiväkirjan merkintöjä Lily alkaa käydä läpi paljastaen lukijalle jotain kamalan kipeää hänen lapsuudestaan. Lilyn isä on pahoinpidellyt tämän äitiä niin kauan, kuin Lilyn muistot kantavat. Lily kirjoittaa kuitenkin myös ihanista asioista, kuten siitä, miten hän tutustui naapurin autiotalossa majailevaan kodittomaan poikaan, Atlasiin, ja kuinka he lopulta rakastuivat. Atlasin tie vei kuitenkin pois Lilyn luota hänen enonsa luo ja armeijan palvelukseen. Jäljelle jäi vain kauniit - ja karmivat muistot, kun isä yllätti heidät heidän viimeisenä yönään.

Ehkä rakkaus ei olekaan jotain sellaista, joka kulkee täyden ympyrän. Jospa se on kuin vuoksi ja luode, virtaa sisään ja vetäytyy pois, niin kuin ihmiset elämässämme. (s. 253)

Puoli vuotta kattoepisodin jälkeen Lily on ostanut itselleen liikehuoneiston, johon hän haluaa perustaa kukkakaupan. Heti ensimmäisenä päivänä sisään marssii töitä etsivä tyylikkään näköinen nainen, Allysa, joka osoittautuu Lilylle korvaamattomaksi avuksi. Allysalla on valtavan rikas mies ja kokonainen kerrostalon yläkerros asuntonaan, eikä hänen tarvitsisi tehdä töitä, mutta hän haluaa auttaa Lilyä. Naisilla synkkaa heti ja heistä tulee korvaamattomat ystävät toisilleen. Lilyn loukattua nilkkansa  apuun rientää Allysan aviomies ja veli, joka sattuu olemaan lääkäri. No, okei, hän on neurokirurgi. Niinpä, Ryle astuu jälleen kuvioihin ja ilmoittaa, että haluaa yhä edelleen naida Lilyä.

"Koputitko sinä todella kahteenkymmeneenyhdeksään oveen vain kertoaksesi, että ajatus minusta tekee elämästäsi silkkaa helvettiä ja että minun pitäisi harrastaa seksiä sinun kanssasi, jotta sinun ei tarvitsisi enää koskaan ajatella minua? Lasketko sinä leikkiä?"(s. 85)

Kuinkas sitten käy, kun Lily huomaa ajattelevansa Ryleä yhä enemmän ja enemmän, muttei suostu satunnaiseen seksiin tämän kanssa. Ryle hokee mantraansa siitä, ettei usko parisuhteisiin, ja lopulta rukoilee, että saa harrastaa seksiä edes kerran Lilyn kanssa. Hän ei nimittäin ole pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin Lilyn ajattelemiseen. Yhteisen nukutun yön - aivan, nukutun - jälkeen Rylen on kuitenkin alettava pyörtämään päätöksensä, sillä hän ei saa tarpeekseen tuosta punatukkaisesta naisesta. Allysa on ensin häkeltynyt, mutta sitten mielissään, kun veli on viimeinkin löytänyt naisen elämäänsä.

Ryleen ei voi olla rakastumatta, sillä hän on itse täydellisyys: yhtä aikaa hellä mutta myös melko ronski sille päälle sattuessaan. Hän menestyy hyvin neurokirurgina, on intohimoinen työssään mutta palvoo Lilyä vapaa-aikanaan. Lilyn äidinkin hän jo hurmaa. Juuri kun olen täysin rakastunut Ryleen jo itsekin, matto vedetään jalkojeni alta. Ensimmäinen lyönti tulee kuin vahingossa, ihan puun takaa. Lilyn pettymystä ja surua ja kaikkea sitä epätoivoa on kuvattu niin koskettavasti tuon tapahtuman jälkeen, että tunnen sen itsekin nahoissani. Ryle on surullinen ja ahdistunut itsekin teostaan, ja Lily antaa tälle anteeksi. 

En odottanut tuntevani näin paljon tuskaa hänen tapaamisestaan. (s. 162)

Mutta kun hän ja Ryle sattuvat tuon episodin illalliselle ravintolaan, jonka omistaa hyvin tutunnäköinen mies Lilyn menneisyydestä, välikohtaukselta ei voi välttyä. Atlas näkee Lilyn otsan, Rylen käden ja tajuaa heti. Hän antaa numeronsa Lilylle ja painottaa, että tämä voi aina soittaa tälle, jos tarvitsee apua. Lily on kuitenkin lähes vihainen, sillä eihän hänen ja Rylen tapaus ole lainkaan sama kuin hänen isänsä ja äitinsä tapaus. Tämä oli vain yksi kerta, ja sekin vahinko. Ryle ei voisi rakastaa Lilyä vähempää.

Minun pitäisi vihata häntä. Minun pitäisi olla se nainen, joka äitini ei koskaan ollut tarpeeksi vahva olemaan. (s. 280)

Se päättyy meihin menee syvälle tunteisiin, ja se on minulle juuri tärkein ominaisuus kirjassa. Muita kirjallisia seikkoja en syynää välttämättä kovin tarkasti, ellei tyylissä tai tekstissä jokin haittaa suuresti lukemistani. Hoover paljastaa kirjan lopussa, että hän nimenomaan halusi saada lukijan rakastumaan Ryleen yhtä syvästi kuin hän itse ja Lily rakastuivat. 

Kirjassa tuodaan esille se puoli, mitä parisuhdeväkivaltaa kokematon ei yleensä voi ymmärtää: miten juuri se ihminen, jota eniten rakastaa, tekee hetkittäin hirveitä tekoja. Miten hankalaa on jättää ihminen, jota rakastaa eniten, ahdinkonsa keskelle. Kirjan alussa Ryle toteaa Lilylle, ettei kukaan ihminen ole paha, vaan on vain pahoja tekoja. Vaikka ihmisten tekemiä pahuuksia ei pidä hyväksyä, niitä tehneitä ihmistä voi jollain tasolla ymmärtää. Rylestä ei ole tehty mitään hirviötä, joka olisi jatkuvasti manipuloiva tai muuten epämiellyttävä ihminen. Traumansa takia hänellä vain mustuu mieli, jolloin hän menettää kontrollin. Lily haluaisi ymmärtää ja rakastaa Ryleä, mutta tietää, ettei hän voi enää koskaan luottaa tähän. Hänen on katkaistava kierre tähän.

