Suuret kaupungit -trilogia: N.K. Jemisin

Kaupunki joksi tulimme: N.K. Jemisin. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2023 (Suuret kaupungit #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): The City We Became. Kansi: ?

"Manhattanilainen yliopisto-opiskelija jää pois junasta, eikä muista, kuka hän on tai mistä hän on kotoisin. Sen sijaan hän tuntee kaupungin sykkeen sisällään, näkee sen historian kautta aikojen ja tuntee sen voiman. Samaan aikaan myös neljä muuta kaupunkilaista kokevat samoin.

Jokaisella kaupungilla on sielu. Jotkut sieluista ovat yhtä vanhoja kuin myytit, jotkut taas yhtä uusia ja tuhoisia kuin kurittomat lapset. Jokaisella kaupungilla on myös oma pimeä puolensa. Pystyykö New York pelastumaan, kun viisi sen asukasta pyrkivät tekemään kaikkensa tuhon pysäyttämiseksi?" (Jalava)

Oma arvio:

N.K. Jemisin  aiemmin suomennettua Murtunut maailma -fantasiatrilogiaa on kehuttu paljon, mutta en ole saanut vielä tartuttua siihen. Sen sijaan kiinnostuin tästä hänen lukuisia palkintoja ja ehdokkuuksia kahmineen Suuret kaupungit -trilogian avausosasta Kaupunki joksi tulimme nähdessäni sen kustantajan luettelossa. Kirjan idea kuulosti erityisen ainutlaatuiselta ja omituiselta: kaupunki, joka on elävä. En vielä hahmottanut kirjan kuvauksista, miten tämä tulisi kirjan tarinassa toteutumaan, ja hyvä niin. Sain kokea jotakin hyvin hämmentävää. Kirjan maailmaan ei ollut helppoa päästä, ja siksi minulla otti aikaa saada tämä kirja luettua. Kun se sitten imaisi, lukeminen helpottui.

Kirjan alussa esitellään sen keskeisin henkilö, johon kaikki kirjassa tapahtuva lopussa kiteytyy. Tämä henkilö ei ole kuitenkaan kirjassa eniten esillä. Hän on kuitenkin se, jota muut henkilöt etsivät kuumeisesti, etenkin yksi, joka kokee pelastavansa tämän ja kuuluvansa hänelle. Tämä henkilö on nuori mies, joka tuntee asuinkaupunkinsa New Yorkin hyvin erikoisella tavalla. Hän tapaa Paulo-nimisen henkilön, joka on ainoa, joka uskoo tämän kokemuksia. Ja kun tapahtuu kaikkien henkilöhahmojen kannalta merkittävä järistys, josta kaikki saa alkunsa, eli New York -nimisen kaupungin uudelleensyntymä, nuorelle miehelle tapahtuu jotakin merkittävää. Hänestä itsestään tulee New Yorkin ruumiillistuma, avatar.

Samaan aikaan toisaalla kaupungissa muutkin kokevat jotakin merkillistä. Manhattanilainen opiskelija menettää hetkeksi muistinsa ja sen, kuka on ja miksi hän on siellä. Kunnes hän tajuaa olevansa yksi New Yorkin kaupunginosista, Manhattan eli tuttavallisemmin Manny. FDR-sillalla hän joutuu keskelle hämmentäviä tapahtumia ja huomaa, että kaikessa on alkanut kasvaa valkoista kasvustoa, kuin rihmaa. Niitä kasvaa pahaa aavistamattomien ihmisten niskoista ja rakennuksista. 

Ja silloin ennen hän ei taatusti osannut odottaa muuttuvansa piru vie tämän hurjan, uskomattoman, paskantyperän kaupungin eläväksi ruumiillistumaksi. (s. 217)

Kaikki avatareina syntyneet kaupunginosat kokevat omilla tahoillaan outoja asioita. Toisaalta he tietävät, keitä tai mitä he ovat, mutta asiaa on hankala ymmärtää. Bronxissa taidekeskusta pitävä Bronca (joka on siis itse Bronx) törmää keskuksessaan kammottavaan valkea-asuiseen naiseen, rouva Whiteen, joka väittää olevansa Paremman New Yorkin Säätiöstä ja haluaa oman taideporukkansa rasistista taidetta POC-henkisenä tunnetun keskuksen suojiin. Nuorempana rap-artisti Mc Freenä tunnettu Brooklyn taas asuu vanhempiensa ja Jojo-tyttärensä kanssa historiallisessa talossaan, jonka nyt jokin outo Paremman New Yorkin Säätiö aikoo pakkolunastaa itselleen keksityllä syyllä. Brooklyn ja Manny ovatkin ensimmäiset kaupunginosat, jotka kohtaavat toisensa ja tuntevat heti oudon yhteyden. 

Manhattanin öinen profiili on täydellisessä asemassa, jotta Manny saa tuijottaa sitä suurimman osan matkasta, ja hän tekee sen ahneesti, lumoutuneena huolimatta tiedosta, että tuijottaa itseään. (s. 204)

Mukaan porukkaan liittyy vielä nuori nainen, tätinsä luona asuva Padmini eli Queens, jonka naapurin uima-altaassa tapahtuu jotain todella omituista, ja myöhemmin myös alkumetreiltä tuttu Sao Paulo ja hätiin tullut Hong Kong. Mukana porukassa on myös sekavissa tunnelmissa vellova Veneza, joka on Broncan pitkäaikainen työkaveri ja kuin tämän oma tytär. Hän on ainoa ei-kaupunki tai sen osa tässä porukassa.

Nainen kumartuu lähemmäksi ja kuiskaa Aislynin korvaan sanan, joka kajahtaa hänen kallonsa läpi kuin mitä hirmuisimpien suurten kellojen kumina, se ravistelee hänen luitaan niin pahasti, että hän horjahtaa ja putoaa polvilleen. Maailma hämärtyy. Hänen ihoaan pistelee ja syyhyttää ja kuumottaa joka paikasta, aivan kuin maailman ohi menemisen nostattama tuuli olisi polttanut häntä. (s.112)

Ainoa kaupunginosa, jota porukka ei saa yhteistyöhön, on Staten Islandissa asuva poliisin tytär Aislyn, joka pelkää vierasmaalaisia ja saarelta poistumista enemmän kuin mitään. Kun hän kohtaa ystävällisen rouva Whiten, joka lupaa olla tytön apuna, tämä nielee kaiken liian helposti.

"Sinä olet kiltti ulottuvuuksia murskaava hirvitys", hän sanoo. "Aion tehdä kaiken voitavani pitääkseni sinusta huolta niin kauan kuin voin." (s. 342)

Kirjan juoni etenee väistämättä kohti New Yorkin kaupungin pelastamista, mutta kaupunginosien avatareista koostuva porukka kokee siinä monenlaisia haasteita: ensinnäkin vastustelevan Staten Islandin, joka ei halua mukaan heidän värilliseen porukkaansa, toiseksi heitä askeleen edempänä kulkevan rouva Whiten, joka on kylvänyt rihmamaista kasvustoaan ja myöhemmin myös jättimäisiä sienimäisiä tornejaan kaikkialle, ja kolmanneksi itse New Yorkin avatarin paikantamisen, jonka Manhattan näki eräässä näyssä makaavan tajuttomana jossakin hänelle etäisesti tutussa paikassa. Samalla porukalle paljastuu, miten monta versiota kaupungista voi olla kaikkien multiversumien ulottuvuuksissa. Ja miten suunnitelmallisesti hirviömäinen rouva White on alkanut vallata kaupunkia jo kauan sitten.

Kaupunki joksi tulimme on totaalisesti ainutlaatuinen lukukokemus. Kirjan enimmäkseen POC-henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, joten vaikka välillä (ja usein) tapahtumat menevät yli hilseen, heidän mukana on helppo kulkea. Kirja on sekoitus fantasiaa, scifiä multiversumeineen ja ehkä hiukan myös uuskummaa. Rihmamaiset lonkerot, joita työntyy versoina milloin ihmisten ihon läpi, milloin maasta ja rakennuksista, ovat jotenkin puistattavia. Ne on kuvailtu jotenkin niin elävästi, että voin nähdä ne silmieni edessä heilumassa tuulen mukana. 

Tulipa minulle myös tutuksi kaikki New Yorkin kaupunginosat (joita minun piti tietenkin Googletella, vaikka kirjan alussakin on toki jonkinlainen kartta olemassa.) Tämä oli siis omalla tavallaan hämmentävä, ei mikään helppo, mutta oikein hyvä lukukokemus. Kaikkea en ihan ymmärtänyt, enkä yrittänytkään ymmärtää, mutta kirjan henkilöt, juonenkuljetus ja kerronta on sen verran taidokasta (ja toki Mika Kivimäen upea suomennostyö lisänä), että kirjan parissa kyllä viihtyy. Jatkoa kirjalle saapuu jo tänä kesänä 2024 osalla Maailma jonka luomme. Pakkohan se on lukea.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit

POC-lukupiiri

Sirkus synkkä: J.S. Meresmaa, Teresa Myllymäki ja M.A. Tyrskyluoto (toim.)

Sirkus synkkä: J.S. Meresmaa, Teresa Myllymäki ja M.A. Tyrskyluoto (toim.) Osuuskumma 2018

Kansi: J.S. Meresmaa

"Klovnin sormi piirtää piirtää, kiiltäviä kuvioita toisensa perään. Sen kasvomaali valuu railoina, kerääntyy ihon taitteisiin, muuttaa klovninkasvot irvokkaaksi kuvaksi ihmisestä. Miksi me oikeastaan nauramme sille?

Magdalena Hai: Klovneria 

Sirkus on hymyä, naurua ja henkeäsalpaavia temppuja. Vai sittenkin jotakin aivan muuta? Kun huvitusten synkempi puoli paljastuu, saattaa kuolevaisen hymynkare vääntyä irvistykseksi ja jännityksenkiljahdus kauhunhuudoksi. Sirkus Synkkä haastaa lukijan osallistumaan näytökseen, jonka esitysten loppuhuipennuksia ei kukaan uskalla ennustaa.

Novelliantologian jokainen novelli kertoo oman jännittävän tarinansa sirkusten, huvipuistojen ja tivoleiden riemukkaiden kulissien takaa.

Kirjoittajat:

Maija Haavisto, Magdalena Hai, Saara Henriksson, Artemis Kelosaari, Anne Leinonen, J.S. Meresmaa, Hanna Morre, Mia Myllymäki, Teresa Myllymäki, Heikki Nevala, Anni Nupponen, Mikko Rauhala, M.A. Tyrskyluoto" (Osuuskumma)

Oma arvio:

Sirkuksessa on minusta aina ollut jotain kammottavaa: jo itse sirkusteltta näyttää uhkaavalta, saati mahtipontinen musiikki, ylimielinen tirehtööri, viekas taikuri pelottavine temppuineen ja kammottavat klovnit, ennustajaeukot ja puujaloilla kävelevät hassuttelijat (tämä vastaa siis mielikuvaani perinteisestä sirkuksesta, mutta ei toki täysin vastaa nykyaikaa.) Sama pätee tivoleihin: musiikki pauhaa, laitteet kieppuu, valot räiskyy ja ihmiset kirkuu - milloin riemu saavuttaa rajansa? Siitä tässä Osuuskumman novelliantologiassa Sirkus synkkä on saatu hyvin kiinni, ja sirkukseen ja tivoliin liittyvät kauhukuvat heräävät henkiin.

Sirkus synkkä pitää sisällään 12 novellia ja yhden runon. Suosikeiksini nousevat Mia Myllymäen aavemainen, huvipuistoon sijoittuva novelli Musiikki varttia vaille, jossa uusi työntekijä joutuu todistamaan mitä merkillisintä haamunäytelmää yövuorossaan; Magdalena Hain dystopiamainen, kammottava Klovneria, jossa muualta avaruudesta palannut kehittyneempi ihmiskunta on alistanut Maan ihmiset omiksi orjikseen, ja joista klovnina toiminut Binbill-3-Dea on kuulusteltavana surmasta; sekä Anne Leinosen tieteisfantasiamainen, sadunomainen ja omalla tavallaan ahdistava Nokkion laulu, jossa osista rakennettu Ria toivoisi pääsevänsä lauluesityksensä avulla vapauteen pieneltä alukseltaan ja rakentajansa Oishin vallasta.  

Täytyy myöntää, että pidän silti ihan jokaisesta antologian novellista, tavalla tai toisella. Tasoltaan antologia on siis minusta hyvin tasalaatuisen laadukas:

Maija Haaviston Silmänkääntäjä -niminen runo aloittaa antologian ansiokkaasti.  

Heikki Nevalan Grande Finale on lyhyehkö, mutta hyvin tiivistunnelmainen novelli sirkuksen trapetsitaiteilijan viimeisestä esityksestä, joka on tuomittu tuhoon.

 J.S. Meresmaan novelli kertoo sisarusten, Raunin ja Tuovin tarinan, joka kytkeytyy karmaisevalla tavalla tivolin karuselliin. Opetuksena on, ettei mitään saa ilmaiseksi. 

Sama opetus on myös Hanna Morren Tivoli Tuska -novellissa, joka on yhtä aikaa eroottinen ja kauhuntäyteinen fantasiatarina. Siinä piikana työskennellyt Hawa ajautuu läheisen Tivolin houkutukseen - ja löytää sieltä itsensä yhä uudelleen ja uudelleen, osin rintaan pistettävän taikaviitan ja osin Lamia-nimisen naisen lumoamana. Novelli on saanut innoituksensa vanhasta sadusta Kulunut kultaviitta.  

Mikko Rauhalan novellissa Väliajalla sirkuksen onnettomuuksien uhreilla näyttää olevan sijaiskärsijät, ja tämän saa pariskunta Tim ja Maddie karusti huomata. 

Artemis Kelosaaren alkuun dekkarimainenkin novelli Viattomat esittelee rikostutkija Dante Armytagen, joka saa tutkittavakseen Cottingleyn huvipuistossa tapahtuneen armottoman verityön. Teon taustalla on ailuriaanit, ihmismäistä älykkyyttä saavuttaneet kissamaiset eläimet, jotka ovat nousseet kapinaan vangitsijoitaan vastaan.

Anni Nupposen kauhusävyisessä novellissa Sinun kanssani, ikuisesti lukija saa tavata sirkuksia kiertävän esiintyjäparin, leijonan ja naisen, jotka eivät olekaan ihan sitä miltä näyttävät.

Teresa Myllymäen Tulenpuhaltajat on dystopiahenkinen tarina Milasta, joka asuu tarkasti suljetussa sirkusyhteisössä Saaressa, joka erottaa heidät pelätyistä, mantereella elävistä Toisista. Mila saa tietää totuuden tulenpuhaltajakyvyistään ja lopulta noista Toisista. Novellin loppu on hyvin fantasiamainen.

Saara Henriksson kirjoittaa sirkuksen delfiinin mysteerimurhasta novellissa Herra Jack ei hyppää enää. 

Antologian päättää kiintoisasti M.A. Tyrskyluodon dystopinen Apokalyptos, jossa nuori Armo-niminen poika joutuu kokemuskaupan lumoihin eikä äitinsä kielloista huolimatta malta olla palaamatta kokemuksia myyvään liikkeeseen, josta avautuu pojalle portti toiseen ulottuvuuteen.

Suosittelen Sirkus synkkää sellaiselle lukijalle, jolle liiallinen riemu, värikkyys ja iloisuus on aina ollut hiukan pahaenteistä ja epäilyttävää.  Joille klovnit eivät välttämättä edusta hauskuutta, taikurit puhdasta ihmettelyä eivätkä tirehtöörit tervetullutta oloa sirkukseen. Riemulla on rajansa!

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Caraval & Valenda: Stephanie Garber

Hyppy ajassa: Madeleine L'engle

Hyppy ajassa: Madeleine L'engle. Suomentanut Katri Yliviikari. WSOY 2018 (Ensimmäinen painos Lasten Keskus 1986) 

 Englanninkielinen alkuteos (1962) : A Wrinkle in Time. Kannen suunnittelu: Riikka Turkulainen

"Madeleine L'Englen Hyppy ajassa on Newbery-mitalilla palkittu fantasiapitoinen avaruusseikkailu, nyt myös Oprah Winfreyn tähdittämänä elokuvana.

Meg Murry ja hänen pikkuveljensä Charles Wallace nauttivat äitinsä kanssa yöpalaa myrsky-yönä, kun outo muukalainen ilmaantuu heidän ovelleen. Nainen sanoo eksyneensä reitiltään ja kertoo ohimennen, että tesserakti – eli hyppy ajassa – on muuten täyttä totta. Ja juuri aikamatkustusta Megin fyysikkoisä tutki, kun hän katosi salaperäisesti…

Meg, Charles Wallace ja heidän ystävänsä Calvin huomaavat pian sinkoutuneensa ajan ja avaruuden syövereihin. Onnistuvatko he päihittämään pahuuden väkevät voimat ja löytämään kadonneen isän? "(WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510432556_lukun.pdf 

Oma arvio:

Tieteisfantasiaklassikko Hyppy ajassa on julkaistu alkujaan 1986 Lasten keskuksen kustantamana, mutta tänä vuonna WSOY teki siitä uusintapainoksen Riikka Turkulaisen suunnittelemalla elokuvakannella. (En kyllä suosittele alkuperäistä kantta kenellekään, aivan kammottavin kansi ikinä!) Disneyn tuottama elokuva ilmestyi keväällä 2018.

Tarinan päähenkilönä on 13-vuotias Margaret Murry eli Meg, jonka perheeseen kuuluu äiti, 10-vuotiaat kaksoset Sandy ja Dennys, 5-vuotias pikkuveli Charles Wallace ja koira Fortinbras. Isän olinpaikkaa Meg ei tiedä, vain sen, että hän on kadonnut ja äiti ikävöi häntä jatkuvasti. Megiä ja Charlesia on pidetty aina hiukan vähä-älyisinä: Charles oppi puhumaan vasta 4-vuotiaana, mutta muuten hän on ikäistään älykkäämpi ja hän aavistaa tulevia asioita. Meg taas saa itsensä ongelmiin hermostumalla koulussa, vaikka on muuten hyvin älykäs tyttö. Hän on aina kuitenkin kokenut olevansa erilainen kuin muut, ja lisäksi ihmiset kiusaavat Megiä kyselemällä hänen isästään ja levittelemällä typeriä juoruja hänen katoamisensa syistä.

”Oletko sinä samanlainen kuin Charles Wallace?”

”Minäkö? Enhän toki. Olen keskinkertaista älykkäämpi, ja minulle on suotu enemmän mahdollisuuksia kuin ihmisille yleensä, mutta ei minussa mitään tavallisuudesta poikkeavaa ole.”

”Mitä nyt ulkonäkösi.” (s. 68)

Eräänä myrskyisenä yönä erikoinen rouva Kummoinen hakee suojaa Murryn talosta. Megiä ärsyttää tuo outo nainen, ja vielä enemmän ihmetyttää se, että miksi hän puhuu jostain tesseroimisesta ja tesseraktista äidille. (Ja miksi äiti järkyttyy tuosta niin kovasti?) Lasten isä on nimittäin fyysikko, joka on tutkinut tesseroimisen mahdollisuutta ennen katoamistaan, vaan sitä eivät lapset tienneet.

”Löytyisiköhän tästä talosta vielä lisää näitä pöhköjä?” Calvin oli huvittunut. ”Mikäli löytyy, niin minun pitäisi tavata heidätkin.” (s. 62)

Meg ja Charles päättävät vierailla Rouva Kummoisen ja hänen outojen ystäviensä luona, jotta heille selviäisi, mitä tämä tarkoitti puhuessaan tesseraktista. Meg ja Charles törmäävät  matkallaan 14-vuotiaaseen, koulun suosittuun poikaan Calviniin, joka on yhtä kiinnostunut kummitustalosta kuin Murryn lapsetkin. Talossa asuvat rouva Ken ja Kumpainen ovat vähintäänkin yhtä outoja kuin Kummoinenkin. Pian lapsille selviää, että Rouva Kummoinen on selvillä siitä, missä Murryjen isä on. Hän lupaa tesseroida eli siirtää ajassa lapset omalle planeetalleen, missä paljastuu hänen oikea olemuksensa. Hänestä tulee ikään kuin kentaurimainen hahmo siipineen kaikkineen, mutta hyvin taianomainen.

Ulkomuodoltaan rouva Kummoinen ei ollut enää rouva Kummoinen. Hän oli muuttunut marmorinvalkoiseksi olennoksi, jolla oli ylväät kupeet, ikään kuin hevoseksi eikä kuitenkaan alkuunkaan hevosen kaltaiseksi, sillä komea selkä kaartui uljasmuotoiseksi ihmisvartaloksi.- - - Hartioista aukenivat hitaasti siivet, siivet, jotka loistivat kuin sateenkaari, vedenpintaan heijastuva valo, kuin runo. (s. 90)

Hänen kotiplaneettansakin on kuin paratiisi, jossa taivaalliset laulut raikuvat. Uskonsävytteiset laulut minua hiukan huvittavat hurskaudessaan. Kummoinen kertoo lapsille, että musta varjo on ottanut valtaansa useita planeettoja, ja heidän isänsä on yhdellä tällaisella planeetalla. Sinne siis. Samalla Calvinin ja Megin ihastus syvenee.

”Tiedätkö, sinulla on unelmasilmät”, Calvin sanoi. ”Pidä vain silmälaseja. Eivätpähän sitten ketkään muut saa tietää, miten upeat silmät sinulla on.” (s. 76)

Camazotzin planeetta on kurinalaisuuden ja yhteisen sykkeen planeetta. Poikkeuksia ei sallita, joten lapsetkin pompottelevat palloaan samaan tahtiin. Mistä tuo syke tulee, ja missä isä on? Vastaus löytyy KESKUStiedustelukeskuksesta, jossa isä löytyy yhdestä vankityrmästä. Kaikki puhuvat SIITÄ, jonka vallassa kaikki ovat. SE on pelkät aivot, jotka imaisevat kaiken tottelemaan omaa tahtoaan. Charles Wallace hyväuskoisena joutuu ensimmäisenä sen valtaan, ja Meg, Calvin ja isä taistelevat kaikin keinoin sitä vastaan. Lopulta heillä ei ole muuta keinoa kuin tesseroitua eri planeetalle turvaan, sillä Meg alkaa menettää otettaan. Paraneeko Meg koskaan? Minkälaisia asukkeja seuraavalla planeetalla onkaan?

Meg saa lopulta sankarittaren roolin, sillä hänen tehtävänään on palata Camazotzille ja pelastaa Charles SEN vallasta. Kummoinen antaa Megille aseeksi jotain, mitä SILLÄ ei ole. Megin on selvitettävä tuo jotain itse. Mitähän se voisi olla? 

Tesserointi on kirjan kiehtovimpia asioita, ja sitä käsitelläänkin kirjassa kiitettävästi. Camazotzin pelottava valtias SE on melkoinen diktaattori, jonka mukaan kaiken pitää olla kotiplaneetalla samanlaista. Kun yksi poika pompottaa palloa eri tahtiin, hänet prosessoidaan uudelleen. SE on kuitenkin pelkkä koneälyn tapainen, tunteekon aivokasa keskellä huonetta. Megin salainen ase saa sen murtumaan.

”Olen kerran joutunut uudelleen prosessoiduksi, ja siinä oli enemmän kuin tarpeeksi. Enkä halua joutua passitetuksi SEN luo. Minua ei ole koskaan passitettu SEN luo, enkä halua joutua siihen vaaraan nytkään.” (s. 163)

Uskonnollisuus etenkin kirjan loppuvaiheilla vaivaa hieman lukukokemustani, mutta muuten tarina pitää kohtuu mukavasti otteessaan. Hyppy ajassa on sekoitus fantasiaa, scifiä ja seikkailua. Pientä romanttista sivujuonnettakin on mukana Megin ja Calvinin ihastuessa. Megin perhe on kerrassaan sympaattinen: Meg rempseä tyttö ja asperger-piirteinen Charles on ihana näsäviisastelija. Suosittelisin tätä kirjaa noin 10-13-vuotiaille varhaisnuorille. Sarjaan on tehty kolme jatko-osaa, joita ei kuitenkaan ole tietääkseni suomennettu.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Taikakirjaimet
Ihminen välissä
Oksan hyllyltä
Unelmien aika

Univeljet: Sonja Kinnunen

Univeljet: Sonja Kinnunen. Reuna 2017.

Kansi: Emilia Hämäläinen.

"Lumivyöry tappoi kymmeniä ihmisiä. Kaksi poikaa selvisi onnettomuudesta hengissä, mutta vain yhden tiedetään selvinneen. Päivisin nämä 17-vuotiaat pojat, Alex ja Eli, elävät omaa elämäänsä pystymättä tapaamaan toisiaan, mutta heidän yönsä ovat muuttuneet päälaelleen. Uni ei olekaan enää yksityinen lepohetki vaan toinen ulottuvuus, jossa on vakituinen vierailija.

Alexilla on paljon hyviä kavereita ja hän seurustelee koulun halutuimman tytön kanssa. Normaali arki kuitenkin kärsii, kun ajatukset lipsuvat todentuntuiseksi muuttuneissa unissa esiintyvään poikaan, joka ei suostu puhumaan. Elin surullisen katseen taakse kätkeytyy toinen todellisuus. Pojat jakavat maailman, joka muuttaa heidän elämänsä lopullisesti.

Unien oudot maisemat ja hurjat retket tempaisevat lukijan mukaansa vastustamattomasti. Univeljet kertoo paitsi ystävyydestä, uudesta rakkaudesta, mielenterveysongelmista, kiusaamisesta ja tulehtuneista perhesuhteista, myös itsetunnon tärkeydestä." (Reuna)

Oma arvio:

Sonja Kinnunen johdattaa hyvin kauniilla ja vaihtelevan kuvailevalla kerrontatyylillään lukijansa eräänlaiseen unenkaltaiseen välitilaan, jossa kahden eri ulottuvuuden asukkaat, Alex ja Eli kohtaavat. He eivät vielä tiedä, miksi he ovat tavanneet toisensa jo pitkään unimaailmassa. Alex ei myöskään ymmärrä, miksi Eli on niin murheen murtama, ja miksi tämä ei puhu hänelle. Elillä siihen on syynsä, mutta kauaa hän ei enää voi vaieta. Kerronta etenee vuorotellen molemman pojan näkökulmasta.

"Pelkään, että jos puhun, hän katoaa." (s. 23)

Unitilassa ei kuitenkaan olla kaiken aikaa. Univeljet esittelee kaksi erilaista rinnakkaismaailmaa, Newshade-nimisen kaupungin eri ulottuvuudet, joista toisessa, Alexin ulottuvuudessa käy huumekauppa kovimmillaan. Siellä nuorten paras ajanviettopaikka on saastainen vanha purkkatehdas. Tuota kammottavaa paikkaa hallitsee Alexin Medusaksi nimittämä nainen, joka välittää nuorille huumeita ja piikittää itseäänkin. Alex joutuu pian pyytämään naisen apua saadakseen uutta kohuhuumetta, joka vaivuttaa käyttäjänsä koomankaltaiseen uneen jopa pariksi vuorokaudeksi. Alexilla on omat syynsä päästä pitkäaikaiseen uneen - surumielinen Eli, jota hän ei saa päivisinkään mielestään. Alexin kunnollisen täydellinen tyttöystävä Lisa alkaa jo epäillä jotakin, kun hänen poikaystävänsä tuntuu aina olevan muissa maailmoissa.

Oletko odottamassa minua, kun suljen jälleen silmäni? (s. 29)

Elin ulottuvuudessa menee nuorisolla hiukan paremmin, mutta Elin elämä ei ole kovin auvoisaa. Hänen tiedemies-isänsä viettää kaiken aikansa laboratoriossaan eikä huomaa poikaansa, kun taas mielenterveysongelmista kärsinyt äiti on lähtenyt Elin ollessa pieni. Kaiken kurjuuden huipuksi Eli on joutunut järjestelmällisen koulukiusaamisen uhriksi. Devan joukkoineen eivät harrasta mitään pikkutönimistä, vaan he pelaavat kovaa peliä. Tämä kaikki on Elin surusilmäisyyden syynä. Kunnes hän tapaa pelastajansa, Alexin.

Kuva: Pixabay

Nousen ylös ja juoksen.

Juoksen, koska tunnen lumen jalkapohjissani.

Juoksen, koska kukaan ei jahtaa minua.

Hymyilen, koska kukaan ei näe sitä.(s. 144)

Tämän kirjan idea on erittäin kiehtova, etenkin alun unijaksot ovat ihanan utuisia ja viipyileviä, tosin jossain vaiheessa unien tapahtumat menevät melko sekaviksi. Minulle tulee niistä hiukan mieleen Veronica Rothin Outolintu-trilogian simulaatiojaksot. Unissa olevista ovista minulle taas tulee mieleen Kerstin Gierin Unien kirjat -trilogia, jossa myös seikkaillaan unissa, jotka löytyvät ovien takaa. Univeljissä ovet eivät ole kuitenkaan niin keskeisessä asemassa. Pidän myös kovasti kirjan rinnakkaismaailma-asettelusta, vaikka olisin hiukan enemmän kaivannut Newshaden eri puolten erojen kuvailuja. Nyt ne eivät hirveästi erottuneet minulle.

Yksi katse. Kylmät kasvot ja pään pudistus.

Älä mene. (s.192)

Alexin ynseät ajatukset tyttöystäväänsä kohtaan on melko ilkeää, mutta toisaalta rehellistä: jos ei rakasta toista, ei sitten rakasta. Toisaalta eivät asiat ole niin mustavalkoisia, ja Alex joutuukin painimaan tunteidensa kanssa, sillä tokihan hän välittää Lisasta. Alexin vankkumattomuus Elin suojelijana ja pelastajana on suloista. Poikien rakkaus on kuvattu hyvin tunteikkaasti, joskin välillä hiukan överirajoja hipoen.

Ensimmäinen kerta ikuisuuksiin, kun oikeasti haluan olla hereillä enkä paeta uniin. (s. 320)

Elin surullisuus ja tilanteen ankeus meinaa välillä käydä turhankin ankeuttavaksi lukea, ja muutenkin koko kirjan yleissävy on melko synkkä. Elin äiti on hyvin äärimmäisyyksiin menevä, hullu tiedenainen, josta tulee ihan mieleen hirviön luonut Victor Frankenstein Mary Shelleyn teoksesta. Hiukan sama asetelma tässä kirjassa onkin, vaikka Eli ei mikään hirviö olekaan.

Kirjan juoni on minusta hyvin kekseliäästi rakennettu, vaikka täysin aukoton se ei ole. Myöskin jotkut kömpelöt lauserakenteet häiritsivät minua. Jännitin kovasti, millaiseen loppuratkaisuun tarina päättyy. Sinänsä se ei yllättänyt minua, mutta olisin kuitenkin toivonut erilaista ratkaisua. Suosittelen kirjaa erityisesti yli 15-vuotiaille nuorille, jotka haluavat sukeltaa unien utuiseen maailmaan. Kirja käsittelee myös hienolla tavalla rohkeutta ja uskallusta olla oma itsensä. Se punnitsee taitavalla tavalla ystävyyden ja rakkauden voimaa.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Univeljet muissa blogeissa: 

En löytänyt vielä muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

Unien kirjat -trilogia: Kerstin Gier (unimaailmat)

Tiimalasi-trilogia: Gena Showalter (rinnakkaistodellisuudet)

Where Futures End: Parker Peevyhouse (rinnakkaistodellisuudet)

Firebird-trilogy: Claudia Gray (rinnakkaistodellisuudet)

Nokkosvallankumous: Siiri Enoranta (poikarakkaus, fantasia)

Linnunsitoja: Helena Waris

Linnunsitoja: Helena Waris. Otava 2017. (Kone #1)

Päällys: Sami Saramäki

"Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Vapaus on hauraiden linnunsiipien varassa.

"Näihin lintuihin sidotuissa viesteissä me olemme Koneitten saavuttamattomissa. Se tekee meistäkin vapaita."

Helikopteri vie Zemin keskelle merta, majakkasaarelle, jonne Valtion, Kuilujen ja Koneiden valvovat silmät eivät yllä. Saari on vastarintaliikkeen tukikohta, eikä kenenkään ole pakko kertoa, miksi on siellä tai mistä on tullut. Majakan huipulla on kyyhkyslakka. Kyyhkyt kuljettavat viestejä meren yli, ne ovat ainoa viestintäkeino, jota Kone ei hallinnoi. Vain lintujen avulla vastarintaliike pysyy elossa." (Otava)

Oma arvio:

Olen viime aikoina lukenut melkoisia järkeleitä, joten olipas ihanan vapauttavaa lukea välillä hiukan ohuempi kirja. Linnunsitoja on tiukkaan sataanseitsemäänkymmeneen sivuun nipistetty nuorten aikuisten scifikirja, johon varmasti vähemmän lukeva nuori (15+) uskaltaa herkemmin tarttua kuin tavallisen pituiseen, 300 - 400-sivuiseen kirjaan.

Kolme sääntöä aluksi. Kunnioitetaan niitä, niin meidän on helpompi tulla toimeen. Ensimmäisenä: Kenenkään ei ole pakko kertoa miksi on täällä, ja mistä on tullut. Kysyä saa, mutta vastata ei tarvitse muille kuin Sazille. Me kaikki olemme täällä hyvästä syystä. Se riittäköön tiedoksi. (s.27)

Kirjan tarina alkaa melkoisen epämääräisellä, sadistisella asetelmalla,  kun kirjan päähenkilö Zemi kärvistelee alastomana ja sidottuna Ada-nimisen naisen julmahkossa käsittelyssä. Olin hiukan hämmentynyt, mutta samaisiin tunnelmiin kirjassa ei kuitenkaan enää palata muuten kuin silloin, kun Zemi kertoo menneisyydestään Adan kylpylän leivissä. Kirjan alussa seurataan lähinnä Zemin ja Thomin pakoa Koneen vaikutuspiiristä myrskyjen koettelemalle majakkasaarelle, jossa on muitakin Konetta vastaan kapinoivia. Tämän jälkeen juoni kietoutuu Zemin sopeutumisen, majakkalaisiin tutustumisen ja erilaisten tehtävien ympärille. Taustalla häilyy kapinan suunnittelu, mutta myös pelko siitä, ettei se onnistukaan ja Kone saa vihiä kapinaliikkeestä.

Kuva: Pixabay

Mikä on tuo mystinen Kone? Sitä ei oikeastaan missään vaiheessa kovin syvällisesti avata, mutta asiayhteyksistä siitä saa pian jonkinlaista käsitystä. Kone on käsittääkseni eräänlainen tekoäly, tietojärjestelmä, joka hallitsee, kontrolloi ja tarkkailee ihmisiä. Se ohjaa ihmiset tasa-arvoisiksi ja pystyy kehittymään, kuten oppii valehtelemaan. Koneita on useita, ja kapinalliset haluavat sulkea koneet ja palata takaisin ihmisten hallitsemaan yhteiskuntaan. Kirjassa on siis myös dystopisia aineksia, ja siinä muun muassa mainitaan, että aiemmassa maailmassa jokaisella oli omat Koneet, eli älypuhelimet, joten tuokin seikka viittaa kirjan sijoittuvan jonnekin kauas kuvitteelliseen tulevaisuuteen.

Iltapäivällä sylissäni on lintu. Kaunis harmaa kyyhkynen, jonka rinnassa on mustia pilkkuja. Thom esittelee sen kolmenollaysinä, mutta päätän antaa sille nimen, vaikka vain salaisen.

Sinä olet Pilkkurinta. (s.57)

Koska kännyköitä ei ole, kapinalliset käyttävät kyyhkysiä viestimiseen. Majakkasaarella yksi tärkeimmistä tehtävistä onkin kyyhkysistä ja niiden mukana tulevista viesteistä huolehtiminen. Zemin matkakumppani Thom hallitsee kyyhkyset, ja yllätyksekseen Zemikin alkaa pitää linnuista, Hän jopa salaa nimeää niitä, vaikka ne on pelkästään numeroitu. Hän alkaa myös pitää Thomista, jota on aiemmin nimittänyt tylsäksi. Tylsyys muuttuu tuttuudeksi ja turvallisuudeksi.

Thom katsoo sormieni liikettä. Kerron hänelle totuuden, jos hän kysyy miten minusta on tullut sitoja. Mutta ei hän kysy. Hän vain seuraa työtäni vaiti, ojentaa säikeen kun edellinen on kiinni ja antaa hiljaisuuden puhua välillämme. (s. 123)

Kirjassa vilisee mielenkiintoisia hahmoja, kuten Zemiä aluksi dissaava Ines, hänen veljensä Saz, majakkasaaren johtohahmo, ja Zemiä ahdisteleva Ola, joka kuitenkin ottaa opikseen ja katuu tekoaan. Henkilöhahmot jäävät kuitenkin kehityksessään puolitiehen, ymmärrettävää kyllä. Zemin mystinen isoveli Jesber on mukana taustalla koko tarinan, vaikka hän esiintyy kirjassa varsinaisesti vain  alussa lähettäsessään siskonsa Thomin kanssa matkaan. Hän lupaa tulla perässä löydettyään kadoksissa olevan tyttöystävänsä Jaden, ja Zemi odottaa veljeään saapuvaksi joka päivä.

Zemin ikää ei missään vaiheessa suoraan mainita, mutta hän kuitenkin mainitsee saavuttaneensa jo täysi-ikäisyyden, joten veikkaisin hänen olevan jo parikymppinen - ellei sitten kirjan maailmassa täysi-ikä tule täyteen jo aiemmin. Hän puhuu myös Thomista miehenä, ei poikana, joten päähenkilöiden iänkin puolesta uskon tämän kirjan olevan suunnattu enemmän nuorille aikuisille kuin varhaisteineille.

 Yllätyin, miten hienon tarinan ja toimivan juonenkaaren Waris on saanut mahdutettua näin ohueen kirjaan. Koska turhille täytesivuille ei ole tilaa, kirjaa on mukava lukea ja mielenkiinto säilyy koko kirjan ajan. Surettaa silti, ettei henkilöihin pääse syventymään sen paremmin, ja loppu tulee ihan liian nopeaa. Joskus kuitenkin napakka scifipläjäyskin on paikallaan, eikä kaikista tarinoista tarvitse tehdä trilogioita. Lukemisen jälkeen jäi jäljelle silti hienoinen harmistus ja nälkä tietää asioista lisää, kuten Koneen hallitsemasta yhteiskunnasta ja henkilöhahmoista. Kirjan tarkkaan rakennettu, vaikkakin epämääräinen maailma jäi kuitenkin pitkäksi aikaa mieleeni.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko Saari)
Oksan hyllyltä
Evarian kirjahylly
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirsin kirjanurkka

Vedenkehrääjä: Helena Waris. Otava 2018. (Kone #2)

Kansi: Sami Saramäki

"Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Paluu Linnunsitojan jännittävään tarinaan.

Saz on päätynyt majakkasaarelta, konevastarinnan tukikohdasta meren taakse Ammabariin. Etsiessään ystäväänsä hän joutuu matkalle läpi sekasortoisen mantereen, jonka vesivarannot ovat ehtymässä. Hiekkaan hautautuvien kaupunkien ja pakolaisvirtojen keskellä Sazin täytyy valita tulevaisuus, jonka puolesta taistella." (Otava)

Oma arvio: 

Olin ajatellut Wariksen aiempaa teosta Linnunsitojaa itsenäisenä teoksena, ja yllätyin, kun siihen tulikin jatkoa. Vedenkehrääjässä ollaan siirrytty pois majakkasaarelta, Sazin matkassa kuivuudesta kärsiviin rannikkokaupunkeihin. Edellisessä osassa traagisesti siskonsa Ineksen menettänyt Saz matkustaa junalla Maximilianin luo, miehen, jota Sazin lapsi Miu on pitänyt aina oikeana isänään. Sazilla on mielessään myös Amelii, Miun äiti, joka on menehtynyt. Saz lähtee etsimään Maximiliania päällään mystinen vedenkehrääjän asu, jota ihmiset näyttävät kunnioittavan. Mies joutuu myös ottamaan mukaansa kännykän, vaikka hän onkin konevastainen. Kännykästä ei ole juuri matkalaiselle apua, sillä hän ei osaa käyttää sitä.

Saz saa matkaseuralaisekseen Dillan pakoisen Mariian ja hänen  miehensä siskonpojan Hikon. Saz ei ole alkuun kovinkaan innoissaan seurasta, mutta avautuu Mariialle asioistaan, ja saa tietää Mariian miehen Rodinin olevan konevastarintaliikkeen jäseniä. Saz ei aio kuitenkaan muuttaa matkasuunnitelmiaan, vaan jättää Mariian ja Hikon kotikaupunkiinsa ja jatkaa eteenpäin.

Mutta minä en voi muuttua konemyönteiseksi, en koskaan!

Olen elänyt koko elämäni vastustaen ihmisen kaikenlaista kahlitsemista. Koneet kammottavat minua, niiden alaisuudessa ihmisistä tulee tahdottomia, älynsä ja ilonsa sammuttaneita partikkeleja. Haluan elää vapaan taivaan alaa päättäen tekemisistäni, en lukittautua katsomaan mitä Kone minulle tarjoaa.

En koskaan alistu, en ikinä! (s. 113)

Sazin tarina tuo toisen näkökulman koneisiin, joita on siis suunnitteilla myös merenrantakaupunkeihin. Hän tajuaa, ettei kaupungeissa ole asiat kovinkaan hyvällä tolalla. Merien saastumisen vuoksi vedenkehrääjiä tarvitaan kipeästi, mutta hekään eivät pysty ihmeisiin. Saz joutuu ristiriitaisten tunteiden eteen kohdatessaan Ameliin aviomiehen Maximilianin ja kuullessaan totuuden Ameliin kohtalosta. Mukana roikkuva Mariia ja hänen miehensä luotsaama konevastarintaliike hämmentävät lisää Sazin pyrkimyksiä. Onko koneiden tulo sittenkin välttämättömyys?

Vedenkehrääjä on hyvin tiukkaan pakettiin huolellisesti pakattu tieteisfantasiatyyppinen tarina (vaikka se dystopiaksikin on määritelty). Se on kaksoisluokiteltu nuorten että aikuisten puolelle, ja soveltuukin haastavuutensa takia parhaiten nuorille aikuisille ja sitä vanhemmille. Ensimmäinen osa Linnunsitoja on minusta hiukan kiehtovampi kuin tämä aavikkohenkinen Sazin matkakertomus. Olisin kaivannut hiukan keveyttä tarinaan, joka on nyt hirveän synkkä ja raskas lukea. Tarinan sisään pääseminen on haastavaa, sillä maailmaa ei avata tässäkään osassa rautalangasta vääntäen.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Jäänvartija: Helena Waris. Otava 2019 (Kone #3)

 Kansi: Sami Saramäki

"Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat.

Vastarinnan kukistumisen jälkeen Thom on jatkanut elämäänsä Maharin Kuilussa, mutta salatun radioviestin nappaaminen suistaa kaiken raiteiltaan. Thom saa selville, että mantereiden tila on kaikkea muuta kuin vakaa. Kun kaaos leviää, Thomin seurue suuntaa asumattomaan pohjoiseen.

Jäänvartija on Wariksen Konetrilogian viimeinen osa, paluu Linnunsitojan ja Vedenkehrääjän jännittävään tarinaan. Mikä on ihmisten kohtalo Koneiden hallitsemassa maailmassa?" (Otava)

Oma arvio:

Wariksen Kone-trilogia ollut kiehtova, nopeasti luettava trilogia, jonka jokainen osa on vain reilut satasivuinen. Sami Saramäen huikeat kansikuvat tekevät sarjasta vielä houkuttelevamman. Trilogian vahvana teemana on ilmastonmuutos, jota säätelemään on täytynyt kehitellä erityisiä Koneita.

Pidin tosi paljon ensimmäisestä osasta Linnunsitoja, kun taas aavikolle sijoittuva Vedenkehrääjä ei ollut niin kiehtova kuin edeltäjänsä. Jäänvartijassa palataan taas Koneen alaisuudessa toimivaan Maharin Kuiluun, jossa Thom vierailee onnettomuudesta toipuvan Zemin kanssa. Thom seurustelee nyt helikopterikuski Magdan kanssa, joka kuitenkin alkaa aavistella Thomilla olevan muitakin kuin kaverillisia tunteita Zemiä kohtaan.

Aavikolla viime osassa vaeltanut Saz palaa kuvioihin ja paljastaa Thomille konevastaisten tulevat suunnitelmat sulkea kaikki koneet yksitellen. Thom on kauhuissaan - sairaalassa makaava Zemi on pelastettava. Kuilun ulkopuolella olevassa kylässä asuu yllättäviä tuttuja, joiden luona Zemi saa roipua sen aikaa, kun Thom lähtee vaaralliselle matkalle kohti pohjoisen tukikohtaa, jossa pitäisi vielä olla yksi, merkittävä kone.

Myönnän, että Jesber on oikeassa sanoessaan, että elinolosuhteemme olisivat merkittävästi huonommat ilman Konetta, mutta suurin ongelma ja uhka onkin tulevaisuudessa.

Itse Kone.

Pelkään Konetta. Se on paljon älykkäämpi kuin sen rakentaneet ihmiset ikinä. (s. 38)

Jäänvartija on hyvin rakennettu trilogian päätösosa. On ihailtavaa, miten 139 sivuun on saatu tiivistettyä näin paljon kaikkea: kahden eri henkilön (Thomin ja Zemin) vuorottelevat näkökulmat, mukaansatempaavan juonen ja tunnelmaltaan synkän dystopisen maailman, jossa ihmisten tulevaisuus on koneiden varassa. Muuttuneeseen ilmastoon ei oteta sen kummemmin kantaa,vaan se vain on tapahtunut. Se on ihmiskunnan väistämättä otettava vastaan ja sopeuduttava. Kirjassa otetaan myös ovelasti kantaa tekoälyyn ja siihen liittyviin pelkoihin ja uhkakuviin.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Eniten minua kiinnostaa tie

Lisään kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Scifilukuhaasteeseen.

YA-lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

Oma suosikkigenre

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

Popsugar-haasteesta saan merkittyä kohdan:

41. A cli-fi (Climate Fiction) book

Usvasyntyinen-trilogia: Brandon Sanderson

Viimeinen valtakunta - Usvasyntyinen 1: Brandon Sanderson. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2017. (Usvasyntyinen #1)

Englanninkielinen alkuteos (2006): The Final Empire (Mistborn 1). Kansi: Sam Green

"Maailma, jossa pahuus on vienyt voiton.
Veijarikonnien kopla, joka suunnittelee mahdotonta.
Nuori tyttö, jolla saattaa olla usvasyntyisen voimat.

Tuhat vuotta sitten Viimeisessä valtakunnassa käytiin tuhoisa sota. Nyt jäljellä on vain pölyn ja tuhkan peittämää joutomaata, jonka asukkaita kuolematon tyranni Lordihallitsija ohjaa raudanlujalla otteellaan.

Vaikka jokainen vastarinnan kipinä on tukahdutettu, toivo lepattaa pienenä liekkinä. Salaperäisen, usvasyntyisen Kelsierin johtama varasjoukkio on kehittelemässä tuhoon tuomittua suunnitelmaa pahuuden kukistamiseksi, ja puolivahingossa hankkeeseen tempautuu mukaan nuori katujen kasvatti Vin.

Onko toisenlainen tulevaisuus vielä mahdollinen vuosituhannen sorron jälkeen?(Jalava)"

Lukunäyte:  https://kauppa.tietosanoma.fi/WebRoot/Kaupat/Shops/Tietosanoma/MediaGallery/Liitteet/Usvasyntyinen_lukunayte.pdf


Oma arvio:

"Vin, usva on ystävämme. Se kätkee ja suojelee...ja suo voimaa.---" (s. 132)

Minä olen matkannut savun ja tuhkan täyttämässä Luthadelissa koko kesän ajan. Olen seurannut nuoren Vinin kasvutarinaa rosvokoplan kaltoinkohdellusta tytöstä seurapiirikelpoiseksi neidoksi ja täysinoppineeksi usvasyntyiseksi allomantikoksi. Olen hiipinyt uhmakkaan määrätietoisen Kelsierin ja hänen suojattinsa Vinin kanssa usvan seassa, oppinut kaiken metalleista ja niiden polttamisesta kehossa. Olen pelännyt Lordihallitsijaa ja odottanut sydän sykkyrällä, mitä Vinin ja Elend Venturen välillä tapahtuu. Välillä olen tylsistynyt, tai muuten vain jättänyt Luthadelin synkän maailman taakseni ja lukenut valoisempia kirjoja, mutta taas palannut tämän 600-sivuisen fantasiakirjan pariin, joka on jaettu viiteen osaan sekä esi- ja loppunäytökseen. Alussa en meinannut päästä tarinan sisään, mutta kun sinne solahdin, ei ulospääsystä ollut tietoakaan.

Kirjan kartat: Isaac Steward

Erityisen kiitoksen haluan heti alkuun antaa Mika Kivimäelle huolellisesta ja paneutuneesta suomennoksesta. Ainoa asia, mikä minua häiritsi, oli Kelsierin toistuva 'hihitys'. Olisikohan miehelle voinut käyttää jotain muuta sanaa käyttämään naurua, sillä minulle tulee hihittävästä miehestä hiukan michaeljacksonmaiset vibat?

Pidän siitä, miten kirjan päähenkilö, 16-vuotias skaa Vin kasvaa ja kehittyy tarinan aikana. Kun Kelsier puhuu nuoren naisen omaan koplaansa, tällä on alkuun hyvin huono itsetunto, sillä hänen veljensä Reed on pettänyt hänet ja rosvokoplan johtaja kaltoinkohdellut tätä. Kelsier alkaa rakentaa luottamustaan Viniin ja osoittaa tälle, mihin kaikkeen nuori nainen pystyykään. Vin on aina hiukan häpeillyt allomanttisia kykyjään, eli metallin käyttämistä kehossaan, mutta Kelsierin avulla hän huomaa, että hän on kyvykkäämpi kuin uskoikaan - hän on aito usvasyntyinen, joka hallitsee kaikki metallit. Kelsier esittelee Vinille kaikki kahdeksan perusmetallia, sekä kaksi arvometallia, ja miten niitä käyttämällä Vin saa erilaisia kykyjä. Esimerkiksi tinaa polttamalla aistit laajentuvat, teräksellä voi työntää metalleja ja kuparilla voi kätkeä allomantiset kykynsä. Kelsier on löytänyt myös mystisen yhdennentoista metallin, jonka huhutaan olevan Lordihallitsijan tuhoksi, ja jonka vaikutukset ovat vielä tuntemattomat.

Se oli siinä kuin mahtava kulta-aarre. Niin uskomaton voimanlähde, että se venytti hänen ymmärryksensä rajoja. Aina tätä ennen hänen oli pitänyt pihtailla Onneaan, säilyttää sitä varastossa, käyttää sitä säästeliäästi pikku annoksina. (s. 61)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen, sodan runtelemaan postapokalyptiseen maailmaan, jossa aurinko on peittynyt  savun, tuhkan ja pilvien taakse ja kaupunki on hiiltynyt mustaksi. Öisin nouseva usva peittää kaupungin ja pitää pelokkaat asukkaat sisällä, mutta rosvokoplien jäsenet ja usvalaiset lähtevät silloin liikkeelle. He eivät pelkää edes usvahirviötä, jonka kerrotaan vaanivan öisin usvassa ja syövän kuolleiden ihmisten ruumiita.

Päiväsaikaan Luthadel oli mustunut kaupunki, tuhkan ja punaisen auringonvalon värjäämä. Se oli ankara, ehdoton ja painostava.

Öisin usva nousi kuitenkin pehmentämään ja hämärtämään kaikkea. Ylhäisaateliston linnoitukset muuttuivat aavemaiseksi, sumun seassa häämöttäviksi varjokuviksi.Usva näytti muuttavan kadut kapeammiksi, ja jokaisesta läpikulkutiestä tuli autio, vaarallinen pikkukuja. (s.89)

Luthadelin kaupungissa pelätään ja palvotaan myös Lordihallitsijaa, jonka tiedetään olevan kuolematon ja pitävän hallussaan suurimpia atium-varantoja. Atium on yhdeksäs metalli, joka antaa taistelutilanteissa mahtavimman kyvyn: kyvyn nähdä vastustajan seuraavat liikkeet.

Tarinassa seurataan Vinin soluttautumista Luthadelin seurapiireihin kuvitteellisena Valette-neitinä. Terrisläinen palvelija Sazed, joka tunnetaan muistojen ja tietojen säilyttäjänä, opastaa Viniä ryysyläisestä neidoksi. Vin huomaa alkavansa nauttia kauniista vaatteista, juhlista ja erityisesti erään nuoren aatelissukuisen Elend Venturen seurasta. Kelsier ja Saze kuitenkin yrittävät hillitä Viniä, sillä hänen tehtävänään on vain soluttautua juhlien juorupiireihin ja välittää Kelsierin koplalle tietoja ministeriön aikeista. Kelsierillä kumppaneineen kun on suuret suunnitelmat pelastaa viimeinen valtakunta syöksemällä Lordihallitsija vallasta.

Pidän itseäni periaatteen miehenä. Mutta kukapa ei pitäisi? Olen huomannut, että kurkunleikkaajakin pitää tekojaan tavallaan moraalisina. (s. 23)

Kirjan vahvana teemana on  erilaisuus ja eriarvoisuus. Skaa-väestö on Viimeisessä valtakunnassa orjien asemassa, eikä ylhäisö pidä heitä tarpeeksi älykkäinä ihmisinä kunnioittaakseen heitä. Ylhäisömiehet saavat esimerkiksi valita sopivan skaa-naisen, raiskata tämän ja sen jälkeen nainen tapetaan. Terrisin valtapiirissä asuvat terrisiläiset taas osaavat varastoida voimaa metalliin, esimerkiksi käsirenkaisiin tai korvakoruun. Heitä pidetään usein ylhäisön palvelijoina. Kun Vin tutustuu Elendiin, hän joutuu käymään tämän kanssa keskusteluja skaa-väestöstä paljastamatta omaa alkuperäänsä. Elendin ihmettelyistä käy ilmi tyypillinen tietämättömyys skaa-väestön kyvyistä ja siitä, että he ovat loppujen lopuksi yhtä älykkäitä ihmisiä kuin muutkin. Toinen vahva teema on uskonnot ja miten ne vaikuttavat kansojen valtasuhteisiin, periaatteisiin, ihan kaikkeen. Sazed on säilyttäjänä perillä kaikista menneistä uskonnoista, ja kertoo toisinaan niistä Vinille ja Kelsierille.

Kukaan heistä ei kyennyt näkemään Viniä, he näkivät vain kasvot, jotka hän oli pukenut ylleen - kasvot, jotka hän halusi heidän näkevän. He näkivät lady Valetten. Aivan kuin Vin ei edes olisi paikalla.

Aivan kuin...hän olisi piilossa suoraan heidän silmiensä edessä. (s. 209)

Kirjan juoni etenee kohti eeppistä lopputaistelua, jossa Vin saa osoittaa kykynsä ja älykkyytensä. Ikäviltä menetyksiltä ei voi välttyä, mutta tässä kirjassa epäonnistumiset kääntyvät voitoksi. Olen vielä pitkään tämän kirjan maailman lumoissa, joka on rakennettu erittäin elävästi - voin aistia kaupungin pimeyden, usvan ja tuhkasateet. Vin on hyvin samaistuttava, vaikeuksien kautta voittoon selviävä nuori sankaritar, joka on yhtä aikaa rohkea ja epävarma. Hän etsii omaa paikkaansa, ja löytää sen lopuksi. Kelsier ja muut rosvokoplan jäsenet opettavat Vinille todellista luottamusta ja ystävyyttä. Vinin ja Elendille välille olisin toivonut hiukan enemmän kipinää, sillä heidän kohtaamiset jäävät melko vaisuiksi.

Kirjan teemat sopivat fantasiakehyksistään huolimatta myös tähän päivään ja maailmaan. Tämä on nautittava fantasiateos nuorille ja aikuisille!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Juha) 
Tip Top NippaNappa
Taikakirjaimet
Kirjaneidon tornihuone
Pauline von Dahl
Nörttitytöt (Pauliina P.)
Hyllytontun höpinöitä

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen.

Ylenemisen kaivo - Usvasyntyinen 2: Brandon Sanderson. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2018. (Usvasyntyinen #2)

Englanninkielinen alkuteos (2007): Mistborn: The Well of Ascension. Kansi: Sam Green

"Kelsierin kopla teki sen minkä piti olla mahdotonta: päihitti jumalan kaltaisen tyrannin, Lordihallitsijan, jonka valta oli kestänyt tuhat vuotta. Nyt Viimeisen valtakunnan tuhkista täytyy rakentaa uusi, terve yhteiskunta. Tehtävä on uskottu Vinille ja Elend Venturelle – katulapselle, josta on tullut valtakunnan voimakkain usvasyntyinen, ja idealistiselle aatelisnuorukaiselle, jonka pitäisi nyt hallita kuninkaana.

He eivät ole päässeet edes vauhtiin, kun kolme eri armeijaa hyökkää. Kun piiritys kiristyy ja tilanne käy tukalaksi, hitusen toivoa tarjoaa muinainen legenda. Mutta vaikka Ylenemisen kaivo osoittautuisi todeksi, kukaan ei tiedä missä se on tai millaisia voimia siinä piilee.

Alkaa näyttää siltä, että Lordihallitsijan kukistaminen olikin helppo osuus. Todellinen haaste on selvitä sen seurauksista." (Jalava)

Oma arvio:

Minulla oli hieman samankaltaisia käynnistymisvaikeuksia tämän Usvasyntyinen-trilogian kakkososan Ylenemisen kaivo kanssa kuin ensimmäistä osaa (Viimeinen valtakunta) lukiessani. Siinä missä nautin avausosan tiimellyksessä tapahtuneesta Vinin muuttumaleikistä katuvarkaasta ylhäisönaiseksi ja hänen ja Elendin rakkauden liekkeihin leimahtamisesta, nyt alku tuntui laahaavan. Elendin ja Vinin romanssi tuntui elähtäneeltä ja Vinin seikkailut ja metallien leimauttamiset usvan seassa eivät tuntuneet nappaavan minua ollenkaan. Hetki meni myös muistellessa, mitä ihmettä viime osassa tapahtui, sillä Usvasyntyinen-trilogian maailma on hyvin mahtipontinen ja moniselitteinen, sekä sen erikoiskykyjä omaavat henkilöhahmot hyvin erikoislaatuisia. Mutta sitten, kun reilut sata sivua oli mennyt minun haukotellessani, kirja imaisi minut taas hämmästyttävään maailmaansa eikä juuri hellittänyt enää.

Mikään ei pelottanut häntä enemmän kuin hänen oma voimattomuutensa. Lapsuudessaan hän oli pitänyt itsestään selvänä, että hän ei kyennyt muuttamaan mitään, mutta Kelsier oli palauttanut hänen itsetuntonsa ja ylpeytensä.

Mihin hän kelpasi, jos ei edes kyennyt suojelemaan Elendiä? (s. 240)

Tarinaan tulee mukaan taas uusia henkilöitä ja erikoisia olentoja. Yksi merkittävimmistä henkilöistä on Terrisiläinen säilyttäjä Twindlyn, joka ottaa hoitaakseen Elendin ryhdittömyyden ja petraa tästä suorasukaisella tavallaan kunnon kuninkaan - asusteita myöten. Vin on selvästi mielissään, kun hänen ponneton miehensä alkaa viimeinkin omaksua kunnon hallitsijan eleitä. Riittääkö se kuitenkaan, sillä kovin moni on valmis syöksemään kuninkaan valtaistuimeltaan. Elendin häijy isä Straff on leiriytynyt joukkojensa kanssa Luthadelin kaupungin liepeille, ja myös pahamaineinen lordi Cett vaanii lähistöllä. Sazed törmää tiedusteluretkellään kaupungin ulkopuolelle kauhukseen erikoisiin, roikkuvanahkaisiin ja jättiläismäisiin kolosseihin, joilla on vain kaksi tunnetta: kyllästyneisyys ja raivo. Nuo tappavat järkäleet ovat osa Straff Venturen suunnitelmaa tuhota Luthadelin kaupunki.

Nämä hahmot olivat syvänsinisiä. Niiden koko vaihteli suuresti: jotkut olivat vain puolentoista metrin mittaisia, toiset kolme metriä tai sitäkin pidempiä massiivisia järkäleitä. (s. 209)

Vin tutustuu sillä aikaa toiseen usvasyntyiseen, Straffin poikaan Zaneen, joka kiinnostuu naisesta ja yrittää vakuuttaa tälle, että olisi parempaa seuraa kuin hänen veljensä, joka ei osaa edes hyödyntää metalleja. Vin alkaa epäillä salaa hänen ja Elendin suhdetta, ja Elendkin aistii tämän, mutta hänellä menee kaikki aika kaupunkinsa pelastussuunnitelmiin. Toisaalla Sazed yrittää tutkia yhdessä Tindwylin kanssa ylenemisen kaivon ja ajan sankarin taruja, mutta kaksikko ei tunnu pääsevän puusta pidemmälle. Heidän välinsä kuitenkin lähentyvät tutkimuksen tiimellyksessä.

Usva näyttää kaiken huipuksi käyttäytyvän epätavallisesti, eli sitä ilmaantuu jo päivisinkin, ja kaiken lisäksi se tuntuu tappavan ihmisiä. Vin aistii usvan seassa olevan jotain, mitä muut eivät näe. Kaiken lisäksi Vinin päässä tuntuu jatkuva, yhä voimistuva allomanttinen syke, ja hän epäilee sen tulevan Ylenemisen kaivolta. Onko hän itse Ajan sankari? Missä tuo mystinen kaivo on, ja uskaltaako Vin kohdata sen? Miten hän pystyy välttämään sen, ettei hänestä tule yhtä kauhea kuin Lordihallitsijasta. Kaiken lisäksi Vinin pitäisi selvittää, kuka kuninkaanlinnassa on mystinen soluttautuja, Kandra, joka pystyy ottamaan ihmisen tai eläimen hahmon.

Usvahenki tarkkaili häntä, kuten aina. Se oli liian kaukana näkyäkseen, mutta hän tunsi sen. Ja hän tunsi jotakin muuta, joka oli usvahenkeäkin voimakkaampi. Se kumea jyskytys, joka kävi voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi. Ennen se oli tuntunut etäiseltä, mutta ei enää.

Ylenemisen kaivo. (s. 558)

Ylenemisen kaivo on hyvin kiehtova, korkealentoinen, moniulotteinen ja mukaansatempaava fantasiateos, kun sille vain antaa aikansa. Henkilöhahmot kehittyvät tai taantuvat omaan tahtiinsa, huikeat käänteet seuraavat toisiaan, mutta silti yhä moni asia jää arvoitukseksi. Vin on aivan huikea nuori nainen, joka osaa myös analysoida omia kykyjään ja sitä, mikä on oikein ja väärin. Hän ei ole mikään hissukka, muttei liian kovapäinenkään.  Elendkin kehittyy tarinan edetessä siitä vässykästä kuninkaankuvatuksesta, mikä hän alussa on, pystypäin kulkevaksi hallitsijaksi. Mielenkiinnolla odotan, miten tarina päättyy, kun trilogian päätösosa Ajan sankari julkaistaan joulukuussa 2018.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Taikakirjaimet

Ex Libris by: Helena

Kirjavinkit (Juha)

Hyllytontun höpinöitä

Samantyylistä luettavaa:

Siri Pettersen: Korpinkehät-trilogia
Erika Vik: Kaksosauringot-trilogia
Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Tiimalasi-trilogia: Gena Showalter

Tiimalasi - Elämä alkaa kuoleman jälkeen: Gena Showalter. Suomentanut Hanna Arvonen. HarperCollins Nordic 2017.

  Englanninkielinen alkuteos (2016): Firstlife.

 
"Kuolema on vain uuden ajan alku...

Sanotaan, että tarinoita kertovat eteenpäin ne, jotka jäävät henkiin. Minä tiedän, ettei se aina pidä paikkaansa.

Minun nimeni on Tenley Lockwood, ja pian minä olen kuollut. Tämä on minun tarinani.

Tenley ”Ten” Lockwood on melko tavallinen 17-vuotias amerikkalaistyttö. Hän on viehättynyt numerologiasta. Hänen perheensä on varakas ja vaikutusvaltainen. Hänellä on ollut ihan hyvä lapsuus. Ten ei tiedä olevansa erikoinen. Hän ei tiedä, että hänen elämänsä olisi hänen syntymäaikansa vuoksi mitenkään erityinen…

Sen hän tietää, että noin vuosi sitten tapahtui jotakin kummallista. Hänet lähetettiin Prynneen. Paikkaa kutsuttiin sisäoppilaitokseksi. Tenin mielestä se on kidutuslaitos tai hullujenhuone. Oliko lähettämisen syynä Tenin pakkomielle numerologiaan? Oliko syynä niskoittelu – se, että Ten kieltäytyi vanhempien ja lähipiirin hänelle esittämästä tulevaisuudesta?

On olemassa Toiselämä, johon nuori astuu 18-vuotiaana. Silloin lapsuuden minä kuolee ja uusi aika alkaa. On olemassa ikuinen totuus, jonka koko maailma hyväksyy. Ensielämä on vain harjoitusta. Ikielämästä kilpailevat verisesti kaksi valtapiiria Troikka ja Myriad – ikiaikaiset viholliset. Molemmat valtapiirit tekevät kaikkensa – keinoja kaihtamatta – saadakseen Tenin puolelleen. Jokaiselle on luotava käsikirjoitus.

Ten tuntee olevansa pelinappula suuressa taistelussa. Hän pakenee. Onko ketään, johon hän voisi luottaa? Ovatko ihmiset ystäviä vai vain henkien kuoria?" (HarperCollins Nordic)

Oma arvio:

Minä kuvittelin tämän kirjan ihan toisenlaiseksi. Osittain se on kirjan kansikuvan syytä, sillä se antoi minulle ihan erilaisen vaikutelman. Odotin sukkulointia kahden rinnakkaistodellisuuden välillä, mutta sainkin hyvin hämmentävän ja vaikeaselkoisen lukukokemuksen. Kirjan alku on hyvin sekava ja tuntuu, että siinä läväytetään kerralla liikaa tavaraa lukijan ymmärrettäväksi ja ratkottavaksi. Minulla meni tosi kauan, ennen kuin aloin ymmärtää, mistä oikein oli kyse. Kirjan takakannen juoniselostus on sen verran kattava, etten sellaiseen tässä arviossani nyt rupea. Keskityn vain siis listaamaan omia näkemyksiäni niin kirjan juoneen, kuin sen kieleenkin liittyen.

 Suurin kirjan kompastuskivi on Showalterin kirjoitustyyli, joka on enimmäkseen tönkköä: hän suosii lyhyitä ja vaillinaisia virkkeitä (esim. yhden sanan lauseita, tai sellaisia, joista predikaatti puuttuu), jotka tehokeinoina ovat ihan käteviä, mutta pitkään toistuessa ne alkavat menettää tehoaan.

Toisessa on viisi pistettä. Toisessa kolme.

Viisi. Meidän aistiemme määrä. Näkö, kuulo, ääni, maku ja haju.

Kolme. Kolminaisuus. Meillä on henki, sielu ja ruumis. (s.  66)

 
Päähenkilö Tenley on kirjan minäkertoja, joka  välissä esittää lukijalle retorisia kysymyksiä. Minä en ole oikein tällaisen tyylin kannalla, vaan haluan etääntyä kertojasta. Lisäksi tätä lukijan osallistamista ei oikeastaan ole enää puolenvälin jälkeen, joten tuntuu hiukan erikoiselta, että tuo tyylikeino on "unohtunut" matkan varrelle.

Hän nauraa minulle, eikö niin? Hän on jopa niin rento, että pyörittää hiussuortuvani sormensa ympärille; mustat hiukset muodostavat kauniin vastakohdan hänen pronssinruskealle iholleen. (s. 69)

Tenley on mieltynyt numerologiaan, ja välillä latelee harvakseltaan esiin tulleiden numeroihin liittyviä uskomuksia ja kaikenlaisia muuta siihen liittyviä asioita. Tämä on ihan hauska lisä tarinaan, mutta tuntuvat harvinaisuutensa vuoksi hiukan irrallisilta juonen kannalta. Jos numerologiaa olisi ollut enemmän, se olisi ehkä ollut toimivampi lisä. Tenleyllä on myös minun makuuni rasittavia sanontoja, kuten hänen lempihuudahduksensa "voi nolla!", joka toistuu melko usein. Ehkä tämä huudahdus kuulostaa paremmalta alkukielellä englanniksi ("Oh Zero!", veikkaisin.) Suomennoksessa on minusta myös tehty muutenki aika erikoisia ratkaisuja, kuten eräiden vartijoiden pilkkanimien kohdalla: Iso, Isompi, Isoin, K-pää jne. Toisaalta, jos nimitykset ovat jo alkukielellä köpöjä, siinä ei suomentajalla ole paljoa tehtävissä. Myös Tenleyn lausumat runot on melko tönkösti suomennettu.

Myriadi kerskailee autonomialla...autuudella...nautinnoilla. ---Troikka puolestaan tunnetaan rakenteellisuudesta...jatkuvasta tutkimuksesta...ehdottomasta yhdenmukaisuudesta.(s. 31-32)

Läpi kirjan ratkaisevin kysymys on se, minkä liittoutuman Ten valitsee: Myriadin, valon puolella olevan liittoutuman, johon hänen vanhempansa häntä kiristävät kidutusten kautta liittymään ja johon hänen hyvä ystävänsä Archie kuuluu; vai Troikan, pimeämmän puolen, johon hänen himoitsemansa Killian kuuluu. Vai pysyykö hän liittoutumattomana, mikä tarkoittaa sitä, että kuoltuaan hän joutuu Moneen Loppuun, joka on ikään kuin kristinuskon Helvetti. Jos Ten valitseen Myriadin, hän saa elää Ensielämänsä jälkeen Ikielämän henkenä, joka asuu hänelle tehdyssä Kuoressa. Ikielämän jälkeen hän kokisi vielä Toiskuoleman, jonka jälkeen hänen henkensä palaisi Sadonkorjuun maahan ja sulautuisi johonkin uuteen, syntyvään henkeen. Jos hän valitsee Troikan, hänen Ensielämänsä on yhtä tärkeä kuin Ikielämä, eikä Toiskuoleman jälkeen enää pääse jatkamaan elämäänsä henkenä. Tämä on ajatuksena kiehtova idea, mutta kirjassa se on selitetty minusta hyvin hämmentävästi ja vaikeaselkoisesti, ja kestää kauan, ennen kuin tätä maailmaa alkaa ymmärtää.

Tenin ja Killianin instarakkaus on välillä ihan kiihdyttävän viihdyttävää lukea, mutta minusta tuntuu hiukan oudolta suhtautua siihen, että Killian on henki Kuoren eli humanoidikotelon sisällä. Hän kuitenkin voi tuntea kuorensa kautta tuntemuksia, mutta siltikään en päässyt sinuiksi ajatuksen kanssa enkä hurmioitunut heidän rakkaustarinastaan. Tenin palvova Killianin ulkokuoren ihailu saa hiukan huvittavia piirteitä, niin jumalallisen kauniiksi hän Killianin kultaisia silmiä ja lihaksia luonnehtii.

Katseeni osuu poikaan, jota en ole nähnyt koskaan ennen ja voi vau. Okei. Hän. On. Upea. Ei sillä, että välittäisin kauniista kasvoista. Kauneus voi piilottaa hirviön taakseen.Mutta minä en liioittele sanoessani, että hän on kuin elävä mainos jokaisesta unelmapoikafantasiasta, joka jokaisella universumin tytöllä on ikinä ollut. (s. 54)

Minä etsin Killiania ja löydän hänet helposti, kun hän nousee seisomaan. Meidän katseemme kohtaavat. Hän on isompi kuin muistan. Niin kuin tosi iso. Lihaksilla ladatun iso. Sellaisilla lihaksilla, joita löytyy kuntosalilta vasta vuosien treenauksen jälkeen. (s. 112)

Tenin ja Archien välillä taas tuntuu olevan syvä ystävyys, enkä löytänyt vahvoja kolmiodraaman aineksia, vaikka Archien ja Killianin keskinäinen vihoittelu saattoi toki juontaa juurensa muustakin kuin heidän vastakkaisista liittoutumistaan. Ten ei kuitenkaan näe ketään muuta kuin Killianin (ja hänen lihaksensa.)

Vaikka nyt alun marmatuksistani voisi päätellä, etten löytänyt kirjasta juuri mitään hyvää, näin ei ole. Kirjan juoni on lopulta melko kiintoisa ja luo jatko-osille potentiaalia rutkasti. Killianin ja Tenin rakkaus saanee jatkossa uusia haasteita. Kirja viihdyttää, kun sen sisälle pääsee (eikä välitä häiritsevistä kieliseikoista.) Kirjan loppu päättyy eeppiseen lopputaisteluun, jossa menetetään henkiä ja tehdään tärkeitä ratkaisuja. Minkä liittoutuman Ten valitsee? Kannattaa lukea ja selvittää se itse, mutta suosittelen antamaan kirjalle aikaa selittää itsensä, sillä kaikki ei avaudu ihan heti alkumetreillä.

Sarjan toinen osa Samaa verta ilmestyy tämän vuoden (2017) lopussa.

Arvosanani 3-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Osallistun tämän kirjan kannella keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, joka on Sivutiellä-blogin Sirrin pitämä. Analysoin haasteeseen valitsemani kansikuvat yhteispostauksessa elokuun lopulla.

Tiimalasi muissa blogeissa:

Lukunurkka


Samantyylistä luettavaa:

Hopea-sarja: Victoria Aveyard
Rising Moon -sarja: Sarianna Suorsa

Viillot: Veronica Roth

Viillot: Veronica Roth. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Carve the Mark. Kansikuva Jeff Huang. Kannen suunnitellut Joel Tippie.

"Cyralla on erityislahja, joka tuottaa hänelle kipua, mutta antaa myös pelottavan voiman – ja hänen tyranniveljensä käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen.

Myös Akosilla on erikoinen lahja. Kun hänen ja Cyran kohtalot risteävät, heillä on vain kaksi vaihtoehtoa: auttaa toisiaan tai tuhota toisensa. (Otava)"

Oma arvio:

Hiljamo Thuvhelaisten tärkein jääkukka. Kirkkaanpunainen hiljamo on laimentamattomana myrkyllinen. Laimennettuna käytetään kipulääkkeennä ja päihteenä.


Pyörre Luonnonilmiö, joissain tapauksissa myös uskonnollinen symboli. Näkymätön voima, joka antaa ihmisille kykyjä ja joka voidaan kanavoida alusten, laitteiden, aseiden ym. virranlähteeksi.(s. 425-427)

Olen hehkuttanut Veronica Rothin Outolintu-sarjaa lähes niin kauan, kuin blogini on ollut pystyssä, joten halusin oikein kovasti saada jälleen luettavakseni yhtä ahmittavan teoksen. Tiesin jo ennalta, että dystopia tämä Rothin uutuus ei olisi, mutta kovasti kyllä hämmennyin alettua lukemaan Viillot- romaania. Tähän kirjaan ei todellakaan ole helppoa päästä sisälle, ja ensimmäiset sata sivua meni ihmetellessä ja hämmästellessä, kunnes aloin hieman päästä vihille, mistä kirjan juonessa ja tarinassa on kysymys.

Shotetlaiset olivat käyneet vaelluksella kerran kaudessa niin kauan kuin kansamme oli ollut olemassa. Otega oli selittänyt kerran, että vaellus oli ikivanha perinne, kun taas kierrättäminen oli tullut mukaan myöhemmin. Samassa rituaalissa yhdistyi siis vanha ja uusi, menneisyys ja tulevaisuus. Mutta olin kuullut isän sanovan katkeralla äänellä, että me "elimme toisten planeettojen jätteillä." Isä se osasi aina tehdä asioista raadollisia. (s.39)

Akos ja hänen veljensä Eijeh asuvat jääkukkien ja höyhenheinien valtaamalla Thuvhen planeetalla. Heidän äitinsä on Oraakkeli, joka osaa ennustaa tulevaisuuden, mutta häneltä jää kuitenkin varoittamatta perhettään kohtaavasta uhasta: Akos ja Eijeh siepataan, koska he kuuluvat harvinaiseen kohtalonkantajien sukuun. Tässä välikohtauksessa myös perheen isä saa surmansa. Akos ja Eijeh kuljetetaan vangeiksi vauraalle Shotet-planeetalle, jota hallitseen häikäilemätön nuori mies Ryzek.

 "---Hänen miehensä sanoivat minua "Ryzekin ruoskaksi", veljeni kidutusvälineeksi, ja totta tosiaan, hän katsoi minua samalla tavalla kuin olisi katsonut jotain hyvin vaikuttavaa asetta. Olin hänelle vain sapeli." (s.79)

Ryzekin sisar Cyra on tarinan toinen päähenkilö, hallitsijaperheen tyttö, jonka kyky - ja samalla vitsaus - on kipu. Koska hän voi siirtää kipunsa muille, Ryzec käyttää häntä hyväkseen kiduttaessaan kutakin Shotetlaista. Cyra inhoaa itseään ja veljeäään tämän takia, muttei uskalla kieltäytyä, kaikkein vähiten sen takia, että Ryzekillä on siskostaan tietoa, jolla hän voi kiristää tätä. Kaiken muuttaa kuitenkin vanki Akos, jonka kyky on kumota muiden kyvyt - ja näin ollen myös poistaa Cyran kyky kosketuksen kautta. Ryzek säälii siskoaan sen verran, että antaa Akosin hänen henkilökohtaiseksi apurikseen ja kivunlievittäjäkseen. Akos ja Cyra alkavat kuitenkin ystävystyä muutenkin, ja valmistavat pian yhdessä uni- ja kipulääkkeitä hiljamosta. Cyra opettaa myös Akosia taistelemaan.

Juonikuviosta riittäisi selitettävää toki paljon enemmän, mutta se ei ole tarkoitukseni. Kuten alussa mainitsin, juonen mukana pysyminen vaatii lukijalta paljon keskittymistä, ja välillä minua turhautti, kun tuntui, että kaikkea oli jo liikaa. Toisaalta nautin lukea hyvin paljon Shotetlaisten planeettavaelluksesta sekä Akosin ja Cyran välien lämpenemisestä. Pidän siitä, miten Cyra ja Akos muuttavat toisiaan: Cyra löytää itsestään herkkyyden ja oppii vastustamaan veljeänsä (ja täten arvostamaan itseään) sekä Akos rohkaistuu menettämättä silti vahvaa omaatuntoaan ja herkkyyttään.

"Pyörre on aina vahvimman värinen ja kirkkain meidän planeettamme kohdalla", sanoin Akosille hiljaa. "Shotetlaisen legendan mukaan se kietoutuu ympärillemme kolmesti - juuri siksi esi-isämme päättivät asettua tälle planeetalle. Mutta pyörteen voimakkuus vaihtelee muiden planeettojen kohdalla, se valaisee yhden toisensa jälkeen ilman mitään havaittavaa logiikkaa. Kerran kaudessa me antaudumme sen vietäväksi, laskeudumme ja pengomme." (s. 105)

Kirjassa mainitaan useasti pyörre ja pyörrelahja, mutta minulle niiden merkitys jäin hieman pimentoon. Niihin liittyi jotain uskonnollista, mutta kaikki siihen liittyvä ei täysin välittynyt.  Kirjan nimi viittaa Shotetlaisten tapaan viiltää käsivarteensa musteella kyllästetty viilto jokaisesta tappamastaan ihmisestä. Viillot onkin minusta monin verroin raadollisempi kuin Outolintu-trilogian kirjat.

Viillot ei ikävä kyllä ollut minulle silti täydellisen ahmittava kirja, mutta siinä on toki nautittavat hetkensä.  Tieteisfantasia on minulle uusi genretuttavuus, jota minun pitää vielä sulatella. Hienoa kuitenkin, että Roth on kehitellyt Outolintu-trilogian jälkeen täysin toisentyyppisen maailman. Elämä ja juonittelu kuvitteellisilla planeetoilla ja avaruudessa ovat kiehtovaa luettavaa. Kirja päättyy hämmentävästi Ryzekin paljastukseen ja jäin miettimään, kaavaileeko Roth tähän mahdollisesti jatkoa?

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Viillot muissa blogeissa:

Hallittu hysteria 

Samantyylistä luettavaa: 

Rising Moon -sarja: Sarianna Suorsa 

Tähtiviima: Shimo Suntila

Hopea-sarja: Victoria Aveyard

___________________________

Lisään tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 

49. Vuoden 2017 uutuuskirja