Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 5 ~ Eläinten vallankumous: George Orwell

Eläinten vallankumous: George Orwell. Suomentanut Panu Pekkanen. WSOY 2005 (1. painos 1969)

Englanninkielinen alkuteos (1945): Animal Farm

 "George Orwell (1903-1950), englantilainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko, asetti taiteelle ja kirjallisuudelle johdonmukaisesti sosiaalisen mittapuun. Eläinten vallankumouksen perustana on Orwellin henkilökohtainen, ideologinen pettymys. Sen hän kirjassaan heijastaa eläimiin, välittää kepeässä ilkamoivassa sadun hengessä vakavuudessaan karmaisevia ajatuksia ja näkemyksiä siitä, mihin vallan väärinkäyttö maailmassa johtaa. Vallankumous, joka toteutetaan eräällä englantilaisella maatilalla, alkaa ihanteellisen tasa-arvoisuuden merkeissä. Mutta muita älykkäämpinä siat osoittautuvat myös muita tasa-arvoisemmiksi. Ne ottavat vallan käsiinsä ja samastuvat ennen pitkää täydellisesti entiseen sortajaan ja veriviholliseen, ihmiseen."

Oma arvio:

Jälleen on tullut selätettyä yksi klassikkoteos lisää, nimittäin on aika taas Kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksen. Tätä järjestyksessään viidettä haastetta isännöi Tekstiluola-blogin Tuomas, kiitos hänelle! Seuraavan, kuudennen klassikkohaasteen vedänkin sitten minä, ja infoan asiasta lisää tässä piakkoin.

 Ennen kuin pureudun George Orwellin Eläinten vallankumoukseen, muistuttelen vielä edellisistä lukemistani klassikoista:

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 4 (Yöpöydän kirjat):  Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

 Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 3 ( 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä): Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 2 (Tuijata.Kulttuuripohdintoja): Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 1 (Reader, why did i marry him): Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

*************************

 Eikö siis ole päivänselvää, toverit, että kaikki elämässämme oleva paha on peräisin Ihmisen tyranniasta? Kunhan vain pääsemme eroon Ihmisestä, meidän työmme tuotto jää omaksemme.(s. 14)

Eläinten vallankumous on nokkela satiiri ihmisten toiminnan älyttömyydestä verhottuna tarinaan vallankumouksellista eläintilan asukeista. Kirjassa ei ole mitään turhia alustuksia, vaan juoni alkaa kehittyä heti eläinten kokouksesta suoraan vallankumoukseen. Tilanomistaja Jones saa potkut tilaltaan ja eläimet alkavat kehittää toimintasuunnitelmiaan pärjätäkseen omalla tilallaan. Aluksi heillä on hyvin tasa-arvoiset ja demokraattiset suunnitelmat, ja eläinten seitsemässä käskyssä tulee hyvin esille se, miten he eivät halua toimia kuten vihaamansa ihmiset:

SEITSEMÄN KÄSKYÄ

1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen.

2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.

3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.

4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa. 

5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.

6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.

7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia. (s. 28)

Aika pian alkaa selvitä, että siat ovat ehkä hiukan muita älykkäämpiä, ja Eläintilan johtajaksi nousee Napoleon- ja Lumipallo-nimiset siat, jotka saavat Vinku-nimisestä siasta tiedottajansa. Alkuun kaikki menee hyvin mallikkaasti, kaikki saavat ruokaa ja jokainen kantaa kortensa kekoon. Jotkut eläimet oppivat lukutaitoa, mutta eivät läheskään kaikki. Pian kuitenkin jotkut eläimet alkavat laiskotella töistä, eräs hevonen karkaa ihmisen omistukseen ja siat omivat itselleen parempia annoksia, vedoten vaativaan suunnittelutyöhönsä. He hallitsevat myös muita eläimiä pelolla, uhaten että vanhat huonot ajat palaavat, jos kaikki eivät tee kuten siat sanovat.

Yötä päivää me valvomme teidän hyvinvointianne. Vain teidän tähtenne me juomme maidon ja syömme omenat. Teidättekö mitä tapahtuisi, jos me siat emme pystyisi suoriutumaan velvollisuuksistamme? Jones tulisi takaisin! (s. 38)

Lumipallon ja Napoleonin välillä alkaa tulla erimielisyyksiä. Lumipallo haluaisi, että tilalle rakennettaisiin sähkönlähteeksi tuulimylly, mutta Napoleon tyrmää hänen haaveensa typerinä. Yhtäkkiä Lumipallo saa niskaansa propagandaa ja hänet karkotetaan tilalta. Yllättäin Napoleon ilmoittaakin tilan eläimille tuulimyllyhankkeesta, johon hän väittää laatineensa itse piirustukset. Näin  alkaa kova uurastus.

Kuva: Pixabay

Tuulimyllyurakasta tuleekin eläintilan suurin ja kinkkisin koetinkivi. Ensimmäinen tuulimylly romahti heikon rakenteensa vuoksi, mutta Napoleon kätyreineen julisti tuhon Lumipallon tihutyöksi. Rakennettiin uusi tuulimylly, jonka lähitilojen miehet räjäyttivät hyökkäyksessään. Kolmas tuulimylly valmistuu kirjan loppuun mennessä, ja se uuvuttaa vanhan työhevosen, Jyskyn henkihieveriin. Siat muuttavat vaivihkaa ihmisten asumukseen, alkavat nukkua sängyissä ja lopulta kävellä kahdella jalalla. 

Ajan myötä siat rikkovat jokaista seitsemää sääntöä, ja muiden eläinten ihmetellessä tätä, heidän sanotaan muistavan väärin. Ladon seinään maalatut  säännöt muuttavat kummasti muotoaan. Ihan lopussa siellä ei enää lue kuin yksi lause:

KAIKKI ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISIA, MUTTA JOTKIN ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET. (s.120)

Uskonnollista saarnaajaa symboloi korppi nimeltä Mooses, joka kertoo eläimille erityisestä Sokeritoppavuoresta, erityisestä onnen maasta, jonne eläimet kuoltuaan pääsevät.  Kovissa olosuhteissa olevat eläimet uskoivat Mooseksen puheet paremmin kuin yltäkylläisyydessä elävät siat.

Sokeritoppavuorella oli sunnuntai seitsemänä päivänä viikossa, apila rehotti parhaimmillaan kaiken vuotta, ja palasokeria ja pellavasiemenkakkuja kasvoi pitkin pensasaitoja. (s. 22)

Vaikka Eläintilan tarkoitus oli osoittaa, että eläimet eivät riistä keneltäkään ja uurastavat oman ruokansa eteen, he sortuvat lopulta samoihin virheisiin kuin ihmiskunta: koulutetuimmista tulee johtajia, jotka saavat enemmän etuuksia, muuttavat sääntöjä omaksi edukseen, käyttäytyvät häikäilemättömästi omia uskottujaan kohtaan ja levittävät propagandaa. Vähemmän koulutetut (lukutaidottomat) eläimet uskovat kaiken mitä ylemmät sanovat, koska heillä ei ole taitoja ottaa asiasta itse selvää. Heidän epäilyksensä kumotaan pelottelulla, manipuloinnilla ja uhkailulla. Loppujen lopuksi eläintilan Siat muistuttavat ihmisiä niin käytökseltään kuin ulkonäöltäänkin, ja kehä on sulkeutunut. Mikään ei ole muuttunut eläinten vallankumouksessa.

Kuva: Pixabay

Eläinten vallankumous on mainio teos, joka samalla huvittaa että pistää miettimään. Välillä huomasin hieman tylsistystymisen merkkejä itsessäni, mutta annettakoon se anteeksi. Haluiaisin seuraavana lukea Orwellin scifiklassikon  1984, ehkäpä seuraavana klassikkohaastekirjanani.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muissa blogeissa:

Jokken kirjanurkka

Kirjainten virrassa

Koko lailla kirjallisesti

Nannan kirjakimara

Krooninen äly

Kirjaneidon tornihuone

Kirjamielellä

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Lisäksi lisään tämän Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopulla.

Anastasia: Ilkka Auer

Anastasia: Ilkka Auer. Haamu 2017.

Kansi: Broci

"Laukku täynnä kauhua: kirjoja, sarjiksia ja leffoja. Kristian on valmis pitkään kesälomaan! Isovanhempien luona on kaikki mitä lomalta kaipaa. Hyvää ruokaa, oma rauha ja seikkailuja Neuvostoliiton entisellä sotilastukikohta-alueella. Ja mikä parasta: sydänystävät Matias ja Elsa. Aika ihana Elsa. Mutta Kristian ei aavista, että kaikki mukaan pakattu kauhu kalpenee sen rinnalla, mihin hän itse on astumassa. Kylässä on tapahtunut outoja kuolemia ja katoamisia, joiden jäljille kolmikko pääsee. 

Kesä muuttuuu kammottavaksi painajaiseksi, kun vuosikymmeniä kylää piinannut pahuus on taas astumassa esiin. Tutut kylähullut käyttäytyvät entistä oudommin. Eläintenraatoja löytyy naulattuina sähköpylväisiin. Kumma kulkuri aiheuttaa pakokauhua. Onko murhaaja liikkeellä? Ja kuka on seuraava uhri? Elsa? Puna-armeijan räjäyttämä vanha kirous on kaivettu esiin. Sen lonkerot ulottuvat lähemmäksi, kuin kolmikko aavistaakaan. Kaiken keskellä tuntuu olevan tyttö nimeltään Anastasia. Kuka hän on? Saavatko ystävykset siihen vastausta? Vai ovatko he tienneet sen aina?"(Haamu)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=hgfSWNLzdoM
Kauhuversio:  https://www.youtube.com/watch?v=IVe_LA5UnTM

Ilmainen e-novelli Nimeni on Pjotr: http://www.haamukustannus.com/shop/ 
 

Oma arvio:

Nuorille  suunnattuja kauhukirjoja tehdään hävettävän vähän. Haamu-kustannus julkistaa tämän herkkupalan, Ilkka Auerin kirjoittaman kauhukirjan Anastasia, 8.-13. elokuuta järjestettävässä Worldcon -tapahtumassa. E-kirjana tämän teoksen voi saada kuitenkin jo nyt, ja lisäksi ilmainen e-novelli on ladattavissa Haamun sivuilla (katso yllä.)

Hän tunsi selkänahassaan, että häntä tarkkailtiin.

Hänen takanaan oli joku.

Älä katsi, ei siellä mitään ole! Jos sen teet, olet Paskahousu, Kristian Mäkinen. (s. 113)

Anastasia tykittää kauhua tasaisesti koko kirjan verran, niin ettei lukija pääse takuulla missään vaiheessa pitkästymään. Tarinan päähenkilö, Kristian rakastaa kauhuelokuvia, mutta ei olisi uskonut eikä toivonut elävänsä pian sellaisessa, kun hän joutuu keskelle kalmankesän kauhuja mummolassaan Friggesbyssä. Yhdessä ihastuksensa Elsan ja kaverinsa Matiaksen kanssa nuoret joutuvat pistämään rohkeutensa likoon selvittäessään, kuka on outo hiippari ihmisten pihoilla  ja mikä kylähulluja, kuten Kuunaamaa ja Raatoämmää, vaivaa. Nuoret kiertävät Talon kaukaa, sen jossa huhutaan tapahtuneen joskus kauheita.

Kuva: Pixabay

Kristianin kesä mummolassa tuo alkuun mieleen saman asetelman kuin Anna-Leena Härkösen esikoisteoksessa Häräntappoase: lomanalku maaseudulla (tosin Kristian on matkannut mummolaan ihan mielellään), mukava mummo, hiukan typerä kaveri Matias ja  rämäpäinen Elsa - sekä kaikennäkevät ja -tietävät kyläläiset. Siihen samankaltaisuus kuitenkin loppuu pian, sillä kauhuelementit tulevat mukaan tarinaan melko pian. 

Ilmassa oli tuolla hetkellä jotain sellaista, joka kylmäsi sisintä. Jotain, joka kohmetti kylkiluihin kietoutuneen kyykäärmeenkin tuntemusta entisestään.

Tunne meni ohi, mutta se oli silmänräpäyksen ajan ollut aivan totta.

Jotain on tapahtumassa! Jotain pirullista! (s. 54)

Auer viljelee paljon aistein havaittavia kauhuelementtejä: kuvottavia hajuja, kammottavia ääniä, metsässä vilahteleviä hahmoja. Myös intuitio kertoo usein, että jotain pahaa on tapahtumassa. Nopeat päänliikkeet, paikalleen jähmettyminen, nykivä liikkuminen ja ulospäintyöntyneet silmämunat ovat omiaan tekemään hahmoista painajaismaisia. Kirjassa ei kuitenkaan mässäillä mielin määrin verellä tai sisäelimillä. Mukaan on ujutettu jonkin verran kristinuskoon liittyviä kauhukliseitä, kuten kristinuskon symboleita ja pyhää öljyä paholaisen karkottamiseen. Kirotut talot ovat hyvin kammottavia, lemuavia, homeisia ja kolkkoja. Hyvin usein viitataan myös kauhuelokuviin ja niiden vastaaviin tapahtumiin, kuten Ringiin ja Blair Witch Projectiin.

Ei olisi ikinä uskonut, että kirjojen ja leffojen kauhut voisivat oikeasti joskus toteutua. (s. 169)

Vaikka Kristianin ja Elsan ihastumisesta vihjaillaan jo kirjan alussa, ei sille anneta oikeastaan huomiota sen kummemmin kuin silloin tällöin. Ehkä hyvä niin, että juoni keskittyy vain kylän kauhistuttaviin tapahtumiin ja romantiikka on jätetty toissijaiseksi. Matias on joukon ristiriitaisin hahmo, sillä hän tekee kaikkea jäynää kaikille ja tuntuu olevan rohkea tekosissaan, mutta silti hän on kolmikon pelokkain ja säikyin. Elsa ja Kristian vinoilevat hänelle siitä tuon tuostakin.

Friggesbyn kalmankesien  taustatarina on minusta hyvin loppuun asti kehitelty. Brocin taiteilemat kansikuvat ovat goottimaisen kauniit. Suosittelen tätä todellisen kauhun ystäville, niin nuorille kuin aikuisillekin. Uskoisin tämän uppoavan myös  nuoriin miehenalkuihin.

Arvosana 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjakko ruispellossa

*******************

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.

The Young World -trilogia: Chris Weitz

Kaaoksen päivät - The Young World: Chris Weitz. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2014): The Young World. Kansi: Steve Stone & Adam Swaab

"Kun tauti tappaa koko muun väestön, henkiin jäävät vain nuoret. 

Piinaavan jännittävän toiminta-trilogian avaus.

New York on kaaoksessa. Kaduilla liikkuminen on jatkuvaa venäläistä rulettia. Arkipäivää ovat myrkkysavu, tulipalot, raivohullut sekopäät jotka eivät enää välitä mistään.

Nuoret selviytyjät kerääntyvät heimoihin. Jefferson, vastentahtoinen johtaja, ja Donna, tyttö jota hän salaa rakastaa, yrittävät luoda kaaoksen keskelle epävakaan turvasataman. Kun yksi heimon jäsenistä löytää taudin nujertamisen jäljille, viiden nuoren ryhmä lähtee hengenvaaralliselle matkalle…"(Otava)

Oma arvio: 

Kun pahin nuorten aikuisten dystopiakirjabuumi alkaa hälvetä, ilmestyy Otavalta yllättäin uusi  post-apokalyptiseen maailman sijoittuva trilogia, jonka on kirjoittanut aiemmin elokuvakäsikirjoittajana ja -ohjaajana tunnettu Chris Weitz (Twilight, American Pie). Koska minä olen suuri dystopioiden ystävä, enkä soisi niiden väistyvän tieteisfantasioiden tieltä, innostuin tästä kovasti.

Kaaoksen päivät tuo kovasti mieleen suomalaisen K.K. Alongin Kevätuhrit-trilogian, josta on ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa. Tässäkin kirjassa eletään maailmassa, jossa yhtään aikuista ei ole jäänyt henkiin - eikä myöskään lapsia. Syy tähän kuitenkin selviää melko alussa, sillä tämän joukkotuhon on aiheuttanut virus, tai kuten nuoret kutsuvat Tauti, joka aktivoituu vain tiettyjen hormonien vaikutuksesta, eli yleensä 18 vuoden paikkeilla  saa sanoa hyvästit elämälleen. Kovasti tässä Taudin syntymisessä ja aktivoitumisessa on minusta epäuskottavuutta.

Ja niinpä - Washington saa oireita täsmälleen syntymäpäivänään. Se on kummallista, koska ei se yleensä ihan niin säännöllistä ole. Jokainen potkaisee tyhjää noin kahdeksantoistavuotiaina, mutta jotkut alle, jotkut yli. Sitä ei koskaan tiedä. Jotenkin se liittyy hormoneihin. (s. 35)

Kirjan keskiössä ovat New Yorkissa elelevät nuoret, jotka ovat jo sopeutuneet jollakin tavalla elämäänsä ilman aikuisia. He jopa vitsailevat apokalypsistä tuon tuostakin, joka minusta syö hiukan tarinalta pohjaa. Nuoret ovat kauhean tiedostavia post-apokalyptiseen maailmaan sijoittuvien tarinoiden kliseistä, mikä voisi olla ajatuksena ihan hauskaa, mutta kun minusta noissa sutkauksissa kirjailijan oma ääni tulee liiaksi läpi. En tiedä, onko jatkuva selittely vastaisku viime aikoina puhututtaneelle moraalisesti arveluttavalle nuorten aikuisten kirjallisuudelle (morally complicated YA), kuka ties.

Todellisuudessa on melko sattumanvaraista, onnistuuko kalauttamaan toiselta tajun vai saako koko pään halkeamaan niinku melonin ja aivot lentämään ympäriinsä. Ja vaikka se kalauttaminen onnistuisikin,kalautettu saattaa silti saada aivoverenvuodon ja vajota vaikka koomaan. (Donna, s. 216)

 

Kirjassa on  kaksi minäkertojaa: aasialaistaustainen Jefferson, jonka isoveli Washington kuolee tarinan alussa Tautiin, sekä teräväkielinen Donna. Jefferson on ihastunut Donnaan, joka on ollut hänen ystävänsä jo ennen aikuissivilisaation tuhoa eli Tapahtumaa. Kertojaäänet on eroteltu toisistaan käyttämällä eri fontteja, mutta myös tyyli on erilainen: siinä missä Jeffersonin kerronta on neutraalimpaa, Donnan kerronnasta huokuu sarkasmi ja hän puhuttelee lukijaa suoraan.

Kuva: Pixabay

Jos tarina kerrottaisiin koko ajan suoraan Jeffersonin näkökulmasta, pitäisin kirjasta enemmän. Nyt Donna saa minut hyvin äkkiä ärsyyntymään nokkavalla ja lapsellisella tyylillään. Hän on muutenkin hyvin vastenmielinen henkilö, mikä tulee viimeistään esille siinä vaiheessa, kun Jefferson tunnustaa tunteensa tälle. Donnan tyly ja suorastaan tollomainen vastaus on jotain sellaista, mitä ei soisi koskaan pahimmalle vihamiehellekään. Ei, ei ja ei, noin ei vain vastata! Hän nimittelee myös myöhemmin kuvioihin tulevaa tyttöä mustasukkaisuuksissaan halveksivasti muun muassa Povipommiksi.

Sisäpolitiikkamme: Otetaan iisisti.

Ulkopolitiikkamme: Painukaa vittuun. (Jefferson, s.41)

Mielenkiintoisinta on lukea kaikesta siitä, miten nuoret ovat kehittäneet keinoja selviytyä. Kaikki eivät missään nimessä ole ystäviä keskenään, vaan nuoret ovat jakautuneet ryhmiin, joiden välille tulee monenlaisia kahnauksia. Kirjan päähenkilöviisikko, eli Jefferson, Donna, Brainbox, Peter ja SeeThrough (kääk, mikä nimi!) kuuluvat Washington Squaren jengiin ja halveksuvat syvästi Keskustan jengiä, jossa muun muassa kaupitellaan ryhmän tyttöjä. Jotkut jengit ovat kehitelleet uskonlahkon ja harrastavat kannibalismia. Kaikesta käydään kovaa kauppaa eikä mitään saa ilmaiseksi. Kaupungissa liikkuu myös huhu, että yksi aikuinen olisi selvinnyt hengissä. Tuo Vanhukseksi kutsuttu hiippari on silti monien mielestä urbaanilegenda.

Kuva: Pixabay

Kirjastossa asuva, nörttimäinen Brainbox on saanut vihiä jostain, että virukseen olisi ollut kehitteillä parannuskeino, ja yhdessä nuoret lähtevät vaaralliselle tiedonhakumatkalle kirjastoon ja myöhemmin viruksen kehittäjän alkulähteille. Matkalla he joutuvat Harlemin jengin kynsiin, joiden vahvuus on 3D-tulostimella valmistetut aseet. Kyllä, ja materiaalina heillä on vanhat legopalikat, joista he sulattavat muovin. Juoni tiivistyy, kun Washington Squaren seikkailijat pääsevät selville totuudesta.

Hämmästyttävää kyllä, kirja loppuu lähes samanlaiseen tilanteeseen kuin Kevätuhrien toinen osa Ansassa. Jatko-osan aion lukea kyllä, jotta selviää, kehittyykö tämä sarja tästä. Parhaimmillaan tämä kirja tarjoaa jännitystä ja toimintaa, mutta esimerkiksi henkilöhahmot jäivät etäisiksi. Nyt tästä jäi hiukan laskelmoivan ja kliseitä henkilöhahmoillaan ja lajityypillään viljelevän teoksen maku.

Arvosana 3-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Samantyylistä luettavaa:

K.K. Alongi: Kevätuhrit-trilogia 

Amber Kizer: A Matter of Days

Salla Simukka: Jäljellä/Toisaalla

Naistenviikkohaaste ~ Agnes: Minna Canth

Agnes: Minna Canth. Teoksessa Kodin suuret klassikot - Minna Canth 2: Ilpo Tiitinen (toim.). Weilin+Göös 1990 (1. painos 1987) 

 Julkaistu ensimmäisen kerran teoksessa Novelleja II, Otava 1892.

"Minna Canthin aikaisemmista naistyypeistä Agnes poikkeaa varsin paljon. Agnes on ensimmäisiä Canthin tuotannon itsenäisiä, miehen yläpuolelle asettuvia naisia. Näin siitä huolimatta että novellin loppu on tavanomainen ja sovinnainen. (s. 369)"

Oma arvio:

Näin valikoitui naistenviikon viimeisimmäksi luettavakseni suomalaisen naisasianaisen, Minna Canthin novelli Agnes, johon en ole aiemmin tutustunut. 

Aiemmin olen lukenut häneltä novellit/näytelmät Työmiehen vaimo, Papin perhe, Anna Liisa ja Hanna.

Novellin nimihenkilö Agnes ei ole tarinan minäkertoja, vaan se on Liisi, joka tarinan alussa on viisitoistavuotias, vallaton neiti. Hän ihailee suunnattomasti luokkatoveriaan Agnesta, joka on kaikin tavoin kauniimpi ja ylväämpi kuin muut tytöt. Koulussa supistaan, kenet Agnes mahtaakaan huolia miehekseen, niin muita ylempänä hän on. Myöhemmin  juorutaan hänen matkanneen Pietariin seuranaiseksi ruhtinattarelle.

- Rakastuukohan Agnes milloinkaan? tuumailimme useasti keskenämme. Ja kehen? Kuka on se onnellinen? Löytyykö yhtä ainoata miestä, joka olisi kyllin arvokas hänelle? (s. 134)

Tarina jatkuu siitä, kun Liisi on ollut jo viisi vuotta naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Hänen miehensä Antti on talonpoika, tavallinen suomalainen, hiukan juro mies, joka kuitenkin osoittaa hellyyttä ja rakkauttaan vaimolleen. Kun Agnes saapuu yllättäin vierailulle, koko kylän miehet ja naisetkin sekoavat tuohon ylevään maailmannaiseen, joka tuntuu vähättelevän paikallista väkeä. Hänen mielestään he ovat nurkkapatriootteja, naiiveja isänmaallisuudessaan ja vailla tietoa paremmasta.

Kuva: Pixabay

Teki masentavan vaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä milloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me todellakin olemme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka mauttomia! (Liisi, s. 150)

Liisin jurona tunnettu Antti-mies muuttuu yhtäkkiä vallan kohteliaaksi ja huomaavaiseksi lupautuessaan näyttämään Liisin ystävälle seudun nähtävyyksiä. Liisi huomaa mustasukkaisuuden kasvavan itsessään, vaikka aluksi ei sitä myönnäkään. Hänen mustasukkaisuuden tunteet on kuvattu hyvin vaikuttavasti, niin että jopa minun korvistani meinasi ruveta nousemaan savu Liisin puolesta.

Tunsin äkkinäistä, kauheata vihaa Anttia kohtaan. Olisin tahtonut repiä hänet tuhansiksi palasiksi, ruhjoa, musertaa...

Miksi ei ollut minulla asetta kädessä. Olisin ampunut hänet lävitse. Hänet ensin, sitten tuon toisen, tuon - (s. 164)

Novelli päättyy ihan erilailla kuin minä ajattelin. Agnes osoittautuu entistä ylpeämmäksi puheissaan, mutta ei saa Liisin elämänasennetta muutettua.

 - Jos kehitys vie meitä elämän kyllästymiseen, on onnellisempaa pysyä kehittymättömänä. (Liisi Agnesille, s.178)

Agnes on talonpoikaisvaimo Liisin silmiin hyvin erikoinen ja lähes pöyristyttävä: hän osaa ratsastaa hevosella, hän polttaa savuketta  eikä hän ole naimisissa. Agnes paheksuu Liisiä ja pitää tätä naiivina: kuinka hän liikuttuu isänmaallisista lauluista kevätjuhlassa, kuinka hän luottaa sokeasti mieheensä Anttiin, kuinka hänelle riittää vaatimaton elämä, suomalainen musiikki ja kristinuskon opit.

- --- Pohjoismaiden naiset ovat hiljaisia, uskollisia, nöyriä, kärsivällisiä, miehensä ja lastensa kuuliaisia palvelijoita - tiedätkö, mistä syystä?

- Siitä syystä, että pitävät sen velvollisuutenaan.

- Eikös mitä! Siitä syystä vaan, että he ovat heikkoja raukkoja ja typeriä. He eivät kykene olemaan muuta - siinä koko asia. (Agnes Liisille, s.161-162)

Agnes on tarina siitä, kuinka yksi nainen voi sekoittaa kokonaisen pikkukaupungin tuodessaan sinne jotain sellaista, mitä kukaan ei ole koskaan osannut kaivata. Se kertoo myös mustasukkaisuudesta ja , kotiseuturakkaudesta ja omien periaatteiden tärkeydestä.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muissa blogeissa:

Kirjavaras Rere
Kirjojen kamari 
Maailman ääreen

Osallistun tällä kirjalla Naistenviikkohaasteen (Tuijata.kulttuuripohdintoja) lisäksi Novellihaasteeseen (Nipvet). 

Agnes ansaitsee myös Novellihaasteen mukaisen peukutuksen:

"Konflikti: Novellissakin juoni syntyy konfliktista: jokin tai joku estää jotakuta saamasta sitä, mitä hän haluaa. Konflikti voi asettaa vastakkain ihmisiä toisiaan, yhteisöään, itseään tai luonnonvoimia vastaan. Konflikteja voi olla samanaikaisesti useita."(Nipvet)





Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 3. Suomalainen klassikkokirja

Naistenviikkohaaste & runosunnuntai ~ Runoja: Edith Södergran

Runoja: Edith Södergran. Suomentanut Uuno Kailas. Kuvittanut Tapio Tapiovaara. WSOY 1996 (1. painos julkaistu 1942)

"Suomenruotsalainen Edith Södergran (1892-1923) oli ruotsinkielisen runouden uranuurtaja, jonka tuotannolle ovat ominaisia värikkäinä leimahtelevat näyt ja omaleimainen kuvakieli. Edith Södergranin ystävä, kirjailija Hagar Olsson neuvoo Södergranin runojen lukijaa: "Älkää lukeko niitä kirjallisuutena. Ottakaa ne sinä, mitä ne ovat: monivärisinä ja kauniina kipinöinä pajasta, jossa erään elämän kärsimykset ja erheet taottiin totuuden järkäleeksi."

Uuno Kailaan suomentama valikoima sisältää runoja Edith Södergranin kokoelmista Runoja (1916), Syyskuun lyyra (1918), Ruusualttari (1919), Tulevaisuuden varjo (1920) ja Maa jota ei ole (1925)."