Ihmiset tekevät virheitä. Eivät ihmistä määritä ne virheet, joita hän tekee. Ihmisen määrittää se, kuinka hän käsittelee niitä ja oppii niistä sen sijaan, että käyttäisi niitä tekosyinä. (s. 223)

Inhoan yli kaiken mustavalkoista ajattelua ja sellaista kauhistelua, että miten-ihminen-voi-olla-niin-julma ja miten-se-ei-jo-jätä-sitä ja kerrasta-poikki-vaan. Kukaan ei koskaan voi tietää, mitä kunkin ihmisen taustalla on ja mitä kyseisen ihmisen päässä liikkuu. Ketään ei voi suoraan tuomita hyväksi tai pahaksi, sillä yllättävän moni kykenee ääriolosuhteissa pahoihin tekoihin. Joku voi kavahtaa tässä kirjassa sitä, miten väkivaltaa tekevästä miehestä on tehty niin rakastettava ja hänelle suodaan hiukan ymmärrystä avaamalla hänen menneisyyttään. Tämä on taas yksi lukemisen ja fiktiivisten tarinoiden parhaita puolia - opimme ymmärtämään ihmisiä. Meidän ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä kaikkea.

Toivottavasti teosparin seuraava osa It starts with us suomennettaisiin pian. Siinä tuodaan mukaan Atlasin näkökulmaa. Voi olla, että malttamattomana luen sen enkuksi.

Korostan vielä tähän loppuun, että kirja ei ole YA-kirja. Suosittelen sitä new adult -ikäisille eli 16-vuotiaista ylöspäin. 

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Se päättyy meihin muualla:

Tarinannuppuja

HS (maksumuurin takana)

Anun ihmeelliset matkat

Virve Fredman - Ostolakossa - Blogi minimalismista, kosmetiikasta ja onnellisesta elämästä.

Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Se alkaa meistä: Colleen Hoover. Suomentanut Sirpa Parviainen. WSOY 2023 (Lily & Atlas #2)

Englanninkielinen alkuteos (2022): It starts with us. Kansi: Danielle Mazzella Di Bosco

"Jokainen loppu on uusi alku.

“Hoover särkee jälleen sydämiä tällä tyrmäävällä Se päättyy meihin -menestysromaaninsa jatko-osalla. Kirjailija esittelee taitojaan hienosyisessä ja empaattisessa hahmokuvauksessa, ja fanit ilahtuvat kuullessaan Atlasin näkökulman tarinasta. Kuten tavallista, Hoover ei pelkää tutkailla rakkauden tummia ja haavoittuvaisia puolia.” ― Publishers Weekly

Lilyn elämä on kiireistä: hänen kukkakauppansa kukoistaa ja tyttärensä kasvaa kovaa vauhtia. Tuntuu siltä, että vaikeudet Rylen kanssa ovat jo takanapäin, mutta kun Lily törmää kadulla nuoruudenrakkauteensa Atlasiin, elämä heittää jälleen volttia. Samaan aikaan Atlas joutuu kasvotusten traumojensa kanssa. Voiko edes rakkaus parantaa nuorena saadut haavat?"(WSOY)

Oma arvio:

Colleen Hoover ei aikonut tehdä jatkoa Se päättyy meihin -teokselleen, mutta osin lukijoiden toiveesta teki sittenkin. Goodreadsin arvioissa muutamat ovat sitä mieltä, että jatko-osa on turha ja Hooverin olisi pitänyt jättää Lilyn tarina yhteen kirjaan. Luettuani kirjan en ole ihan samaa mieltä, mutta olisin toki pärjännyt yhdelläkin kirjalla. 

Se alkaa meistä alkaa pienellä jahkailulla, kun Lily ja Atlas miettivät tahoillansa seuraavaa yhteydenottoa. Edellinen kirja päättyy siihen, kun lastenvaunuja pukkaava Lily ja töihin suuntaava Atlas kohtaavat kadulla ja asioita jää roikkumaan ilmaan. Lily pohtii, onko kuitenkaan viisasta ottaa yhteyttä Atlasiin, kun asiat Rylen kanssa eivät ole vielä selvät, ja Atlas taas keskustelee asiasta 14-vuotiaan terapeuttinsa Theon kanssa. Theo on Atlasin työntekijän poika, jolle tämä on avautunut monista asioista, myös tästä Lilyn tapauksesta. Atlasilla on yhä vahvoja tunteita Lilya kohtaan, on aina ollut. Hänellä tuntuu vain olevan kauheaa kiirettä kahden ravintolan omistajana, etenkin kun viime päivinä ravintolat ovat kohdanneet ilkivaltaa. Seiniä on töhritty, ruokia syöty ja niin edelleen.

Lopulta lapsuuden rakastavaiset sopivat treffeistä, joista ei tule ihan sellaiset kuin he aluksi suunnittelivat. Äitiyden uuvuttama Lily ei ole pirteintä treffiseuraa, mutta se ei rakastunutta Atlasia haittaa, päinvastoin. Parin välillä on yhä sama kipinä kuin teineinäkin. Lily on kahden vaiheilla: hän haluaisi heittäytyä Atlasin syliin ja viettää tämän kanssa kaiken aikansa, mutta toisaalta hän pelkää Rylen reaktiota. Siispä hänen on salailtava Atlasin ja hänen treffailu. Ryle, joka tapaa heidän pian 1-vuotiasta Emersonia pari kertaa viikossa, on kuitenkin hyvin tarkka ja alkaa epäillä jo pienistäkin vihjeistä. Valitettavasti hänen käytöksensäkin voi yhä muuttua uhkaavaksi hetkessä, mutta mies toki tiedostaa sen, että menettäisi hetkessä tapaamisoikeutensa Emersoniin, jos kävisi Lilyyn käsiksi. Pelottavia hetkiä on kuitenkin yhä tiedossa.

Hän tuntuu aina ilmestyvän paikalle juuri, kun tarvitsen hengenpelastajan. (s. 147)

Välillä palataan taas menneisyyteen, kun Atlas pyytää saada lukea Lilyn teini-iän päiväkirjaa. Sukelletaan taas nuoren rakkauden alkulähteille, ja Atlas saa nyt lukea Lilyn tuntemuksia ja kokemuksia heidän kohtaamisistaan. Ikävistä tapahtumista, kuten siitä, kun Lilyn isä sai nuoret kiinni verekseltään, Atlas joutuu palauttamaan kurjia muistoja mieleensä. Nyt päästään myös kurkistamaan Atlasin karmeaan lapsuuteen välinpitämättömän äidin ja karmeiden isäpuolten hoteissa. Ei siis ihme, että Atlas asui autioituneessa talossa, josta Lily hänet löysi. Ja että Atlas lähti kokonaan paikkakunnalta pois täysi-ikäistyttyään. Nyt hän johtaa menestyksekkäästi kahta ravintolaa, mutta rakkausrintamalla hänellä on ollut aika hiljaista. Kunnes Lily taas palaa... Mutta valitettavasti kuvioihin palaa myös ikävä ihminen Atlasin menneisyydestä, eli hänen äitinsä Sutton. Saapa Atlas elämäänsä myös yhden uuden, yllättävän ihmisen.

"Minun olisi pitänyt suojella sinua. Minun olisi pitänyt tehdä enemmän." (s. 203)

Se alkaa meistä on hyvin viihdyttävä romanttiselta puoleltaan, ja toki muutkin teemat ovat mielenkiintoisia. Tosin Rylen ja Lilyn välinen kitka alkoi jossain vaiheessa puuduttaa ja tuntua jo toisteiselta, ja ajattelin, että eikö tähän nyt saada ikinä selvyyttä. Toisaalta tämä on varmasti hyvä esimerkki siitä, kuinka pitkälle lähisuhdeväkivallan lonkerot ulottuvat, eikä ero tee siitä välttämättä loppua. Varsinkin, kun pariskunnalla on yhteinen lapsi. 

On eri asia inhota jotakuta sen takia, miten hän kohtelee minua, mutta kun eniten ihailemaani ihmistä kohdellaan kaltoin, vihani on aivan erilaista. (s. 74-75)

Atlas on oikea unelmien prinssi, joka saapuu valkealla ratsullaan pelastamaan kaltoin kohdellun Lilynsä. Toisaalta Atlas kutsuu myös Lilyä pelastajakseen, sillä onhan Lilykin aiemmin pelastanut Atlasin ahdingosta. Tuntuu tosin hiukan hassulta, että komea, seksikäs, superhuomaavainen ja menestyksekäs mies olisi vapaana vain juuri sitä nuoruuden rakkauttaan varten eikä ole perustanut perhettä tähän mennessä. Atlas tuntuu olevan välillä liiankin täydellinen, mutta haitanneeko tuo kamalan Rylen jälkeen. Kun Atlasille valkenee kaikki se, mitä Lily sai kokea Rylen kanssa, hänet valtaa suuri raivo ja riittämättömyyden tunne. Lily havahtuu kuitenkin siihen, että vaikka Atlas olisi kuinka vihainen, hänellä ei ole koskaan vaaraa miehen seurassa. Atlas ei ikinä satuttaisi Lilyä, vaikka tämä nauraisi tälle päin naamaa tai vaikka he kuinka riitelisivät.

No olihan tämä oikein ihana pakkaus, ja taisin lukaista kirjan parissa päivässä. Hoover taitaa romanttisen ja eroottisen vireen ylläpitämisen kirjoissaan, mutta osaa sälyttää sekaan luontevasti myös vakavampaa teemaa. Ihan niin korkealle tämä kakkososa ei yltänyt kuin ensimmäinen, mutta melkein.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kuunnellut äänikirjat - dekkariblogi

Virve Fredman

Kirsin Book Club

Samantyylistä tai -aiheista luettavaa:

Holly Bourne: Syitä itkeä julkisesti

Ali Hazelwood: The Love Hypothesis

The Love Hypothesis: Ali Hazelwood

 The Love Hypothesis: Ali Hazelwood. A Jove Book 2021

Kansi: Lilithsaur

"When a fake relationship between scientists meets the irresistible force of attraction, it throws one woman’s carefully calculated theories on love into chaos.

As a third-year Ph.D. candidate, Olive Smith doesn’t believe in lasting romantic relationships–but her best friend does, and that’s what got her into this situation. Convincing Anh that Olive is dating and well on her way to a happily ever after was always going to take more than hand-wavy Jedi mind tricks: Scientists require proof. So, like any self-respecting biologist, Olive panics and kisses the first man she sees.

That man is none other than Adam Carlsen, a young hotshot professor–and well-known ass. Which is why Olive is positively floored when Stanford’s reigning lab tyrant agrees to keep her charade a secret and be her fake boyfriend. But when a big science conference goes haywire, putting Olive’s career on the Bunsen burner, Adam surprises her again with his unyielding support and even more unyielding…six-pack abs.

Suddenly their little experiment feels dangerously close to combustion. And Olive discovers that the only thing more complicated than a hypothesis on love is putting her own heart under the microscope. (PenguinRandomHouse)

Lukunäyte

Oma arvio:

Hupsista heijaa, olen näköjään mieltynyt näihin feikkideittailu-romansseihin, sillä tämä on jo toinen tälle vuotta, ja viime vuonna taisin lukaista myös yhden samaan teemaan kuuluvan. Voi olla kuitenkin parempi, jos en enää vähään aikaan lukisi tämäntyyppistä, sillä nyt rakastamani idea alkaa jo vähän kyllästyttää. 

Ali Hazelwoodin The Love Hypothesis on näkynyt niin paljon somessa, että minun oli pakko tarttua tähän ja ottaa selvää, onko tämä hypetyksen arvoinen. Kirja ei ole varsinaisesti YA:ta, vaan enemmänkin new adult -kamaa: sen keskeisimmät henkilöt huitelevat kahdenkympin ja kolmenkympin tietämillä. Tämä tuli toiseksi viime vuoden Goodreads Awardseissa Romance-kategoriassa. 

Kirja alkaa siitä, kun vähän päälle parikymppinen Olive tuskailee vanhentuneiden piilolinssiensä kanssa eräässä Stanfordin yliopiston vessassa, kun matalaääninen mies saapuu sinne ihmettelemään, mitä nuori nainen tekee hänen labransa vessassa. Olive ei tietenkään silmien kirvelyltä näe tyyppiä, mutta ajautuu keskustelemaan omasta epävarmuudestaan liittyen yliopistomaailmaan, ja saa tyypiltä tosi rohkaisevaa palautetta.

Kolmen vuoden päästä Olive on jatko-opiskelijana biologian laitoksella ja menestyy itse asiassa aika hyvin projektinsa kanssa. Eräänä iltana hän tekee hyvin itselleen epätavallisen tempauksen: hän syöksyy lähimmän mieshenkilön luo ja suutelee suoraan huulille. Tämä kaikki esitys vain siksi, että hänen ystävänsä Ahn, joka sattuu olemaan lähistöllä, uskoo Oliven olevan treffeillä, kuten sanoi tälle. Ja miksi ihmeessä Oliven pitää huiputtaa ystäväänsä? Koska Ahn ei muuten suostu deittailemaan Jeremyn kanssa, jonka kanssa Olive kävi treffeillä todetakseen, että tyyppi on erittäin kiinnostunut hänen ystävästään - Ahnista. Eli Olive uhrautuu ja yrittää tehdä ystävänsä onnelliseksi. Uhrauksen eli äkillisen suukon kohteeksi joutuu biologian laitoksen pelätty, isokokoinen ja säälimättömänä tunnettu professori Adam Carlsen. 

"Seems like a win-win to me." 

It so did not, to Olive. It seemed like a lose-lose, and then lose again, and then lose some more, type of situation. It seemed insane. (s. 43)

Ikävä kyllä Ahn ei ole kampuksella ainoa, joka pian tietää Adamin ja Oliven "deittailusta." Sana kiertää, ja Olive saa outoja katseita osakseen niin labrassaan kuin muualla. Niinpä nämä kaksi sitten päätyvät feikki-deittailemaan: Adam pönkittääkseen uraansa, joka vaatisi näyttöä sitoutumisesta, ja Olive vakuuttaakseen ystävänsä, ettei välitä Jeremystä. Tuttu juttu: sovitaan säännöt ja määräaika feikkideittailulle. Oliven ystävät Ahn ja kämppis Malcolm ovat pöyristyneitä, Malcolm on lisäksi loukkaantunut, koska hän vihaa Dr. Carlsenia, joka on antanut hänen töilleen karua palautetta. Siksipä Oliven on pakko kertoa Malcolmille, mikä juttu. 

Luvassa on noloja hetkiä, kuten kun Ahn hoputtaa Olivea suutelemaan  poikaystäväänsä kaikkien nähden, levittämään tämän kroppaan aurinkorasvaa  ja istumaan miehen syliin täpötäydessä luentosalissa. Minusta välillä tuntuu, että ovatko nämä henkilöt nyt oikeasti 15-vuotiaita ennemmin kuin yli kaksikymppisiä? Kuka nyt oikeasti jankuttaa, että "mene nyt suutelemaan poikaystävääsi, mene nyt kun selvästi haluat! No mikset halua?" Nämä kohtaukset ontuivat ja pahasti.

There were two beds in the hotel room.

Two double beds to be precise, and as she stared at them, Olive felt her shoulders sag with relief and had to resist the urge to fist-pump. Take that, you stupid rom-coms. (s. 218)

Jos kaipaa hyvin graafista, spesifiä seksin kuvausta tyyliin Fifty shades of Gray, tässä kirjassa sitä on (ilman mitään S/M-leikkejä tosin). Tosin silloin joutuu kahlaamaan feikkideittailuista ja jännitteen kasaamisesta lukuun 16, jolloin alkaa sitten tapahtua kaikenlaista niin, että sovinnaisempia hirvittää. Ei siis kannata haksahtaa kivaan, söpöön piirroskanteen, kuten minä tein, ajatellen tämän olevan kiltti romanssi. Sitäkin tämä on, toki, mutta myös hyvin tuhtia tavaraa. Positiivista minusta, ettei lukijan tarvitse miettiä, mitä milloinkin tapahtuu, vaan kaikki on kuvailtu hyvin tarkasti. Hyvin. Tarkasti. Sekstatessa käytetään myös osin hyvin karskia kieltä, mutta silti suostumus on mukana kiitettävästi. Tat-ta-daa: täten tämä voitti "vuoden punastuttavin seksikohtaus kirjassa"-palkintoni (ainakin tähän mennessä.)

Kirjassa on myös vahva #metoo-teema, joka on päivänpolttava aihe yliopistomaailmassa. Olive joutuu kohtaamaan yliopistomaailmassa hyvin epäasiallista kohtelua, mikä meinaa vaikuttaa hänen projektinsa tulevaisuuteen. Tämä tuo vähän toisenlaistakin draamaa kirjaan, ettei kaikki mene Adamin ja Oliven feikkideittailuun. Olivella on myös oma syynsä sille, miksi hän haluaa tehdä syöpätutkimusta, ja Adamilla oma syynsä sille, miksi hän on välillä niin julma oppilailleen. Jos joku nyt miettii, eikö Adamin ja Oliven (feikki)deittailu ole sääntöjen vastaista, niin ei ole, koska Adam ei ole missään auktoriteettisuhteessa jatko-opiskelijana olevaan Oliveen. 

"I wish you could see yourself the way I see you." (s.255)

Olisin halunnut rakastaa tätä kirjaa, mutta johtuneeko siitä, että olen jo lukenut näitä vastaavia feikkideittiteemaisia, etten ihan täysiä pinnoja anna. Osin syynä on nuo nolot lapsellisuudet, jotka mainitsin, mutta myös joku tässä ei kolahtanut ihan täysillä. Myös se, miten Olive hokee koko ajan, että Adam on ISO ja VOIMAKAS ja HÄNEN ÄÄNENSÄ ON MATALA. Ihan jatkuvasti. Pidin kuitenkin siitä, miten kivasti jännitettä Adamin ja Oliven välillä kasvatettiin sivu sivulta, mutten ole ihan varma, oliko lopputulema onnistunein mahdollinen. Tietyt falskiudet siis laskivat hiukan arvosanaani muuten niin kovin viihdyttävästä kirjasta.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Star-crossed book blog

Amy´s Bookshelf

Sam still reading

The Fun Size Reader

Samantyylistä luettavaa:

Tashie Bhuiyan: Counting down with you

Alex Light: The Upside of Falling

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin: 

Helmet: 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan (6, 37 ja 38)

Booklist Queen: 2021 bestseller

Mahdottomia oletuksia: Juuli Niemi

 Mahdottomia oletuksia: Juuli Niemi. WSOY 2022

Kansi: Riikka Turkulainen

"Se on aina vähän satua, kun rakkaus kerran alkaa.

Mahdottomia oletuksia on osuvuudessaan itkettävän hauska ja surullinen romaani siitä, kuinka vaikeaa voi olla löytää toisen ihmisen luo. Teksti on sukua Sally Rooneyn ja Saara Turusen ihmissuhteista ammentavalle proosalle.

On 2000-luvun alku, ja Juho ja Nora törmäävät bileissä tupakkaparvekkeella. Juho on ohjaaja suosiota niittäneessä Välivuosi-ohjelmassa ja Nora on vasta valmistunut juristi ja 25-vuotiaana yhä neitsyt. Nora ei ole se tyttö, josta kaikki tavalla tai toisella lumoutuvat – mutta Juho huomaa hänet. Heidän rakastumistaan seuraa paljon suoraa ja paikoin harhailevaa puhetta, seksin äärellä horjumista. Mutta mitä muuta rakastuminen ja koko nuori elämä on?"(WSOY)

Oma arvio:

Blogiani lukeville lienee käynyt jo selväksi, miten kovasti pidän YA:n ohella ihmissuhdedraamaa painottavista nykyromaaneista, joissa päähenkilöinä on aikuisuuden ensiaskeleita ottavia nuoria aikuisia, toisin sanoen niin sanottuja new adult -romaaneja (joille ei oikein sopivaa suomenkielistä termiä ole.) Mieluisia tällaisia ovat olleet viime aikoina Sally Rooneyn suomennetut romaanit Keskusteluja ystävien kesken, Normaaleja ihmisiä ja Kaunis maailma, missä olet, Jane Unsworthin Aikuiset, Holly Bournen Teeskentelyä ja tänä vuonna ilmestynyt Jenni Toivoniemen Valtakausi. Näitä kaikkia yhdistää päähenkilöiden teeskentelemättömyys, haparointi nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa ja rakkauden tavoittelu. Näissä rakkaus ei kuitenkaan ole ruusunpunaista, vaan aidosti elämänmakuista, usein hämmentävää ja haparoivaa. Seksi ja seksuaalisuuskaan ei ole aina niin selvää ja yksiselitteistä. 

Juuli Niemen Mahdottomia oletuksia edustaa tällaista new adult -romaanien jatkumoa. Rehellistä, siloittelematonta, etsiskelevää, epätäydellistä rakkautta. Heti kirjan alussa tunnustetaan häpeilemättä, että tämä kirja kertoo rakkaudesta. Ja mitäpä sitä piilottelemaan. 

Kirjan näkökulmahenkilöt, 25-vuotias Nora ja kolmikymppinen Juho tapaavat toisensa tuuletusparvekkeella eräissä illanistujaisissa, joista vastavalmistunut Nora haluaisi jo lähteä pois. Pienikokoisen Noran suorasukainen tyyli tekee tosi-TV-sarjan ohjaajaan, isokokoiseen Juhoon vaikutuksen, vaikka monen muun moinen olisi jo karkottanut. Juhosta tuntuu vahvasti siltä, että hänen on saatava tavata Nora uudelleen, mutta Noran ystävä Lotta varoittelee Juhoa. 

Juho toipui tiistaihin asti puhelustaan Lotan kanssa. Jotenkin Lotan asenne sai hänet tuntemaan, että hän oli oikeastaan jo epäonnistunut yrityksessään ennen koko varsinaista yritystä. Miksi hän ylipäänsä ajatteli Noraa niin paljon? (s. 27)

Nora viihtyy hyvin yksikseen. Hän on parhaillaan työharjoittelussaan lakifirmassa, valmistunut nopeassa ajassa ja haluaa menestyä urallaan. Viimein hän suostuu kuitenkin tapaamaan Juhon, ja säikähtää hieman omia tuntemuksiaan siitä, miten turvalliselta ja mukavalta Juho vaikuttaa. Hänen on kuitenkin tehtävä heti selväksi, etteivät he voi alkaa tapailla. Ensinnäkin Nora on yhä neitsyt, eikä osaa sanoa, haluaako seksiä koskaan lähiaikoina, joten hän ei halua haaskata Juhon aikaa. Toiseksi Nora on tyyliltään töksäyttelevä ja omalaatuinen: hän ei osaa jutella kivasti treffeillä. Hänen ystävänsä Lottakin nimesi hänet leffan mukaan Sademieheksi, sillä Norassa on hieman omasta mielestäänkin autistisia piirteitä. Nora on todella herkkä ja sydämellinen, mutta sosiaaliset tilanteet ovat hänelle hankalia. Siksi hän saattaa vaikuttaa tylyltä.

- Nora sä juoksit mua karkuun ensimmäisten treffien päätteeksi ja kättelit mua toisten treffien päätteeksi. En kai mä nyt oikeesti ajatellut, että sä haluat panna mua kolmansilla treffeillä! (s. 77)

Juho ei välitä pätkääkään siitä, millä sanoin Nora perustelee heidän olevan mahdoton pari. Norassa on jotakin tajuttoman vetovoimaista ja mystistä. Nora kantaakin mukanaan monta salaisuutta, jotka paljastuvat Juholle vasta vähitellen. Mutta niin kantaa Juhokin. Juho tykkää puhua asioista, kun taas Nora ei haluaisi kaivaa koko ajan asioita auki. Miksi kaikesta pitäisi voida puhua? Kuten siitä, että hän laukesi "liian aikaisin", vaatteet päällä heidän suudellessaan. Noraa hävettää tuollainen, ja hän käyttäytyy tönkösti, kun taas Juho pelkää tehneensä jotain väärin. Tästä kirjan nimikin oikeutetusti tulee: heidän koko suhteensa alku on täynnä mahdottomia oletuksia, joita väistämättä syntyy, kun ei haluta jutella asioita auki. Ja näinhän se on joka ikisessä suhteessa.

Noraa ei haitannut olla sellainen kuin oli. Mutta hän oli hyvin varma, että miehiä hänen piirteensä, ennemmin tai myöhemmin, alkaisivat haitata. Ja se oli jotenkin jo valmiiksi ärsyttävää. (s. 64)

Minä huomaan samaistuvani Noraan tosi paljon, ja ehkä juuri siksi rakastan tätä kirjaa. Näen Norassa paljon samaa kuin omassa itsessäni alle 25-vuotiaana. Ensimmäiset seurustelusuhteen tapaiset menivät puihin juuri sen takia, etten oikein osannut puhua enkä olla "niin kuin kuuluisi". Sen kummemmin omaa seksielämääni avaamatta löysin tosi paljon samaistumisen kohteita myös siitä. Olisipa tämä kirja ollut tarjolla minulle silloin, kun olin niin epävarma kaikesta! 

- Ehkä se ei sitten ole niin iso juttu sulle, mutta siinä maailmassa missä mä elän, se on kyllä iso juttu. 

- Ai olla neitsyt? Juho kysyi.

- Olla 25-vuotias ja neitsyt, Nora sanoi, vaikka hänen oli vaikea sanoa sitä sanaa ääneen. - Mä olen ollut vähintään seitsemän vuotta erilainen kuin mun ystävät tässä asiassa. Ehkä joskus 19-vuotiaana se oli vielä ihan ok ja söpöä tai jotain muuta, mutta ei todellakaan enää! (s. 79)

Tässä kirjassa harrastetaan aika paljon seksiä, mutta ei perinteisimmällä tavalla. Koska Nora ja Juho etenevät hitaasti Noran epävarmuuden takia, he sekstailevat enimmäkseen vaatteet päällä. Eikä se tee seksikohtauksista yhtään vähemmän kuumia, päinvastoin. Seksin käsite on onneksi nykyään laajennut eikä enää puhuta välttämättä esileikistä, vaan esimerkiksi vaatteet päällä voi harrastaa seksiä yhtä lailla. Se ei ole mitenkään vähemmän seksiä kuin se, että ollaan alasti, jos molemmat osapuolet nauttivat. Sama ajatus myös sen kanssa, ettei yhdyntä ole ainoa  heteroparin tapa harrastaa seksiä, eikä seksin kuulu mitenkään "päättyä" yhdyntään.

Juho on kuvailtu mukavan lempeäksi, turvalliseksi, kärsivälliseksi ja auttavaiseksi körmyksi, mutta hänessä on myös heikkoutensa. Onneksi, sillä muuten hän olisi ollut ärsyttävän täydellinen. Juho menettää välillä malttinsa turhautuessaan oletuksiinsa Norasta, joka ei suostu avaamaan ajatuksiaan hänelle. Eräs ikävä tapahtuma Juhon menneisyydessä on saanut hänet hiukan liiankin suojelunhaluiseksi, mikä korostuu Noran kanssa ollessa. Juho on kunnianhimoinen uransa suhteen, ja kokee välillä turhautumista siitä, etteivät Välivuosi-ohjelman muut osapuolet, Harri ja Felix, tunnu ottavan kaikkea yhtä tosissaan. Ohjelma on matkailuelämyspainotteinen, joten Juhon on välillä matkustettava muualle Noran luota. Nora ei koskaan kokenut tarvetta matkusteluun, tai kokee sen epämukavuusalueekseen (taas uusi samaistumisen kohden minulle), joten hän ei mieluusti matkustaisi Juhoa tapaamaan Thaimaahan, missä heidän seuraava kuvauspaikkansa on. 

Juho halusi naisen, joka pystyisi puhumaan, kaikesta. Nora pystyi vain häpeämään, kaikkea. (s. 185)

Kirjassa on keskiössä Juhon ja Noran rakkaus kipuiluineen, mutta samalla sivutaan myös Noran ja Lotan ystävyyttä, joka on myös hieman kärsinyt siitä, ettei Nora ole uskoutunut kaikista asioista Lotalle. Kirja on myös tarina lapsuuden kolhuista ja niiden seuraamisesta aikuisuuteen sekä ristiriitaisesta suhteesta omiin vanhempiinsa aikuistuessa, kun alkaa nähdä asiat eri lailla kuin lapsena. Nämä ovat minulle myös hyvin tärkeitä aiheita ja tulivat todella lähelle. Myös #metoo-teema tulee muutamassa yhteydessä esiin, mutta ne eivät vie paljoa valtaa Juhon ja Noran tarinalta.

Rakastin kovasti Juuli Niemen nuorten aikuisten kirjaa Et kävele yksin, ja yhtä lailla Mahdottomia oletuksia osui ja upposi sydämeeni suoruudellaan ja rehellisellä kauneudellaan.   

Arvosanani on täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

---

Samantyylistä luettavaa:

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Emma Jane Unsworth: Aikuiset

Jenni Toivoniemi: Valtakausi

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää

Popsugar: A Book Published in 2022

Valtakausi: Jenni Toivoniemi

Valtakausi: Jenni Toivoniemi. WSOY 2022

Kansi: Hilla Semeri

"Kallio. 1990-luku. Mullistusten vuosi.

”Me olimme maailmanlopun sukupolvi, kaikkeuden keskipiste.”

Helsingin Kallio, nuoria aikuisuuden kynnyksellä. Lukio ja lapsuuskoti ovat jäämässä taakse, tulevaisuus on häikäisevä ja ääretön.

Bambi on muuttanut alaikäisenä Helsinkiin mennessään taidelukioon. Bambin ympärille on kerääntynyt laaja piiri ihmisiä, itse valittu perhe. Aikuiselämän riippumattomuus tuntuu rajattomuudelta: voi juhlia maanantaista torstaihin tai lähteä tuntemattoman matkaan kadulta. Kun Bambi tutustuu järkyttävän kauniiseen Helenaan, hän haluaisi pitää tämän vain itsellään, mutta pian Helenan tuntevat kaikki.

Valtakausi on Jenni Toivoniemen vastustamaton esikoisromaani yhdestä vuodesta nuorten elämässä lankapuhelinten aikaan. Kun siteet lapsuuteen hiutuvat poikki, mihin voi kiinnittyä? Voittaako ystävyys himon? Mitä tapahtuu kaikkein tärkeimmälle yhteisölle, kun maailma alkaa vääjäämättä kiskoa sen osasia eri suuntiin? Romaani kuvaa aidosti ja moniäänisesti eri taustoista tulevien nuorten aikuisten ensiaskelia itsenäiseen elämään, jossa vastuun ja velvollisuuksien karikot vaanivat jokaista."(WSOY)

Lukunäyte

Traileri

Oma arvio:

Enpä muista, milloin minulla olisi ollut viimeksi näin ristiriitainen olo jostakin kirjasta. Halusin yhtäaikaa vihata ja rakastaa tätä kirjaa, sen henkilöitä, kirjan tasaisen epämääräisesti eteenpäin soljuvaa juonta ja kaikkea siinä. Minulla oli myös tajuttoman vaikeaa antaa tälle arvosanaa, sillä en osannut päättää, minkä mukaan se määrittyy. Jos määritelmä hyvän arvosanan kirjalle on se, etten malta laskea sitä käsistäni, kiinnyn henkilöihin, vaikka enimmäkseen vihaan heitä, ja ähkin lukiessani tuskaani siitä, miten turhauttavaa sitä on lukea sen epämääräisyyden takia, mutta miten koukuttava se siitä huolimatta tai juuri sen takia on, arvosana olisi yläkantissa. Mutta sitten taas, tässä kirjassa oli paljon asioita, joiden takia en haluaisi antaa huippupisteitä. Mutta miksi tämä kuohutti minua niin paljon?

Otin tämän Jenni Toivoniemen esikoisteoksen Valtakausi blogiini esiteltäväksi, koska ajattelin tämän olevan sitä vähän harvinaisempaa new adult -kamaa, mitä ei hirveänä julkaista. Olen pitänyt kovasti lukemistani Sally Rooneyn teoksista, ja uskoin tässä olevan samaa henkeä. Päähenkilöt ovat aikuisuuden kynnyksellä eläviä, 17-19-vuotiaita taidelukiolaisia tai korkeakouluopiskelijoita, joiden elämän suunta on vielä hakusessa. Suurin osa heistä on vielä vakiintumattomia, ja kaikille tärkeintä on ystävät, hauskanpito, hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen, mutta myös selviäminen oman itsensä ja sekasortoisten ajatustensa kanssa. Olen itse elänyt nuoruuteni 1990-luvulla, jota kirjassakin eletään, joten olin innoissani, jotta pääsisin samaistumaan tähän aikakauteen. Toki löysin yhtymäkohtia omaan nuoruuteeni, mutta kyllä minun elämäni 1990-luvun pohjoispohjanmaalaisessa pikkukunnassa oli hyvin, hyvin erilaista kuin kirjan keskeisten henkilöiden,  kalliolaisen taidelukion ja taideteollisen korkeakoulun opiskelijoilla. 

Kirjassa on ennätysmäärä näkökulmahenkilöitä, mikä oli minulle varsinkin alkuun melkoinen kauhistus. Kymmenen henkilöä vuorottelevat lyhyehköissä näkökulmakappaleissaan koko kirjan ajan, joista 5-6 on valta-asemassa muiden vieraillessa hiukan harvemmin. Huhhuh, minulla kesti aikaa päästä selville, kuka nyt oikein oli kuka ja kenen kanssa. Käy melko pian selväksi, kenen ympärillä kaikki tapahtumat kuitenkin pyörivät: 17-vuotias Bambi, oikealta nimeltään Pamela Punahilkka (niinpä, aivan...) opiskelee viimeistä vuottaan Kallion ilmaisutaidon lukiossa, on saanut muuttaa alaikäisenä omaan asuntoon ja kietonut saman tien pikkurillinsä ympärille joukon ihmisiä, joista tulee hänen perheensä. Hän on tuntenut suurimman osan perheestään jo parisen vuotta. 

Helena on tajuttoman kaunis tyttö Bambin lukiosta, Laura on Bambin ystävä, Sonia on Lauran ystävä, Mikko samasta lukiosta, Mila Helenan ynseä kämppis, Antti on sivarissa oleva naistenmies sekä Sonian ex, Kai on taideteollisessa opiskeleva taiteilijalupaus ja rakastunut Bambiin, Petteri on Helenan veli ja rakastunut Bambiin, Johannes on Mikon serkku. Tässä henkilöt lyhykäisyydessään. 

Bambi, Bambi, Bambi. Mitä kaikki siinä näkevät. Kyllä minä tiedän, se on jotain karismaa tai vetovoimaa, mutta mistä se koostuu? Eivätkö muut näe tuota julmuutta, vai eivätkö vain välitä? (Mila, s. 181)

Bambi tutustuu kuvataidelukiossa Helenaan ja välttelee alkuun esittelemästä tätä muulle "perheelleen", sillä hän sanoo haluavansa pitää tämän itsellään. Tosi asiassa Bambi taitaa hiukan pelätä Helenan vetovoimaa, sillä hän on tottunut olemaan aina se koko joukon keskipiste. Bambi on se, jonka luo kaikki menevät suruineen ja iloineen, mutta jota kukaan ei halua tyttöystäväkseen. Antti yöpyy usein tämän luona yrittäessään toipua erostaan Sonian kanssa, mutta Bambin ja Antin suhde on täysin platoninen. Kailla ei ole asuntoa, joten hän punkkaa myös usein Bambilla. Monet epäilevätkin, että Kailla ja Bambilla on jotain meneillään, ja tämä herättää kauhean mustasukkaisia ajatuksia Antissa, joka itse kuitenkin sekstailee ympäri kaupunkia kaikkien kanssa. 

Mä otan sitä kädestä, kun en osaa muutakaan tehdä. Sen silmiin tulvahtaa kyyneleitä ja se näyttää lapselta. En ole nähnyt Bambin itkevän montaa kertaa, se ei ole niitä tyttöjä, jotka itkevät, kun eivät saa mitä haluavat.Mutta ei se ensimmäistä kertaa itke mun käytöksen vuoksi. (Kai, s. 245)

Johannes on porukan rikkain ja musikaalisin: hänellä on oma bändi. Johannes ja Laura tutustuvat ja alkavat tapailla, Kai luo kaihoisia katseita Helenan suuntaan, mikä ärsyttää Bambia. Helenan veli Petterikin soluttuu porukkaan ja Johanneksen bändikuvioihin mukaan. Helena pääsee myös bändiin duetoimaan, saa bändin poikien päät sekaisin ja Johanneksen kiristelemään hampaitaa. Petteri on rakastunut Bambiin heti siitä hetkestä, kun tämä vieraili Helenan kanssa heillä kotona. Mutta tuntuu, että Bambi ei ole kenenkään, mutta kuitenkin kaikkien oma.

