Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita: Mikko Toiviainen

 Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita: Mikko Toiviainen. Otava 2020

 

"Tappavia sähköposteja, pahoja koneita, pelejä joita ei kannata pelata, käyttäjiä joille ei kannata vastata somessa.
Kokoelma internet-ajan urbaanilegendoja, kauhutarinoita ja karmivia myyttejä. Hiuksia nostattavia kertomuksia nykyajan leirinuotioilta."(Otava)

Lukunäyte: https://issuu.com/otavankirjat/docs/pime__peili_lukun_yte_001-012

Oma arvio: 

Mikko Toiviainen arveli Helsingin kirjamessujen haastattelussaan, että tulevaisuudessa suosittaneen lyhyttä tarinamuotoa nuortenkirjallisuudessa. Tällaista muotoa hän esittelee myös uudessa kauhukokoelmassaan Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita hyvin toimivasti. Kauhutarinat ovat toki toimineet kautta aikojen lyhyinä novelleina, ja Toiviainen kertoi haastattelussaan itsekin lukeneensa nuorena taskulampun valossa esimerkiksi Pirkko-Liisa Perttulan kauhutarinakokoelmia. Kauhukirjallisuus kiehtoo varhaisnuoria ja nuoria lukijoita, ja Toiviaisen mukaan tällaiset teokset tukevat nuorten turvallista pelkäämisen tarvetta. 

"Minä täällä", sanoi  tumman hahmon tuttu kylmä ääni. "Miksi sammutit valot? Luuletko, etten minä näe pimeässä?" ("Facetime" s.24)

Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita sisältää 25 lyhyttä, muutaman sivun mittaista kauhutarinaa, joita kaikkia yhdistää nykymaailman ja tulevaisuuden teknologia. Kauhun ainekset liittyvät siis kaikeen siihen, mitä teknologia ja virtuaalitodellisuus voi aiheuttaa: on kamalia TikTok-videoita, liiankin älykäs Apple iCar -älyauto, Pokemon Go -pelin mustempi versio Pokemon Black, identiteettivarkauksia ja Netflixin pelottavampi versio Netflix Snaff. Joissakin tarinoissa teknologia ja sovellukset ovat tärkeässä roolissam, vaikkakaan eivät kauhun aineksena. Esimerkiksi novellissa Wilma-merkinnät Eetu-nimisen pojan kohtalo selviää Wilma-merkintöjen kautta. Myös monia ihmisille arkipäiväisiä asioita, kuten deja-vu-kokemus, on selitetty uudella, kammottavalla tavalla. 

Et voi lopettaa pelaamista. Peli on pelattava loppuun saakka. ("Delfoi tietää kaiken", s.77)

Kauhukertomukset jättävät aika paljon lukijan mielikuvituksen varaan. Pidän juuri siitä, että novelli loppuu hieman hämmentäväksi, jolloin itselle jää tilaa selittää asiat - joko parhain päin tai pahimmalla tilalla. Sillä tavalla novellit ovat myös juuri sitä turvallista kauhua, kun kaikkea ei läväytetä silmille valmiina, vaan lukijan oma mielikuvitus saa täydentää tarinan itselle sopivalla tavalla. Siksipä uskallan antaa kokoelman seuraavaksi pian 11-vuotiaan, kauhusta kiinnostuneen poikani luettavaksi. Pääsääntöisesti suosittelisin novelleja kuitenkin 12-14-vuotiaille.

Tip tip tip.

He tuijottivat häntä.

He tuijottivat ja nauroivat.

Tuijottivat.

Ja nauroivat. ("Netflix Snaff", s. 133)

Toiviainen on jatkojalostanut osan novelleista netin syövereistä kaivetuista tarinoista, joiden alkulähteet hän mainitsee kirjan lopussa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

Lisään tämän kirjan viimeisenä osallistumisenani Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

Sensored Reality -trilogia: Anders Vacklin & Aki Parhamaa

Beta. Sensored Reality 1: Anders Vacklin & Aki Parhamaa. Tammi 2018. (Sensored Reality #1)

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

"Oletko koskaan lentänyt lohikäärmeen selässä, pomppinut parkouria katolta toiselle tai iskenyt nyrkin samuraihaarniskan läpi?