Oma arvio:

Tähdet

Yön tullen

minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhassa

ja minä seison pimeässä.

Kuule, tähti putosi helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

puutarhani on sirpaleita täynnä.

( s. 32)

Naistenviikon kunniaksi halusin lukea uudelleen rakkaan runokokoelman hyllystäni. Tutustuin Edith Södergraniin kipeimmässä teini-iässäni ja tuolloin ihastuin hänen elämäntuskaisiin, välillä voimaa ja välillä haurautta uhkuviin runoihinsa.  Tämän Tapio Tapiovaaran kuvittaman teoksen löysin kerran kirpputorilta, ja kirja on ollut minun rakkaimpia aarteitani.

Havainto

Sinun rakkautesi pimentää tähtesi -

kuu nousee minun elämässäni.

Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi.

Sinun kätesi on himo -

minun käteni on kaipaus. (s.105)

Kirjailija Hagar Olssonin (ja Lauri Viljasen suomentama) esipuhe kannattaa lukea ennen runoihin syventymistä, jotta saa hieman taustoitusta runoilijan elämään. Suomenruotsalainen, Karjalan kannaksella, Raivolan kylässä suurimman osan elämästään viettänyt Södergran sairastui teini-iässä, pian isänsä kuoleman jälkeen tuberkuloosiin ja kävi muun muassa Sveitsissä hakemassa sairauteensa parannusta. Nuori runoilija eli elämänsä Venäjän vallankumouksen, Suomen sisällissodan ja Maailmansodan aikaan, jolloin myös köyhyys ja kurjuus oli jatkuvasti läsnä. Söderganin runoista aistii kuoleman läheisyyden, mutta myös vahvasti uskonnollisen vakaumuksen ja sielun vahvuuden. 

Päätös

Minä olen hyvin kypsä ihminen,

mutta kukaan ei tunne minua.

Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan.

En ole kesy.

--- (s.99)

Minun lempirunojani on eniten kirjan osissa, jotka ovat teoksista Runoja, Tulevaisuuden varjo ja postuumisti julkaistusta Maa jota ei ole. Koska en ole itse uskonnollinen, en välitä kovin uskonnollisen kaiun sävyttämistä runoista, joita on poimittu teoksista Syyskuun lyyra ja Ruusualttari. Pidän kovasti Södergranin runojen voimakkaista metaforista ja tietynlaisesta fantasiahenkisyydestä. Runoissa toistuu joitakin elementtejä, kuten mytologiat (jumalat ja Jumala, Eros jne), tietyt esineet (lyyra), naishenkilöt (neidot, papitar, äidit, sisaret.) Suomen luonto on vahvasti mukana useissa runoissa ja erilaiset luonnon elementit, kuten tuuli. 

Kuva: Pixabay

 Pohjolan kevät

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,

kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,

ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan

sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.

Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.

Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.

Vanha kuusi valvoo ja muistelee

valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa. (s. 36)

En ole koskaan ollut iloisten runojen ystävä, vaan pidän siitä, miten runojen kautta voi heijastaa tuskaa ja kärsimystä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tarvisi olla masentunut tai kärsivä ihminen, sillä kaikilla ihmisillä on omat tuskansa onnenkin keskellä.

Tuska 

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella 

ei ole mitään.

Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.

---

Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa

pusertanut kätensä nyrkkiin.

Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä

itkenein silmin.

--- (s.47) 

Edith Södergran kuoli 31-vuotiaana jättäen jälkeensä kaunista runoutta, joka tuo lohtua vaikeissa elämäntilanteissa, mutta sopii myös luettavaksi onnen keskelle. Tapio Tapiovaaran kuvitukset ovat yksinkertaisia, mutta tarkoituksenmukaisia, eivätkä varasta huomiota runoilta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Edith Södergranista muissa blogeissa:

Kirjastokaista
Ankin kirjablogi
Katosin kirjamaailmaan
Pihin naisen elämää
Kirjojen kamari
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Maaginen realismi

Samantyylistä luettavaa:

Kirje maalta - kootut runot: Eeva Heilala

Osallistun tällä kirjalla Naistenviikkohaasteen (Tuijata.kulttuuripohdintoja) lisäksi Uudelleen Luettua -haasteeseen (Yöpöydän kirjat) sekä Reader, why did ai Marry him -blogin Runohaasteeseen.

Naistenviikkohaaste ~ Ylpeys ja ennakkoluulo: Jane Austen

Ylpeys ja ennakkoluulo: Jane Austen. Suomentanut Sirkka-Liisa Norkko-Turja (tarkistanut Päivö Taubert). WSOY 2003 (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1922, tämän suomennoksen 1. painos 1947, tarkistettu 11. painos 1996)

Englanninkielinen alkuteos (1813): Pride and Prejudice. Kansi: M. Hankama

" 'Englannin hilpein klassikko' 

Jane Austen (1775-1817) piirtää herkullisin vedoin näkyviin 1700-luvun loppupuolen pikkuporvarisperheen: sarkastista huumoria viljelevän, kohtaloonsa alistuneen isä Bennetin, hänen hössöttävän vaimonsa ja heidän viisi kaunista, naimaikäistä tytärtään. Kaiken keskustana on älykäs, nokkelasanainen, vastustamatonta viehätysvoimaa säteilevä Elizabeth Bennet, jolle rakkaus valmistaa todellisen yllätyksen. "

Oma arvio:

"Hän on siedettävä, mutta ei kyllin kaunis houkutellakseen minua; en ole nyt sellaisella tuulella, että kiinnittäisin huomiota toisten miesten väheksymiin nuoriin naisiin.---" (Herra Darcy Bingleylle, s. 249)

Mikäpä voisi sopia paremmin naistenviikon luettavaksi kuin  1800-luvun englantilainen klassikko, Ylpeys ja ennakkoluulo. Eilen tuli kuluneeksi  200 vuotta sen kirjoittajan, Jane Austenin kuolemasta, joten tämä kirja on senkin osalta nappivalinta. 

Kuva: Pixabay

Hämmästyn taas jälleen siitä, miten hyvin nykyaikana voi viihdyttää niinkin vanha kuin 1800-luvulla julkaistu teos, jolloin tavat ja asenteet ovat olleet täysin erilaiset kuin nykyään: esimerkiksi fyysistä läheisyyttä ennen avioliittoa ei ole ollut soveliasta osoittaa, joten kävelylenkit rinnatusten ja lähekkäin istuminen ruokapöydässä olivat omiaan virittämään  vetovoimaa naisen ja miehen välillä. Juuri tämä seikka tekee Darcyn ja Elizabethin romanssista niin kuuman - kun voi aistia heidän välillä syttyvät tunteet, tunnistaa rakkauden Darcyn kauniista puheista, lämpimästä äänensävystä ja vakavista mutta intensiivisistä katseista. Kuinka ihanan vienosti Elizabeth punastuu, kun huomaa tunteensa Darcya kohtaan lämmenneen. Kirjan pääparin rakkaus syttyy teoista, ajatuksista, sanoista, ehkä myös ulkoisista ulkonäköseikoistakin, vaikka Elizabeth ei muiden naisten tavoin lankeakaan heti ensi tapaamiselle komean herra Darcyn pauloihin, koska hänen ylpeä käytöksensä rumentaa hänet.

"Oikeastaan ei ole ihme, että noin komea nuori mies, joka on hienosta perheestä ja rikas ja jolla on kaikki edut puolellaan, onkin hiukan olevinaan. Henellä on jonkinlainen oikeus olla ylpeä, mikäli niin saa sanoa."(Charlotte Elizabethille, s. 254-255)

Austen ottaa sarkastisella otteella vaivihkaa kantaa sen ajan naiskuvaan henkilöhahmojen perusteellisissa dialogeissa. Milloin hämmästellään naisten etevyyttä käsitöissä ja musiikissa, milloin korostetaan kauneuden merkitystä, milloin vähätellään omien ajatusten esille tuomista (kuten arvon Lady Catherine De Bourgh kommenteissaan.) Elizabeth edustaa kuitenkin erilaista naiskuvaa: hän on sanavalmis, nokkela, hän on sivistänyt itseään lukemalla kirjoja, hän ei kumartele ylempiarvoisilleen, jos he eivät ansaitse kunnioitusta. Elizabeth ei halua mennä naimisiin varallisuuden takia, vaan hän haluaa löytää miehen, joka aidosti rakastaa häntä ja jota hän rakastaa.

"Se vielä puuttuisi! Sehän olisi kaikkein suurin onnettomuus. Huomata, että mies, jota on päättänyt vihata, onkin miellyttävä! Älä toivota minulle mitään niin pahaa." (Elizabeth Charlottelle, s. 302)

Vaikka Elizabeth luulee perustaneensa kaikki ajatuksensa järjelle, hän kuitenkin itsekin sortuu ennakkoluuloihin - herra Darcy ei ole oikeasti ylpeä, vaan sosiaalisesti taitamaton. Nyt voitaisiin sanoa, että Darcy on introvertti luonne, mutta 1800-luvulla ei tuollaisia määritteitä ollut - oli vain hyvin ja huonosti käyttäytyviä ihmisiä. Elizabeth myös sortuu uskomaan Wickhamin pahoja sanoja Darcystä, koska tämä osaa voittaa naisen puolelleen miellyttävällä ja hurmaavalla käytöksellään - ilmiselvä narsistinen luonne siis. Elizabeth kuitenkin osaa viimein niellä ylpeytensä ja vaihtaa ennakkoluulonsa oikeaan tietoon. Hän saa huomata, miten myös Darcy voi muuttaa käytöstään, sillä kukaan ei ole aiemmin uskaltanut sanoa tälle suoraan, miten huonosti hän välillä toimii ihmisten kanssa.

"Olkoon minusta kaukana, että paheksuisin tuollaisia huveja. Epäilemättä ne ovat naisten enemmistön mielen mukaisia. Mutta tunnustan, etteivät ne pysty viehättämään minua. Paljon mieluummin luen." (Mary Lydialle, s. 387)

Mitä tulee Bennetin perheen muihin naisiin, heissä jokaisessa on jotain äärimmäsyyksiin vietyjä piirteitä, joita voisi heikkouksiksi kutsua: Kirjoja ahkerasti lukeva Mary karsastaa hauskanpitoa ja on tämän vuoksi jäykkä, liian sovinnainen ja epäkiinnostavaa seuraa. Lydia, perheen nuorimmainen, on sopimattoman äänekäs, riehakas ja turhan innokas Merytoniin tulleista sotilaista. Tämä johtaakin lopulta nuoren naisen vaikeuksiin. Kitty, toiseksi nuorin, on pikkusiskonsa tapaan turhan riehakas ja mukailee liikaa hänen tapaansa toimia. Tarinan lopussa Elizabeth ja Jane kuitenkin ottavat Kittyn kasvatuksesta vastuun ja yrittävät ehkäistä uuden katastrofin syntymistä perhepiirissä. Ja sitten Jane - voi, niin kauhean myötämielinen, ennakkoluuloton ja kaikista hyvää ajatteleva Jane, jonka kasvoilta ei näy tunteen heilahdukset. Tämän takia hänen taattuna pidetty avioliitto Bingleyn kanssa meinaa mennä mönkään, sillä hän ei osoita vastarakkauttaan tarpeeksi näkyvästi. 

"Niin, tiedäthän, että olet taipuvainen pitämään ihmisistä yleensä. Ethän sinä koskaan näe vikoja kenessäkään. Sinun silmissäsi koko maailma on hyvä ja miellyttävä. En ole koskaan kuullut sinun puhuvan pahaa kenestäkään ihmisestä." (Elisabeth Janelle: s. 251)

Elizabethin ystävä Charlotte Lucas ei häikäise kauneudellaan, mutta hän on käytökseltään sopivan tyyni ja mukava. Hänen avioliittonsa Collinsin kanssa perustuu pelkästään järkeen, sillä Charlotte ei välitä sellaisista asioista kuin rakkaus. Tämä aiheuttaa alkuun ystävättärien välille ristiriitoja, sillä Elizabeth ajattelee asioista täysin päinvastaisesti.

"Luetteko todella mieluummin, kuin pelaatte?" hän kysyi. "Sepä varsin merkillinen maku."

"Neiti Elizabeth halveksii kortteja", sanoi neiti Bingley." Hän on lukutoukka, eikä häntä huvita mikään muu." (s 267)

Darcyyn ihastunut Bingleyn sisar taas edustaa juuri sellaista naistyyppiä, joka yrittää voittaa miehen puolelleen kehumalla, mielistelemällä ja myötäilemällä tätä. Hän myös yrittää epäsuorin vihjauksin mustamaalata jatkuvasti Elizabethiä ja tämän perhettä, jotta Darcy unohtaisi tämän, mutta turhaan. Darcyyn ei tuollainen hännystely pure, vaan hän nauttii Elizabethin haasteellisesta luonteesta.

Vaikka hänen arvosteleva katseensa oli havainnut useita vikoja tytön ulkonaisessa olemuksessa, hänen oli pakko myöntää, että tyttö oli sittenkin kepeä ja viehättävä. Ja vaikka Darcy totesi, että Elizabeth Bennet ei suinkaan noudattanut hienon maailman tapoja, häntä viehätti tämän leikillisyys. (s. 257)

"Voit yhtä hyvin nimittää sitä nenäkkyydeksi. Tuskin se muuta oli. Tosiasia lienee, että olit perinpohjin kyllästynyt kohteliaisuuteen, myöntyväisyyteen ja liialliseen huomaavaisuuteen. Sinä olit saanut tarpeeksesi naisista, jotka aina puhuivbat, esiintyivät ja ajattelivat vain saavuttaakseen sinun hyväksymisesi. Minä kiinnostin sinua ja herätin huomiotasi, koska olin niin erilainen kuin he.---" (Elizabeth Darcylle, s. 491)

Kuva: Pixabay

Perheen äiti on oikea karikatyyri, oikea heikkouksien sekamelska: hän on kateellinen, ennakkoluuloinen, töksäyttelevä, ailahteleva, tunteisiin vetoava marttyyri, jonka suurin huoli on saada naitettua tyttärensä mahdollisimman rikkaille sulhoille. Koska hänen oma avioliittonsa on täysin rakkaudeton, ei hän osaa ajatella sellaisen asian tärkeyttä. Kun tyttärien serkku, pappi Collins kosii Elisabethiä, äiti ei voi millään tajuta, miksi hänen tyttärensä kieltäytyy noin mahtavasta tarjouksesta. Elizabethin isä taas vaatii, että hänen lempityttönsä on menevä naimisiin rakkaudesta, koska hän itse on elänyt rakkaudettoman avioliiton kurimuksessa.

"Erehdyt kultaseni. Kunnioitan suuresti hermojasi. Nehän ovat vanhoja tuttujani. Olen kuullut sinun vetoavan niihin ainakin kahdenkymmenen viime vuoden ajan!" (Herra Bennet Rouva Bennetille, s. 244) 

"Lavertelustanne päätellen te olette tämän maan tyhmimmät tyttölapset. Olen sitä jo jonkin aikaa epäillytkin, mutta nyt olen siitä varma." (Herra Bennet Kittylle ja Lydialle, s 261)

Minun täytyy sanoa, että vaikka ymmärrän herra Bennetin tölväisyissä sisältyvän sarkasmin, en voi pitää hänestä. Hän on suorastaan kamala isä: hän pitää suosikkityttärinään Janea ja Elizabethiä, ja muita tyttöjään hän (muka) sarkasminsa suojassa voi haukkua tyhmiksi. Hän ivailee ja irvailee muka-hauskasti vaimollensa jatkuvasti, sanoo viimeisen sanansa ja vetäytyy kirjastoonsa. Hän ei pidä mitään kuria nuorimmaisiin tyttäriinsä, vaikka Elizabeth välillä varoittelee ja vaatii isäänsä estämään Lydiaa. Kun Lydia karkaa Wichamin kanssa, isän on nieltävä sarkasminsa ja myönnettävä, että hänen olisi pitänyt uskoa Elisabethiä ja olla Lydialle ankarampi. Oppia ikä kaikki. Herra Bennetin ja Elizabethin läheiset välit ovat toki ihastuttava seikka, sillä kun hänen äitinsä on niin epävakaa, on hyvä että hänellä on noin rakastava isä.

Kuva: Pixabay

 "Turhaan olen koettanut taistella vastaan. Siitä ei tule mitään. En kykene tukahduttamaan tunteitani. Teidän täytyy sallia minun sanoa teille, miten suuresti ihailen ja rakastan teitä." (Darcy Elizabethille, s. 365)

Ylpeys ja ennakkoluulo paranee joka kerta, kun olen sen uudelleen lukenut, ja saan yhä uudelleen sydämentykytyksiä Darcyn kauniista, rakkaudentäyttämistä puheista Elizabethille. Uskallan väittää, että tarina on  esikuvana suurimmalle osalle haters-to-lovers-tarinoille, esimerkiksi Helen Fieldingin Bridget Jones - elämäni sinkkuna -kirjalle.

Suosittelen katsomaan myös BBC:n tekemän kuusiosaisen sarjan, jossa Darcynä on ainoa oikea Colin Firth. Myös Keira Knightleyn tähdittämä elokuvaversio on ihan ok. (Olen koonnut kaikki kirjoista tehdyt leffat ja sarjat yhteen luetteloon, jonka läydät tästä linkistä.)

Arvosanani 5+

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muissa blogeissa:

Toinen ulottuvuus
Maailmankirjat
Tarinoiden syvyydet
Jokken kirjanurkka
Kirjavarkaan tunnustuksia
P.S. Rakastan kirjoja
Kirsin book club
Book Hunter

Lisään tämän Tuijata.kulttuuripohdintoja-blogin naistenviikkohaasteen lisäksi Yöpöydän kirjat -blogin Uudelleen luettua -haasteeseen sekä Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

30. Kirjan nimessä on tunne

Lisäksi osallistun kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopulla.

Naistenviikkohaaste alkaa

Tänään alkaa naistenviikko, jolloin siis on seitsemänä päivänä peräkkäin naisten nimipäiviä. Tänään nimipäiväänsä viettävät Riikka-nimiset, onnea!





Tuijata.kulttuuripohdintoja-blogissa on naistenviikkohaaste, jossa on seuraavanlaiset säännöt: 

– Lue naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi/postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Kuva: Pixabay

Haluan nostaa jalustalle eri aikoina, eri tavoin ansioituneita ja minuun vaikutuksen kirjallaan/kirjoillaan  tehneitä naisia:

Jane Austen (mm. Ylpeys ja ennakkoluulo)

Charlotte Brontë (Kotiopettajattaren romaani)
Emily Brontë (Humiseva harju)

Astrid Lingren (mm. Melukylän lapset, Peppi pitkätossu)

J.K. Rowling (Harry Potter -sarja)

Stephenie Meyer (Twilight-sarja,Vieras)

Siri Pettersen (Korpinkehät-trilogia)

Tove Jansson (mm. Muumi-kirjat ja -sarjakuvat)

Margaret Atwood (mm. Orjattaresi, MaddAddam-trilogia)

Merja Jalo (mm. Nummelan ponitalli- ja Nea-sarja)

Anni Polva (mm. Tiina-sarja)
Marvi Jalo (mm. Ratsutyttö-sarja)
Minna Canth (mm. Anna-Liisa, Työmiehen vaimo)

Helen Fielding (Bridget Jones -sarja)
Virginia Andrews (mm. Casteel-sarja)
Pauliina Rauhala (Taivaslaulu)
Riikka Pulkkinen (mm. Raja ja Totta)
Cassandra Clare (Varjojen kaupungit -sarja)
Veronica Roth (Outolintu-sarja)
Suzanne Collins (Nälkäpeli-sarja)
Elina Rouhiainen (Susiraja-sarja)
Elina Pitkäkangas (Kuura-trilogia)
Enid Blyton (mm. Viisikko-sarja)
Merri Vik (Lotta-sarja)
Ruby Ferguson (Laura-sarja)
Edith Södergran (mm. Syyskuun lyyra, Maa jota ei ole)
Salla Simukka (mm. Jäljellä, Toisaalla)
Marie Louise Rudolfsson (Tuisku-sarja)
Kirsi Kunnas (Tiitiäisen satupuu)
Abigail Gibbs (mm. Illallinen vampyyrin kanssa)
Rainbow Rowell (mm. Eleanor & Park, Fangirl)
Siiri Enoranta (mm. Surunhauras, lasinterävä)

Kuva: Pixabay

Minä osallistun haasteeseen lukemalla naisten kirjoittamaa kirjallisuutta (vaikka sitä luen toki enimmäkseen muutenkin.) Olen kuitenkin valinnut tälle viikolle kolme aivan erityistä naista, joiden erityisiä teoksia yritän ehtiä lukea:

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Edith Södergran: Runoja

Minna Canth: Agnes
? (jos aikaa jää)

Jos postaan tällä viikolla jostain muusta, aiemmin aloittamastani kirjasta, yritän tarkastella sen naiskuvaa tarkemmin, jos vain mahdollista.

Hyvää naistenviikkoa!

Kaikki viimeiset sanat: John Green

Kaikki viimeiset sanat: John Green. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2014.

Englanninkielinen alkuteos (2005): Looking For Alaska

"Ensimmäinen ystävä, maailman kaunein tyttö, viimeiset sanat

Palkittu esikoisromaani sisäoppilaitoksessa ystävystyvien nuorten elämäntuskan labyrinteista: rakkaudesta, syyllisyydestä, toivosta ja anteeksiannosta.

Yksinäisyyteensä alistunut Miles Halter siirtyy vanhempiensa suojista Culver Creekin sisäoppilaitokseen Alabamaan. Oliko Milesilla edes elämää ennen sitä – muuta kuin pakkomielle kuuluisiin viimeisiin sanoihin?

Kaikki muuttuu, kun kämppäkaveri Chip johdattaa Milesin kielletyn keppostelun pariin. Samassa asuntolassa majaileva häkellyttävän seksikäs mutta intohimoisuudessaan arvaamaton Alaska varastaa pian kokemattoman pojan sydämen. Tästä alkaa Milesin matka rakkauden petollisiin kiemuroihin, kunnes kaikki päättyy – aivan liian varhain." (#kirja)

Oma arvio: 

John Greenin tyyli on niin pettämätön, että jo kirjaan tarttuessa tulee olemaan varma, mitä saa: nokkelaa dialogia, sarkastista huumoria, erikoisia tyyppejä omituisine harrastuksineen, unohtamatta tunteita ja elämisen tuskaa. WSOY on julkaissut tämän Greenin esikoisromaanin suomeksi yhdeksän vuotta ilmestymisensä jälkeen. Minä tulin napanneeksi tämän kirjan vasta nyt kirjaston hyllystä.
 

Kirjan alusta lasketaan päiviä tiettyyn käännekohtaan asti, jonka jälkeen laskuri kääntyy nousevaksi, eli kirjassa on ennen ja jälkeen -osiot. Tuo käänne, jossa kirjan lukujen suunta muuttuu, on niin merkittävä asia juonen ja tarinan kannalta, etten aio hiiskua siitä tämän enempää. Jos siis haluaa välttyä tietämästä siitä, ei kannata myöskään lukea tunnisteita tämän postauksen lopusta.

Kuva: Pixabay

Inhosin urheilua. Inhosin urheilua, inhosin urheilijoita, inhosin penkkiurheilijoita ja inhosin ihmisiä, jotka eivät inhonneet urheilijoita ja penkkiurheilijoita. (s.69-70)

Päähenkilö ja samalla näkökulmahenkilö on Miles, hintelä ja nörtähtävä poika, jonka erikoinen harrastus on muistaa ulkoa ihmisten viimeisiä sanoja. Kuinkas ollakaan, hänen huonetoverikseen tulee rempseä Chip, tuttavallisemmin Eversti, joka taas oppii helposti asioita ulkoa, esimerkiksi maiden nimiä. Miles saa pian Everstiltä sarkastisen lempinimensä Lyllerö ja hänet tutustutetaan ailahtelevaiseen Alaskaan ja japanilaiseen Takumiin. Miles iskee silmänsä seksikkääseen Alaskaan ja alkaa fantasioida hänestä, vaikka tytöllä onkin eri kaupungissa opiskeleva poikaystävä. Miles saa pian huomata, että Alaska ei ole mikään helppo tapaus - melkoinen epävakaa persoonallisuus, jos minulta kysytään.

 Alaska nousi, meni ikkunaan laskeutuakseen siitä ulos.

"Älä tuijota takapuoltani", hän sanoi, ja niinpä katsoin hänen takamustaan, joka kaartui leveänä hoikan vyötärön alapuolella. (s. 127)

Vaikka Greenin luomissa naishenkilöhahmoissa on mielestäni yleensä aina jotain häiritsevää, en voi olla pitämättä hänen tyylistään luoda hätkähdyttäviä persoonia kirjansa sivuille. Hän saa alkuun tylsistäkin tyypeistä kuoriutumaan uusia ulottuvuuksia, niin myös Milesistä, kuin Takumistakin. Vaikka Alaska saa välillä minut ärsyyntymään, en voi olla pitämättä hänestä, etenkin kun tarinan myötä paljastuu syitä hänen häilyvälle käytökselleen. Alaska rakastaa kirjoja, joita hän on haalinut kirppareilta oman huoneensa täyteen. Alaska on se, joka pitää poikien jalat maassa, jämäkkä opastaja , autokuski ja viinaksien ja tupakan hankkija.

Kuva: Pixabay

"Maasta sinä olet tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Kirpputorilta olet sinä tullut, ja kirpputorille pitää sinun jälleen palaaman"--- (s.224)

Hauskojen dialogien lisäksi kirjassa on myös taattua perus teinisekoilua: tupakointia suihkuhuoneessa, ryyppäämistä, jäynien tekemistä, känni-imuttelua ja sen sellaista. Nauroin ääneen Milesin ensisekstailulle, sillä se ei ihan meinaa mennä niin kuin elokuvissa. Kirjassa on kuitenkin myös vakavampi puolensa, joka sopivasti tasapainottaa muuten hersyvää tarinaa. Pidän siitä, ettei tässä kirjassa jumituta mihinkään teemaan, vaan kaikki soljuu jatkuvana virtana eteenpäin.

Arvosanani 4-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirjakaapissa
Opus eka
Kaikki viimeiset sanat
Kirjaston kummitus
Kirjasähkökäyrä
Kasoittain kauniita sanoja
Kirjakaapin avain


Samantyylistä luettavaa:

Lumienkeli-ilmiö: John Green. Kirjassa: Let it Snow - kolme talvista tarinaa. (dialogit)

Teoria Katherinesta: John Green. (dialogit, päähenkilön erikoinen pakkomielle, erikoinen romanssi)

Tähtiin kirjoitettu virhe: John Green (dialogit, läheisen menetys)

Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste ~ Pikkuponi Tuisku: Marie Louise Rudolfsson

Luetaanko tämä? -blogissa on ollut käynnissä jo helmikuun alusta Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste, jossa nimensä mukaisesti luetaan oman lapsuusajan lempikirjoja. Nyt minunkin on viimein aika tarttua tähän kiehtovaan haasteeseen. Haaste jatkuu elokuun loppuun, joten vielä ehtii mukaan!

Pikkuponi Tuisku: Marie Louise Rudolfsson. Kuvittanut Conny Åsberg. Suomentanut Anne Seppälä. Lastenkertomus. 94 sivua. Karisto 1988.

Ruotsinkielinen alkuteos (1980): Vimos det lilla russet. Kansi Eino Tepponen.

"Eräänä kesäpäivänä syntyi Lojstan metsikön villiponien joukossa pikkuinen, kullanhohtoinen ponipoika, joka sai nimen Tuisku. Vanha Maija, iäkkäin ja viisain poniäideistä, ennusti että Tuiskusta oli joskus tuleva kaikkien maailman ponien kuningas. Muut ponit pitivät moista ennustusta suurena pilana, mutta Tuisku itse oli aivan varma, että mahtava tulevaisuus odotti häntä!

Toistaiseksi päivät olivat kuitenkin täynnä leikkejä ja jännittäviä seikkailuja, joista pikkuinen Tuisku nautti täysin siemauksin parhaimman ystävänsä Nopsan sekä oravanpoikasten Niken ja Naken kanssa."

Tuisku-sarja:

Pikkuponi Tuisku

Tuisku ja Nopsa

Tuisku ja Tähti

Tuisku oppii hyppäämään.

Tuiskun uusi ystävä

Tuisku saa mitalin

Tuiskun talvipuuhia

Tuisku ja Salama-Santtu

Tuisku yrittää lentää

Tuisku heittää kuperkeikkaa

Oma arvio: 

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kun mietin, mikä lapsuuteni kirjasarja on jäänyt vahvimpana mieleen, muistin heti Tuiskun! Olin ekaluokkalainen lukutoukka, joka ahmi Tuisku-kirjan toisensa perään. Muistan yhä jopa kirjastoni lastenpuolelta sen hyllyn, missä Tuisku-kirjat olivat.

Onhan Tuisku hellyyttävä pieni poni. Hän syntyy hiukan erivärisenä kuin muut Gotlantilaiset russ-ponit, kellertävänsävyisenä, ja siitäkö muut ponivarsat ja jopa -äidit saavat aihetta ivailuun. Vaikka muut ponit kiusaavat Tuiskua, hänen äitinsä patistaa ponipoikaa yhä uudelleen muiden joukkoon, kunnes eräänä päivänä Tuisku näyttää muille oman päättäväisyytensä ja kiusaaminen loppuu siihen. Pian Tuisku ystävystyykin ponivarsojen johtajan, Nopsan kanssa. 

Tuiskussa on jotain tavattoman samaistuttavaa: vaikka hän on herkkä, ja ottaa itseensä muiden ponien haukut, hän on silti tajuttoman jääräpäinen, päättäväinen ja utelias. Ponin uteliaisuus ajaa hänet moniin vaaroihin ja vaikeuksiin. Tuisku myös todistaa kaikille, ettei talliin joutuminen ole niin kamalaa kuin luullaan. Tuisku ihailee omaa isäänsä ja rakastaa omaa, lämpöistä ja turvallista äitiään yli kaiken, mutta unohtaa välillä äidin säännöt. Tuiskuun ei voi olla ihastumatta!

Tyttäreni mielestä Pikkuponi Tuisku on hauska, hupsu ja kiinnostava kirja, jossa olisi kuitenkin saanut olla enemmän kuvia. Kirjan mustavalkokuvia hän luonnehtii hauskoiksi, kiinnostaviksi mutta toisaalta synkiksi. Mieluisin kirjan hahmo on tietenkin Tuisku, koska se joutuu aina hassuihin tilanteisiin. Mukavinta kirjassa on, kun Tuisku ja Nopsa ystävystyvät. Tympeintä taas on se, kun kaikki alussa haukkuvat Tuiskua. Tarina loppuu mieluisasti. Tyttäreni suosittelee kirjaa 6-12-vuotiaille tytöille, koska tytöt kuulemma pitää enemmän poneista kuin pojat. Jatko-osat hän haluaa lukea ehdottomasti. 

Tyttäreni arvosana 4,5

minun arvosanani 4

Yhteensä arvosanamme on siis 4+

 Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Samantyylistä luettavaa:

Liian pieni Putti: Ingrid Flygare (ponit, kiusaaminen)

Lisään tämän myös Yöpöydän kirjat -blogin Uudelleen luettua -haasteeseen.

Orjattaresi-sarja: Margaret Atwood

Orjattaresi: Margaret Atwood. Suomentanut Matti Kannosto. Tammi 2017 (korjattu painos.) Ensimmäinen painos Kirjayhtymä Oy 1986. (Orjattaresi #1)

Englanninkielinen alkuteos (1985): The Handmaid's Tale. Kansikuva: MGM Television Entertainment Inc. & Relentless Productions LLC.

"Yhdysvalloista on tullut Gilead. Hedelmälliset naiset on alistettu nimettömiksi synnytyskoneiksi, yksikään nainen ei saa lukea eikä kirjoittaa, kaikkea valvotaan. Mutta vähitellen kapinan siemenet itävät kaikkien kastien naisissa." (#kirja)

Oma arvio:

 Minä odotan, pestynä, harjattuna ja ruokittuna kuin palkintosika. (s. 105)

Nolottaa myöntää, mutta taas minulle kävi näin, että katsoin ensin tv-sarjan ja vasta sitten tartun kirjaan. Niinpä lukukokemukseeni ja arviooni vaikuttaa varmasti tuo HBO Nordicin esittämä laadukas sarja The Handmaid's Tale, josta olen kuullut lähinnä vain ylistäviä kehuja. Yritän nyt kuitenkin ajatella tätä kirjaa ilman sarjaa, niin vaikeaa kuin sen onkin.

Tiedän kyllä miksi sinisiä kurjenmiekkoja esittävän vesivärijäljennyksen edestä puuttuu lasi ja miksi ikkuna avautuu vain raolleen ja miksi se on särkymätön. Ei täällä pakenemisesta olla huolissaan. Emmehän me kauaksi pääsisi. Huolena ovat ne toiset pakoreiät, ne jotka voi avata itse jollakin sopivalla terällä. (s. 18)

Kuva: Pixabay

Orjattaresi on rakentunut anonyymin naisen (jonka nimi on todennäköisimmin June, kuten tv-sarjassa korostuu) päiväkirjamaiseen tarinaan, jossa vuorottelee hänen nykyhetkensä Frediläisenä, komentaja Frederick R. Waterfordin orjattarena, sekä takaumat ajasta ennen Gileadia, jolloin hänellä oli vielä oma elämä,  mies ja lapsi. Vuoroin hän muistelee myös aikoja, jolloin hän muiden hedelmällisten naisten kanssa ovat Lydia-tädin armoilla Raakelin ja Leean uudelleenkasvatuskeskuksessa, jossa heistä koulitaan vastoin heidän omaa tahtoaan orjattaria, synnytyskoneita rikkaille pariskunnille. Samalla naisiin yritetään juurruttaa uskon siemen, jotta heistä tulisi täydellisiä Gileadilaisen yhteiskunnan jäseniä. Lydia-täti on toisaalta lähes hellyttävä nostaessaan orjattaret jalustalle ja pitäessään heidän puoliaan, mutta lopullisissa tarkoitusperissä ja koulutusmenetelmissä ei ole mitään hellyttävää.

Miehet ovat seksikoneita, sanoi Lydia-täti, eivät paljon sen kummempaa. He tahtovat vain  sitä yhtä. Teidän pitäisi oppia käsittelemään heitä, oman etunne vuoksi, ohjailkaa heitä nenästä, noin vertauskuvallisesti sanoakseni. Niin luonto on tarkoittanut. Se on Jumalan keksimä menetelmä. Sillä tavoin asiat ovat. (s. 208)

Frediläisen kertomasta tarinasta huokuu vahvalla tavalla se ahdistus, mitä tällaiseen kohtaloon pakotettu nainen voi kokea. Kenellekään ei uskalla puhua, keneenkään ei uskalla luottaa, koska kaikkialla on tarkkailijoita eli Silmiä ja aseistettuja Enkeleiksi kutsuttuja vartijoita. Edellistä elämää ei saa muistella, mutta tietyt hetket tuovat kertojan mieleen hänen tyttärensä tuoksun, miehensä kosketuksen, ystävänsä Moiran naurun...

Kuva: Pixabay

Pidän siitä, miten tarkkaan Atwood on kuvaillut ympäristöä ja ylipäänsä kaikkia yksityiskohtia. Orjattaren yksinkertaistettu huone uudessa talossa välittyy hyvin yksityiskohtaisesti, samoin kaikkien vaatteet ja asusteet. Orjattarien vaatteet ovat punaisia kuin veri, mutta heidän päänsä on valkoisen siipimäisen päähineen suojassa, rikkaat vaimot pukeutuvat siniseen, vartijat vihreään, martat sameanvihreään, köyhempien miesten vaimot puna-, sini- ja vihreäraitaisiin asuihin. Lesket verhoutuvat mustaan. Gileadissa kaikki on säntillistä ja kaavoitettua, eikä poikkeamia suvaita. Muistutuksena kaikille siitä on muuri, jossa roikkuu edelliset pelastajaisten kohteet - ne, jotka poikkeavat normista, hirtetään kaikkien nähden. Syyksi riittää esimerkiksi homoseksuaalisuus tai vääräuskoisuus.

Meidän on tarkoitus tuntea näitä ruumiita kohtaan vihaa ja halveksuntaa. Mutta minä en tunne. Nämä Muurilla riippuvat ruumiit ovat aikamatkalaisia, näihin päiviin kuulumattomia. Ne ovat saapuneet tänne menneisyydestä.  (s. 56)

Kaikki kuitenkin alkaa muuttua, kun komentaja pyytää Frediläisen huoneeseensa illalla, vaimoltansa Serena Joylta salassa. Frediläinen ja komentaja alkavat varastaa näitä yhteisiä hetkiä, jotka perustuvat jutusteluun, sanapeleihin ja laittomien naistenlehtien lukemiseen.Nainen huomaa, että hän voi pyytää komentajalta asioita, yksinkertaisia mutta merkityksellisiä. Mitään rakkautta se ei ole, eikä edes ystävyyttä, mutta nimittäisin sitä liittolaisuudeksi. Komentajan vaimo ei juuri herätä sympatioita kylmyydellään, mutta toisaalta hänen ja komentajan eristäytynyt avioliitto, joka tuntuu keskittyneen vain jälkikasvun saamiseen, antaa säälipisteitä tuolle muuten kamalasti käyttäytyvälle naiselle.

Luen nopeasti kun kerran olen saanut tilaisuuden, ahneesti, melkein hyppien, ja yritän ahtaa mieleni niin täyteen kuin mahdollista seuraavaa pitkää nälkäkautta varten. Jos lukemiseni olisi syömistä niin se olisi samanlaista kuin nälkää nähneiden mässäily, jos se olisi seksiä niin se olisi nopea salavihkainen seisomapano jollain peräkujalla. (s. 264)

Sitten on tietysti Nick, Waterfordien ranskalaissyntyinen autonkuljettaja. Hänen viattomat, mutta vaaralliset silmäniskunsa ja varastettu suudelma pimeällä käytävällä saavat naisen edellisen elämän haihtumaan aavistus aavistukselta kauemmas. Nick on Frediläisen pakotie, kosketus vapauteen, kapina sääntöjä vastaan. Lisäksi on Mayday-vastarintaliike, josta ei kirjassa kovin paljoa kerrota, mutta sen salamyhkäisyys tekee tarinasta kiehtovamman.

Kirjan epilogi, jossa ollaan ajallisesti kaukana tulevaisuudessa Gileadin jälkeen, jättää minulle hämmästyksen, mutta hienoisen helpotuksen tunteen. Paljon saa itse päätellä, miten Gileadin valtarakenteet murtuvat, ja miten Frediläisen ja Nickin tarina jatkuu, vai jatkuuko? Onneksi tv-sarja jatkuu HBO:lla jossain vaiheessa ja tarjoaa oman (toivon mukaan Atwoodin siunaaman) versionsa tuosta kirjan jälkeisestä ajasta.

Ei steriilejä miehiä enää olekaan, virallisesti nimittäin. On vain naisia jotka ovat mahoja, niin on laki. (s. 93)

Orjattaresi on hyytävä dystopia siitä, millaista ääriuskonnon sekoittuminen yhteiskunnan lakeihin, valtarakenteisiin ja arvoihin voi pahimmillaan olla. Eipä monikaan kirjan teemoista ole kovinkaan kaukaa haettu nykymaailmassa. Tämä on vaikuttava kirja, suosittelen!

Arvosana 5

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

Kirjaluotsi

Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjanurkkaus

Mustelumo

Hyllytontun höpinöitä 

Sivutiellä 

Todella vaiheessa 

Kansientakaiset maailmat

Taikakirjaimet

Testamentit: Margaret Atwood. Suomentanut Hilkka Pennanen. Otava 2019. (Orjattaresi #2)

Englanninkielinen alkuteos: The Testaments. Kansi: Noma Bar ja Susanne Dean

"On kulunut 15 vuotta Orjattaresi-romaanin loppukohtauksesta. Tarinan kertojina on kolme naista. Atwoodin innoituksena ovat olleet lukijoiden kysymykset Gileadin valtiosta sekä maailma, jossa elämme. Mitä Gileadissa on tapahtunut näinä vuosina – ja mitä se kertoo meille omasta ajastamme?

The Handmaid’s Talesta on tullut symboli taistelulle naisten oikeuksien puolesta maailmassa, jossa Atwoodin purevaa näkemystä tarvitaan yhä – ehkä enemmän kuin koskaan." (Otava)

Oma arvio:

Viihdyttävä. Ahmittava. Odotettu. Vaikuttava. Sujuvalukuinen. Testamentit.

En osannut odottaa enkä toivoa jatko-osaa Atwoodin pöyristyttävän huikealle Orjattaresi-romaanille, joten oli melkoinen lottovoitto, kun keväällä sain tietää Testamentit-kirjasta. Samalla hiukan pelotti, että miten voisin ottaa vastaan jatko-osan tarinalle, jos se meneekin ihan eri urille kuin rakastamani TV-sarja Handmaid's Tale. Mutta, mutta... eipä hätiä mitiä, sillä kirjan tapahtumat ovatkin hypähtäneet reilusti toistakymmentä vuotta eteenpäin siitä, mihin Orjattaresi päättyi.

Väärän todistuksen antaminen ei ollut poikkeus, vaan yleinen käytäntö. Ulkonaisen hyveellisyytensä ja puhtautensa alla Gilead oli mätä. (s. 359)

Kirjassa on kolme naiskertojaa: Kaikkien yhtä aikaa ihailema ja pelkäämä Lydia-täti, jolla on uskomattoman paljon valtaa Gileadissa. Toinen kertoja asuu myös Gileadissa, ja on itse asiassa syntynytkin siellä, nimittäin komentaja Kylen ja Tabithan perheessä asuva Agnes, joka on jo tullut nuoren naisen ikään. Kolmas kertoja, kuusitoistakesäinen Daisy, asuu Gileadin ulkopuolella, Kanadassa. Näillä kolmessa naisessa ei alussa tunnu olevan mitään yhteistä tekijää, mutta sitten tarinan edetessä paljastuu, että yhteyksiä on enemmän kuin aavistinkaan.

Viesti oli selvä: saimme katsoa mutta emme puhua. Mutta miksi? Miksi moinen esitys, jos meidät kaikki oli määrä tappaa? (s. 143)

Lydia-tädin pään sisään on aivan uskomattoman mahtava päästä sukeltamaan. Sen lisäksi, että pääsemme kurkistamaan aikaan, jolloin menestyneestä lakinaisesta muokataan Täti, hän kirjoittaa salaisissa muistiinpanoissaan Gileadin valtaapitävien mädänneistä sieluista: mikään ei ole Gileadissa niin pyhää, kuin uskoisi. Kieroilu, keinottelu ja valehtelu on ihan arkipäivää. Lydia-täti, jonka kunniaksi on pystytetty patsaskin, on kuitenkin kaikista ovelin. Hän tietää Nicole-vauvan olevan elossa ja aikoo saada tämän takaisin Gileadiin. Yhteistyössä komentaja Juddin kanssa, jonka vaimot kuolevat epämääräisesti yksi toisensa jälkeen, Lydia tekee kaikkensa saadakseen muinoin Gileadista kaapatun vauvan palauttamiseen. Judd ei tosin tiedä sitä, että Lydialla on ihan omat suunnitelmansa.

"Jos hyvän vaimon löydät, löydät aarteen, kalliimman kuin meren helmet." (s. 193) 

Agnes menettää pahasti sairastuneen äitinsä Tabithan, minkä jälkeen hänelle selviää, ettei tämä edes ollut hänen oikea äitinsä. Agnesin isä Kyle ottaa heti Paulan uudeksi vaimokseen, ja nämä saavat pian myös oman Orjattaren. Paulalla tuntuu olevan kova kiire saada Agnes naimisiin, ja pian Agnesille aletaankin katsoa sopivaa puolisoa. Vaikka nuori nainen saa olla mukana valkkaamassa kolmesta tätien hyväksi valitsemasta sulhasehdokkaasta, Agnes tietää, että hänen vanhempansa valitsevat kamalan, vanhan komentaja Juddin hänen miehekseen.

 Illalla sängyssä maatessani soveliaiden aviomiesehdokkaiden valokuvat leijuivat pimeässä silmieni edessä. Kuvittelin jokaisen vuorotellen päälleni, sillä siihen he päätyisivät, kun yrittäisivät tunkea inhottavan ulokkeensa jääkylmään ruumiiseeni. (s. 263)

Viime hetkellä ennen hääseremoniaa Agnes saa kuitenkin apua yllättävältä taholta, Lydia-tädiltä, joka pyytää ottamaan yhteyttä heihin ja sanovansa saaneensa kutsumuksen tädiksi. Niin Agnes pääsee turvaan Ardua Halliin, jonne myös Agnesin ystävä Becky pääsee yritettyään itsemurhaa ruususaksilla.

Daisy on asunut aina Melanien ja Neilin kanssa, vaikka tietää, etteivät he ole hänen oikeat vanhempansa. Kaduilla kulkevat harmaakaapuiset Helmitytöt kulkevat pareittain ja houkuttelevat kodittomia tai muuten heikossa tilassa olevia nuoria naisia Gileadiin (Helmitytöt ovat lähetystyössä olevia Täti-kokelaita, joista tulee onnistuneet värväämisen jälkeen Tätejä Ardua Halliin.) Daisylle on kerrottu Gileadin kauheudesta ja Nicole-vauvasta, eikä tyttö voi sietää ajatustakaan noista. Kun sitten Melanie ja Neil joutuvat räjähdysonnettomuuteen ja menehtyvät, tytöstä aletaan kouluttaa sopivaa uhria Helmityttöjen mukaan Gileadiin, sillä soluttautujia tarvitaan. Daisystä tulee nyt Jade, ja hän ei voi aavistaakaan, millaiseen paikkaan hän pian joutuu.

En halua paljastaa kirjan juonesta tämän enempää. Arvata voi, että nämä kolme kertojanaista kohtaavat Ardua Hallissa Jaden saavuttua sinne Helmityttöjen matkassa. Pian alkaa paljastua karmeita, mutta myös mukaviakin salaisuuksia. Lydia-täti ei olekaan niin läpeensä mätä, kuin olisi voinut kuvitella. Hän tekee kaikkensa, jotta totuus Gileadista tulisi julki ja tytöt pääsisivät turvaan.

Yhdessä puistossa oli keinuja, mutta emme voineet edes kuvitella ottavamme niin suuria vapauksia että ryhtyisimme keinumaan, sillä tuuli saattoi puhaltaa hameen ylös, jolloin sen alle saattaisi nähdä. Vain pojat saivat maistaa sellaista vapautta, vain he saivat heilahtaa vuoroon ylös ja vuoroon alas, vain he saivat kiitää ilman halki. (s. 24)

Testamentit on huomattavasti lohdullisempi kuin Orjattaresi, sillä nyt lukija ei jää enää epävarmuuteen tulevasta. Gileadin maailma avautuu syvemmin, kun mukana on koko elämänsä siellä asunut nuori nainen sekä yksi valtaapitävistä Tädeistä, sekä lisäksi henkilö, joka kokee ja näkee sen kaiken ulkopuolisen silmin.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kulttuuri kukoistaa 

Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan:

50. A book set in an abbey, cloister, monastery, vicarage or convent Osallistun kirjalla myös Scifihaasteeseen.