Miksi te pojat kuvittelette, että haluan kuulla olevani erilainen kuin muut tytöt? Minä haluan tulla katsotuksi niin kuin te katsotte tyttöjä. Ja minä haluan, että te lopetatte sellaisen katsomisen kokonaan ja alatte nähdä meidät ihmisinä. (Bambi, s. 71)

Yhtä lailla kuin Bambikin, on Helena hyvin keskeinen henkilö. Hän tulee uskovaisesta perheestä, mutta soluttuu yllättävän hyvin viinan- ja ruohonhuuruiseen bile-elämään eikä alussa tajua omaa seksikkyttään, mutta oppii aika pian käyttämään sitä hyväksi. Hänen ja Bambin välille tulee kilpa-asetelma, jossa he pyörittävät samoja poikia ja testaavat vetovoimaansa perheen poikiin. Tämä  kaikki  jää kuitenkin enimmäkseen keimailun ja flirttailun, eräänlaisen valtapelin tasolle, ainakin aluksi. Myös Helenan ja Bambin välillä on oma jännitteensä.

"Tajuutteks te, että me ollaan ollaan tän kaupungin... tän maan parhaat tyypit. Ne parhaat tyypit! Me ei tarvita ketään muuta. Ei oo ketään muita! Me tunnetaan jo kaikki." (Sonia, s. 123)

Kaikki nämä nuoret ovat siinä vaiheessa, että ovat aikuistumassa ja itsenäistymässä, mutta lapsuuskodin haamut seuraavat vielä liian kipeinä. Kaikilla tuntuu olevan jotain hankaluuksia lapsuudenkodeissaan. Itsetuntoa pönkitetään hiukan kyseenalaisin keinoin, päihteistä haetaan hetkellistä helpotusta ja ystävät ovat lähes symbioottisen lähellä. Tulevaisuus on tuolla jossain. Yhden vuoden aikana nämä nuoret aikuiset kokevat ystävyyttä, rakkautta, pettymystä, kateutta, epätoivoa, surua. Nuorten sekoilu kulminoituu ikävään tragediaan, joka muuttaa kaikkien välit joksikin aikaa. Itse jotenkin jopa hätkähdin tätä lopun tapahtumaa, koska olin jo kirjaa lukiessa tottunut sen tasaisena soljuvaan etenemiseen, etten uskonut mitään mullistavia yllätyksiä juonessa olevan tulossa.

Ahaa, tätä se on. hymyilen takaisin ja näen, miten hänen polvensa notkahtavat, niin helppoa se on. Jos vielä luon katseeni alas näin ja katson sitten ripsien alta, vaikutus on aina sama. (Helena, s. 184)

Mietin, miten kuvailisin tämän romaanin rakennetta, joka on yhtä aikaa tosi sekava vaihtuvine näkökulmahenkilöineen, mutta toisaalta kokonaisuutena hyvin eheä usean nuoren kasvukertomus. Kirjassa ei harrasteta maalailevaa miljöönkuvausta eikä juuri muutenkaan tunteiden syvällistä vatvomista, vaan asiat etenevät henkilöidensä raportoimana eteenpäin. Minulle tuli jopa fiilis, ihan kuin katsoisin tosi-TV:tä. Onko vielä lanseerattu tyylilajia fiktiivinen tosi-TV-kirjallisuus? Jos ei ole, lanseeraan sen nyt.

Typerät pojat. Miten teidän kanssanne voi koskaan elää, kun te olette noin heikkoja? Minä en koskaan päästä ketään noin lähelle itseäni. Ehkä joskus, kun olen vanhempi ja pojat ovat viisaampia. ( Bambi, s. 68)

Valtakausi on hirveän viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa, vaikka alussa henkilöiden määrä voi pyörryttää ja sekoittaa lukijan päätä. Toisaalta se tekee lukemisesta hyvin etenevää, koska näkökulmahenkilöiden luvut ovat keskimäärin kolmen-kuuden sivun mittaisia. Välillä nuorten sekoilun (ja päihteiden) määrä alkaa jo hermostuttaa, kun ei enää tiedä, kenen kanssa Antti seuraavaksi bylsii ja kelle kaunis Helena flirttailee. Raivostuttavin hahmo kaikista on kyllä ehdottomasti päättämätön Antti, mutta myös keskeisin henkilö Bambi ottaa minua jostain syystä ihan hirveänä pattiin. Hän on jotenkin sellainen kaikkien pitämä peikkotyttö, joka tajuaa ja ei tajua omaa valta-asemaansa. Yritin kovasti myös löytää ysäritunnelmaa kirjasta, mutta se ei oikein välittynyt minulle, sillä välillä jopa hiukan hätkähdin, miksi ihmeessä tyypit kuuntelee C-kasettia tai soittaa lankapuhelimella. 

Koska Toivoniemi on myös elokuvantekijä ja käsikirjoittaja, mietin, olisiko tästä suunnitteilla vielä elokuvaa tai tv-sarjaa? Näkisin hyvin tämän 2020-luvun uutena "Levottomat"-leffana.

Valtakausi edustaa nykyromaanin rakenteita ja tuo kovasti mieleen esimerkiksi Sally Rooneyn ja Emma Jane Unsworthin vanhemmille nuorille aikuisille (18-30) suunnatut romaanit. Voisin hyvinkin vinkata tätä toisen asteen opiskelijoille.

Päädyin lopulta arvosanaan 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Emma Jane Unsworth: Aikuiset

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä

Booklist Queen: A 2022 new release

Seinäjoen kirjasto: 29. Kirjassa ollaan ravintolassa tai baarissa

Popsugar: A Book about a band or musical group

Lisäksi kirja tulee omaan #luekeltaisiakirjoja lukuhaasteeseen.