Tervetuloa vuoteen 2117. Ilmastonmuutos ja merenpinnan kohoaminen ovat todellisuutta. Mereen vajonneesta Helsingistä, Pohjolan Venetsiasta, on tullut peliteollisuuden mekka ja videopelaamisesta elämäntapa.

Kun 16-vuotiaan Bugin isä yllättäen menehtyy, hän joutuu muuttamaan Meri-Tokiosta äitinsä vanhaan kotikaupunkiin Helsingin kaupunkisaareen. Kapinallinen ja itsepäinen tyttö viettäisi päivät mieluummin pelikonsolillaan kuin uudessa koulussa, jossa kaikki menee pieleen ensi hetkestä alkaen. Bugin elämä muuttuu, kun animoitu videopeli-lohikäärme kutsuu hänet betatestaajaksi keskiajan Japaniin sijoittuvaan ninjapeliin. Uhkarohkea Bug ei voi vastustaa kiusausta. Hän vetää ylleen uuden sukupolven pelipuvun ja löytää itsensä maailmasta, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Pelissä Bug kohtaa ninja-sensein, joka opastaa häntä tiellä salamurhaajaksi. Sensorein varustettu puku saa henkeäsalpaavan seikkailun tuntumaan siltä kuin se olisi todellisuutta - kunnes se yllättäen onkin. Bugin suurmestarilta omaksuma kurinalaisuus ja taistelutaidot tulevat kipeästi tarpeeseen, kun arki- ja virtuaalitodellisuus kammottavalla tavalla sekoittuvat..." (Tammi)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789513196356_lukun.pdf

Oma arvio:

Sain luettavakseni ennakkoon tämän kirjan pdf-muodossa ennen varsinaista julkaisupäivää, joka on siis tällä viikolla. En ole innostunut e-kirjoista, mutta oli mukava huomata, että voin ehkä silloin tällöin lukea kirjan myös sähköisessä muodossa. Mutta nyt itse asiaan...

"Et tarvitse enää ohjainta, sillä ohjain olet sinä." (s. 64)

Beta. Sensored Reality 1 aloittaa nuorille, noin yläasteikäisille suunnatun trilogian, jossa seikkaillaan suurimmaksi osin virtuaalisessa pelimaailmassa. Kirjan kehystarinassa päähenkilö, puoliksi japanilainen Minako eli Bug muuttaa veden valtaamaan Helsinkiin, äitinsä synnyinkaupunkiin, ja tulee huomaamaan, ettei häntä oteta uudessa koulussa ihan avosylin vastaan. Hän joutuu kahnauksiin heti ensimmäisenä päivänä ylimielisen Jaden ja hänen porukkansa kanssa, jotka tunnetaan voittamattomina mustan vyön taistelijoina. Lisäksi koulun rehtori ottaa lintsaamiseen taipuvaisen tytön heti puhutteluunsa. Koulunkäynti ei ole pelaamisesta kiinnostuneen Bugin prioriteetti. Bug uppoutuu joka päivä niin pelien maailmaan, että joko unohtaa mennä kouluun tai myöhästyy sieltä roimasti

Oppilaiden zombimaisuus ehkä kertoo hyvin sen, miksi arvostan pelaamista koulua enemmän. Jopa zombipeleissä on enemmän energiaa ja aivotoimintaa kuin täällä. Videopelissä voin vierailla antiikin Kreikassa ja keskustella leikisti Aristoteleen kanssa. Videopelissä voin tehdä fantastisen matkan avaruuteen tai oppia kirurgiaa suorittamalla itse leikkauksen ilman että kenellekään käy oikeasti huonosti. Tämänkaltainen koulu sen sijaan tekee oppimisesta tylsää ja vaikeaa. (s. 31)

Kirjan tulevaisuuden Helsingin ihmisten elämä pyörii hyvin pitkälti virtuaalisen teknologian ympärillä. Teknologia näkyy myös Bugin kotona -  he esimerkiksi hommaavat asuntoonsa älytapetit, joiden avulla voi luoda kotiinsa vaikkapa viidakkomaiseman, ja tietenkin lukea sähköpostinsa näppärästi virtuaaliälyn Ada Lovelacen avustamana. Bugin äiti on sattumoisin suuren pelifirman, Realdream Interactive Studiosin johtaja, ja kannustaa tyttöään pelaamaan. Pian on ilmestymässä kaiken mullistava Next Level, joka on RIS:in salainen projekti.

Kuva: Pixabay

Bug pääsee sattuman kaupalla erikoisvalmisteisen Sensored Reality -pelipuvun avulla opettelemaan ninjasoturin taitoja kaikkine aistimuksineen Shadow Warriors II -pelissä. Ningon-niminen lohikäärme auttaa taitavaa Bugia eteenpäin keskiajan Japaniin sijoittuvassa pelissä, missä Yoshiro-niminen suurmestari neuvoo ja opastaa häntä ninjaksi. Kuvaukset Bugin seikkailuista virtuaalimaailmassa ovat hyvin kiehtovia ja tarkkaan rakennettuja (joskin minä huomaan välillä pitkästyväni pitkistä pelikohtauksista.) Samalla lukija saa tietoa keskiajan Japanista.

”Tämä on vain peli, Bug”, toistan itselleni neljä kertaa.
Olen väärässä.
Tämä ei ole vain peli.
Tämä on jotain muuta. (s.85)

Minun on hiukan vaikea päästä Bugin pään sisälle, sillä hän ei tunnu tekevän vapaa-ajallaan juurikaan muuta kuin pelaavan: hän ei lue, harrasta liikuntaa, vietä aikaa ystävien kanssa. Dystopisessa Helsingissä ei tunnu olevan tarinan perusteella juuri muuta vapaa-ajanohjelmaa kuin pelit - jopa Bugin opettajat ja rehtori pelaavat. Toisaalta siinä onkin koko kirjan juonen kulmakivi, sillä kun Bug ajautuu uuden pelin ja siihen liittyvän aistimuksia välittävän peliasun betatestaajaksi, pelimaailma tuntuu varastavan kaikki hänen ajatuksensa ja aikansa. Lisäksi hän joutuu hämmennyksiin siitä, missä menee pelin ja todellisuuden raja - se on enää kovin häilyvä. Kirja onkin dystopia siitä, mitä maailma voisi joskus olla, jos digitaalinen kehitys jatkaisi kasvuaan ja siitä tulisi niin olennainen osa ihmisten arkipäivää kuin kirjassa. Tokihan tämä ilmiö on jo nyt nähtävillä, muttei ihan niin kärjistetysti kuin kirjassa. Toisaalta kirjan maailmassa pelit kannustavat kuitenkin peliasuineen liikkumaan, ja Bug hyötyy ninjaharjoittelustaan myös tosielämässään, sillä hänen mielen- ja kehonhallintansa kehittyvät pelaamisen myötä.

Jokin tässä meren valtaamassa kaupungissa tuo mieleeni lauseen, jonka luin kerran jostain: ”Historia alkaa, kun muisti päättyy.” (s.24)

Pidän kovasti kirjan maailmasta, joka keskittyy siis ilmastonmuutoksen ja siitä seuranneen vedenpinnan nousun vuoksi veden alle jääneeseen Helsinkiin. Vain kaikista korkeimmat rakennukset ovat jääneet vedenpinnan ylle, sekä muutamat korkeammat maanpinnan osat. Paikasta toiseen liikutaan vesibusseilla ja -takseilla. Veden vallassa oleva Helsinki on kuvattu niin taitavasti, että minun on helppo elää mielikuvituksessani siellä tarinan henkilöiden mukana. Olisin kaivannut vielä enemmän kuvauksia siitä, millaista elämä vetisessä kaupungissa on - ja millaista elämää mahdollisesti veden alla on. Lisäksi tässä osassa kurkataan myös dystopisen Helsingin yhteiskunnallisesti alempaan yhteiskuntaluokkaan, johon päässee tutustumaan toivon mukaan lisää seuraavissa osissa.

 En ole koskaan pelännyt asettua voimakkaita ihmisiä vastaan. Saatan jännittää ensimmäistä koulupäivää mutta voin silti heittäytyä keskelle hurjia tilanteita, vaikka se tarkoittaisikin mustaa silmää. (s. 39)

Kirjan päähenkilö Bug on rohkea ja utelias nuori, joka yrittää päivä päivältä selvityä isänsä äkillisestä kuolemasta ja rakentaa uutta elämää uudessa kaupungissa. Onneksi hän saa muutaman ystävän koulusta, ettei joudu ihan kokonaan päähänpotkituksi. Pientä romantiikkaakin on ilmassa, mutta se jää hyvin vähäiseksi ainakin tässä ensimmäisessä osassa. Uskon, että tämä kirja  saattaisi kiinnostaa nimenomaan poikia pelimaailmaan painottuvan tarinansa ja seikkaluhenkisyytensä puolesta, mutta yhtä lailla tytöt voivat ottaa tämän omakseen - Bugin tarinaan liittyy paljon muutakin kuin virtuaalisia pelielämyksiä, vaikka hänen elämänsä pyöriikin paljon pelaamisen ympärillä. Kirjan lopussa tiivistyvä jännitys ja käännekohdat saavat odottelemaan jatko-osia.

Beta ei räjäyttänyt tajuntaani, mutta jätti minut uteliaaksi.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Ei vielä muita blogiarvioita

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

29. Kirjassa on lohikäärme

Where Futures End: Parker Peevyhouse

Where Futures End: Parker Peevyhouse. Kathy Dawson Books 2016. Ei suomennettu.

"Five teens.
Five futures.
Two worlds.
One ending.

One year from now, Dylan develops a sixth sense that allows him to glimpse another world.

Ten years from now, Brixney must get more hits on her social media feed or risk being stuck in a debtors' colony.

Thirty years from now, Epony scrubs her entire online profile from the web and goes “High Concept.”

Sixty years from now, Reef struggles to survive in a city turned virtual gameboard.

And more than a hundred years from now, Quinn uncovers the alarming secret that links them all.

Five people, divided by time, will determine the fate of us all. These are stories of a world bent on destroying itself, and of the alternate world that might be its savior--unless it's too late."

Oma arvio:

Olin melko riemuissani, kun näinkin tuore nuorten aikuisten dystopia oli saapunut kirjastomme kokoelmiin (olinkohan peräti itse tehnyt hankintapyynnön tai oululainen bloggaajakollegani, en voi muistaa). Tässä kirjassa vaikutti heti alkuun olevan melko herkullinen asetelma: viisi erillistä tarinaa, rinnakkaismaailma ja virtuaalipelaamista. Olisin siis kovasti, oikein kovasti halunnut tykätä tästä. Mutta toisin kävi.

Kirjan henkilöt jäivät todella etäisiksi minulle, ja se on jo iso harmitus se. Tarinoihin jäi ihan liikaa mystisiä aukkokohtia, joten jäin melkoisen ymmälleni tästä kirjasta.

Ensimmäisessä tarinassa seurataan Dylan nimistä poikaa, josta tulee koko kirjan läpi siellä sun täällä vilahteleva sankari, oikea legenda. Hän on huomannut jo lapsena itsessään eräänlaisen kuudennen aistin ( = Vorpal), jonka avulla hän pääsee toiseen rinnakkaismaailmaan (Other Place), missä odottaa hänen ensirakkautensa Queen Girl. Tuo rinnakkaismaailma on kuvattu fantasiamaailmana, jossa on keijuja, palatseja ja pahoja velhoja. Siihen se jääkin, ja minulle jää todella paljon kysymyksiä, mikä tämän rinnakkaismaailman tarkoitus edes on. Myös Dylanin ja hänen prinsessatyttöystävänsä tarinasta ei kerrota juuri mitään, mutta se jää elämään eräänlaisena satuna, jota kerrotaan lapsille vielä vuosisadan päästä tapahtumista.

Toisessa tarinassa seurataan Brixneytä, joka on aloittanut työskentelynsa Feed Bin  -nimisessä kahvilassa, joka tekee erilaisten henkilöiden näköisiä leivoksia asiakkailleen. Virtuaalitodellisuus on jo valloillaan kaikessa mahdollisessa: kahvilan isot näytöt näyttävät kohtauksia pariskuntien riidoista, suudelmista tms. ja ihmiset seuraavat niitä kuin saippuasarjoja. Kaikilla on omat e-framet, joiden avulla he voivat nähdä samantien tapaamiensa henkilöiden profiilit - elleivät nämä ole toisesta maailmasta tulleita vierailijoita, tarkkailijoita, jotka ovat pelkkiä avataria maan pinnalla. Brixney tutustuu mystiseen kahvilavieraaseen, nuorukaiseen, joka sanoo nimekseen Michael. 

Kolmas tarina kertoo ajasta, jolloin voi myydä elämänsä suuryhtiöiden konseptille (=High-Consept). Eponyn ja hänen muusikkopoikaystävänsä Colen tarina alkaa kauniisti, kunnes he myyvät sielunsa paholaiselle, Microsoft-Verizonille. He ovat tämän jälkeen koko ajan ohjailttavissa: vastineeksi siitä, että yhtiö tarjoaa näille nuorille perheineen hulppeat asumukset ja elintason kaupungissa, heidän on näyteltävä heidän käsikirjoituksensa mukaan. Epony alkaa pian väsyä touhuun ja haaveilee välillä toisesta maailmasta. Toisen maailman henkilöitä on soluttanut joka paikkaan ja heidät tunnistaa eräänlaisista rannekkeista. Kaikki eivät pidä heistä, mutta osa haaveilee pääsystä toiseen maailmaan, sillä tuhon merkit ovat jo nähtävissä ympäri maailmaa.

"You think the people from the Other Place can help us somehow?"

"They can? They have ways of making people see things differently, making people agree. They could help us fix this country"

Neljäs tarina menee minulta suurimmalti osin yli hilseen eikä oikein kiinnostanut minua ollenkaan. Virtuaalikaupungissa elävät Reef ja hänen ystävänsä Olly tolskaavat menemään  virtuaalisilmäsuojat (=goggles) naamallaan ja törmäävät erilaisiin haasteisiin, arvoituksiin ja tehtäviin. Reef on junnannut pitkän aikaa pelitasolla 299, mikä on valtavan huikea suoritus hänen ikäiselleen, mutta hän haluaisi saada 300 rikki. Mukaan kuvioihin tulee Cadence, jonka kanssa Reef avioituu, jotta pääsisi pelissä paremmalle sijalle. Tarinan lopussa kiusallinen virus tekee hallaa Reefille ja hän saa myös tietää totuuden toisen maailman tyypeistä ja heidän aikomuksistaan.

On the first day, you will tell your story. On the second, I will tell mine. On the third, one of us will die.

You will choose who.

Viimeinen tarina on kokoavinaan kaiken, mutta hyvin laimealla ja sekavalla tavalla. En tullut hullua hurskaammaksi, ja tarinan eeppinen loppu ei parantunut ainakaan asiaa. Liian sokkeloinen minun makuuni.

Arvosanani tälle 2,5

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.