Hopeasiipi-kirjapari: Anniina Mikama

 Häkkilintu: Anniina Mikama. WSOY 2025 (Hopeasiipi #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Tänä iltana saat katsoa ja oppia, miten todellista taikuutta esitetään!'

Maagisilla seikkailuromaaneilla lukijoita ihastuttaneen Mikaman uutuus vie viktoriaaniseen Irlantiin ja myyttiseen haltiamaahan sirkuspoika Emilin matkassa. Häkkilintu on tarina salaisuuksista ja petoksesta, taikuudesta ja kaiken voittavasta ystävyydestä.

Sirkus on Emilin koti ja taikuri Nick hänen oppi-isänsä. Nickillä on häkissä lumottu lintu, joka laulaa vain hänelle. Eräänä iltana lintu karkaa. Sitä seuratessaan Emil ja Nick päätyvät haltioiden valtakuntaan, joka on ihmisiltä salattu, ja siellä lintu muuttuu tytön hahmoon. Auttaessaan tyttöä palaamaan kotiinsa haltioiden luokse Emil ja Nick tempautuvat seikkailuun, josta selviytyäkseen heidän on kaivettava kaikki taikatemput hihastaan. Ennen kuin matka on lopussa, Emil joutuu kohtaamaan omaa menneisyyttään varjostavan salaisuuden.

Häkkilintu aloittaa seikkailullisen fantasiaduologian, jonka jälkimmäinen osa Hopeasiipi ilmestyy syksyllä 2026." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämä Anniina Mikaman uutukainen vaikutti kiinnostavalta sirkusteemansa vuoksi. Täytyypä myös heti alkuun myös kehua lempikuvittajani Kaisu Sandbergin taiteilemaa upeaa kantta. Wau!

Emil on sirkuksessa kasvanut poika, joka on menettänyt pienempänä vanhempansa tuhoisassa tulipalossa ja on nyt vanhan eläintenhoitajan Sharifin ja tämän vaimonsa Waldan hoivissa, yhä sirkuksen mukana kiertäen. Nyt sirkusta johtaa maagikko Nick, joka aikoinaan pelasti pienen Emilin liekkimerestä, ja kaavailee Emilistäkin taikuria. Emiliä toki kiehtoo Nickin taikatemput, mutta hän haluaisi taitoratsastajaksi, kuten hänen isänsä oli. Nick vastustaa kuitenkin kovasti pojan haaveita.

- Emil, on olemassa kokonainen toinen maailma, joka on meiltä ihmisiltä salattu. Taikuuden maailma. Viisaat ovat kautta aikojen saaneet sieltä neuvoja, mutta sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et ole varuillasi, se voi viedä sinut mukanaan. (s. 37)

Nickin huoneessa on rautaisessa häkissä mitä kauneimmin laulava lintu, jota Emil tykkää aina välillä käydä ihailemassa salaa. Hän ei ole ajatellut linnussa olevan mitään erikoista, kunnes erikoinen Tibert-niminen mies saapuu sirkukseen vaatimaan lintua itselleen. Emil tulee päästäneeksi linnun karkuun ja lähtee seuraamaan tätä metsään. Siellä hänelle selviää, että lintu olikin nuori haltiatyttö Jinny, jonka Nick oli vanginnut rautaiseen häkkiin. Myös Tibertin todellinen olemus paljastuu Emilille ja mukaan lyöttäytyneelle Nickille. Kovan taistelun jälkeen he lupaavat saattaa Jinnyn takaisin haltiamaahan, jonne he löytävätkin reitin. 

Ja miten hän olikaan ihaillut Nickiä ja tämän taikuutta! Sisimmässään hän oli aina halunnut uskoa, että taikuus oli todellista. Se oli salaisuus, joka oli yksinomaan Nickin hallussa. (s. 246)

Emil on aina ihaillut ja kunnioittanut Nickiä, vaikka muut ovat varoitelleet hänestä. Selviääkin, ettei Nick todellakaan ole haltiamaassa ensimmäistä kertaa, eikä hän ehkä ollutkaan niin tietämätön häkkilintunsa todellisesta olemuksesta. Kolmikon matka tyssää siihen, kun häijyt vuoren peikot kaappaavat Nickin ja Jinnyn leiriinsä, ja Emilin on lähdettävä pelastamaan heitä. Peikkovuorella Nickistä alkaa selvitä yhä huolestuttavampia piirteitä. Saako Emil pelastettua Jinnyn, voiko hän enää luottaa Nickiin ja ovatko peikot ja haltiat pian sodassa keskenään? Emil löytää myös uuden kyvyn itsestään ja hänelle selviää, mikä hän oikeasti on, ja miten sirkuksen tulipalo sai aikoinaan alkunsa.

"Emil! Muista kuka olet! Kutsu lintuja ja metsän eläimiä, ja ne vastaavat sinulle. Kutsu tuulta, ja se kantaa sinua! Tule siksi, joksi sinua kerran kutsuttiin. (s. 252)

Häkkilintu alkaa sirkushuumalla ja magialla, mutta muuttuu aika pian seikkailuvoittoiseksi tarinaksi, jossa juonittelulta ja paljastuvilta salaisuuksilta ei voi välttyä. Kirjasta huokuu vahva luontoyhteys, ihan kuten Mikaman aiemmasta teoksesta Myrrys. Nyt ollaan vain Irlannin metsissä, vaikka minun oli jotenkin hankala sijoittaa tarinaa sinne. Aina välillä piti muistutella itseäni, että nyt ei olla Suomessa vaan Irlannissa. 

Haltiamaahan eli Viheriään laaksoonkin päästään ihan lopussa, jossa Emilin on tehtävä vaikea valinta: jäädäkö sinne vai palatako ihmisten maailmaan. Hänen olisi hyvästeltävä iäksi tärkeäksi tullut Jinny. Varsinaisia romanttisia juonenkäänteitä tässä kirjassa ei ole, eikä se minusta sellaista kaipaakaan. Pientä ihailua toki Emilillä on kaunista Jinnyä kohtaan, ja mistäpä sitä tietää, mitä kirjaparin seuraavassa osassa tapahtuu.

Olin odottanut enemmän sirkustelua, magiikkaa ja vähemmän seikkailujuonista kirjaa, joten en ollut ihan niin innoissani tämän kirjan luettuani. Peikkovuorille sijoittuvat jaksot koin hiukkasen tylsiksi/epäkiinnostaviksi ja lukeminen niiltä osintakkusi, mutta pidin kovasti alun sirkusosuuksista ja lopun haltiamaasta. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä seuraava osa tuo tullessaan.

Aion vinkata tätä 5.-luokkalaisille paljon lukeneille, sillä tämä on oikein sopiva varhaisnuorten fantasia olematta liian jännä. Kaseillekin tämä voisi ehkä mennä.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Pihlajapalatsi: Mari Renko. WSOY 2025 (Häiveen tapauskirjat #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Siellä missä valo ja varjo kohtasivat, pimeyden rajamaalla missä äänet vaimenivat kuiskauksiksi, piileskeli Häive.'

Lumoava fantasia- ja mysteeriromaani vie keiju- ja ihmishovien ikiaikaisiin juonitteluihin. Rikoksen selvittämisen ympärille kehkeytyvää juonta höystää röyhkeän mestarivarkaan ja aatelisen etsiväneidin kipinöivä kemia.

Häive on Ilisiran hovia piinaava mestarivaras ja keiju. Viona Hollins on nuori aatelisetsivä, jonka tinkimättömiä tutkimuksia ei hidasta edes hänen kävelykeppinsä.

Varjonpäivän iltana kaikki silmäätekevät ovat koolla tanssiaisissa – myös Häive. Häive törmää yllättäviin vaikeuksiin keikallaan ja jää kiinni rikospaikalta ihmisaatelisen verta käsissään. Syyllisestä ei näytä olevan epäilystä, mutta keijuhovi palkkaa Vionan selvittämään tapausta.

Totuus on oletettua monimutkaisempi ja Viona huomaa pian avustavansa Häivettä vankilapaossa saadakseen sen selville. Rikosta ratkovan päähenkilökaksikon yhteispeli palaa herkullisesti kytevällä liekillä." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että, on ihanaa, kun tulee uusia kotimaisia nuorten aikuisten fantasiasarjoja. Mari Renko on minulle (ja monelle muullekin) ihan uusi nimi, mutta häneltä julkaistiinkin sitten kerralla kolme romaania tälle vuotta. Yksi näistä on siis tämä YA-kirja Pihlajapalatsi, jonka upean kannen on suunnitellut - kukas muukaan kuin - Kaisu Sandberg. 

Pitäisikö hänen luovuttaa ja tyytyä aatelisneidin rooliin? Jos hän yrittäisi enemmän, jos hän vain käyttäytyisi niin kuin kaikki muutkin? (s. 79)

Kirjan sympaattinen ja nokkela päähenkilö on aatelisneito Viona, joka ei ole tyytynyt vain tekemään kirjontatöitä ja juomaan teetä salongissa, vaan hän tutkii tilauksesta erilaisia rikoksia. Useimmiten hänellä on ollut toimeksiantoina erilaisia koruvarkauksia, mutta nyt hän saakin hyvin erilaisen tehtävän: Keijuprinssi Cory pyytää tätä selvittämään kuningattarenkaartin päällikön, Leodor Evertonin murhaa. Murhasta syytetään nyt siis Coryn pikkuveljeä, keijuhovin raikulipoikaa,  keijuvaras Elymus Adevanea, joka vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ihmisten suhtautuminen keijuihin on hyvin asenteellista, joten kukaan ei ole kyseenalaistanutkaan, etteikö ruumiin kanssa samasta huoneesta yllätetty keijunuorukainen olisi syyllinen. Eipä silti, keijutkaan eivät oikein arvosta ihmisiä, jotka ovat ajaneet heidät omasta Pihlajapalatsistaan maan alle Käänteinen-nimiseen paikkaan.

Näky sai Elyn sydämen vihlomaan kaipuusta, joka oli tuttu jokaiselle keijulle. Se oli heidän kotinsa, heidän palatsinsa, jonka ihmiset ja tulikuningatar olivat varastaneet. (s. 138)

Ely ei ole syyllinen murhaan, sen saa tietää heti alussa lukijakin, joka pääsee seuraamaan tuon ketterän varkaan etenemistä Varjonpäivän tanssiaisten juhlarakennuksessa. Hänen on ollut määrä varastaa Evertonin työhuoneen kassakaapista eräs lipas, mutta saavuttuaan huoneeseen hän huomaakin jonkun ehtineen ensin - ja surmanneen herra Evertonin. Ja kuin kutsusta poliisit saapuvat samantien paikalle. Lavastettiinko Ely? Viona haluaa tavata vangitun keijupojan, joka paljastuu Vionan pitkään etsimäksi mestarivaras Häiveeksi, vaikka poliisipäällikkö Jac ei ole kovin innokas Vionan sekaantumisesta asiaan. Ely ei myöskään ole kovin yhteistyökykyinen Vionan kanssa, mutta hänen mieltä toki lämmittää pehmeä huivi, jonka neito sujauttaa tämän käsiraudoista kipeisiin ranteisiin. 

Ilisiran kaupungissa on odotettu jo pian saapuvaa tulikuningattaren uudelleensyntymää, joka on hyvin tärkeä tapahtuma. Kuningatar on hädissään, sillä juuri tuossa varastetussa lippaassa on tuon tapahtuman kannalta tärkeää tietoa. Niinpä hän pyytää Vionaa etsimään lippaan takaisin.

Viona päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja vapauttaa keijuprinssin, vaikka tämä onkin todella tylykäytöksinen. Apuna vankilapaossa hänellä on uusi lentohärveli, jonka hän on kehitellyt yhdessä herra Hastfieldin kanssa. Nyt ei ollut aikaa testilennolle, vaan Feenikssiiveksi nimetty kone pääsee tosi toimiin. Viona nimittäin haluaa tosissaan tietää, kuka murhasi herra Evertonin, kuka ehti varastaa kuningattarelle tärkeän lippaan ennen Elyä ja kuka palkkasi taas Elyn varastamaan lippaan? Ely saa toimeksiantonsa kammottavan Lyrissan välityksellä, mutta ei tiedä tarkalleen, kuka hänet palkkasi. 

Ely joutuu esittelemään rasittavan sinnikkään etsiväneidon asuinkumppaneilleen ja rikostovereilleen, peikkotyttö Meeralle ja kitsune Ryolle, joka pystyy muuttamaan muotoaan kolmihäntäisen ketun hahmostaan minkä tahansa ihmisen hahmoon. Yhdessä tämä varaskopla asustaa laitakaupungilla hylätyssä Puolen kuun teatterin rakennuksessa. Elyn harmiksi Viona sopeutuu joukkoon yllättävän hyvin, vaikka prinssillä on omat ennakkoajatuksensa aatelisista. Viona ei ole ihan täydellinen: hänellä on toisessa jalassaan proteesi, sillä hän on joutunut lapsena räjähdysonnettomuuteen ja menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Hänen kasvojaan kehystävät kaiken lisäksi pyöreät rillit, jotka eivät ole tuossa maailmassa in.

Pikku hiljaa Vionan ja Elyn yhteistyö alkaa toimia, onhan heillä yhteinen päämäärä. Ketterä keijupoika ja kömpelö, mutta hyvin älykäs aatelisneito on loistava vastakohtapari. Välillä vieraillaan keijujen asuttamassa Käänteisessä, jossa Vionalle alkaa selvitä Elyn hankalat välit hänen perheeseensä. Pala palalta ratkotaan murhamysteeriä ja lippaan olinpaikkaa samalla, kun Vionan ja Elyn on selviteltävä välejään. Vionalle on kova pala huomata, miten syvästi Ely on riippuvinen tomusta, päihteestä, jolle erityisesti keijut ovat herkkiä. Kumpi on tärkeämpää Elylle, tomun tuoma vapauden tunne vai Vionan ystävyys?

Jos hän seuraisi himon kutsua, hän joutuisi jättämään tämän kaiken taakseen. Tomun tie oli yksinäinen. Ja hän todella oli saanut tarpeekseen yksin olemisesta. (s. 398)

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti! Henkilöhahmot ovat todella moninaisia, Vionan ja Elyn  kemia toimii loistavasti, murhamysteerijuoni on kiehtova ja fantasiamaailma selkeä ja mielenkiintoinen yhdistelmä historiallista ja korkeafantasiaa. Mietin, olisinko halunnut romantiikan kipinää enemmän, mutta enpä sitten tiedä. On ihanaa, ettei tässä suin päin hypätä intohimon syövereihin, vaan selkeästi rakennetaan kunnon syvällistä pohjaa rakkaudelle. Tai niin ainakin oletan. Uudelleensyntyvä Feenikskuningatar on jotain ihan uutta ja jännittävää, keijut taas tuttua taattua muista YA-fantasioista. Ripaus steampunk-henkeäkin tulee Vionan lentohärvelikiinnostusten myötä. Plussaa myös siitä, että traagisen lapsuuskokemuksen jälkeen Vionalla on rakastava perhe tukenaan, eli aina ei tarvitse päähenkilön elää täysin kurjien ihmisten ympäröimänä.

"Nyt on aika näyttää koko maailmalle, että taikaolentojen aika on lopullisesti ohitse." (s. 256)

Jään innolla odottamaan Häiveen tapauskirjojen jatkoa, Elyn ja Vionan yhteistyön jatkoa ja ehkä jotakin muutakin heidän välilleen. Myös syntisen komea Cory-isovelikeiju aiheuttaa Vionalle sydämentykytyksiä, joten nähtäväksi jää, miten tässä vielä käy. Ihana, ihana kirja!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Samantyylistä:

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras -trilogia

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance games -sarja

Kayvion Lewis: Thieves' Gambit -kirjapari

Holly Black: Ilman väki -trilogia ja Keijuvalta-kirjapari

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Kahlittu perillinen: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): The Stolen Heir. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Huikaiseva romantasiaseikkailu vie supersuositun Ilman väki -sarjan maailmaan.

Keijuvallan hyytävässä pohjoiskärjessä sijaitsee Hampaiden hovi, jonka 18-vuotias kuningatar Suren on paennut äitinsä tyranniaa ihmisten maailmaan eikä aio palata koskaan kotiin.

Mutta sitten Keijuvallan hurmaava kruununprinssi, 17-vuotias Oak, tarvitsee apua. Suren karsastaa petolliseksi tiedettyä Oakia, mutta prinssi suostuttelee hänet mukaansa vaikealle matkalle kohti pohjoista.

Matkan edetessä Suren joutuu kohtaamaan synkän menneisyytensä – sekä vaarallisen oikukkaan sydämensä. Mikä häntä odottaa Hampaiden hovissa? Voiko Oakiin luottaa?" 

Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja aloittaa Keijuvalta-sarjan. (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava päästä takaisin Holly Blackin luomaan keijujen, peikkojen ynnä muiden tyyppien maailmaan. Edellinen Ilman väki -trilogia päättyi hyvin mielenkiintoisesti, kun prinssi Cardan muuttui käärmeeksi. Nyt tässä Keijuvalta-kirjaparissa pääosassa on Keijuvallan kruununprinssi Oak sekä edellisistä osista tutuksi tullut Suren, joka oli raa'asti suitsittuna Hampaiden hovia vallitsevan äitinsä toimesta.

Keijujen kauneus eroaa Kuolevaisten kauneudesta. Se on alkuvoimaista ja ylitsevuotavaa. Keijumaassa on niin käsittämättömän kauniita olentoja, että niitä on tuskallista katsella. Niin ihastuttavia, että näky saa kuolevaiset itkemään tai tenhoaa heidät, niin että heitä kalvaa halu nähdä ilmestys uudelleen vaikka vain kerran. Kenties he kuolevat niille sijoilleen. (s. 32)

Suren ei ole asunut koko elämäänsä kammottavassa, jäällä ja luunkappaleilla sisustetussa Hampaiden hovissa. Hän on elänyt lapsuutensa ihmisperheen lapsena, sillä hänet löydettiin kadulta ihan pikkuisena. Hänen ihoaan peitti aina sinisävyinen, maidonvalkoinen sävy, ja hän oli hyvin hauras, kuin tikuista tehty. Sitä ihmiset eivät tienneet, että tämä ihmeellinen, Wreniksi itseään kutsuva lapsi oli ihan oikeasti lumesta, jäästä ja oksista tehty. Lasta haluava Hampaiden hovin Lady Nore ja Lordi Jarel pyysivät Karhiaisnoita Bogdanaa herättämään henkiin Lady Noren muovaileman lapsen. Totuus valkenee 9-vuotiaalle Wrenille eräänä päivänä, kun hänelle täysin vieraat tyypit tulevat hakemaan hänet "kotiin" Hampaiden hoviin.

Wren järkyttyy eniten siitä, etteivät hänen ihmisvanhempansa näytä enää rakastavan häntä ja luovuttavat kummallisen, terävähampaisen tyttären mieluusti muukalaisten matkaan. Takana on tietenkin lumous, mutta se satuttaa Wreniä silti. Tämä vaikuttaa yhä hänen itsetuntoonsa sen lisäksi, että hän tietää olevansa lumesta, jäästä ja risuista muovattu olento.

Nyt, 18-vuotiaana Wren on päässyt pakoon kammottavien vanhempiensa luota ja elää pakolaisena metsissä. Välillä hän hiippailee ihmisperheensä pihamaalla ja tsekkaa, että he voivat hyvin. Ikävä on yhä kova. Yllättäen hän törmää metsässä seurueeseen, johon kuuluu hänen äitinsä vangitseman Madocin nuori poika, sarvipäinen ja sorkkajalkainen Oak. Hurmaavakin tämä nuori mies on, jonka sängyn alla Wren piileskeli turvassa aiemmin, kun Keijuvallassa kuohui. Oakin ansiosta hän pääsi myös eroon kamalista suitsista, jotka päivä päivältä porautuivat syvemmälle hänen ihoonsa. Nyt suitset ovat Oakin vangilla, hänet pettäneellä Hampaiden hovin asukilla Hyacinthellä.

Oksaolennot tulevat esiin. Ne ovat tikuista ja oksista luotuja petoja - jotkut ovat kuin valtavia susia, toiset hämähäkkejä, yhdellä on kolme purevaa päätä. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Muutamat muistuttavat epämääräisesti ihmistä ja kantavat jousia. Olennot kasvavat köynnöstä ja sammalta, ne on täytetty maalla, johon on upotettu kiviä. Mutta pahinta on että mudan ja puunosien seassa olen näkevinäni kuolevaisten vahamaisia sormia, ihonriekaleita ja tyhjiä silmiä. (s. 64)

Oakilla on missiona pelastaa isänsä, ja sen hän voi tehdä viemällä Lady Norelle Mellithin sydämen, jonka avulla tämä voi tehdä vielä parempia taikoja. Lady Nore on luonut nimittäin koko joukon hirviöitä luista ja luonnonantimista, muun muassa kammottavia oksaolentoja. Nyt hän pakottaa vastentahtoisen Wrenin mukaan, koska tarvitsee tämän apua vaarallisella matkalla Pohjoiseen. Itsenäisenä elämään oppinut Wren ei haluaisi lähteä, mutta hän pelkää yhä joutuvansa suitsituksi. Hänellä on toki myös haave päästä kostamaan äidilleen, jota hän ei ole koskaan pitänyt oikeana äitinään ja joka on aina vähätellyt häntä.

Seuraa hyvin kiintoisa seikkailu läpi peikkojen hallitseman Kivimetsän, vieraillaan hyytävässä Koiden hovissa ja päästään lopulta Hampaiden hoviin, jossa kaikki ei tietenkään mene täysin käsikirjoituksen mukaan. Välillä ratsastetaan Kelpien kyydissä, paetaan kammottavia oksaolentoja ja joudutaan lähes peikkojen myrkyttämäksi. Matkan aikana Oakin ja Wrenin välit lämpenevät hetkittäin, mutta juuri kun Wren kokee voivansa luottaa lapsuudenaikaiseen leikkikaveriinsa Oakiin, hänen on tarkastettava asiaa uudelleen. Wrenin on myös hankala olla luottamuksen arvoinen itsekään, sillä hän on tottunut toimimaan yksin. Oakissa on kuitenkin kummaa vetoa, vaikka Wren toki tietää, että nuori prinssi osaa hurmata myös loitsujensa avulla. Mistä Wren voisi tietää, onko Oak vilpitön?

"---Vastatkaa, tai teitä odottaa arvoituksen kohtalo ja prinssi Oakille jää vain ruumiinne: Kerro vale ja mestaan sinut. Kerro totuus ja hukutan sinut. Mikä vastaus sinut pelastaa?" (s. 157)

Minä oikeastaan pidin tästä enemmän kuin aiemmista Ilman väki -sarjan kirjoista. Wrenin kasvutarina epävarmasta, hyljätystä tytöstä kohti määrätietoista ja voimakasta nuorta naista oli oikein mukava lukukokemus. Romantiikan hekumaa olisi saanut toki olla enemmänkin, mutta ihan mukavia kipinäkohtauksia tässä oli (eikä mitenkään ronskeja, eli voi hyvällä omatunnolla tätä suositella nuorillekin.) Lopussa koetaan melkoisen jänniä hetkiä ja verikin roiskuu. 

Seuraava osa Vangin valtaistuin ilmestyy jo syksyllä 2025, joten jään innolla odottamaan, miten tämä melkoisen jännästi päättynyt tarina jatkuu. Ehkäpä saamme vielä enemmän kipinöintiä Oakin ja Wrenin välillä, uskoisin niin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Vangin valtaistuin: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): The Prisoner's Throne. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Häikäisevässä romantasiaseikkailussa taistellaan Keijuvallan tulevaisuudesta.

Keijuvallan kruununprinssi Oak viruu Hampaiden hovin tyrmässä sidottuna hovin hirviömäisen hallitsijan Wrenin tahtoon. Valtakunnan suurkuninkaalliset Cardan ja Jude ovat valmiita käyttämään kaikkia keinoja saadakseen prinssin turvaan, ja Keijuvalta horjuu sodan partaalla.

Pysyykö Oak uskollisena valtakunnalle vai kuunteleeko hän sydäntään, joka vaatii pelastamaan hänen rakkaan vihollisensa Wrenin varmalta tuholta?

Huippusuositun Ilman väki -trilogian maailmaan sijoittuva seikkailu on täynnä jännitystä, häikäilemätöntä juonittelua ja yllättäviä käänteitä. Kirja jatkaa Kahlitun perillisen tarinaa." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut tähän mennessä kaikki Holly Blackin keijumaailmaan sijoittuvat suomennetut teokset, mutta pidin oikeastaan eniten tämän kaksiosaisen Keijuvalta-sarjan ensimmäisestä osasta eniten. Niinpä odottelin innolla tähän toista osaa.

"Antaisin hänelle mitä hän vain minusta haluaisi." (s. 200)

Edellinen osa Kahlittu perillinen päättyi siihen, kun Wren sai Oakin kiinni petoksesta ja suuttui tälle niin, että vangitsi tämän Hampaiden hovin Jääpiikkilinnakkeen tyrmään, vieläpä suitsittuna. Vangin valtaistuin jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Oak riutuu vankityrmässään ja yrittää päästä Wrenin puheille samalla kun yrittää hurmata hänelle ruokaa tuovia palvelijoita, kuten Synkänkauhta-keijua. Hyacinthe, joka oli aiemmin Oakin suitsima vanki,  on nykyään Wrenin palveluksessa. Hänetkin Oak yrittää saada puolelleen, mutta kaikki tuntuvat olevan tiukasti Wrenin otteessa eivätkä anna hurmuriprinssille siimaa. Erityisen julmia tuntuvat olevan haukat, nuo Wrenin linnan vartijat, jotka hän vapautti kirouksestaan. Hemmotellulle prinssille on kova pala virua kylmässä sellissä vailla mukavuuksia. Hän haluaisi selittää Wrenille, mutta tämä tuntuu olevan saavuttamaton.

Joskus Oak huutaa pimeyteen vain muistuttaakseen itseään,, että voi tehdä niin.

Nämä vankityrmät rakennettiin nielemään huudot. Kukaan ei tule. (s. 29)

Oak saa kuitenkin viestin, että hänen katoamisensa kotipuolessa on huomattu, ja pian häntä tultaisiin pelastamaan. Haluaako Oak kuitenkaan, että Keijuvaltaa hallitsevat Jude ja Cardan tuhoavat Hampaiden hovin linnan ja surmaavat Wrenin? Oakilla on yhä vahvoja tunteita Wreniä kohtaan, vaikka tämä vaikuttaa kylmältä häntä kohtaan. Oak on myös huolissaan Wrenin voinnista, sillä tämä näyttää koko ajan sairaalloisemmalta. Wrenin luoja eli Myrskynoita Bogdana näyttää viis veisaavan suojattinsa terveydentilasta.

"Uskon, että sinua voi sekä rakastaa että totella. Sinun ei tarvitse hallita niin kuin joku muu." (s. 94)

Kun joukot saapuvat pelastamaan prinssiä, Oakin on saatava joku puolelleen ja vapauduttava suitsista, jotta hän voi pelastaa Wrenin. Saako hän vakuutettua tälle, että on hänen puolellaan? Wren ei toki ole unohtanut heidän suudelmaansa Koiden hovissa, mutta hänellä on jotakin salattavaa, joka estää häntä lankeamasta prinssin käsivarsille uudelleen. Oak tekee uskomattoman ratkaisun, jolla tulee pelastaneeksi toistaiseksi Hampaiden hovin tulevaisuuden. Oakin ja Wrenin on matkustettava yhdessä Keijuvaltaan, mutta siellä ovat vastassa uudet vastoinkäymiset. 

"Oletko koskaan ihmetellyt, rakastaako kukaan todella sinua?" (s. 163)

Minun on pakko myöntää, etten oikein pitänyt tästä kakkososasta. Lukeminen takkusi tosissaan, pyörittelin silmiäni kaikille juonenkäänteille ja suomennoskin tuntui kankealta. Muutenkin näitä Holly Blackin kirjoja lukiessa olen ollut vähän siinä ja siinä rajoilla, meneekö näin korkeafantasiamaiset elementit minulle enää läpi. Tämän kirjan kohdalla raja ylittyi. 

Mielenkiintoisinta kirjassa oli jääpiikkilinnake, jonka kuvakin löytyy kirjan alkusivuilta. Olisin kyllä kaivannut myös Keijumaan karttaa uudelleen tähän kirjaan, sillä en hahmottanut siellä olevia paikkoja nyt ollenkaan. Onhan ne toki Keijuvalta-trilogian kirjoissa katsottavissa, mutta silti. Oakin ja Wrenin romanssi ei taas sytyttänyt minussa oikein mitään ja muutkin henkilöt jäivät valjuiksi. Joidenkin tyyppien suomennetut nimet aiheuttivat hiukan hilpeyttä, kuten kelpie Jokajärven Jack. En vain osannut kuvitella häntä mitenkään vaarallisena olentona tuon nimen vuoksi.

Vaikka tätäkin tituleerataan romantasiaksi, romantiikkaa on kirjoissa verrattain vähän ja tulisuusaste näissä on 1 tai jopa vain puoli chiliä. Millään lailla graafiseksi tässäkään kirjassa ei seksikohtauksien osalta mennä. Tämä ei siis ole minusta ollenkaan huono asia, sillä olen jo väsynyt nykytrendin mukaisiin supertulisiin kirjoihin. Tässä sarjassa on säilytetty joku tolkku, ja näitä voi huoletta vinkata yläkoululaisillekin noin kasiluokasta ylöspäin.

Holly Black jatkaa samassa maailmassa, nimittäin keväällä -26 tulee ensimmäinen suomennettu osa Keijumaa-trilogiaan nimeltä Uhri. Voi olla, että minun taipaleeni tässä kirjamaailmassa päättyy tähän.

Annan arvosanaksi 2,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä

Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä. Haamu 2018.

Kansi: Ivi Rebova

"Milloin viimeksi katsoit kuuta? Oliko se punainen? Ole varuillasi! Silloin metsä alkaa elää. Kalpeita haamuja, teräviä hampaita, hiisiä, noitia, menninkäisiä ja muodonmuuttajia. Nekin katsovat kuuta. Ja odottavat. Sinua?

Jaana Ala-Huissin ja Mervi Heikkilän novelleissa historia herää eloon, nykytodellisuus vinksahtaa ja kansanperinne tulee osaksi arkea – eikä aina hyvin seurauksin."(Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=D0DbbVtuKMQ

Oma arvio: 

Jos haluat sukeltaa keskelle suomalaista kansanperinnettä ja myyttejä, tämä novellikokoelma kannattaa lukea. Marjo Heikkilän ja Jaana Ala-Huissin novellit eivät ole ihan sitä perinteisintä kauhua, vaan ne sekoittuvat kotoisiin mytologioihin ja uskomuksiin. Sekä nykyaikaan että menneeseen aikaan sijoittuvissa tarinoissa vilahtelee niin etiäisiä, peikkoja kuin aaveitakin. Välillä päähenkilö huomaa joutuneensa aikahypyn kautta menneisyyteen, välillä taas asioimaan omituista, kauhistuttavaa kauppaa tekevän noidan kanssa.

Kokoelmassa on seuraavat novellit, joista jokaisesta haluan kirjoittaa sanasen ja antaa oman arvosanan:

Verikuu: Mervi Heikkilä

Nuoren Jannen näkökulmasta kerrottu tarina, jossa hirviin ja kylän naisiin liittyy jotain eriskummallista.  Verikuun aikaan kaikki kulminoituu traagisiksi menetyksiksi.
Arvosanani 3,5

Piilopirtti: Jaana Ala-Huissi

- Oi, kuu ma sua palvon ja kanssasi valvon!

Kuun kanssa ei pitäisi leikkiä. (s.17)

Nuori Oona on mökkireissulla ystäviensä kanssa, kun hän huomaa yhtäkkiä joutuneensa aikahypyn myötä menneisyyteen. Vanhan taian avulla hän viimein pääsee takaisin nykyaikaan.
Arvosanani 4,5

Lupaus: Mervi Heikkilä

Maria jää yksin Hiitelän syrjäiselle tutkimusasemalla, joka on edeskävijä peikkotutkimuksessa. Hän odottelee tyttöystäväänsä Milaa vierailulle, joka tuleekin yhtäkkiä etuajassa. Kiihkeän yön jälkeen karu totuus paljastuu Maria ja saa tämän pois raiteiltaan.
Arvosanani 4+

Vierashuone: Jaana Ala-Huissi

Nuori teologian ylioppilas Ilkka Sovelius kokee aavemaisia tunnelmia vanhassa pappilassa. Arvosanani 3+

Pannoitetut: Mervi Heikkilä

Nuori opiskelijapoika saa kutsun rasittavalta Hessu-serkultaan tutustumaan kaupunkiin. Kaupungissa on syytä varoa Pannoitettuja, ihmiskunnan hylkiöitä, venäjältä saapuneita eräänlaisia mutantteja. Kauhukseen poika huomaa pian olevansa serkkunsa johdattelemana bileissä, joka kuhisee Pannattomia. Eräs tyttö kiinnittää huomiota  poikaan, mutta onko vaarallista ihastua Pannattomaan? Arvosana 4+

Kuokkavieras: Jaana Ala-Huissi

Nuori, häihinsä valmistautuva Kaarina kokee jotain pahaenteistä, ja hän suorittaa erilaisia rituaaleja karkottaakseen pahan. Tarina esittelee suomalaiseen kansanperinteeseen liittyviä uskomuksia.
Arvosana 3,5

Chatte: Mervi Heikkilä

Kun itseään väheksyvä puuseppä saa ovelleen ranskalaisen tyrmäävän naisen, Chaten, hän ei meinaa uskoa sitä todeksi. Mutta miksi Chatte palaa jokavuotiselta sukuloimisreissultaan aina yhtä sormea köyhempänä.
Arvosana 4

Juhannusyö: Jaana Ala-Huissi

Nuori Elvi kokee kauhistuttavia hetkiä öisessä metsässä. Lyhyt tarina esittelee suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluvia uskomuksia.
Arvosana 3,5

Agnes: Mervi Heikkilä

Milla lomittaa ison hevostallin omistajaa tämän loman ajan, kun hänen täytyy harmikseen kutsumaan jalkansa katkaisseelle hevoselle eläinlääkärin. Omituinen eläinlääkäri on vailla erikoista maksua.
Arvosana 4-

Jauhot: Jaana Ala-Huissi

Nuori Fiia joutuu kerjuulle, mutta ison tilan isännältä eri heru armoa. Hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta.
Arvosana 4

Kuusi on minun puuni: Mervi Heikkilä

Olin kaksitoista. Istuin kuusen juurella selkä tiukasti sen runkoa vasten ja puristin silmäni lujasti kiinni. Keskityin oikein kovasti ja tunsin, kuinka ihoni alkoi liueta pois. (s. 115)

Nuori biologianopiskelija, pietarilainen Galina joutuu kohtaamaan menneisyytensä, kun tummasilmäinen Juri ilmestyy metsään hänen kesätyöpaikkaansa. Tytöllä on erikoinen suhde puihin.
Arvosana 4,5

Kuutamokeikka: Jaana Ala-Huissi

Insinööri Soininen joutuu pyytämään apua yllättältä taholta työmaallaan tuulivoimapuistossa, kun hänen jalkansa juuttuu maakoloon.
Arvosana 3+

Kirsikkalikööriä: Mervi Heikkilä

- Myöhässä! Taas myöhässä! kärttyinen ääni soimasi.

Mitään ei näkynyt. (s. 132)

Tarina Miiasta, joka piilottelee kotonaan ikävää salaisuutta, joka velvoittaa häntä joka päivä. Kun hän rakastuu työkaveriinsa, hänen on päästävä ongelmastaan eroon.
Arvosana 5-

Aarre: Jaana Ala-Huissi

Eevertti löytää pellolta ikivanhan arkun, joka kätkee sisäänsä salaisuuden.
Arvosana 3-

Suosikkinovellejani ovat siis Heikkilän kirjoittamat Kirsikkalikööriä, jossa on ripaus huumoria mukana, ja Kuusi on minun puuni, jossa pahaenteisen tunnelman sävyttävä tarina saa lohdullisen lopun, sekä Ala-Huissilan kirjoittama Piilopirtti, jossa päähenkilö kokee hämmentävän aikahypyn täysikuun aikaan. Pidän siitä, miten novellit on tehty pilke silmäkulmassa, kunnioittaen suomalaista kansanperinnettä ja mytologiaa ja henkilöhahmojen moninaisuutta. Novellit on melko tasalaatuisia, vaikka kaikista en toki pitänyt niin paljon kuin muista.

Tätä novellikokoelmaa voin suositella kaikille kauhun ystäville, jotka ovat kiinnostuneita suomalaisista uskomuksista. Novellikokoelma sopii aikuisten lisäksi mainiosti myös nuorille aikuisille.

27. heinäkuuta 2018 on taivaalla näkyvissä harvinainen, täydellinen kuunpimennys, jossa pimentynyt kuu näkyy taivaalla punaisena eli verikuuna. Pimennys on syvimmillaan klo 23.22 (Tähtitieteellinen yhdistys Ursa)

Novellikokoelman arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahullun päiväkirja 
Joukon taideblogi

Samantyylistä luettavaa:

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhutarinoita:  Markku Sadelehto (toim.)

Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas

Tämä kirja on osana Naistenviikon lukuhaastetta.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

Novellikokoelma

Kirjankansibingosta ruksin kohdan:

Keltainen ja oranssi

Väkiveriset-sarja: Sini Helminen

Kaarnan kätkössä. Väkiveriset osa 1: Sini Helminen. Myllylahti 2017. (Väkiveriset #1)

Kansi: Karin Niemi

"Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän.

Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä.

Kaarnan kätkössä aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitys ja romantiikka punoutuvat huumorin säikeisiin. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille." (Myllylahti)

Lukunäyte:  https://issuu.com/myllylahti/docs/kaarnan_katkossa__lukunayte

Kirjatraileri:  https://youtu.be/bHRvZZ-Zd7o

Oma arvio:

"Jos mä olen hirviö, niin niin olet säkin." (s. 85)

Väkiveriset-sarjan aloitusosa Kaarnan kätkössä alkaa mukavan lupaavasti ja yllätyksellisesti: vaikka alussa juoni vaikuttaa hyvin tavalliselta teinidraamalta, alkaa tarinan sekaan ujuttautua suomalaiseen mytologiaan pohjautuvia elementtejä. Pian poikaystävänsä ja parhaan ystävänsä pettämäksi joutunut Pinja löytää itsensä hiidenhevosen selästä, Hiitolasta ruokkimasta kyitä ja Tapiolasta tapaamassa itse Tapiota. Nämä fantasia-ainekset on kuitenkin saatu solahtamaan muuten urbaaniin ympäristöön sijoittuvaan tarinaan melko luontevasti joukkoon.

 Pinja kokee olevansa erilainen kuin muut, sillä hänen selkänsä on ollut hänen syntyessään kaarnamainen. Hänen ymmärtämättömät vanhempansa ovat vieneet hänet leikkaukseen, jossa selän ihoa on koitettu korjata - lopputuloksena Pinjalle on jäänyt hyvin arpinen selkä, jota hän on aina hävennyt ja peitellyt. Eipä hän olisi osannut arvata, mikä hän oikeasti onkaan. Lapsuuden mielikuvitusystävän, Tuulian, ilmaantuminen hänelle on alkuun järkyttävä yllätys, mutta jossain vaiheessa hän osaa jo kaivata tuota höpsöä tyttöä avukseen.

Pinjan äiti alkaa olla huolissaan tyttärestään, joka juttelee huoneessaan yksinään (todellisuudessa hän siis juttelee sinipiika Tuulian kanssa.) Hän hommaa tytölleen kesätöitä kaupungin puutarhurin leivistä, jossa Pinja tutustuu leimuavasilmäiseen, punatukkaiseen Virveen.

Hänen läheisyytensä tuntuu juovuttavammalta kuin kuohuviini. Ihoni alla kihisee ja hänen pehmeytensä ja lämpönsä saavat minut toivomaan, ettei meidän tarvitsisi koskaan liikkua tästä mihinkään. Suljen silmäni. (s. 80)

Pinjan ja Virven välinen vetovoima on alusta asti hyvin vahva ja aistittavissa. Heidän tielleen tulee kuitenkin monenlaisia ongelmia niin väärinkäsitysten kuin muiden selkkausten vuoksi. Pinjan äidin on hyvin vaikea hyväksyä tyttöjen läheisiä välejä, ja niinpä hän lähettääkin tyttönsä hetkeksi mummolaan, jossa Pinja joutuu äkkiä melkoisiin vaikeuksiin tavattuaan karaokebaarissa ihmeellisen vetovoimaisen Marraksen.

Minulla on ikävä tunne, että jos otan vielä muutaman askelen ja annan portin sulkeutua takanani, en enää koskaan kulje siitä ulos. (s. 141)

Olenko jotenkin niin lukkiutunut ihmisusiin, langenneisiin enkeleisiin ja vampyyreihin kirjoissa, että yhtäkkinen hiisien, maahisten ja metsänneitojen ilmaantuminen juoneen mukaan tuntuu alussa hassulta ja vaikealta sulattaa. Aika äkkiä kuitenkin solahdan kuvitelmissani metsänneitojen ja maahisten joukkoon luonnon keskelle. Kuitenkin nämä myyttiset elementit tuovat kirjaan rutkasti omaleimaisuutta. Myöskin nuortenkirjoille tavanomaisesta heteronormatiivisuudesta poikkeaminen ja se, ettei kirjassa lokeroida ketään, on mukava asia.

Kuva: Pixabay

Kaarnan kätkössä on raikas tuulahdus suomalaista metsää, vanhoja myyttejä ja nuorta rakkautta. En saanut kuitenkaan kirjan tarinasta niin suuria tunne-elämyksiä kuin olisin toivonut. Minun täytyy myöntää, että minua jotenkin myös inhottaa ajatuksena metsänneitojen kaarnaa kasvava selkä, joten se saattoi syödä lukutunnelmaani. (Luin juuri viimeksi Tuomo Jäntin dystopian Verso, jossa ihmisistä alkoi kasvaa kaikkea kasvikuntaan liittyvää, joten mielleyhtymä saattoi tulla siitäkin.)

Tunnen verivaahteran sykkivän rintaani vasten, mahlan kohisevan minussa vihreänä, kultaisena ja juovuttavana. Kaarna hyväilee minua, sulautuu minuun, enää ei ole minua vaan me, hengittämässä aurinkoa, juomassa sitä verenpunaisesta lehtien maljasta, yhtenä. (s. 184)

Luonto ja metsä vaikuttaa hyvin vahvana teemana läpi tarinan. Helminen kirjoittaa huolettomasti eteenpäin soljuvaa, kaunista tekstiä, jota on miellyttävä lukea. Hauska yksityiskohta on myös latinankielisten fraasien mukaan nimetyt luvut sekä tajuttaman kaunis kansikuva, joka on Karin Niemen luomus. Mielenkiinnolla jään odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kaarnan kätkössä muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjasähkökäyrä

Luetaanko tämä?
Yöpöydän kirjat
Oksan hyllyltä

 Kiven sisässä. Väkiveriset osa 2: Sini Helminen. Myllylahti 2017. (Väkiveriset #2)

Kansi: Karin Niemi

"Suomalaista mytologiaa, jännitystä ja romantiikkaa yhdistelevä Väkiveriset-sarja punoutuu neljän teeman ympärille: metsän, vuoren, veden ja maan. Kirjavinkkarina ja nuorten kirjastonhoitajana toimivan kirjoittajan vahva tietämys kohderyhmänsä lukutottumuksista ja -toiveista yhdistettynä huikeaan tarinankerrontaan tekee sarjasta upean lukuelämyksen.

”Mä arvasin, että sun mummolta pöllittiin jotain. Sitä mä en kyllä osannu arvata, että ne on pölliny sydämen sen rinnasta.”

Nörttipoika Pekon tuttu ja turvallinen maailma muuttuu äkillisesti mummon kuollessa. Jo ennen hautajaisia perhe muuttaa maalta mummon vanhaan asuntoon Helsingin Kallioon. Taakse jäävät vanhat kaverit, edessä on uusi koulu ja uusi kotikaupunki, joka tuntuu oudolla tavalla tutulta. Eräänä iltana oven taakse pöllähtää vielä kummallinen naapuri, jonka hunnutetuilta kasvoilta pilkistävät kiehtovat silmät.

Koulussa Pekko tapaa erikoisen Tuulian, joka kiskoo hänet irti Minecraftin syövereistä keskelle todellista, hengenvaarallista peliä. Mummon kuolema ei ollutkaan onnettomuus vaan raaka murha. Ja tappaja on yhä vapaalla jalalla. Pekko joutuu huomaamaan kantavansa sisällään salaisuutta, josta moni on valmis maksamaan viattomien verellä.

Kiven sisässä on itsenäinen jatko-osa teokselle Kaarnan kätkössä. Se jatkaa reaalifantasiasarjaa Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitystä höystävät huumori ja ripaus romantiikkaa. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille.(Myllylahti)

Kirjatraileri:  https://youtu.be/Xbuq5R0ole0

Lukunäyte: https://issuu.com/myllylahti/docs/helminen_lukunayte

Oma arvio:

Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan toinen osa sukeltaa nyt pelien maailmaan päähenkilön, Pekko-nimisen pojan matkassa. Pekko on maalta kaupunkiin, kuolleen mummonsa asuntoon muuttava poika, joka hämmästyksekseen muistaa kaupungissa paikkoja ja makuja, joista hänellä ei pitäisi olla mitään muistikuvia. Hänelle paljastuu salaisuus omasta alkuperästään ja olemuksestaan, joka sarjalle ominaiseen tapaan on ammennettu osin suomalaisesta mytologiasta. Myös mummon kuolemaan liittyy jotain hämärää, jota poika selvittelee erikoislaatuisen Tuulian kanssa. Pekko löytää itsestään hyvin erikoisia kykyjä.

Yhdessä liehuvien hippipaidanhelmojen hulmahduksessa yttö on pyörähtänyt ympäri ja marssii jo portaita ylös niin rivakasti, että hengästyn kiirehtiessäni hänen kannoilleen. En voi olla huomaamatta, että tytöllä on jalassa kevyet ballerinat, vaikka ulkona on lunta. Mikä sekopäiden koulu tämä oikein on? (s. 36)

Kiven sisässä toimii mainiosti itsenäisenä teoksena, ainoa viite edelliseen osaan Kaarnan kätkössä on sinipiika Tuulia, joka ilmestyy samaan tapaan mystisesti Pekon elämään kuin aiemman osan Pinjan elämään. Tuulia on kevyt ja hentoinen tuulahdus Pekon elämässä, hiukan ihastunut poikaan, mutta poika ei saa mielestään samassa talossa asuvaa, hassusti puhuvaa muslimityttö Gwiniä. Vai onko Gwin sittenkään muslimi, vai onko hänen hunnuttautumisellaan jokin muu merkitys?

Kuva: Pixabay

Pekko pelaa paljon Minecraft-peliä, mistä johtuen kirjan lukujen otsikot on  pelislangin mukaisia. Itselle Minecraft-pelimaailma on hyvin vieras, joten samaistuminen pojan peliin uppoutumiseen ei käy minulta kovin kepeästi, mutta uskoisin tämän kirjan tarjoavan enemmän samaistumispintaa pelimaailmaa tunteville nuorille. Pekon peliserverille on ilmaantunut huonosti kirjoittava tyttö, joka aluksi häiritsee pojan pelaamista, mutta jonka seurasta tämä alkaa pian jopa pitää. Oma veli Jouko ei tunnu enää olevan kiinnostunut pelaamisesta, mikä hiukan kaihertaa Pekkoa.

"Mä en oo koskaan kokenu olevani normaali" (s. 122) 

Kuva: Pixabay

Kuten kirjan nimi vihjaa, Pekon suvulle kivellä on hyvin tärkeä merkitys, ihan kuten Tuulialle ja Pinjalle puut ja metsä sarjan aiemmassa osassa. Pekon sukunimi Stenvall ei ole sattumaa, ja hän saa huomata, kuinka hienoja kivestä tehtyjä luomuksia ja asumuksia hänen sukulaisensa ovat pystyneet muovaamaan. Silti Pekon tarina jää minusta hiukan kesken: en tiedä, luinko jotenkin huolimattomasti vai miksei minulle täysin selvinnyt, mitä vuorelaiset tarkemmin ottaen ovat ja osaavat. Hänen ja Gwinin välinen suhde jää avoimeksi, ja toivonkin, että heihin palattaisiin seuraavissa osissa, mutta aavistelen sarjan seuraavan osan käsittelevän taas ihan jotain muuta.

"Mä en halua olla enää pimennossa. Mä haluan tietää kaiken. Mä haluan muistaa." (s. 127)

Kiven sisässä jatkaa mielenkiintoisella tavalla Väkiveriset-sarjaa. Kirjaa voisi suositella mainiosti myös pojille. Odotin ehkä hiukan enemmän pelimaailmasta. sillä oletin esittelytekstien perusteella, että tarina olisi kietotunut syvemmin virtuaalimaailman syövereihin. Kuitenkin virtuaalimaailma ja todellinen maailma ovat kirjassa täysin erillisiä, ja vertaus taitaa olla enemmän metaforinen.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kiven sisässä muissa blogeissa:

Oksan hyllyltä
Yöpöydän kirjat
Kirjojen keskellä
Evarian kirjahylly

Veden vallassa. Väkiveriset osa 3: Sini Helminen. Myllylahti 2018. (Väkiveriset #3) 

Kansi: Karin Niemi

"Suomalaista mytologiaa, jännitystä ja romantiikkaa yhdistelevä suosittu Väkiveriset-sarja on edennyt metsän ja vuoren tarinoiden kautta kolmanteen teemaansa, veteen. Kirjavinkkarina ja nuorten kirjastonhoitajana toimivan kirjoittajan vahva tietämys kohderyhmänsä lukutottumuksista ja -toiveista yhdistettynä kiehtovaan tarinankerrontaan tekee sarjasta huikean lukuelämyksen.

”Aivan kuin suomut putoaisivat silmiltäni. Näen äkkiä edessäni olevan olennon sellaisena kuin se todella on: kädet ja jalat ovat räpyläiset, iho vihreä ja silmät tummat ja ilkeät.” 


Marin äiti on kadonnut vuosia sitten, ja isä on höyrähtänyt uskomaan Kalevalan kummajaisiin. Lapsuuden bestis Jessika ja hänen jenginsä tuntuvat vaistoavan Marin jokaisen kipukohdan. Jopa kännykän viestien ja koulun oven avaaminen vaativat rohkeutta. Pelonväreitä lietsoo myös yläkoulun nurkilla norkoileva vieras, vihreätukkainen nuorukainen, jolla on häiritsevä katse.

Kylvyssä Mari löytää ihostaan sileän suomun, mikä saa hänet tolaltaan. Kummallinen naapurintyttö Tuulia raottaa Marille maailmaa, jonka olemassaolosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. Isä varoittaa Maria menemästä järveen, mutta jokin kutsuu aaltojen alta. Jokin, jota vääristyneessä vedenalaisessa maailmassa on vaikea tunnistaa vaaraksi." (Myllylahti)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=fptGNg6d3W4
Lukunäyte: https://issuu.com/myllylahti/docs/veden_vallassa 

Oma arvio:

Pidän siitä, miten Väkiveriset-sarjan jokainen osa on oma yksittäinen teoksensa, mutta kaikkia kirjoja kuitenkin yhdistää muutama punainen lanka. Näkyvin niistä on sinipiikatyttö Tuulia, joka jollain tavalla auttaa kunkin kirjan keskiössä olevaa henkilöä. Kaiken lisäksi jokaisesta henkilöstä paljastuu jokin salaisuus, joka on suoraan ammennettu suomalaisesta luontoon ja niiden voimiin liittyvistä mytologiasta.

"---Se on vain yksi puhallus, kuin suudelma, ja sen jälkeen ikiaikainen viisaus ja voima on sinun. Voit päästää irti itsestäsi. Mitä sinulla on menetettävää?---"(s.190)

Tällä kertaa lukija pääsee solahtamaan pinnan alle, kuten kirjan nimikin jo vihjaa. Veden vallassa -kirja kantaa  vedenalaiselämän lisäksi mukanaan hyvin rankkaa teemaa, nimittäin koulukiusaamista. Tässä tapauksessa kirjan päähenkilön, Marin, entinen paras ystävä on kääntynyt hänen pahimmaksi kiusaajakseen, eikä Marin elämää helpota sekään, että hän on toivottomasti ihastunut Jessikan poikaystävään Vilhoon. Vilho vaikuttaa ihan kivalta tyypiltä, joka alkaa tarinan edetessä kyseenalaistaa tyttöystävänsä käytöstä, mutta miksi ihmeessä kirjoissa ja leffoissa ne kivat pojat sitten alunperinkään seurustelee sen koulun ilkeimmän ja kamalimman bitchin kanssa? Tämä on ikuinen paradoksi, enkä pääse siitä koskaan rauhaan.

Mari huomaa järkytyksekseen, että sen jälkeen kun hänen kuukautisensa alkavat, hänen jalkoihinsa alkaa muodostua outoja ihomuutoksia, kuin suomuja, heti niiden kastuessa. Niinpä hänen on skipattava koulun uimatunnit. Jokin kiinnostus vetää tyttöä kuitenkin järvelle uimaan, vaikka hänen maahisiin sun muihin uskova isänsä kieltää tyttöään hysteerisesti menemästä lähellekään vettä - tytön äiti on menehtynyt hukkumalla järveen. Tuuliakin yrittää estää Maria menemästä järveen, sillä siellä vaanii ilkeä näkki. Mari nauraa moisille höpsöyksille, mutta pian huomaa, että kaikki ne mytologiat vedenneidoista, Ahdista ja Näkeistä ovat täyttä totta. Etenkin hänelle, sillä jalkojen ihomuutoksille on erittäin tärkeä syy.

Vedenalaiskansan elämä ei ole niin auvoisaa kuin voisi ajatella. Elämä järvellä on kaukana Disneyn Ariel-elokuvan riemukarkeloista. Ahti on pelottava, nuoria naisia katseleva ukko ja vedenalaiskansan elämä muutenkin uhattua monesta syystä. Kirjassa otetaan myös sivumennen kantaa vesistöjen saastumiseen.

Äkkiä vedenväen maailma, joka minun silmiini on näyttänyt hauskalta ja jännittävältä, muuttuu synkemmäksi ja julmemmaksi paikaksi. Minulle järvi on vapauden paikka, mutta toisille se saattaa olla myös hukuttava kalamalja, jonka hupenevat asukkaat eivät voi ottaa viikonloppuvapaata, eivät halutessaan palata puuduttavan turvalliseen kouluarkeen. (s. 155)

Veden vallassa alkaa mielestäni kiehtovasti, mutta jossain vaiheessa tapahtumat etenevät mielestäni turhan hengästyttävään tahtiin. Olisin toivonut yksityiskohtaisempia kuvailuja vedenalaisesta elämästä Marin silmin, jotta olisin itsekin kuvitellut olevani järven syvyyksissä. Nyt pysyttelin enimmäkseen pinnalla. Veden alla asuvan Kymin ja Marin välinen vetovoima jää minusta melko vaisuksi, ja muutamat kiihkeäksi tarkoitetut kohtaukset jäävät minusta töksähtäviksi - jotain jää puuttumaan. Tarinassa on hyvin paljon alastomuutta, mikä pitää yllä pientä seksuaalista vivahdetta. Marilla on huono itsetunto pienten rintojensa takia, ja hän vertaa vartaloaan väkisinkin uhkearintaiseen vedenneito Aavaan. Nuoren oma kehonkuva on myös hyvin tärkeä aihe ottaa esille, vaikka tässä kirjassa sitä ei sen syvällisemmin käsitellä.

"Mä en ollu tunnistaa sua vaatteet päällä." (s. 218)

Helminen kirjoittaa mukavasti soljuvaa ja huumorin pilkkeellä sävytettyä tekstiä, jossa henkilöiden vuoropuhelut tuntuvat uskottavilta asiayhteydestä huolimatta. Ilahdun kovasti, kun kirjan lopussa tarinaan tulee mukaan aiemmasta osasta tuttuja henkilöitä. Olisikohan neljännessä osassa mukana koko Väkiveristen henkilökavalkadi?

Suosittelen Veden vallassa -kirjaa yläasteikäisille nuorille, joita kiehtoo vanhat suomalaiset uskomusperinteet ja luonto.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (muu kuin minä itse ;) )

Lisäksi ruksaan YA-haasteesta kohdan:

Suomalainen kirjailija

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Kirsin kirjanurkka
Oksan hyllyllä

Maan povessa. Väkiveriset 4: Maan kirja: Sini Helminen. Myllylahti 2019. (Väkiveriset #4)

Kansi: Karin Niemi

"Maan povessa on neljäs ja viimeinen osa reaalifantasiasarjaa Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Päätösosa keikauttaa kaiken ylösalaisin ja saattaa edellisistä osista tuttujen Marin, Pekon ja Pinjan tarinat odottamattomalla tavalla yhteen.

”Tartun tiukasti hänen käsiinsä kiinni. Tytön kasvoilla vilahtaa ilme, sekaisin järkytystä ja kauhua, aivan kuin kukaan ei olisi koskaan ennen pystynyt koskettamaan häntä vastoin hänen tahtoaan.”

Maahispoika Otra on täynnä vihaa ja turhautumista. Maahisten on pian muutettava rakenteilla olevan uuden kaivosalueen tieltä, mutta Otra ja hänen ystävänsä eivät ole valmiita antamaan periksi. Muutaman ihmisveren pisaran vuodattaminen ei ole mitään ihmisten maahisille tekemien vääryyksien rinnalla. Maanalainen maailma on vaarassa, eikä Otra aio antaa heikkoutensa estää häntä tarttumasta toimeen.

Toisaalla omalaatuinen sinipiika Tuulia on kadonnut. Jäljellä on vain järvestä löytynyt sininen tunikanrääsy. Onko sinipiika kidnapattu? Löytääkseen Tuulian Marin on otettava yhteyttä Tuulian entisiin suojatteihin Pinjaan ja Pekkoon, joilla on ongelmia jo omastakin takaa. Esiin tulee vanhoja ystäviä ja vanhoja vihollisia, mutta onko Tuulia jo avun ulottumattomissa?" (Myllylahti)

Lukunäyte:  https://issuu.com/myllylahti/docs/maan_povessa_lukunayte

Kirjailijahaastattelu (Lukijan roolissa -blogi)

Oma arvio:

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja on ammentaa henkilöhahmojensa kautta ikivanhoja suomalaisia kansanperinteitä ja uskomuksia, kun jokaisen osan pääosassa on ollut jokin väkiolento. Seikkailussa vilisee niin vedenneitoja, maahisia, näkki, sinipiika, metsänneitoja, peikkoja ja hiisiä. Urbaanin maailman lisäksi tapahtumapaikat vaihtelevat Hiitolan, Maanalisen, Ahdin valtakunnan ja Tapiolan välillä. Tämä neliosainen nuorten kirjasarja onkin siis mainio sukellus kansanperinteen juurille.

Tämä sarjan päätösosa esittelee nyt meille maahisten elämää. Nuori maahispoika Otra saa kavereineen päähänsä, että sieppaamalla sinipiian he voivat pelastaa maanalaisessa maailmassa asuvien maahisten elämän, jota lähistön kaivostoiminta uhkaa. Otra sieppaakin Tuulian maanalaiseen valtakuntaan ja pitää tätä vankina perheensä kanalassa. Otraa alkaa kuitenkin välittömästi kaduttaa, sillä hän ei voi olla tuntematta sääliä suloista, mutta teräväkielistä Tuuliaa kohtaan. Otran kaverit ovat kuitenkin säälimättömiä ja kohtelevat Tuuliaa karun kovakouraisesti. Otran sisar Viljakka saa kuitenkin tietää veljensä puuhista, ja pyytää veljeltään salaa Tuulialle apua maanpäällisellä kirjeellä.

"Ai kun kiva tietää, mutapoika, ettei mulla ole hätää. Olis muuten tää vankisellissä viruminen ja tää karmee safka ja lukot ja silleen vähän saattanu kuumottaa, mut hyvä, ettei mulla ole hätää. Ja olishan se turhan vaivalloista vaivautuu kertomaan mulle, mitä juttuja mulle aiotaan tehdä..." (s. 135)

Maan povessa kokoaa kaikki Väkihahmot nyt yhteiseen seikkailuun. Viime osassa tutuksi tullut vedenneito Mari saa kuulla, että sinipiika Tuulia on kadonnut. Jäljellä on vain palanen sinipiian mekkoa. Metsänneito Pinja ja Virve asuvat nykyään yhdessä ja odottavat Virven mahassa kasvavaa vauvaa syntyväksi. Pinjan mietteet ovat ristiriitaiset: hän rakastaa räväkkää Virveä, mutta hänellä on kunnianhimoiset tavoitteet opintojensa ja uransa suhteen. Pelinörtti Pekko ja hänen peikkoystävänsä Gwin ovat hiukan hämmennyksissä suhteensa laadusta, sillä Kivikansaan kuuluvaa Pekkoa vierastuttaa ajatus siitä, että Gwin kantaa nyt rinnassaan hänen isoäitinsä sydäntä. Sattuma johdattaa nämä viisi nuorta yhteen, sillä he kaikki ovat huolissaan ystävänsä Tuulian kohtalosta. Nuoret päättävät yhdessä lähteä etsimään sinipiikaa.

Seison taas keskellä peltoa, mutta tämä on hyvin erilainen pelto kuin äskeinen. Se ei lainehdi kullanruskeana ja täyteläisenä, se on harva, leikattu piikkimatto, väriltään oudon haalea, ja jotenkin valo saa sen väreilemään sairaan violettia ja punaista. Vilkaisen ylös.  Auringon sijaan näen yläpuolellani  tummaa punertavaa kajoa, siellä täällä mustia taivaaseen ulottuvia multapenkereitä, jotka rajaavat maailmaa kuin labyrintissä. Ilma on tunkkaista, mädän haju on entistä voimakkaampi, ja minun on vaikea hengittää. (s. 182)

Koska henkilöhahmoja on tässä osassa niin paljon, minun on hiukan hankala tarttua mihinkään tai keneenkään. Pinjan ja Virven välisestä raskauden tuomasta epävarmuudesta olisi suonut kirjoittaa kokonaisen oman kirjan, sillä nyt se jää hyvin hätäisesti käsitellyksi. Samoin Pekon ja Gwinin suhde jää harmillisesti sivurooliin.  Ymmärrettävästi maahisten elämä on nyt pääosassa, mutta kun sen lisäksi pitää saada kaikki sarjassa esiintyneet hahmot mukaan, jää lopputulos väkisinkin yhteenvetomaiseksi. Kirjassa on, kuten aiemmissakin osissa, taustalla myös luonnonsuojelullinen teema, joka ei kuitenkaan nouse liian valistavana esiin.

Kirjan kohderyhmä jää osin hiukan epämääräiseksi: toisaalta Pinjan ja Virven elämä muistuttaa jo perheen perustamisine nuorten aikuisten elämää, mutta toisaalta Otra, Pekko, Gwin ja Mari ovat vielä kovin lapsekkaita. Ehkä suomalaisen mytologian hahmot tekevät tarinasta lapsenomaisen, koska peikkoihin, maahisiin ja sinipiikoihin on niin totuttu törmäämään lähinnä saduissa. Voimakas puhekielisyys, maahisten murteellisuus ja Pekon ja Gwinin pelislangin käyttäminen puheessa elävöittää henkilöhahmojen repliikkejä, vaikka välillä vieraannuttavat ehkä minua, kirjakielen ystävää.

Maan povessa ei ole ihan lempikirjani Väkiveriset-sarjasta, mutta päättää ihan hienosti tämän persoonallisen urbaanifantasiasarjan.  Pakko myös antaa (taas) erikoiskehut Karin Niemen loihtimalle kauniille kansikuvalle.

Arvosanani 3-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja

Popsugar-haasteesta löytyi samantyyppinen kohta:

 11. A book inspired by mythology, legend or folklore


Samantyylistä luettavaa:

Väristys-trilogia: Maggie Stiefvater

Susiraja-sarja: Elina Rouhiainen
Louhi-sarja: Mervi Heikkilä

Herra Gummi ja kirsikkapuu: Andy Stanton

Herra Gummi ja kirsikkapuu: Andy Stanton. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kuvittanut David Tazzyman. Lastenkertomus. 230 sivua. S&S 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2010): Mr Gum and the Cherry Tree

"Hillitöntä kieli-ilottelua myös pojille!
 

Lamonen-Pulin pikkukaupungissa tapahtuu ihan outoja. Vanha Mummu väittää muinaisten henkien heränneen ja lähtee johdattamaan kyläläisiä kohti metsää. Kevätkuumettako on ilmassa, vai mikä kumma saa kaikki vaeltamaan syvälle metsään valtaisan kirsikkapuun juurelle? Voiko kirsikkapuu puhua?

Polly ja sähköisillä lihaksilla varustettu piparkakku-ukko Allan Raatali tarttuvat toimeen. Mitä rähjäisellä herra Gummilla ja hänen ystävällään, kuvottavalla lihakauppiaalla Ville Viljami Kolmannella on tällä kertaa mielessä?" (S&S)

Muita sarjassa ilmestyneitä osia:

• Olet ilkimys, herra Gummi! (2014)
• Herra Gummi ja Piparipohatta (2014)
• Herra Gummi ja voimakivet (2015)
• Herra Gummi ja vuorenpeikot (2015)
• Herra Gummi ja tanssiva karhu (2016)
• Mitä syödään, herra Gummi? (2016) 

Suomentamattomia:

Mr Gum and the Secret Hideout (2011)

Mr Gum and the Hound of Lamonic Bibber (2011)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 7-vuotiaan, esikouluikäisen poikani kanssa.

Herra Gummi on minulle ennestään täysin tuntematon kirjasarja, mutta rohkeasti päätimme lukea suoraan tämän sarjan seitsemännen osan Herra Gummi ja kirsikkapuu. Tarina alkaa siitä, kun Vanha Mummo hokee "ennenvanhan" palanneen. Kaikki Lamonen-Pulin-kaupungin omituiset asukkaat lähtevät vaeltamaan metsään ihmettelemään, mistä on kyse. Onneksi myös neuvokas Polly-tyttö, joka huomaa jotain mätää puun sisällä asuvassa Runtussa, jota kyläläiset alkavat palvoa. Rohkea Polly ja Allan Raatali lyöttäytyvät yhteen, ja yhdessä uusien lemmikkiensä, joita ovat leppäkerttu Jussi Tuplatäplä, Tauno Toukka ja Penelope-kirva - sekä lopulta heidän miljoonat poikasensa - yrittävät pelastaa kyläläiset vale-Runtulta. Kuka onkaan sitten tuo Runtuksi tekeytyvä kurjimus? Tuskin vaikea arvata.

Tämä kirja rikkoo mielellään kaikkea mahdollista: tekstin painatustyyliä (teksti ei täyty perinteisesti koko sivua ylhäältä alas, vaan usein tekstiä on vain sivun keskellä), fonttikokoja ja -tyylejä, kieltä, merkityksiä ja sovinnaisuuksia. Tyyli muistuttaa hyvin vahvasti Roald Dahlin ja Russell Brandin tyyliä. Myös mustavalkoisesta piirroskuvituksesta minulle tulee mieleen Roald Dahlin kirjojen kuvitus. Harry Pottereiden kääntäjänä tunnettu Jaana Kapari-Jatta vastaa Stantonin erikoislaatuisen kirjoitustyylin suomennoksesta, mikä ei varmasti ole ollut helppo tehtävä.

Mietin tässä vain, että onko liika liikaa? Kun jatkuvasti tekstissä vilisee huuhahduksia (PÖÖ PÖÖ LEPATI LEPATI), höpsöjä lauluja, erikoisia tyyppejä ja kummallisia tapahtumia, se saattaa käydä turhan levottomaksi lukea. Huomasin, ettei poikani aina jaksanut keskittyä kovin sekavaan tekstiin, vaikka toki häntä välillä monet asiat kirjan tarinassa naurattivatkin.

Poikani mielestä Herra Gummi ja kirsikkapuu on hauska ja hupsu, mutta hiukan pelottava kirja. Kirjan mustavalkoisia ja epätarkkoja kuvia oli hänestä jopa liikaa, vaikka niitä ei todellakaan ole joka  sivulla. Hänen mieleensä jäi kirjasta sivuhenkilönä esiintynyt tyttö nimeltä Pekka. Häntä myös huvitti kovasti Herra Gummin juoma, Laukkavillen kotitekoinen metsäsiideri, jossa on varsin omituiset ainekset:

Poikaa harmitti, kun herra Gummi paljastui kirsikkapuun sisällä mölyäväksi Gummiksi. Hän ei olisi halunnut sen paljastuvan vielä, koska kyläläiset eivät ehtineet antaa sille tarpeeksi lahjoja. Laukkavillestä, kentaurista, joka oli oikeasti Herra Gummin toveri Ville Viljami Kolmas, poikani ei pitänyt ollenkaan. Se olikin melko kummallinen hirnuja. Kirjaa hän suosittelisi rutkasti itseään vanhemmille, yli 12-vuotiaille pojille ja tytöille. Voihan olla, että vuoden, pari vanhempana poikanikin olisi ymmärtänyt tarinan paremmin. Tätä kirjaa mainostetaan erityisesti pojille sopivana, mutta mikseipä tytötkin voisi tykätä kirjan överihuumorista ja hassuttelusta, joka hipoo soveliaisuuden rajoja.

Poika antaa kirjalle arvosanaksi 4, minä 3,5

Yhteisarvosanaksi tulee siis 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Herra Gummi ja kirsikkapuu muissa blogeissa:

 En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Hamelnin pillipiipari: Russell Brand.

Ilmarin ihmelääke: Roald Dahl

Nilviöt: Roald Dahl. 

Kekseliäs kettu: Roald Dahl. 

Iso kiltti jätti: Roald Dahl

 Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Pikkuväen poluilla: Tuula Aaltonen.

Pikkuväen poluilla: Tuula Aaltonen. Kuvittanut Miranda Mord. Haamu 2016. Lasten kuvakirja. 99 sivua.

"Ihmeellinen satumaailma elää oman todellisuutemme ympärillä. Pikkuväen polut kulkevat ihmisten reiteillä, mutta niillä tallaavat lähes näkymättöminä kummitukset, keijukaiset, haltiat, peikot, menninkäiset, tontut ja maahiset ihan siinä silmiemme alla.

 

Pikkuväen maailmassa tehdään mukavia asioita: jutellaan, saunotaan, syödään pullaa, leikitään, hoidetaan puutarhaa, musisoidaan ja juhlitaan. 

 

Joskus eteen sattuu ongelmia, jotka ratkotaan yhteistuumin. Esimerkiksi silloin, kun kummituksia katoaa, leipomossa käy öisiä pullavarkaita tai Hiisi aiheuttaa päänvaivaa Pikkuväelle.

 

Vapaus ja vastuunkanto ovat Pikkuväelle tärkeitä arvoja, eikä suurempia selkkauksia juuri ole. Mutta joskus, äärimmäisen harvoin, kenties kerran vuosisadassa, joku painaa hälytysnappia. Ja silloin Pikkuväki valpastuu."

 

Oma arvio:

 

Luimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan tyttäreni ja 6-vuotiaan poikani kanssa, joten heidänkin äänensä pääsee kuuluviin arviossa.

 

Kirjassa on kansien välissä  yhteensä kaksikymmentäkolme napakkaa, kauniisti kuvitettua tarinaa pikkuväestä. Kirjan tarinat ovat saaneet inspiraationsa Loviisan kaupungissa tehdystä tempauksesta, jossa useaan taloon rakennettiin kulkureittejä, ovia ja kohtaamispaikkoja talojen ja alueiden pienille suojelushengille. 

 

Lapset pitävät Miranda Mordin kuvituksesta tosi paljon, kuin myös minäkin. Hänen kuvituksensa ovat tuttuja Gabriel Hullo - sekä Kummajaisten kylä -kirjoista.  Pientä narinaa tuli pojalta vain siitä, että joka tarinaan liittyvä,  sivun kokoinen kuva on aina tarinan aloitussivulla, kun taas toinen aukeama on aina kuvaton. Tyttö kehui, että kuvat ovat tosi värikkäitä ja hienoja. Minusta ne ovat mahtavan persoonallisia, ja etenkin mustapohjainen kansikuva saa mieleni hykertelemään kauneudellaan.

 

Tarinat kiinnostivat lapsia kovasti. Tytön mukaan kirja kertoo Pikkuväestä ja kaikista haamuista  ja poika lisää, että siinä on paljon jaksoja. Pojan suosikki on Kimalaiskiipeli-niminen tarina, jossa nuori tyttö nielaisee suuhunsa kimalaisen. Tyttöä jostain syystä harmittaa se kohta, kun kimalainen otetaan tarinan tytön mahasta pois houkuttelemalla. Hän pitää eniten tarinasta Puu-Ukko ja herra Hauki, jossa ilkeästä hauesta tulee lopulta kiltti. Poika ei pidä kirjan viimeisestä tarinasta Kukkaisväen jaettu ilo, joten ilmeisesti puutarhanhoito ei ole hänen heiniään. 

Minusta tämä kirja pitää sisällään sopivia iltasatuja, vaikka me kyllä luimme kirjan noin kolmessa osassa, monta tarinaa putkeen. Seuraavalla kerralla voisimmekin makustella aina yhden tarinan kerrallaan. En tiedä, riittääkö kovin pienillä mielenkiinto näiden kuuntelemiseen, mutta ainakin meidän lapset ovat sopivaa kohderyhmää. Parasta tässä on tarinoiden monipuolisuus: prinsessa- ja keijufaneille löytyy omat tarinansa, kummitusfaneille omansa, on noitia, maahisia... 

 

Minun suosikkini kirjassa on Riemumaisteri, jota luonnehditaan näin:

 

Riemumaisteri on velho, joka todella pitää opiskelusta. Aina kun sen näkee, on sillä kirja mukanaan. Riemumaisteri on sellainen, joka on kerran valmistunut maisteriksi ja viidenkymmenen vuoden kuluttua valmistuu uudelleen riemumaisteriksi.

Minäkin haluaisin ruveta riemumaisteriksi!

 

Tällaiset fiilikset lapsille jäi kirjasta:

 

Tyttö:

 

 

Poika:

Minä annan arvosanan 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa!