Luin Jennifer Lynn Barnesin The Inheritance Games -sarjan toisen osan Hawthornen arvoitus. Klikkaa kuvaa päästäksesi arvioon.
sunnuntai 29. syyskuuta 2024
sunnuntai 22. syyskuuta 2024
Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta
Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta. Gummerus 2024
"Ylenpalttiset kartanot ympäröivät keuhkopuita, joihin jokaisen Homo arboriksen on selviytyäkseen kiinnityttävä yöksi. Vain surkastuneet siivet muistuttavat heitä esivanhempien taivaisiin yltäneistä lennoista.
Vapautta janoava Katica on tottunut hurmaamaan seurapiiriläisiä huvikseen, mutta kiehtova taidemesenaatti Sera vangitsee hänen mielenkiintonsa.
Katican veli suunnittelee lentokonetta, jolla päästä takaisin taivaalle. Se ei seurapiirejä hallinnoivan tohtorimarkiisin aatteisiin sovi. Yhdellä teollaan Katica tuhoaa veljensä ja tohtorimarkiisin suunnitelmat. Alkaa koston kierre, jonka jälkeen maailma ei ole enää ennallaan." (Gummerus)
Oma arvio:
Olen lukenut Siiri Enorannan nuortenkirjoista viisi (tästä linkistä voit katsoa aiemmat postaukseni) eikä yksikään niistä ole saanut minulta arvosanaa neljä huonompaa. Hänen kirjoitustyylinsä on erittäin nautittavaa luettavaa, kieli rikasta ja huolellista ja hänen luomansa fantasiamaailmat yhtä aikaa hämmästyttävän monipuolisia, mutta yhtä lailla niihin on helppo solahtaa sekaan selkeän tyylin ansiosta. Keuhkopuiden uni on ensimmäinen Enorannan aikuisille suunnattu romaani, jonka saan lukea. Häneltä on ilmestynyt aiemmin aikuisille Josir Jalatvan eriskummallinen elämä vuonna 2017.
Kirjassa eletään vuosia 1023-1025, jolloin päähenkilö Katica, koko nimeltään Kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius on 23-25-vuotias nuori nainen. Jälleen kerran hän on vannehameineen, peruukkeineen ja korsetteineen juhlissa vaikutusvaltaisen Tohtorimarkiisi Berenice Lucretius di Caelinus y Pecunion kartanossa, aivan heidän oman kotikartanonsa naapurissa. Juhlissa käy kova keskustelu tohtorimarkiisi Berenicen kehittelemästä, uudesta siirapista, jonka avulla homo arborikset voivat olla yhä pidempään erossa keuhkopuistaan. Tämä vapauttaisi heitä yhä enemmän muihin huvituksiin, ja ainoastaan öisin heidän olisi taas riisuttava itsensä alasti ja kavuttava kukin oman keuhkopuunsa hoteisiin näkemään yhdessä unia puunsa kanssa, ja saamaan uutta elinvoimaa puun mahlasta seuraavaa päivää varten.
Katica tunsi kaikkien salongissa olevien katseet ihollaan. Jotkut tuijottivat avoimesti, toiset yrittivät olla vaivihkaisia. Edellisviikolla eräs rouva oli katican selän nähdessään oksentanut simpukankuorilla koristeltuun hedelmävatiin. (s. 40)
Katica ei ole siirappia kokeillut, eikä myöskään hänen juhlissa tapaamansa pyörätuolissa istuva taidemesenaatti Seraphina Varinius Valerius, josta on tuleva Katicalle hyvin tärkeä - varsinkin sitten, kun kukaan ei enää pidä Katicasta hänen tekojensa vuoksi. Mutta ei mennä vielä siihen, vaan pohditaan syitä siihen, miksi Katica seuraavaksi kohahduttaa juhlakansaa saapumalla paikalle siivet leikattuina. Näky kuvottaa muita siivellisiä. Miten Katica voi edes enää nukkua, koska hänen keuhkopuunsahan on täytynyt hylätä hänet siipien leikkaamisen jälkeen? Miten hän pysyy hengissä ilman puun ravinteita?
Katica oli pienestä asti oppinut, että juurtuneet olivat hurskaita, taikauskoisia ja typeriä. Totta kai emopuita tuli kunnioittaa, mutta juurtuneet palvoivat emopuuta epäterveellä kiihkolla ja omistautuivat sille järjettöminä. He pysyivät puussaan lähes jatkuvasti, vaikkei se olisi edes kutsunut. (s. 46)
Tottahan on se, että siivet ovat nykyään siinä määrin hyödyttömät, että kukaan ei enää kykene lentämään niillä. Ainoastaan paljon parjatut juurtuneet, jotka eivät enää kykene irrottautumaan pitkäksi aikaa sinetöidystä emopuusta, kuuleman mukaan osaisivat ehkä lentää. Katican pikkuveli Aingeru on kiinnostunut pakkomielteisesti lentokonesuunnittelusta ja hänellä onkin jonkinasteinen projekti hyvillä tulilla, kunnes Katica menee ja sotkee kaiken. Serakin on ollut aikoinaan ollut kiinnostunut lentämisestä, mutta jaksavatko homo arboriksen siivet kantaa, vaikka usko siihen olisi kuinka kova?
Mutta hän lentäisi, tänään hän lentäisi. (s. 201)
Kirjassa vuorotellaan nykyisen ja menneen välillä. Tapahtuu raakuuksia, jotka puistatuttavat, käydään Katican seurassa tuon paljon puhutun emopuun luona ja tavataan juurtuneita, kieroillaan ja keinotellaan korsettien ja puuteroitujen peruukkien valtaamassa yhteisössä. Katica tekee osin kostonhalussaan, osin oman itsekkään halun vuoksi teon, joka vaikuttaa koko lajin tulevaisuuteen. Saattaa hänellä olla motiivina myös yhteiskunnan pelastus, tiedä häntä. Hän suututtaa oman veljensä niin, ettei tämä kykene ehkä ikinä antamaan anteeksi sisarelleen. Mutta rakkaus Seraan pysyy.
---Katica, muistatko, kun ensimmäisen kerran sain kaislaliidokkini lentämään puuni latvasta sinun puusi latvaan? Tiedän, että muistat. Minä en osaa antaa anteeksi. Rakkaudella, Aingeru. (s. 224)
Keuhkopuiden uni on hämmästyttävä ja uniikki fantasiasatu aikuisille. Siinä on erityistä kiihkoa, tiettyä pahaenteisyyttä mutta myös kaunis ajatus täydellisestä yhteydestä luontoon. Siivekäs ihmislaji, jonka veri on mahlaa ja joka saa elinvoimansa omasta keuhkopuustaan, on kuvattu niin uskottavasti, että voisi olettaa tämän olevan kirja ihmislajin historiasta. Välillä kirjassa on hiukan puistattavia, kehollisia kohtia, joten pelkkää luontoyhteyttä, iloa ja auvoa ei tarina tuo. Kantava teema luontosuhteen lisäksi kirjassa on vapaus, jota tavoitellaan monenlaisin keinoin. Onko keuhkopuusta vapautuminen tie onneen?
Kirjan maailma ja tunnelma muistuttaa hiukan Enorannan vuonna 2020 ilmestynyttä nuortenkirjaa Kesämyrsky. Tämä on ihan kuin sen isosisko. Lentäminen on viime aikoina ollut kirjailijan kirjoissa toistuva elementti, kuten mainitsemani Kesämyrskyn lentureiden lisäksi vuonna 2022 Maailmantyttärissä, jossa esiintyi lentäviä feizhongeja.
Viihdyin todella hyvin keuhkopuiden ympäröimissä kartanoissa, vannehameiden kahinassa ja mädänhajuisten keuhkopuiden hoteissa. On ilo lukea kirjaa, jossa sanat soljuvat eteenpäin kuin itsestään, jossa tunnelma nappaa armottomasti mukaansa ja joka saa minut vuoroin hämmästelemään, ihastelemaan, hiukan järkyttymäänkin. Enpä ihmettelisi, jos tämä kirja olisi Finlandia-palkintoehdokkaana ensi vuonna.
Erikoismaininta vielä Sanna-Reeta Meilahden suunnittelemalle, erittäin kauniille kannelle!
Arvosanaksi annan 4,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
Samantyylistä:
lauantai 21. syyskuuta 2024
Joka ketun jälkiä seuraa: Sinikka Koyama
Joka ketun jälkiä seuraa: Sinikka Koyama. Basam Books 2024 (Joka kurjen laulua kuuntelee #2)
Kansi: Sinikka Koyama
"18-vuotias Nene kärsii unettomuudesta ja painajaisista, eikä koulunkäyntikään suju ongelmitta. Väsymys ja paha olo purkautuvat ikävällä tavalla, kun Nene alkaa kiusata luokkakaveriaan Emmaa. Epäonniset sattumat lukitsevat Nenen koulun alla kulkeviin käytäviin, joita oppilaat kutsuvat ”katakombeiksi”.
Maanalaiset käytävät johtavat satumaiseen metsään, jossa Nene kohtaa valkoisen ketun. Huima seikkailu vie aina muinaiseen Japaniin asti, jossa kilpailevat klaanit ovat ajautuneet sodan partaalle ja nuori Hikaru yrittää selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Hikaru päätyy kauniin, mutta julman hovimiehen palvelukseen ja joutuu myös kohtaamaan menneisyytensä varjot. On tullut aika riisua naamiot, joiden takaa paljastuu hyvin toisenlaiset kasvot.
Joka ketun jälkiä seuraa on itsenäinen jatko-osa Sinikka Koyaman esikoisteokselle Joka kurjen laulua kuuntelee. Koyama käsittelee elämän suuria ja ajankohtaisia kysymyksiä taiturillisen tarinankerronnan keinoin, samaistuttavasti ja koskettavasti." (Basam Books)
Oma arvio:
Oli iloinen yllätys, kun Sinikka Koyama kysyi minulta kesällä, haluaisinko hänen keväällä ilmestyneestä kirjastaan arvostelukappaleen. Olin nimittäin keväällä pyytänyt kustantajalta kirjaa arvosteltavaksi, mutta heiltä en olisi saanut kuin sähköisen version, josta kieltäydyin kohteliaasti. Lainasin sitten kirjan kirjastosta, mutta en ehtinyt sitä koskaan lukemaan, kun arvostelukappaleet vievät yleensä lukuaikani kokonaan. Vielä enemmän yllätyin, kun sain paketissa signeeratun kirjan lisäksi kauniin kirjanmerkin ja kirjan kansikuvan mukaisen postikortin.
Joka ketun jälkiä seuraa on käytännössä ihan oma, itsenäinen teos, vaikka se kytkeytyykin Koyaman vuonna 2022 ilmestyneeseen Joka kurjen laulua kuuntelee -kirjaan. Kytkös on kuitenkin niin pieni, että tämän kirjan lukemisen voi huoletta aloittaa, vaikkei olisi lukenut edellistä teosta. Olen esitellyt sen Oulun kaupunginkirjaston Kirjasaari-tapahtumassa keväällä 2023, mutta blogipostaus kirjasta on jäänyt tekemättä. Tässä kuitenkin tiivistys siitä:
********************************************************************************
 |
| Kansi: Sinikka Koyama |
Sinikka Koyaman Joka kurjen laulua kuuntelee (Basam Books, 2022) vie meidät Aasiaan, muinaiseen Japaniin. 19-vuotias Sofia nukahtaa bussiin ja herää oudolla päätepysäkillä, jossa törmää vanhaan ystäväänsä Nanaan. Tämä vie Sofian mystiseen Villa Ruusuun, kartanoon, jossa kaikki on jotenkin pysähtynyttä, vanhahtavaa ja unenomaista. Kartanosta löytämäänsä mystistä kirjaa luettuaan Sofia vajoaa uneen ja pääsee seuraamaan Kuivuneen joen laaksossa asuvan Mei-tytön tarinaa. Mei päätyy viettämään aikaansa Prinssin kanssa naimisiin menneen serkkunsa luo, prinssi Nobunarin hoviin, jossa juonittelulta ei voi välttyä. Kirjassa vuorotellaan pysähtyneen Villa Ruusun tapahtumien ja Mein tarinan välillä ja tarinan loppu hämmentää totisesti.
******************************************************************************
Nadia Ainova eli ystävien kesken Nene ei ole kiinnostunut lukio-opiskelusta. Häntä ei myöskään kiinnosta oman uusperheen jäsenet, isäpuoli Johannes, hänen mukanaan tulleet kaksoset Milo ja Noa, joita Nene kutsuu lähinnä riiviöiksi, saati uusin tulokas, pallopää ja kiljukaula, oikealta nimeltään Joonas, joka itkee kaiket yöt ja tekee Nenen lähes hulluksi. Eipä silti, hän ei muutenkaan saa nukuttua öisin, tai jos nukahtaa, näkee tosi kummallisia unia. Isosisko Nanan muisto häilyy talossa tämän kuoleman jälkeen.
Muistin taas sen oudon painajaisunen. Sen, jossa mä olin oikeasti luullut olevani hereillä ja kuvitellut näkeväni huoneessani synkän, puistattavan hahmon. Se uni oli ollut jotain aivan uutta. Se oli tuntunut niin todelliselta, että mä olin lamaantunut täysin liikuntakyvyttömäksi. Jos pallopää ei olisi alkanut itkeä silloin, niin mä en olisi varmaan herännyt ollenkaan. (s. 25)
Nene purkaakin surkeaa oloaan koulussa suhtautumalla välinpitämättömästi opiskeluun ja ilkeästi muihin ihmisiin. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluvat Fanni ja Rebekka myötäilevät ilkeilevää Neneä, jonka kiusaamisen suurimmaksi kohteeksi on joutunut possupenaalia kantava Emma-niminen tyttö, jota possuttelee Nenen johdolla koko luokka. Alex on silminnähden ihastunut Neneen, mutta Nene ei tyydy lirkuttelemaan hänellekään, vaan on oma töksäyttelevä itsensä.
Nene elää kummallisten unien ja yhä hankalammaksi menevän arjen ristitulessa. Eräiden epäonnisten ja riidantäyteisten bileiden seurauksena hän tulee aiheuttaneeksi perheelleen jotakin kamalaa, jonka seurauksia hänen on paettava. Koulun kellarin käytältä juontaa tie pimeisiin katakombimaisiin käytäviin, jonne Nene pakenee ahdistustaan ja perheensä suuttumusta. Yhtäkkiä hän löytääkin itsensä ihan jostakin muualta, metsästä, jossa valkoinen kettu lähestyy häntä.
Toinen tarinalinja seuraa nuorta Hikarua, joka asuu muinaisessa Japanissa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa. Hänen mökkipahasensa pihalla on pieniä viljelyksiä, ja metsästä ja joesta löytyy muut vatsan täytteet. Seuranaan Hikarulla on nuori Kenshin, jonka tämä pelasti pahasti päihderiippuvaisena kylän kujilta. Kenshin tulee ja menee omia menojaan, mutta on sentään Hikarulle yksi ainoa tuki ja turva. Hänellä kun ei ole enää ketään. Köyhyyden sanelema, mutta seesteinen elämä häiriintyy, kun Hikaru tulee ilmoittautuneeksi Mustanpellon perheen puolesta palvelemaan Kitasogan Iehira nimistä herraa. Kukaan ei osaa arvata, mitä salaisuutta Hikaru kantaa.
Kurjat olot työleirillä ja sekavat unet, joissa seikkailee valkoinen kettu, syövät Hikarun voimia. Onnekseen Hikaru pääsee karuista peltotöistä yllättäin hienon, kauniin ja ylvään herra Shirakamin palvelukseen, saa ylleen kauniit vaatteet ja helpommat tehtävät. Oudon vetovoimainen Shirakami kutsuu Hikarun ketunpoikasekseen ja vaikka käyttäytyy välillä hyvin julmasti ja välinpitämättömästi muita kohtaan, tuntuu ymmärtävän Hikarua. Muu palvelusväki taas tuntuu olevan kateellinen erityisasemassa olevalle Hikarulle ja tekee monenlaista kiusaa hänelle. Välillä Hikarun mieleen hiipii Kenshin ja hänen hyvinvointinsa. Hikarulle selviää tarinan edetessä myös hänen alkuperänsä, sukunsa salaisuudet ja kuka hän oikeasti onkaan.
"Te muut voitte mennä, mutta sinä jäät. pieni ketunpoikaseni..." (s. 172)
Joka ketun jälkiä seuraa käsittelee alkuosassaan hyvin raadollisesti koulukiusaamista ja tuo esiin lähinnä kiusaajan/kiusaajien näkökulman. Nenen elämä siskon kuoleman jälkeen on ollut rankkaa, ja uusperheeseen sopeutuminen erittäin vaikeaa. Äiti on toivoton, sillä hän ei saa täysi-ikäiseltä tyttäreltään minkäänlaista apua ja ymmärrystä pienten lasten hoitoon. Kaikki kulminoituu kamalaan onnettomuuteen, joka saa Nenen ajattelemaan asiat uusiksi. Vai tapahtuuko sittenkään? Kirjassa seikkaillaan samaan tapaan kuin Joka kurjen laulua kuuntelee -kirjassa unen ja valveen sekoittamassa todellisuudessa, niin että lukijakin välillä hämmentyy, mikä tapahtui oikeasti ja mikä ei.
Alkuosan nykyhetkeen perustuva tarinalinja olisi ehkä kaivannut hiukan tiivistystä, sillä se alkoi tuntua hiukan pitkäveteiseltä ja venytetyltä. Muinaisen Japanin tapahtumat olivat kirjan kiehtovin osuus, vaikka siinäkin olisi ehkä välillä voinut jouduttaa ja tiivistää kerrontaa. Kirjassa on paljon symboleita, jotka yhdistävät henkilöitä, tapahtumia, unen ja valveen ja nykyisen ja menneen tapahtumia toisiinsa: valkoinen kettu, metsämaisema, lyhty metsässä, possupenaali jne. Hiukan minulle jäi epäselväksi ensimmäinen siirtymä nykyisen ja menneen (Japanin) välillä, sillä yhtäkkiä vain vaihtui Nenen näkökulma edellisestä luvusta seuraavan luvun Hikarun näkökulmaan, ja jouduinkin selaamaan sivuja takaisinpäin, kun en ensin tajunnut, että nyt tässä vaihtuikin henkilö kokonaan. Lopussa alkoi kuitenkin selvitä paremmin, miten mikäkin liittyi mihinkin.
Lämpimät kädet kiertyivät ympärilleni ja minun käteni kiertyivät hänen ympärilleen. Tuli meidän välillämme oli syttynyt jälleen, ja sen vastustaminen oli minulle mahdotonta.Vielä tämän kerran, lupasin itselleni ja sitten lakkasin ajattelemasta. (s. 289)
Kirjan maailma on minusta kiehtova ja pitää otteessaan. Mukaan tulee hieman romantiikkaakin, mutta se ei valtaa liikaa alaa. Romanttiset kohtaukset ovat päähenkilöiden iästä huolimatta hyvin kilttiä kamaa, joten tätä voi huoletta suositella nuoremmillekin kuin new adult -ikäisille lukijoille. Henkilöhahmot ovat sopivan erilaisia, mystisimmäksi hahmoksi jää herra Shirakami, josta minulle jäi hiukan outo fiilis, vaikka tarkoitus oli ehkä toinen. Nenen hahmo on alussa tarkoituksellakin provosoivan ilkeä, mutta henkistä kasvua tapahtuu ja asiat järjestyvät. Kirjan loppu on oikein tyydyttävä ja jättää hyvän mielen, vaikka alku on melkoisen ahdistava ja ärsytystäkin aiheuttava. Hyvä kirja käykin läpi monenlaisen tunneskaalan lukijassaan.
Annan tälle arvosanaksi 4+
Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!
Muualla:
Samantyylistä:
sunnuntai 8. syyskuuta 2024
Miekkasieppari-trilogia: Cassandra Clare
Miekkasieppari: Cassandra Clare. Suomentanut Johanna Vainikainen. Otava 2024 (Miekkasieppari #1)
"Bestseller-kirjailijan odotettu, eeppinen fantasiasarja salaliitoista ja valtapeleistä alkaa.
Kel on määrätty oppimaan miekkasiepparin, kruununprinssin kaksoisolennon ammatti. Hän ja prinssi ovat kuin veljet, mutta Kel tietää, että hänen kohtalonaan on kuolla prinssin puolesta. Lin taas on yksi harvoista, joilla on vielä maagisia kykyjä, ja hänen on käskystä hoidettava sairaita voimillaan.
Salamurhayritys johtaa Kelin ja Linin Castellanen kaupungin alamaailman vaaralliseen verkkoon. Ylimystöllä ja rikollisilla on samat päämäärät: vauraus, valta ja hedonistiset ilot. Kel ja Lin pääsevät salatun tiedon jäljille – mutta onko tiedonjano riittävä syy suistaa koko valtakunta kaaokseen?" (Otava)
Oma arvio:
Viime kesän tuskailin Sarah J. Maasin tuhatsivuisen fantasian parissa ja vannotin, etten ota enää koskaan kesälukemistooni yli 400-sivuisia teoksia. Noh, kun kuulin, että suosikkiromantasiakirjailijaltani Cassandra Clarelta ilmestyy kesällä aikuisempaan makuun suunnattu Miekkasieppari, oli minun se kuitenkin otettava kirjapinooni. Eihän siinä sitäpaitsi ole kuin reilut 600 sivua, eli ei paljon mitään. Melko kauan minä tätäkin lueskelin ja ehdin siinä sivussa saada muutaman lyhyemmän kirjan finaaliin, mutta lopulta minun sinnikkyyteni palkittiin.
(Olen selittänyt tämän ennenkin: kyse lukutahmeudessani ei ole siitä, etteikö kirja olisi hyvä ja mukaansatempaava, vaan siitä, että keski-ikäisen aivotoimintani ei vain kykene niin soljuvasti käsittelemään fantasiaa hienoine maailmoineen, jotta lukaisin sellaisen teoksen yhtä nopeaa kuin jonkin kevyemmän esim viihderomaanin. Minä tarvin näille enemmän aikaa ja vähemmän arjen kaaosta.)
Kel on pieni poika orpokodissa, kun eräänä päivänä kuninkaan legaatti Jolivet tulee noutamaan poikaa tapaamaan kuninkaallisia. Miksi ihmeessä kuninkaalliset olisivat kiinnostuneita tavallisesta orpopojasta? Heillä onkin Kelille tarjolla hyvin erityinen tehtävä: koska Kel muistuttaa ulkonäöltään hyvin paljon nuorta prinssi Conoria, hänestä tehdään tämän miekkasieppari. Se tarkoittaa sitä, että Kel voi tarvittaessa esiintyä prinssinä tilaisuuksissa, jotka ovat kuninkaalliselle liian vaarallisia. Hänen tulee opetella puhumaan kuin prinssi, pukeutua kuin prinssi, liikkua kuin prinssi, jotta hän menee täydestä. Kuninkaallisen ashkarineuvonantajan tuoma amuletti kaulassaan hän muuntautuu taikuuden avulla prinssin kanssa täysin samannäköisesti myös kasvonpiirteiltään. Muille uskotellaan hänen olevan Conorin serkku. Tarjous on houkutteleva: siitä, että Kel antaa koko elämänsä Conorille, hän pääsee pois orpokodista ja saa elää koko elämänsä yltäkylläisyydessä kuninkaanlinnassa.
Hänet oli opetettu pysymään hievahtamatta Conorin ja nuolen, Conorin ja miekan, Conorin ja tikarinterän välissä. Hän oli oppinut olemaan kavahtamatta terävän metallin kosketusta silloinkaan, kun se leikkasi hänen ihoaan. (s. 111)
Lin Caster on nuori tyttö, joka harjoittelee ashkarilääkäriksi Castellanen kylässä. Sitä ei katsota lainkaan hyvällä, sillä ei ole tavallista, että nainen toimii moisessa tehtävässä. Linin isoisä on aina onneksi tukenut Linin valitsemaa polkua, mutta ei kuninkaallisten neuvonantajana ehdi olemaan mukana hänen elämässään niin paljon, kuin tämä kaipaisi. Linin lääkärintyötä haittaa myös se, ettei häntä naisena päästetä käsiksi lääketieteellisiin kirjoihin. Hän on kuitenkin vakaasti päättänyt pelastaa rakkaan ystävänsä Mariamin, joka kärsii mystisestä sairaudesta. Hän on valmis vaikka käyttämään taikuutta. Ashkarit ovat kylässä vieroksuttuja, mutta heidän lääkärinpalveluksiaan kyllä arvostetaan. Siksipä jopa kuninkaallisilla on luotettu ashkari hovissaan.
Nuoriksi miehiksi vartuttuaan Kel ja Conor asuvat yhä samassa huoneessa ja ovat erottamattomat kuin veljekset. He viettävät melko railakasta elämää, johon kuuluu päihteitä ja ostettua naisseuraa. Conoria painostetaan jo kovasti avioitumaan, mutta häntä ei sitoutuminen ja tarjotut ehdokkaat juuri kiinnosta. Nuorukaisten lapsuudenystävä Antonetta on suunnitellut, äitinsä avustuksella, avioituvansa Conorin kanssa lähinnä käytännön syistä, mutta Conor ei näe Antonettaa tulevana kumppaninaan. Kel muistelee aikoja, jolloin hän antoi leikkikaverilleen Antonetalle ihastuksissaan heinäsormuksen, mutta nyt nuoreksi naiseksi varttunut Antonetta tuntuu olevan hänen ulottumattomissaan. Niinpä hän aina vain palaa Sillan syliin, joka työskentelee heidän suosikkihuvittelupaikassaan Caravelissa. Rakkautta se ei ole, kiintymystä ehkä, mutta enimmäkseen huvittelua ja nautintoa.
Tämä on se, Kel ajatteli. Salaisuus joka saattaa maksaa minun henkeni. (s. 297)
Kelin, Conorin ja Linin tiet kohtaavat, kun Kel joutuu erehdyksessä pimeällä kujalla pelätyn rikollispomon Prosper Beckin kiipijöiden pahoinpitelemäksi, ja Linin isoisän mukaan hänen tyttärentyttärensä on paras ashkarilääkäri pelastamaan henkitoreissaan olevan Kelin. Conor on vaikuttunut tuon naisen taidoista ja tarjoaa palkkiotaan, jonka tuo ylpeä ja nenäkäs ashkarineito torjuu. Prinssi suivaantuu moisesta käytöksestä ja kieltää Linin koskaan enää astuvan palatsiin. Hänen on kuitenkin pakko pyörtää päätöksensä, kun on myöhemmin itse apua vailla jouduttuaan isänsä, ailahtelevaisen kuningas Marcuksen ruoskimaksi. Linin hoitaessa tuskaista prinssiä he avautuvat toisilleen ja huomaavat, ettei kumpikaan ole niin paha, miltä näyttää. Ehkä prinssi voisi jotenkin auttaa Liniä?
"Siitä hetkestä, kun tapasin sinut, et ole halunnut minulta yhtään mitään. Sinä olet itse kaikki, mitä tarvitset, sinulla on jo kaikkea." Prinssi kumarsi päätään; hänen hengityksensä liikautti Linin hiuksia. Viinin ja kukkien tuoksu. "Katsot minua kuin minulla ei olisi sinuun minkäänlaista valtaa." (s. 488)
Miekkasieppari on oikein kiehtova fantasiasarjan aloitus. Pidän sen ideasta, kuninkaallisiin juonitteluihin sijoittuvasta maailmasta ja henkilöistä. Olin hiukan hämmästynyt siitä, ettei tämä ollutkaan niin romantiikkapainotteinen kuin Claren aiemmat teokset. Taikuuttakin mukana on vain ripauksen verran, vaikka sitä puolta kirjailija on suosinut tosi paljon fantasioissaan. Jos siis odottaa samanlaista menoa, mitä kirjailijan Varjojen kaupungit - ja Varjometsästäjät -sarjoissa on totuttu lukemaan, tulee yllättymään. Toki tässäkin on tunnistettavissa Claren hyvin yksityiskohtainen tyyli maailmanrakennuksessa ja henkilökuvauksissa sekä luontevasti etenevät dialogit henkilöhahmojen välillä.
Minä olen prinssin kilpi. Olen hänen särkymätön haarniskansa. Vuodan verta, jottei hän vuotaisi. Kärsin jottei hän koskaan kärsisi. Kuolen jottei hän koskaan kuolisi. (s. 559)
Yllätyin kovasti siitä, ettei minua haitannut ollenkaan romantiikan vähyys kirjassa. Rakastan toki Claren aiempia mahtipontisia romantasioita, mutta Miekkasieppari toimi oikein loistavasti ilmankin jatkuvaa romantiikan räiskettä. Kel, Conor ja Lin ovat mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joiden vaiheista haluan ehdottomasti lukea lisää. Kelin uskollisuus Conorille, mutta toisaalta hänen omat päätöksensä suostua epämääräisten tahojen hommiin tuovat vastapainoa. Linin sinnikkyys pelastaa rakas ystävänsä ja kehittyä lääkärinä ympäristön asenteista huolimatta tuovat raikasta naisenergiaa kirjaan. Ja sitten Conor, hiukan hukassa oleva, rikkinäinen prinssi, joka kohtaa viimein sellaisen tunteen, jota ei pysty hallitsemaan. Upea kolmikko, joiden elämään haluan vielä kuulua seuraavien osien verran.
Olisiko kirja voinut olla kuitenkin hiukan tiiviimpi? Sitä jäin miettimään. Olin kirjaa lukiessani luulossa, että kyseessä olisi yksittäinen teos, mutta loppua kohti aloin tajuta, että tämähän saa jatkoa vielä. Ja totta, The Ragpicker King ilmestyy alkukielellä maaliskuussa 2025, joten ehkäpä saan ensi kesäksi taas luettavaksi lisää paksua, mutta kiehtovaa fantasiaa.
Annan arvosanaksi 4
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
--
Samantyylistä:
lauantai 7. syyskuuta 2024
Nousu: Nicholas Binge
Nousu: Nicholas Binge. Suomentanut Laura Kataja. Bazar 2024
"Nicholas Bingen kauhutrilleri Nousu vie kohtalokkaalle retkelle mystisen, keskeltä valtamerta nousseen vuoren huipulle.
Valtava, lumen peittämä vuori on ilmestynyt tyhjästä keskelle Tyyntä valtamerta. Kukaan ei löydä vuoren olemassaololle selitystä, joten salaperäinen järjestö palkkaa fyysikko Harold Tunmoren selvittämään vuoren mysteerin.
Harold tiimeineen ei pysty kuvittelemaankaan, mitä kaikkea he kohtaavat vuoren huippua kohti kiivetessään. Mitä korkeammalle tiimi kapuaa, sitä vähemmän asiat vaikuttavat luonnollisilta. Aika kulkee epätavallisesti, minuutit muuttuvat tunneiksi ja tunnit päiviksi. Tiimin jäsenet alkavat menettää muistonsa ja vainoharhaisuus leviää heidän joukossaan.
Vaaroista huolimatta ryhmä kokee kummallista paloa saavuttaa vuoren huippu. Sitä kohti edetessään Harold joutuu kuitenkin pohtimaan, odottaako perillä ihmiskunnan mahtavin tieteellinen löytö vai hänen oma tuhonsa? Nicholas Bingen Nousu kaappaa mukaansa kauhistuttavalle matkalle kohti salaperäisen vuoren huippua ja iskee tajuntaan kuin hakku jäiseen kiviseinämään." (Bazar)
Oma arvio:
Viihdekirjapainotteisen kesän jälkeen on ihana tarttua välillä ehtaan scifiin. Tai oikeastaan kauhunsekaiseen ja jännärimäisesti etenevään scifiin. Nicholas Bingen Nousu kiinnitti heti huomioni, sillä tykkään juuri tällaisista genrekummallisuuksista. Kirja oli vuoden 2023 Goodreads Choice Awards -äänestyksessä vuoden parhaan scifikirjan kategoriassa.
Benjamin Dunmoren erikoislaatuinen veli on kadonnut mystisesti 29 vuotta sitten. Harold Dunmore oli hyvin arvostettu tutkija, suoranainen nero, ja hänen erikoinen, nepsy-piirteinen käyttäytymisensä ei jäänyt keneltäkään huomaamatta hänen lapsuudessaan. Ben ja hänen siskonsa Poppy eivät koskaan tunteneet kunnolla veljeään, joka lähti nuorena opiskelemaan lääkäriksi, mutta lopetti työnsä lääkärinä ja matkusteli ympäri maailmaa tutkimassa milloin mitäkin kiinnostavaa. Hämmästyksekseen Benin teini-ikäinen tytär Harriet, joka oli Haroldille tärkeä, sai kolme hyvin kummallista kirjettä sedältään tämän katoamisen jälkeen. Mikään kirjeissä ei tuntunut käyvän järkeen.
Sitten Ben kuulee eräältä ystävältään, että Harold olisikin elossa. Hän oli nähnyt ihan samannäköisen miehen eräässä psykiatrisessa sairaalassa. Ben ällistyy tosissaan, sillä he olivat jo luopuneet toivosta, että Haroldia koskaan löytyisi. Ja totta tosiaan, St. Brigitin sairaalasta löytyy tuttu henkilö, jonka katse on kuitenkin oudon tyhjä, ja joka höpisee jotain outoa muurahaisista. Ben ehtii käydä veljensä luona muutamia kertoja todistamassa tämän pelottavia psykoottisia kohtauksia, ennen kuin surulliset uutiset kantautuvat Benin korviin: Harold on riistänyt hengen itseltään. Benin nappama nahkasalkku sisältää joukon kirjeitä, jotka on yllättäin kaikki osoitettu Harrietille. Niistä puuttuu nuo kolme kirjettä, jotka on lähetetty Benin tytölle aiemmin.
Sen kutsuminen vain vuoreksi olisi vääryys. Se on vuoren muotoinen ja hahmoinen, nousee vallitsevana meren ylle ja kohoaa pilvetöntä sinistä taivasta kohti. Se näyttää olevan kalliota, samojen geologisten työntö- ja vetovoimien muodostama, jotka luovat kaikki vuoret planeetallamme.Mutta sen koko! Voi Luoja, Hattie, koko! (s. 62)
Haroldin kirjeiden kautta koetaan kaikki se hämmennys ja kauhu, mitä hän on kokenut ennen psykiatriselle osastolle joutumista. Miten hänet kutsutaan yllättäin salaiseen tapaamiseen miehen kanssa, joka osaa jostain syystä ennustaa tulevia tapahtumia. Ja miten tämä lopulta sekoaa ja ampuu itsensä. Järkyttynyt Harold saa kuulla mystisestä vuorenjärkäleestä, joka on ilmestynyt yhtäkkiä, kuin tyhjästä, keskelle valtamerta. Ja miten ensimmäisestä retkikunnasta palasi elävänä vain kaksi ihmistä heidän yritettyään kiivetä ylös tuota vuorta. Haroldia ei kiinnosta lähteä uhraamaan henkeään moisen vuoren vuoksi, mutta kun hän saa kuulla, että toinen hengissä olevista on hänen ex-vaimonsa Naoko, hänen on pakko lähteä.
Perusleirissä Haroldille jo alkaa valjeta, miten isosta projektista on kyse. Mukaan uuteen retkikuntaan lähtee kokenut vuorikiipeilijä, joukko eri alojen huippututkijoita ja aseistettuja sotilaita. Mihin ihmeeseen aseita tarvitaan tyhjällä vuorella? Miksi Naoko alkaa kirkua nähdessään ex-rakkaansa? Miksi tuntuu, ettei seurueelle kerrota läheskään kaikkea?
Kirjeissä Harold raportoi heidän etenemistään ylöspäin, kuvailee tuntemuksiaan ja tapahtumia seurueen jäsenten kesken. Välillä hän palaa menneisyyteen ja muistelee aikaa, kun hän tapasi Naokon, kuinka he rakastuivat ja alkoivat sijaisvanhemmiksi eräälle pikkuiselle pojalle. Jotain kipeää ja arkaa liittyy Naokon ja Haroldin suhteen päättymiseen, eikä hän ole valmis sitä heti kirjeissään paljastamaan.
Tämä vuori - se hylkää kielen. Tekee sen kyvyttömäksi. Kaikki mitä jää jäljelle on täydellinen epäusko, ja lähes uskonnollinen kunnioitus. (s. 94)
Vuorella niin aikakäsitys kuin ihmisten käytös alkaa muuttua, mitä ylemmäksi he pääsevät. Konflikteja tulee ja monia asioita alkaa paljastua. Haroldin kirjeistäkin voi päätellä, että hän ei ala pysyä loppua kohti ajankulusta kärryillä ja päiväykset alkavat heitellä miten sattuu. Mitä ihmettä tuolla vuorella tapahtuu? Olin jatkuvasti hämmennyksen vallassa ja odotin uusia johtolankoja siitä, miksi he ylipäätään olivat tuolla vuorella.
Mutta silti jokin käski minun liikkua. Ja sillä hetkellä tajusin jotakin ihanaa. Koko alun kömpelö paniikki oli mennyt ja jäljellä oli vain sokeuteni ja pelkoni, ymmärrys tuli kuin isku palleaan.Halusin elää. (s. 156)
Nousu piti minua kyllä otteessaan hyvin tehokkaasti - kirjaimellisesti koko nousun ajan. Pidän kovasti aikaulottuvuuksilla leikittelevästä scifistä ja tässä sitä puolta on sopivassa määrin. Ihmisten muuttuva käytös ja pelottava uhkan tuntu toi kirjaan sopivan kauhumaisen tunnelman. Toisaalta jännityksen seassa on myös monenlaista pohdintaa elämästä, uskonnoista ja ylipäänsä siitä, mitä me ihmiset olemme täällä maapallolla. Olemmeko me joillekin kuin muurahaisia, jotka voi tuosta noin vain liiskata kengän alle? Loppua kohti odotin kuumeisesti, pääsisivätkö tyypit huipulle asti ja mitä siellä odottaisi. Olin ehkä hivenen pettynyt loppuratkaisuun, sillä se tuntui ehkä turhan ilmeiseltä ja helpolta vastaukselta. Pidin kuitenkin siitä, miten kaikki kiteytyi noiden kirjeiden kautta lopuksi Benin loppusanoihin, jotka loivat hämmentävän illuusion siitä, että kirja olikin ollut autofiktiota.
Annan tälle arvosanaksi 4+
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
--
Samantyylistä:
sunnuntai 25. elokuuta 2024
Ex talk - Rakkautta radioaalloilla: Rachel Lynn Solomon
Ex talk - Rakkautta radioaalloilla: Rachel Lynn Solomon. Suomentanut Laura Liimatainen. Tammi 2024
"Kutkuttavaa kemiaa ja tahattomia tunteita livelähetyksessä
Mitä tekisit, jos pomosi antaisi sinulle kaksi vaihtoehtoa: 1) esitä inhokkikollegasi ex-rakastajaa radiossa tai 2) pakkaa kamasi ja häivy?
Podcastidea: kaksi eksää ruotii raadollisen avoimesti parisuhdettaan ja sitä, miksi kipinä sammui. Ei paha, paitsi että ohjelmaa juontamaan pakotetaan radiossa työskentelevät kollegat Shay ja Dominic, jotka inhoavat toisiaan sydämensä pohjasta. Eivätkä todellakaan ole ikinä tapailleet, saati sitten seurustelleet! Mikäpä voisi mennä pieleen? Ex Talk – rakkautta radioaalloilla on tarina kiivaista vihamiehistä, odottamattomista tunteista ja riskialttiista salaisuudesta." (Tammi)
Oma arvio:
Kesän romcom-kiintiöni ei ollut sittenkään vielä täynnä, sillä vielä mahtui lukemistooni yksi sellainen. Rachel Lynn Solomonin Ex talk - Rakkautta radioaalloilla on näkynyt ja kuulunut somessa pitkään, ja minua kiinnosti siinä erityisesti radioteema. Podcastit, somevaikuttaminen ja lehtitoimitus ovat olleet aika monessa kirjassa keskiössä, mutta enpä muista lukeneeni kirjaa, jossa työskenneltäisiin yleisradiossa.
Kuvitelmani aikuisuudesta olivat aivan erilaisia. Kaikilla elämäni tärkeillä ihmisillä on kumppaninsa. Minulla on tyhjä talo ja oletettavasti unelmatyö, jolta en suinkaan aina saa vastarakkautta. (s. 34)
Kymmenisen vuotta Pacific Public Radiossa tuottajana työskennellyt Shay ei voi sietää kollegaansa Dominic Yunia. Tuo pitkänhuiskea, melko vasta valmistunut tyylikäs kaveri, joka muistuttaa kaikille olevansa maisteri, kehtaa vieläpä vallata Shayn vakioäänityskopin eikä vaikuta olevan siitä lainkaan pahoillaan. Kun sitten Dominic häikäisee koko työyhteisön, varsinkin seksistisen pomon Kentin, shokkiuutisellaan, Shay joutuu nielemään kiukkuaan. Etenkin, kun hänen oma lemmikkiaiheinen ohjelmansa saa väistyä Kentin mielestä paremman idean tieltä. Suunnittelupalaverissa Kent ehdottaa, että heidän on tehtävä nyt jotakin tyystin erilaista saadakseen lisää kuuntelijoita. Ja siitä Shayn puolihuolimattomasta heitosta kaikki lähtee käyntiin: mitä jos perustettaisiin ihmissuhdeohjelma, jossa Shay ja Dominic esittäisivät ex-rakastettuja? Heidän välinen jännite kun on tullut huomatuksi jo koko työyhteisössä.
En minä halunnut pyörittää koko paikkaa. Halusin vain kertoa hyviä tarinoita.Ja nyt Dominic, vasta valmistunut maisteri ja talon uusin työntekijä, esiintyy jo suorassa lähetyksessä. (s. 17)
Shay jopa alkaa innostua ideasta, vaikka toki kuulijoille valehteleminen tuntuu väärältä, mutta vakavasti uransa ottava Dominic on hankalampi saada taivutettua. Siihen vaaditaan yhteinen lounas korelaisessa ravintolassa. Tutustuessaan Dominiciin Shay huomaa, ettei tämä olekaan niin ärsyttävä kuin ajatteli, ja Dominicille taas selviää, miksi ohjelma olisi niin tärkeä Shaylle. Niinpä Ex talk alkakoon. Ja siitähän tulee heti menestys.
"Ihan vain että tiedät", hän sanoo puoliksi ovesta ulkona, "niin meillä olisi taatusti ollut hyvä seksielämä." (s. 101)
Entisten rakastavaisten esittäminen ei ole ollenkaan vaikeaa Shaylle ja Dominicille, joilla alkaa synkata tosissaan. Silti, kun eräs kuulija soittaa lähetykseen ja kertoo epäilyksensä siitä, ovatko Shay ja Dom oikeasti edes seurustelleet, pomo Kent vaatii juontajaparia viettämään yhteisen viikonlopun firman piikkiin. Shayta hermostuttaa, sillä hän on alkanut tuntea vetoa juontajapariaan kohtaan. Hän on kuitenkin varovainen tunteiden ilmaisussaan, sillä aiemmissa suhteissaan hän ei olekaan saanut vastakaikua rakkaudentunnustuksilleen.
"Nyt tehdään näin", Kent sanoo. Hän osoittaa meitä, vaikka huoneessa ei ole ketään muuta. "Te kaksi saatte viettää yön yhdessä."Minä suorastaan hyppään tuolista. "Anteeksi kuinka?" (s. 195)
Ex talk - Rakkautta radioaalloilla on minusta oikein edukseen erottuva, yhtä aikaa hauska ja vakava viihderomaani. Yleisradiomiljöö on kiinnostava ja erilainen ja Shayn ja Dominicin välinen kemia loistava. Kirjassa tulee myös esille Kent-pomon harjoittama, hyvin (huonosti) piilotettu seksistinen käytös ja sivutaan myös feminististen asioiden lisäksi hiukan rodullistamista ja rasismia. Nämä eivät kuitenkaan nouse kovinkaan suureen rooliin muuten hyvin viihteellisesti etenevässä romaanissa.
Shayn perhesuhteissa on myös mullistusta meneillään, sillä hänen äitinsä on avioitumassa afrikkalaisen Philin kanssa. Shayn rakas isä, joka on pitänyt omaa pienkonekorjausliikettään, ja jolta Shay on perinyt rakkautensa radioon, on menehtynyt aiemmin. Phil on ihana, mutta Shaylla kestää aikaa sopeutua asiaan, että äiti menee uudelleen naimisiin. Ameena-ystävä on tärkeänä tukena Shaylle, mutta sitten hänkin ilmoittaa jymyuutisen, joka vaikuttaa heidän ystävyyteensä.
Kuten nykyviihderomaanien henkeen kuuluu, tämäkin kirja sisältää melko roiseja ja graafisesti kuvattuja seksikohtauksia, mutta sanoisinko, että eivät nämä olleet pahimmasta päästä. Tai sitten olen jo turtunut.
Annan tälle arvosanaksi 5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
---
Samantyylistä:
sunnuntai 18. elokuuta 2024
Päivitys Älä koskaan luota kaksoseen -sarjaan
Luin Freja Nicole Woolfin Syytä aina neitsyttä, joka on toinen osa Älä koskaan luota kaksoseen -sarjaan. Klikkaa kansikuvaa ja lue arvioni molemmista osista.
sunnuntai 11. elokuuta 2024
Kuinka särkeä sydän?: Heidi Silvan
Kuinka särkeä sydän?: Heidi Silvan. Myllylahti 2024
"Nuortenromaani elämää suuremmista tunteista, sydämiä särkevistä tapahtumista ja rakkaudesta.
Lyhyt, traumaattinen hetki voi muuttaa onnellisen elämän suunnan.
Kooste siitä, miten sydämensä (todellakin) voi saada pirstaleiksi:
- Rakastu mahdottomaan kohteeseen.
- Puuduta tunteesi.
- Sairastu.
Frida on aina rakastanut Aapoa. Ensihetkestä lähtien hän on tiennyt, että he kaksi kuuluvat yhteen, ja romanttisesti haaveillut yhteisestä elämästä. Mutta Frida on ensin kovin nuori ja ikäero suuri, joten katse hakeutuu muihin poikiin.
Vie vuosia, ennen kuin Frida ja Aapo saavat toisensa ja elämä on ihanaa. Kunnes ei enää olekaan.
17-vuotiaalle Fridalle tapahtuu asia, joka suistaa hänet rakkauden raiteelta rymisten sivuun. Frida saa tietää, kuinka sydän särjetään, miten se paikataan, kuinka kaikki rikotaan – ja lopulta myös, miten kaiken saa korjattua." (Myllylahti)
Oma arvio:
Kuinka särkeä sydän on oululaisen Heidi Silvanin kymmenes romaani. Ajattelin kirjan nimen perusteella, että nyt olisi vuorossa ihan ehta rakkausromaani. Kirjan luettuani en menisi ihan puhtaasti rakkausromaaniksi tätä tituleeraamaan, sillä mukaan chick lit -henkiseen juoneen sekoittuu hyvin synkkiä elementtejä.
Silvanille tyypilliseen tapaan lukijaa välillä suoraan puhuttelevana minäkertojana on 17-vuotias Frida, joka haluaa kertoa oman tarinansa rikkoutuneesta sydämestään. Tarinaan kuuluu toki myös muiden rikkinäisiä sydämiä, joihin itse Frida on osin syypää. Kaikki alkaa siitä, kun hän nelivuotiaana rakastuu itseään neljä vuotta vanhempaan Aapoon, häntä seurakunnan iltapäiväkerhon pikkujouluissa peppuun purreen Taunon isoveljeen. Noh, siinä määrin, miten nelivuotias nyt voi rakastua. Aapo tulee kuitenkin olemaan Fridan elämässä mukana myöhemminkin. Hän on samalla luokalla lukiossa isosisko Briitan kanssa ja edelleen ihastunut 12-vuotias Frida hurmaa Aapon kaakaoviiksillään. Hän on kuitenkin ihan liian nuori Aapolle tuolloin.
Aapo kääntyi katsomaan minua ja räpsäytti hymyillen molempia silmiään. Se oli kuin silmänisku, jota oli loivennettu pikkulapsitasolle sopivaksi. (s. 18)
Myöhemmin Aapon ja Fridan tiet kohtaavat milloin missäkin. Häpeällisiä tilanteita syntyy, kun känninen 14-vuotias Frida hyppää Aapon kyytiin ja Aapo läksyttää Fridaa alkoholin haitoista. Frida on innostunut suutelemisesta ja tämä ei varmastikaan myös nosta pisteitä Aapon silmissä, sillä Frida tarvii monta harjoittelukappaletta moiseen touhuun. Sitten vielä Fridalle puhkeaa huuleen jäätävä herpes Aapon pikkusiskon Venlan synttäreillä, jota lääkikseen halajava Aapo isällisesti sitten hoitaa. Vaikka Fridaa alkuun nolottaa koko herpeshomma, hän ei saa mielestään tuota ihanaa hetkeä Aapon kanssa. Soppaa sekoittaa Aapon pikkuveli Tauno, joka on rakastunut Fridaan.
Ja sitten. Silloin. Uskoin ensimmäisen kerran kuulevani hänen ajatuksensa. (s. 81)
Lukijaa jännittää, saako välillä hiukan holtittomasti käyttäytyvä Frida koskaan järkevää Aapoa, joka tuhahtelee Fridan juomiselle ja pussailuille. Ysin päättäjäisiltana Frida on päättänyt onnistua, mutta miksi kaiken täytyy olla niin vaikeaa? Frida ei tiedä, että heidän aikansa vielä koittaa, mutta se hetki ei ole vielä nyt. Ensin Fridan sydämen täytyy särkyä hiukan. Lopussa särkyy sydämen lisäksi mielikin.
Sillä tavalla särkyy sydän. Se särkyy petettyihin odotuksiin. Jos jossakin vaiheessa päätyy kuvittelemaan tai odottamaan liikoja, todellisuus ravistelee ja sitä seuraa pettymys, jonka jälkeen huomaa ryömivänsä elämänsä raunioilla ihmettelemässä itkunparkuista ääntä, joka syntyy, kun sydän ensimmäisen kerran kunnolla särkyy. Kyllä se vielä lyö ja pitää elintoimintoja yllä, mutta ei voi sanoa, että se toimisi kunnolla. Ei se toimi. Se on rikki. (s. 57)
Fridan kommellukset ovat hyvin bridgetjonesimaisia, vaikka minä tunsin enimmäkseen myötähäpeää kuin lämmintä samaistumista. Aapo on kirjan ärsyttävin hahmo. Hän on kuin pojan hahmoon puettu aikuisen ääni, joka valistaa juomisen huonoista puolista ja kertoo, miten herpes syntyy ja miten sitä hoidetaan. En oikein ymmärtänyt tätä herpeskohtausta enkä pitänyt sitä oikein mitenkään päin hauskana. Yöks.
Kirjan lopussa asiat synkistyvät ja Fridan mieli mustuu, tai suorastaan särkyy, kokonaan erään traagisen tapahtuman jälkeen. Kirjan loppu yllättääkin, sillä muuten niin hilpeänhauskaan kirjaan tulee hyvin loppuvaiheilla radikaaleja juonenkäänteitä, joista hilpeys on kaukana. Tämä käännös sai mieleni hyvin kahtiajakautuneeksi: toisaalta kirja on hyvin yllättävä ja persoonallinen, toisaalta loppuosa menee hiukan liian erilaiseksi, mitä kirja muuten on ja kääntää asetelman ihan täysin päälaelleen. Onko se hyvä vai huono, se on makuasia. Voisin uskoa, että kohderyhmään tämä kirja voisi upota paremmin kuin minuun.
Liiskautunut sydän. Elämän pysäyttämä, pallean tyhjentämä, peruuttamattoman fataali sydämen laajentuma. Se minulle tuli kuviosta mieleen. Ja sydän oli minun. (s. 121)
Pidän kirjassa kovasti sen rakenteesta, jossa luvut on otsikoitu erilaisina ohjeina sydämen särkemiseen. Luvut ja kirjan kolme eri osaa johdattavat lukijaa kohti kaiken rikkomista, joka tapahtuu siis kirjan kolmannessa osassa. Siellä juoni kääntää suuntaansa kohti synkempiä sävyjä. Luin kirjan uteliaana enkä tylsistynyt missään vaiheessa, joten viihdyttäväksi voisin tätä kutsua, vaikka silmiäni pyörittelinkin muutamille kohdille enkä osannut varautua lopun käänteisiin.
Annan arvosanaksi 3,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Kirja muualla:
Samantyylistä:
sunnuntai 4. elokuuta 2024
Aurora/ Eino: Edith Arkko
Aurora / Eino: Edith Arkko. Hertta 2024
"Aurora on ysiluokkalainen, joka on kesän aikana sijoitettu nuorisokotiin. Yhteinen arki äidin kanssa ei onnistu, koska äiti juo. Koulussakin Auroraa ahdistaa, mutta onneksi lempibändin musiikki auttaa jaksamaan.
Eino on ysiluokkalainen, tunnollinen ja menestyvä oppilas koulussa. Hän pelaa jääkiekkoa tosissaan ja tavoittelee paikkaa alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa.
Eino joutuu jälki-istuntoon, kun Auroran tekemät tyhmyydet menevät vahingossa Einon syyksi. Auroraa nolottaa, mutta hän ei osaa korjata asiaa. Einossa on myös jotain tosi söpöä, ja kun Aurora ja Eino päätyvät samaan kotitaloudenryhmään, ihastumista ei voi välttää.
Aurora/Eino on selkokielellä kirjoitettu lämminhenkinen kirja ysiluokasta, unelmista ja suurista tunteista. Kääntökirjassa on kaksi tarinaa, sekä Auroran että Einon. Tarinat voi lukea yhdessä tai erikseen." (Hertta)
Oma arvio:
Kasiluokkien genrevinkkauksissa olen monesti harmitellut nuorten selkoromantiikan vähyyttä. Niinpä tämä Edith Arkon kääntökirja Aurora / Eino tuli kuin tilauksesta. Mikä parasta, tässä kirjassa kuullaan molempien osapuolten näkökulmat. Lukukokemukseen voi vaikuttaa hyvin ratkaisevasti se, kumman tarinan valitsee ensin luettavakseen: Auroran vaiko Einon. Vai valitseeko joku luettavakseen vain toisen osapuolen tarinan? Sekin on mahdollinen vaihtoehto. Erityiskehut vielä heti tähän alkuun Karin Niemelle upeasta kannesta!
Minä luin ensin ysiluokkalaisen Auroran näkökulman. Hän on joutunut, jälleen kerran, jälki-istuntoon, kun sinne pyyhältää myös tosi kivan näköinen Eino-poika. Aurora tietää, että Eino ei olisi ansainnut tätä rangaistusta, sillä kaikki on oikeastaan Auroran syytä: juuri hän sotki ja rikkoi tyttöjen vessaa suutuspäissään. Hän ei ole kuitenkaan pahoillaan siitä, että saa tuijottaa Einon suloista niskaa koko jälki-istunnon ajan.
Mulla oli äitiä ikävä.Me puhuttiin aina kaikesta.Se kuunteli mua.Täällä nuorisokodissa ketään ei kiinnostanut,mitä mä oikeasti ajattelin. (Aurora; s. 12)
Auroran elämässä tapahtuu kaikenlaista. Alkoholistiäidin takia hän asuu nuorisokodissa, jossa hänen omaohjaajansa Kuura ei tunnu ymmärtävän häntä. Hän ei saisi edes värjätä hiuksiaan siniseksi, minkä takia Aurora päätyy värjäämään ne aamulla järven rannalla. Ja sattumoisin apuun tulee Eino, jota tuntuu hiukan hermostuttavan Auroran läheisyys. Nuoret tutustuvat, ihastuvat. Eino kiinnostuu Auroran lempiörinähevibändistä ja Aurora Einon jääkiekkoharrastuksesta, vaikka molemmille ne ovat uusia juttuja.
Seuravalmentaja oli sanonut,että unelmia piti tavoitella askel kerrallaan.Piti olla kärsivällinen.Piti tehdä kovasti töitä.Ei saanut luovuttaa. (Eino: s. 14)
Mitäs Einon maailmassa on sitten meneillään? Eino haaveilee pääsevänsä alle 16-vuotiaiden maajoukkueeseen, ja kaikki näyttääkin hyvältä, kun hänet valitaan Pohjola-leirille. Siellä hän tutustuu Rasmukseen, joka on tosi hyvä pelaaja, mutta ei Einokaan huono ole. Einoa ilahduttaa, kun hän näkee sinitukkaisen Auroran jäähallissa katsomassa hänen peliään. Tyttö kertoo hyvin avoimesti kotioloistaan ja vaikuttaa olevan tosi surullinen äitinsä vuoksi. Kun Aurora pyytää Einoa käymään hänen luonaan nuorisokodissa, hän ei epäröi. Ensisuudelma saa heidät yksimieliseksi siitä, että harjoituskertoja tarvitaan vielä lisää. ja lisää.
"Joo. Mä luulen,että tämän pitää tuntua just tältä." (Aurora; s. 150)
Aurora / Eino on hyvin selkeästi etenevä kahden nuoren rakkaustarina ihastumisesta ensisuudelmaan ja ensiseksikertaan ja myös ensimmäiseen riitaan, joka meinaa koitua kohtalokkaaksi heidän rakkaustarinalleen. Ensirakkaus on ainutkertaista, etenkin haparointineen ja väärinymmärryksineen kaikkineen. Aurora on kantanut salaisuutta jälki-istunnosta pitkään ja paljastaa sen hyvin huonolla hetkellä, samalla kun ehdottaa seksiä Einolle tämän ollessa murheen murtamana huonoista uutisista. Hän ajattelee, että sekstailu toisi paremman mielen murtuneelle poikaystävälleen, mutta Eino loukkaantuu Auroran ehdotuksesta. Onneksi asiat voidaan sopia eikä kaiken tarvitse kaatua yhteen erehdykseen.
Mä otin mun tavarat ja lähdin huoneesta.Mun posket oli kokonaan kyynelissä.Mä pyyhin kyyneliä pois,mutta ei ne loppuneet. (Aurora: s. 117)
Minusta Auroran ja Einon tarina on hyvin uskottavan oloinen ja suloinen, haparoiva ensirakkaustarina. Juuri tuollaista se on: kaikki on kauhean hyvin, mutta sitten jokin väärinymmärrys voi saada aikaan valtavat mittasuhteet. Kirjassa käsitellään myös koskettavalla tavalla Auroran surua, kun hän kokee pettymyksen toisensa jälkeen äitinsä kanssa. Äitinsä takia hän rikkoi ja sotki tyttöjen vessankin. Einon pettymys kirjan lopussa liittyy ihan erityyppiseen asiaan, mutta on hänelle ihan yhtä musertava. Kun pitkäaikaiset ja kunnianhimoiset haaveet kaatuvat, pettymys on suuri. Ja kun itselle rakas ihminen käyttäytyy siinä tilanteessa tökerösti, se voi olla liikaa.
"Mä en halua,että susta tuntuu pahalta.Meidän juttu ei saa tuntua pahalta", se sanoi. (Eino: s. 118)
Ainoa asia mikä minua hiukan harmittaa, että realistisissa selkokirjoissa tuppaa olemaan aina päähenkilöinä huonoista olosuhteista tulevia nuoria (tai sellaisia, joilla muuten menee jotenkin huonosti), kuten tässä alkoholistiäidin lapsi Aurora. Onhan tässäkin sitten vastapainona ihan tavallisesta perheestä tuleva Eino, mutta silti. Tokihan nuoret ymmärtääkseni tykkäävät lukea traagisista hahmoista, mutta toisaalta kaikki heikostilukevat eivät välttämättä pysty samaistumaan tällaiseen hahmoon. Seuraavaksi toivoisinkin sellaista kepeää, kuplivaa romanttista selkokirjaa, jossa nuorilla menisi kotioloissa jokseenkin mukavasti. Tiedän, ei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta sellaisiakin kirjoja ja henkilöhahmoja tarvitaan nuorille, jotka eivät halua lukea ikävistä perhesuuhteista tai mielenterveysongelmista.
Annan arvosanaksi tälle 4+
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
sunnuntai 28. heinäkuuta 2024
Päivitys Mila ja Blake -trilogiaan
Luin Estelle Maskamen Mila ja Blake -trilogian viimeisen osan Ole sinä minun. Klikkaa kansikuvaa ja käy lukemassa arvioni kaikista osista.
lauantai 27. heinäkuuta 2024
Päivitys Kruunun tyttäret -sarjaan
Luin toisen osan Catherine Doylen ja Katherine Webberin Kruunun tyttäret -sarjasta. Klikkaa kansikuvaa päästäksesi lukemaan arvioni Kirottu kruunu -osasta aiemman osan lisäksi.
lauantai 20. heinäkuuta 2024
Lempipaikka: Emily Henry
Lempipaikka: Emily Henry. Suomentanut Paula Takio. Karisto 2024
"Some-ilmiöksi nousseen suosikkikirjailijan romaanissa rakkaus ja yhteiset muistot marinoidaan viinissä ja jätetään hautumaan lomaviikon lämpöön.
Harriet ja Wyn ovat täydellinen pari. Paitsi että he erosivat jo puoli vuotta sitten eivätkä ole vieläkään kertoneet kenellekään.
Ystäväporukan jo vuosikymmenen onnellisena pakopaikkanaan pitämä mökki on nyt myynnissä, joten Harriet ja Wyn päättävät tarjota ystävilleen mahtavan viimeisen mökkikesän ja teeskennellä, että kaikki on kuten ennenkin.
He jättävät viikoksi uudet elämät taakseen ja nauttivat meri-ilmasta lempi-ihmistensä kanssa. Mutta onnistuvatko he esittämään onnellista paria niille ihmisille, jotka tuntevat heidät parhaiten?" (Karisto)
Oma arvio:
Olen aiemmin lukenut yhden Emily Henryn kirjoista, Lomalla kaikki on toisin, johon hullaannuin täysin. Olen aloitellut myös hänen sittemmin suomennettua Book lovers -nimistä kirjaa, joka on jäänyt minulla kuitenkin junnaamaan alkuvaiheeseen. Lempipaikka voitti ilmestymisvuonnaan 2023 Goodreadsin awardseissa parhaan romanttisen kirjan äänestyksen. Niinpä tartuin odottavaisin mielin tähän pirtsakan fuksianpinkkiin kirjaan.
Harriet on aivokirurgiaan erikoistuva lääketieteen lisensiaatti, joka on matkalla yhteen lempipaikoistansa: Mainen Knotts Harboriin, jossa sijaitsee hänen hyvän ystävänsä Sabrinan suvun hulppea huvila. Heidän kämppäkaveruudesta alkunsa saanut ystäväporukka kokoontuu sinne joka kesä, eikä tänäkään vuonna tehdä poikkeusta. Kaikki muut ovat tulossa, paitsi yksi. Harriet ei ole vielä kertonut ystävilleen, että hän ja Wyn ovat eronneet jo 5 kuukautta sitten. He luulevat, että pariskunta elelee Wyn äidin sairauden takia etäsuhteessa kuten ennenkin. Harriet on aikonut kertoa ystävilleen erosta, mutta jännittää, mitä se tekee heidän väleihinsä. Heitä kun on aina pidetty ihanneparina.
Tämän viikon jälkeen kaikki muuttuu välillämme. Se on väistämätöntä. (s. 134)
Perillä huvilalla Harriet saa kuitenkin järkytyksekseen huomata, että Wyn onkin paikalla. Sabrina ja hänen kihlattunsa Parth ovat halunneet yllättää Harrietin maanittelemalla Wyn mukaan. Heillä on myös oma lehmä ojassa, sillä tämä kerta on oleva hyvin erityinen. Armaksen suku on nimittäin myymässä huvilan, joten tämä olisi heidän viimeinen kesänsä siellä. Sabrina ja Parth ovat päättäneet myös mennä naimisiin viikon päätteeksi ystäviensä läsnäollessa. Siksi kukaan ei saa puuttua.
Hänelle tilanne ei vaikuta lainkaan ongelmalliselta? Ei mitenkään ihmeellistä, että entinen morsian on täällä tai että me majoitumme kuherruskuukautta varten sisustettuun makuuhuoneeseen, jonka joka ikinen taso tuntuu kutsuvan panemaan! (s. 60)
Wyn ja Harriet päättävät teeskennellä koko viikon olevansa yhä yhdessä ja sopivat pelisäännöt siitä, mitä he voivat muiden nähden tehdä ja mitä eivät. Heille on tällä kertaa annettu huvilan hulppein makkari avosuihkuineen, joten yhdessäolo huoneessa on hankalaa. Etenkin, kun suhde ei ilmeisimmin ole päättynyt vetovoiman puutteeseen, pikemminkin moniin selvittämättömiin epäselvyyksiin, joita lukijalle ripotellaan pikku hiljaa kirjan edetessä. Suhteen päättävän puhelun jälkeen pariskunta ei ole puhunut ollenkaan saati kertonut omille vanhemmilleen erosta. Ahdistusta lievittääkseen Harriet muistelee kaikkia lempipaikkojaan, jolloin lukija pääsee kurkkaamaan ystäväjoukon alkulähteille ja Wyn ja Harrietin suhteen alkumetreille.
Ainoa, mikä saa minut sietämään kenenkään rakastamista tässä määrin on varmuus siitä, ettei se koskaan muutu myrkyksi. Tieto siitä, että luovumme toisistamme ennen kuin tuhoamme toisemme. (s. 255)
Emily Henryn vahvuus on selkeästi ihmisten väliset keskustelut. On todella miellyttävää ja viihdyttävää lukea ystäväjoukon lempeää piikittelyä, samoin kuin Harrietin ja Wyn ensin kiusaantuneesta lämpimämmäksi muuttunutta jutustelua, jonka taustalta paistaa syvä rakkaus, jota väärinymmärrykset ovat lianneet. Paljon romanttissävytteisiä viihdekirjoja kesän aikana lukeneena voin sanoa, että Henryn kirjassa on todella monisävyiset henkilöhahmot, draamankaaret on rakennettu huolella eikä pelkkä intohimoisilla kohtauksilla mässäily vie sijaa juonelta, kuten monessa muussa lukemassani. Tästä kirjasta huokuu sellainen selittämätön lämminhenkisyys ja rauha, vaikka se on muuten kepeäsävyinen. Emily Henry voisi olla aikuisten vastine lempikirjailijalleni Holly Bournelle, tai amerikkalaisversio irlantilaiselle Sally Rooneylle (joskin Henryn kirjoissa keskustelut eivät ajaudu ihan niin syvällisiksi kuin Rooneyn.)
Vaikka viihdyin kirjan parissa, en rakastunut tähän niin syvästi kuin aiemmin mainitsemaani Lomalla kaikki on toisin -romaaniin. Ehkä kirjaa olisi voinut hiukan ensinnäkin tiivistää, ja toiseksi minua ärsytti tyyppien pössyttely, vapettelu ja sienien nauttiminen, mihin kirjassa suhtaudutaan normaalina, hiukan hassunakin asiana. Minun kuplassani se ei ole normaalia aikuisen käytöstä, ja sellainen hiukan särähtää silmiin muuten mukavan kirjan seasta. Viinallakin läträiltiin melkoisesti ja jatkuvasti joku ystävyksistä öhisi krapulaansa. Että jos sellaisesta menosta ei tykkää, en suosittele tarttumaan kirjaan.
Lempipaikka tursuaa mielenkiintoisia teemoja. Mitä seuraa siitä, kun ei halua puhua asioistaan kenellekään, vaan uskottelee niin itselle kuin kaikille asioiden olevan hyvin, vaikkeivät ne olekaan? Voiko luopua kaikesta saavuttamastaan sen takia, ettei se tunnukaan oikealta, ja pettää samalla vanhempien odotukset? Pysyykö ystävyys aina yhtä vahvana, vaikka elämä vie eri suuntiin, jos vain edes yksi taistelee ystävyyden puolesta? Saako onnellisen viikon järjestettyä tiukalla aikataululla ja suunnitelmilla? Mitä kaikkea kannattaa uhrata rakkauden vuoksi, vai ovatko ne silloin edes uhrauksia, jos haluat tehdä ne?
Annan arvosanaksi tälle 4
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
--
Samantyylistä:
perjantai 12. heinäkuuta 2024
Odota minua järven rannalla: Carley Fortune
Odota minua järven rannalla: Carley Fortune. Suomentanut Mari Hallivuori. Tammi 2024
"Yllättävä kohtaaminen. Romanttinen sopimus. Rikottu lupaus.
Odota minua järven rannalla on Tiktok-maineeseen nousseen Carley Fortunen iki-ihana romaani rakkaudesta, petetyistä lupauksista ja uusista mahdollisuuksista.
Kun Fern Brookbanks tapasi Will Baxterin, vetovoima oli kiistaton mutta ajoitus täysin väärä. Silti he solmivat romanttisen sopimuksen: vuoden kuluttua he kohtaisivat Muskokajärven rannalla. Fern saapui paikalle, Will ei. Yhdeksän vuotta myöhemmin Fern ei haluaisi enää muistaa koko miestä, sillä äidiltä perityssä lomakylässä kotiseudulla on riittävästi murehtimista. Kun majataloon astelee tyylikäs pukumies, joka näyttää etäisesti tutulta, Fernin elämä menee aivan sekaisin: voiko tuo tuntematon olla vapaa ja taiteellinen Will – ja miksi hän tulee juuri nyt?" (Tammi)
Oma arvio:
Ihastuin ikihyviksi viime kesänä julkaistuu Carley Fortunen esikoisromaaniin Joka ikinen kesä, joten tottahan minun piti lisätä tämän kesän lukulistalleni kirjailijan uusin suomennos Odota minua järven rannalla. Näyttää siltä, että Fortune on kesäkirjojen kirjoittaja ja rakastaa erityisesti järviä, sillä kuten esikoisessa, myös tässäkin ajankohta painottuu kesään ja järven ranta on keskeisin tapahtumapaikka. Nappasin eilisellä kaupunkireissullani mukaani vielä kirjailijan uusimman, vielä suomentamattoman This Summer Will Be Different, joka vaikuttaa jatkavan samaa, hyvin toimivaa linjaa.
Kolmikymppinen Fern on palannut lapsuudenmaisemiinsa, Muskoka-järven rannalla sijaitsevaan Brookbanksin lomakeskukseen ikävissä merkeissä, sillä hänen lomakeskusta johtanut äitinsä on menehtynyt, ja nyt ainoan tyttären on tarkoitus tulla tsekkaamaan lomakeskuksen tilanne - jatkaisiko hän äitinsä jalanjäljissä vai möisikö hän perheyrityksen toteuttaakseen oman unelmansa, oman kahvilansa Torontossa.
Lomakeskuksessa työskentelee yhä hänen hurmaava ex-poikaystävänsä Jamie sekä liuta äidin uskollisia työntekijöitä, joista osa suhtautuu hyvin epäilevästi tyttäreen, jota ei ole juuri viime vuosina leirikeskuksessa näkynyt. Ferniä kalvaa hänen ja äitinsä viilentyneet välit, jotka saivat alkunsa hänen kapinallisista teinivuosistaan ja kulminoituivat siihen, ettei tämä halunnut enää viettää opiskeluvuosiensa kesiään lomakeskuksessa, vaan jäi kaupungin vilskeeseen toteuttamaan omia haaveitaan.
Kaiken lisäksi Fernin epämukavuutta saapuu lisäämään erikoinen vieras, pitkä ja komea suittu mies, joka osoittautuu erittäin tutuksi. Käy ilmi, että äidin konsulttiavuksi palkkaama herrasmies on Will Baxter, sama tyyppi, jonka kanssa parikymppinen Fern vietti unohtumattoman vuorokauden Torontossa. Hän huomaa, että tuntee yhä sanoinkuvaamatonta vetovoimaa tuota miestä kohtaan, jonka koki jo yhden päivän arviolla omaksi sielunkumppanikseen, ja jonka takia osittain suhde Jamien kanssa tuolloin kymmenen vuotta sitten päättyi.
"Kun tapaa ihmisen, jota ei luultavasti näe enää koskaan uudelleen, siinä on se hyvä puoli, että voi kertoa itsestään kaiken ilman että tarvitsee pelätä seurauksia." (s. 67)
Fern hämmentyy Willin tulosta, ja hämmennyksestä hieman toivuttuaan on myös hieman hämmentynyt siitä, miksei tämä saapunut sovittuun tapaamiseen vuosia sitten. Tuon ikimuistoisen vuorokauden jälkeen he sopivat nimittäin tapaavansa tasan vuoden kuluttua Brookbanksin lomakeskuksessa järven rannalla. Fern joutui tuolloin kovasti pettymään, ja haluaisi kovasti selityksen siitä, miksei Will kokenutkaan tarpeelliseksi tulla.
"Tuotit pettymyksen, kun et tullut", minä kuiskaan. "Tuntui kuin olisin kuvitellut sen kaiken." (s. 135)
Kirjassa vuorotellaan tuttuun tapaan nykyhetken ja menneisyyden välillä. Kerrotaan siitä, miten Will ja Fern aikoinaan tapasivat, kun tuolloin opintojensa ohessa kuvataiteilijana työskentelevä Will tuli maalaamaan seinämaalausta Fernin työpaikan eli Two Sugars -kahvilan seinälle. Miten heidän nolosti alkanut sanailunsa muuttui leikitteleväksi ja kujeilevaksi, ja miten he päätyivät viettämään loppupäivää kaupunkikierroksen merkeissä. Fern seurusteli tuolloin Jamien kanssa, mutta vannotti, ettei ole pettäjä. Silti hän sortui henkisen pettämisen puolelle, sillä tuo pitkänhuiskea, hauska mutta jotain synkempää lastia mukanaan kantava Will vei hänen sydämensä. Hän teki ratkaisevan päätöksen tuon päivän ja yön aikana, joka vaikutti lopullisesti hänen ja äitinsä väleihin.
Olen yrittänyt työntää pois mielestäni sen, mitä yhdeksän vuotta sitten tapahtui - miten suurilta tunteiltani putosi pohja kertaheitolla. Olen yrittänyt olla ajattelematta sitä, miten paljon voimakkaammiksi ne tunteet ovat nyt kasvaneet. (s. 238)
Pidän kovasti siitä, miten taidokkaasti Fortune saa luotua kuumottavan ja kiusoittelevan vetovoiman kahden ihmisen välille. Minun oli taas ahmittava tämä kirja päivässä, sillä jouduin ikään kuin jonkinlaisen vastustamattoman vetovoiman tilaan lukiessani Willin ja Fernin tarinaa. Seksikohtauksissaan hän on melko yksityiskohtainen, mutta voin vannoa, että olen lukenut tänä kesänä niin monta graafista sekstailukohtausta, ettei tämä enää punastuttele. Erityisesti pidän kuitenkin siitä kiusoittelusta ennen varsinaista hekuman hetkeä. Sen jälkeen tunnelma jopa hetkellisesti läsähtää, mutta onneksi loppuun on vielä saatu ahdettua hiukan, joskin ennalta-arvattavaa, draamaa.
Hiukan arvosanaani laskee juonen epäuskottavuus, sillä tuntuu, että Fern on muodostanut hyvin vahvan luonneanalyysin miehestä, jonka on tuntenut vain yhden päivän ajan joskus kaksikymppisenä. Hiukan pistää epäilyttämään, kuka parikymppinen odottaisi vuoden ajan jonkin tyypin tapaamista, johon ei ole edes ollut missään yhteyksissä koko aikana? Kyyninen minä nostaa hieman päätään. Olisihan se toki ihanaa ajatella, että joku ihminen tekisi niin lähtemättömän vaikutuksen, että vielä 10 vuoden jälkeenkin samat tunteet nousisivat pintaan hänen lähellään. Vaikka periaatteessa he tuskin tunsivat toisiaan kunnolla.
Odota minua järven rannalla on ihanan hekumoiva kesän guilty pleasure -kirja, jota ei toki kannata ottaa liian ryppyotsaisesti. Romanttisen juonen lisäksi molemmilla päähenkilöillä on ongelmia elämässään takanaan, joten synkempiäkin teemoja toki löytyy, eli kirja ei ole pelkkää rakkausilottelua. Sivuhahmoista vielä mainittakoon Fernin pitkäaikainen ystävä Whitney, joka suorapuheisuudellaan hätkähdyttää, välillä jopa ärsyttää, mutta osin myös naurattaa.
"Olet vähän turhan nätti ja turhan pitkä, mutta osaat käsitellä vauvoja ja vaikutat fiksulta. Ja jos totta puhutaan, en ole koskaan syönyt yhtä hyvää risottoa. Mutta jos panet ystäväni taas säpäleiksi, tulen Torontoon ja listin sinut." (s. 235)
Villi veikkaukseni on, että kirjailijan seuraava teos ilmestyy suomeksi taas ensi kesän kynnyksellä. Minä aion kuitenkin ottaa varaslähdön ja lukaisen alkukielisen ostokseni vielä jo ennen tätä, koska Fortunen kirjoissa vain on sitä jotakin.
Annan arvosanaksi 4-
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
Samantyylistä:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)