Lightlark-sarja: Alex Aster

Lightlark - Valonkiuru: Alex Aster. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2026 (Lightlark #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Lightlark. Kansi: Natalie C. Sousa (kuvat), Amulet Books, Chelsea Hunter ja Deena Fleming (suunnittelu)

"Palkitun kirjailijan ja somemaailman supertähden vangitseva YA-romantasia.

”Lightlark on kuohuva, nopeatempoinen fantasia, jonka kauniisti kuvattu maailma kihisee juonittelua, romantiikkaa ja jännitettä.” – New York Times #1 bestsellerkirjailija Sabaa Tahir

Vuosisadan välein Lightlarkin saari ilmaantuu näkyville hengenvaarallisen pelin ajaksi. Kuuden valtakunnan hallitsijat kohtaavat ja taistelevat murtaakseen kirouksensa ja voittaakseen ylivertaisen vallan. Jokaisella on jotain piiloteltavaa, jokainen kirous on ainutkertaisen paha. Jotta kiroukset murtuvat ja hallitsijat pystyvät pelastamaan valtakuntansa, yhden heistä on kuoltava.

Selviytyäkseen Isla Crownin täytyy valehdella, huijata ja pettää – vaikka panoksena olisi rakkaus." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Hyvin suurella uteliaisuudella odottelin tätä Alex Asterin Lightlark-fantasiasarjan aloitusta. Vertaukset Nälkäpeliin alkoivat hiukan arveluttaa minua, sillä aiemmin viime syksynä luin Lauren Robertsin Powerlessin, jossa oli aika paljon otettu vaikutteita kyseisestä hittidystopiasta. Olisiko Valonkiuru hiukan omaperäisempi? Pointsit annan tietysti heti alkuun aivan uskomattoman kauniille kannelle ja kirjan ruusuaiheisille syrjäväreille. Ihanaa, tämä on nyt mun eka syrjävärjätty kirja ja saa ehdottomasti kunniapaikan kirjahyllyssäni.

Toisin kuin Nälkäpelissä, Lighlarkin maailma on puhtaasti fantasiamaailma. Kirjan päähenkilö, Isla Crown on nuori luontoa hallitsevien villiläisten hallitsija. Hänen huoltajansa Poppy ja Terra ovat valmentaneet häntä pienestä pitäen taistelemaan paremmin kuin muut, selviytymään ja kestämään kipua ja huonoja olosuhteita. Hän on nimittäin syntynyt ilman kykyä, ja tämä asia on salattava kaikilta. Niinpä Isla on elänyt hyvin suojeltua ja suojattua elämää, ja tuntee olevansa kuin häkkilintu. 

Nyt on kuitenkin alkamassa suuri eri kansojen hallitsijoiden välinen kisa nimeltä satapäiväiset, joka pidetään Valonkiurun saarella. Se ilmaantuu näkyville vain kisan ajaksi, ja sitä ympäröivät kaikkien eri hallitsijoiden omat saaret: tähteläisten, kuulaisten (jotka luin jostais syytä monta kertaa kuubalaisiksi), taivaslaisten, villiläisten ja aurinkolaisten. Kisaa johtaisi Valonkiurun hallitsija, kuningas Oro, joka pystyy käyttämään kaikkien neljän eri kansan voimia. Isla tulee olemaan hyvin haavoittuvainen muiden kyvykkäiden hallitsijoiden joukossa, mutta hänellä on Poppyn ja Terran valmistelema suunnitelma takataskussaan: hänen on vieteltävä kuningas ja saatava tämän kaikki neljä voimaa käyttöönsä.

Satapäiväisten ideana on murtaa kansoja kohdannut kirous, eli yhden hallitsijoista on sitä varten kuoltava. Islalla on myös liittolainen, josta muut eivät tiedä, sillä hän on tutustunut tähteläisten hallitsijaan Celesteen. Hänellä on nimittäin käytössään tähteläisten reliikkisauva, jolla hän pystyy porttaamaan itsensä minne haluaa. Tämä esine ja ystävyys Celesten kanssa ovat hänen valttikorttejaan kisassa. Celestellä on suunnitelmana löytää jostakin saarien kirjastoista Kahleenmurtaja-nimisen esineen, jolla Isla pystyisi murtamaan kirouksen kuin kirouksen. Tämä olisi toivottavaa löytää jo ennen kykyjenesittelytilaisuutta, mutta viimeistään ennen kisan puolivälin, viidettäkymmenettä päivää, jolloin olisi lupa alkaa tappaa toisia kilpailijoita. Ainoa, jota ei saisi tappaa, olisi oma pari, jonka kuningas myöhemmin määräisi jokaiselle.

"Minäkään en tiedä, kummasta nautin enemmän.Siitä, kun kuvittelen mielessäni miekkani sinun kurkullasi...vai siitä, kun kuvittelen, miltä sinun sydämesi näyttäisi minun lautasellani." (s. 82)

Samalla kun Isla yrittää etsiä Celesten kanssa Kahleenmurtajaa, hän joutuu hyvin hämmentäviin tilanteisiin Grim-nimisen varjolaisen kanssa. Pelätyt varjolaiset eivät ole ennen olleet mukana kisassa, eikä Isla tiedä, miksi tuo jättimäinen tummanpuhuva mies tuntuu ensi kohtaamisesta alkaen tutulta. Jokin tuossa pelottavassa miehessä kiehtoo. Grim nimittää Islaa leikkisästi Sydämensyöjäksi, sillä villiläisten tiedetään nauttivan ateriakseen sydämiä. Isla on joutunut keksimään tekosyitä, jottei hänen tarvitsisi syödä ällöttävää sydäntä muiden nähden. 

Toinen hämmentävä tyyppi on palatsissa asuva kuningas Oro, joka ei voi kirouksen vuoksi poistua linnasta päivänvalon aikaan. Tätä vaivaa myös jokin kuolettava outo sairaus, joka värjää hänen käsivarttaan pikku hiljaa mustaksi. Kuningas pelastaa heti kirjan alussa Islan tämän pudotessa parvekkeelta, ja näiden kahden välille syntyy outo viha-kumppanuussuhde. Kuningas määrää myöhemmin Islan parikseen, sillä hän haluaa tämän mukaan etsimään erästä hyvin tärkeää asiaa saarelta.

Islan huuto oli alkukantainen. Selkään työntyi kerralla kymmeniä väkäsiä terävinä kuin tikarit. Piikit pistelivät käsivarsia.

Isla oli opetettu kestämään kipua hyvin, mutta tätä hän ei ollut harjoitellut. Eikä osannut odottaa. (s. 213)

Kirjan maailmaa on yritetty selittää parhaan mukaan, mutta välillä minulla on hiukan pää pyörällä kaikkien näiden eri kansojen ja heidän kykyjen, taikaesineiden ja kaikkia kansoja vallinnen kirouksen suhteen. Jonkinlainen selittävä luettelo ja kartta olisi ollut mukava kirjan alkuun. Romantiikkaa ripotellaan alkuun aika vähäisesti ja hyvin kiltisti, mutta lopussa alkaa hiukan kyteä enemmän. YA-tasolla kuitenkin pysytään hyvinkin, vaikka pientä chilisyyttä loppuun on ripoteltu. Kolmiodraama-asetelmaa en jotenkin osannut ajatella ollenkaan, joten tietyt käänteet tulivat minulle aika puskista. Kieroilua ja juonittelua henkilöhahmojen välillä on tietysti, ehkä jopa hiukan överiksi asti. Islalle selviää aika monta petturia lähipiiristään. Loppuratkaisu on tosiaan aika yllättävä eikä minulle se mieluisin. Aavistelen kuitenkin, että tilanteet vielä kääntyvät suuntaan jos toiseenkin seuraavissa osissa.

Isla muisti Grimin sanat.

Minä olen hirviö.

Tuota hirviötä Isla vähän pelkäsikin.

Mutta ei Grimiä. Vaikka takaraivossa jyskytti epäilys, että kannattaisi pelätä. (s. 244)

Minulla oli tämän lukemisen jälkeen hyvin ristiriitaiset ajatukset. Jotenkin tykkäsin ihan hirveästi kirjan ideasta, mutta monet toteutukset siinä tuntuivat aika tönköiltä. Vierailut eri kansojen erilaisilla saarilla olivat kiehtovia, mutta niitä olisi voitu kuvailla vielä yksityiskohtaisemmin. Erilaiset otukset olivat hiukan päälleliimattuja, niinkuin aave, joka lainasi Islan vartaloa muutaman minuutin ajan maksuksi tiedoistaan. En myöskään jotenkin päässyt sisälle Islan ja Oron väliseen yhteyteen, sillä kuningas jäi jotenkin kauhean etäiseksi hahmoksi. Suosikkihenkilökseni muodostui ehdottomasti pahis, varjolainen Grimshan. Häntä lisää seuraavissa osissa, kiitos!

Onhan tässä tosi mieleenpainuva maailma, joten viihdyn varmasti seuraavienkin osien parissa ihan kohtuullisesti. Seuraava suomennettu osa Nightbane - Kirotut yöt ilmestyy jo tänä syksynä!

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

POC-lukupiiri

Samantyylistä:

Lauren Roberts: Powerless-trilogia

Suzanne Collins: Nälkäpeli-sarja

Holly Black: Keijuvalta-kirjapari

Holly Black: Ilman väki -trilogia

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja (aikuisten romantasiaa)

Kruunun tyttäret -sarja: Catherine Doyle & Katherine Webber

Kruunun tyttäret: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2024 (Kruunun tyttäret #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Twin Crowns. Kansi: Charlie Bowater

"Kaksi syntymässä erotettua siskoa. Kaksi täysin erilaista maailmaa. Yksi kuningatar.

17-vuotias Wren Greenrock on aina tiennyt, että jonakin päivänä hän tulisi viemään identtisen kaksossisarensa paikan kuninkaanlinnassa. Häntä on lapsesta saakka koulutettu kostamaan vanhempiensa murha, ja hän on valmis mihin tahansa noustakseen valtaan ja suojellakseen noitayhteisöään. Noitia vihaava prinsessa Rose Valhart taas tietää, että vallan mukana tulee suuri vastuu, joka sisältää myös järjestetyn avioliiton vieraan prinssin kanssa. Maailma palatsin ulkopuolella on kuitenkin vaarallinen ja arvaamaton ja paljon villimpi kuin Rose on ikinä voinut kuvitellakaan…

Rosen kruunajaisten lähestyessä Wren ja Rose sotkeutuvat valheiden verkkoon, joka voi tuhota kaiken, mitä he rakastavat. Kummasta heistä tulee kuningatar, jolla on valta muuttaa kuningaskunnan tulevaisuus ikuisiksi ajoiksi?

Kruunun tyttäret on ensimmäinen osa uutta henkeäsalpaavaa sarjaa, joka on täynnä seikkailua, juonittelua ja romantiikkaa. Kirjan käännösoikeudet on myyty tähän mennessä 12:een maahan, eikä sen voittokululle ole näkyvissä loppua!" (Kumma)

Oma arvio:

Olen odottanut tätä kirjaa hyvin kuumeisesti, etenkin kun viime kevääksi 2023 aiottua Kruunun tyttärien julkaisua siirrettiin vuodella. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa! Mikä sitten sai minut näin innostuneeksi kirjasta jo etukäteen? 1. Kuninkaalliset 2. romantiikka 3.Noidat 4. Juonittelu. Siinäpä neljä hyvää syytä 😏

***Postauksessani on aika paljon juonipaljastuksia. Lukeminen omalla vastuulla.***

Rose odottaa kuumeisesti 18-vuotissyntymäpäiväänsä, joilloin hänet viimein kruunataan Eanan kuningattareksi. Sitä ennen on toki myös suuri juhla tulossa, sillä hänet naitetaan naapurivaltion Gevran prinssi Anselin kanssa. Hän odottaa sitä aikaa, kun kukaan ei enää määräile häntä, ei etenkään tiukkapipoinen kuninkaanhenki Willem, joka on toiminut Rosen isähahmona sen jälkeen, kun noidaksi osoittautunut kätilö surmasi hänen äitinsä Lillithin heti Rosen syntymän jälkeen. Hän ei osaa arvata nukkumaan käydessään, että hänen elämästään tulee siitä hetkestä lähtien yhtä seikkailua - ja miten kaikki vaietut salaisuudet tulevat paljastumaan.

Wren on aina tiennyt, että hänellä on kaksoissisko, josta on tuleva Eanan kuningatar. Wren on myös noita, lumouksia hallitseva sellainen. Hänen isoäitinsä Banba, joka siis on myös kaksoissisarestaan tietämättömän Rosen isoäiti, on määrännyt Wrenin kaappaamaan Rosen vuoteestaan. Wrenin parhaan ystävän, soturinoita Shenin on määrä kuljettaa prinsessa läpi vaarallisen aavikon noitien salaiseen asuinpaikkaan, Orthaan. Sillä aikaa Wren tekeytyy Roseksi ja kruunajaisten jälkeen Wren on kuningatar - ja noidat pääsevät taas valtaan. 

Siksi hän ottaisi kruunun, jota oli tullut hakemaan, ja raivaisi tieltään kaikki, jotka yrittäisivät estää häntä. (s. 292)

Wren saa tosin hyvin pian tietää, että Gevran kuningas Alarik ja kuninkaanhenki Willem ovat sopineet sellaisista järjestelyistä, ettei kruunajaisia välttämättä tulekaan. Wrenillä on muutenkin vaikeuksia sopeutua turhamaisen prinsessan rooliin, vaikka hän osaakin lumota itseltään kesakot ja aurinkoraidat pois. Prinsessamaisia tapoja hän ei niinkään luonnostaan osaa. Prinssi Ansel ei ole mikään järjen jättiläinen eikä Wren voi tajuta, miten hänen sisarensa voi olla kihloissa moisen lepertelevän, tylsän hölmöläisen kanssa. Anselin henkivartija Tor taas on syntisen komea ja hänellä on lemmikkinään suloinen valkoinen susi nimeltä Elske. Wren yrittää vältellä Rosen parasta ystävää Celesteä, mutta eihän siinä kauaa onnistu, ja Celeste alkaakin jossain vaiheessa haistaa palaneen käryä.

"Myönnän, että perhoset lepattavat minunkin vatsassani, kun ajattelen pian saavani teidät puolisokseni." (s. 62)

Sillä välin Shen on ratsastanut äkäinen prinsessa Rose hevosensa Viiman kyydissä läpi suuren aavikon, jossa kuumuuden ja kuivuuden lisäksi vaarana ovat hiekassa väijyvät verikuoriaiset. Rosella ei ole aavistustakaan, miksi hänet on siepattu. Eikä hän liioin tiedä Shenin olevan noita, kunnes Rosesta itsestäänkin paljastuu yllättäviä, noitamaisia kykyjä. Rose on kasvatettu lapsesta saakka vihaamaan noitia, joiden takia hänen äitinsäkin kuoli, mutta matkan aikana Roselle alkaa paljastua uusia asioita niin noidista kuin hänen lähimmäisistään. Viimein heidän saavuttua Orthaan, jonne laskeudutaan tosi jyrkkää kalliorinnettä alas, hän saa tietää myös kaksoissiskostaan.  Hän tapaa oman isoäitinsä ja isotätinsä ja joukon noitia, joista osa haluaa hänen kuolevan, osa taas toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin. Rose haluaa kotiin Anselin luo, jota rakastaa - vai rakastaako sittenkään? Vai onko eräs soturinoita ihan liikaa hänen ajatuksissaan?

Koko ikänsä hän oli ollut prinsessa - orpotyttö, josta koulittiin kuningatarta. Hyvää, lempeää ja armollista hallitsijaa, joka menisi naimisiin ja saisi perillisiä vahvistaakseen valtakuntaansa ja sen solmimia liittoja. Hän ei ollut edes kuvitellut, että voisi olla enemmänkin...Että joku vielä jonakin päivänä haluaisi hänen olevan enemmän. (s. 113-114)

Rosen on palattava takaisin omaan linnaansa ja estettävä häät. Hänen on saatava kieroilevat ihmiset vastuuseen ja pelastettava noidat. Haluaa hän myös nähdä oman kaksoissiskonsa, vaikka on yhä tälle vihainen sieppauksesta ja kaikesta. Veri on kuitenkin vettä sakeampaa.

Kirjassa vuorotellaan Wrenin ja Rosen näkökulmia. Molempien tarinat ovat yhtä kiehtovia, mutta toki välillä alkoi ihan ärsyttää, kun aina jäi jokin hyvä kohta joko Rosen tai Wrenin kohdalla kesken luvun vaihtuessa. Romanttiset kuviot ovat hyvin ennalta-arvattavia ja välillä överiyden rajalla olevan siirappisia, mutta oikein ihanan viihdyttäviä sellaisia seikkailullisen ja juonittelupainotteisen juonen ohella. Vaikka välillä saa lukea melko kuumia kohtauksia, on ne silti aika kesyä kamaa. Olisin jopa toivonut hieman rohkeampaa kuvailua. Kustantamon asettama kohderyhmä 13+ pitää siis hyvin kutinsa. 

Prinssi Anselista on tehty suorastaan narrimainen tyyppi, kun taas hänen henkivartijansa Tor on jäyhä, vakaa, uskollinen ja syntisen komea. Helppohan siis Wrenin on häneen rakastua. Pidin ehkä enemmän soturinoita Shenistä, joka on orporaukkana joskus pelastettu Orthan noitayhteisöön, ja jonka ketteryydelle ei kukaan vedä vertaa. Kirjan päähenkilöt Rose ja Wren ovat sopivan erilaisia, ja erot tasoittuvat roolien vaihtumisen jälkeen: Wren oppii olemaan myös hillitymmin ja Rose oppii olemaan rempseämpi ja tarttumaan toimeen. Ja mikä parasta, molempien ennakkoluulot karisevat.

"Tiedän, miltä yksinäinen lapsuus tuntuu." (s. 245)

Jo pelkkä kuninkaallinen juonittelu ja romanttiset kuviot olisivat riittäneet minulle viihdykkeeksi, mutta Wrenin ja myöhemmin Rosen noitakyvyt tuovat kirjaan mielenkiintoista lisää. Niihin ei oikeastaan pureuduta kovinkaan syvällisesti, vaan niitä vain tapahtuu. Wren tarvitsee lumouksien tekemiseen jotain elävää, useimmiten hiekkaa tai multaa, mutta esimerkiksi ruusun terälehdetkin käyvät. Rosen parantajanoidan kyvyt vasta heräilevät tässä ensimmäisessä osassa, mutta toivon mukaan hänen taidoistaan saamme nauttia enemmän seuraavissa osissa. Trilogian kakkososa Kruunun kirous ilmestyykin jo kesäkuun alussa! Jään innolla odottelemaan. 

Kirjan loppu petaa hyvin mielenkiintoisia jatko-osia, joissa Eana joutunee sotaan gevralaisten kanssa ja noitasiskokset pääsevät yhdistämään voimansa.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lue meille äitikulta

Siniset helmet

Kirottu kruunu: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2024 (Kruunun tyttäret #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Cursed Crowns. Kansi: Charlie Bowater

"Kaksi kuningatarta. Yksi valtakunta, joka ei halua heistä kumpaakaan.

Kaksoskuningattaret Wren ja Rose ovat nousseet yhdessä Eanan valtaistuimelle, mutta kaikki eivät ole iloisia noidista vallan kahvassa. Kun Rose suunnittelee matkaa maan halki yhdistääkseen jakautuneen kansan, ei Wren jaksa keskittyä pönöttämiseen — heidän isoäitinsä on edelleen vankina julman kuningas Alarikin käsissä, ja kärsimätön Wren jättää siskonsa lähteäkseen pelastusretkelle. Alarik ei kuitenkaan ole mielissään Wrenin vierailusta, sillä Wren on vastuussa hänen veljensä kuolemasta — eikä hän aio vapauttaa kaksosten isoäitiä ennen kuin Wren on korjannut tekonsa kielletyn ja vaarallisen verimagian avulla.

Samaan aikaan Rosen kiertue Eanan valtakunnan halki keskeytyy, kun salaperäinen muukalainen väittää olevansa kotoisin kauan sitten kadonneesta kuningaskunnasta. Mies paljastuu Rosen rakastetun Shen-Lon sukulaiseksi, joka lupaa auttaa siskoksia pysymään vallassa, kunhan vain he ensin pelastavat menetetyn aavikkovaltakunnan hiekasta.

Rosen ja Wrenin poissa ollessa Eanan pääkaupungissa poreilee kapina, ja joku juonittelee heidän päänsä menoksi. Pohjoisessa piilee kuitenkin suurempi vaara — muinainen kirous, joka voi syöstä kaksoset, noidat ja koko Eanan valtakunnan kaiken nielevään tuhoon…"(Kumma)

Oma arvio:

Minut hurmannut Kruunun tyttäret sai jatkoa mukavan nopeaa eli jo puolen vuoden kuluttua ensimmäisestä osasta. Innolla tartuin Kruunun kirous -jatko-osaan, jolta toivoin samaa sydäntäsykähdyttävää romantiikkaa, vauhdikasta seikkailua ja pikkaisen kieroiluakin.

Wrenin ja Rosen teiden eroaminen - juuri, kun he ovat löytäneet toisensa, on kirjan alun ratkaisevin juonenkäänne. Wren on päättänyt, ettei jää vain odottelemaan, josko Alarik palauttaisi hänen isoäitinsä Banban: tämän hän saa vihiä salassa käymästään kirjeenvaihdosta Alarikin kanssa. Hänen on toimittava. Ja koska Rose ei hyväksyisi siskonsa lähtöä, hänen on lähdettävä vaivihkaa. Valitettavasti Rosen paras ystävä, ja nyt myös Wreninkin sellainen, Celeste lähtee hänen peräänsä. Suhteista on kuitenkin hyötyä, sillä Celesten veljen laivalla he pääsevät kätevästi lumen ja jään valtakuntaan Gevraan.  Wren on myös hykerryksissään, sillä hän ei malta odottaa näkevänsä taas Torin, tuon komean kuninkaallisen vartijan, jonka kanssa heillä jäi viime osassa juttu pahasti kesken.

Wren tekee pienoisen virhearvion yrittäessään sujahtaa sisään Alarikin linnaan huomaamatta ja onkin pian tämän vankina. Alarik on kuitenkin valmis päästämään Banban vapaaksi yhdellä ehdolla, joka saa Wrenin miettimään moraaliaan. Onko hänet tuomittu sittenkin jatkamaan kruunun kirousta ja astumaan taikuuden pimeämmälle puolelle? Torin läsnäolo toki sykähdyttää häntä edelleen, mutta sitten hän löytää häkellyttäviä tuntemuksia itsestään myös erästä toista kohtaan.

Varo Oonagh Tähtirinnan, kadonneen noitakuningattaren, kirousta, tuuli kuiski. Kirous elää uusissa luissa...uudessa veressä. (s. 218)

Toisaalla Rose on täysin loukkaantunut Wrenin äkkilähdöstä, ja kun hän kuulee Celestenkin lähteneen, on hän murtunut. Kuumat tunteet Shen Lota kohtaan hänen on tukahdutettava muiden nähden, sillä hänen on nyt käyttäydyttävä hillitysti kuin kuningattaren kuuluu. Hän alkaa olla vaikeuksissa, sillä Edgar Barronin luotsaamat Nuolet vastustavat noitakuningattaria - taikuus pelottaa ihmisiä. Maakuntakierroksellaan Rose joutuu yllättäin siepatuksi, mutta sieppaajaksi osoittautuukin Shen Lon serkku Kai. Rosea pelastamaan rynnännyt Shen Lo saa tietää, että hänellä onkin elossa Kain lisäksi sukulaisia koko joukko, vaikka hän on aina luullut olevansa ainoa elossa oleva Auringon suuteleman kuningaskunnan asukas. Hiekan alle vajonnut kuningaskunta pitää pelastaa takaisin valoon, ja Shen Lo ja Rose päättävät lähteä Kain mukaan. He voisivat saada noitasotureista apua myös Eanan kuningaskunnan pelastamiseen Nuolten hyökkäyksiltä.

"Ilmassa on niin paljon taikaa, että sen ihan maistaa!" (. 293)

Wren ja Rose ovat omissa seikkailuissaan toisista tietämättä, kunnes Wren saa käsiinsä käsipeilin, joka on kuulunut aikanaan hänen esiäideilleen, aiemmille kaksoskuningattarille. He pääsevät nimittäin vaihtamaan paikkoja muutaman minuutin ajaksi käsipeilin avulla, ja näin Rose saa tietää siskonsa kyseenalaisista aikeista Gevrassa ja Wren taas pääsee tutustumaan häikäisevään Auringon suutelemaan kuningaskuntaan ja saa kuulee hämmästyttäviä uutisia Shen Losta. Kumpikin toimivat omin päin omissa seikkailuissaan, mutta pian Rose joutuu pyytämään Wreniltä apua. Asiat hänen ja Shen Lon välillä ovat menossa väärään suuntaan. Rosella alkaa olla myös hätä valtakuntansa puolesta, sillä viesti kantautuu Eanasta: Nuolet ovat piirittäneet linnan.

"Ollaan ihan keitä haluat", Shen kuiskasi Rosen iholle. "Vain me kaksi. Ei kruunuja. Ei valtakuntia. Vain me." (s. 338)

Valitettavasti tämä toinen osa ei innostanut minua lähellekään niin paljon kuin Kruunun tyttäret. Rosen ja Shen Lon välinen kipinä ei välittynyt nyt ihan niin hyvin ja sama kävi Wrenin ja Torin kanssa. Parasta antia tarjoaa erilaiset, uudet valtakunnat, joissa lukija pääsee vierailemaan molempien kaksosten mukana. Muuten kaksoset jäävät molemmat aika valjuiksi tässä osassa. Fantasiajuonikuviot ja -elementit jää aika epämääräisiksi ja huonosti avatuiksi, mutta sama vika tahtoi olla ensimmäisessäkin osassa. Tuntuu, että kirjailijat ovat halunneet tupata sekaan liikaa kaikkea. Lopun romanttinen juonenkäänne on oikeastaan kirjan paras yllätys: jos tykkää haters-to-lovers-troopista, siitä tässä kakkososassa saa nauttia! Lopussa saa nauttia myös lähes tragikoomisista piirteistä, sillä ensimmäisestä osasta hyvin tuttu henkilö palaa kuvioihin - mutta ei tosiaankaan entistä ehompana, vaan... no, sen saatte lukea itse.

Olin olettanut tämän olevan kirjapari, mutta sarjahan jatkuu vielä ainakin kolmella osalla: englanniksi on julkaistu tänä vuonna Burning Crowns ja sen lisäksi Goodreadsin mukaan jatkoa olisi suunnitteilla vielä ainakin 2 lisää. 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lue meille äitikulta

Kruunujen taistelu: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2025 (Kruunun tyttäret #3)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Burning Crowns. Kansi: Charlie Bowater, HarperCollinsPublishers Ltd

"Kaksoskuningattaret Rose ja Wren hallitsevat nyt Eanaa rinta rinnan. Mutta heidän ilkeä, kuolleista herännyt esiäitinsä Oonagh on päättänyt, että valtakunta on hänen. Niinpä kaksosten on mentävä äärimmäisyyksiin Eanan pelastamiseksi.

Rose saa uhkauksen, jonka mukaan hänen on joko luovuttava kruunustaan tai kohdattava Eanan tuhoava sota. Jotta Rose löytäisi keinon päihittää Oonagh, hän lähtee etsimään vastausta Auringon suutelemasta kuningaskunnasta. Mutta se, mitä hän löytää, saattaa särkeä hänen sydämensä.

Samaan aikaan Wren joutuu kohtaamaan tekemänsä veriloitsun seuraukset. Loitsu loi siteen Wrenin ja Gevran kuninkaan välille — miehen, jonka Wren todellakin haluaisi unohtaa. Yhdessä he kuitenkin lähtevät matkaan tuhotakseen kirouksen, joka sekä yhdistää että heikentää heitä.

Viimeisen taistelun näyttämö on valmis, kun Oonagh haluaa viedä Roselta ja Wreniltä kaiken, mitä he rakastavat. Uhrauksia tehdään, verta vuodatetaan. Kuka selviytyy johtamaan Eanan valtakuntaa?" (Kumma)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Näin on taivallettu nuorten noitakuningattarien, Rosen ja Wrenin matkassa jo niin pitkälle, että on kaiken kokoavan trilogian kolmososan vuoro. Kakkososassa Kruunun kirous oli niin uskomattomia juonenkäänteitä, että mietiskelin, mahtuisiko sellaista enää tähän kolmososaan Kruunujen taistelu. 

Wren on palannut Gevrasta kaksossisarensa luo Anadawnin palatsiin hallitsemaan valtakuntaansa. Rose tietää, mitä Wren puuhaili Gevrassa ollessaan kuningas Alarikin kanssa, mutta kaikkea Wren ei ole rohjennut kertoa, kuten että kuollut esiäiti on langettanut jonkun yhteisen kirouksen heidän välilleen ja että Oonagh Tähtirinta on vainonnut Wreniä tämän paluun jälkeenkin. Suuressa juhlassa Lemmitynlammen rannalla tapahtuukin jotakin kammottavaa, joka säikäyttää Rosen. Lopulta Wrenin on paljastettava, että hänet on sidottu taikuudella Alarikiin, että heidän voimansa hiipuvat kirouksen myötä ja parannuskeinoa ei tunnu löytyvän.

"Miten rakkaus voisi koskaan olla kidutusta?" (s. 265)

Rose kaipaa Shen Lota, joka joutuu hoitamaan velvollisuuksiaan Auringon suuteleman kuningaskunnan valtiaana. He toki vierailevat puolin ja toisin, mutta tokihan olisi mukavampi olla aina yhdessä. Kun Wren päättää lähteä hakemaan parannuskeinoa Mishnick-vuorilta yhdessä Alarikin ja Torin kanssa, Rose matkaa Rowenan kanssa Auringon suutelemaan kuningaskuntaan vieraisille. He sattuvatkin somaan aikaan, sillä kaupungissa on menossa jokin nuoren kuninkaan kosintameno, jossa kaikkien valtakuntien prinsessat vuoroin esittelevät taitojaan Shen Lolle. Siinä on Shen Lolla tyynnytteleminen, kun Rose heittäytyy mustasukkaiseksi. 

Toisaalla Alarik ja Wren yrittävät päästä eroon kirouksesta, mutta toivotonta tuntuu olevan. Wren on hämmentynyt tunteistaan Alarikia kohtaan, eikä ole varma, onko se kirouksen syytä vai jotain muuta. Toisaalta komea henkivartija Tor saa edelleen Wrenin sydämen läpättämään. Torkin on huomannut toki, että jotain on meneillään hänen kuninkaansa ja Wrenin välillä.

"Kun viime hetkeen rakastaa

kunnes kuolo erottaa

uhraus noidan kukistaa

kirouksen murtaa, teidät pelastaa." (s. 398)

Toisaalla Rose saa myös tuntea kamalan Oonaghin läsnäolon ja lopulta heidän on lähdettävä etsimään tuota hirviömäistä esiäitiä kylmiltä Gevran seuduilta. Kuvioihin astuu myös jälleen Celesten merikapteeniveli Maresi. Celestellä ja Gevran prinsessa Anikolla on myös säpinää kaiken tiimellyksessä.

Kuten arvata saattaa, tässä osassa kuljetaan kohti vääjäämätöntä lopputaistelua, jossa Oonagh, joka on valjastanut kuolleita eläimiä ja ihmisiä armeijakseen, on saatava hengiltä, Wren ja Alarik vapaaksi kirouksesta ja Eanan kansa taas elämään rauhaisaa elämää. Tunteet kuohuvat, menetyksiä tulee väkisinkin ja läheltä piti tilanteita sitäkin enemmän. Lopussa ei ollut oikeastaan mitään yllättävää.

Olin ihan hekumoissani sarjan eka osasta, mutta toinen osa meni ehkä hiukkasen överiksi Wrenin ja Alarikin veritaikoineen kaikkineen. Odotin tältä kolmososalta enemmän, mutta kokemus jäi hiukan valjuksi. Osittain tämä eteni aika valjusti eteenpäin. Romantiikkaa oli ripoteltuna sinne tänne hiukan kuin mausteeksi, mutta ne jäivät minun makuuni aika pinnallisiksi. En päässyt haukkomaan henkeäni. Parasta tässä olikin Wrenin ja Alarikin hämmentävät kielletyt tunteet toisiaan kohtaan, jotka tosin saivat mielestäni tylsän päätöksen. 

Annan tälle arvosanaksi 3

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Coroan kronikat -duologia: Kiera Cass

Savuvarkaat-trilogia: Sally Green

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Valinta-sarja: Kiera Cass

Kirottu: Harri István Mäki

 Kirottu: Harri István Mäki. Haamu 2023.

Kansi: Iines Partanen

"Viktorin ja Melissan piti olla ikuisia ystäviä, kaksi toisensa löytänyttä kummajaista koulun tasaharmaan oppilasmassan kansoittamalla käytävällä. Mutta Melissa pilasi kaiken, ja Viktor päätti tehdä Melissan elämästä elävän painajaisen.

Kun Viktor kohtaa Melissan sattumalta järven rannalla, hän tönäisee kinastelun päätteeksi uimataidottoman tytön laiturilta. Viktor syöksyy auttamaan, mutta liian myöhään.

Seuraavana päivänä Melissa ilmestyy kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pian Viktor huomaa itse olevansa keskellä painajaista.

Märät jalanjäljet, hurjat hallusinaatiot, armottomat kiusanteot ja ansat johtavat Viktorin takaisin kirotulle rikospaikalle.

Järven pimeissä syvyyksissä odottaa karmaiseva totuus."(Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Olipas iloinen (tai kauhistuttava) yllätys, kun heti alkuvuoteen ilmestyi Harri István Mäen nuorten kauhukirja Kirottu. Kauhua ei ilmesty koskaan liikaa.

Lukaisin 142-sivuisen kirjan todella nopeaa. Kirjoitustyyli tuo mieleen säeromaanin tai selkokirjan, sillä István Mäki kirjoittaa hyvin lyhyillä lauseilla. Asettelu ei ole yhtä ilmava kuin säeromaaneissa, mutta lukukokemus vaikuttaa melko samanlaiselta. Tyyli tekee kirjasta hyvin dynaamisen ja näkökulmahenkilön tunteisiin porautuvan.

Viktor on hyvin vihainen ja katkera entiselle parhaalle ystävälleen Melissalle, joka on jollakin tavalla pettänyt hänet. Niinpä Viktor tönäisee suutuspäissään tytön laiturilta järveen. Mutta Melissa ei nousekaan vedestä pintaan. Ei koskaan. Viktor yrittää sukeltaa hänet, mutta mitään ei löydy. Järkyttyneenä hän palaa kotiinsa mukanaan Melissan päiväkirja, ja ainoastaan pikkusisko ihmettelee Viktorin outoa käytöstä. Vanhempia ei kiinnosta, sillä heidän äärimmilleen tulehtuneet välinsä ovat sotkenee koko perheen ilmapiirin.

Seuraavana päivänä koulussa Viktor säikähtää totisesti, kun Melissa ilmestyy kouluun ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän vaikuttaa yllättävän ystävälliseltä, vaikka Viktor on kiusannut ja piinannut häntä jo jonkin aikaa. Jotain on vialla. Melissan käsistä jää Viktorin reppuun oudot märät jäljet, jotka eivät tunnu kuivuvan koskaan. Melissa kääntää katsettaan oudon nopeasti ja lyöttäytyy niiden tyyppien ystäväksi, jotka eivät ole ennen kuuluneet hänen ystäväpiiriinsä. Mitä Melissa haluaa Viktorista?

Päiväkirjan sivuille on ilmestynyt kaksi sanaa. 

SINÄ MAKSAT.

Ne ovat Melissan käsialaa. (s. 46)

Miksi Viktor on niin vihainen? Miksi kaikki välttelevät häntä? Pikku hiljaa paljastuu, että Viktor on ollut jo jonkin aikaa koulun pahin kiusaaja, ja myös pikkusisko on saanut kotona osansa. Suurin on viha Melissaa kohtaan, joka petti Viktorin luottamuksen. Tämän jälkeen Viktorin käytös on vain pahentunut. Hänellä on Salainen Ihastus, jonka vain Melissa tietää, mutta eihän hänkään näe Viktorissa muuta kuin koulukiusaajan. 

- Ihmeellistä elää pelossa ja odottaa, eikö vain? (s. 70)

Kirjassa on kamalan lohduton ja vihaa pursuava tunnelma. Lukijalle selviää jossakin vaiheessa, mikä oli tuo teko, joka sai Viktorin niin vihaiseksi entiselle parhaalle ystävälleen. Selviää myös, että äiti ja isä ovat alkaneet riidellä sen jälkeen, kun Viktorin vaikeudet koulussa alkoivat ja hän alkoi kiusata muita. Tai näin Viktor ainakin sen kokee. Aika kamalaa ajatella, että vanhempien huonot välit olisi sälytetty lapsen syyksi. Niin minä kuitenkin sen tarinasta olisi tulkitsin, mutta se voi olla toki vain Viktorin oma näkemys. Pikkusisko yrittää ymmärtää veljeään, jonka näkee olevan yhä kauhistuneempi ja ahdistuneempi Melissan palaamisesta, mutta kääntää tälle selkänsä, koska on saanut niin pitkään huonoa kohtelua veljeltään. Haavat ovat liian syvät. Melko epätoivoista on Viktorin elo koko kirjan ajan. Hän alkaa nähdä pelottavia unia ja harhoja myös hereillä ollessaan. Järvessä, jonne Viktor Melissan työnsi, on jotain pahaa.

Hänen pilkkaava katseensa kertoo, että olen matkalla sinne, missä minun pitäisikin olla: makaamassa raatona oman kylmän hautani pohjalla. (s. 58)

Kirottu on tunnelmaltaan, tyyliltään ja juoneltaan oikein toimiva (eli pelottava)  nuorten kauhukirja. Kirjoitustyyli tekee siitä melko helppolukuisen ja juoni etenee ilman turhia maalailuja eteenpäin. Tosin välillä tyyli tuntui ehkä vähän liian toisteiselta ja jankuttavalta. Yhdessä välissä Viktor turhaan toisti sitä, miten Melissa ei ole tästä maailmasta, ihan kuin vakuutellakseen lukijalle sitä. Se tuli kuitenkin hyvin ilmi alusta alkaen Melissan paluun jälkeen, joten moinen toisto oli turhaa, jopa hiukan kyllästyttävää minusta. 

En halua enää elää.

En halua enää hengittää.

En halua enää, että sydämeni lyö. (s. 80)

Kirjan toivottomuuden ja hiukan ahdistavankin tunnelman vuoksi suosittelen noin 7.- 8.luokkalaisille. Nuoremmille lukijoille tämä voi olla vielä liian synkkä, mutta toki se riippuu lukijasta. Viktorin ajatusten myötä asettaudutaan koulukiusaajan saappaisiin, mutta kovin nuori lukija ei välttämättä saa tästä ihan sitä irti, mitä pitäisi. Loppu on kuitenkin ihan armollinen, mutta kauhukirjan tapaan jotain jää ilmaan.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä  tai -aiheista luettavaa:

Ilkka Auer: Anastasia

Olipa kerran särkynyt sydän -trilogia: Stephanie Garber

Olipa kerran särkynyt sydän: Stephanie Garber. Suomentanut Kaisa Kattelus. WSOY 2022. (Olipa kerran särkynyt sydän #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): Once upon a broken heart. Kansi: Erin Fitzsimmons.

"Kiehtova uutuusromaani Caravalin maagisesta maailmasta.

Olipa kerran särkynyt sydän aloittaa uuden, tunteita ja taikuutta tihkuvan sarjan, joka tapahtuu samassa fantasiamaailmassa kuin suosittu Caraval-trilogia.

Kun 17-vuotiaalle Evangeline Foxille valkenee, että hänen suuri rakkautensa onkin naimassa toisen tytön, Evangelinen unelmat hajoavat pirstaleiksi. Hän päättää estää epätoivotut häät ja solmii sopimuksen avusta suudelmia vastaan vetovoimaisen mutta viekkaan Herttaprinssin kanssa. Pian käy kuitenkin selväksi, että on hengenvaarallista hieroa kauppoja väkevän kuolemattoman kera…"(WSOY)

Lukunäyte (kurkkaa upea Mahtavan Pohjolan kartta!)

Oma arvio:

Pidin kovasti Garberin aiemmin ilmestyneestä Caraval-trilogian ensimmäisestä osasta, joten ilahdukseni oli suuri, kun kuulin häneltä olevan tulossa taas Caravalin maailmaan sijoittuva kirja. Olipa kerran särkynyt sydän aloittaa trilogian, jonka toinen osa on ilmestynyt englanniksi tänä vuonna. 

Kuolemattomia Kohtaloita oli kuusitoista, ne olivat mustasukkaisia ja omistushaluisia. Ne olivat kadonneet vuosisatoja sitten, mutta ennen sitä ne olivat tarinan mukaan pitäneet osaa maailmasta vallassaan taikuudella, joka oli julmaa siinä missä ihmeellistäkin. Ne eivät koskaan rikkoneet solmimaansa sopimusta mutta satuttivat usein ihmisiä joita auttoivat. (s. 15)

Suuresta sydänsurusta kärsivä, ruusukultahiuksinen Evangeline Fox hakee lohtua suruunsa Valendan temppelialueelta. Siellä hän törmää Caraval-trilogiasta tuttuun Kohtaloon, Herttaprinssiin eli Jacksiin, joka lupaa auttaa nuorta neitoa hädässä. Kyllähän Evangeline tietää, ettei tappavia suudelmia jakavan Kohtalon apu ole koskaan ilmaista. Silti Evangeline pyytää Jacksia estämään hänen rakastettunsa Lucin ja sisarpuolensa Marisolin häät, sillä hän uskoo Lucin olevan kirottu. Miksi muuten hän yhtäkkiä sanookin rakastuneensa hänen sisareensa? 

Herttaprinssi ratkaisee asian kohmettamalla koko hääseurueen kiveksi. Mutta koska Evangeline tahtoo vain hyvää sisarelleen, hän ei voi hyväksyä sittenkään moista ratkaisua, nauttii itse myrkkyä, joka kivettää hänet itsensä ja vapauttaa muun hääväen. Lehtien juorupalstat kohisevat kivettyneestä neitokaisesta, joka sitten kuitenkin kuuden viikon kuluttua palautetaan takaisin omaan olomuotoonsa. Marisol-sisko on sillä aikaa nimetty Kirotuksi morsiameksi, jonka sulhoille käy kuuleman mukaan aina huonoksi, joten hänen kosijat loistavat poissaolollaan. Inhottava äitipuoli Agnes laittaa täten tuulemaan ja levittää tietoa, että Evengeline ottaa kosijoita vastaan mielellään. Paitsi ettei ota.

Evangeline tajuaa, että Luc on menetetty ja että maisemanvaihdos tekisi hänelle hyvää. Kun hänen korviinsa kantautuu tieto, että Mahtavassa Pohjolassa, hänen vanhempiensa synnyinseuduilla, eräs komea prinssi Apollo etsii morsianta Äärettömän yön tapahtumassa, päättää Evangeline matkustaa sinne. Hyväsydäminen ja -uskoinen Evangeline ottaa murtuneen Marisolin mukaansa, jottei tämän tarvitsisi kärsiä kamalan, arvostelevan äitinsä seurassa. Evangeline epäilee välillä Marisolin vilpittömyyttä, mutta haluaa uskoa tästä parasta.

"Tänä iltana tahdon tanssia vain yhden neidon kanssa." Lopulta hänen tummat silmänsä osuivat Evangelineen. Ja ne olivat ahneet. (s.121)

Kirjan juoni heittelehtii toinen toistaan uskomattomasta tapahtumasta toiseen, kuten jo alun juonitiivistykseni paljastaa. Olin alussa jopa hiukan ymmyrkäisenä kaikesta, sillä tuntui, kuin kirja olisi alkanut kesken kaiken ja minun olisi pitänyt tietää jotain ennalta. Kirjassa törmätään monenmoisiin maagisiin Kohtaloihin, kuten vampyyrinomaiseen Kaaokseen ja kirottujen kyynelien LaLa:han. Nämä olivat kirjan kiehtovimpia hahmoja.

"Antaisin sinulle koko maailman jos voisin. Kuun, tähdet, maailmankaikkeuden kaikki auringot. Kaiken sinulle, rakkaimpani." (s. 138)

Muistan pitäneeni Caraval-trilogian kuumottavista kohtauksista, mutta tässä ne eivät oikein pääse oikeuksiinsa, vaan tuntuvat lähinnä tosi falskeilta. (ja tavallaan osa niistä onkin, koska kirouksia satelee vähän sinne ja tänne.) Henkilöhahmot ovat tosi latteita päähenkilöä Evangelinea myöten, joka naiiviudessaan suorastaan raivostuttaa. Hänen ja Herttaprinssin välille kehitelty toivoton romanssi ei nyt oikein iskenyt. Pyörittelin silmiäni melko pitkään lukiessani tätä, ja vasta puolenvälin jälkeen kirja alkoi edes hiukkasen vetää ja tuntua kiinnostavalta, eikä pelkältä sekasotkulta. Tapahtumapaikkana Mahtava Pohjola tarinoineen saa kiitosta minulta. Kirjan alun kartta on myös upea. Ainakaan juonenkäänteiden puutteesta kirja ei kärsi, mutta muut puutteet sitten latistivat hiukan lukukokemustani.

Ihmettelen hiukan, miten kirja on saanut järkyttävän määrän viiden tähden Goodreads-arvioita ja on vuoden 2021 Goodreads Choice Awards -ehdokas nuorten aikuisten fantasia- ja scifikategoriassa. Muistan kuitenkin pitäneeni tavattomasti Caravalista, sen maagisesta maailmasta kieroiluineen ja kiltin kuumasta romantiikasta, mutta tämä oli vain jotenkin sekava ja laimea eikä nyt saanut minua hehkuttamaan. 

Mietin vielä hartaasti, luenko enää sarjan jatko-osia. Kuten sanoin, kirja parani loppua kohti, joten saatan kuitenkin uteliaisuuttani kurkata, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Arvosanani 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Caraval-trilogia: Stephanie Garber

Elokuussa minä kuolen: Anne Leinonen

 Elokuussa minä kuolen: Anne Leinonen. Haamu 2022

Kansi: Iines Partanen

"Alma tietää olevansa kirottu. Rakas isoäiti Baba on kuollut, ja häneltä perityt oudot helmet ennustavat, kuinka monta elinpäivää Almalla on jäljellä.

Mutta sitä ennen on kesä. On hyvästeltävä kaikki rakkaat. Heitä ei tosin ole monta.

Kuoleman odotus keskeytyy, kun naapuriin muuttaa salaperäinen Mia, joka vie Alman seikkailuille kotipihan perukoille Juurankojen maahan. Alma löytää toisenkin ystävän, Kuuran. Tietenkin asiat alkavat muuttua kiinnostaviksi juuri, kun Alman pitäisi kuolla. Miten tyypillistä.

Mutta jokin paha on liikkeellä, eikä se aio pysyä maan alla. Alman on voitettava pelkonsa, jotta hän voi pelastaa ystävänsä, joita on äkkiä jonoksi asti."(Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Viime aikoina nuortenkirjoissa on vahvana teemana kuolleet ja kuolema. Mainittakoon esimerkiksi Sini Helmisen Lujaverinen-sarja, jossa päähenkilö näkee kuolleita ja asuu hautaustoimistoa pyörittävän enonsa luona, tai Thomas Aidenin Hautausmaan pojat, jossa kuolleet ovat myös hyvin vahvasti tarinassa mukana. Mintie Dasin viime vuonna ilmestyneessä Kuolleetkin ghostaa -romaanissa nähdään myös kuolleiden henkiä. Lisään listaan vielä J.S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä. Nyt Anne Leinosen uusin kirja, jonka nimessäkin mainitaan reteästi kuolema, ilmestyi juuri kohderyhmänään varhaisnuoret kauhun ja fantasian ystävät. Elokuussa minä kuolen ei vaikuta nimensä perusteella hilpeimmältä mahdolliselta kirjalta.

Tämä on minun viimeinen kesäni.

Ylläni on kirous. 

Elokuussa minä kuolen. (s.8)

Kirja alkaa hautajaisilla, jossa surraan juuri kuutosluokkansa päättäneen Alman rakkaan mummon, Baban kuolemaa. Samalla tyttö ilmoittaa reteästi, että tietää kuolevansa elokuussa, koska mummonsa antamat helmet ovat kirotut ja siirtäneet näin kirouksen Almaan. Alma tietää, että kirotut helmet olivat myös baban kuoleman syynä. Helmien lukumäärä määrittää sen, kuinka monta elinpäivää on jäljellä. Almalla niitä on enää 58, koska mummo käytti helmien elinpäivästä osan. Tässä on minusta nyt hieman epäloogisuutta, tai sitten en oikein ymmärtänyt oikein: jos kirottujen helmien määrä määrittää elinpäivät, miksi mummo kuoli kesken kaiken, koska helmiä on yhteensä 216? 

- Mummi piti helmiä kaulassaan. Ja sai kurkkusyövän. Ne kantavat kirousta! (s.86)

Alma on melko yksinäinen lapsi: hänellä ei ole sisaruksia eikä tunnu olevan hirveänä ystäviäkään. Erikoinen Velieno vierailee heillä säännöllisesti, mutta muuten he elelevät talossaan aika lailla kolmistaan, Alma ja vanhemmat. Nyt kesäloman alussa Alma on melko paljon yksin, koska vanhemmat ovat töissä. Onnekseen eräänä päivänä Alma näkee naapurin kauan tyhjänä olleen talon pihassa kalpean, laihan tytön pyörätuolissaan ja tutustuu tähän. Syöpää sairastava Mia kertoo pian Almalle, että hän tietää, miten päästään hyvin erikoiseen paikkaan, Juurankomaahan. Niinpä Alma lähtee Mian kanssa jännittävälle seikkailulle maahan, joka näyttää hyvin samanlaiselta kuin oikea maailma, mutta jokin siellä on kuitenkin vinksallaan. Pian Alma tulee huomaamaan, etteivät retket Juurankomaahan ole kovin turvallisia. Mia haluaa kuitenkin jostain syystä sinne vaaroja kaihtamatta.

Emme ole mitään velkaa Juurankomaalle. Jos se on liian vaarallinen, meidän ei tarvitse mennä sinne. (s. 114)

Alma saa elämäänsä lisää uusia ihmisiä, kun Velieno (tämä rasittava nimi on yhdistelmä Veli-etunimestä ja sukulaisuussuhteesta) tuo näytille uuden naisystävänsä ja tämän tyttären, Kuuran. Alussa Alma ei voi sietää Kuuraa, mutta pikku hiljaa he tutustuvat toisiinsa. Kuura ei ole ihan niin kuin kaikki tytöt, ja kirjan lopussa hän hiukan avaa Almalle omaa hämmennystään omasta itsestään. Asiaa ei käsitellä kuitenkaan sen perusteellisemmin, mikä mielestäni riittääkin kohderyhmä huomioiden. Kiva, että tarinaan on saatu mukaan sateenkaarevuutta hyvin luontevasti.

- Minusta tuntuu, että minä en ole minä. Olen, mutta en ole sitten kuitenkaan. Tiedätkö? (s. 154)

Samalla kun Alma viettää viimeistä kesäänsä uusien ystäviensä ja perheensä kanssa, hän yrittää selvittää helmien kirousta. Löytyisikö vastaus kaikkeen Juurankomaasta? Kuka on pelottava Rappeuttaja, jota heidän pitää varoa?

Elokuussa minä kuolen on ihan mukavan seikkailullinen kirja, jossa yhdistyy fantasian ja kauhun elementit. Tarinaan on sekoitettu myös hiukan suomalaista kansanperinnettä, jota Baba on opettanut Almalle. Kuitenkin muutamat epäselväksi jääneet asiat tai epäloogisuudet haittasivat minua. Esimerkiksi Mian tapaus jäi jotenkin epäselväksi. Odotin jotenkin koko ajan, että hänestä paljastuisi jotain käänteentekevää. Toki hänen kohtalonsa on kovin yllätyksellinen.

Kirjan käänteismaailmassa on minusta hiukan samaa kuin Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa -kirjassa ja siitä tehdyssä animaatioelokuvassa. Kirjan alkuasetelma, jossa 12-vuotias tyttö kertoo olevansa kirottu, tuo myös hyvin vahvasti mieleen Potterit ja Nevermoor-sarjan. Onneksi Almalla on kuitenkin molemmat vanhemmat elossa, sillä välillä alkaa jo tuntua turhan toisteiselta asetelma, jossa päähenkilölapsi on orpo. 

Kirjaa suosittelisin noin 11-13-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä luettavaa:

Ilkka Auer: Domowik

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: Speculative fiction

Paahde: Louis Sachar

 Paahde: Louis Sachar. Suomentanut Jaana Kapari. Otava 2001

Englanninkielinen alkuteos (1998): Holes. Kansi: Heli Hieta.

"Stanley Yelnats on poika, jonka kohtalona on olla väärässä paikassa väärään aikaan. Kun lenkkitossu putoaa taivaasta hänen päähänsä, Stanley joutuu syyttömänä poikien rangaistusleirille paahtavan kuumaan autiomaahan. Mutta kohtalolla on takataskussaan paljon muutakin. Sattumien palapeli, joka alkoi muotoutua sata vuotta sitten autiomaan ollessa vielä järvi, on lukijan ratkaistava itse."

Oma arvio:

Aina välillä yritän tarttua muihinkin nuortenkirjoihin kuin uutuuksiin, etenkin sellaisiin, joista on ollut pöhinää jossain vaiheessa. Louis Sacharin Paahde on sellainen, joka on kummitellut mielessäni usein. Olen saattanut lukea jostain tuskastuneesta somepäivityksestä, miten "yläkoulun opet luetuttaa oppilailla aina sitä iänikuista Paahdetta." Osa puolustelee Paahdetta hyvänä kirjana, mutta olen myös vähättelyjä nähnyt. No,  nyt otin itse selvää. Onko Paahde niin hyvä, että sitä voi yhä huoletta suositella yläkoululaisille, myös nihkeästi lukeville tapauksille? Mikään ikivanha teoshan tämä ei kuitenkaan ole, vaan alkuteos Holes on julkaistu 90-luvun lopulla.

Kirjan alussa päähenkilöä kuskataan bussilla kohti tuntematonta, nimittäin teksasilaiselle nuorten rangaistusleirille kuivuneen Greenjärven rannalle. Olosuhteet leirillä ovat armottomat: jatkuva kuumuus ja kuivuus piinaa leirille kuskattuja poikia ja lisäksi heidän täytyy väistellä kalkkarokäärmeitä, skorpioneja ja mikä pahinta, tappavia keltatäpläliskoja (juuri tällainen komeilee kannen kuvassakin.)

Leirillä Stanley Yelnats, jonka sukunimi on hassusti etunimi väärinpäin, tutustuu varsin erikoiseen poikajoukkoon, joista kutakin syytetään eri rikkeistä. Menneisyys ei kuitenkaan tunnu olevan olennaista leirillä, jossa taistellaan joka päivä janoa vastaan ja illalla lepuutellaan väsyneitä lihaksia. Poikien tehtävänä on nimittäin kaivaa joka päivä kuivuneen järven pohjaan (joka on kovaa ja tiivistä) lapion korkuinen ja levyinen kuoppa. Ohjaaja nimeltä Pendanski tuo kaivajille vettä ja lounasta muutaman kerran päivässä, mutta veden riittävyys on melko niukalla. Kuopan kaivamiselle ei anneta suurempia syitä ja tarkoituksia, mutta poikien on ilmoitettava välittömästi, jos he löytävät maasta jotain kiintoisaa.

"Janottaako?" Arvoisa kysyi.

"Janottaa, Arvoisa", Stanley vastasi kiitollisena.

"No, siihen kannattaa totutella. Sinua janottaa seuraavat puolitoista vuotta." (s. 21)

Lukijaa tietysti kiinnostaa se, miksi Stanley on leirille joutunut. Tapahtumien lomassa hänen menneisyyttä kirotun suvun lapsena aletaan valottaa ja myöhemmin selviää myös ne surullisenkuuluisat sattumukset, jotka tekevät Stanleystä varkaan hänen tahtomattaan. Lisäksi kerrotaan ajasta, jolloin Greenjärvessä oli vielä vettä ja siellä tapahtui traagisia tapahtumia, joista yhä kerrotaan seuraaville sukupolville. Lukijan kannattaisi lukea nämä takaumat ja taustoitukset tarkkaan, sillä niiden avulla kirjan sokkelo ja takakansitekstissä mainostettu palapeli alkaa muodostua. Minä en tehnyt niin, sillä pitkästyn usein tämmöisissä kohdissa, joissa kehyskertomuksesta hypätään pois. Niinpä en ihan kaikkia palapelin palasia saanut lopussa yhdistettyä, mutta toki tajusin pointin. Kaikki liittyy kaikkeen tässä kirjassa.

 Stanleysta tuntui kuin hän kaivaisi omaa hautaansa. (s.44)

Kirjan tunnelma on toisaalta hyvin paikallaan pysyvä, mutta toisaalta lievästi uhkaava. Lukija odottaa koko ajan jotain kamalaa tai yllättävää tapahtuvaksi, mutta käänteet eivät ole niin hätkähdyttäviä kuin odottaisi. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että kirjassa voisi tapahtua jotain yliluonnollista, mutta näin ei ole. Siksi jopa petyin kirjan loppuratkaisuun, sillä vaikka tiesin, ettei kirjassa ole mitään spefi-elementtejä, niitä kaipasin. Kirja antoi ymmärtää enemmän mitä lopussa tarjosi.

Jos joskus olet ollut niin lähellä, että olet nähnyt keltaiset täplät, olet luultavasti vainaa. (s. 48)

Kiehtovin juttu kirjassa on minusta kannessakin komeilevat, uhkaavat ja myrkylliset keltatäpläliskot, jotka ovatkin juonen kannalta hyvin merkittävässä roolissa. Kuten myös sipuli, lukutaito ja lenkkitossut. Ja lempinimet. Jokaisella pojalla on oma lempinimensä, ja Stanleytä aletaan nimittää heti hänen saavuttuaan Luolamieheksi.

Ymmärrän silti sen, miksi tämä kirja on sopiva yläkoululaisten lukemistoon monien opettajien mielestä: kirjan juoni pitää otteessaan, se etenee hyvin helppolukuisesti (joskin nuo kehystarinasta poikkeavat selonteot hieman sotkevat selkeyttä) ja poikien välinen kanssakäyminen Greenjärven leirillä on hyvä teema käsiteltäväksi äidinkielen tunneille. Paahde on yhdistelmä mysteeriä, poikaromaania, seikkailua ja aavistuksen jännitystä. Minulle tulee väistämättä mieleen James Dashnerin Maze Runner -sarjan avausosa Labyrintti, jossa joukko poikia yrittää selviytyä aukiolla labyrintin keskellä ja keksii omat pelisääntönsä. Esikuvaksi voisin myös mainita tietysti William Gouldingin Kärpästen herran, jossa valvomattomana poikien meno äityy todella brutaaliksi verrattuna tämän kirjan tarinaan, jossa Valvoja Pendanski ja leirin johtaja Arvoisa pitävät kuitenkin jonkin verran lankoja käsissään. Heistäkin kuitenkin paljastuu ikäviä, ei niin reiluja piirteitä.

Mikä on siis lopullinen mielipiteeni? Paahde on minusta hyvä, mukaansatempaava ja aikaa kestävä nuortenromaani, ja aion vielä itsekin tätä vinkata ehdottomasti yläkoululaisille. En kuitenkaan rakastunut tähän niin paljoa, että lukisin itsenäisen jatko-osan Riskitekijä. Kirjasta tehdyn elokuvan aion kuitenkin vielä katsoa.

 Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat 

Oksan hyllyltä 

Saran kirjat 

Kasoittain kauniita sanoja

Työnaisen vaimo

 

Samantyylistä luettavaa: 

James Hashner: Maze Runner - trilogia

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

5. Kirja liittyy TV-sarjaan tai elokuvaan 

 

Booklist Queen haasteessa kirja sopii kohtaan:

A book everyone is talking about

 

Popsugar haaste saa kirjan kohtaan:

A bestseller from the 1990's

 

 

Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen: Magdalena Hai

Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen: Magdalena Hai. Karisto 2020

 Kansi: Satu Ketola

"Tervetuloa Uhriniituntakaiseen! On pelkkää pahaa puhetta, että täällä muka tapahtuisi enemmän selittämättömiä onnettomuuksia kuin muissa vastaavankokoisissa kunnissa. Varsinkaan Uhriniituntakaisen hautausmaassa ei ole kerrassaan mitään kummallista. Täällä ei ole aavebussia kiertämässä öisin, ei pahantahtoisia mustia tonttuja, kostonhimoisia ragemutseja, kirottuja kirjoja tai päättömiä hirvimiehiä.

Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on hyytävä, ihastuttava ja naurattava kauhutarinakokoelma nuorille. Kirjassa on tarinoita niin keppariharrastajalle kuin gamerillekin, ja novelleissa käsitellään muun muassa ensirakkauden vaikeutta, hiertäviä perhesuhteita ja kuolemaa. Kokoelma on odotettua jatkoa teokselle Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016). " (Karisto)

Oma arvio:

Veikkaanpa, että tätä kirjaa on odotettu kuin kuuta nousevaa. Hain aiempi kauhunovellikokoelma Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta toi muutamia vuosia sitten nuorille kauhunystäville jotain ihan uutta: ehtaa nuorten kauhua, jota ei ole selitetty parhain päin. Goosebumps-sarjan tunteville Hain novelleissa on paljon samaa, mutta hänen tekstinsä ovat paremmin kirjoitettuja, eivät kehnoja suomennoksia, ja hän käsittelee kauhutarinoiden ohella myös muita teemoja. Olen lukenut Haisevaa kättä puoleenväliin, mutta koska se jäi aikoinaan kesken, en ole siitä koskaan blogannut.  

Kuolleiden kirja päästää lukijansa takaisin Haisevasta kädestä tutuksi tulleeseen, kuvitteelliseen Uhriniituntakaisen kylään, jossa on aina tapahtunut selittämättömiä kauheuksia. Ensimmäisessä tarinassa tutustutaan Ragemutsiin, joka on hermostunut poikansa koulukiusaamisesta niin, että päättää kostaa kaikille koulukiusaajille tappamalla heidät lapiollaan ja pitämällä heitä vankinaan elämän ja kuoleman välimaastossa. Kuten tässä tarinassa, myös muissa on mukana jokin pohdiskeleva, opettavainenkin teema. Tiedä sitten, karkottaako se ehtaa kauhua janoavia nuoria lukijoita, vai olisiko pelkkä kauhuteema tarinoissa riittänyt.

Uhriniituntakainen - paras paikka elää ja kuolla! - Uhriniituntakaisen kuntamotto (s. 6)

Minun ehdoton lempitarina on Kepponen, jossa kaksi siskosta inhoaa toisiaan niin syvästi, että keksivät toisilleen toinen toistaan kamalampia kepposia. Lopulta he tulevat saattaneensa vanhempansa kriittiseen tilaan lasimurskapannukakulla ja tappaneensa sosiaalityöntekijän itse aiheutetussa autokolarissa. Tämän tarinan opettavaisuus on siinä, että paha saa aina palkkansa, sillä vanhemmilla on toivuttuaan lasimurskasta tyttöjen päänmenoksi kammottava rangaistus. Tämä tarina oli minusta niin hulvattoman kamala, että aloin innoissani selostaa sitä 11-vuotiaalle tyttärelleni. Myös Kivi, paperi, sakset on mielestäni niin karmea, että kerroin siitä tyttärelleni: tarinassa kerrotaan pojasta, joka hävisi aina kyseisessä leikissä. Kerran hän teki kivi, paperi, sakset peilikuvalleen, jolloin peilikuvakin voitti ja sieppasi pojan peilin sisälle. Tätä tarinaa tytöt kertovat heppaleirillä tallinvintillä, kun vintin peiliin ilmestyy yhtäkkiä kauhistuttava näky: tyyppi käsi valmiina haastamaan kivi, paperi, sakset -peliin.

Kaupunkilaistyttö alkoi kirkua.

13-vuotias könysi taaksepäin raputyyliin. Kuulin, kun sen selkä kolahti seinään mun takana. Se tuntui koomiselta, kunnes katsoin, mitä se pakeni.

Peilissä seisoi poika.

Sen käsi oli leikin alkuasennossa: nyrkissä. Se odotti. (Kivi, paperi, sakset: s. 27)

Joissakin tarinoissa on mukana romanttinen juoni, kuten esimerkiksi tarinassa Korppikesä, jossa hautausmaalla kesätöissä oleva Sunniva rakastuu mystiseen poikaan. Suomalainen tonttukansanperinne saa uuden vivahteen tarinassa Musta tonttu, jossa kouluun ilmestyy näitä pahantahtoisia otuksia. Humoristia sävyjä on tarinassa Hemmetin nimeen, Ruu, jossa Ruu-niminen tyttö yrittää manata paholaista karkottamaan demonia omasta papastaan, mutta koska ei pysty kiroilemaan, tulee kutsuneeksi Perkeleen sijasta hänen siskonsa Penteleen. 

Päästä sisään metsän henki

Lähteen neiti

Sienihattu

mutta älä koskaan päästä taloosi

Mustaa tonttua (Musta tonttu: s. 109)

Tarinoiden pituus kirjassa vaihtelee. Osa tarinoista on ihan parin-kolmen sivun mittaisia, kuten Äitini vihasi voikukkia tai Kawaii, kun taas osa pidempiä, kuten 26-sivuinen Hemmetin nimeen, Ruu. Pidän kovasti tarinoiden monipuolisuudesta. Muutamia harrastuksia on edustettuna, kuten PC-pelaaminen, ratsastus ja kepparit. Kirjan niminovelli Kuolleiden kirja sisältää mielestäni vahvoja Goosebumps-vivahteita, kun kirjasta astuu esiin vihalla elävä nahkapiru, joka on vienyt aikoinaan päähenkilö Teemun äidin. Pelastuakseen nahkapirulta Teemun on haudattava vihansa uusperheensä jäseniä, äitipuolta ja siskopuoltaan kohtaan. Kirjan lopussa on hassuna kevennyksenä vielä muutama uudelleensanoitettu joululaulu Uhriniituntakaisesta.

Voiko kirja olla melkein kuin elävä olento? Teemu ajatteli. Voiko se olla niin elävä, että se synnyttää hirviöitä? Ainakin kirja oli tehnyt hirviön hänestä. (Kuolleiden kirja: s. 138)

Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on lahja nuorille kauhunystäville. Kirjaa on helppo lukea tarina kerrallaan, ja jokaiselle löytyy takuulla sopivan kammottava kertomus. Kauhuja ei ole tosiaankaan selitetty hyväksi, vaan monissa tarinoissa on avoin loppu. Pieni pilke silmäkulmassa keventää kuitenkin tarinoita ja se, että tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen kylään. Kirjaa suosittelisin noin 11-14-vuotiaille.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa: 

Sammuta valot!/Sytytä valot!: Salla Simukka

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Pohjoinen lukuhaaste saa merkinnän kohtaan:

16. Kirja, josta minulla on ennakkokäsitys, millainen se tulee olemaan

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book that's published in 2020

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Devil's Day. Kansi: IStock/ Sebastian Knight

"Kaikki laaksosta kertovat tarinat alkavat paholaisesta." 

Sumuiset nummet Humisevan harjun maisemissa, vanhoista legendoista kumpuava pelko sekä perinteiden taakka ja kirous kertautuvat maagisessa Paholaisen päivässä. 

Joka vuosi John Pentecost palaa juurilleen syrjäiseen kylään Luoteis-Englannin nummille. Laaksossa asiat pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, mutta tänä vuonna on toisin. Johnin isoisä – kyläläisille Gaffer – on kuollut ja John tuo hautajaisiin myös tuoreen vaimonsa, Katherinen.

Kauan sitten sakea lumipyry eristi koko laakson viikoiksi ja paholainen livahti lammasten vaatteissa kylään. Tuho oli valtava. Nyt kylässä vietetään Paholaisen päivää joka syksy, ulkopuolisten mielestä perin kummallista juhlaa. Mutta kyläläiset tietävät, että perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhat rituaalit varmistavat, että kaikki ovat turvassa paholaiselta tänäkin vuonna. Vaan kuinka käy?" (WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510430798_lukun.pdf

Oma arvio:

Olen hiipivän, piilotetun kauhun ystävä. Kirjan tai elokuvan tunnelma itsessään voi luoda kauhun väristyksiä, kun se on oikein rakennettu. Hirviöitä ei ole pakko näyttää. Niinpä olen ihan hekumoissani luettuani tämän Paholaisen päivän, jossa kauhu hiipii sivu sivulta lukijan tajuntaan niin salakavalaa, ettei lukija edes huomaa joutuneensa keskelle kauheutta.

Hurleyn kerronta on kirjassa kaunista ja lukeminen on sen takia hyvin nautittavaa. Pentecostin omalaatuinen suku on kuvattu hyvin elävästi, ihan kuin olisin itsekin mukana keskellä Ukon hautajaisjärjestelyjä ja lammasajoja. Kirjan päähenkilön, John Pentecostin ja hänen isänsä, Taatan, välit ovat lähes huvittavan jäyhät, mutta kuitenkin ymmärrys ja lämpö löytyy kaiken takaa. John on päättänyt jäädä Endlandsiin Taatan avuksi ja kasvattaa pian syntyvän poikansa alueella, jossa Paholaisen pelko on aina läsnä. Taata ei voi ymmärtää, miksi John toisi kaupunkilaisen vaimonsa sinne.

Nimittäin kuin Paholainen oli kätkenyt itsensä lampaiden joukkoon, niin kuin Ukko minulle kertoi, juuri me huomasimme ensimmäiseksi, että jotain oli vialla. Karitsat, jotka olivat kesän mittaan kasvaneet tupasvillalla pulskiksi ja vahvoiksi, alkoivat kuolla ilman mitään näkyvää syytä. Koirat tulivat sokeiksi ja niiden silmät kuhisivat valkoisia matoja.  Sienet, joita tilalliset olivat aina keränneet syksyllä metsästä, aiheuttivatkin nyt kohtauksia, ja Ukon sisar Emily, joka oli keväällä mennyt naimisiin ja nauranut kovempaa kuin kukaan muu viinilasin pudotessa isänsä kädestä, oli kaatunut kouristusten vallassa ja nielaissut oman kielensä. (s. 91)

Hykerrellen luen myös siitä, kuinka suorasti Pentecostin naiset vinoilevat Johnin vaimolle Katille, ja kuinka Kat ei välitä tuon taivaallista näiden naisten kommenteista. Kat on Pentecostin suvun naisten mielestä liian laiha ja tyylikäs, mutta Kat osaa olla välittämättä naisväen osin hyväntahtoisista piikittelyistä ja sinnikkäästi hän osallistuu Paholaisen päiävn rituaalien valmisteluun ja lammasajoon. Varsinaisena Paholaisen päivänä Katille tapahtuu jotain kummaa, joka saa aikaan minulle kylmät väreet yllättävyydellään. Kat ei ole ennen tuota tajunnut kyläläisten pelkoa, mutta hänen näkökulmansa muuttuu.

Ja eikö arinalla häivähtänytkin ylimääräinen varjo? Eikö takanreunuksella olevan viskilasin pinta värähtänyt? Ja eikö lusikka liikahtanut kulhossa? (s. 287)

Kaikkein hyytävin henkilöhahmo on Lizin ja Jeffin tyttö Grace, Johnin siskontyttö, joka palvoo ja ihailee Katia. Gracessa on kuitenkin jotain kummaa: hän on meinannut viiltää ranteensa peilillä ennen Endlandsiin saapumistaan, ja hän tarkkailee Katia aina, kun silmä välttää. Hän tietää myös asioita, joita Kat ei ole omasta mielestään kertonut hänelle. Gracen isä Jeff on istunut linnassa ja on nyt reissutyössä, ja tyttö odottaa isäänsä kovasti Paholaisen Päiväksi. Suku ei kauheana arvosta retkumaista Jeffiä, ja pahoin pelkäävät, ettei tämä ilmaannu Endlandsiin.

John paljastaa kirjan edetessä takaumina, mitä Undercloughin  kylässä tapahtui vuosia sitten, kun pullea, kiusattu Lennie löytyi hukkuneena virrasta. Kylässä on tapahtunut myös paljon muutakin hämärää, ja kaiken takana sanotaan olevan kirous, joka on langetettu kylän ylle. Sen seurauksena Paholainen, Vanha Kehno, hyppää eläimistä toiseen ja jopa ihmiseen ja saa aikaan kaikenlaisia kauheuksia. Tämän vuoksi joka vuosi vietetään Paholaisen päivää, jossa Vanha Kehno houkutellaan pirttiin, leikitään erilaisia rituaalileikkejä ja seuraavana päivänä se herätetään ja ajetaan pois. Talon pässi kruunataan Paholaisen karkottamisen kunniaksi. Onko tämä kaikki vain uskomusta ja leikkiä, vai totisinsa totta?

Mutta pahinta, sanottiin, kaikkein pahinta siinä oli, että kukaan ei tiennyt, kenen luokse Paholainen menisi seuraavaksi. Se ei jättänyt jälkiä lumeen, ei koputtanut ovelle. Aivan kuin se olisi ollut ilmaa, sanottiin. Ilmaa, jota ihminen hengitti. (s. 11)

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka pitävät hiipivästä kauhusta ja jännityksestä, mutta haluavat kirjassa olevan myös muuta kuin kauhun hiippailuja. Paholaisen päivä on kertomus erikoisesta kylästä, suvusta ja siihen liittyvistä siteistä. Hurleyn kerronta tempaa tarinan syövereihin ja saa aikaan kirjalle oman, yhtä aikaa synkän ja lämpöisen, tunnelmansa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

metsä

Langennut-sarja: Lauren Kate

Langennut: Lauren Kate. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2009): Fallen

"Mitä jos elämäsi rakkaus olisi hän, jota et voi saada?

Luce Pricen epäillään sytyttäneen tulipalon, jossa hänen poikaystävänsä kuoli, ja rangaistukseksi hän joutuu tiukan vartioinnin sisäoppilaitokseen, missä kaikki muut oppilaat vaikuttavat sosiopaateilta. Uudessa koulussa Luce kohtaa Danielin, arvoituksellisen, etäällä pysyttelevän pojan, joka vetää tyttöä puoleensa kuin magneetti.

Luce haluaa selvittää Danielin mysteerin hinnalla millä hyvänsä. Totuuden tavoittelu vie hänet osalliseksi sielua ravistelevaan draamaan, eikä mikään ole enää sitä miltä näyttää..."



Oma arvio:

Olen lukenut tämän kirjan englanniksi (Fallen) kolmisen vuotta sitten, ja arvioni siitä ja sarjan toisesta osasta Torment löytyy tästä linkistä. Halusin kuitenkin kirjoittaa ihan oman arvioni tästä Inka Parpolan suomentamasta kirjasta, sillä minulle jäi melko paljon asioita ymmärtämättä englanninkielisestä versiosta.

Ensinnäkin en ole kovin  innoissani elokuvakannesta, sillä rakastuin alkuperäiseen kansikuvaan. Elokuvakannessa on toki tavoiteltu samaa synkkämielistä, goottimaista tunnelmaa, mutta ei vedä vertoja sille ensimmäiselle, ainoalle ja oikealle.

Kirjan päähenkilö, Lucinda eli Luce saapuu Sword & Cross -nimiseen sisäoppilaitokseen (kiva, ettei suomentaja ole kääntänyt koulun nimeä!) suruissaan siitä, että hänen vanhempansa ovat halunneet hänet pois silmistään. Itse koulu rakennuksineen muistuttaa ränsistynyttä vankilaa, jossa oppilaiden liikkeitä seuraavat "punaiset" eli valvontakamerat, ja jonka pihapiiriin kuuluu ikivanha hautausmaa ja  uima-allas on rakennettu vanhan kirkon sisään. Luce tutustuu heti räväkkään Arrianeen sekä persoonalliseen, isänsä menettäneeseen Penniin. Lucea alkaa myös heti piirittää komea, tumma Cam, joka saa tytön pään helposti pyörälle.

"Voisin vaikka vannoa, että me olemme tavanneet aiemminkin", hän sanoi. "Olenko minä järjiltäni?"

"Järjiltäsi? Etkös sinä sitä varten täällä ole?" Daniel vastasi sivuuttaen välinpitämättömästi hänen kysymyksensä. (s.146.)

Luce tuskin ehtii toipua Camin aiheuttamista sydämentykytyksistä, kun hänen katseensa lukkiutuu vaaleahiuksiseen poikaan - tyttö ei vielä arvaakaan, miksi ja miten Dalien Grigori saa hänet niin pakkomielteiseksi, että hän alkaa tutkia tämän taustoja muun muassa koulun tiedostoista. Vaikka Daniel on melkoisen tyly Lucelle, hänellä on syynsä yrittää karkottaa Luce luotaan. Hän tekee sen vain  suojellakseen itseään ja tyttöä. Danielin ja Lucen kohtalona on kirous, joka saa heidät rakastumaan toisiinsa yhä uudelleen ja uudelleen. Luce ilmaantuu aina seitsemäntoista vuoden välein uudelleen ja rakastuu joka kerta Danieliin. Heidän ei ole kuitenkaan mahdollista olla yhdessä. Tällä kertaa kuitenkin tapahtuu toisin, ja Daniel on ihmeissään, miksei Luce  katoakaan häneltä suudelman jälkeen. Mikä on rikkonut tapahtumaketjun?

Entä mitä ovat nuo Lucen näkemät pahaenteiset varjot?

Kukaan ei tiennyt hämäristä hahmoista, joita hän joskus näki pimeydessä. Ne olivat aina tulleet hänen luokseen. ne olivat tulleet ja menneet niin kauan, ettei Luce enää edes pystynyt muistamaan ensimmäistä kertaa, kun oli nähnyt ne. Mutta hän muisti ensimmäisen kerran, kun oli tajunnut, etteivät varjot tulleet kaikkien luo - tai itse asiassa kekenkään muun  kuin hänen luokseen. (s. 33.)

Luce on  nähnyt koko elämänsä ajan kummallisia varjoja, jotka aina ilmestyvät jostain ja katoavat taas jonnekin. Ne päästelevät omituisia ääniä ja jopa koskettavat Lucea, eikä niitä tietenkään kukaan muu näe. Lopussa Daniel valaisee Lucelle varjojen merkityksen, mutta niiden täydellinen merkitys ei vielä täysin selviä lukijalle.

Lucinda on joutunut Sword & Crossiin pääosin aiempien tapahtumien vuoksi, jossa hänen poikaystävänsä Trevor on menehtynyt epämääräisissä olosuhteissa. Nuo epämääräiset olosuhteet ovat tulipalo, jonka syttymissyytä Luce ei kunnolla muista. Tämä tapahtuma ei oikein missään vaiheessa avaudu, mutta lopussa lukijan on ikään kuin itse rivien välistä pääteltävä, mitä tuolloin olisi voinut sattua - tai kuka siitä olisi voinut olla vastuussa. Luce pelkää, että muut sisäoppilaitoksen oppilaat pitävät häntä pyromaanimurhaajana, vaikka sisimmässään hän tietää olevansa syytön. Asiaa ei helpota se, että myös Sword & Crossin kirjastossa syttyy tulipalo ihan yllättäin, kun Luce ja Penn ovat siellä tutkimassa Danielin sukujuuria.

"Hyvä uutinen on" - hän piti tauon valiten sanansa huolellisesti - "minä suutelin sinua, ja sinä olet yhä siinä." (s. 362.)

Minusta Langennut on esimerkillisen mainio paranormaali romanssi, johon yhdistyy myös luontevasti urbaania fantasiaa,  kauhua ja goottimaista tunnelmaa. Paljon yhtäläisyyksiä toki on Stephenie Meyerin Twilightin kanssa, sekä tarina muistuttaa myös Becca Fitzpatrickin Langennut enkeli -sarjaa, mutta se ei oikeastaan minua häiritse. Olisin ehkä kaivannut hiukan syvällisempää ja intohimoisempaa romantiikan kuvausta Lucen ja Danielin välille, sillä heidän väliset kohtaamiset tuntuivat hiukan kesyiltä ja valjuiltakin. (Lakkasin muuten laskemasta, kuinka monesti Daniel "kupersi kätensä Lucen kasvojen ympärille.") Jotenkin muistelin, että heidän välillään olisi ollut säkenöivämpää. Kirjan jännittävimmät tapahtumat sijoittuvat melko loppuun, joten joillekin enemmän toimintaa kaipaaville kirja voi tuntua jopa hiukan tylsältä. Loppusähinät ja -taistelut tuntuvat minusta jopa kirjan muuhun tunnelmaan verrattuna hieman irrallisilta. Minä nautin kuitenkin suuresti kirjan verkkaisesta juonenkuljettelusta ja  hiipivää kauhua henkivästä tunnelmasta.

Toivon mukaan koko sarja suomennettaisiin, sillä toisessa osassa alkaa tapahtua mielenkiintoisia asioita Lucen näkemiin varjoihin liittyen.

Suomennos on mielestäni toimiva. Annan kirjalle saman arvosanan kuin olen englanninkieliselle teoksellekin antanut, 

4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Langennut muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Lukunurkka

Samantyylistä luettavaa: 

Twiligt-saaga: Stephenie Meyer
Langennut enkeli -sarja: Becca Fitzpatrick
Kuolemattomat-sarja: Alyson Noël

________________________

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Osallistun tällä myös Yöpöydän kirjat -blogin Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen.