Noidanlanka: J.S. Meresmaa

 Noidanlanka: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2025

Kansi: Karin Niemi

"Taianomainen ja tunteikas tarina nuoresta helmenkuiskaajasta, joka lähtee hakemaan mahtinoidalta parannuskeinoa surmiaisuneen sairastuneelle siskolleen.

Pian seitsemäntoista vuotta täyttävä Nooa on helmenkuiskaajan tytär. Hän asuu isosiskonsa ja karhuhyökkäyksen vammauttaman äitinsä kanssa mökissä Syväharjulla synkkien metsien keskellä. He viljelevät raakkutarhassaan helmiä, joita myyvät kaupunkiin korusepille. Raakkutarha tosin on vaikeuksissa. Uusia helmiä ei ole kuiskattu vuosiin. Äiti on menettänyt kykynsä, ja hiljattain on paljastunut, ettei Nooan isosiskolla Midjalla ole helmenkuiskaamisen kykyä. Perheen isä istuu velkavankeustuomiota Paulavan kaupungissa. Vain Nooa on jäljellä.

Kun Nooan isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin, perheellä on edessään kova paikka: Midjan voi parantaa vain Kernoksen valtakunnan voimakkain noita, Sardeesian noita. Nooan on lähdettävä ensi kertaa suureen maailmaan, etsittävä noita ja tuotava parannuskeino mukanaan. Muuten siskoa uhkaa kuolema ja heidän raakkutarhaansa perikato, eikä isä pääse koskaan vankilasta.

Yhdessä salaviisaan rupikonnan ja matkalle mukaan lyöttäytyvän, arvoituksellisen Vesper-nimisen nuorukaisen kanssa Nooa kohtaa niin kaupungin kuin sydämensä vaarat." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale / Oulun kirjamessut yhteistyö ***

Lupauduin lähtemään mukaan tämän vuoden Oulun kirjamessujen ohjelmassa olevaan, Yöpöydän kirjat -blogin Niina Tolosen vetämään, lukupiiriin (la 11-10. klo 16-17, auditorio, 2 krs), jossa on käsittelyssä tämä J.S. Meresmaan uusin Noidanlanka. Mikäpäs sen mukavampaa kuin keskustella laadukkaasta kotimaisesta nuorten fantasiasta! Olen tykännyt aiemmista lukemistani Meresmaan kirjoista, joten uskoin jo etukäteen pitäväni tästäkin. En voi myöskään olla ihastelematta heti alkuun Karin Niemen taiteilemaa upeaa kantta.

Nuori Nooa kuuluu helmenkuiskaajien sukuun, joka on saanut elantonsa oman raakkutarhan antimista eli helmistä, mutta nyt heidän tulevaisuutensa on vaakalaudalla: isä istuu Paulavan kaupungin vankilassa velkavankeuttaan, äiti on menettänyt karhuhyökkäyksen jälkeen niin osan toimintakyvystään kuin helmenkuiskaustaidoistaankin ja isosisko Midja ei ole perinyt tätä tärkeää kykyä kuiskata helmiraakkuja pintaan. 

Raakku lepäsi verkon pohjalla kuin ryhmyinen, ruskeansävyinen kivi. Käteen otettaessa vaikutelma kivestä katosi. Oli selvää, että tässä oli hengittävä, elävä olento. Ehkä muinainen, ehkä ikuinen, ehkä pinnaltaan kova mutta sielullinen. (s. 20)

Nooan suhteen on toivoa ollut, sillä joki on aina puhunut hänelle. Niinpä Nooa yllättyy iloisesti, kun vakiokäynnillään raakkutarhalla  hän löytääkin kyvyn itsestään - ja hän saa kuiskattua elämänsä ensimmäisen helmen, vieläpä arvokkaan sateenkaarihelmen. Hänen intonsa tosin laantuu kotiin päästyään, sillä isosisko Midja on tullut kotiin Paulavasta ikävä uutinen mukanaan: hän on sairastunut surmiaistautiin, jolle ei ole juurikaan parantamismahdollisuuksia. Taudin edetessä potilas vaipuu surmiaisuneen, josta ei herää enää koskaan.

Onneksi heillä on kuitenkin toivoa, kiitos Nooan kuiskaaman helmen. Nimittäin on yksi, joka voi parantaa Midjan. Paulavassa asuva mahtava Sardeesian noita voisi parantaa Midjan, ja nyt helmestä saatavilla rahoilla se on mahdollista. Nooan on lähdettävä ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolelle, mutta onneksi hän saa saattajakseen Midjaakin kuljettaneen veikeän Vesperin, joka on kehitellyt matkantekoon eriskummallisen rapukulkijan. Nooa on ensin hiukan varuillaan yltiöystävällisen Vesperin seurassa, mutta alkaa pikku hiljaa pitää tästä. Silti tuntuu, kuin poika kuitenkin salaisi jotakin. Hän saa myös outoja yskänpuuskia ja verenvuotoja eri paikoista, ja hänen toinen silmänsä verestää välillä kummasti, mutta poika vakuuttelee, ettei hänellä ole mitään hätää.

Kirjassa seurataan Nooan ja Vesperin matkantekoa erilaisine ikävine sattumuksineen. Matka Takiaiskylän läpi on uhkaava ja pelottava, mutta siitäkin selvitään. Nooalla on myös mukanaan Midjan lemmokki, rupikonna joka on sidoksissa hänen siskoonsa. Nooa kutsuus tuota korissa matkustavaa hupaisaa sammakkoa Suolakurkuksi, vaikka tällä on ylevämpikin nimi: Udolfus Lumbertius Ryyti. Sammakolla onkin aika keskeinen rooli tarinassa. Nooa tapaa myös Midjan tyttöystävän, korusepän opissa olevan Elvinan, joka huolestuu yhtä lailla kuultuaan Midjan tilasta.

"Sinä kuiskasit helmen, Nooa. Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin isäsi kuin Midjan kuin koko perheenne kannalta." (s. 177)

Kirjan tarinassa langoilla on merkittävä rooli. Myöhemmin, Paulavan kaupungissa paljastuu se merkittävin, mutta ihan alusta saakka langat ovat mukana. Nooan äiti virkkaa hänelle mukaan pienen viisikolmioin muotoisen työn, Langaslukon, jonka lankaan on jalavanoita aikoinaan lisännyt taikuuttaan, ja johon Nooan äiti on virkannut mukaan myös tyttärensä hiuksia. Nooa pitääkin tätä työtä koko matkan ajan ihoaan vasten tuomassa suojaa. Eräässä majatalossa Nooa törmää myös solmunoitaan, joka virkkaa tälle huivin, jonka langoissa on mukana kolme eri taikaa. Näistä taioista onkin Nooalle hyötyä matkan varrella.

Kirjan maailmassa noidat ovat yhtä lailla ihailtuja, hyödyllisiäkin, mutta myös pelättyjä. Nooa tekee ensikosketuksensa noitiin juuri solmunoidan kanssa, mutta matkan määränpäässä oleva Sardeesian noita onkin yllättävän ystävällinen. Kun Nooalle paljastuu kaupungista vähän enemmän kuin pitäisi, noita ehdottaa tytölle eräänlaista sopimusta. Tämä aiheuttaa närää Nooan ja Vesperin välille, sillä Vesperillä ei ole kovin hyviä kokemuksia noitien sopimuksista. Tämän nuoren parivaljakon välille on syntynyt paljon lämpimiä tunteita, joita varsinkin kokemattoman Nooan on vaikea tunnistaa.

Vesper painoi päänsä Nooan solisluuta vasten ja mumisi itkusta tikkuisella äänellä solmunoidan huiviin: "Minä en ansaitse hyvyyttä." (s.234)

Pidin oikein kovasti tämän kirjan tasaisesta juonivetoisuudesta, mutta myös sen huikeasta maailmasta. Omintakeiset eläimet ja kulkuvälineet ynnä muut steampunk-henkiset laitteet toivat tähän ihan oman särmänsä. Helmenkuiskaajan ja raakkujen, ja ylipäänsä luonnon suhdetta on kuvattu ihanalla tavalla. Nooan ja Vesperin ihastuminen ja sen syveneminen etenee ihanan luontevasti, rauhakseen. Lopussa mennään aika syviin ja traagisiin vesiin, mutta toivoa ei menetetä. Tarinaan on sekoitettu myös kansanperinnettä juuri sopivissa määrin. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Morren kirjablogi

Kirjavinkit (Mikko)

Samantyylistä:

Rauniara-kirjapari: J.S.Meresmaa

Unien sirkus: Johanna Förster

 Unien sirkus: Johanna Förster. S&S 2024

Kansi: Sami Saramäki

"Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.

Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.

Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.

Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista." (S&S)

Oma arvio:

Odotukseni olivat todella korkealla, kun näin tämän Johanna Försterin esikoisteoksen esittelyn kustantajan luettelossa. Sirkus aiheena on todella kiintoista, ja kuvauksesta saattoi muutenkin päätellä, että kirjassa kellutaan unen, satumaailman ja monenlaisten muidenkin teemojen ympärillä. Sami Saramäki on onnistunut loihtimaan kirjalle unenomaisen, mutta yhtä aikaa dystopishenkisen kannen.

Dystopiaksi minä tämän kirjan määrittelisin (kuten Risingshadow), ripauksella maagisrealistisuutta. Tai fantasiaa. Mutta määritteleminen on hyvin hankalaa tämänkaltaisessa, hyvin monikerroksisessa genrehybridikirjassa, eikä kovin tarkoituksenomaistakaan. Meidän kirjaston OUTI-tietokannassa tätä ei ole genretetty ollenkaan. Pikaisella katsauksella ainoastaan Helmet-kirjastoilla tämä on laitettu fantasia-genreen.

Juuli luulee nähneensä näkyjä, kun punaturkkinen otus vilahtaa hänen ohitseen viemäriaukosta sisään Valvoja perässään. Juuli on menossa töihin enonsa ja huoltajansa omistamaan viini- ja  juustopuotiin, joka on pieni jäänne ylellisyydestä tiukkavalvonteisessa tulevaisuuden maailmassa, jossa pelätyt Valvojat tarkkailevat ihmisten toimia kaduilla ja kaikkialla. Uhkaavasti käyttäytyvän Ministeri Kantolan asiointi puodissa saa Juulin olemaan loppupäivän varuillaan.

Minä tiedän sen ketun, Juuli tajusi, ja sävähdys kulki koko kehon läpi. Minä olen tuntenut hänet joskus, kauan sitten, ja hänet minä näin kadulla, kun hän syöksyi viemäriin. (s. 23)

Juuli alkaa nähdä unia kadulla näkemänsä ketun, Eduardo Hopean sirkuksesta, jossa kissamakit, seeprat, hilleri ja kummallinen raputyttö esiintyvät yleisölleen. Kettu vaikuttaa kumman tutulta. Toistuvat unet tai unenomaiset muistot hämmentävät Juulia, joka on asunut enonsa Kaunon, tämän vaimon Ullan sekä serkkunsa Linnean kanssa siitä asti, kun menetti oman perheensä. Tähän liittyy Juulin kipeimmät ja karmeimmat muistot, jotka hänelle ja lukijalle alkavat avautua pala palalta, uni unelta, muistikuva muistikuvalta. Miksi juuri sirkus toistuu Juulin unissa? 

Ajatusvirhe, väärä polku, portti kiinni ja heti! Äitiä ei ajatella! Kurkkua kuristi ja huone tuntui hajoavan. Äitiä ei ole. Kenen syy. (s. 97)

Kirjan totalitäärisessä maailmassa ei katsota hyvällä taidetta ja kulttuuria. Siksi esimerkiksi katu- ja performanssitaiteilijat ovat todellisia kapinallisia, jotka Valvojien pelosta huolimatta uskaltavat tuoda esitystensä iloa ihmisille pimeillä kujilla. Yhteen tällaisista porukoista Juuli törmää. Ensin hän huomaa viulua soittavan Niko-pojan vihreine hiuksineen, ja kun hän viimein uskaltautuu tämän kanssa juttusille, hän tutustuu myös Nikon ystävään Iidaan ja Nini-siskoon. Juuli alkaa viettää aikaansa  kolmikon boheemissa Vallilan asunnossa, enoltaan salassa tietenkin. Juuli on tottunut olemaan hiljainen ja huomaamaton, omissa oloissaan viihtyvä ja yksin suruaan kantava, mutta Niko ja muut huomaavat hänet. Varsinkin Nikon huomiota hän janoaa.

"Maailma olisi parempi paikka, olisi taas vapautta, ja taidetta saisivat tehdä kaikki, jotka haluavat, eikä olisi vesisotia, eikä pakolaisia. Me oltaisiin elävä muisto siltä ajalta, kun niin moni asia oli kielletty. Kaikkien niiden ihmisten muisto, jotka katosivat." (s. 317)

Taidemaailman valvonta ETU-maissa, eli EU:n jälkeen perustetun Euroopan Turvaunionin maissa eskaloituu koko ajan pahemmaksi, jonka seurauksena Nikon ja Iidan on paettava Berliiniin. Nikoon kovasti ihastunut Juuli on suruissaan, ja kun Ministeri on käynyt yhä uudelleen kysymässä juustokaupassa hänen peräänsä, pian hän huomaakin olevansa matkalla Saksaan yhdessä Ninin kanssa. Tästä alkaa monen moinen seikkailu, jossa Juulin Ninin ystävyys punnitaan, Juuli törmää menneisyyden ihmisiin ja saa tietää lisää karmeista muistoistaan. Hän leijuu todellisuuden, muistojen ja sirkusunien välimaastossa. Heidän on löydettävä Niko ja Iida, jotka tuntuvat kadonneen.

Kirjan juonessa ja kerroksissa olisi niin paljon selostettavaa, että tästä postauksesta voisi tulla romaanin mittainen. En siis spoilaa tämän enempää. 

Pidin kovasti kirjan ensimmäisestä alkupuolesta, ajasta jolloin Juuli tutustui nuoriin katutaiteilijoihin, mutta jossakin vaiheessa puolenvälin jälkeen saatoin tuntea pitkästymisen tunteita ja lukeminen hetkittäin takkusi. Kirja on yli 400-sivuinen ja myös vinkkausnäkökulmasta hyvin hankala. Sen monet tasot voivat avautua  kokeneelle nuorelle lukijallekin, ja aikuiselle toki vielä paremmin, mutta yläkoulun vinkkauspakettiini tätä tuskin otan. Välillä kerronnassa jäädään ehkä liikaa vellomaan suruun ja muistoihin, varsinkin puolivälin jälkeen, kun Juuli jää hetkeksi asumaan Surunkantajien luo. Ymmärrän toki tämän juonenkäänteen merkityksen, mutta se ei ollut minun lempikohtiani kirjassa, ja olisin voinut vallan hyvin elää ilmankin tätä. Minä hiukan myös petyin siinä, miten Juulin ja Nikon lämpenevät välit jotenkin unohtuivat kirjan tapahtumien saatossa. 

Surunkantajien luona ei tarvinnut puhua. Sai itkeä tai vain istua ja katsoa sisäänsä ja ulos, menneisyyteen ja nykyisyyteen. Suru ja sen jakaminen eivät tarvinneet sanoja. Surulla oli erilainen ääni, se soi sanojen takana ja alla. (s. 264)

Eniten pidin Juulin sirkusmuistoista ja sadunomaisista Eduardo Hopean sirkukseen liittyvistä unista. Loppua kohti tihenevät juonenkäänteet, jossa todellisuus ja unet sekoittuvat tosissaan toisiinsa, alkoivat temmata minua taas hyvin mukaansa. Hyvin nappasin myös kirjan sanoman siitä, miten ihmissielut näivettyisivät ilman taidetta ja kulttuuria. Millaista olisikaan maailmassa, jossa kiellettäisiin esimerkiksi musiikki, tanssiminen ja kuvataide?

Unien sirkus on kirja surusta, tukahdetuista tunteista ja muistoista ja taiteen merkityksestä. Toki myös ystävyydestä ja  nähdyksi tulemisen tarpeesta. Näinkin moniulotteinen ja syvällinen nuortenkirja saattaa olla hyvinkin ensi vuoden kirjallisuuspalkintoehdokkaana, veikkaisin. Harmi vain, että tämä on nuorille vinkattavaksi vähän liian hankala.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Väki-trilogia: Elina Rouhiainen

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

Kirjokansi: Karoliina Tervonen

 Kirjokansi: Karoliina Tervonen. Tammi 2023

Kansi: Maya Hahto

"Kirjokansi kumartaa tyylillään romantiikan ajalle ja kansanperinteen tarinoille. Se kertoo turhamaisesta neiti Holmbergistä, joka on keplotellut viehätysvoimallaan tiensä seurapiireihin, vaikka onkin vain hienostunut taskuvaras ja petkuttaja.

Kun kotikaupunkiin hyökkäävät sudenturkkiset pedot, neiti pakenee fantastiseen seikkailuun, jossa viimeisetkin hattuhöyhenet haihtuvat.

Neiti Holmberg viihtyy ylellisyyksien täyteisessä elämässään loistavasti. Hän osaa taitavasti pyörittää laajaa ja anteliasta kosijakaartia lupaamatta mitään, mutta antaen kaikkien olla toiveikkaassa uskossa yhteisestä tulevaisuudesta, ainakin niin kauan kuin rahapussissa riittää roposia tai povitaskusta löytyy pihistettävää.

Kurjenpahkan seuraelämä tuntuu olevan kaukana sudenturkkisten vihollisten leimuavista taisteluista, kunnes koittaa päivä, jolloin mystinen paha saapuu satamakaupunkiin. Ja vie neiti Holmbergilta kaiken.

Alkaa huima kostoretki Pohjolaan, Tuonen valtakuntaan, kun nuori nainen seurueineen lähtee vaatimaan omaansa takaisin. Kätkeytyvätkö onni ja vauraus alisen maailman tuntureille?" (Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Olipas ihastuttavaa, että tartuin tähän Karoliina Tervosen esikoisromaaniin, vaikka alkuun epäröin. Pidän muuten myös tajuttoman paljon Maya Hahton suunnittelemasta kannesta, joka mukailee tarinaa täydellisesti. 

Pedot ovat saapumassa Kurjenpahkan satamakaupunkiin, tai näin päähenkilö, neiti Holmberg lukee paikallisesta aviisista. Neiti Holmberg rakastaa kauniita vaatteita ja seuraelämää, lumoaa innokkaat kosijat mutta ei huoli ketään aviomiehekseen, vaan tyhjentää onnettomien miespolojen taskut. Tämä nuorena orvoksi jäänyt nuori nainen ei kerro koskaan kenelläkään etunimeään. Hän on Herra Holmbergin hienoimmat puvut ja pukimet -liikkeen ompelijatar yksin kovaa kuria pitävän Herra Holmbergin armosta.

---"Mutta ette ymmärrä - kompassini - en ole kertonut teille kaikkea."(s. 48)

Neiti Holmberg on jälleen liehitellyt erästä päihtynyttä merimiestä, herra Lainekaria, varastaakseen tämän taskustaan arvokkaan taskukellon. Ikäväkseen hän jää kiinni, saa vihastuneet Lainekarin peräänsä, mutta pelastuu armollisen, mutta hyvin vihaisen Herra Holmbergin ansiosta. Kun Lainekari tulee myöhemmin liikkeeseen vaatimaan saataviaan, valehtelee neiti Holmberg piilottaneensa kellon - tai kompassin, kuten Lainekari sanoo. Oikeasti tuo kummallisesti hyrisevä kello on piilotettuna hänen rintojensa väliin. Herra Lainekari on vain ovelampi, eikä neiti Holmbergillä ole enää mahdollisuutta paeta avioliiton satamaa. Kunnes pedot tulevat kaupunkiin ja kaikki muuttaa suuntaansa.

Mutta mitä ovat nuo pedot? Ne ovat sudenturkkisia Pohjolan väkeä, jotka polttavat kyliä ja kylvävät kauhua mennessään. 

"Olen vain pahainen taskuvaras! Selvisin hädin tuskin Kurjenpahkan palosta hengissä. En pysty kamppailemaan petoja vastaan."(s. 79)

Rouva Lainekari lähtee yksinään pakomatkalle, törmää talonsa menettäneeseen kotitonttuun, jonka ajatuksesta he lähtevät kostoretkelle Pohjolaan. Koska Pohjolan väki tuhosi kylän ja talonhaltian rakkaan talon talonväkineen, he aikovat viedä kostoksi heiltä Sammon, tuon ehtymättömien rikkauksien taikakalun. Rouva Lainekarilla siintää jo silmiensä edessä kauniit vaatteet, korut ja asusteet, joita hän saisi Sammon avulla. Tontulla on myös narunnokassa yksi Pohjolan pedoista, jonka hän on napannut loitsunsa valtaan ja jota he nyt raahaavat perässään oppaanaan kohti Pohjolaa. Myöhemmin seurueeseen liittyy myös metsän kuningas, karhu, ja neuvokas peltomyyrä Pyllervo, joka pelastaa rouva Lainekarin näkin kynsistä.

Pääseekö seurue Pohjolaan ja löytävätkö he Sammon? Tuoko taikakalu onnea vai johtaako se vain kaaokseen ja sekasortoon, kuten Pohjolan asukas eli peto, tuttavallisemmin Marraskuu, yrittää seuruetta varoitella? 

"Etkö jo ymmärrä? Kun vaurautta kertyy liikaa yhteen paikkaa, tasapaino murtuu."(s. 166)

Kirjokansi on ihana yhdistelmä romanttista historiallista romaani, kansanperinnettä ja Taru Sormusten herrasta -henkistä fantasiaseikkailua. Myönnettäköön, että olin alkuun hieman pettynyt, kun suomalaisen mytologian elementit alkoivat tulla mukaan, sillä olin odottanut enemmänkin historiallista, cozy crime -henkistä tarinaa, ja muutenkin suomalainen kansanperinne on ollut aika vahvasti mukana useassa nuorten fantasiassa viime aikoina, mutta ihastuin tarinan edetessä seurueen jäseniin. Peltomyyrä Pyllervosta muodostui minun suurin suosikkini. Kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia persoonia: turhamaisuuteen tottunut rouva Lainekari, äreä ja kunnioitusta vaativa karhu, rohkea ja pippurinen Pyllervo, ujo ja lämminhenkinen Marraskuu ja ylpeä ja voimakastahtoinen kotitonttu. 

Mukana on myös haikeaa romanttista latausta, josta jää lämmin odottavainen olo. Kirjan loppu on sopivalla tavalla haikean surullinen, mutta toiveikas. Viehättävä fantasia, voisi olla oikea sana kuvaamaan Kirjokantta.

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan kansa

Kirjahullun päiväkirja

Lukihäirikkö

Samantyylistä:

Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Nevermoor-sarja: Jessica Townsend

Nevermoor - Morriganin koetukset: Jessica Townsend. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kuvittanut Beatriz Castro. Otava 2018. (Nevermoor #1)

Englanninkielinen alkuteos (2017): Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Lue tarina, jonka kaltaista ei ole.
Astu maailmaan, jonka kaltaista ei ole. 

Morrigan Korppi on syntynyt kirottuna. Hänen on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään, mutta merkillinen mies, Jupiter Pohjoinen, kiidättää hänet taianomaiseen kaupunkiin nimeltä Nevermoor.

Jupiter on valinnut Morriganin osallistumaan kokeeseen, jossa sadat lapset pyrkivät Nevermooria hallitsevan taikajärjestön jäseniksi. Toisin kuin kilpailijansa, Morrigan ei kuitenkaan löydä itsestään erityiskykyä. Hänen on keksittävä keino läpäistä koe – tai palattava kohtaamaan kohtalonsa.

Fantastinen sarjanavaus täynnä seikkailua ja mielikuvitusta koukuttaa uuden lukijasukupolven!" (Otava)

Oma arvio: 

Minun ei pitänyt alunperin lukea tätä kirjaa ollenkaan. En innostunut Otavan kirjakatalogissa olevasta kirjan esittelystä, mutta sitten tämä kirja alkoi vilahdella Facebook-feedissäni muiden bloggaajien ansiosta, ja uteliaisuuteni sittenkin heräsi. Lähinnä Harry Potter -viittaukset saivat minut viimein tarttumaan kirjaan, sillä tuollaiset vertaukset klassikkokirjasarjaan ovat yhtä aikaa vaarallisia että kiehtovia. Kirjan kääntäjä on kaiken huipuksi Jaana Kapari-Jatta, joka on saanut kiitosta Harry Potter -sarjan käännöksistään.

Hän toivoi, että se tapahtuisi kivuttomasti. Hän oli lukenut jostain, että kirotun lapsen kuolema oli yleensä nopea ja rauhallinen - ihan kuin nukahtaisi. (s. 46)

Ennakkoajatusten vuoksi minun oli hyvin hankala olla vertaamatta kirjaa Harry Potteriin. Ja kyllähän niitä yhtäläisyyksiä alkaa löytyä etsimättäkin. Jo alkuasetelma on samankaltainen: yksitoistavuotias, kirousta kantava lapsi ja perheessään väärinymmärretty,  jolle tulee yllättävä kutsu outoon maahan. Vaikka uusi asuinpaikka hotelli Deukalionissa ei ole varsinainen opinahjo Tylypahkan tapaan, on tytön käytävä läpi eräänlaisia pääsykokeita eli koetuksia päästäkseen Meineikkaaseen seuraan, joka on Morriganin suojelijan, Jupiter Pohjoisen mielestä tavoittelemisen arvoinen asia. Koetuksista tulee minulle mieleen Veronica Rothin Outolintu-trilogiassa esiintyneet Uskaliaiden kokeet, joissa käytettiin myös hyväksi ihmisen pelonsietokykyä erilaisissa pelkomaisemissa. Morrigan joutuu myös käymään lävitse pelkokoetukset päästäkseen Meineikkaaseen seuraan, joskin ne eivät niin mässäile henkilökohtaisilla peloilla.

Hotelli Deukalion on talo, jossa tapahtuu Tylypahkan tapaan kummallisuuksia, mutta on edelliseen verrattuna minusta monin verroin kiehtovampi. Rikkoutuneen kristallikruunun tilalle kasvaa aikanaan uusi lamppu, talon vahtimestari on iso puhuva  jättiläiskissa eli magnifikatti Fenestra, Morriganin huoneen sisustus mukautuu päivittäin Morriganin ajatuksiin ja on täten aina erilainen, talossa on kammottava varjohuone, jossa varjot alkavat elää omaa elämäänsä ja kaikista parasta on sauhubaari, jossa on saatavilla erilaisia tuoksusavuja mielentilan ja tarpeen mukaan. Nevermoor itsessään on myös kiehtova valtakunta, jossa kuljetaan nopeilla Meitroilla ja huvitellaan hyppäämällä sateenvarjon avulla katolta.

"Astu arkailematta", Morrigan kuiskasi.

Sitten hän sulki silmänsä.

Ja hyppäsi.

Tuuli otti hänet syleilyynsä. Morrigan tunsi vahvan adrenaliinihyöyn pudotessaan maata kohti, kylmän ilman piiskoessa hiuksia kasvojensa ympärillä, ja laskeutui lopulta tukevasti seisaalleen. (s. 86)

Kuten Harry Pottereissa, myös Morriganin koetuksissa päähenkilö löytää talosta ystävän, mutta vastapainoksi myös kiusanhengen riippakivekseen. Morrigan ystävystyy kilpakumppaniinsa, Pihlaja-nimiseen poikaan, joka on erityisen taitava käsittelemään lohikäärmeitä. Sitten se pakollinen vihollinen - kaunis ja lahjakas laulaja Noelle, jonka kieli on miekkaa terävämpi. Morrigan luulee myös Sointu-nimistä tyttöä vihollisekseen, kunnes käy ilmi, ettei hän ehkä olekaan sitä. Sointulla on hyvin erikoinen  kyky, joka paljastuu viimeisessä koetuksessa ja lyö kaikki muut ällikällä.

Pihlaja antoi ystävyytensä kuin se ei olisi merkinnyt mitään. Hän ei voinut mitenkään arvata, että se merkitsisi kaikkea. (s. 155)

Morrigan on henkilöhahmona sympaattinen ja samaistuttava, jonka itsetuntoa on kalvanut koko lapsuuden kirotun lapsen leima. Kun hän alkaa päästä siitä, hänestä tulee hyvin rohkea tyttö. Jupiter Pohjoinen on erikoinen, yhtä aikaa isällinen ja kaverillinen suojelija Morriganille, ja pidän hänestä kirjassa eniten. Pihlaja on vekkuli poika, joka on Morriganin ystäväksi mainio. Niin, ja sitten se pahis - tottahan toki tässäkin kirjassa on se tyyppi, josta ei saisi ääneen puhua. Kuten Harry Potterissa on kamala Voldemort, Morriganin koetuksissa se on meinioseppä, tyyppi, joka kylvää tuhoa ympärilleen.

Jotkut sanovat, että meinioseppä kääntyi nurinpäin ja sen sisäinen pimeys on nyt ulkopuolella kaikkien nähtävissä. Sanotaan, että se on kammottavasti epämuodostunut niin, että hampaiden ja silmänvalkuaisten valkoisuus on muuttunut mustaksi kuin hämähäkillä. Että sen iho on harmaantunut ja hajoamistilassa niin kuin sen hajoava sielukin. (s. 223)

Nevermoor - Morriganin koetukset on eittämättä mukaansatempaava ja viihdyttävä kirja. Vaikka alkuun minua ärsyttää samankaltaisuudet Harry Potterin tarinoihin, huomaan kirjassa olevan kuitenkin ihan oma maailmansa, jossa seikkaillaan kiehtovasti eri rinnakkaismaailmojen välillä. Morriganin elämä erikoisessa hotelli Deukalionissa on kiintoisaa, ja koetukset Meineikkaan seuran jäseneksi vauhdikkaita. Seuran jäsenyydestä kilpailevien lasten erikoiskyvyt ovat hauska lisä, ja koko kirjan ajan tietysti jännittää, mikä on Morriganin salattu kyky. Niin, mikähän se on? Sen tietää vain Jupiter Pohjoinen.

Hän empi hetken ja kysyi sitten - yritti vielä viime hetkellä hätäpäissään ja epätoivoisena saada vastauksen ennen kuin koko Trollosseum tietäisi sen - "Mikä se on, Jupiter? Mikä on minun kykyni?" (s. 321-322)

Vaikka arvioni kirjasta on vertaileva, en ala arvottamaan, kumpi on parempi: Harry Potter - vai Nevermoor-sarja. Molemmissa on omat puolensa, ja kirjat ovat kuitenkin maailmoiltaan kovin erilaisia. Pidän siitä, että Nevermoor-sarjan keskiössä on tyttösankari. Jään kovasti odottamaan jatkoa tähän sarjaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjoihin kadonnut
Siniset helmet
Lukuaikaa etsimässä
Vuosi kirjoitusharjoituksia

Meinioseppä - Morriganin kutsumus: Jessica Townsend. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Otava 2019 (Nevermoor #2)

Englanninkielinen alkuteos (2018): Wundersmith - The Calling of Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Astu Nevermooriin – kaupunkiin, jossa mielikuvitus ja toivo heräävät eloon

Vuoden odotetuin jatko-osa!

Morrigan Korppi ja Pihlaja Swift ovat läpäisseet vaaralliset koetukset ja ovat nyt Nevermoorin Meineikkaan Seuran koulutettavia. Mutta Morriganin taival maagisessa Nevermoorissa, sen salaisuuksien keskellä on vasta alussa. Pian käy selväksi, että kaikkea taikuutta ei suinkaan käytetä hyvään…"(Otava)

Oma arvio: 

Hiukan minua etukäteen jännitti, pystyisikö tämä Nevermoor-sarjan toinen osa kietomaan lukijan seikkailun ja taianomaisen maailman pyörteisiinsä niin tehokkaasti kuin avausosa Nevermoor - Morriganin koetukset. Edellisessä osassa kirjan lopussa Morrigan saa tietää olevansa yksi kautta aikojen kammoksutuista Meiniosepistä, ja tämä onkin kirjan päällimmäisin teema, kuten nimikin jo paljastaa.

Meinioseppä - Morriganin kutsumus alkaa hyvin samantyyppisesti kuin Harry Potter ja Viisasten kivi (anteeksi, en voi välttää vertailua), nimittäin koulun aloituksella, erilaisten hauskojen ja erikoisten oppiaineiden esittelyllä ja ryhmähengen hapuilevalla muodostamisella. Myös Meineikkaan seuran koulutettavat käyttävät koululle siirtymiseen omaa meitroasemaa (919, joka on myös Morriganin yksikön numero), jossa heidän saattajansa neiti Hilpiä heitä joka päivä odottelee. Lapset saavat tutustua koulun pelottavaan oppilasemäntä Peurapuroon, jolta ei juurikaan sympatioita heru. Mikä kammottavinta, Peurapurolla on myös toinen persoona, mystisten alojen oppilasemäntä Nurkkanummi, joksi muuntautuminen on kammottavaa katsottavaa ja kuunneltavaa: mongerrusta ja luiden rutinaa.

Erittäin Kunnianhimoisten Nuorten Tavoitteenasettelu- ja Saavutuskerho, joka kokoontui maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja torstaina illalla ja sunnuntaina koko päivän ei kuulostanut Morriganista mukavalta. Sen sijaan hän arveli, että saattaisi liittyä Äärimmäisen Anonyymeihin Introvertteihin, joka lupasi ettei minkäänlaisia kokouksia tai tapaamisia järjestettäisi milloinkaan. (s. 70)

Meineikkaan seuran koulutukseen kuuluu vaikka ja mitä kiehtovia oppiaineita lohikäärmeratsastuksesta aarteensukellukseen, mutta Morriganin harmiksi Peurapuro päättää, että Meiniosepän on hyödyllistä opiskella vain sitä, mikä tekee Meiniosepistä vaarallisia - että hän tietäisi paikkansa. Katalien meineikkaiden tekojen historiaa opettaa Morriganille hidastempoinen professori Hemingway Q. Onstald. Hän on meiläin eli puoleksi ihminen ja puoleksi kilpikonna, enemmän kuitenkin ihminen. Jatkossa Morrigan joutuu siis kärsimään kuivilla oppitunneillaan, kun muut yksikön jäsenet opiskelevat monipuolisia ja kiehtovia oppiaineitaan. Kaiken huipuksi muut tuntuvat pelkäävän ja karttavan Meiniosepäksi paljastunutta opiskelutoveriaan, tai kaikki paitsi Sointu ja Pihlaja.

Yksikkö 919:n jäsenet valmistautuvat yhdessä loppukoetukseensa, joka tekee heistä lopullisesti Meineikkaan seuran täysivaltaisia jäseniä. Koetus tehdään yhteistyössä ja siinä mitataan lojaalisuutta toisia kohtaan. Harmikseen ryhmä saa vain ennen koetta salaperäisiä nimettömiä uhkauslappusia, jossa vihjataan paljastaa heidän salaisuutensa kaikille (koskenee Morriganin Meinioseppyyttä, josta ei siis tiedä kuin Morriganin oma yksikkö), jos he eivät vuorollaan suorita lapussa annettua tehtävää. Lisäksi Nevermooria piinaa oudot katoamiset,  joilta eivät lopussa enää välty Morriganin yksikön jäsenetkään.

PIRUNPIHA

VAROKAA!

MAANTIETEELLISTEN ERIKOISUUKSIEN RYHMÄN

JA NEVERMOORIN NEUVOSTON

MÄÄRÄYKSESTÄ

TÄMÄ KATU ON JULISTETTU

PUNAISEN HÄLYTYKSEN KIEROKUJAKSI

(ERITTÄIN VAARALLINEN METKU JA

MAHDOLLISUUS VAURIOON SISÄÄN ASTUTTAESSA)

SISÄÄNKÄYNTI OMALLA VASTUULLA (S. 225)

Kirjassa on niin paljon kiehtovia yksityiskohtia, että voisin kirjoittaa niistä oman romaanin. Minua kiehtoo erityisesti Nevermoorin kiehtovat kadut ja kujat, joilta löytyy erikoisia Kierokujia. Ne on merkitty varoituskyltein, ja niistä pääsee paikkoihin, joihin ei muualta pääse. Kierokujalle mennessään joutuu käymään läpi erittäin ikävän metkun, joka voi olla vaikka kokoajan kutistuva tila, kamala pahoinvointi, pää alaspäin roikkuminen tai joku muu. Kierokujan kautta Morrigan tulee vahingossa löytäneeksi Kammotorin, jonka olemassaolosta vain huhutaan.

Kaikkien kasvot kääntyivät Morriganiin päin. Tuttu tunne luikerteli Morriganin niskassa ja sillä hetkellä hän tajusi odottaneensa sitä. Alkaen ensimmäisestä päivästä Meiseussa, alkaen Paximus Onnin katoamisesta, kirottu tyttö, joka edelleen eli jossakin Morriganin sisuksissa, oli odottanut tätä. Syytöstä. (s. 194)

Kirjan pääteemana on kuitenkin Morriganin omien kykyjen löytäminen ja Meinioseppyytensä hyväksyminen. Onko hänkin läpeensä paha, niinkuin Onstald kirjoissaan kaikista Meiniosepistä opettaa? Oppiiko hän käyttämään ja hallitsemaan omaa voimaansa, Meiniotaan? Mitä kaikkien kauhistelema Meinioseppä Ezra Viima haluaa Morriganista?

Älkää puhuko hänestä kuin hän olisi hirviö. (s. 204)

Turhaan siis pelkäsin ja jännitin, sillä tämä Nevermoor-sarjan toinen osa on vähintääkin yhtä kiehtova, ellei jopa kiehtovampi kuin avausosansa. Tätä sarjaa mielelläni suosittelen niin ala- kuin yläkoululaisillekin lukijoille. Ei ole myöskään aikuisilta kielletty.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja vlogeissa: 

Kirjahilla 

Kirjoihin kadonnut 

Siniset helmet

Kalenterikarju (Mikon ja Miken kirjakerho)

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

31. Kirjassa kuljetaan me(i)trolla

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

13. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Onttorokko - Morriganin ajojahti: Jessica Townsend. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta (riimit Oona Kapari). Otava 2021 (Nevermoor #3)

Englanninkielinen alkuteos (2020): Hollowbox - The Hunt for Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Odotettu paluu taianomaiseen Nevermoorin maailmaan.

Morrigan on nyt valmis täyttämään rohkeasti kohtalonsa meinioseppänä. Nevermooria koettelee kuitenkin tuntematon tauti, johon sairastuneet käyttäytyvät järjettömästi ja vihamielisesti. Uhrimäärän kasvaessa myös sekasorto yltyy. Morriganin tehtäväksi lankeaa parannuskeinon selvittäminen. Hän ja hänen rakastamansa kaupunki ovat suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen.

Sarjan aiemmat osat, Nevermoor - Morriganin koetukset ja Meinioseppä - Morriganin kutsumus, saavuttivat huippusuosion kahmien maailmalla lukuisia palkintoja ja valtavasti ylistystä."(Otava)

Oma arvio: 

Aloitin tämän kolmannen Nevermoor-sarjan osan jo kesäkuussa, mutta jotenkin tämä sitten jämähti minulla pitkäksi aikaa yöpöydälleni keskeneräisenä. Minulle on ollut hankalaa viime aikoina lukea ns. lapsellista fantasiaa (oma termini), sillä kaipaisin kuitenkin juoneen mukaan muitakin elementtejä kuin fantasiamaailmoja ja seikkailua, esimerkiksi juuri sitä romantiikkaa, joka vallitsee nuorten aikuisten urbaanissa fantasiassa. Nevermoor-sarja keskittyy kuitenkin Morriganin ja hänen ystäviensä seikkailuihin eikä romantiikkaa tarinaan ole vielä ainakaan herunut. Otin itseäni niskasta kiinni ja luin tämän yöpöydältä häiritsemästä - ja onhan tämä ihan hirmuisen viihdyttävää luettavaa sittenkin, vaikka rakkaus ei sivuilla räiskykään.

Ensimmäistä kertaa ikinä Meiseu kävi järkeen, ja Morrigan kävi järkeen siinä. (s. 130)

Onttorokko vie lukijansa nyt uuteen opinahjoon, sillä Meiniosepäksi paljastunut Morrigan pääsee opiskelemaan Meiseun tavallisten opintojen lisäksi muista erillään Viheliäisiä aloja. Kahden eri persoonan Nurkkanummi/Peurapuro näyttää nyt taas uuden ilmentymänsä Mogille muuttumalla Rook Roosenfeldiksi, Meineikkaiden alojen oppilasemännäksi. Aliyhdeksännessä sijaitseva opinahjo on jotain uutta ja ihmeellistä. Viimeinkin Morrigan pääsee omiensa joukkoon ja tutustuu samanhenkisiin tyyppeihin. Aliyhdeksännessä kellarinörteiksi kutsutut Aliyhdeksännen tutkijat, joista varsinkin kettumei Sofia tulee Morriganille hyvin läheiseksi ystäväksi. Nyt Morrigania arvostetaan ja jopa palvotaan, toisin kuin muut yksikkö 919:n oppilaat, jotka ovat alkaneet hyljeksiä Meinioseppä Morrigania, koska hänen takiaan heidän täytyy salata Nevermoorin olemassaolo ihmisiltä.

Morrigan huokaisi ärtyneenä jo ennen kuin oli astunut askeltakaan. Totta kai hän seuraisi pelottavaa muukalaista pimeitä portaita alas salaiseen kellariin. Totta kai. (s. 99-100)

Morriganin opiskelu on erittäin kiehtovaa ja erilaista: aavetuntien avulla hän pääsee matkustamaan ajassa menneisyyteen ja osallistumaan oppitunneille menneisyyden Meinioseppien kanssa. Uudet opinnot meinaavat kuitenkin viedä Morriganin ystäviä loitommalle. Opiskelun iloa varjostaa myös mystinen sairaus, joka alkaa vaivata meiläimiä. Morrigan joutuu todistamaan, kuinka meitrossa Juvela De Flimsen silmät hohkaavat yhtäkkiä vihreätä valoa ja hän käy mielipuolena ihmisten kimppuun, jonka jälkeen hänestä ikään kuin katoaa virta ja hän lyyhistyy maahan. Pian alkaa tapahtua vastaavia muuallakin - meiläimiä riivaa jokin outo tauti, ja ihmiset alkavat tietenkin pelätä ja kammoksia meiläimiä. Tauti nimetään onttorokoksi, sillä kohtauksen saatuaan meiläimestä tulee kuin ontto kuori, joka joutuu viettämään pitkän aikaa sairaalassa toipilaana. 

"Kultaseni, sinä jos joku tiedät, että ihmiset vihaavat sitä, mitä pelkäävät, ja eniten he pelkäävät sitä, mitä eivät ymmärrä.---" (s. 165)

Morrigan ei myöskään uskalla kertoa muille, saati Jupiterille, että kaikkien pelkäämä Meinioseppä Ezra Viima on ottanut yhteyttä häneen ja tarjoutunut opettamaan Mogille käyttämään meiniotaan eli voimiaan oikein. Toisaalta Morrigan ei halua olla missään tekemisissä Nevermoorista karkotetun julmurin kanssa, mutta toisaalta häntä kutkuttaa ne taidot, mitä Viima voisi hänelle opettaa. Pian Morrigan kuitenkin huomaa, että auttaakseen meiläimiä hänen on tehtävä yhteystyötä vihollisen kanssa. Onnistuuko Morrigan pelastamaan meiläimet? 

Nouse ylös, se sanoi. Kukaan ei tule avuksesi. (s.143) 

Kirjan juoni nappasi minut kyllä alkunihkeilyn jälkeen mainiosta mukaansa ja viihdyin kovasti juonivetoisen tarinan parissa. Nevermoorin maailmassa on paljon kiehtovia yksityiskohtia, joista tietysti mielenkiintoisin on ollut alusta asti hotelli Deukalion erikoisine, eläväisine huoneineen ja persoonallisine henkilökuntineen. Onttorokon piinatessa Nevermooria Deukalionin juhlat laitetaan tauolle, mitä rakennus loukkaantuu syvästi ja alkaa kuolettaa huoneitaan yksi kerrallaan. Talo kuitenkin välillä yrittää vihjailla asukkailleen, mikä heitä voisi piristää, ja järjestää muun muassa sopivaan aikaan kaikille pyjamabileet. Asuapa tuollaisessa talossa! Myös vierailu Maahiskirjastossa on melkoinen elämys; se kun on täydellinen kopio Nevermoorin kaupungista, mutta siinä kaikki kadut ovat täynnä kirjoja. Kirjatkaan eivät ole ihan tavallisia, sillä niissä asuvat kirjojen asukit voivat joskus päästä karkuun, jota varten on kirjataistelijat. Morrigan kumppaneineen joutuukin kirjastovierailullaan ällöttävien loisten hyökkäyksen kohteeksi.

Täytyy muistaa olla ärtynyt huomenna, hän ajatteli ennen kuin vajosi uneen. (s. 361)

Morrigan on urhea ja itsepintainen tyttö, joka välittää muistakin kuin itsestään. Hän tekee kuitenkin kokemattomuudessaan vielä paljon virheitä, joista saa sitten maksaa muiden halveksunnalla ja moitteilla. Hän kuitenkin kehittyy taidoissaan kirjan edetessä ja lopussa saa tehtyä oikean sankariteon.

Toivottavasti sarja jatkuu pian!

Arvosanani 4+ 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Kirjahilla

Unelmien aika 

Hopeasyntyinen - Morriganin arvoitus: Jessica Townsend. Suomentanut Peikko Pitkänen. Otava 2026 (Nevermoor #4)

Englanninkielinen alkuteos (2025): Silverborn - The Mystery of Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Morriganin elämä mullistuu, kun hänet kutsutaan Nevermoorin loisteliaaseen Hopeakortteliin.

Yltäkylläisyyden keskeltä paljastuu perhesalaisuus, joka vie Morriganin valkoisiin häihin, kultaisen lohikäärmeen luo ja verenpunaisen lammen äärelle.

Kasvavat meinioseppävoimat sekä synkkä arvoitus menneisyydestä uhkaavat viedä ystävät kauemmas juuri silloin, kun Morrigan heitä eniten tarvitsee. Ratkaisu on löydettävä ennen keskiyötä.

Rakastettu Nevermoor jatkuu neljännellä osalla. Lukuisia palkintoja voittaneesta sarjasta on tekeillä myös elokuva." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Hyvää kannattaa odottaa! Viisi vuotta on jo vierähtänyt edellisen Nevermoor-sarjan suomennoksesta, joten olipa mahtavaa saada käsiini muhkea, hopeanhohtoinen sarjan neljäs osa Hopeasyntyinen - Morriganin arvoitus. Hiukan tietysti taas jänskätti, miten kauan minulla menee reilut 600-sivuisen kirjan lukemiseen, mutta eihän siinä mennyt kuin pari viikkoa. Kirjan alussa oli hiukan takeltelua muistellessani, mitä tapahtuikaan edellisissä osissa, mutta puolen välin jälkeen koin sen mystisen kirjan imun ja tarina alkoi viedä tätä tätiä mennessään.

(JUONIPALJASTUKSIA!)

Neljättätoista syntymäpäiväänsä lähestyvä Morrigan kantaa nyt salaisuutta liittyen pelättyyn meinioseppä Ezra Viimaan, jonka oppilaaksi tämä on alkanut. Mogin suojelija Jupiter Pohjoinen ei vielä tiedä, että Morriganille ei riitä Meiseun meinio-opetukset, vaan hän haluaa oppia itse mestarilta. Olihan Ezra Viima myös apuna Onttorokon parantamisessa. Morrigan saa tuta, miltä tuntuu muiden ihmisten kielteiset asenteet Meinioseppää kohtaan, sillä mielenosoittajat iskevät keskiyön mustan paraatin aikoihin kyltteineen. Paraatin tarkoituksena on houkutella synkiöitä esiin, mutta tämä operaatio hiukan vesittyy Meinioseppää halveksuvien tyyppien aiheuttaman härdellin jälkeen.

Hän oli edelleen oma itsensä ja Viima oli Viima, mutta kun Viiman voima nojasi hänen voimaansa Seitin läpi, se tuntui voimakentältä. Siltä kuin hän pystyisi mihin vain, luomaan mitä vain, olemaan mitä vain. Se oli suurenmoinen ja vaarallinen tunne. (s. 442)

Yllättäen Morrigan saa kutsun vaikutusvaltaisten Kultasten suvun kartanolle, joka sijaitsee hienolla Hopeaseudulla. Paljastuu, että hänen äitinsä Meredith on ollut yksi Kultasten sisaruksista, eli Morrigan on itsekin hopeasyntyinen, Nevermoorin aatelinen. Hän tutustuu äitinsä sisaruksiin Margotiin, Mirjamiin ja Vienostiinaan, joka on pian avioitumassa lohikäärmeratsastaja Dario Rinaldin kanssa. Luonnollisesti he haluavat Morriganin mukaan häihin. Ensikohtaaminen ei vain mene toivotunlaisesti, sillä isoäiti lady Mallory ei vaikuta ollenkaan iloiselta lapsenlapsensa näkemisestä, ja hermostunut Morrigan päästää meinionsa valloilleen. Hän palaa suruissaan hotelli Deaukalioniin, mutta myöhemmin lady Margot tulee hakemaan häntä takaisin. He eivät ole suinkaan pelästyneet, vaan ovat vaikuttuneita Morriganin meiniotaidoista.

"Totuuden kertomisen ei pitäisi olla monimutkaista, Jupiter! Pitää vain päättää olla valehtelematta." (s. 137)

Jupiter Pohjoinen on ollut kiireinen ja tuntuu olevan koko ajan menossa. Häntä hiertää erityisesti Morriganin lähentyminen Kultasten kanssa, sillä hän ei usko heidän vilpittömyyteensä. Tämä alkaa hiertää Morriganin ja Jupiterin välejä, ja he ajautuvat jatkuviin riitoihin. Morrigan on myös vihainen Jupiterin salailusta, sillä hän oli koko ajan tiennyt Kultasten olemassaolosta.

Vienostiinan ja Darion häät ovat valtaisi spektaakkeli ja Morriganin pää on pyörällä. Äitinsä vanhaan persikkaiseen mekkoon pukeutunut Mog tutustuu nuoreen Lottieen ja Louisiin, jotka pelastavat tytön tylsyydeltä aikuispainotteisessa juhlassa. Kohua aiheuttaa esiintyjäksi valittu Mimi Mahti, joka on Morriganin vihollisen Noellen perheelleen pahennusta aiheuttanut isosisko. Hiukan omaa rauhaa hakiessaan Morrigan sattuu kuulemaan jotakin, mikä ei hänen korvilleen ole tarkoitettu. Tästä järkyttyneenä hän palaa muun hääväen joukkoon katsomaan päänäytöstä, jossa Dario esittää lentonäytöksen lohikäärmeellään Laskeutuu veden pinnalle kuin Merilintu. Paitsi että... näytöksen päätyttyä rantaan lipuvassa lohikäärmeveneessä makaa Darion verinen ruumis. Kuka lensi lohikäärmeellä, jos ei Dario itse, ja kuka surmasi sulhasen?

Tästä alkaakin sitten salapoliisihommat, kun Morrigan pääsee ystäviensä Sointun ja Pihlajan kanssa vauhtiin. Alkuun epäillään hääjärjestelijää, mutta se otetaan pois laskuista hyvin pian. Morriganin on selvitettävä murhaaja, varsinkin kun hän sattui kuulemaan mitä kuuli hääjuhlan aikana. Jupiter saa kuulla Mogin salapoliisihommista eikä ilahdu tästäkään. Lopulta välit tulehtuvat niin, että Morrigan muuttaa kokonaan Kultasten kartanoon. Mikäs siellä asuessa, kun kaikki on niin hienoa. Hopeaseudulla asuvat tyypit ovat vannoutuneet olemaan tekemättä töitä, ja juuri sen vuoksi esimerkiksi musiikkiuran valinnutta Mimi Mahtia paheksutaan. Joka on muuten kadonnut mystisesti Darion murhan jälkeen...

"Tahdon tietää TOTUUDEN. Tahdon saada selville, kuka äitini todella oli."(s. 440)

Olipas Townsend kirjoittanut mahtavan jatko-osan, jälleen kerran! Hauskaa, miten tässä oli isossa roolissa murhamysteeri, ja juuri se veti minua kuin pässiä narusta. Morriganin ja Jupiterin välien kiristyminen muistutti perinteistä teini-ikäisen kapinointivaihetta ja itsenäistymistarvetta, ja muistutti lukijalle, että Morrigankin on taikavoimistaan huolimatta tavallinen teini. Morrigan kipuilee sen asian kanssa, miten hän kertoisi muutenkin ärtyneelle Jupiterille yhteistyöstään Viiman kanssa. Kultasten kartanossa hän tuntee viimein pääsevänsä lähemmäs äitiä ja sukuaan, tuntee olevansa hyväksytty, mutta kaipaa välillä hotelli Deukalioniin omaan huoneeseensa. Kaikki yritykset tehdä sovinto Jupiterin kanssa tuntuvat menevän pieleen. Jokin kuitenkin tätien käytöksessä epäilyttää, etenkin lady Margotin.

"Halusin vain, ettei maailma olisi sinua kohtaan julma ja tyly." (s. 522)

Pidän siitä, ettei tarinaan ole sotkettu rakkauskuvioita, vaan mukana on paljon ystävien välistä yhteistyötä ja Jupiterin ja Morriganin välien selvittelyä. Liekö myöhemmin Morriganillekin tulee ihastumiskuvioita mukaan, sitäpä ei tiedä? Kirjan henkilöissä on myös otettu huomioon identiteettien monimuotoisuus.

"Emme ole ihan varmoja siitä, mikä sen alkuperäinen tarkoitus oli tai oliko sellaista ylipäätään. Mutta lyhyesti sanottuna syyllisynkkö lymyilee Nevermoorin laitamilla ja syö ihmisten syyllisyyttä." (s. 355)

Fantasiapuolella mukaan tulee uusia olentoja, kuten nuo alussa esitellyt synkiöt sekä valtava, pelottava Syyllisynkkö, joka pidetään kurissa syöttämällä sille säännöllisesti kekrinä järkätyn paraatin aikana kerättyjä synkiöitä. Hotelli Deukalion pääsee taas esittelemään erikoisuuksiaan esimerkiksi luomalla Morriganin huoneeseen valtavan puun kavereiden tullessa yökylään. Välillä Morrigan käy treenaamassa Viiman kanssa meiniotaan seitin avulla luodun yhteyden kautta.

Käsittääkseni Nevermoor-sarja jatkuu yhä vaan, kuten kirjan lopustakin voisi päätellä. Toivottavasti saadaan viides osa hiukkasen nopeammin kuin tämä neljäs. 

Tämä osa on mielestäni tähänastisista paras osa!

Annan tälle arvosanaksi 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Harry Potter -sarja: J.K. Rowling 

 

Koutamäen noita -sarja: Seita Rönkä

Koutamäen noita: Seita Rönkä. Haamu 2018. (Koutamäen noita #1)

 Kansi: Marjo Nygård

"Lone on omalaatuinen tyttö, jolla on kaksi äitiä, yksi isä ja hevoshullu pikkusisko. Lone asuu Koutamäen kylässä, jossa kaikki tuntevat kaikki ja juorut ravaavat nopeammin kuin sysimusta arabialaisori.

Kun Koutamäelle muuttaa upporikas kaunotar, kylän juorupata porisee yli. Kuka on neiti Bergström? Mistä hän tuli ja miksi? Onko hän tavallinen nainen vai noita?

Lonen kesästä tulee vähintäänkin epätavallinen. Päänvaivaa tuottaa neiti Von Noidan omituisen älykäs hevonen ja naapuriin kesätöihin rantautunut Oliver, joka tuntuu kummallisen tutulta.

Mikä on hevosen arvoitus? Mitä uusi asukas salailee? Ja miksi ihmeessä rauhaa rakastava Lone on yhtäkkiä korviaan myöten sekaantunut tähän outoon soppaan?

Juhannustaikojen aikaan tyynyn alle nakatun kukkakimpun nahistuminen enteilee vaaraa, jota kohti Lone on kulkemassa. Täyttä laukkaa.

Hetken näytti siltä, että koko hevonen oli mustakiteisessä huurteessa, sen ääriviivat väreilivät. Sitten illuusio katosi." (Haamu)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=XYEvPaSNnOQ

Oma arvio:

Aloittelin tämän kirjan pääsiäisen aikaan, johon tämä sopiikin noitamaiselta teemaltaan kuin nakutettu. Kirjassa ei kuitenkaan vilisemällä vilise noitia, vaikka nimestä voisi päätellä. Se on enimmäkseen jännityksen- ja lievän kauhunsekainen tarina introvertistä Lone-tytöstä, joka asuu yhdessä kahden äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa. Naapuriin muuttanut hienosteleva, syrjäänvetäytyvä Katariina Bergström kiehtoo Lonea, eikä sitä vähennä kyläläisten juoruilut, joiden mukaan tämä olisi noita. Lone tutustuu Katariinan mustaan hevoseen, jonka kanssa tälle kehittyy erikoislaatuinen ystävyys - he voivat jopa keskustella keskenään. Musta vie Lonen selässään erikoiseen paikkaan, jonne Lone ei löydä omin päin.

Kuva: Pixabay

Lonessa ja neiti Bergströmissä on oikeastaan paljon yhteistä - kumpikaan ei ole järin seurankipeitä - joten Bergström pyytää yllättäin Lonelta apua eläinten hoitamisessa, kun tämä on asioillaan. Työsuhde vaatii kuitenkin ehdotonta vaito-olovelvollisuutta. Lone tulee huomaamaan, että Bergströmin talossa tapahtuu paljon outoa, eikä kaikkien ovien taakse hänellä ole pääsyä. Musta-hevosen hoidosta Lone nauttii kovasti, ja myös lähistön kanalassa työskentelevä Oliver alkaa kiehtoa jännällä tavalla. Mutta sitten Lone mokaa pahasti, suututtaa neiti Bergströmin, sairastuu ja löytää itsensä hyvon oudosta tilanteesta.

Kauhu täytti sydämeni, sillä olin varma siitä, että Mustalle oli tapahtunut jotakin. (s. 150)

Minun oli hiukan hankala päästä kirjassa alkuun, pidin juonta alussa hiukan tylsähkönäkin, mutta loppua kohti viihdyin jo tarinan parissa paremmin. Moni asia jäi kuitenkin melko harmillisesti kesken ja epämääräiseksi. Olisin kaivannut Lonen ja Oliverin suhteen etenemistä hiukan pidemmälle ja myös Musta-hevosen arvoitus selitettiin turhan yksioikoisesti. Lonen kahden äidin perhe rikkoo hienosti perinteistä nuortenkirjojen perhestereotypiaa, mutta perhesuhteita ei olisi tarvinnut minusta selitellä ja perustella niin paljon, saati  Lonen introverttiyttäkään. Ne olisivat tulleet ilmankin lukijan tietoisuuteen tarinan edetessä. Minua myös hiukan ihmetytti Musta-hevosen elimen kuvaukset kirjassa, tämä taisi toistua parikin kertaa. Varsinkin kun lopussa paljastuu totuus hevosesta.

Koutamäen noita on napakka, 200-sivuinen lukupaketti noin yläasteikäiselle nuorelle, joka haluaa kirjassa olevan hiukan fantasiaa, muttei liikaa, vähän mystiikkaa ja kauhumaista jännitystä ja ripauksen romantiikkaa.

Pidän kovasti Marjo Nygårdin tunnelmaan sopivasta kannesta, sille erityismaininta.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjakaapin kummitus 
Kirjahullun päiväkirja 
Kirjan vuoksi 

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Loitsun voima: Seita Rönkä. Haamu 2020. (Koutamäen noita #2)

Kansi: Marjo Nygård

"Lone asuu Koutamäen kylässä naapurinaan Katariina-noita ja yliluonnollinen muodonmuuttaja, hevonen nimeltään Musta.

Syksyinen arki täyttyy rauhallisista rutiineista. Yläkoulun lukuvuosi on alkanut ja noitaopinnot etenevät vauhdikkaasti. Kaiken vapaa-aikansa Lone viettää Mustan kanssa. 

Elämä näyttää olevan mallillaan, kunnes kalmanväki alkaa liikuskella Lonen läheisyydessä. Synkänharmaat hahmot tuntuvat odottavan jotakin.

Pian Lone ymmärtää, että hänen on pakko oppia lisää noitataitoja, eikä aikaa ole hukattavaksi. Kalmanväki tahtoo uhrinsa. Mutta kenet?(Haamu)"

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=t8849Spp6rM 

Oma arvio:

Tässä Koutamäen noita -sarjan toisessa osassa Lone-niminen tyttö tasapainottelee koulunkäynnin ja noitaopintojensa kanssa. Naapurin Katariina-noidan avustuksella Lone tekee transsiharjoituksia ja auttaa Musta-hevosen hoidossa, joka edellisessä osassa paljastui muodonmuuttajaksi. Katariinan ja Lonen harjoituksia häiritsee mahdollinen vakoilija, joka on jättänyt kiikarinsa läheisen männyn juureen.

-Ei ole olemassa kokonaisvaltaista pahuutta. Ei ole sellaista pahuuden ilmentymää, kuten pirua. Se mitä tapahtui, johtui siitä, että sinä mokasit! (s. 76)

Lone alkaa nähdä kalmanväkeä metsänrajassa, ja yhdistää nämä kuolemaa ennustavat otukset kauhukseen Oliveriin, jolla paljastuu olevan jotakin häikkää sydämessään. Lonen on pelastettava ystävänsä ja ihastuksensa! Katariina kuitenkin kieltäytyy auttamasta ja kieltää myös Lonea sekaantumasta asiaan, mutta Lone ottaa ohjat omiin käsiinsä. Erään epäonnistuneen transsin ja alisessa vierailun takia Musta joutuu vedenpeittoon ja muuttuu valkoiseksi. Sen takia Katariina määrää tämän olemaan ihmishahmossa niin kauan, että he saavat loitsittua tämän takaisin mustaksi. Muutenhan kyläläiset alkavat ihmetellä. Olettaisi, että orihevosen ihmismuoto on miespuolinen, mutta näinpä ei olekaan.

- Kun pääset transsimatkalle, oma apurisi tulee mukaan. (s.77)

Lonella ja Mustalla on erikoislaatuinen yhteys, jonka takia he osaavat kommunikoida keskenään erilaisin kuvin. Lone toivoisi, että Musta olisi hänen apurinsa alisessa, mutta Katariinan mielestä se ei voi olla niin, koska Musta on hänen apurinsa. Lonen pitäisi saada oma apuri-eläimensä, mutta sitä ei näy eikä kuulu. Tuntuu, että Katariina on hieman mustasukkainen Lonen ja Mustan läheisistä väleistä.

Lonen ja Oliverin välillä on jotain, mutta kipinät jää aika laimeiksi. Lonen pakonomainen tarve pelastaa poika kielii kuitenkin siitä, kuinka tärkeä tämä on hänelle, ja Oliverikin vaikuttaa selvästi ihastuneelta. Kirjan lopussa tapahtumat menevät hyvin dramaattisiksi, mutta Lonen ja Mustan saumattomalla yhteistyöllä asiat saadaan kuntoon ja eräs ihmishenki pelastettua. Oliver alkaa kuitenkin epäillä jotain  - kirja loppuu melkoiseen cliffhangeriin. Jatkoa on siis ilmiselvästi vielä tulossa.

Tässä osassa lukijalle paljastetaan Lonen oikea nimi, jota hän vihaa enemmän kuin mitään.  Minusta se on kyllä oikein persoonallinen ja kaunis nimi. Lonen perhe, äiti ykkönen, kakkonen ja pikkusisko, jäävät kirjassa taustahenkilöiden rooliin. Toisaalta lukija pääsee tutustumaan Lonen mummoon, joka näyttää Lonelle videon hänen nimiäisistään. Videolla vilahtaa todella tutun näköinen nainen, joka lausuu omituisen viestin koskien Oliveria.

Loitsun voima on sekoitus vanhaa kansanperinnettä ja urbaania fantasiaa. Kirjassa käydään alisessa, tehdään loitsuja ja neuvotellaan kuolleiden kanssa. Fantasiapainotteisen juonen lisäksi kirjassa on sateenkaarevuutta, ystävyyttä ja romantiikkaa sivuavat teemansa, jotka jäävät kuitenkin melko hentoisiksi. Näkökulmahenkilö Lone on vuoroin uhmakas ja vuoroin hyvin hämmentynyt yläkouluikäinen tyttö, joka hakee omaa identiteettiään. Oliver jää minusta hyvin etäiseksi ja  laimeaksi henkilöhahmoksi, kun taas Katariinasta jää melko kylmä vaikutelma, vaikka hän toki tässä osassa osoittaa enemmän empaattisuuttaan Lonea kohtaan.

Kirjan kansi on minusta oikein kaunis ja onnistunut, koska hevonen on kirjassa hyvin keskeisessä roolissa. Marjo Nygårdin taiteilema tyylitelty ja uljas hevonen vihjaa, että kyseessä on jotain muuta kuin pelkkä heppakirja.

Arvosanani 3-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kirjahullun päiväkirja

 Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

20. Pohjoista luontoa kuvaava kirja

Samantyylistä luettavaa:

Louhi-sarja: Mervi Heikkilä

Satu maahispeikosta: Janette Backman

Satu maahispeikosta: Janette Backman. 147 sivua. Aviador 2017.

"Satu maahispeikosta on kuvitettu kertomus kaikenikäisille Lappiin rakastuneille ja Lapin mytologiasta kiinnostuneille. Sadussa seikkailee pieni maahispeikko Halti, joka tahtoo nähdä ja kokea koko laajan Lapinmaan, ja lähtee rohkeasti kotikolostaan maailmalle.

Matkallaan Halti kohtaa sykähdyttäviä maisemia ja saa uusia ystäviä. Hän tutustuu tarinoita kertovaan karhuun ja metsälammen haukivanhukseen, saa liitää taivaalla tunturipöllön selässä ja näkee vilauksen jopa salaperäisestä Tuliketusta. Falav-poron, Haltin läheisimmän matkatoverin kyydissä maisemat vaihtuvat joutuisasti, ja vauhdikkailta tilanteilta ja kommelluksiltakaan ei vältytä. Matkallaan maahispeikko kohtaa myös kaltaisensa, peikkotyttö Freyan, joka jättää pysyvän jäljen tämän sydämeen. Pitkän taipaleen aikana pieni rohkea matkaaja joutuu kokemaan iloa tuottavien elämysten lisäksi luopumisen tuskaa ja oivaltaa, mikä elämässä on tärkeää."(Aviador)

Oma arvio: 

Luimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan poikani kanssa.

Eteneminen oli muutenkin toisinaan upottavassa lumessa peikolle vaivalloista, mutta Haltin pienet tihrusilmät loistivat ja paloivat kuin kaksi hehkuvaa kekälettä mustuvassa yössä. Tarmoa ja päättäväisyyttä uhkuen maahispeikko ruukalsi eteenpäin. (s. 28)

Satu maahispeikosta johdattelee lukijansa Halti-maahispeikon matkaan, joka on utelias, seikkailunhaluinen ja kotiseutunsa tunturimaisemiin hellyttävällä tavalla juurtunut. Matkalla pääsemme tutustumaan monenlaisiin eläimiin ja otuksiin, kuten uskolliseen Falav-poroon, tonttu Ragnariin, nälkäiseen kettuun, korskeaan haukeen, valtavaan kontioon ja pöllöpariskuntaan. Maisemina vilahtavat tunturit, aapasuot, vaaramaisemat ja jokirotkot ja Jäämeren tyrskyt. Vuodenajat vaihtuvat purevista pakkasista komeaan ruskaan ja lempeään kesään itikoineen kaikkineen.

Backmanin kuvitukset ovat henkeäsalpaavia ja niin eläviä, että niihin tekisi mieli astua sisään. Lapin mytologiat tulevat monipuolisesti esille ja lappilaiset murresanat siivittävät tarinaa. Moni sana on niin outo, että sen merkitys on pakko kurkata tarinan lopussa olevasta murresanaluettelosta. Tämä on aivan mahtava teos murteista kiinnostuneille, mutta myös kattava johdatus Lapin mytologiaan seikkailuhenkisen sadun muodossa. Tarinan sekaan on myös ujutettu loitsuja ja taikaloruja.

Vaikka nautin kovasti Backmanin kuvista ja pidän Halti-peikon koko elämänkaaren läpi seuraavaa tarinaa kiehtovana, tarina käy välillä hiukan jaarittelevaksi ja toisteiseksi. Pieni tiivistys olisi ollut paikallaan. Kirjan kieli on kuitenkin murresanojenkin ansiosta monipuolista ja elävää. Huomasin, että tarina kyllä kiinnosti enimmäkseen pientä ekaluokkalaista kuuntelijaa, mutta välillä hänkin tuskastui tarinan junnaavampiin jaksoihin. Olemme lukeneet satua melko pitkän ajanjakson ajan, luku kerrallaan, sillä 124-sivuisessa sadussa riittää luettavaa.

Poikani luonnehtii kirjaa hauskaksi, riemastuttavaksi ja kiinnostavaksi. Falav-poro on hänen mielestään mielenkiintoisin hahmo, koska se on niin kiva. Kuvia on hänen mielestään kirjassa aika paljon eli tarpeeksi, ja ne ovat hänestä värikkäitä, hauskoja, tarkkoja ja kiinnostavia. Erityisesti poikani mieleen jäi kirjan alku, kun Halti-peikko lähti seikkailulleen matkaan. Hän ei pitänyt ollenkaan Freya-neidosta, johon Halti oli nuoruudessaan rakastunut, eikä myöskään kirjan loppuratkaisusta, johon Haltin elämänkaari päättyy. Kirja olisi myös hänestä saanut olla hiukan lyhyempi. Poikani suosittelee kirjaa vähän itseään vanhemmille pojille, koska tämä on kuulemma "sellainen poikien kirja".  Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, ettei kirja välttämättä kiinnosta vielä kovin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia, mutta poikkeuksiakin toki voi olla.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti jokaisen lappilaisen koulun lukemistoon, ja toivottavasti koulut ovatkin löytäneet tämän kirjan. Toki tätä voi lukea muuallakin kuin Lapissa, mutta erityisesti oman alueen mytologoiden tuntemus on tärkeää. Toivoisin vastaavaa teosta myös oman alueeni, Pohjois-Pohjanmaan, myyteistä ja murresanoista. 

Arvosanaksi poikani antaa 5
minä annan 4-
Yhteensä  4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa verkkojulkaisuissa:

Retkipaikka
Koillissanomat
YleUutiset

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

23. Kirjassa on mukana meri

Äänihäkki: Arja & Emma Puikkonen

Äänihäkki: Arja & Emma Puikkonen. Kuvitus Paula Mela. Otava 2017. 

"Huikea, hienosti kuvitettu saturomaani lojaaliudesta ja oman äänensä löytämisestä. Kuusi kadonnutta poikaa ja vihreätukkainen tyttö, joka ryhtyy etsimään heitä.

Haidakun maassa liikkuminen kylästä kylään on kielletty. Uku lähtee luvatta matkaan löytääkseen kauan sitten jäljettömiin kadonneet veljensä. Matkaseuraksi liittyy Kaski, postipoika jolla ei ole ääntä mutta siivet kantapäissään.

Kaksikko kohtaa vanhan äänimestarin, joka on ammatikseen pyydystänyt joutsenten ääniä häkkiin. Onko mestarin tarina kuudesta Pirunpeltomeressä elävästä veljeksestä totta?
Onnistuuko Uku tapaamaan Haidakun kuningattaren ja suoriutumaan kolmesta tehtävästä, jotta veljet voisivat palata kotiin?" (Otava)

Oma arvio:

Aloimme lukea tätä yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa. Muutaman luvun jälkeen hänen mielenkiintonsa kirjaan lopahti, ja hän pyysi aina luettavaksi jotain muuta. Minua kihersi lukea tarinaa eteenpäin, sillä se tempaisi minut heti imuunsa, mutta tyttäreni ei halunnut enää lukea koko kirjaa, sillä hän ei ole kovin innostunut fantasiasta tällä hetkellä. Niinpä sain luvan ahmia kirjan omin päin loppuun. Ja minähän ahmin!

Lentäminen oli aluksi vierasta, uudet siivet toimivat kankeasti. Hitaasti ja kuin jotain hakien joutsenten parvi jatkoi matkaansa kylän yli. Nyt he huusivat kaikki yhdessä ja tällä kertaa niin surullisesti, että jokainen sen huudon kuultuaan nosti päänsä ja kääntyi hetkeksi sisäänpäin kurkistamaan  siihen kylmään mustaan veteen, joka ihmisen sisällä läikkyy. Jokainen kyläläinen muisti oman yksityisen surunsa. (s. 89)

Kirjan kerrontatyyli ja kieli on todella kaunis, välillä melkein runolliseen vivahtavaa. Tyyli sopii loistavasti kirjan satufantasiamaiseen tarinaan, muttei kuitenkaan vieraannuta lapsilukijoita liikaa. Tosin kovin pienille alakoululaisille tämä kirja voi olla vaikeasti ymmärrettävä, joten aloittelevalle lukijalle en tätä suosittelisi.

Minä rakastuin kirjan aiheeseen ja sen sadunomaisuuteen. Siihen, kuinka joutsenet, nuo ylväät ja komeasti töräyttelevät linnut, ovat saaneet kirjassa ison roolin ja siihen, miten viisitoistavuotias Uku lähtee uhmaamaan valtakunnan sääntöjä ja etsimään kuutta kadonnutta veljeään mystiseen Ruurin kaupunkiin, vaikka eri maiden välillä liikkuminen on tavallisilla kansalaisilla ehdottoman kiellettyä.

- Sinä olet seitsemäs lapsi. Sinulla on kuusi veljeä: Rummu, Vapper, Kopu, Kauto, Luik ja pieni Kiiu.(s. 25) 

Olen myös erityisen ihastunut kirjassa käytettyihin erisnimiin, jotka ovat sopivasti sadunomaisia, mutta suomalaiseen suuhun sopivia. Ruurin lapsikuningatar Pihlaka, postipoika Kaski ja hänen siskonsa Aro Heijastajatar, Haidakun kaupunki, Ruu Omamieli, opettaja Hyväneuvo... näitä nimiä voisi makustella suussaan ikuisuuden. Kirjassa käytetyt nimet tuntuvat pieneltä seikalta kokonaisuuden kannalta, mutta sitä ne eivät ole, vaan nimet parhaimmillaan lisäävät tarinaan sadunomaisuutta, vieraannuttavat todellisuudesta ja jäävät mieleen erikoisuudellaan. Myös erikoiset henkilöt ja heidän tehtävänsä tuovat lisää fantasiamaisuutta tarinaan. Henkilöhahmoihin olisi tosin voinut saada vielä hiukan lisää, esimerkiksi Ruu Omamieli jää melko etäiseksi, vaikka hänellä on tärkeä rooli tarinassa.

Kun Aro oli täyttänyt viisitoista, hänet oli nukutettu yrteillä. Kun hän heräsi, ei silmiä voinut enää sulkea. Hänen silmäluomensa oli ommeltu auki, jotta hän näkisi taivaskuvat aina ja voisi valvoa niiden heijastusta. Kun Kaski oli täyttänyt kaksitoista, oli häneltä viety ääni ja kantapäihin istutettu siivet. (s. 146-147)

Postipoika Kaskin ja Ukun välille syntyy syvä luottamus, ystävyys ja lopulta syvempiäkin tunteita. Postipojat on valittu jo pienenä hoitamaan tehtäväänsä kaupunkien välisinä lähettiläinä, ja hintana siitä heidän jalkoihin istutetaan pienet siivet matkaa jouduttamaan ja heidän äänensä otetaan pois. Kaski ja Uku kommunikoivat elekielellä, mutta saavat asiansa hyvin perille niinkin. Kun Uku saa kuningatar Pihlakalta määräyksen olla puhumatta, ovat Kaski ja Uku hetken samanarvoisessa tilanteessa.

Mikä on sitten tuo mystinen äänihäkki? Sen voin paljastaa, että se liittyy joutseniin, mutta lopun saat selvittää itse, sillä vaadin jokaista tarttumaan tähän tarinaan. Minulle tämä upposi paremmin kuin ikäryhmänsä edustajalle, joten suosittelen tätä vaativimpiin kertomuksiin tottuneille, fantasiaa ja satuja rakastavalle alakoululaiselle noin kymmenestä vuodesta eteenpäin sekä myös nuorille ja aikuisille, jotka eivät ota tätä maailmaa liian vakavasti. 

Kirja on yksi nuortenkirjojen Topelius-kirjallisuuspalkintoehdokkaista 2018.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjapolkuni 
Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Aika-arkku: Andri Snær Magnason

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan