Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 120KirjanHaaste2017. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 120KirjanHaaste2017. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Kosmoksessa tavataan: Jack Cheng

Kosmoksessa tavataan: Jack Cheng. Suomentanut Terhi Kuusisto. Aula & Co 2017

Englanninkielinen alkuteos (2016): See You in the Cosmos. Kansi: Jason Henry, Noora Karlsson (sov.)

"Kosmoksessa tavataan on Jack Chengin ensimmäinen kirja lapsille ja nuorille, mutta yhtä hyvin sen voi lukea aikuinenkin. Se kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, joka matkustaa Coloradosta New Mexicoon ja Las Vegasista Los Angelesiin ja tallentaa kaiken kokemansa kultaiseen iPodiin. Hän aikoo lähettää sen avaruuteen aivan kuten hänen sankarinsa Carl Sagan vuonna 1977 lähetti Voyager-luotainten mukana maapallon ulkopuolisille älyllisille olennoille kultaisen äänilevyn, joka sisälsi mm. tervehdyksen 55 eri kielellä, valaiden ääntelyä, rakastuneen naisen aivoaaltoja ja vastasyntyneen vauvan naurua.

Matkalla Alexille paljastuu salaisuuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä. Myös lukija oppii paljon terävästä, intohimoisesta ja ajoittain sydäntä särkevästä tarinasta – hyvä voi voittaa vaikeinakin aikoina ja odottamattomat tahot voivat antaa voimia muutokseen. Kosmoksessa tavataan on hieno osoitus pyyteettömän rakkauden ja anteeksiannon tärkeydestä maailmassa, joka on epäreilu. Se muistuttaa lukijaa siitä, että toivoaan ei koskaan saa heittää. (Aula & Co)

Oma arvio:

Minulle tuli heti kirjan alkumetreillä déjà-vu: Kosmoksessa tavataan muistuttaa kerronnaltaan R.J. Palacion tänä keväänä (2017) ilmestynyttä lasten- ja nuortenkirjaa Ihme. Molemmissa kirjoissa on  näkökulmahenkilönä varhaisnuori poika, ja molempia myös markkinoidaan niin lapsille kuin nuorille, mutta myös aikuisillekin lukijoille sopivaksi. Minusta on ihanaa, että tällaisia kaikille sopivia kirjoja tehdään (vaikka periaatteessa kaikkihan sopii kaikille, riippuen lukijan asenteesta.)

Joskus aikuiset on tosi outoja. Joskus kun olen liian pitkään muiden aikuisten kuin äidin kanssa, haluaisin vain  huutaa: Onko kaikki täällä täysin sekoja!
Tuntuuko teistä koskaan siltä? (s. 181)

Kosmoksessa tavataan on eräänlainen 11-vuotiaan pojan road trip läpi Amerikan. Lapsen ajattelumaailma välittyy todella hienosti Alexin äänitallenteista, joita hän matkallaan äänittää kultaisella iPodillaan, tarkoituksenaan lähettää tallenne sitten itsetehdyllä raketilla avaruuteen. Alussa minua ihmetyttää, miten hänen äitinsä päästää pienen pojan yksinään matkaan ja mitä nuo Alexin mainitsemat äidin "hiljaiset päivät" ovat. Heti hiipii mieleeni ajatus, ettei Alexin kotona taida olla kaikki ihan niin kuin pitää.

Kuva: Pixabay

Alexin matkakohteena on rakettifestivaali Sharf, jonne hän matkustaa koiransa Carl Saganin ja omatekoisen rakettinsa kanssa. Junamatkalla poika tutustuu omalaatuiseen Zediin, joka on vannonut hiljaisuuslupauksen ja kommunikoi vain kirjoittamalla. Myöhemmin mukaan liittyy myös Zedin kaveri Steve, ja kolmestaan he lähtevät rakettifestareiden jälkeen hetken mielijohteesta etsimään Alexin isää, joka on hänen äitinsä mukaan kuollut, mutta jonka osoite kuitenkin löytyy Las Vegasista. Näin Alex löytää myös "oman" Terransa, siskopuolensa.

Sitten hän sanoi: Noin fiksuksi pojaksi olet kyllä aika pöllö joissain asioissa, ja minä sanoin: Totta kai olen pöllö monissakin asioissa, minulla ei ole aikaa muuhun kuin opetella kaikki raketeista ja astronomiasta ja sankaristani ja jos käyttäisin aikaa myös muiden asioiden opetteluun, olisin fiksumpi muissakin asioissa, HALOO! (s. 177)

Alex on sympaattinen poika, jonka fiksuus, ja nimenomaan tiettyyn aihepiirin keskittyvä sellainen, on välillä sillä tasolla, että mietin, onko hänellä aspergerin oireyhtymä. Omat tallenteeni tuossa iässä eivät olisi olleet ihan noin pohdiskelevia ja analysoivia, tai sitten en vain ollut kovin älykäs lapsi. Toisaalta parhaimmillaan Alex suhtautuu moniin asioihin, kuten pettymyksiin, juuri niin hupsusti kuin 11-vuotias lapsi vaan voi, ja lapsen mustavalkoinen ajattelumaailma tulee hyvin kirjassa esille. Hänellä ei ole myöskään kovin monimutkainen huumorintaju.

Alexin tulevaisuus surettaa,  mutta lapselle tyypillisiin tapaan hän ei itse osaa olla huolissaan omasta äidistään ja tulevaisuudestaan. Häntä kiinnostaa vain Carl Sagan, raketit ja viesti ulkoavaruuteen - ja siskopuoli Terra.

Ehkä teidän suru on meidän iloa, ja te nauratte ja hymyilette, kun olette surullisia, ja teille tulee siitä parempi mieli, ja se on samanlaista kuin valailla, jotka kuulostavat siltä kuin ne itkisivät, mutta ne vain kuulostavat siltä koko ajan, silloinkin kun niillä on hauskaa. (s. 258)

Alexin muualla asuva ja työskentelevä, jo aikuinen isoveli Ronnie on suurimman osan etäisenä hahmona tuolla jossain, mutta viimein hänenkin on tartuttava ongelmaan, kun Alex joutuu onnettomuuteen. Minua hiukan riepoo isoveljen pakoilu ja vastuuttomuus, etenkin kun hän viimeiseen asti käskee Terraa ja Alexia hissuttelemaan Alexin äidistä. Viimein selviää, mikä Alexin äitiä vaivaa ja asioihin saadaan tartuttua aikuisten oikealla tavalla.

Vaikka kirjassa on tärkeitä teemoja, sympaattinen päähenkilö ja hieno juonenkaari, en ole niin innoissani tästä kuin olin ajatellut. Alexin välkkyys alkaa välillä riepoa ja lapselle tyypillinen kerrontatyyli, pitkine virkkeineen ilman loppua näkyvissä, alkaa välillä hengästyttää.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on (ennakko)arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Luetut.net
Kirjakko ruispellossa

Samantyylistä luettavaa:

Ihme: R. J. Palacio

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, josta bloggaan elokuun lopussa.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 5 ~ Eläinten vallankumous: George Orwell

Eläinten vallankumous: George Orwell. Suomentanut Panu Pekkanen. WSOY 2005 (1. painos 1969)

Englanninkielinen alkuteos (1945): Animal Farm

 "George Orwell (1903-1950), englantilainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko, asetti taiteelle ja kirjallisuudelle johdonmukaisesti sosiaalisen mittapuun. Eläinten vallankumouksen perustana on Orwellin henkilökohtainen, ideologinen pettymys. Sen hän kirjassaan heijastaa eläimiin, välittää kepeässä ilkamoivassa sadun hengessä vakavuudessaan karmaisevia ajatuksia ja näkemyksiä siitä, mihin vallan väärinkäyttö maailmassa johtaa. Vallankumous, joka toteutetaan eräällä englantilaisella maatilalla, alkaa ihanteellisen tasa-arvoisuuden merkeissä. Mutta muita älykkäämpinä siat osoittautuvat myös muita tasa-arvoisemmiksi. Ne ottavat vallan käsiinsä ja samastuvat ennen pitkää täydellisesti entiseen sortajaan ja veriviholliseen, ihmiseen."

Oma arvio:

Jälleen on tullut selätettyä yksi klassikkoteos lisää, nimittäin on aika taas Kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksen. Tätä järjestyksessään viidettä haastetta isännöi Tekstiluola-blogin Tuomas, kiitos hänelle! Seuraavan, kuudennen klassikkohaasteen vedänkin sitten minä, ja infoan asiasta lisää tässä piakkoin.

 Ennen kuin pureudun George Orwellin Eläinten vallankumoukseen, muistuttelen vielä edellisistä lukemistani klassikoista:

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 4 (Yöpöydän kirjat):  Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

 Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 3 ( 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä): Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 2 (Tuijata.Kulttuuripohdintoja): Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 1 (Reader, why did i marry him): Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

*************************

 Eikö siis ole päivänselvää, toverit, että kaikki elämässämme oleva paha on peräisin Ihmisen tyranniasta? Kunhan vain pääsemme eroon Ihmisestä, meidän työmme tuotto jää omaksemme.(s. 14)

Eläinten vallankumous on nokkela satiiri ihmisten toiminnan älyttömyydestä verhottuna tarinaan vallankumouksellista eläintilan asukeista. Kirjassa ei ole mitään turhia alustuksia, vaan juoni alkaa kehittyä heti eläinten kokouksesta suoraan vallankumoukseen. Tilanomistaja Jones saa potkut tilaltaan ja eläimet alkavat kehittää toimintasuunnitelmiaan pärjätäkseen omalla tilallaan. Aluksi heillä on hyvin tasa-arvoiset ja demokraattiset suunnitelmat, ja eläinten seitsemässä käskyssä tulee hyvin esille se, miten he eivät halua toimia kuten vihaamansa ihmiset:

SEITSEMÄN KÄSKYÄ

1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen.
2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.
3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.
4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa. 
5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.
6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.
7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia. (s. 28)

Aika pian alkaa selvitä, että siat ovat ehkä hiukan muita älykkäämpiä, ja Eläintilan johtajaksi nousee Napoleon- ja Lumipallo-nimiset siat, jotka saavat Vinku-nimisestä siasta tiedottajansa. Alkuun kaikki menee hyvin mallikkaasti, kaikki saavat ruokaa ja jokainen kantaa kortensa kekoon. Jotkut eläimet oppivat lukutaitoa, mutta eivät läheskään kaikki. Pian kuitenkin jotkut eläimet alkavat laiskotella töistä, eräs hevonen karkaa ihmisen omistukseen ja siat omivat itselleen parempia annoksia, vedoten vaativaan suunnittelutyöhönsä. He hallitsevat myös muita eläimiä pelolla, uhaten että vanhat huonot ajat palaavat, jos kaikki eivät tee kuten siat sanovat.

Yötä päivää me valvomme teidän hyvinvointianne. Vain teidän tähtenne me juomme maidon ja syömme omenat. Teidättekö mitä tapahtuisi, jos me siat emme pystyisi suoriutumaan velvollisuuksistamme? Jones tulisi takaisin! (s. 38)


Lumipallon ja Napoleonin välillä alkaa tulla erimielisyyksiä. Lumipallo haluaisi, että tilalle rakennettaisiin sähkönlähteeksi tuulimylly, mutta Napoleon tyrmää hänen haaveensa typerinä. Yhtäkkiä Lumipallo saa niskaansa propagandaa ja hänet karkotetaan tilalta. Yllättäin Napoleon ilmoittaakin tilan eläimille tuulimyllyhankkeesta, johon hän väittää laatineensa itse piirustukset. Näin  alkaa kova uurastus.

Kuva: Pixabay

Tuulimyllyurakasta tuleekin eläintilan suurin ja kinkkisin koetinkivi. Ensimmäinen tuulimylly romahti heikon rakenteensa vuoksi, mutta Napoleon kätyreineen julisti tuhon Lumipallon tihutyöksi. Rakennettiin uusi tuulimylly, jonka lähitilojen miehet räjäyttivät hyökkäyksessään. Kolmas tuulimylly valmistuu kirjan loppuun mennessä, ja se uuvuttaa vanhan työhevosen, Jyskyn henkihieveriin. Siat muuttavat vaivihkaa ihmisten asumukseen, alkavat nukkua sängyissä ja lopulta kävellä kahdella jalalla. 

Ajan myötä siat rikkovat jokaista seitsemää sääntöä, ja muiden eläinten ihmetellessä tätä, heidän sanotaan muistavan väärin. Ladon seinään maalatut  säännöt muuttavat kummasti muotoaan. Ihan lopussa siellä ei enää lue kuin yksi lause:

KAIKKI ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISIA, MUTTA JOTKIN ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET. (s.120)

Uskonnollista saarnaajaa symboloi korppi nimeltä Mooses, joka kertoo eläimille erityisestä Sokeritoppavuoresta, erityisestä onnen maasta, jonne eläimet kuoltuaan pääsevät.  Kovissa olosuhteissa olevat eläimet uskoivat Mooseksen puheet paremmin kuin yltäkylläisyydessä elävät siat.

Sokeritoppavuorella oli sunnuntai seitsemänä päivänä viikossa, apila rehotti parhaimmillaan kaiken vuotta, ja palasokeria ja pellavasiemenkakkuja kasvoi pitkin pensasaitoja. (s. 22)

Vaikka Eläintilan tarkoitus oli osoittaa, että eläimet eivät riistä keneltäkään ja uurastavat oman ruokansa eteen, he sortuvat lopulta samoihin virheisiin kuin ihmiskunta: koulutetuimmista tulee johtajia, jotka saavat enemmän etuuksia, muuttavat sääntöjä omaksi edukseen, käyttäytyvät häikäilemättömästi omia uskottujaan kohtaan ja levittävät propagandaa. Vähemmän koulutetut (lukutaidottomat) eläimet uskovat kaiken mitä ylemmät sanovat, koska heillä ei ole taitoja ottaa asiasta itse selvää. Heidän epäilyksensä kumotaan pelottelulla, manipuloinnilla ja uhkailulla. Loppujen lopuksi eläintilan Siat muistuttavat ihmisiä niin käytökseltään kuin ulkonäöltäänkin, ja kehä on sulkeutunut. Mikään ei ole muuttunut eläinten vallankumouksessa.

Kuva: Pixabay

Eläinten vallankumous on mainio teos, joka samalla huvittaa että pistää miettimään. Välillä huomasin hieman tylsistystymisen merkkejä itsessäni, mutta annettakoon se anteeksi. Haluiaisin seuraavana lukea Orwellin scifiklassikon  1984, ehkäpä seuraavana klassikkohaastekirjanani.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muissa blogeissa:


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Lisäksi lisään tämän Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopulla.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

The Young World -trilogia: Chris Weitz

Kaaoksen päivät - The Young World: Chris Weitz. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2014): The Young World. Kansi: Steve Stone & Adam Swaab

"Kun tauti tappaa koko muun väestön, henkiin jäävät vain nuoret. 

Piinaavan jännittävän toiminta-trilogian avaus.

New York on kaaoksessa. Kaduilla liikkuminen on jatkuvaa venäläistä rulettia. Arkipäivää ovat myrkkysavu, tulipalot, raivohullut sekopäät jotka eivät enää välitä mistään.

Nuoret selviytyjät kerääntyvät heimoihin. Jefferson, vastentahtoinen johtaja, ja Donna, tyttö jota hän salaa rakastaa, yrittävät luoda kaaoksen keskelle epävakaan turvasataman. Kun yksi heimon jäsenistä löytää taudin nujertamisen jäljille, viiden nuoren ryhmä lähtee hengenvaaralliselle matkalle…"(Otava)

Oma arvio: 

Kun pahin nuorten aikuisten dystopiakirjabuumi alkaa hälvetä, ilmestyy Otavalta yllättäin uusi  post-apokalyptiseen maailman sijoittuva trilogia, jonka on kirjoittanut aiemmin elokuvakäsikirjoittajana ja -ohjaajana tunnettu Chris Weitz (Twilight, American Pie). Koska minä olen suuri dystopioiden ystävä, enkä soisi niiden väistyvän tieteisfantasioiden tieltä, innostuin tästä kovasti.

Kaaoksen päivät tuo kovasti mieleen suomalaisen K.K. Alongin Kevätuhrit-trilogian, josta on ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa. Tässäkin kirjassa eletään maailmassa, jossa yhtään aikuista ei ole jäänyt henkiin - eikä myöskään lapsia. Syy tähän kuitenkin selviää melko alussa, sillä tämän joukkotuhon on aiheuttanut virus, tai kuten nuoret kutsuvat Tauti, joka aktivoituu vain tiettyjen hormonien vaikutuksesta, eli yleensä 18 vuoden paikkeilla  saa sanoa hyvästit elämälleen. Kovasti tässä Taudin syntymisessä ja aktivoitumisessa on minusta epäuskottavuutta.

Ja niinpä - Washington saa oireita täsmälleen syntymäpäivänään. Se on kummallista, koska ei se yleensä ihan niin säännöllistä ole. Jokainen potkaisee tyhjää noin kahdeksantoistavuotiaina, mutta jotkut alle, jotkut yli. Sitä ei koskaan tiedä. Jotenkin se liittyy hormoneihin. (s. 35)

Kirjan keskiössä ovat New Yorkissa elelevät nuoret, jotka ovat jo sopeutuneet jollakin tavalla elämäänsä ilman aikuisia. He jopa vitsailevat apokalypsistä tuon tuostakin, joka minusta syö hiukan tarinalta pohjaa. Nuoret ovat kauhean tiedostavia post-apokalyptiseen maailmaan sijoittuvien tarinoiden kliseistä, mikä voisi olla ajatuksena ihan hauskaa, mutta kun minusta noissa sutkauksissa kirjailijan oma ääni tulee liiaksi läpi. En tiedä, onko jatkuva selittely vastaisku viime aikoina puhututtaneelle moraalisesti arveluttavalle nuorten aikuisten kirjallisuudelle (morally complicated YA), kuka ties.

Todellisuudessa on melko sattumanvaraista, onnistuuko kalauttamaan toiselta tajun vai saako koko pään halkeamaan niinku melonin ja aivot lentämään ympäriinsä. Ja vaikka se kalauttaminen onnistuisikin,kalautettu saattaa silti saada aivoverenvuodon ja vajota vaikka koomaan. (Donna, s. 216)
 
Kirjassa on  kaksi minäkertojaa: aasialaistaustainen Jefferson, jonka isoveli Washington kuolee tarinan alussa Tautiin, sekä teräväkielinen Donna. Jefferson on ihastunut Donnaan, joka on ollut hänen ystävänsä jo ennen aikuissivilisaation tuhoa eli Tapahtumaa. Kertojaäänet on eroteltu toisistaan käyttämällä eri fontteja, mutta myös tyyli on erilainen: siinä missä Jeffersonin kerronta on neutraalimpaa, Donnan kerronnasta huokuu sarkasmi ja hän puhuttelee lukijaa suoraan.

Kuva: Pixabay




Jos tarina kerrottaisiin koko ajan suoraan Jeffersonin näkökulmasta, pitäisin kirjasta enemmän. Nyt Donna saa minut hyvin äkkiä ärsyyntymään nokkavalla ja lapsellisella tyylillään. Hän on muutenkin hyvin vastenmielinen henkilö, mikä tulee viimeistään esille siinä vaiheessa, kun Jefferson tunnustaa tunteensa tälle. Donnan tyly ja suorastaan tollomainen vastaus on jotain sellaista, mitä ei soisi koskaan pahimmalle vihamiehellekään. Ei, ei ja ei, noin ei vain vastata! Hän nimittelee myös myöhemmin kuvioihin tulevaa tyttöä mustasukkaisuuksissaan halveksivasti muun muassa Povipommiksi.


Sisäpolitiikkamme: Otetaan iisisti.
Ulkopolitiikkamme: Painukaa vittuun. (Jefferson, s.41)


Mielenkiintoisinta on lukea kaikesta siitä, miten nuoret ovat kehittäneet keinoja selviytyä. Kaikki eivät missään nimessä ole ystäviä keskenään, vaan nuoret ovat jakautuneet ryhmiin, joiden välille tulee monenlaisia kahnauksia. Kirjan päähenkilöviisikko, eli Jefferson, Donna, Brainbox, Peter ja SeeThrough (kääk, mikä nimi!) kuuluvat Washington Squaren jengiin ja halveksuvat syvästi Keskustan jengiä, jossa muun muassa kaupitellaan ryhmän tyttöjä. Jotkut jengit ovat kehitelleet uskonlahkon ja harrastavat kannibalismia. Kaikesta käydään kovaa kauppaa eikä mitään saa ilmaiseksi. Kaupungissa liikkuu myös huhu, että yksi aikuinen olisi selvinnyt hengissä. Tuo Vanhukseksi kutsuttu hiippari on silti monien mielestä urbaanilegenda.

Kuva: Pixabay
Kirjastossa asuva, nörttimäinen Brainbox on saanut vihiä jostain, että virukseen olisi ollut kehitteillä parannuskeino, ja yhdessä nuoret lähtevät vaaralliselle tiedonhakumatkalle kirjastoon ja myöhemmin viruksen kehittäjän alkulähteille. Matkalla he joutuvat Harlemin jengin kynsiin, joiden vahvuus on 3D-tulostimella valmistetut aseet. Kyllä, ja materiaalina heillä on vanhat legopalikat, joista he sulattavat muovin. Juoni tiivistyy, kun Washington Squaren seikkailijat pääsevät selville totuudesta.

Hämmästyttävää kyllä, kirja loppuu lähes samanlaiseen tilanteeseen kuin Kevätuhrien toinen osa Ansassa. Jatko-osan aion lukea kyllä, jotta selviää, kehittyykö tämä sarja tästä. Parhaimmillaan tämä kirja tarjoaa jännitystä ja toimintaa, mutta esimerkiksi henkilöhahmot jäivät etäisiksi. Nyt tästä jäi hiukan laskelmoivan ja kliseitä henkilöhahmoillaan ja lajityypillään viljelevän teoksen maku.

Arvosana 3-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Samantyylistä luettavaa:

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Naistenviikkohaaste & runosunnuntai ~ Runoja: Edith Södergran

Runoja: Edith Södergran. Suomentanut Uuno Kailas. Kuvittanut Tapio Tapiovaara. WSOY 1996 (1. painos julkaistu 1942)

"Suomenruotsalainen Edith Södergran (1892-1923) oli ruotsinkielisen runouden uranuurtaja, jonka tuotannolle ovat ominaisia värikkäinä leimahtelevat näyt ja omaleimainen kuvakieli. Edith Södergranin ystävä, kirjailija Hagar Olsson neuvoo Södergranin runojen lukijaa: "Älkää lukeko niitä kirjallisuutena. Ottakaa ne sinä, mitä ne ovat: monivärisinä ja kauniina kipinöinä pajasta, jossa erään elämän kärsimykset ja erheet taottiin totuuden järkäleeksi."

Uuno Kailaan suomentama valikoima sisältää runoja Edith Södergranin kokoelmista Runoja (1916), Syyskuun lyyra (1918), Ruusualttari (1919), Tulevaisuuden varjo (1920) ja Maa jota ei ole (1925)."


Oma arvio:

Tähdet

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.
( s. 32)

Naistenviikon kunniaksi halusin lukea uudelleen rakkaan runokokoelman hyllystäni. Tutustuin Edith Södergraniin kipeimmässä teini-iässäni ja tuolloin ihastuin hänen elämäntuskaisiin, välillä voimaa ja välillä haurautta uhkuviin runoihinsa.  Tämän Tapio Tapiovaaran kuvittaman teoksen löysin kerran kirpputorilta, ja kirja on ollut minun rakkaimpia aarteitani.

Havainto

Sinun rakkautesi pimentää tähtesi -
kuu nousee minun elämässäni.
Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi.
Sinun kätesi on himo -
minun käteni on kaipaus. (s.105)

Kirjailija Hagar Olssonin (ja Lauri Viljasen suomentama) esipuhe kannattaa lukea ennen runoihin syventymistä, jotta saa hieman taustoitusta runoilijan elämään. Suomenruotsalainen, Karjalan kannaksella, Raivolan kylässä suurimman osan elämästään viettänyt Södergran sairastui teini-iässä, pian isänsä kuoleman jälkeen tuberkuloosiin ja kävi muun muassa Sveitsissä hakemassa sairauteensa parannusta. Nuori runoilija eli elämänsä Venäjän vallankumouksen, Suomen sisällissodan ja Maailmansodan aikaan, jolloin myös köyhyys ja kurjuus oli jatkuvasti läsnä. Söderganin runoista aistii kuoleman läheisyyden, mutta myös vahvasti uskonnollisen vakaumuksen ja sielun vahvuuden. 

Päätös

Minä olen hyvin kypsä ihminen,
mutta kukaan ei tunne minua.
Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan.
En ole kesy.
--- (s.99)

Minun lempirunojani on eniten kirjan osissa, jotka ovat teoksista Runoja, Tulevaisuuden varjo ja postuumisti julkaistusta Maa jota ei ole. Koska en ole itse uskonnollinen, en välitä kovin uskonnollisen kaiun sävyttämistä runoista, joita on poimittu teoksista Syyskuun lyyra ja Ruusualttari. Pidän kovasti Södergranin runojen voimakkaista metaforista ja tietynlaisesta fantasiahenkisyydestä. Runoissa toistuu joitakin elementtejä, kuten mytologiat (jumalat ja Jumala, Eros jne), tietyt esineet (lyyra), naishenkilöt (neidot, papitar, äidit, sisaret.) Suomen luonto on vahvasti mukana useissa runoissa ja erilaiset luonnon elementit, kuten tuuli. 

Kuva: Pixabay

 Pohjolan kevät

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa. (s. 36)

En ole koskaan ollut iloisten runojen ystävä, vaan pidän siitä, miten runojen kautta voi heijastaa tuskaa ja kärsimystä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tarvisi olla masentunut tai kärsivä ihminen, sillä kaikilla ihmisillä on omat tuskansa onnenkin keskellä.

Tuska 

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella 
ei ole mitään.
Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.
---
Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa
pusertanut kätensä nyrkkiin.
Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä
itkenein silmin.
--- (s.47) 
Edith Södergran kuoli 31-vuotiaana jättäen jälkeensä kaunista runoutta, joka tuo lohtua vaikeissa elämäntilanteissa, mutta sopii myös luettavaksi onnen keskelle. Tapio Tapiovaaran kuvitukset ovat yksinkertaisia, mutta tarkoituksenmukaisia, eivätkä varasta huomiota runoilta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Edith Södergranista muissa blogeissa:

Kirjastokaista
Ankin kirjablogi
Katosin kirjamaailmaan
Pihin naisen elämää
Kirjojen kamari
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Maaginen realismi

Samantyylistä luettavaa:

Kirje maalta - kootut runot: Eeva Heilala

Osallistun tällä kirjalla Naistenviikkohaasteen (Tuijata.kulttuuripohdintoja) lisäksi Uudelleen Luettua -haasteeseen (Yöpöydän kirjat) sekä Reader, why did ai Marry him -blogin Runohaasteeseen.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Kaikki viimeiset sanat: John Green

Kaikki viimeiset sanat: John Green. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2014.

Englanninkielinen alkuteos (2005): Looking For Alaska


"Ensimmäinen ystävä, maailman kaunein tyttö, viimeiset sanat

Palkittu esikoisromaani sisäoppilaitoksessa ystävystyvien nuorten elämäntuskan labyrinteista: rakkaudesta, syyllisyydestä, toivosta ja anteeksiannosta.

Yksinäisyyteensä alistunut Miles Halter siirtyy vanhempiensa suojista Culver Creekin sisäoppilaitokseen Alabamaan. Oliko Milesilla edes elämää ennen sitä – muuta kuin pakkomielle kuuluisiin viimeisiin sanoihin?

Kaikki muuttuu, kun kämppäkaveri Chip johdattaa Milesin kielletyn keppostelun pariin. Samassa asuntolassa majaileva häkellyttävän seksikäs mutta intohimoisuudessaan arvaamaton Alaska varastaa pian kokemattoman pojan sydämen. Tästä alkaa Milesin matka rakkauden petollisiin kiemuroihin, kunnes kaikki päättyy – aivan liian varhain." (#kirja)

Oma arvio: 

John Greenin tyyli on niin pettämätön, että jo kirjaan tarttuessa tulee olemaan varma, mitä saa: nokkelaa dialogia, sarkastista huumoria, erikoisia tyyppejä omituisine harrastuksineen, unohtamatta tunteita ja elämisen tuskaa. WSOY on julkaissut tämän Greenin esikoisromaanin suomeksi yhdeksän vuotta ilmestymisensä jälkeen. Minä tulin napanneeksi tämän kirjan vasta nyt kirjaston hyllystä.
 
Kirjan alusta lasketaan päiviä tiettyyn käännekohtaan asti, jonka jälkeen laskuri kääntyy nousevaksi, eli kirjassa on ennen ja jälkeen -osiot. Tuo käänne, jossa kirjan lukujen suunta muuttuu, on niin merkittävä asia juonen ja tarinan kannalta, etten aio hiiskua siitä tämän enempää. Jos siis haluaa välttyä tietämästä siitä, ei kannata myöskään lukea tunnisteita tämän postauksen lopusta.

Kuva: Pixabay
Inhosin urheilua. Inhosin urheilua, inhosin urheilijoita, inhosin penkkiurheilijoita ja inhosin ihmisiä, jotka eivät inhonneet urheilijoita ja penkkiurheilijoita. (s.69-70)

Päähenkilö ja samalla näkökulmahenkilö on Miles, hintelä ja nörtähtävä poika, jonka erikoinen harrastus on muistaa ulkoa ihmisten viimeisiä sanoja. Kuinkas ollakaan, hänen huonetoverikseen tulee rempseä Chip, tuttavallisemmin Eversti, joka taas oppii helposti asioita ulkoa, esimerkiksi maiden nimiä. Miles saa pian Everstiltä sarkastisen lempinimensä Lyllerö ja hänet tutustutetaan ailahtelevaiseen Alaskaan ja japanilaiseen Takumiin. Miles iskee silmänsä seksikkääseen Alaskaan ja alkaa fantasioida hänestä, vaikka tytöllä onkin eri kaupungissa opiskeleva poikaystävä. Miles saa pian huomata, että Alaska ei ole mikään helppo tapaus - melkoinen epävakaa persoonallisuus, jos minulta kysytään.

 Alaska nousi, meni ikkunaan laskeutuakseen siitä ulos.
"Älä tuijota takapuoltani", hän sanoi, ja niinpä katsoin hänen takamustaan, joka kaartui leveänä hoikan vyötärön alapuolella. (s. 127)

Vaikka Greenin luomissa naishenkilöhahmoissa on mielestäni yleensä aina jotain häiritsevää, en voi olla pitämättä hänen tyylistään luoda hätkähdyttäviä persoonia kirjansa sivuille. Hän saa alkuun tylsistäkin tyypeistä kuoriutumaan uusia ulottuvuuksia, niin myös Milesistä, kuin Takumistakin. Vaikka Alaska saa välillä minut ärsyyntymään, en voi olla pitämättä hänestä, etenkin kun tarinan myötä paljastuu syitä hänen häilyvälle käytökselleen. Alaska rakastaa kirjoja, joita hän on haalinut kirppareilta oman huoneensa täyteen. Alaska on se, joka pitää poikien jalat maassa, jämäkkä opastaja , autokuski ja viinaksien ja tupakan hankkija.

Kuva: Pixabay
"Maasta sinä olet tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Kirpputorilta olet sinä tullut, ja kirpputorille pitää sinun jälleen palaaman"--- (s.224)

Hauskojen dialogien lisäksi kirjassa on myös taattua perus teinisekoilua: tupakointia suihkuhuoneessa, ryyppäämistä, jäynien tekemistä, känni-imuttelua ja sen sellaista. Nauroin ääneen Milesin ensisekstailulle, sillä se ei ihan meinaa mennä niin kuin elokuvissa. Kirjassa on kuitenkin myös vakavampi puolensa, joka sopivasti tasapainottaa muuten hersyvää tarinaa. Pidän siitä, ettei tässä kirjassa jumituta mihinkään teemaan, vaan kaikki soljuu jatkuvana virtana eteenpäin.

Arvosanani 4-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirjakaapissa
Opus eka
Kaikki viimeiset sanat
Kirjaston kummitus
Kirjasähkökäyrä
Kasoittain kauniita sanoja
Kirjakaapin avain


Samantyylistä luettavaa:

Lumienkeli-ilmiö: John Green. Kirjassa: Let it Snow - kolme talvista tarinaa. (dialogit)

Teoria Katherinesta: John Green. (dialogit, päähenkilön erikoinen pakkomielle, erikoinen romanssi)

Tähtiin kirjoitettu virhe: John Green (dialogit, läheisen menetys)

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste ~ Pikkuponi Tuisku: Marie Louise Rudolfsson

Luetaanko tämä? -blogissa on ollut käynnissä jo helmikuun alusta Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste, jossa nimensä mukaisesti luetaan oman lapsuusajan lempikirjoja. Nyt minunkin on viimein aika tarttua tähän kiehtovaan haasteeseen. Haaste jatkuu elokuun loppuun, joten vielä ehtii mukaan!

Pikkuponi Tuisku: Marie Louise Rudolfsson. Kuvittanut Conny Åsberg. Suomentanut Anne Seppälä. Lastenkertomus. 94 sivua. Karisto 1988.

Ruotsinkielinen alkuteos (1980): Vimos det lilla russet. Kansi Eino Tepponen.

"Eräänä kesäpäivänä syntyi Lojstan metsikön villiponien joukossa pikkuinen, kullanhohtoinen ponipoika, joka sai nimen Tuisku. Vanha Maija, iäkkäin ja viisain poniäideistä, ennusti että Tuiskusta oli joskus tuleva kaikkien maailman ponien kuningas. Muut ponit pitivät moista ennustusta suurena pilana, mutta Tuisku itse oli aivan varma, että mahtava tulevaisuus odotti häntä!

Toistaiseksi päivät olivat kuitenkin täynnä leikkejä ja jännittäviä seikkailuja, joista pikkuinen Tuisku nautti täysin siemauksin parhaimman ystävänsä Nopsan sekä oravanpoikasten Niken ja Naken kanssa."

Tuisku-sarja:

Pikkuponi Tuisku
Tuisku ja Nopsa
Tuisku ja Tähti
Tuisku oppii hyppäämään.
Tuiskun uusi ystävä
Tuisku saa mitalin
Tuiskun talvipuuhia
Tuisku ja Salama-Santtu
Tuisku yrittää lentää
Tuisku heittää kuperkeikkaa

Oma arvio: 

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kun mietin, mikä lapsuuteni kirjasarja on jäänyt vahvimpana mieleen, muistin heti Tuiskun! Olin ekaluokkalainen lukutoukka, joka ahmi Tuisku-kirjan toisensa perään. Muistan yhä jopa kirjastoni lastenpuolelta sen hyllyn, missä Tuisku-kirjat olivat.

Onhan Tuisku hellyyttävä pieni poni. Hän syntyy hiukan erivärisenä kuin muut Gotlantilaiset russ-ponit, kellertävänsävyisenä, ja siitäkö muut ponivarsat ja jopa -äidit saavat aihetta ivailuun. Vaikka muut ponit kiusaavat Tuiskua, hänen äitinsä patistaa ponipoikaa yhä uudelleen muiden joukkoon, kunnes eräänä päivänä Tuisku näyttää muille oman päättäväisyytensä ja kiusaaminen loppuu siihen. Pian Tuisku ystävystyykin ponivarsojen johtajan, Nopsan kanssa. 

Tuiskussa on jotain tavattoman samaistuttavaa: vaikka hän on herkkä, ja ottaa itseensä muiden ponien haukut, hän on silti tajuttoman jääräpäinen, päättäväinen ja utelias. Ponin uteliaisuus ajaa hänet moniin vaaroihin ja vaikeuksiin. Tuisku myös todistaa kaikille, ettei talliin joutuminen ole niin kamalaa kuin luullaan. Tuisku ihailee omaa isäänsä ja rakastaa omaa, lämpöistä ja turvallista äitiään yli kaiken, mutta unohtaa välillä äidin säännöt. Tuiskuun ei voi olla ihastumatta!

Tyttäreni mielestä Pikkuponi Tuisku on hauska, hupsu ja kiinnostava kirja, jossa olisi kuitenkin saanut olla enemmän kuvia. Kirjan mustavalkokuvia hän luonnehtii hauskoiksi, kiinnostaviksi mutta toisaalta synkiksi. Mieluisin kirjan hahmo on tietenkin Tuisku, koska se joutuu aina hassuihin tilanteisiin. Mukavinta kirjassa on, kun Tuisku ja Nopsa ystävystyvät. Tympeintä taas on se, kun kaikki alussa haukkuvat Tuiskua. Tarina loppuu mieluisasti. Tyttäreni suosittelee kirjaa 6-12-vuotiaille tytöille, koska tytöt kuulemma pitää enemmän poneista kuin pojat. Jatko-osat hän haluaa lukea ehdottomasti. 

Tyttäreni arvosana 4,5
minun arvosanani 4
Yhteensä arvosanamme on siis 4+

 Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Samantyylistä luettavaa:

Liian pieni Putti: Ingrid Flygare (ponit, kiusaaminen)

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Yksi täydellinen päivä: Jennifer Niven

Yksi täydellinen päivä: Jennifer Niven. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2017

Englanninkielinen alkuteos (2015): All The Bright Places. Kansi: Mari Villanen


"17-vuotias Theodore Finch on älykäs, spontaani outolintu, jota kuolema kiehtoo. Finch tuntee kuolemafaktat, kuuluisien ihmisten itsemurhaviestit ja synkimmät Virginia Woolf -sitaatit. Hiljaa itsekseen hän silti yrittää keksiä joka päivä hyvän syyn olla kuolematta. Violet on kirjoittamista harrastava, suosittu tyttö, joka on alkanut vetäytyä kuoreensa isosiskonsa tapaturmaisen kuoleman jälkeen. Hän laskee päiviä siihen, että pääsee pois kotikaupungistaan lukion loputtua. 

Finch ja Violet tapaavat sattumalta koulun kellotornissa, jossa Finch on jälleen kerran miettimässä, hyppäisikö vai ei. Violet on samalla asialla, ja nuorten välille syntyy erityinen side. Finch ottaa tehtäväkseen saada Violetin unohtamaan murheensa ja järjestää hänet parikseen maantiedon projektiin, joka muuttaa molempien elämän." 

Oma arvio:

Tämä kirja tulla tupsahti elämääni tänä kesänä, vaatimattomine kansineen, ilman suurempia kirjapöhinöitä ympärillään. Mikähän tämä on? Hiukan viitteitä antoi Goodreads-sivujen tähditykset: jotkut rakastavat, jotkut vihaavat tätä kirjaa. Tässä väitetään olevan paljon samaa kuin John  Greenin ja Rainbow Rowellin kirjoissa, ja väittipä joku tätä lähes Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen kopioksi.

"Vastaa yhteen kysymykseen. Uskotko, että on olemassa täydellistä päivää?"
"Täh?"
"Täydellistä päivää. Alusta loppuun. Päivää, jolloin mitään kamalaa tai surullista tai tavanomaista ei tapahdu. Uskotko, että sellaista päivää voisi olla?" (s. 18)

Kirjan alkuasetelma on mielenkiintoinen, kun kaksi tyyppiä tapaavat sattumalta toisensa koulun kellotornissa - molemmilla hiukan samat aikeet mielessään. Theodore Finch pelastaa hätääntyneen Violetin, koulun suositun tytön katolta, mutta antaa kaikkien ymmärtää, että asia meni päinvastoin, eli Violet esti Finchiä hyppäämästä. Finchiä kun jo alunperin pidetään koulun omituisimpana tyyppinä, oivallisena itsemurhakandidaattina, TheodoreFriikkinä. Finch joutuu tietenkin selittämään koulukuraattorilleen, ettei hän ollut kellotornissa kuin ihan läpällä. Pian käy ilmi, että Finch on oikea salailun mestari, sillä hän ei halua kenekään tietävän ajoittaisista mustista tuntemuksistaan, saati niistä, jolloin hänellä on kumman levoton olo. Hänellä on maanis-depressiivisiä oireita, joita ei ole koskaan diagnosoitu osin Finchin salailun takia, mutta myös hänen perheensä piittaamattomuuden takia. Hän kuvailee masennusjaksojen jälkeisiä aikoja hereillä olemiseksi.

Juoksen kotiin päin, olen sisältä yhtä aikaa raskas ja ontto. Tällä kertaa asiat ovat toisin. Tällä kertaa pysyn hereillä. (s. 74)

Finch alkaa piirittää Violetia, johon hän on ihastunut, ja keplottelee itsensä myös hänen Amerikan maantiedon työpariksi. Vastahakoisen, mutta uteliaan Violetin kanssa he alkavat etsiä kotiosavaltionsa Indianan merkittävimpiä kohteita, ja oppivat tuntemaan toisensa nokkelan ja hauskan sanailun siivittämänä. 

Jossakin vaiheessa katseemme kohtaavat, ja näen hänen hymyilevän minulle. Se on sellaisen ihmisen hymy, joka selvästi mittailee toista ja yrittää muodostaa mielipiteen. (s. 144)

Kuva: Pixabay

Aiemmin kymmenen sivua oli pikkujuttu. Jos opettaja pyysi kymmentä, kirjoitin kaksikymmentä. Jos he halusivat kaksikymmentä, he saivat kolmekymmentä. Kirjoittamisessa olin hyvä, kirjoittajan roolissa olin parempi kuin tyttärenä tai tyttöystävänä tai sisarena. Kirjoittaminen oli yhtä kuin minä. Mutta nyt kirjoittaminen on yksi niistä asioista, joihin en kykene. (s. 32)

Violetin elämää sävyttää suru, sillä hänen isosiskonsa on menehtynyt auto-onnettomuudessa, josta Violet itse selviytyi. Hän ei ole uskaltanut ajaa autoa, saati matkustaa siinä onnettomuuden jälkeen. Hän ei myöskään saa otetta kirjoittamiseen, sillä hänellä oli siskonsa kanssa yhteinen nettilehti EleanorandViolet.com. Hervottoman ja estottoman Finchin suorasukainen tyyli saa tytön ottamaan ratkaisevia askeleita toipumiseen. Finchillä on täysi työ salata oma itsensä tytöltä, mutta tietäähän sen, miten lopulta käy, kun patoaa kaikki tunteensa ja salaisuutensa. Finchin ylitsevuotavuus käy välillä hermoilleni, mutta toisaalta hän on niin sympaattinen, että annan sen hänelle heti anteeksi.

Totta puhuen Violet, en lainkaan tiedä, miksi muut eivät pidä minusta. Valhetta. Tai siis, minä tiedän, ja samaan aikaan en tiedä. Olen aina ollut erilainen, mutta minulle erilaisuus on normaalia. (s.72)

Kirjan loppuratkaisu on melko rohkea ja tunteikas. Siinä mielessä tarina muistuttaa kovasti Tähtiin kirjoitetun virheen Hazelin ja Gusin tarinaa. Finch ja Violet ovat ikäisekseen melko nokkelia sanailijoita, mutta pidän suorasukaisuudesta ja huumorista. Kirjan synkemmät teemat tuovat mieleen Jay Asherin 13 syytä -teoksen, ja mielenterveyden järkkymistä on käsitelty myös esimerkiksi Holly Bournen Oonko ihan normaali? -kirjassa.

Kuva: Pixabay
Finchin vanhempien tietämättömyys saa minut välillä raivon partaalle. He kuittaavat Finchin katoamiset olankohautuksella, vaikka toki heillä täytyy käydä aavistus, ettei kaikki voi olla kohdallaan, jos poika juoksee yöt kaduilla ja katoaa päiviksi jonnekin tai linnottautuu vaatekomeroonsa. Hyvän kirjan täytyy  herättää monenlaisia tunteita, myös ärsyttääkin välillä henkilöhahmojensa kautta, joten tässä tämä teos on onnistunut minun kohdallani. 

Tähtiä taivaalla, tähtiä maassa. On vaikea erottaa, missä taivas loppuu ja maa alkaa. Minun ja vastentahtoisesti myönnettävä, että näky on kaunis. Haluaisin sanoa jotakin suureellista ja runollista, mutten keksi muuta kuin: "Ihastuttavaa."
Poika sanoo: " 'Ihastuttava' on ihastuttava sana, jota meidän pitäisi käyttää useammin." (S. 183)

Minä ainakin kuulun siihen joukkoon, joka rakastui tähän kirjaan, ja haluaisin tämän saavan osakseen enemmän pöhinää. Elokuva on ilmeisesti tulossa vuonna 2018, ja kyllähän minä jo näin tämän tarinan elokuvana silmissäni. Miinusta tulee tylsästä kansikuvasta ja liian oikaistuista seksikohtauksista.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita suomenkielisiä bloggauksia.



Samantyylistä luettavaa:

Jay Asher: 13 syytä (itsemurhat)

John  Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (yleisesti, päähenkilöiden dialogit)

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (mielenterveyden ongelmat)

Rainbow Rowell: Eleanor & Park (epätavallinen rakkaustarina, päähenkilöiden dialogit)

Rainbow Rowell: Fangirl (mielenterveyden ongelmat, päähenkilöiden dialogit)

Osallistun tällä kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Melkein tosi tarina: Mattias Edvardsson

Melkein tosi tarina: Mattias Edvardsson. Suomentanut Tiina Ohinmaa. Like 2017.

Ruotsinkielinen alkuteos (2016): En nästan sann historia. Kansi: Elina Grandin & Albacono, CC, montage

"Kumpi on tärkeämpää: kertoa hyvä tarina vai kertoa totuus? 

Hengästyttävän jännittävä tarina intohimoisista kirjallisuusopiskelijoista, joiden elämä saa julman käänteen.

Zackarias Levin aloittaa kirjoittajakoulutuksen yliopistossa 1990-luvun puolivälissä. Hän ystävystyy opiskelijatovereidensa kanssa, ja he haaveilevat loistavasta tulevaisuudesta kirjailijana.
Mutta kun he tutustuvat Leo Starkiin, legendaariseen kirjailijaan, heidän mielikuvansa kirjoittamisesta muuttuu ja heidän elämänsä saa julman käänteen.

Kaksitoista vuotta myöhemmin Zackarias päättää kirjoittaa kirjan siitä, miten Leo Stark katosi jälkiä jättämättä ja yksi kaveruksista tuomittiin murhasta vaikka ruumista ei koskaan löydetty." (Like)

Oma arvio:


Zackariaksen on mentävä häntä koipien välissä takaisin Skånen Veberödissä sijaitsevaan lapsuudenkotiinsa, sillä hän saa potkut toimittajan työstään ja samalla hänen naisystävänsä Caisa jättää hänet. Tukholmalaiseen elämäntyyliin tottunut, reilu kolmekymppinen Zack saa heti huutia sisäänpäinkääntyneessä pikkukylässä asuvalta äidiltään, etenkin kun hän ilmoittaa alkavansa kirjoittaa kirjaa. Hän haluaa palata romaanissaan Syytön murhaaja nuoruuteensa, 90-luvulle ja Lundin yliopiston luovan kirjoittamisen kurssille, ja selvittää totuuden kuuluisan kirjailijan Leo Starkin oletetusta murhasta, josta hänen opiskeluaikainen ystävänsä Adrian istui vankilassa kymmenen vuotta elämästään.

Totuuden on päästävä esiin.
Yksi Ruotsin eturivin kirjailijoista on kadonnut ja syytön mies on tuomittu murhasta. Kahdentoista vuoden jälkeen tapaus on alkanut painua unholaan, mutta kaikki eivät voi sitä unohtaa. (s. 9)

Kirjassa vuorottelevat mennyttä aikaa valaisevat Zackin romaanikäsikirjoituksen luvut ja nykyhetki. Zackin romaanin luvut paljastavat, miten eloisa Adrian, sulkeutunut Fredrik, lumoava Betty ja epävarma Zackarias lyöttäytyivät yhteen ja miten kohtalon langat kietoivat heidät tapahtumiin, joihin he eivät olisi osanneet aavistaa voivansa joutua. Kurssin vetäjä, hyytävän itsevarma runoilija Li Karpe paljastuu Adrianin pakkomielteeksi. Li Karpe tutustuttaa nuoret omalaatuiseen kirjailijakuuluisuuteen Leo Starkiin, joka haluaa Bettyn muusakseen. Adrian ei tätä sulata, sillä heillä kehkeytyy Bettyn kanssa suhde. Silti Betty livahtaa usein iltaisin Lin ja Leon talolle, eivätkä muut osaa kuin arvailla, mitä talossa tapahtuu.

Kuva: Pixabay

Kotiinsa palannut Zack ottaa yhteyttä opiskeluystäviinsä, joita elämä on murjonut monella tavalla. Suhtautuminen Zackin paljastusromaaniin herättää hyvin voimakkaita tunteita, mutta yhteinen kuvio alkaa hahmottua. Samaan aikaa Zackin äiti kyräilee omia olettamuksiaan ja Zack kipuilee ikäväänsä Caisaan.

"Äiti hei, en minä nyt jaksa tämmöistä. Minun  pitää saada kirja valmiiksi. Usko mitä huvittaa, mutta ihminen voi oikeasti pitää kirjoista ja asua Tukholmassa olematta homo." (s. 168)

Osa henkilöistä jää minulle hieman valjuiksi, mutta mukana on myös vahvoja persoonia. Adrian esimerkiksi on juonen kannalta hyvin keskeinen henkilö ja alussa hän tulee esiin hyvin vahvana persoonana, mutta  en saa kuitenkaan häneen kunnollista otetta. Myöskään Bettyn viehätysvoima ei oikein välity minulle. Leo Stark kuvataan hyvin vastenmieliseksi kirjailijapersoonaksi, jota kaikki kavahtavat, ja jonka sallitaan käyttäytyä täysin mielipuolisesti. Tämän takia en kovin arvosta Li Karpea enkä Bettyä henkilöinä, kun he myötäilevät moista persoonaa. Lin ja Bettyn suhde jäi myös hiukan kysymysmerkiksi. Zackin äiti on hulvaton persoona, jäykkäniskainen ja umpimielinen pikkukyläläisen karikatyyri, joka laukoo totuuksiaan keittiönpöydän  ääressä. Melkein jopa pidän hänestä.

"---Sitä mennään jonnekin Lundiin opiskelemaan herroiksi, kuvitellaan että ollaan muita parempia. Kohta sitä varmaan ollaan jo Tukholmaan muuttamassa. Turha sitten ryömiä tänne häntä koipien välissä, kun homma menee kuralle. Jos lähdet, teen huoneestasi saman tien ompelimon." (s. 87)

Melkein tosi tarina on erittäin miellyttävä lukea, eikä tarina jätä rauhaan, sillä Leo Starkiin liittyvä arvoitus on pakko selvittää. Juoni ei ole ennalta-arvattava, vaikka toki minä hieman osasin aavistella loppuratkaisua. Se ei minusta kuitenkaan ole kirjan oleellisin tarkoitus - takakansitekstissä mietitäänkin, kumpi on tärkeämpää, hyvä tarina vai totuus. Erityisesti nautin siitä, että kirjoittaminen on hyvin vahvasti esillä, luonnollisestikin, kun itse romaanin sisällä on romaani, ja päähenkilöt ovat kirjoittajakurssilaisia. Minä sain jopa pienen kipinän, josko alkaisin itsekin kirjoittaa taas jotain pöytälaatikkoon.

 Kirjoittaminen ei ole käsityötä. Kirjoittaminen on aivotyötä. Mutta samalla siinä myös paskannetaan housuun, revitään sydän irti rinnasta ja hikoillaan. Kuin kaivaisi ojia ja täyttäisi niitä. (s.105)

Suosittelen tätä kaikille, jotka kaipaavat jännitystä, hyvää tarinaa, mysteeriä, mutta eivät välitä verellä mässäilystä. Edvarssonin kirjoitustyyli on eläväistä, hauskaa ja miellyttävää. Tack så mycket!

 "Neljäsataakolmetoista sivua. Täydellinen kirjan pituus." (s. 275)

Pst. Tässä kirjassa ON neljäsataakolmetoista sivua ;)

Arvosana 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjasähkökäyrä
Kirjaluotsi
Leena Lumi
Annelin kirjoissa

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Prideviikko ~ Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi: Salla Simukka

Kun enkelit katsovat muualle: Salla Simukka. Tammi 2015 (uudistettu laitos). Julkaistu ensi kertaa WSOY 2002.

Kansi: Laura Lyytinen & istockphoto

"Susannalla on hymy kuin vanhojen kiiltokuvien enkelillä ja kultainen hiuspörrö, jota Kirsikan tekee aina mieli silittää. Kirsikka on lukion toisella luokalla ja korviaan myöten ihastunut. Sen ilmaiseminen vain ei ole helppoa. Tytöt ystävystyvät, mutta kun pitäisi kertoa totuus, Kirsikka ei uskalla. Susannakin kavahtaa omia tunteitaan, ja tilanne vaikeutuu entisestäänkin.

On Kirsikalla tietysti muutakin. Ihana perhe ja ystävät, jotka pitävät hänen erilaisuuttaan ihan tavallisena asiana. Ja henkireikänä kirjoittaminen. Juuri kirjoittaminen tuo Kirsikan tunteet esille odottamattomalla tavalla. Tai ehkäpä siinä oli enkeleillä sormensa pelissä..."

Oma arvio:

- Sä näytät niin söpöltä kun sä istut siinä. Pieni tyttö hämärässä huoneessa, hän sanoi. (s. 91)

Kirsikan näkökulmasta kerrottu tarina tuo jostain syystä mieleeni MeKaks- ja Sinäminä-lehtien novellit, joita ahmin teini-ikäisenä kuin hullu puuroa - kieli ja kirjan rakenne on konstailematonta, tarina etenee tasaisesti mutta varmasti kohti romanttista huipentumaa. Väliin mahtuu tietenkin muutama käänne, tässä tapauksessa Kirsikan ja Susannan riita, jolloin lukija ei ole varma, saavatko he sittenkään toisiaan.


Kuva: Pixabay
Hänen maailmaansa eivät kuulu minun tunteeni.
Hänen maailmaansa ei kuulu, että tyttö rakastaa toista tyttöä.
Hänen maailmaansa ei kuulu, että ystävyys ei toisen puolelta olekaan pelkkää ystävyyttä.
Minä en kuulu hänen maailmaansa. (s. 142)

Mikään kaapistatuloromaani tämä ei ole, sillä Kirsikan vanhemmat ja pikkusisar ovat hyvinkin sinut Kirsikan lesbouden kanssa. Susanna taas ei ole kertonut perheelleen tykkäävänsä tytöistä, eikä myöskään kukaan muukaan hänen lähipiirissään tiedä siitä, mutta tässä kirjassa ei käsitellä tätä kuitenkaan sen kummemmin. Tarinan pääpaino on Kirsikan kipuilussa, joka alkaa Susannan harmittomasta ihailusta, myöhemmin tunteiden salailun vaikeudesta, kun he tutustuvat ja ystävystyvät. Kirsikka joutuu pohtimaan sitä vaikeutta, mistä tietää, onko toinen samankaltainen kuin hän, mutta myös heteroillekin tavanomaista ongelmaa, eli mistä tietää, onko toinen kiinnostunut vaiko ei. 

Miksi minun on niin vaikea lähestyä sinua? Olen kai ajatuksissani luonut sinusta kuvan, johon olen ihastunut ja jota en halua rikkoa. Se on typerää. Mielikuvaa ei voi halata. Tahtoisin oppia tuntemaan sinut oikein kunnolla, vaikka et sitten olisikaan mitään sellaista kuin olen kuvitellut. En halua vain haavekuvia, tahdon tutustua todelliseen ihmiseen. (s. 37)

Kirsikan tunnepitoiset runot tuovat mieleeni teini-ikäisen, ihastuneen tai rakastuneen itseni, sillä minäkin valutin aina koko sydänvereni päiväkirjani sivuille. Lisäksi loin usein ihastuksestani niin saavuttamattoman haavekuvan, etten uskaltanut ikinä tehdä ratkaisevaa siirtoa, vaan tyydyin kärvistelemään päiväkirjani sivuilla kaipuussani. Siksi lisään tämän myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan 13: Kirja "kertoo sinusta".

- Nuku hyvin, Kissa, Susanna toivotti hiljaa.
- Samoin, Susi, Kirsikka vastasi. He katsoivat toisiaan silmiin ja tiesivät sanomattakin, että huomenna olisi uusi päivä ja he näkisivät toisensa taas. (s. 79)

Kun enkelit katsovat muualle on kiva tarina kahden tytön rakastumisesta, mutta mitenkään kovin suuresti en tästä innostunut yksinkertaisen kerronnan ja rakenteen takia.

Arvosanani 3-

Muissa blogeissa:

Kirjanurkkaus
Notko, se lukeva peikko


Minuuttivalssi: Salla Simukka. Tammi 2015 ( uudistettu laitos). Julkaistu ensi kertaa WSOY 2004.




"Koko elämä on edessä – kun vain tietäisi, mitä sillä tekisi. Susanna on muuttanut lukion jälkeen uuteen kaupunkiin seurustelukumppaninsa Kirsikan kanssa. Kirsikka opiskelee yliopistossa, Susanna taas ei löydä suuntaansa yhtä helposti. Kaikki entiset kiintopisteet – koti, koulu, pianonsoitto, vanhat ystävät – ovat kadonneet. On vain Kirsikka, jonka uudet kuviot tuntuvat muuttavan hänet täysin vieraaksi.

Pitkän syksyn ja talven aikana Susannan apuna on Chopin, ja säveltäjän avulla Susanna viimein löytää oman sävelensä."


Oma arvio: 

Ei ollut mitään kauniimpaa kuin haluava nainen, joka kaartui rakkaansa yllä kuunsiltana. (s. 46)

Minuuttivalssi on jatkoa Kirsikan ja Susannan tarinalle, mutta nyt Susannan näkökulmasta. Nimikin vihjaa Susannan suuresta mielenkiinnosta musiikkia kohtaan. Susanna ja Kirsikka ovat nyt 19-vuotiaita ja muuttaneet yhteiseen asuntoon Turkuun. Kirja onkin selvästi aikuisempi, siinä on mukana seksiä ja käsitellään jo kotoa pois muuttaneiden nuorten naisten elämää. Tyttöjen elämää alkaa melko pian säröttää heidän erilaiset elämänpiirinsä: Kirsikka opiskelee yliopistossa ja saa kavereita sieltä, kun taas Susanna ei oikein tiedä mihin lähtisi opiskelemaan, ja hakee lopulta marketin kassalle töihin. Tytöille tulee riitaa tämän tästä siitä, kun kumpikaan ei oikein ymmärrä toisen tilannetta. Toki heillä on myös hyviäkin hetkiä, mutta ne alkavat kuukausi kuukaudelta hälvetä.

Heidän yhdessäolostaan oli tullut pelkkää arkea, samassa sängyssä nukkumista ja yhteisiä ruokailuhetkiä. Mutta ehkä niin aina kävikin pidemmässä suhteessa, Susanna mietti. Ehkä niin oli tarkoituskin olla. (s. 88)

Susanna on välillä lapsellisen mustasukkainen jurnottaja, mutta onneksi löytää SETA:n bileistä itselleen uusia ystäviä, Tommin ja Hennan. Kirsikka tuntuu kuitenkin etääntyvän kirjoitushommiinsa, eikä helliä hetkiäkään tunnu olevan enää tyttöjen välillä niin usein kuin ennen. Susanna perehtyy Chopinin elämästä kertovaan kirjallisuuteen. Kirjan tarinaa rytmittääkin kivasti Chopinin elämästä kirjoitetut katkelmat, ja tuleepahan kyseinen taiteilijasuuruus myös välillä Susannan uniinkin. Susannan äiti on kuollut hänen ollessaan pieni, ja se tuottaa usein tytölle vieläkin tuskaa. Hän ei oikein kykene soittamaan pianoakaan enää niin kuin ennen. 

Kuva: Pixabay




- Miten susta on tullut noin täydellinen?
- Oikealla ravinnolla ja tiukalla kasvatuksella, Kirsikka vastasi. (s. 61)


Pidän huomattavasti enemmän tästä Minuuttivalssin tarinasta kuin edellisestä osasta Kun enkelit katsovat muualle. Tämä on loistavasti rakennettu kasvukertomus, jossa tuore avopari kohtaa tavallisimpia ongelmia, mutta lopulta selvittävät ne. Susanna kypsyy ja kasvaa tarinan myötä ja tajuaa, mikä on lopulta tärkeää ja tavoittelemisen arvoista. Musiikkikin taas löytyy hänen elämäänsä, kun hän saa asiat selkiytymään.


- Kaikki olettaa, että tämänikäisenä pitäisi tietää, mitä tahtoo tehdä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. En mä ainakaan tiedä. Enhän mä edes tiedä, mitä mä tahdon tehdä ensi kesänä, Susanna sanoi. (s. 132)

Arvosana 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:

 Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen (tyttörakkaus)

Osallistun kirjan kansikuvilla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.