Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutto. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. marraskuuta 2024

Lumola-sarja: J.S. Meresmaa

Pimeänkynsi: J.S. Meresmaa. Kuvittanut Elina Äijälä. Karisto 2024 (Lumola #1)

Kansi: Elina Äijälä (kuvitus)

"Kutkuttavan karmiva, upeasti kuvitettu nuorten kauhusarja alkaa.

13-vuotias Aapo on muuttanut Mustakolun kylään. Eräänä päivänä hän näkee salaperäisen tyypin, jolla on samannäköinen tatuointi kuin hänen hiljattain kuolleella vaarillaan. Voiko se olla sattumaa? Kun Aapo päätyy frisbeegolfia pelatessaan Lumolan kartanon pihaan, alkaa kylässä vaikuttaa olevan muutakin outoa. Aapo kohtaa ensimmäisen hirviönsä - joita kartano on pullollaan.

Vaikka kaikki kartanossa asuvat hirviöt eivät ole vaarallisia, jotkin niistä ovat. Aapo alkaa nähdä painajaisia uhkaavasta pimeydestä. Pian hän huomaa tempautuvansa keskelle tapahtumia, joissa unet ja totuus sekoittuvat vastustamattomaksi pyörteeksi." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Kaipaan kasien genrevinkkauksiin jatkuvasti helppoja kirjoja suomen toisena kielenä opiskeleville ja muillekin, joilla on lukemisessa haasteita. Nykyään heitä on yhä enemmän, ja kirjavinkkauksissa lainaan lähtee yhä enemmän ohuemmat ja helpommat kirjat. Niinpä innostuin kovasti tästä Meresmaan uudesta kuvitetusta Lumola-kauhusarjasta. Jännärit ja kauhut kun ovat niitä genreistä suosituimpia, ainakin oman kokemuksen mukaan.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa Mustakoluun ihan vasta, ja Aapoa jännittää aloittaa kasiluokka uudessa koulussa. Nyt on kuitenkin vielä kesäloma, ja Aapon täytyy tehdä töitä isänsä kaupalla. Hän törmää kaupassa mystiseen tyyppiin, jolla on hämmästyttävän samanlainen tatuinti ranteessaan kuin kaivosonnettomuudessa menehtyneellä vaarilla. Aapo nimeää tyypin Tiikeritassuksi, ja mokaa itsensä ottaessaan kuvan muka huomaamattomasti tämän tatuoinnista - käyttäen salamaa! Pakeneminen pilkkopimeään takahuoneeseen ei ole hyvä idea, sillä Aapo pelkää kuollakseen pimeää. 

Aapo yrittää unohtaa välikohtauksen nakkelemalla kiekkoja frisbeegolfradalla, mutta tietysti hänen paras ja uusin kiekkonsa Enigma lentää Pimiäjoen toiselle puolen. Sitten alkaa tapahtua kummia: outo zombisilmäinen, mustaleukainen orava varastaa hänen lenkkarinsa, johdattaa hänet veneelle, jolla Aapo pääsee joen toiselle puolen. Ja joen toisella puolella on lisää omituisia otuksia, nimittäin mustaleukainen kettu nappaa frisbeen suuhunsa ja jolkottelee menemään. Ja sitten Aapo huomaa olevansa keltaisen kartanon pihalla, jonka ikkunasta kettu hyppää sisään kiekko suussaan.

- Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. (s. 69)

Lumolan kartano ei ole mikä tahansa kartano, sillä se on täynnä hirviöitä. Tämä valkenee Aapolle pian, sillä kartanossa työskentelevät Immu ja Molla luulevat pojan olevan tulossa sinne töihin hoitamaan hirviöitä. Aapo ei saa sanottua totuutta, sillä hänellä on välillä vaikeuksia ilmaista itseään. Jäisikö hän kiinni siitä, että onkin tunkeilija eikä työntekijä? Millainen on arvostettu Elviira eli Elvis, joka johtaa paikkaa? Entä Isoäiti, joka ilmoittaa löytyneistä hirviöistä? Miksi Aapo näkee kammottavia unia, joissa pimeys imaisee hänet mustuuteensa sisälle?

Pimeys liikahti häntä kohti.

Se tulvahti päin kuin musta aalto,
ja sen kynnet viilsivät ilmaa. (s. 105)

Pimeänkynsi aloittaa hyvin kiehtovan fantasiamaisen kauhusarjan, jossa ensin viattomilta vaikuttavat hirviöt muuttuvat Aapon painajaisunien veroisiksi. Juoni tarjoaa yllätyksiä ja jännittäviä tilanteita sopivaan tahtiin. Lumolan kartanoon ja hirviöihin liittyy monia kiehtovia yksityiskohtia, joita paljastuu varmasti lisää jatko-osissa. Loppu jättää hyvin uteliaaksi ja suorastaan pakottaa tarttumaan jatko-osaan. Parhaiten tämä kirja uppoaa varmastikin varhaisnuoriin lukijoihin noin 10-vuotiaista ylöspäin, mutta voisin vinkata tätä helppona kaseillekin, vaikka onkin ehkä hiukan lapsekas heille. Elina Äijälän kivat kuvitukset eivät ole kuitenkaan mielestäni liian lapsekkaita ja kauhun tunnelma tiivistyy loppua kohti pelottavammaksi. 

Erityisesti plussaa vielä muunsukupuolisesta henkilöhahmosta, jota Usva ilmiselvästi edustaa ainakin oman tulkintani mukaan. Muutenkin hahmoissa on otettu huomioon erilaiset kehot ja ihonvärit.

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Luk(i)ossa: Aino Leppänen

 Luk(i)ossa: Aino Leppänen. Myllylahti 2024

Kansi: Karin Niemi



"Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?" (Myllylahti)

Oma arvio:

Mikä ihmeen takakansiteksti tämä nyt on olevinaan? Jäin hetkiseksi aikaa ihmettelemään tätä Aino Leppäsen Luk(i)ossa-säeromaanin takakannen kuvausta, joka on hivenen...öhm...erikoinen ja tönkkö. Noh, luenpa kirjan itse, niin kaikki selviää, kuten tekstissä kehotetaan.

Joose aloittaa lukion uudella paikkakunnalla Vaalassa. Hän on vaarassa jäädä jälleen yksinäiseksi sudeksi, mihin hän jatkuvasti isänsä töiden takia muuttaneena on tottunutkin, mutta sitten hänet äkkää hyvin erikoinen poikakaksikko, kummallisesti pukuihin pukeutuneet Otto ja Anttu, jotka ottavat uuden tulokkaan siipiensä suojaan. Alkuun Joose ei haluaisi ehkä tuohon porukkaan mukaan, koska on ennemmin yksin kuin omituisessa seurassa, mutta sitten hän huomaa olevansa kuitenkin osa porukkaa, johon kuuluu myös Tomas, Jere ja Santeri. Ja kaikilla on puvut päällä.

"Tervetuloa vaalaan,
me olemme virallinen vastaanottokomitea
ja sinulla on nyt mahdollisuus kysyä 
viiden minuutin ajan
mitä tahansa kysymyksiä
ilman että kukaan tuomitsee.
Ja, aika alkaa nyt!" (s. 13)

Jodelissa tytöt ihailevat erilaisesti pukeutuvia, rohkeita tyyppejä, kun taas jotkut pitävät heitä täysinä pelleinä. Pojat ovat saaneet innoituksensa pukeutumiseensa How I met your mother -sarjasta, jossa väitetään ihmisten olevan porukassa viehättävämpiä kuin yksittäin arvioituna. Näin he ovat saaneet loppumaan koulukiusaamisen omalta kohdaltaan. Pian Joosekin, joka on tullut pahasti kiusatuksi aiemmilla asuinpaikkakunnillaan, haluaa isänsä ostavan hälle puvun.

Nyt Joose oli levitellyt puvuntakin liepeitä
ja pyörähtänyt ympäri.
Joose ei ollut enää Joose.
Ja silti hän ole enemmän Joose
kuin vielä koskaan ennen.(s. 52)

Näyttäisi siltä, että jumalan selän takana Vaalassa Joosen elämässä alkaakin näkyä valoa. Joose pääsee porukan mukana saunailtoihin, ja tutustuu muihinkin tyyppeihin. Naapurissa asuva perhe pyytää Joosea hoitamaan heidän labbistaan, Hermua, kun äiti Tiina käy operoitavana. Koirasta tuleekin Jooselle henkireikä. Tiinan lapsi,  muunsukupuolinen (vai olikohan hän trans, en nyt ole ihan varma) Veke vaikuttaa myös kivalta, vaikka Joosea hämmentää nähdä koulussa tytön vartalolla varustettu tyyppi samassa pukkarissa. Koulutehtäviä on helpompi ratkoa yhdessä kavereiden kanssa ja yhteistä telttaretkeäkin suunnitellaan. Vaalassa on myös hyvät puitteet maastopyöräilylle, Joosen rakkaalle harrastukselle. Ehkäpä sitä voisi pyöräillä joskus naapurin Vekenkin kanssa? Antun isosisko hottis Lotta sekoittaa Joosen ajatukset ja aiheuttaa levottomia unia ja suihkuhetkiä.

Valitettavasti isän työprojekti alkaa olla siinä vaiheessa, että hän väläyttelee Jooselle jo tulevaa seuraavaa muuttoa. Jooselle riittää. Hän ei haluaisi enää muuttaa, varsinkaan nyt, kun on alkanut saada kavereita. Joosen isä on ollut luonnollisesti  äidin kuoleman jälkeen allapäin eikä oikein osaa puhua tunteistaan. Lukossa on siis isäkin.

Joose halusi huutaa.
Minähän en vittu muuta.
Mutta hillitsi itsensä.
Asiasta meuhkaaminen
tuskin auttaisi. (s. 173)

Luk(i)ossa on säeromaani, johon on saatu mahdutettua todella paljon tärkeitä teemoja ja nuoren miehen elämää. Valitettavasti Joosen tarina ei päässyt minun ihoni alle enkä oikein innostunut tästä erikoisen (omituisen) poikaporukan hengailusta. Kai minä olen jotenkin rajoittunut. Rasittavan muodollisesti puhuva Otto kävi erityisesti minun hermooni. 

Olin myös hieman pettynyt kirjan rakenteesta, sillä olen tottunut siihen, että säeromaaneissa on tekstin väljyyttä. Tässä säkeet on kirjoitettu yhteen pötköön, joten muoto ei noudattele ihan perinteistä säeromaanin kaavaa. 

Koska tämän kirjan teemana on vahvasti koulukiusaaminen, on tarinan sekaan lomitettu tositarinoihin perustuvia parin-kolmen sivun mittaisia taustoituksia kunkin henkilön kiusaamiskokemuksista. Mukaan pääseen myös Joosen isä. Kiusaamistarinoita on monesta näkökulmasta, kuten kiusatun äidin ja kiusattujen lasten tai nuorten itsensä. Kirjan lopussa on vielä terveisiä koulukiusatuille, eli lyhyitä tsemppitarinoita todellisilta kokemusasiantuntijoilta. Nämä tuovat kiusaamisteemaan vaikuttavuutta ja tekevät kirjasta todentuntuisen, vaikka Joosen tarina onkin fiktiivinen. Tästä aiheesta on toki hyvä olla kirjoja, ja uskoisin, että tämä voisi olla hyvä yhdessä käsiteltäväksi teokseksi esim. yläkoulun äidinkielen tunneilla. 

Annan arvosanaksi tälle 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:


Samantyylistä:

sunnuntai 2. heinäkuuta 2023

Gangsterin poika: Marja-Leena Tiainen

 Gangsterin poika: Marja-Leena Tiainen. Avain 2023. SELKO


Kansi: Anne Muhonen

"Jesse asuu äidin kanssa Vaskikylässä.
He muuttivat sinne vähän aikaa sitten.
Jessen isä on vankilassa.

Sofia on 15-vuotias.
Jesse on ihastunut tyttöön.
Hän pelkää,
että Sofia ja muut kaverit saavat tietää isästä.

Eräänä iltana Jesse on matkalla kotiin,
kun kaksi poikaa hyökkää hänen päälleen.
Toinen poika huutaa:
'Sun isä tappoi mun isän!' " (Avain)

Oma arvio:

Marja-Leena Tiaisen selkoromaanit käsittelevät lähes poikkeuksetta nuoria isojen asioiden äärellä. Aateveljet (2020) käsittelee rasismia ja natsiaatetta, Tyttö lukitussa huoneessa (2019) kertoo kovan kurin alla elävästä kurditytöstä, Musta enkeli (2021) teiniraskaudesta ja poikaystävän traagisesta kuolemasta, muutamia mainitakseni. 

Gangsterin poika kertoo ysiluokkalaisesta Jessestä, jonka isä istuu vankilassa tuomiotaan taposta. Kirjan alussa Jessen nuoriso-ohjaajaäiti ja Jesse vierailevat isän luona vankilassa kertoakseen, että he muuttavat äidin synnyinsijoille Vaskikylään, 400 kilometrin päähän isästä. Jesseä muutto harmittaa, mutta hyviäkin puolia on. Heti muuttopäivänä hän näkee kotitalonsa pihassa tosi kivan näköisen tytön, Sofian, johon hän tutustuu paremmin Nuorisotila Naakassa ja koulussa. Hän tutustuu myös Miro-nimiseen poikaan ja alkaa joten kuten sopeutua uuteen maaseutumaiseen asuinalueeseen. Ukkikin asuu nyt lähempänä.

Kurkussa tuntuu pala, 
kuten aina, kun hän hyvästelee isän. (s. 17)

Suurin käänne tapahtuu, kun Jesse tajuaa, kuka kylän kovis ja nuokkarillakin ongelmia aiheuttanut Jake on. Jessen ja äidin huonoa tuuria on se, että Made-isän surmaaman miehen vaimo Pirre ja Jake-poika sattuvat asumaan Vaskikylässä. Jesse ei halua kenenkään tietävän vankilassa lusivasta isästään, eikä varsinkaan Jaken, joka muutenkin on ilkeillyt Jesselle. Mutta Jake saa tietysti tietää, ja hän haluaa kostaa isänsä menetyksen tämän pojalle. Lisäksi Vaskikylää kohtaa suuri suru, kun sattuu erittäin ikävä onnettomuus.

Ensimmäinen lyönti osuu kasvoihin.
Toinen sattuu korvaan.
Jesse nostaa kädet pään suojaksi. (s. 67)

Gansterin poika on pohdiskeleva, nuoren pojan mieleen porautuva selkokirja, jossa on mukana rankempien teemojen ohella tavallisia nuoruuteen kuuluvia asioita,  kuten ihastumista ja nuokkarilla notkumista. Lukijalle tuodaan nenän eteen konkreettisesti esimerkit, miten voi käydä, jos väkivalta, päihteet ja niiden mukana tuoma rikollisuus ja nuorten vastuuton vauhdin hurma ja humalassa ajaminen voi tuoda tullessaan. Jesselle isä on aina isä ja rakas sellainen, vaikka hänen on vaikea ymmärtää sitä, mitä isä nuorempana teki. Jake ja tämän äitinsä tuovat taas toisenlaista näkökulmaa menetettyään isän ja aviomiehen; voiko Pirre-äiti antaa koskaan anteeksi Madelle ja voiko Jake jättää Jessen rauhaan, joka on kärsinyt yhtä lailla isänsä tekosista. Toisinaan Jesse kadehtii ystäviään, joilla on ollut oma isä läsnä arjessa.

"Kukaan ei puolusta minua, 
vaikka mä olen uhri." (s. 76)

Gangsterin poika on ajatuksia herättävä kirja, jonka otan ehdottomasti mukaan seuraaviin yläkoulun vinkkauksiin.  Vähempikin traagisuus olisi voinut riittää, sillä yhteen kirjaan tässä on aika paljon isoja asioita, mutta tylsäksi tämä ei ainakaan käynyt. Loppu on kuitenkin toiveikas. 

Erityismaininta Anne Muhosen taiteilemalle hienolle kannelle. Piirroskansissa on aina riskinsä, että kohderyhmä pitää niitä valokuvakansia lapsekkaampana eikä sen vuoksi houkuttelevina, mutta minun silmään taidokas piirroskansi on aina plussaa.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:


Samantyylistä luettavaa:


sunnuntai 26. maaliskuuta 2023

LOVE-sarja: Tuhkimo tennareissa ja Pitkä ja komee

Otavalla alkoi tänä keväänä uusi nuorille suunnattu LOVE-sarja, joka tulee pitämään sisällään monenlaisia rakkaustarinoita, niin keveitä, hauskoja kuin koskettaviakin. Sarjassa julkaistaan niin kotimaisia kuin käännettyjäkin romaaneja. Romantiikan ystävänä olen tietysti innoissani, etenkin kun heti alkuun julkaistaan kaksi hyvää ja nopealukuista kotimaista. Nämä kaksi ekaa ovat ainakin sopivan ohuita yläkouluvinkkauksiin: molemmissa on vain reilut sata sivua. Postaan tästä sarjasta poikkeuksellisesti tällaisina yhteispostauksina jatkossakin, jos kirjat ilmestyvät suhteellisen lähekkäin.

*******

Tuhkimo tennareissa: Sari Luhtanen. Otava 2023 (LOVE-sarja)

Kansi: Päivi Puustinen, Adobe Stock

"Moderni Tuhkimo-tarina kutkuttaa ja riemastuttaa huumorillaan.

Sini-Ella Tuhkalan tehtävälista ennen kesälomaa ja yläkoulun vikaa luokkaa: 1) hanki täydellinen kulmakynä, 2) hanki kesätyöpaikka, 3) hanki poikaystävä. Listan toteuttaminen osoittautuu odotettua hankalammaksi. Esteenä tuntuvat olevan niin kohtalo, onni, arki kuin perhekin, etenkin siskopuolet Late ja Pete.

Ykköspoikaystäväehdokas Joonas kyllä nappaa kädestä kiinni ja solmii Sini-Ellan tennarinnauhat, kun tämä on kaatua portaissa, mutta jatkon suhteen on haastavampaa. Elämän pitäisi olla kuin suoraan sadusta, mutta miksi se ei ole?

LOVE – rakkautta ensi sivulta." (Otava)

Oma arvio:

Tuhkimo tennareissa on ikään kuin teini-ikäisten oma Bridget Jones. Heti kirjan alkumetreillä päähenkilö, kesän jälkeen ysille menevä Sini-Ella muksahtaa koulun söpöimmän pojan syliin kiiruhtaessaan portaissa. Kun muuten vähäpuheinen, mutta oi-niin-söpö Joonas vielä sitoo Sini-Ellan kengännauhat, tyttö on sulaa vahaa. Sini-Ella on päättänyt hankkia poikaystävän ennen ysiä, joten Joonas täytyy nyt saada kiinnostumaan lisää. Hiukan kyllä harmittaa, että frenemy-Ilonakin tuntuu olevan kiinnostunut Joonaksesta. Josefiina-ystävä on hyvänä henkisenä tukena itseriittoisesti eteenpäin säheltävälle Sini-Ellalle. Hän ei nimittäin ole nyt sellainen ujo ja epävarma tyttö, jollaisia viime aikoina on paljon nuortenkirjoissa ollut. Sini-Ella uskaltaa mennä ja paukauttaa asiansa ilmoille suoraan, eikä jää miettimään, miten ja milloin.

Sini-Ellan uusperhe aiheuttaa tälle harmitusta. Uusi äitipuoli Katja on uskomattoman hyvä kokki, mutta Sini-Ella ei suostu syömään tämän ruokia - periaatesyistä. Muutenkaan hän ei halua päästää tätä naista lähelleen. Heillä oli iskän kanssa niin kivaa kahdestaan. Kaiken huipuksi Katjan mukana tulivat myös Sini-Ellaa hiukan nuoremmat kaksoset Petriina ja Lauriina, jotka lainaavat ilman lupaa hänen kulmakynäänsä ja ovat muutenkin tosi rasittavia. 

Sini-Ella tulee huomaamaan, että vaikka Joonas on kuinka söpö ja ihana, ei heillä välttämättä ole juuri muuta yhteistä. Joonas ei juuri juttele, ei ota aina muita huomioon ja on äitinsä hemmottelema. Heidän pussatessa Sini-Ella ei tunne perhosia vatsassaan. Naapuriin muuttaneen Eeron kanssa taas on tosi kiva jutella ja hän tuntuu tajuavan asioita paremmin. Toisaalta, on kiva kun Ilona kiristelee hampaitaan Sini-Ellan napattua Joonaksen.

Tuhkimo tennareissa on hauska, höpsö ja välillä vähän ärsyttäväkin kirja. Päähenkilö Sini-Ella on vähän liiankin itsevarma minun makuuni. Tai ehkä en ole vain tottunut moiseen. Kirjassa mennään eikä meinata ja teini-ikäisen levoton ajattelumalli tulee hyvin esille Sini-Ellan käytöksessä. 

Arvosanani 3,5

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:


***********************************************

Pitkä ja komee: Tuula Kallioniemi. Otava 2023 (LOVE-sarja)

Kansi: Päivi Puustinen

"Ilkikurisen ihana romaani kasiluokkalaisesta Vennusta, jonka sydämenasiat menevät solmuun.

Vennu ei todellakaan halua muuttaa iskän työn takia hikiseen satamakaupunkiin sellutehtaan varjoon. Siellä sanojakin väännellään ihan kummasti. Entisille kotikulmille pitää jättää rakas Viivi. Viivin silmät, kikatus ja pehmeys… Miten Vennun ja Viivin jutun käy?

Uusissa ympyröissä Vennun pasmat sekoittaa ensin kipakka luokkatoveri Viivi kakkonen, sitten Lola, Vennua melkein päätään pitempi tumma kaunotar. Pojan tunteet heittävät pahasti volttia. Miksi kaiken pitää olla niin mutkikasta!

LOVE – rakkautta ensi sivulta."(Otava)

Oma arvio:

Tuula Kallioniemen Pitkä ja komee ilahduttaa minua pöljällä huumorillaan ja aidon teini-ikäisesti ajattelevalla päähenkilöllään, kasiluokkalaisella Vennulla. Vennu kapinoi, kun heidän perhe joutuu muuttamaan uudelle paikkakunnalle isän uuden työn takia. He ovat seukanneet Viivin kanssa pian vuoden, ja muukin kaveriporukka jää entiselle paikkakunnalle. Ärsyttävä Noronen varmasti kyttää tilaisuutta napata nyt Viivin, kun Vennu ei ole enää maisemissa. Isosiskokin muuttaa Tampereelle opiskelemaan. 

Uudella paikkakunnalla sanotaan "siä" ja "miä" eikä "sää" ja "mää". Siellä haisee pahalle, vaikka aikuisten mukaan se on raha, joka haisee. Äidin työ lähikaupassa ei ole ehkä ihan niin hulppeaa, kuin entinen myymälänhoitajan työ. Isäkin on kireänä, eli ilmeisesti hänenkään uusi työ sellutehtaalla ei ole niin mahtava, kuin piti olla. Vennu yrittää sopeutua uuteen kouluun, jossa tyypit tuntuu ihan erilaisilta kuin entisillä kotikulmilla. Hän tutustuu tyttöön, jonka nimi on myös Viivi. Hän nimeää tämän Viivi kakkoseksi, koska Viivi ykkönen on yhä kotikaupungissa. Vaikka Viivi kakkonenkin vaikuttaa päivä päivältä kiinnostavammalta. Vaikka hän tupakoi ja on muutenkin hiukan erikoinen.

Vennun mieli poukkoilee ihanan paljon suuntaan ja toiseen. Toisena päivänä hän kaipaa Viivi ykköstä ja viestittelee tälle maanisesti, toisena päivänä hän haaveilee Lolasta, joka seurustelee Viktorin kanssa. Mustasukkaisuus vaivaa ja välillä Vennu haluaa tehdä myös Viivi ykkösen mustikseksi. Lola hakee turvaa ja ystävyyttä Vennulta, kun asiat Viktorin kanssa menevät huonosti. Harmi, että Vennu on sellainen lyhyt puutarhatonttu. Voi, kun hän olisi pitkä ja komee, jotta Lolakin huomaisi hänet. Tai Viivi kakkonen.

Kaikki meinaa mennä vielä enemmän sekaisin, kun vanha jengi tulee Vennun luo yökylään. Vennu ei enää tiedä, onko hän jo vieraantunut vanhoista tyypeistä vai he hänestä. Välillä Viivi ykkönen on kuin ennenkin, mutta välillä hän on liikaa Norosen kyljessä.

Pitkä ja komee tuo Vennun sekavien ajatusten lisäksi sekaan tuoretta näkökulmaa rakkauteen. Viivi kakkonen edustaa näkemyksissään jotain sellaista, jota Vennun taas on hankala omaksua. Hän on ehkä vähän kaavoihin kangistunut, mutta yrittää toki ymmärtää. Pidän juuri erityisesti siitä sanomasta, että ei tarvitse lähteä mukaan sellaiseen, mikä ei itsestä tunnu hyvältä. Lisäksi kirjassa tuodaan esille poikien ulkonäköpaineita, koska Vennu kärsii muun muassa lyhyydestään. Uudessa kaupungissa kaikki tuntuu vielä pelaavan korista. Kirjan huumori on loistavaa - hörötin muun muassa ääneen Vennun uuden kotitalon stalkkerinoidalle.

Arvosanani 4

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muualla: 

--

Samantyylistä luettavaa:



sunnuntai 7. elokuuta 2022

Kalmanperho-trilogia: Ulpu-Maria Lehtinen

 Kalmanperhon kutsu: Ulpu-Maria Lehtinen. S&S 2022 (Kalmanperho #1)

Kansi: Sami Saramäki

"Neljätoistavuotias Lilja on tottunut luottamaan kaikessa veljeensä Joonataniin. Kun sisarukset joutuvat muuttamaan maalle, Joonatan löytää oman paikkansa ja kavereita heti, kun taas Lilja on - kuten aina - ujo ja nolo. Aivan kaikki ei kuitenkaan ole ennallaan: sisarusten välille puhkeaa paha riita, ja Joonatan alkaa käyttäytyä oudosti, piirrellä pelottavia kuvia ja väittää, että ullakolla vaanii jokin.

Kerran koulumatkalla Lilja huomaa veljen piirroksista tutun, kummallisen perhosen ja lähtee seuraamaan sitä. Yökkönen johdattaa Liljan mysteerin jäljille. Lilja päätyy toiseen maailmaan, keskelle Kalmansyrjän kyläläisten elämää ja pulmia. Täällä Liljan on opittava uusia asioita, tultava rohkeammaksi ja kuunneltava omaa ääntään. Löytääkseen tien takaisin kotiin ja auttaakseen veljeään Liljan täytyy selvittää salaperäisen rannikkotaudin arvoitus.

Mukaansatempaavassa tarinassa käsitellään viihdyttävästi ihmissuhteita, ystävyyttä ja orastavaa rakkautta, mutta myös pelkoa, vallankäyttöä ja erilaisuutta. Klassisista fantasiasarjoista, kuten C. S. Lewisin Narniasta, muistuttavan trilogian seuraava osa Pimeyden paimen ilmestyy 2023 ja päätösosa Hyönteisten hovi 2024."(S&S)


Oma arvio:

Sain yhtenä onnekkaana käsiini ennakkokappaleen Ulpu-Maria Lehtisen esikoisteoksesta Kalmanperhon kutsu. En nyt ihan kuitenkaan ehtinyt lukea tätä reilut 500-sivuista fantasiaa ennen julkaisupäivää, joka oli tämän viikon keskiviikkona. Noh, läheltä liippasi kuitenkin. 

Tämä Kalmanperho-trilogian avausosa alkaa reaalimaailmassa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu kuvitteelliseen Ranvallan kuningaskuntaan kuuluvaan Kalmansyrjän kylään, jossa eletään muinaishistoriallisen ajan tyylistä elämää. Sitä ennen kirjassa kuitenkin tutustutaan 14-vuotiaaseen Liljaan paremmin tässä maailmassa: Lilja on aina joutunut sanavalmiin ja suositun isoveljensä Joonatanin varjoon. Toisaalta veljen suosiosta on ollut hyötyäkin ujolle Liljalle, mutta välillä Liljaa ottaa kovastikin päähän veljensä erinomaisuus. Nyt, kun he ovat joutuneet muuttamaan kahdestaan maalle mummolaan ja aloittamaan koulun uudella paikkakunnalla, sisarusten eroavaisuus korostuu entisestään - ja kärjistyy riidaksi. 

"Minusta tuntuu, että pimeästä lähestyy jokin..." hän sanoi hyvin hiljaa.
Joonatan piti tauon, ja odotin sydän pamppaillen.
"...jokin paha", hän lopulta täydensi lauseensa laimeasti. (s.43)

Tämän jälkeen Joonatan alkaa käyttäytyä kummallisesti, höpisee jostakin perhosesta ja piirustelee outoja piirustuksia. Liljakin aistii jotain outoa pahuutta, joka korostuu mummolan ullakkohuoneessa. Joonatan alkaa vaikuttaa tosi sairaalta ja voimattomalta, ja Lilja  on huolissaan veljestään. Eräänä päivänä hän näkee pääkallokuvioisen yökkösperhosen koulumatkallaan, eikä voi vastustaa perhosen kutsua. Tapahtuu kuten Liisa Ihmemaassa -tarinassa: Lilja humpsahtaa johon vieraaseen maailmaan, jossa tuo aiemmin mummolassa aistima pahuus tuntuu vielä voimakkaammin. Lilja törmää metsässä juoksevaan poikaan, joka pelastaa hänet viime hetkellä pimeyden voimilta. Kaksikko jatkaa samoiluaan eri suuntiin oudossa metsässä, kunnes Lilja törmää Aureliaan, Kalmanperhossa asuvaan tyttöön, joka johdattaa eksyneen Liljan kylään.

Kirjassa kuvataan melko pitkään Liljan sopeutumista kovin alkeellisesti elävän kylän menoon, jossa muukalaisia ei katsota hyvällä silmällä. Lilja tutustuu kylän parantajapoikaan, Jiroon, jolle paljastaa oman maailmansa lääketieteen ihmeitä. Tarinassa siis uusi ja vanha maailma vertautuu aika monessa yhteydessä. Onneksi kirja ei kuitenkaan mene sellaiseksi hurskasteluksi, jossa voivoteltaisiin vain nykymaailman ankeutta ja syyteltäisiin ihmisiä sen pilaamisesta, vaan vertailu on kaikin puolin monipuolista. 

Olisin mielelläni itkenyt, mutta sisälläni tuntui olevan vain tyhjä tuulinen kuilu, josta ei noussut mitään, ei edes kyyneleitä. (s. 423)

Kylän elämä on kaikin puolin tasaista lukuunottamatta kammottavia otuksia, Kalmavia ja pimeyttä, jota he tuovat mukanansa. Myös pelottava rannikkotauti alkaa piinata kylässä, ja ensimmäinen siihen sairastunut on Jiron pikkuveli Reko. Lilja tajuaa, että sama tauti on myös hänen Joonatan-veljellään. Lilja on yhtä aikaa hämmästynyt maailmasta, johon hän yllättäen joutui, mutta myös potee koti-ikävää ja kaipaa takaisin mummonsa ja Joonatanin luo. Mutta miten hän pääsisi enää koskaan takaisin? Ja mikä on tuo paha voima, joka tuntuu seuraavan häntä? Mitä ovat nuo perhoset?

Kuulin kahahduksen. Suuri musta perhonen lennähti ikkunan ohi ulkona tähtien himmeässä valossa. Valkoinen pääkallokuvio sen selässä piirtyi verkkokalvoilleni, ja sitten se oli jo lentänyt tiehensä. (s. 156)

Vaikka Lehtinen kirjoittaa tosi mukavasti luettavaa ja virheetöntä tekstiä, ja tarina soljuu kivasti eteenpäin, koin hiukan tylsistymisen hetkiä ensimmäisellä alkupuoliskolla sen jälkeen, kun Lilja oli siirtynyt toiseen maailmaan. Ajattelin jo, että onkohan koko ensimmäinen osa pelkkää muinaishistoriallisen kylän elämän kuvausta, mutta onneksi puolivälin jälkeen alkaa tapahtua asioita, jotka alkavat vetää taas tarinaa eteenpäin. Luinkin loppupuoliskon verrattain ahneemmin ja innokkaammin eteenpäin. Niinpä mielessäni hahmottunut kirjan arvosanakin kipusi loppua kohti korkeammaksi, mitä alussa ajattelin. 

Kalmanperhon kutsu on loistava trilogian avaus. Päähenkilö Lilja on mielenkiintoinen persoona, joka saa ihan uutta rohkeutta taistellessaan toisessa maailmassa Kalmavia ja pimeyttä vastaan. Hän välittää läheisistään, etenkin veljestään, vaikka onkin hänelle välillä katkera. Liljan muu perhe, joka on muuttamassa vasta myöhemmin maalle, päässee varmaankin seuraavissa osissa myös esittelyyn. 

Kotiin. Sana jäi mieleeni leijumaan lämpöisenä ja kipeän viiltävänä yhtä aikaa. Kuka olisi uskonut, että niin arkinen asia sai palan nousemaan kurkkuun? (s. 235)

Pahuuden voimat, joita pimeydeksi kirjassa kutsutaan, kammottavat Kalmavat ja heidän johtajansa Kalmanperho tuovat kirjaan jopa hetkittäin kauhumaisia aineksia. Lisäksi kirjassa leikitellään unen ja valveen sekoittumisella. Jiron, Liljan ja kaupunkiin tupsahtaneen Rolandin (saman, joka pelasti Liljan alussa metsässä) kolmiodraama on vielä tunnustelevaa ja kesyä, mutta uskon, että siitä tulee vielä kunnon draaman aineksia seuraaviin osiin. Kyllä romantiikan kipinää tässäkin osassa jo hiukan saadaan. Pidän kovasti siitä tavasta, millä moderni ja vanhakantainen maailma sekoittuvat Liljan elämässä. 

Erityismaininta vielä Sami Saramäen loihtimalle kauniille, sopivan synkälle ja mystiselle kannelle!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

Muissa blogeissa:

---

Pimeyden paimen: Ulpu-Maria Lehtinen. S&S 2024 (Kalmanperho #2)

Kansi: Sami Saramäki

"Lilja palaa toiseen maailmaan pelastaakseen ystävänsä ja parantaakseen rannikkotautiin sairastuneet Kalmansyrjässä. Mutta pimeyden läpi kulkemisesta on maksettava kova hinta. Voiko Lilja palata enää kotiin veljen ja mummon luo? Ja mitä merkitsevät oudot näyt, joista Lilja alkaa kärsiä?

Ystävyys, rohkeus ja orastava rakkaus joutuvat koetukselle, kun Lilja ystävineen ajautuu kilpailevien valtakuntien vihanpidon ja salajuonten verkkoon. Valtakamppailuiden värittämä verinen historia uhkaa toistua, ja vaaralliset käänteet paljastavat, kuka kukin pohjimmiltaan on."(S&S)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Kovasti olenkin jo odottanut jatkoa Kalmanperhon kutsulle, joka oli oikein iloinen ylläri kotimaisen fantasian saralla parisen vuotta sitten. Hiukan kyllä järkytyin nähdessäni, kuinka paksu tiiliskivi tämä sarjan toinen osa onkaan! Sen verran vetävästi Pimeyden paimen vei juonellaan eteenpäin, että eipä minulla sitten kuitenkaan kauaa nokka tuhissut tämän kanssa.

Lilja on palannut takaisin toiseen maailmaan, jossa mystinen rannikkotauti ja Kalmansyrjän asukkaita piinaava pimeys on ollut riesana. Häntä vastassa on ystävänsä Aurelia, ja yhdessä he ratkaisevat heti alkuun, miten valo saadaan takaisin majakkaan, jonka vartija on häipynyt aikoinaan ja jättänyt kyläläiset pulaan. Kammottavat metsän asukkaat eli Kalmavat ovat ensi kädessä kuitenkin ottamassa kaksikon vangiksi yrittäen pakottaa heitä jäämään vahtimaan ikuisesti majakan valoa, mutta neuvokas kaksikko saa tehtyä hyönteismäisten olentojen kanssa sopimuksen. Kun he sitten palaavat Kalmansyrjään yhdessä ilouutinen mukanaan, eivät kyläläiset voi heti suorilta seivästää näitä kahta, jotka joutuivat aiemmin kylässä hyvin epäsuotuisaan asemaan. Silti heitä hieman kyräillään, koska muukalaiset eivät tiedä yleensä hyvää. Liljaa surettaa myös tieto, ettei hän ehkä voi enää koskaan palata omaan maailmaansa.

"Jos vielä menet pimeyden lähelle, saatat säilyttää henkesi, mutta menettää itsesi. Lakata olemasta ihminen." (s. 39)

Liljalla on jo ollut kova ikävä Jiroa, jäyhää parantajapoikaa, joka yrittää epätoivoisesti pitää hengissä niin veljeään Rekoa kuin muita rannikkotautiin sairastuneita. Lilja on huomannut, että pimeyden läpi kulkeminen on muuttanut häntä jotenkin. Hän on alkanut saada kohtauksia, joissa hänen näkökenttänsä menee sumeaksi ja väreileväksi ja hänen olonsa hyvin oudoksi. Kenellekään hän ei uskalla kertoa oireistaan. Yllättäen hän huomaakin, että kohtausten aikana havaitsee rannikkotautiin sairastuneissa väreilevän pimeyden ja saa johdettua sen heistä pois. Parantaminen on rankkaa, mutta onneksi Jiro pitää hänestä huolta.

Roland katsoi minuun kuin uskoisi meidän kykenevän aivan mihin tahansa. Ja hetken minä uskoin hänen kanssaan. (s. 440)

On kuitenkin myös eräs, jota Lilja on jäänyt kovasti kaipaamaan. Karkuteillä oleva luopioprinssi Roland, jonka suudelma polttelee yhä Liljan huulia, ilmestyy taas kuvioihin ja alkaa ensi töikseen leperrellä Liljaa mukaansa omaan kotikaupunkiinsa Korosteniin, jossa hän uskoo olevan jotakin salaliittoja kehitteillä hänen ja valtakunnan pään menoksi. Jiro ja Aurelia ovat hyvin vastahankaisia päästämään Liljaa mukaansa, mutta lopulta huomaavat olevansa itsekin osa retkikuntaa. Mukaan lähtevät myös kapteeni Reimar sekä soturit Irlinde ja Nox. Lilja saa ratsukseen vanhan ja luotettavan Tuuliharjan, jonka selässä hän yrittää pysytellä yhä tiuhemmin tulevien kohtausten sattuessa. 

Sitten seikkaillaankin kaupungista toiseen, vastoinkäymisistä toiseen. Matkalla käydään läpi monenlaista tunteiden myllerrystä: Lilja tunteen suurta ihastusta Rolandia kohtaan, joka kuitenkin välillä muuttuu kylmän etäiseksi, kun taas välillä taas lepertelee Liljan korvaan. Jirosta hän saa suurta tukea kohtaustensa hallinnassa, sillä tälle hän uskaltaa lopulta kertoa, mitä hänelle on tapahtumassa.  Voisiko Lilja jotenkin hyödyntää kykyään ja hallita kohtauksiaan? Aurelian ja Noxin välillä kipinöi, vaikka Aurelia on sovinnaisessa maailmassa eläneenä epäileväinen sen suhteen, että voisi rakastua naiseen. Hän utelee matkan alussa Noxin sukupuolta ja tuskastelee Liljalle, ettei ihastuminen naiseen ole ollenkaan sopivaa. Mutta minkäs sitä tunteilleen voi. Myöhemmin Aurelialle paljastuu Noxista sellainen tieto, joka kuitenkin saa hänet kavahtamaan ihastuksensa seuraa.

Lopulta retkueella on yksi suuri, yhteinen päämäärä: saada Rolandin valta takaisin, sillä hänen paikkansa on otettu tällä välin haltuun. Hänen on saatava lisäjoukkoja vallan palauttamiseen, mutta kukaan ei tunnu olevan enää hänen puolellaan. Voisiko Kalmavat auttaa häntä? Heillä on huolta sairaudesta, joka tuntuu tappavan väkeä tiuhaan tahtiin. Tämän Lilja saa tietoonsa jo hyvin aikaisin, sillä hän tippuu välillä eräänlaiseen unimaailmaan, jossa hän kohtaa itse Kalmanperhon. Kalmanperho toimii Liljan varoittelijana ja ohjaajana, mutta onko silläkään pelkästään hyvät aikeet mielessä?

Lilja on oikeassa maailmassa kärsinyt siitä, että on jäänyt suositun Joonatan-veljensä varjoon, mutta tällä retkellään hänen itsetuntonsa vahvistuu eikä hän enää ole Lilja-ressukka. Rolandin huomio hivelee hänen itsetuntoaan, kun taas sitten tämän ailahtelevainen käytös laskee mielen taas matalaksi. Jiron syvä ymmärrys ja vakaa ystävyys on Liljalle tärkeää, etenkin kun tämä on alkuun ainoa, joka tietää hänen kohtauksistaan. Liljalle alkaa selvitä, että nämä oudot näön väreilyt ovatkin ihmisten energiavirtauksia, joista Lilja oppii tunnistamaan erilaiset tunteet. Tätä kykyä hän voi käyttää vielä hyödykseen.

Olin jotenkin selvinnyt hengissä. Mutta olinko selvinnyt riittävän ehjänä? (s. 123)

Pidin kovasti kirjan tasaisesti soljuvasta, seikkailuntäyteisestä juonesta. Välillä mietin, olisiko kirjaa voinut hieman tiivistää, sillä reilut 600-sivuisena se on melkoisen tuhti trilogian kakkososa. Toisaalta siinä on kaikki tarvittava, ja jokainen henkilöhahmo saa sopivasti syvyyttä. Romantiikkaa kirjassa olisi voinut olla minun makuuni hieman enemmän. Rolandin ja Liljan välit on hyvin hämmentävät enkä ehkä oikein saanut heidän kipinöinneistään kiinni, mutta olenkin enemmän team-Jirossa. Odotan päätösosaan kuumia tunteita Liljan ja Jiron välille. Kyllä, kiitos!

Kirjan henkilöhahmoista löytyy myös kivasti sateenkaarevuutta muunsukupuolisen/transsukupuolisen Noxin muodossa. Aurelian suvaitsemattomuus on hiukkasen yliampuvaa, vaikka sille on toki selityksensä sen ajan maailman ajattelutavassa. Lilja yrittää tuoda mukaan nykymaailman ajattelua ja on jälleen myös sanansaattajana esimerkiksi nykylääketieteen saralla. Tuohan hän nykymaailmasta Jirolle tuliaisena lääkärikirjan mummon kirjahyllystä.

Kirjan vahva teema onkin erilaisuus ja sen hyväksyminen. Ihmisillä ja metsän Kalmavilla on ollut aina riitaisat välit, eivätkä molemmat tahdo suvaita toisten erilaisia tapoja elää. Ilmenee, että on olemassa myös puolikalmavia, jotka saattavat näyttää hyvinkin ihmisiltä, mutta joilla on Kalmavien kykyjä. Lilja kokee olevansa erilainen, koska tulee nykymaailmasta, mutta myös Aurelia kokee vierauden tunnetta eri kaupungeissa kuin oma kotikaupunkinsa. Jiro taas on aina eristäytynyt kyläläisistä ja on sen vuoksi kokenut itsensä erilaiseksi kuin muut. Tämä teema toistuu hienosti läpi kirjan.

Kirjan fantasiaelementeistä vielä sen verran, että metsässä asuvat Kalmavat ovat mukavasti erilaisia hahmoja, mihin olen aiemmin törmännyt. Minulle tulee niistä mieleen esihistorialliset jättiläishyönteiset.

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:


maanantai 25. heinäkuuta 2022

Mila ja Blake -trilogia: Estelle Maskame

Joku sinun kaltaisesi: Estelle Maskame. Suomentanut Maija van de Pavert. Gummerus 2022 (Mila ja Blake #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): Becoming Mila. Kansi: Whittakerbookdesign.com

"Ensirakkautta, sydänystävyyttä ja countrymusiikkia

Mila on aivan tavallinen kuusitoistavuotias tyttö – lukuun ottamatta sitä, että hänen isänsä on kaikkien tuntema näyttelijä. Kun isän seuraavan hittielokuvan ensi-ilta lähestyy, lehdistö kiinnittää huomionsa myös Milaan. Pieni lipsahdus saa aikaan valtaisan mediakohun, ja isän manageri on raivoissaan. Mila saa lähteä Los Angelesista viettämään kesää isoisänsä ja tätinsä luo pikkukaupunkiin Tennesseehen, kauas paparazzien kameroista.

Elämä pikkuruisessa Fairview’ssa vaikuttaa tylsältä ja paikallisen pormestarin poika Blake raivostuttavan ylimieliseltä. Blake ja Mila saattavat kuitenkin ymmärtää toisiaan paremmin kuin kumpikaan heistä haluaisi myöntää…"(Gummerus)

Oma arvio:

Estelle Maskamen uusimmat romaanit ovat olleet viime vuosina minun odotetuimpien kirjojen listoillani. Maskamen kehitys kirjailijana on ollut havaittavissa kirja kirjalta ja saa minut unohtamaan sen hienoisen myötähäpeän, mitä vielä tunsin lukiessani hänen verrattain nuorena kirjoittamaansa DIMILY-trilogiaansa. Sen jälkeen ilmestyneet Heittäydy, jos uskallat ja Oikealla tavalla vääränlainen ovat vakuuttaneet minut, että Maskame on Holly Bournen ja Rainbow Rowellin rinnalla parhaimmistoon kuuluvia uuden sukupolven realistisen YA:n kirjoittajia.

Mainittakoon tähän alkuun vielä, että kirjan kansi on erittäin onnistunut: hempeät, toisiinsa sointuvat värisävyt ja kiva kuvitus saavat ainakin minut tarttumaan innolla kirjaan.

Kirjan  alussa Mila Harding saa kunnon läksytyksen vanhemmiltaan ja elokuvatähti-isänsä nipomaisen tarkalta managerilta, Brunolta: Mila on jälleen kerran antanut isälleen ja näin ollen myös hänen uutuusleffansa tuotantoyhtiölle huonoa mainosta oksentamalla humalapäissään eräässä julkisessa tilaisuudessa. Minkä Mila sille mahtoi, että hänen tylsyyksissään nappailemansa shamppanjat kihahtivat hiukan liikaa hattuun. Koska tällaisia on sattunut viime aikoina enemmänkin, Bruno ehdottaa ratkaisua, jossa Mila lähetetään pariksi kuukaudeksi pois, Hardingien kotitilalle Tennesseehen. Kun elokuva on ollut ensiesityksessä, Mila voidaan taas palauttaa kotiinsa. Milan järkytykseksi äitikin lopulta suostuu ehdotukseen.

"Voisinko ehdottaa, että tutustut uudelleen sukulaisiisi, putsaat hevosten karsinoita, luet muutaman romanttisen kirjan? Et lähde maatilalta. Ei. Enää. Juhlia. Onko ymmärretty, Mila?" (s. 77)

Mila on elänyt kuusivuotiaasta saakka Los Angelesissa, joten sopeutuminen syntymäkotinsa maalaiselämään vaatii häneltä aikaa. Muurien suojissa sijaitsevaa maatilaa ylläpitää Milan lempeä Sheri-täti sekä isoisä Kippari. Mila passitetaan heti ensi töikseen naapuritilalle moikkaamaan ikäistänsä Savannah Bennettiä, jonka kanssa hän ehti olla vähän aikaa samalla luokalla ennen muuttoaan. Onnekseen Mila saa heti Savannahista ja hänen veljestään Mylesistä seuraa. Brunon ohjeiden mukaan Mila ei saisi poistua maatilalta minnekään enempää kohua aiheuttamaan, mutta Sheri on onneksi vapaamielinen, ja niinpä Mila pääsee heti ensimmäisenä iltanaan aitoihin tailgate-bileisiin (kyseessä on siis amerikkalaiset bileet, jossa kokoonnutaan autojen peräkonttien/lavojen päälle grillaamaan, ryypiskelemään ja soittamaan musaa). Samalla hän tutustuu Bennettien töykeän oloiseen Blake-serkkuun, joka aiheuttaa ikävän välikohtauksen heti ensimmäisissä bileissä. 

"Tiesittekö te, että meillä on täällä julkkis? Anteeksi - julkkiksen tytär." (s. 58)

Mila jatkaa maalaiselämäänsä kirkossa käynteineen ja hevostallilla työskentelyineen. Vaikka Blake oli alkuun töykeä ja kohtuuton Milaa kohtaan, hän alkaa kuitenkin tutustua tuohon poikaan lähemmin, sillä heillä on kuitenkin jotain yhteistä: Blaken äiti on Nashvillen pormestari, ja Blake joutuu kärsimään äitinsä ammatin vuoksi, ihan kuten Mila kuuluisan isänsä takia. Ensimmäiset tapaamiset meinaavat kärjistyä riitelyyn näillä kahdella, mutta pikku hiljaa he alkavat ymmärtää toisiaan. Mila huomaa, että Blaken katse alkaa hermostuttaa häntä jostain syystä. Blake tutustuttaa Milan aitoon nashvilleläiseen countrymusiikkikulttuuriin. Pääseepä Mila kuuntelemaan myös Blaken soittoa ja laulua eräissä nuotiobileissä.

Kaikki - jonkin - vitun - elokuvan - takia? (s. 166)

Ikäväkseen Mila saa tietää ikäviä asioita vanhemmistaan, joita häneltä on pimitetty. Blaken ynseä äiti suhtautuu Milaan todella ikävästi, ja syykin siihen selviää lopussa. Milaa surettaa isänsä etäisyys ja se, miten tärkeänä hän pitää omaa uraansa. Onko Mila pelkkä haittatekijä ja rasite isälle? Miksi isä ei pidä yhteyttä omaan isäänsä, Kippariin, joka suree selvästi poikansa etäisyyttä? Kirjan loppu on melkoisen dramaattinen ja loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että tekisi mieleni hankkia käsiini enkunkieliset jatko-osat just-nyt-heti.

Viihdyin kovasti tämän kirjan parissa ja ahmaisinkin tämän vuorokaudessa. Alussa Blaken ja Milan kiivaat sanailut toivat hiukan flashbackit DIMILY:stä, mutta eivät kuitenkaan olleet niin epäuskottavia kuitenkaan. Kirjan loppuhuudahdus kaikessa dramaattisuudessaan sai minut (vain) hiukan pyöräyttämään silmiäni. Kaiken kaikkiaan Joku sinun kaltaisesi on ihanan viihdyttävä, tunteellinen ja mielenkiintoinen trilogian avaus. Tenneeseen maaseudun idylli ratsastusretkineen ja countrybiiseineen, Milan elämä kuuluisan filmitähti-isän varjossa ja ihana romanssi pormestarin pojan kanssa tekee kirjasta uniikin ja kiehtovan YA-kirjan. Vakavuutta kirjaan tuo Milan hankala isäsuhde sekä huoli isoisästä. Bruno-manageri osaa olla tiukkuudessaan oikea ass hole. 

Lisää osia tähän sarjaan, kiitos!

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Estelle Maskame: Kun menetin sinut. Suomentanut Maija van de Pavert. Gummerus 2023 (Mila ja Blake #2)

Englanninkielinen alkuteos (2021): Trusting Blake. Kansi: Whittakerdesign.com

"Mitä h*lvettiä juuri tapahtui? Isä pettää, äiti raivoaa, ja Mila on keskellä taistelutannerta.

Mila alkoi juuri nauttia olostaan sukulaisten luona Tennesseessä, mutta nyt tähtinäyttelijäisän salasuhde on median reposteltavana ja Milan elämä yhtä kaaosta. Ainoa luotettava ihminen hänen elämässään tuntuu olevan Blake – komea, hymyileväinen, kitaraa soittava Blake.

Kun Blaken ja Milan suhde syvenee, heidän perheidensä väliset vanhat kaunat nousevat pintaan. Myös Blaken ex-tyttöystävä aiheuttaa hankaluuksia. Kestääkö Milan ja Blaken välinen luottamus? Kaikki koettelemukset, kun kesä lähestyy loppuaan?" (Gummerus)

Oma arvio:

Pidin kovasti countryhenkisestä Mila ja Blake -trilogian avausosasta Joku sinun kaltaisesti, vaikka Maskamen ylidramatisoiva kirjoitustyyli paikoin häiritsi lukuiloani. Ilokseni jatko-osa Kun menetin sinut ilmestyikin jo heti kesän alkuun, sillä jäihän ensimmäinen osa melkoisen dramaattiseen cliffhangeriin, kun isänsä salasuhteesta tulistunut Mila ilmoittaa Blakelle lähtevänsä kotiin Kaliforniaan heti ja välittömästi, ja jättää rakastuneen Blaken huutelemaan perään epätoivoissaan.

Kun menetin sinut alkaa Milan epätoivon, vihan ja pettymyksen vuodatuksella, kun tämä on juossut kamalan uutisen kuultuaan Blaken ja tämän pormestariäidin luota. Isän suhteen paljastumisesta seuraa tietysti kamala mediaryöpytys. Milan äiti onneksi saapuu Sherin maatilalle, vaikka Mila huomaa pian, että äidin ja isoisän eli Kipparin välit eivät ole mitä parhaimmat. Kippari on minun silmiini vanha, rasittava jäärä, jonka on ihan pakko ladella "totuuksia" ja sanoa aina viimeinen sana. Ärsytyskynnykseni kasvaa.

Kaaos. Tätä ei voi kuvailla mitenkään muuten. Täydellinen kaaos. (s. 92)

Eli kuten arvaatkin, Milan ei tarvitsekaan lähteä kotiin Kaliforniaan, kuten hän ensimmäisen osan lopussa uhkaili. Blake pommittaa sinnikkäästi Sherin puhelinta ja haluaa tavata Milan, joka on itkenyt silmät päästään maatilalla. Ovella parveilevat paparazzilaumat tekevät tapaamisista hankalia, mutta onneksi Blake on neuvokas kaveri. Milan on pakko saada muutakin ajateltavaa kuin perheen sotkut, varsinkin, kun leffatähti-isäkin päättää pölähtää paikalle kamalan managerinsa Rubenin kanssa. Milan ihmetykseksi äiti on ihmeen tyyni isää kohtaan ja näyttää, että he puhaltavat yhteen hiileen tämän skandaalin myötä. Kippari taas on entistä äreämpi ja käy heti ilmi, ettei isän ja pojan välit ole lainkaan kunnossa. Kippari kun ei ole koskaan voinut hyväksyä poikansa elokuvauraa, sillä toivoi tästä farmille jatkajaa. Hmph. 

Kirjassa vellotaan perhedraaman ympärillä mielestäni ihan liikaa. Olisin toivonut enemmän Milaa ja Blakea, mutta kirjassa keskitytään ihan liikaa pitkästyttäviin dialogeihin, jotka tuntuvat jotenkin liian venytetyiltä ja yksityiskohtaisilta. Vähempikin jankkaus riittäisi, jotta kirjan juoni etenisi dynaamisemmin. Sama asia taisi ärsyttää minua jo DIMILY-trilogiaa lukiessa, ja näyttäisi, ettei Maskame ei ole muuttanut tätä tyyliä. Tiedä sitten, vetoaako tämä paremmin varsinaiseen kohderyhmään paremmin. Minua alkoi Maskamen tyyli ärsyttää ihan liikaa. Lisäksi uskottavuus on monissa kohtauksissa koetuksilla, kun nyt on kuitenkin realistisesta kirjallisuudesta kyse. Tuntuu, että kaikki kirjan henkilöt, niin nuoret kuin aikuisetkin, käyttäytyvät kauhean mustavalkoisesti. Loppua kohti onneksi solmut aukenevat ja pahimmat perhekriisit selvitellään.

Voisin tottua tähän vallan tunteeseen, kun pystyn tekemään Blaken - viileän ja itsevarman Blake Averyn - hermostuneeksi. Asetelma on kääntynyt päälaelleen. Se ruokkii itseluottamustani.(s. 162)

Parasta antia kirjassa ovat yhteiset Milan ja Blaken karkaamiset, vaikka heidän yhteisten hetkien kuvaukset jäävätkin mielestäni liian pliisuiksi. Riittääkö se, jos kerrotaan jonkin olevan "seksikästä"? Hiukkasen enemmän tuntemusten kuvailua romanttisiin kohtauksiin kaipaisin minä. Minua myös häiritsi, miten joka kerta, kun Mila on aloitteellinen, sitä korostetaan joko Blaken tai Milan itsensä kommentoimana. Blaken eteenpäin kehittyvä countrymusiikkiharrastus on kiehtovaa luettavaa. Voisikohan trilogian päätösosassa ollakin Blake minäkertojana? Olisipa. Henkilöhahmoista pidän myös eniten Sheristä, Milan tädistä, joka viettää aikaansa talleilla ja pitää aina Milan puolia. 

Pelkät perhekriisit eivät riitä Milan elämää vaikuttamaan, sillä monenlaista estettä tulee hänen ja Blaken romanssin tielle: Blaken lapsuudenystävä ja ex-tyttis Lacey yrittää ihan selvästi päästä lähemmäs Blakea. Lisäksi, kun isä ja äiti saavat tietää, että heidän tyttärensä seukkaa heidän arkkivihollisensa LeAnne Averyn pojan kanssa, he eivät sitä hevillä sulata.  Siinäpä siis monenlaista draaman kaarta kerrakseen yhteen kirjaan.

Goodreadsissa on moni kommentoinut kirjan lopetusta. Se on tuttuun tapaan hyvin järisyttävä, mutta minä jäin vain miettimään, miksi ihmeessä Blaken pitää käyttäytyä noin idioottimaisesti. En nyt enää jaksaisi näitä nuoria miehiä, joilla on käytöshäiriöitä isä- tai äitiongelmista. Tokihan loppuun pitää saada jokin kunnollinen käänne, ja siinä kyllä onnistuttiin. Mutta vaikka viimeinen virke tuo melkoisen epätoivon ilmoille, kaikkihan tietävät, että toivoa ei ole vielä heitetty romukoppaan. Luen siis innolla kolmannenkin osan, vaikka ärisenkin joistakin asioista tämän kirjan kohdalla. Sen verran koukuttava on Milan ja Blaken tarina.

Annan arvosanaksi tälle 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:


Ole sinä minun: Estelle Maskame. Suomentanut Maija Voutilainen. Gummerus 2024 (Mila ja Blake #3)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The Making of Mila and Blake. Kansi:Whitakkerbookdesign.com

"Milan ja Blaken dramaattisesta erosta on kulunut kaksi vuotta, kun Mila palaa sukutilalleen Nashvilleen kesäksi ennen yliopiston aloittamista. Kun selviää, että myös Blake sekä hänen uusi tyttöystävänsä ovat kaupungissa, Milan ajatukset alkavat velloa menneisyydessä.

Sukutilan arkikaan ei tarjoa pakoreittiä suhdekuvioista, sillä komea renkitulokas Teddy aiheuttaa sydämentykytyksiä Milassa ja hänen ystävissään. Mennyttä on kuitenkin mahdoton unohtaa, ja tukahdutetut tunteet ryöppyävät pintaan. Ovatko Mila ja Blake kypsyneet tarpeeksi toisilleen?" (Gummerus)

Oma arvio:

Estelle Maskame rakastaa kirjoittaa dramaattisia lopetuksia, ja poikkeusta eivät ole tehneet Mila&Blake-trilogian kaksi ensimmäistä osaakaan. Ensimmäinen osa Joku sinun kaltaisesi päättyi minusta hieman koomisiakin piirteitä saaneeseen Blaken huudahdukseen; "Älä mene! Ei näin!" ja toinen osa Kun menetin sinut lauseeseen, joka paljasti draamaparin tulevan kahden vuoden erossa olon. Tämä vain siksi, että Blake suuttui kamalasti siitä, kun Milan julkkisisä varasti kaiken huomion hänen ensikeikallaan. Tällainen ehdottomuus ja ilmeinen dramatiikanhakuisuus on aina saanut minut hiukan pyörittelemään silmiäni Maskamen kirjojen osalta, mutta olen aina yrittänyt lukea näitä tietynlaiset draamailunsietolasit silmilläni. Tiesin kuitenkin ennalta sen, että kolmannessa osassa tarvitsisin niitä yhtä lailla.

Ole sinä minun alkaa seesteisissä tunnelmissa: 18-vuotiaan Milan ja näyttelijäisän välit ovat parantuneet sen jälkeen, kun kaikki salaisuudet tuotiin julki. He ovat matkalla Nashvillen maatilalle viettämään seuraavat kolme viikkoa kesälomaa. Milan sydän hypähtelee ilosta, kun hän saa taas viettää aikaa rakkaan isoisänsä Kipparin, ratsastuskoulutoimintaa aloittelevan Sheri-tädin sekä ystäviensä Savannahin ja Torin kanssa. Maatilalla työskentelee komea Teddy, josta Savannah on todella kiinnostunut. Milan pääsee taas ratsastamaan lempiratsullaan Fredolla ja nauttimaan maalaiselämästä. Isä on aikonut luopua näyttelijäntyöstään ja panostaa tuottajan rooliin, joten sitäkin kautta heidän elämänsä on vähemmän suurennuslasin alla. 

Väistämättä Mila kuitenkin törmää Blakeen, jota ei ole nähnyt kahteen vuoteen, kuten toisen osan lopussa paljastettiin. Mila ei voi käsittää, miten he olivat niin kiinni toisissaan, ja yhdessä hetkessä Blake suuttui hänelle niin, ettei enää myöhemminkään ottanut yhteyttä ja halunnut korjata heidän välejään. Blakella on nyt Olivia-niminen tyttöystävä ja hän opiskelee Belmontin yliopistossa, kun taas Mila hylkäsi taannoin oman Belmontin paikkansa ja menikin sattuneista syistä johtuen San Diegon sairaanhoitajalinjalle. Blake töksäyttää Milan nähdessään jotain typerää, mutta on selvästi kuohuksissaan nähtyään entisen rakkaansa.

Varsinainen tervetulotoivotus Fairview'hun. Eilisilta oli kaamea. Tänään on ollut kaameaa. Kaikki on kaameaa. Hitto. (s. 52)

Mila yrittää hyväksyä sen, että Blakella on nyt uusi elämä ja uusi rakas, mutta hän haluaisi edes tietää syyn siihen, miksei tämä halunnut selvittää asioita eikä edes soittanut eron jälkeen. Entisen rakastavaiset joutuvat kuitenkin väkisinkin tekemisiin, kun Mila löytää Blaken isän Jasonin kännissä hoipertelemassa kadulla ja joutuu soittamaan tämän hakemaan isäänsä. Selviää, että Blaken alkoholisti-isä on repsahdellut taas aika ajoin, mikä tuottaa huolta ja ärtymystä pojalleen. Mila haluaisi tietää, ettei Blake olisi kuitenkaan unohtanut musiikkihommiaan, vaikka siltä pahasti vaikuttaa. 

Ei Blake tietenkään ole täällä yksin. Tietenkin hänen tyttöystävänsä on täällä. Tietenkin. (s. 94)

Olen hiukan hämmästynyt siitä, että tämä päätösosa ei olekaan niin draamantäyteinen kuin kuvittelin. (Tai sitten minun draamailunsietolasini toimivat kuin toimivatkin.) Toki tässä on tuttuun tapaan monenlaisia käänteitä niin romanttisissa kuin muissakin kuvioissa, mutta suurin kohtaus taidettiin nähdä edellisessä osassa, jossa Milan ja Blaken vanhempien salaisuudet tuotiin julki. Lopussa on toki hyvin tunteita herättävä käänne, joka saa minunkin silmät kostumaan. 

Pientä kitkaa ystävien välille on yritetty tuoda Teddy-komistuksella, kliseisen tallipojan ruumiillistumalla, ja Torin yllättävällä paljastuksella (joka ei minua kyllä yllättänyt, sillä tajusin melko heti alussa, miksi hän kiukuttelee.) Ehkä hieman turha juonikuvio oli mielestäni tämä Teddyn yksipuolinen kiinnostus Milaa kohtaan ja siitä seurannut pieni särö Savannahin kanssa, koska se jäi kuitenkin aika laimeaksi. Pääpaino on kuitenkin Milan ja Blaken tunteiden heräämisessä ja toisaalta Kipparin terveydentilassa, jonka heikkenemiselle on löytynyt syy. 

Kirjan henkilöhahmot käyttäytyvät alusta alkaen tässä sarjassa välillä lähes päättömällä tavalla, ja varsinkin sen nuoret ovat monissa tapauksissa lapsellisia kiukuttelijoita, joilla ei tunnu olevan minkäänlaisia tunnetaitoja. Otetaan nyt esimerkiksi Blaken äkkipikainen päätös suuttua hetkessä tyttöystävälleen yhdestä virheestä ja katkaista kaikki välit. Tai Milan idea tehdä Blake mustasukkaiseksi bileissä suutelemalla Teddyä. Okei, 18-vuotiashan ei olekaan vielä aikuinen ja lapsellisuus suotakoon, mutta myös oikeasti aikuiset sortuvat näissä kirjoissa hyvin erikoiseen käyttäytymiseen. Ja juuri tällä tarkoitan Maskamen tyyliä hakea draamaa kirjoihinsa.

Minusta tämän trilogian vahvuus on ollut alusta alkaen sen maalaismiljöö: nautin suuresti sen country-henkisyydestä ratsastusretkineen, Nashvillen country-musiikkikeikkoineen ja perinteisine sunnuntaisine kirkossakäynteineen. Pidän siitä, miten lämpimät välit Milalla on äreään, mutta herttaiseen isoisäänsä, ja miten myös Milan ja hänen isänsä välit paranevat, kun isä on alkanut luottaa tyttäreensä enemmän eikä kaikki pyöri enää hänen elokuvauransa ympärillä. Milan vanhemmat päättivät erota, kun herra Hardingin syrjähyppy pormestari Averyn kanssa tuli ilmi, mutta lopun vastoinkäymisten myötä heidän välinsä tuntuvat lämpenevän. Mila tekee myös ratkaisevan päätöksen opiskelupaikkansa suhteen. Osin asiat jää vielä avoimeksi, mutta lopputulema on melko ilmeinen.  

Ei ole mitään syytä, miksi tunnen yhä yhteyttä häneen, mutta sydämen asiat eivät tottele järkipuhetta. Sydän tietää, kuka on se oikea. (s. 106)


Onhan nämä olleet omalla tavallaan todella viihdyttäviä YA-kirjoja, vaikka muutamat juonikuviot ynnä yksityiskohdat minua aina häiritseekin. Kasien genrevinkkauspaketissa tämä on ja pysyy, sillä uskon nuorten innostuvan tämän trilogian draamakuvioista (minua paremmin ainakin.) 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 


Samantyylistä luettavaa:



sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Punapipoinen poika: Hanna van der Steen

 Punapipoinen poika: Hanna van der Steen. Kvaliti 2022


"Hanna van der Steenin säeromaani Punapipoinen poika kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Marlista, joka muuttaa kahden ulkomaan vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi vanhoissa ympyröissä ja alkaa masentua. Onneksi hän törmää lähipuistossa salaperäiseen poikaan, Suideen, jonka kanssa keskustelu lievittää pahaa oloa. Mutta mikä pojan oma salaisuus on?"(Kvaliti)

Oma arvio:

Vaikka kuinka syynään kustantajien luettelot läpi, olen valppaana somessa jne., aina minulta meinaa mennä hurahtaa jokin YA-uutuuskirja ohitse. Niin meinasi käydä tälle Hanna van der Steenin säeromaanille Punapipoinen poika. Onneksi kirjailija itse markkinoi kirjaansa Facebookin Lukuvimma-ryhmässä ja kiinnostuin tästä hetimmiten. Säeromaaneja ei voi koskaan olla liikaa! 

Näen ikkunasta
harmaita laatikkorakennuksia,
likaista lunta,
nuorilla samanlaiset vaatteet, 
tyttöjen tukat keskijakauksella. (s. 9)

Kirjan alussa päähenkilö Marli palaa perheensä kanssa takaisin Suomeen parin vuoden Amerikka-asumisen jälkeen. Isä on saanut hyvän työn toimitusjohtajana, ja äitikin on kaivannut tuttuun kotimaahansa. Marlikin luuli kaipaavansa Suomeen ystäviensä Saanan ja Sissin luo, mutta jokin silti kalvaa. Tai aika monikin asia. Suomi tuntuu hyvin ankealta Amerikkaan verrattuna ja mieltä kalvaa ihana tyyppi, joka jäi meren tuolle puolen. Saanalla ja Sissillä on omat kuvionsa, eivätkä he oikein ymmärrä Marlin hämmentynyttä oloa kotimaassaan, joka nyt tuntuukin vieraalta.

Nuuhkin paitaa,
jonka varastin sinulta rannalla.

Vaihtarina sydämestäni? (s. 27)

Koulussa Marli ei tunne enää pärjäävänsä, sillä on hankala sopeuttaa Amerikassa opiskeltuja asioita Suomen koulujärjestelmiin. Marlilla on ysiluokka menossa ja isä kaavailee tyttärelleen loistavaa menestystä huippuyliopistossa. Marlin opinnot kuitenkin takkuaa, hän lintsaa koulusta ja mieli alkaa mennä pohjamutiin. Ystävät saavat huippunumeroita kokeista, eikä Marli viitsi puhua ongelmistaan heille. Häntä kalvaa myös se, miten helposti hänen Amerikan ihastuksensa unohti hänet. Äidille maistuu alko vähän liian usein, ja isä on jatkuvasti töissä eikä enää vietä aikaa perheensä kanssa.

Hellyyttävän näköinen se on
- kuin se olisi kokenut kovia,
mutta sillä olisi silti hyvä sydän. (s. 24)

Marli saa lohtua koirastaan ja mystisestä punapipoisesta pojasta, joka ilmestyy hänen reitilleen eräänä päivänä. Suide osaa löytää juuri oikeat sanat apealle Marlille. Oman luokan pojat tuntuvat niin lapsellisilta verrattuna Suideen ja Amerikan ihastukseen, mutta Marli ei oikein löydä mistään tietoa, missä koulussa Suide opiskelee. Pojasta löytyy kuitenkin yllättävää apua Marlille tilanteessa, jossa hänen epätoivonsa kasvaa turhan suureksi.

Olen kaikkia paskempi,
paska paska paska p a s k a. (s.39)

Punapipoinen poika on surusävyinen tarina sopeutumisesta, muutoksista ja surusta, joka aiheutuu monen asian summasta. Vanhempien korkeat odotukset ilman tarvittavaa tukea, kelpaamattomuuden tunne ja sydänsurut nyt muutamia mainitakseen. Kirjan loppuvaiheilla tarjotaan lukijalle yllätyskäänne, jonka kyllä aavistelin jo paljon aiemmin. Se ei kuitenkaan häirinnyt lukukokemustani.

Tahtoisin repiä
särön ihooni,
jotta valo pääsisi sisälle
keventämään pimeyden painoa. (s. 52)

Minulla oli hiukan vaikeuksia päästä sisään kirjan suruvoittoiseen tunnelmaan. Säeromaanin säkeet ovat kaunista ja selkeää kieltä, joten kirjoitustyylissä ei ole sinänsä mitään vieraannuttavaa, mutta tämä tarina ei kolahtanut minuun ihan niin suuresti kuin olisin kuvitellut. Toisaalta teos jättää lukijalle paljon mietittävää, sillä kaikki eivät mahdu reiluun sataan sivuun, etenkin kun säemuoto karsii tekstin määrää. Siinä mielessä van der Steen on saanut hyvin mahdutettua paljon asiaa pieneen romaaniin. Aion ehdottomasti ottaa tämän yläluokkien vinkkauspakettiin mukaan.


Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:


Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen
Seinäjoen kirjasto: 10. Kirjassa ollaan mökillä tai huvilalla


sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Syitä itkeä julkisesti: Holly Bourne

Syitä itkeä julkisesti: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Places I've Cried in Public. Kansi: Jan Pielecki @Usborne Publishing

"Se näytti rakkaudelta.
Se tuntui rakkaudelta.
Mutta tämä ei ole rakkaustarina.
Amelie tutisee keskellä yötä vanhalla penkillä, siellä missä kaikki alkoi, ja yrittää tajuta mitä oikein tapahtui.

Kaikki alkoi Amelien uuden koulun kykyjenetsintäkilpailuista, joissa hän valloitti lauluntekijätaidoillaan niin yleisön kuin rock-bändin hurmurisolistin, Reesen. Aluksi kaikki meni kuin lauluissa. Mutta kuuluuko rakkauden todella sattua niin lujaa?

Pyyhkiäkseen kyyneleensä ja päästäkseen eteenpäin Amelie käy läpi heidän tarinaansa niiden paikkojen kautta, joissa hän päätyi itkemään julkisesti."(Gummerus)

Oma arvio:

Blogiani lukeneille ei liene salaisuus se, että olen tähän mennessä pitänyt kaikista lukemistani Holly Bournen YA-kirjoista. Hänellä on niin omintakeinen, pistämättömän rehellisen pureva tyyli kirjoittaa, ja kaikki hänen tarinansa ovat menneet tavalla tai toisella ihoni alle. Viime vuonna pyörittelin työpaikallani kirjastossa käsissäni tämän kirjan englanninkielistä alkuteosta Places I've Cried in Public, mutta päätin malttaa ja odotella suomennosta. (Erityiskiitokset ajallaan tulleesta arvostelukappaleesta vielä Gummerukselle, jonka kanssa yhteistyö on aina toiminut.)

Sen jälkeen kun tapasin sinut olen oppinut, että on olemassa valtava runsaudensarvi erilaisia kyyneleitä, joita toisen voi saada itkemään: surun kyyneleet, tunteiden aiheuttaman uupumuksen kyyneleet, kyyneleet jotka aiheutuvat vihasta jota ei uskalla päästää ulos, kyyneleet jotka aiheutuvat siitä miten epäreilulta jokin tuntuu, Mitä helvettiä nyt oikein tapahtuu -kyyneleet, oma itsensä häpeämisen kyyneleet, kyyneleet jotka aiheutuvat turhautumisesta kun tietää että paremmaltakin voisi tuntua,  toivottomuuden kyyneleet, kyyneleet jotka aiheutuvat siitä että on huolissaan siitä kuinka paljon itkee...Lista jatkuu. (s. 181)

Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Amelie, joka on erityisen herkkä. Hän itkee usein ja paljon, ja etenkin viime aikoina hän on itkenyt paljon, sillä hän yrittää toipua ikävistä kokemuksistaan. Alussa hän (ja lukija) luulee, että suru johtuu sydänsuruista, johon liittyy ensin Alfie-, sitten Reese-niminen poika, mutta tarinan edetessä käy ilmi, että Amelien surun aiheuttaa paljon kipeämmät ja monisyisemmät asiat.

"Entä jos et jaksa odottaa minua niin pitkään?"
"Tiedät että jaksan." (s. 27)

Amelie vaeltelee muistelemassa, missä eri paikoissa hän on itkenyt julkisesti: puistonpenkillä, juna-asemalla, musiikinluokassa... Samalla hän alkaa kertoa, mistä kaikki alkoi. Kirja kulkee siis kahdessa ajassa, jotka on erotettu sekaannusten välttämiseksi eri fonteilla. (Muutaman kerran menen kuitenkin hieman sekaisin ajassa.) Kaikki alkaa siitä, kun Amelien perheen on muutettava isän työn takia Sheffieldistä, Pohjois-Englannista lähemmäs Lontoota. Amelien on aloitettava täysin uutena oppilaana uudessa koulussa, mikä on ujolle tytölle kauhistus. Kaikki hänen ystävänsä ja rakas poikaystävä Alfie jäivät Sheffieldiin. Onneksi Amelien luokanvalvoja Alistair on hauska ja rento tapaus, musiikinopettaja rouva Clarke näkee heti Amelien kyvyt laulajana ja rempseä Hannah kavereineen ottaa tytön siipiensä suojiin. Tulossa oleva koulun talenttikilpailu kiehtoo Amelieta, ja hän päättää rohkaistua esittämään omia laulujaan siellä. Amelie on nimittäin kirjoittanut jo pitkään pöytälaatikkoon omia biisejä.

Amelie saa esityksestään mainetta ja kunniaa, ja kaiken lisäksi paikallisen bändin solisti Reese, joka käyttää hauskaa lierihattua, iskee silmänsä Amelieen. Yhtäkkiä Amelie unohtaa Alfielle antamansa lupauksen, että he odottaisivat toisiaan ja tapaisivat kahden vuoden päästä Manchesterin yliopistossa, ja myös Hannahin varoitukset Reesestä. Pian Amelien maailman täyttää Reese ja laulaminen. Talenttiesitys poikii Amelielle keikan, sitten toisenkin, eikä Amelie hurmoksessaan huomaa, miten oudosti Reese käyttäytyy. Reese harrastaa suurieleisiä yllätyksiä, jotka saavat hänet näyttäytymään toivottoman ihanana poikaystävänä, mutta toisaalta tämän käytös laittaa hälytyskellot soimaan kaikkien muiden paitsi Amelien päässä. Tätä on oikea rakkaus, Amelie ajattelee. Se on sitä, kun järki sumenee, kaikki muu menettää merkityksensä, henki salpautuu, sydän hakkaa, välillä tekee ihan kipeää. Alfien kanssa oli niin tasaista ja turvallista, mutta se ei ollut niin kiihkeää kuin Reesen kanssa.

Ei ole mitään humalluttavampaa kuin nähdä paras versio itsestään jonkun ihailevien silmien linssistä. Se on voimaannuttavaa ja juovuttavaa, ja kuinka upealta tuntuikaan kylpeä Reesen säteilemässä hehkussa. Pystyin käytännössä paistattelemaan siinä päivää. (s. 79)

Lukija aavistelee tietenkin koko ajan, ettei Reesen ja Amelien rakkaus ole niin satumaista kuin voisi alussa ajatella. Amelie sulkee korvansa ja mielensä pahoilta aavistuksilta ja varoituksilta, mutta jälkiviisaana alkaa käydä kaikkia ikäviä varoitusmerkkejä läpi terapiassa, johon hän viimein hakeutuu. Terapeuttinsa kanssa jutellessaan Amelie pohtii sitä, millaiselta rakkauden pitäisi tuntua. Täytyykö sen aina viedä järjen mennessään, vai onko tuttu ja turvallinen, tasainen ja ystävyydestä syntynyt rakkaus sittenkin sitä oikeaa rakkautta?

Ehkä rakkaus - tosirakkaus - on leppoisaa. Ehkä se on hitaasti kypsyvä muhennos, joka vain kypsyy liedellä ja saa hautua niin kauan, että maku vain syvenee ja syvenee. Ehkä se on suosikkikappale, jota soitetaan tosi hiljaiselle, mutta se ei haittaa, koska osaa sanat ja melodian niin hyvin, että voi laulaa sitä päässään. (s. 311)

Syitä itkeä julkisesti on yhtä aikaa anti-rakkaustarina ja rakkaustarina. Se osoittaa sen, millaista rakkaus EI ole ja millaisia tekoja rakkauteen EI kuulu. Samalla täytetään myös ne tunnusmerkit, jotka kuuluvat rakkauteen. Kipeiden kokemusten kautta Amelie huomaa todellisen rakkauden ja narsistisen vallankäytön eron. Kirjan tarina on myös ikään kuin vastaisku YA-kirjoissa yleisille instarakkauksille, jotka toki kuuluvat nuoren elämään, mutta jotka yleensä päättyvät yhtä nopeaa kuin alkavatkin - niin kirjoissa kuin tosielämässäkin. Bourne osaa kirjoittaa niin kauniita ja tosia sanoja rakkaudesta, että en voi kuin hiljaa hymistä ja nyökytellä lukiessani.

Vaisto on sitä, kun tuntee jonkun katseen selässään, tai se inhottava kouraisu, kun jokin on vialla, vaikka muut yrittävät vakuuttaa, että kaikki on hyvin. (s. 161) 

Kirjassa käsitellään myös muita teemoja, kuten erityisherkkyyttä, introverttiyttä ja esiintymisjännitystä. Vaikka Amelie on ujo, hän haluaa esittää laulujaan yleisölle, vaikka hän jännittää niin paljon, että oksentaa ennen keikkaa. Varsinkin, jos ujous liittyy sosiaalisiin tilanteisiin, onkin eri asia nousta lavalle esiintymään ihmisten eteen, kuin keskustella pienessä ihmisjoukossa. Kaikki ne sosiaaliset säännöt, itsetarkkailu jne. vievät energiaa. (Saatan puhua myös hiukan omasta kokemuksestani.)

"Et sinä ole ujo. Sinä lauloit juuri täydelle salille."
"Joo, mutta melkein kuolin siihen." (s. 143)

Elin mukana Amelien surussa, ahdistuksessa, tunnekuohuissa ja oivalluksissa. En voi olla rakastamatta tätä kirjaa, niin kuin olen rakastanut muitakin Bournen kirjoja tähän mennessä. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En vielä löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa: