Rotukarja: Agustina Bazterrica

Rotukarja: Agustina Bazterrica. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2019

Espanjankielinen alkuteos  (2017): Cadáver Excuisito. Kansi:

"Armoton dystopia yhteiskunnasta, jossa ihmiset syövät toisiaan

Äkillinen virus iskee koko eläinkuntaan. Sen pysäyttämiseksi kaikki eläimet on tapettava ja niiden jäännökset hävitettävä. Vastatakseen ihmisten lihanhimoon hallitus tekee dramaattisen ratkaisun. Se laillistaa ihmislihan tuottamisen, teurastamisen ja prosessoinnin. Ihmiskunta jakautuu kahtia: niihin, jotka syövät, ja niihin, jotka syödään.

Marcos Tejo on Kriegin lihajalostamon päällikkö. Eräänä päivänä hän saa lahjaksi rotukarjaksi luokitellun naisen. Tejo pitää lemmikistään hyvää huolta ja alkaa nähdä ympäröivän todellisuuden uudessa valossa. Kun houkutus sitten ajaa hänet umpikujaan, kaikki säännöt saavat unohtua."(Like)

Oma arvio:

Tämän kirjan luettuani on hiukkasen aikaa pöllämystynyt olo : "Mitä minä juuri luin?" - Kirjan, jossa ihmissyönti on täysin normaalia ja hyväksyttävää; jossa ihmisiä tehotuotetaan ruuaksi; jossa näitä ruuaksi kasvatettuja ihmisiä ei pidetä ihmisinä, vaan karjana, ja heistä puhutaan päinä; jossa syötävää ihmistä voidaan kasvattaa myös omassa kotikellarissa tietyin luvin. Tämän armottomampaa dystopiaa en ole koskaan lukenut, vaikka monenlaisia ihmiskokeita monessa onkin harjoitettu. Tässä kirjassa kaikki on viety astetta pidemmälle. Ihmiset ovat tässä sama kuin meidän nykyinen karjamme - naudat, siat ja kanat, jotka tehotuotantolaitoksissa elävät suuntanansa vain päätyä meidän lihansyöjien patoihin.

Hän ei kutsu sitä erikoislihaksi. Hän käyttää teknisiä  termejä, tekee selväksi, että kyseessä on ihminen, tosin ihminen, josta ei koskaan tule henkilöä vaan pelkkä tuote. Hän puhuu käsiteltävistä päistä, kuorman purkamisalueella odottavasta lihaerästä, tasaiseen tahtiin, säntillisesti toimivasta teurastuslinjasta, lannoitteeksi myytävistä ulosteista ja sisälmyssalista. Kukaan ei saa kutsua teurastettavia ihmisiksi, koska silloin ne voisi nähdä yksilöinä, sen sijaan ne ovat tuote, lihaa ja ravintoa. Tosin hän toivoo, ettei hänen tarvitsisi kutsua niitä millään nimellä. (s. 16)

Kirjan päähenkilö, lihajalostamon päällikkö Marcus Tejo kuljettaa lukijaa erilaisissa yksiköissä, kuten parkitsimossa, jossa tummaihoisen ihmisen nahkaa kaipaillaan eniten, kasvattamossa, jossa jalostetaan erinomaisinta lihakarjaa, lihanleikkaamossa, jonka hemaiseva lihanleikkaaja Spanel saa usein kyytiä Marcukselta, lihanjalostamossa, jossa kaksi uutta työntekijäehdokasta saa saman kierroksen tiloissa kuin lukijakin. Teurastusrituaalit saavat toisen hakijoista lähes pyörtymään, mutta toinen tuntuu nauttivan katselusta hiukan liikaakin. Marcus passittaa miehen heti matkoihinsa, sillä tietää tuollaiset tyypit. Lisäksi Marcus käy vierailulla ihmismetsästäjien luona, jotka siis tilaavat ihmiset omaan raakaan metsästyshuviinsa. Lisäksi lukija saa esimakua lihajalostamon pahimmista vihollisista, raadonsyöjistä, jotka ryöväävät yhden heidän lihankuljetusrekkansa.

Kuinka monta päätä heidän täytyy tappaa kuukaudessa, jotta hän saa isänsä hoidon maksettua? Montako ihmistä heidän pitää teurastaa ennen kuin hän unohtaa, kuinka tuuditti Leota kehdossa, puki pienokaisen,, lauloi tälle laulun ja seuraavana aamuna huomasi lapsensa kuolleen? Kuinka monta sydäntä heidän täytyy pakata laatikoihin ennen kuin tuska muuttuu joksikin muuksi? Hän kuitenkin aavistaa, että kärsimys on ainoa asia, joka pitää hänet kiinni elämässä.

Ilman surua hänellä ei ole mitään. (s. 86)

Marcus on asumuserossa vaimostaan, koska vaimo ei tahdo päästä yli heidän esikoislapsensa traagisesta kuolemasta. Yllättäen lihakasvattamon Gringo lähettää hänen kotiinsa lahjan, rotukarjaan kuuluvan naaraan, jonka Tejo kahlitsee alkuun autotalliinsa. Pikku hiljaa, kun elämän viimeisiä hetkiään viettävän isänsä ainoana välittävänä omaisena (siskoa ei juuri isän hoitokodissa näy) alkaa käydä kovin raskaaksi, Marcus alkaa lähentyä naaraan kanssa, vaikka tämä on ehdottomasti kiellettyä. Etenkin tästä lähtien Marcus alkaa yhä enemmän tuntea inhoa koko lihateollisuutta kohtaan, vaikka pitää sen melko visusti sisässään. Suurinta halveksuntaa hän kokee siskoansa kohtaan, joka raakalaismaisesti syö kotonaan kasvattamasta "päästä" lihapaloja tämän eläessä ja heittäytyy muutenkin pyhimykseksi isän kuoltua. Sanomattakin selvää, että Marcus Tejo itse on kasvissyöjä.

Niiltä poistetaan äänijänteet, jotta niitä on helpompi käsitellä. Kukaan ei halua niiden puhuvan, koska liha ei puhu. Ne kyllä viestivät, mutta vain alkeellisesti. Tiedämme, onko niillä kylmä tai kuuma, perusjutut. (s. 28)

Rotukarja saa vannoutuneenkin lihansyöjän miettimään nykymaailman lihateollisuuden järjettömyyttä. Kirjassa eläimiä vihataan yli kaiken ja ne on lähes tapettu sukupuuttoon niiden levittämän viruksen takia. Marcus Tejo ja moni muukin on kuitenkin sitä mieltä, ettei koko virusta ole koskaan ollutkaan, vaan virus on vain hallituksen keksintö saada ihmiset pelkäämään ja siirtymään ihmissyöntiin, jotta väestönkasvu pysyy aisoissa. Välillä mies käy tyhjässä eläintarhassa muistelemassa siellä käyntejä isänsä kanssa, ja hän vielä muistaa kaikki eläimet. Kohtaapa hän siellä myös villiintyneitä koiranpentuja, mutta niitä hän ei uskalla pelastaa. Tämä kaikki saa hänet kaipaamaan edesmennyttä rakasta koiraansa. Lintuja ei ole saatu tuhottua, ja niiltä kirjan ihmiset suojautuvat sateenvarjoin - mutta ei Marcus tietenkään.

Tämä kirja voi herättää herkemmissä inhoa ja pahoinvointia, mutta samalla se saa miettimään eläinsyönnin etiikkaa. Emmekö me ihmisetkin olla loppujen lopuksi eläimiä, tietoisia sellaisia...

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Maarit)

Älä ota sitä niin vakavasti

Samantyylistä luettavaa:

MaddAddam-trilogia: Margaret Atwood

Olen tällä kirjalla mukana Yöpöydän kirjat -blogin Scifi-lukuhaasteessa.

Lisää kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kirjankansibingosta ruksitan kohdan:

Nainen

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

31. A book written by an author from Asia, Africa or South America

Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys: Ville Hytönen & Marjo Nygård

Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys: Ville Hytönen & Marjo Nygård. Haamu 2019

"Professori Pistrihi on hassu mies. Sininen rusetti, raidalliset sukat ja samettitakki. Hän hääräilee koneidensa kimpussa, nostaa välillä hitsauslasejaan ja kurkistaa ympäröivään maailmaan. Sitten hän jälleen laskee lasit kasvoilleen, sekoittaa asetyleeniä happeen ja hitsaa peltilevyjä toisiinsa kiinni. Millainen maailma professorin työpajassa syntyy? Siinä on sähköä, höyrypunkkia, mielikuvitusta ja tilkkanen dieseliä." (Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=npx5BzVEuaE

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan poikani kanssa.

Lapsille ei juurikaan steampunkkia tehdä, oikeastaan tämä taitaa olla laatujaan ensimmäinen. Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys on luokiteltu lasten kuvakirjoihin, mutta minä laittaisin tämän kyllä lastenkertomuksiin, niin kuin se onkin meidän kirjastossa luokiteltu.  Tarinat ovat sen verran psykedeelisiä, etteivät alle kouluikäiset näistä välttämättä perusta, veikkaisin. Itsekin olin välillä ihan ulalla.

Kirjan ideana on siis hieman vinksahtaneen professorin luoma miniatyyrimaailma, jossa asuu hyvin eriskummallisia otuksia. Kirja koostuu useista tarinoista, joissa pääsosassa on vuoroin eri asukas: viemäriputkissa vipeltävät roottorilapset, jättimäinen, romuista rakennettu robotti Hernhutti, Hullumasiinasta huolta pitävä Kolbarek, hurjat rälläkkäkarhut, tehdaskombinaatin kammottavat hyönteiset, kosmonautti Viiksi-Vitali, jolla kasvaa poskesta pitkä karva, maailman rikolliset Roiberit, kihisemällä nauravat klovnimuorit, kaasuvalojen kummitukset ja patterimopolla ajava Pontus-poika. Kirjan nimihahmo Pistrihin jää siis oikeastaan pelkäksi taustahenkilöksi, pelkäksi kaiken luojaksi.

Hullumasiinan äärelle ei uskaltanut mennä - se ei ollut pelkästään pelottavan näköinen vaan sillä oli paha sielu, sanottiin. (s. 20)

Kirjan tarinat ovat keskimäärin neljä sivua pitkiä, joista yksi sivu on kuvitusta. Nygårdin kuvat ovat kirjan henkeen sopivan vinksahtaneita, mutta olisin kaivannut musta-valko-keltaisen värimaailman lisäksi enemmän värikkyyttä. Tarinat ovat sopivan hassuja, vähän kauhistuttaviakin, mutta tarinoita yhdistää yhteinen tarinalinja.

Tältä näyttävät kähähtelevät klovnimuorit Marjo Nygårdin musta-valko-keltaisissa kuvituksissa.

Poikani sanoo kirjasta seuraavaa: Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys on hauska, hupsu ja kiinnostava kirja. Mielenkiintoisin hahmo on hullumasiinan hoitaja Kolbarek, koska hän on niin hassu. Kirjassa on sopivasti kuvia, jotka ovat hauskoja ja kiinnostavia. Hauskin tapahtuma kirjassa on, kun Viiksi-Vitalilta nyppäistään poskikarva pois. Kirja olisi saanut olla hieman pidempi. Kirjan loppuratkaisu on hyvä, mutta Viiksi-Vitalille olisi voinut kasvaa uusi karva poskeen. Suosittelen tätä omanikäisilleni (9) tytöille ja pojille. En aio itse lukea tätä uudelleen.

Pojan arvosana: 5

Minun arvosanani: 3,5

Yhteisarvosana: 4+

 Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Muissa blogeissa: 

Joukon taideblogi
Kirjan vuoksi

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

37. Pienkustantamon julkaisu

Minna Canth -lukuhaaste ~ Ihmisen kuvia - novelleja: Minna Canth

Ihmisen kuvia - novelleja: Minna Canth. Toim. Minna Maijala. Gummerus 2019. 

 Kannen suunnittelu: Saana-Reeta Meilahti

"Juhlavuottaan viettävä Minna Canth koki kirjailijanroolinsa itselleen kaikkein tärkeimmäksi. Sitä kunnioittaen julkaisemme kirjallisuudentutkija Minna Maijalan toimittaman kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, jotka kirkastavat hänen kirjailijakuvaansa ja riisuvat hänen päältään 175 vuoden pönäkkyyden.

Maijala kertoo kokoelman esipuheessa, kuinka Canthin kertomukset kärsimyksestä pyrkivät tarkoituksellisesti synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he ryhtyisivät vaatimaan yhteiskunnallista muutosta.

Canthin novellit kuvaavat tavallisen ihmisen arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin. Muotidiagnooseja olivat muun muassa melankolia, hysteria ja hermoheikkous. Canth piti aikansa hermostuneisuuden syynä modernin ajan liian nopeaa kehitystä, joka vaati ihmisiltä jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Olemmeko vieläkään oppineet hiljentämään tahtia?" (Gummerus)

Sisältää novellit:

Kuoleva lapsi (1887)

Epäluulo (1891)

Lääkäri (1891-92)

Ystävykset (1890)

Agnes (1892)

Kauppias Roller (1887)

Missä onni? (1895)

Hullu-suutari (ajoittamaton)

Eräänä sunnuntaina (1888)

Oma arvio:

Ihan ensimmäiseksi oikein hyvää  Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Teen tämän postauksen Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteen innoittamana. Tänäö keväänä ilmestyneessä Ihmisen kuvia -novellikokoelmassa on minulle ennestään tuntemattomia novelleja, paitsi aiemmin bloggaamani Agnes, jonka siis jätin tällä kertaa lukematta. 

Kuva: Niina T. / Yöpöydän kirjat

 "Luulen että heistä kovin moni kärsii siveellistä mielivikaisuutta siinä määrässä, ettei heitä voi pitää edesvastauksen alaisina töistään."

"Vaikka ajatuksen juoksussa ei mitään tuntuvaa sekaannusta ilmestyisikään?" (Lääkäri: s.94)

Heti muutaman novellin luettuani minulle kävi selväksi, että mielenterveys on hyvin vahva teema tässä kokoelmassa. Se kulminoituu erityisesti novellissa Lääkäri, jossa tohtori Hammar uskaltaa esittää väitteen, että moni rikollisista kuuluisi ennemmin mielisairaalaan kuin vankilaan. Että joskus rikoksentekijästä ei hetimmiten näe päälle päin, että hän olisi mieleltään sairas, ja olisi sen tähden tehnyt tekonsa. Onko siis oikein vangita tällainen henkilö? Hammar alkaa jopa menettää potilaitaan näiden väitteiden vuoksi. Eräs tapaus häntä erityisesti kiinnostaa: Sohvi Rantala, joka tuomittiin isäntäväeltä varastelusta ja lopulta tuhopoltosta. Sohvi ei osoittanut minkäänlaista katumusta, ja Hammar haluaisi vakuuttua siitä, että Sohvi on mieleltään sairas. Hankala on kuitenkin saada muut sitä uskomaan, sillä mielenterveyden ongelmat ja niiden tunnistaminen ovat vielä tuolloin niin lapsenkengissä. Tämä novelli on mielestäni oivallista pohdintaa siitä, voiko rikoksentekijän todistaa syyntakeettomaksi henkisen vakautensa perusteella.

Missä oli hänen sielunsa? Oliko se lähtenyt pois hänen ruumiistaan?

 Hän oli ilman sielua. Tiesikö kukaan ihminen, kuinka onnetonta oli sieluton elämä?

Saisiko hän koskaan sielunsa takaisin? (Epäluulo: s. 75)

Sairaalloisesta mustasukkaisuudesta kertovat novellit Epäluulo ja Ystävykset. Ensimmäisessä kauppiaan vaimo Elli menee vainoharhaisuudessaan niin pitkälle, että hänen henkinen terveytensä järkkyy ja hän päätyy traagisiin tekoihin ja lopulliseen ratkaisuun. Jälkimmäisessä taas on kyseessä ystävien keskeinen solidaarisuus ja mustasukkaisuus, kun toinen rakastuukin mieheen ja jättää toisen kolmanneksi pyöräksi. Tässä novellissa on kuitenkin ihastuttavan onnellinen loppu.

Ulkona oli pimeätä kuin säkissä, ei nähnyt kämmenen vertaa eteensä.Siinä kävellessä tuntui Rollerista juuri kuin olisi jotain pudonnut hänessä alas ja vajonnut yhä syvemmälle. Päästä se alkoi ja tuntui sydämmeen asti. Siellä ahdisti ja painoi, jäykistyi ja puuttui. Niin raskaaksi koko olento kävi ja elottomaksi kuin kivi. (Kauppias Roller: s. 249)

Lyhyehkö novelli Kauppias Roller on traaginen tarina siitä, miten miehen mielen täyttää tylsämielisyys ja lopulta elämänhaluttomuus. Hänen vaimollaan tuntuu olevan ystäviä ja huvituksia, mutta kauppiasta itseään ei huvita mikään. Loppu on Canthin tyyliin traaginen. Missä Onni? -novellissa pohdiskellaan nimensä mukaisesti onnea ja etenkin sitä, tuoko yltäkylläisyys onnen. Esimerkkitapauksessa kertojan tuntema Hilma pääsee varakkaisiin naimisiin Tampereelle, mutta masentuu juhlavassa elämässään täysin, Myöhemmin, miehensä konkurssin jälkeen Hilma joutuu  elämään köyhästi ja sairaskin hän on, mutta kertojan ihmetykseksi nainen onkin onnellisempi kuin koskaan.

Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut. --- Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi. (Kuoleva lapsi: s. 42)

Loppupään novellit Hullu-suutari ja Eräänä sunnuntaina jäivät minulle vähän vaisummiksi lukukokemuksiksi. Kokoelman avausnovelli Kuoleva lapsi on riipaiseva mutta myös kaunis tarina seitsenvuotiaasta, kuolemansairaasta Eevistä, joka sängyssään odottaa kivun lakkaamista. Sitä odottaa myös hänen äitinsä, jonka sydän on särkyä lapsensa sairastelusta. Minunkin sydämeni särkyy novellin lopussa.

Ihmisen kuvia tarjoaa mukavan valikoiman tuntemattomampia Canthin novelleja. Omia suosikkejani on Lääkäri, Kuoleva lapsi ja Ystävykset. Laajassa esipuheessa kirjan toimittanut Minna Maijala avaa novellien taustoja, se kannattaa myös lukea. Pidän erityisesti myös kirjan hempeäsävyisestä ulkoasusta, joka on Sanna-Reeta Meilahden käsialaa.

Arvosana 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta

Muissa blogeissa:

Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Lisää Minna Canthia blogissani:

Sylvi
Agnes

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

19. Novellikokoelma

Katsokaa miten onnellinen olen: Holly Bourne

Katsokaa miten onnellinen olen: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2019

 Englanninkielinen alkuteos (2018): How do you like me now? Kansi: Sanna Mander

"Tori Bailey on totuuksia laukova menestyskirjailija, joka on innoittanut miljoonia naisia ympäri maailmaa elämään juuri sellaista elämää kuin he itse haluavat. Nyt hän kiertää pitämässä motivointiluentoja ja jakaa somessa inspiroivia viestejä faneilleen. Kaiken lisäksi hänellä on täydellinen, kadehdittava parisuhde.

Mutta Tori on elänyt suuressa valheessa.

Hän ei ole harrastanut pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa seksiä puoleen vuoteen. Tämä ei halua edes keskustella avioliitosta, kun taas kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän kihloihin ja saavan vauvoja. Kun Torin paras ystävä Dee – hänen luottoihmisensä, ainoa joka ymmärtää tätä hulluutta – sitten rakastuu, Tori pelkää jäävänsä yksin jälkeen.

Kun maailma tunkee ennaltamäärättyyn muottiin ja 30-vuotisuuden rajapyykki saa kellon tikittämään kovaa, vaatii kanttia kulkea omaa polkua. Mutta onko Tori tarpeeksi rohkea noudattamaan omia oppejaan?" (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin Holly Bournen YA-kirjoja ja rakastunut hänen humoristiseen, suorasukaiseen ja feministissävyiseen tyyliinsä. Nyt sain käsiini tämän aikuisten oikeasti romaanin, jota hyvin uteliain mielin aloin lukea. Toimiiko Bournen tyyli aikuisille suunnatussa kirjassakin?

"Minusta on vain outoa, ettei kukaan tunnu tajuavan miten laumasieluista tämä koko touhu on." (s.42)

Kirjan nimi kiteyttää hyvin sen, mitä päähenkilön, 31-vuotiaan Torin elämässä on meneillään. Sosiaalinen media määrittää hänen elämäänsä tarkasti. Instagramiin hän ottaa siloiteltuja kuvia elämästään: tässä olen kuntosalilla (okei, hän on lisännyt hiukan meikkiä ja pöyhinyt hiuksiaan), tässä ihanan poikaystäväni kanssa (okei, he ovat juuri kinastelleet eivätkä ole harrastaneet toviin seksiä), tässä parempi puoleni kasvoistani.

Hänet tunnetaan rehellisestä parikymppisten elämäntapaoppaastaan KukaV*ttuMinäOlen, jonka suosio yhä vain jatkuu, ja etenkin somessa Torin suosio on kirjan siivittämänä vankkumaton. Mutta pystyykö hän olemaan faneilleen kuitenkaan täysin rehellinen, kuten ystävälleen Deelle hän voi olla. Tori on tottunut siihen, että Dee on sinkku eivätkä hänen suhdeyrityksensä tuppaa onnistumaan. Niinpä Tori ajattelee olevansa kuitenkin heistä kahdesta se onnellisempi, onhan hänellä ollut ihana Tom jo reilut kuusi vuotta.

Miten ystävyys on jatkuvaa sopeutumista yhtenään muttuviin elämäntilanteisiin. Deellä ja minulla oli kaikki hyvin, kun olimme kumpikin kyynisiä ja onnettomia. Mutta nyt Nigel on ilmaantunut ja vie hänet Shardiin, ja hän on tilapäisesti onnellinen ja minä pysyvästi en ole, ja meidän täytyy taas sopeutua. (s. 73)

Asetelma kuitenkin muuttuu, kun Tori tapaa heidän ystäviensä häissä Nigel-nimisen miehen ja rakastuu. Torin yllätykseksi Deen ja Nigelin suhde jatkuu ohi deittailuvaiheen, ja nyt hän joutuu kuuntelemaan, kuinka he harrastavat alituiseen ihanaa seksiä, ja kuinka ihana ja huomaavainen Nigel on. Dee ei olekaan aina valmis lähtemään tyttöjen rillutteluihin, vaan käpertyy Nigelinsä kainaloon. Tori joutuu miettimään tosissaan omaa suhdettaan Tomiin, joka ei tunnu enää haluavan häntä. Mutta toisaalta, hän osaa välillä taas olla tosi ihana ja sanoa rakastavansa Toria niin kovasti.

Olen mustasukkainen kissalleni.

Poikaystäväni rakastaa kissaani enemmän kuin minua.

Ainakin hän koskettelee sitä enemmän... (s. 21)

Ehkä Tori on kuitenkin vain kuvitellut ongelmansa omassa päässään? Eihän Tomillakaan tunnu olevan mitään ongelmaa, ja hän sanookin aina, että Tori on liian tarvitseva, eikä lainkaan samanlainen kuin heidän tavatessaan. Niinpä Tori menee lopulta terapiaan, vaikka tyhmempikin lukija tajuaa, että Tom taitaa olla se suurempi ongelma. Tai Tom ja Tori yhdessä. Mutta eihän Tori voi erota Vuorimiehestä (sillä nimellä hän kirjoittaa Tomista kirjassaan, jossa kuvataan heidän ensikohtaaminen vuorikiipeilyn lomassa), sehän veisi kaiken pohjan ja pettäisin fanitkin.

Tori joutuu myös pohtimaan uraansa, sillä kustantajat alkavat jo odotella kovasti Torin uutta kirjaa. Deekin jo vihjailee, että edellisen kirjan ilmestymisestä on melko kauan. Muutakin mietittävää on. Kaikki tuntuvat tekevän vauvoja, ja sitten Deekin ilmoittaa olevansa raskaana. Torihan ei missään nimessä halua lapsia, vai haluaako? Tomin kanssa asiasta ei voi puhua. Ystävyys Deen kanssa joutuu koetukselle, kun Dee vielä lopulta sanoo juuri ne kamalat asiat, kuten että mikään ura ei tarjoa samaa asiaa kuin oma lapsi, mikään ei tunnu samalta, mitään ei voi verrata siihen, eikä sitä voi tajuta, ennen kuin sinulla on oma lapsi. Tuo on se, mitä kukaan lapseton ei halua kuulla, koska lause on itsessään kumoamaton.

Tori joutuu isojen mietintöjen, valintojen ja kompromissien ääreen. Kyyneliltäkään ei voi välttyä.

"Joo, olen niin onnellinen! Katsokaa miten onnellinen olen! Katsokaa tätä tärkeää virstanpylvästä, jonka olen saavuttanut. En aio myöntää teille, miten kauhuissani ja ansassa tunnen olevani." (s. 185)

Katsokaa miten onnellinen olen on suorasukainen kuvaus kolmekymppisen ristiriidoista tänäpäivänä. Sosiaalinen media määrittää meistä monen elämäämme, ja joskus se voi ahdistaakin. Kirjassa tulee hauskasti esille juuri se, miten somen kautta ihmisestä voi välittyä ihan eri kuva kuin millainen ihminen oikeasti on. Kuvat ovat aina siloiteltuja, niihin on valittu parempi puoli. Myös perheen perustaminen taitaa olla nykyisin vilkkaimmillaan siinä kolmenkympin kieppeillä, ja jos ympäristössä useat saavat vauvoja, se voi alkaa luoda monenlaisia paineita lapsettomalle ikätoverille (joka ei ole vapaaehtoisesti, vaan olosuhteiden vuoksi lapseton.) Sitten pitäisi luoda uraa, olla yhtä onnellisessa parisuhteessa kuin muutkin vaikuttavat olevan, ainakin somepäivitysten perusteella, ja sitten pitäisi myös kestää iän tuomat muutokset. Torin kuvaukset ensimmäisestä mahamakkarasta ja otsarypyistä ovat surkuhupaisia.

Torin ja Tomin suhteen mahdottomuus avautuu lukijalle melko pian, ja välillä minua ärsyttää Torin naiivius niin paljon, että tekisi mieli huutaa ääneen. Eräs hyvin rankka kohtaus on Tomin ja Torin suuseksikohtaus, jonka jälkeen Tori joutuu miettimään, olikohan se ihan oikein ja hyväksyttävää. Minä välillä jopa inhoan Toria, mutta sitten taas tunnen suurta sympatiaa häntä kohtaan ja haluan hänen selvittävän ongelmansa. Iso plussa myös sille, ettei ratkaisuksi ole tupattu maailmaa järisyttävää romanssia, vaan Torin asiat lähtevät ratkeamaan muiden ihmissuhteiden ja omien oivallusten kautta. Oikein mukava ihmissuhderomaani chick lit -vivahteilla, feministisellä mausteella ja Bournen taatulla sarkastissävytteisellä huumorilla varustettuna.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

Jatka lukemista

Nojatuolimatkalla

Muita Holly Bournen teoksia:

Are we all lemmings & snowflakes 

It only happens in the movies 

Normaali-trilogia:  
Oonko ihan normaali?, 
Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja
Mitä tytön täytyy tehdä? 
ja extra: ...Ja onnellista uutta vuotta.

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

Pohjoinen lukuhaaste täyttyy kohdasta:

7. Kirja unelma-ammatistani

Popsugar-haasteessa laitan kirjan kohtaan:

 33. A book that includes a wedding

Runosunnuntai osa 9 ~ Runoilija X: Elisabeth Acevedo

Runoilija X: Elisabeth Acevedo. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2019

Englanninkielinen alkuteos (2018): The Poet X. Kansi: Gabriel Moreno (kuvitus), Erin Fitzsimmons (alkuperäisdesign), Sakari Tiikkaja (suomennoksen kansi)

"Xiomara Batista on aina pitänyt sanansa sisällään. Harlemin kaduilla kukaan ei kuuntele häntä, mutta kaikki kyllä näkevät hänet. Jotta epätoivottu huomio kohdistuisi minne tahansa paitsi hänen kehoonsa, Xiomara antaa nyrkkiensä puhua puolestaan. Raamatun sanomaa noudattavalle, ankaralle äidille hän ei voi uskoutua. Xiomaralla on kuitenkin paljon sanottavaa, ja hän vuodattaa turhautumisensa ja intohimonsa muistikirjan sivuille - erityisesti ihastuttuaan samalla kurssilla olevaan poikaan. Kun Xiomara saa kutsun koulun lavarunouskerhoon, hänelle tarjoutuu tilaisuus tulla kuulluksi. Mutta kykeneekö hän lausumaan ajatuksensa ääneen?

Harlemin kaduille sijoittuva Runoilija X on suorasukainen ja uskalias säeromaani oman äänen löytämisestä ja omien mielipiteiden puolustamisesta. Sävähdyttävä New York Times -bestseller nostaa esiin ajankohtaisia teemoja, kuten rasismin, feminismin ja uskonnon. Teos on voittanut mm. arvostetun National Book Awardin." (Karisto)

Oma arvio:

Runoilija X on kirjoitettu säemuotoon, vaikka varsinainen runoteos se ei ole. Rakenne onkin samanlainen kuin viime vuonna julkaistussa Sarah Crossanin teoksessa Yksi. Kirjan säkeet eivät siis ole riimitettyjä, eli rakenne on jossain romaanin ja runoteoksen välimaastossa. Tämä säemuoto tekee kirjasta erittäin helppolukuisen, kun tottuu sen muotoon. Silti tarinan voi elää ihan yhtä vahvasti kuin normaalimuotoisen romaanin kautta, eikä mitään jää muodon takia kokematta. Päin vastoin.

Vanhemmat kai tahtoivat tytön joka istuu kirkonpenkissä

kukkakuosissa ja aidosti hymyillen.

He saivat maihinnousukengät ja suun joka pysyy vaiti

kunnes kieli on terävä kuin viidakkoveitsi. (s.14)

Kirjan päähenkilö on Harlemissa asuva latinalaisamerikkalainen, kuusitoistavuotias Xiomara, joka ei ole yhtä mieltä uskonnollisen äitinsä ja isänsä opeista. Siitä lähtien, kun Xiomaran lapsenpyöreys muuttui kurvikkaaksi naisenvartaloksi, on hänen äitinsä kohdellut häntä erilailla kuin hänen kaksoisveljeään, jota Xio kutsuu kirjan sivuilla Kaksoseksi. Xio on tottunut puolustamaan älykästä, hintelää ja helposti kiusatuksi joutuvaa veljeään jopa nyrkein, mistä Mamiksi kutsuttu äiti ei tietenkään pidä.

Veljeni syntyi hennoksi huiluksi:

vienoksi väreeksi, lempeäksi soinniksi.

Minä synnyin pyörremyrskyksi jota hän tarvitsi

nostamaan - ja paiskaamaan maahan - ne jotka häntä satuttivat. (s. 51)

Xio alkaa kyseenalaistaa heidän pappinsa Isä Seanin opetukset ja menee sitten vielä äitinsä ahdistukseksi rakastumaan Aman-nimiseen poikaan. Kaikki on hyvin niin kauan, kun heidän tapailunsa pysyy salassa. Xion ystävä Caridad yrittää toimia tämän moraalin äänenä, mutta turhaan. Ystävä on luonteeltaan täysin erilainen kuin hän, mutta kuitenkin hyvin rakas tuki ja turva.

Xio nauttii runojen kirjoittamisesta, ja Kaksosen antamaan muistikirjaan hän kirjoittelee ajatuksiaan äitinsä ahdistavista säännöistä, inhottavasti tuijottavista miehistä, heräävistä seksuaalisista haluista, omalaatuisesta, mutta niin rakkaasta Kaksosesta ja isästään, joka on rauhoittunut häntäheikin roolistaan kiltiksi isäksi kaksosten synnyttyä.  Xion uusi opettaja, neiti Galiano, näkee nuoren naisen potentiaalin ja sykkivän runosuonen, ja yrittää houkutella tätä koulun lavarunokerhoon, mutta turhaan. Xioa houkuttaisi kyllä, mutta eihän hän voi lukea runojansa ääneen muille, sillä sitten kaikki saisivat tietää, kuinka tiukat vanhemmat hänellä on. Mutta uskaltaako hän lukea runojaan Amanille?

Runoja ei ole. Mieli tyhjenee.

Suusta tempautuu karjaisu.

"Polta pois! Polta pois.

Täällä ne mun runot on", sanon

ja taon nyrkillä rintaa. (s. 314)

Xion tarina soljuu nautittavassa säemuodossaan kohti vaikuttavaa kliimaksia, joka saa minut jopa kyynelehtimään. Xion ja äidin välillä kuohuu ja lopulta räjähtää. Heidän tunteensa voimakkuus menee ihoni alle. Loppu on kuitenkin lohdullinen: Xiomara löytää rohkeuden itsestään ja huomaa sanojensa voiman. Kaikki järjestyy.  

Sitä tapahtuu kun kuljen sortseissa.

Sitä tapahtuu kun kuljen farkuissa.

Sitä tapahtuu kun tuijotan maahan.

Sitä tapahtuu kun tuijotan eteeni.

Sitä tapahtuu kun kävelen.

Sitä tapahtuu kun istun. 

Sitä tapahtuu kun puhun puhelimeen.

Se ei koskaan lopu. (s. 59)

Runoilija X on kahminut palkintoja ja ehdokkuuksia, eikä ihme. Se on hyvin voimakas nuoren naisen kannanotto ryyditettynä metoo-hengellä ja oman ajattelun merkityksellä. Tämä ei ole varsinainen uskonnollisesta yhteisöstä irtautumistarina, mutta asioiden kyseenalaistamisen tarina ja oman ajattelun tarina. Kirjassa myös sisaruudella on hyvin vahva asema ja sivutaanpa siinä myös sateenkaarevaa teemaakin. Suosittelen aikuisille ja nuorille, etenkin niille, joiden on hankala tarttua kirjaan.

Arvosanani 5+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahilla
Kirjojen keskellä
Reader, why did I marry him?

Samantyylistä luettavaa:

Yksi: Sarah Crossan (säemuoto, kaksoisuus, perhe)
Ainoa taivas: Essi Ihonen (uskonnollinen yhteisö ja siitä irtautuminen)
Matkaystävä: Suvi Ratinen (uskonnollinen yhteisö ja siitä irtautuminen)
Näpit irti!: Jennifer Mathieu (metoo-henki)
Mitä tytön täytyy tehdä: Holly Bourne (metoo-henki)
 

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja

Popsugar-lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

43. An “own voices” book

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen. WSOY 2019

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 "Suljen silmäni, jotta näkisin sinut vielä.

Yllätystentäyteinen mysteeriromaani nuoren naisen matkasta omaan historiaansa. Ajan rajat ylittävä jännityskertomus eristetystä kaivoskaupungista pitää lukijan otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

Emilia asuu Kaivoksen kaupungin suljetussa yhteisössä isoisän kanssa. Pihan perällä oleva kesähuone on ollut lukittuna kuusitoista vuotta, siitä päivästä lähtien, kun Emilia syntyi ja hänen äitinsä kuoli. Kun Emilia rikkoo lukon, hän löytää mökistä valokuvantarkan vanhan piirroksen - ja kuvassa on hän itse. Emilia tempaistaan pyörteeseen, joka vie hänet kaivoksen kammottavien salaisuuksien äärelle ja omaan menneisyyteensä. Hänen elämänsä vaihtuu toiseksi, kun hän sukeltaa kaivoksen mustaan veteen.

Auringon pimeä puoli on ajan ja muistojen mysteeri, joka leikittelee scifillä ja suhteellisuusteorian arvoituksilla. Samaan aikaan se on huikea seikkailu ja jännitystarina." (WSOY)

Oma arvio:

Eipä voisi paremmin alkaa kirjakevät 2019! Marisha Rasi-Koskisen psykologitausta näkyy tässä hänen ensimmäisessä nuortenromaanissaan, joka jää lukijan mieleen vellomaan vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Auringon pimeä puoli on nerokas, loistava, kiehtovaan tarinaansa täysillä imaiseva kirja.

Kirjan tarina on niin moniulotteinen, että on hankala päättää, onko kirja dystopiaa, scifiä vai maagista realismia. Minusta se on sekoitus kaikkea sitä. Ajassa liikkuminen tekee tästä kirjasta erityisen kiehtovan, sillä olen aina tykännyt tarinoista, joissa leikitellään fysiikan lailla. Kirjan yhteiskuntarakenne ja sen vääristymät taas tuovat dystopiamaisia piirteitä, jotka menevät välillä hyvin pahaenteisiin ulottuvuuksiin.

Usko minua, Emilia, on parempi ettet tiedä. Elämä ei ole mukavaa, jos tietää liian paljon etukäteen. (s. 70)

Kirjan juonesta on hankala selittää mitään, ettei tulisi paljastaneeksi liikaa. Nautin nimittäin suuresti kirjan yllätyksistä, oivalluksista ja käänteistä, että haluan suoda sen muillekin lukijoille. 

Kirjan alkuasetelmassa 16-vuotias Emilia asuu isoisänsä kanssa mökkipahasessa pienen, eristelyn Voiton Kaivos -nimisen kaupungin keskikehällä. Isoisä avaa Emilialle oven pihan perällä olevaan vanhaan varastoon, josta tyttö löytää muistoja edesmenneestä äidistään, joka on kuollut samana vuonna kun Emilia syntyi. Emiliaa järkyttää ja ihmetyttää piirroskuva, joka esittää häntä itseään juuri samanikäisenä kuin hän nyt on. Emilia näyttää kuvaa ihmeissään parhaalle ystävälleen Mitekille, ja myöhemmin myös kummitädilleen Miimalle. Miima on Emilialle ainoa muistutus äidistään, vaikka isoisä ei jostain syystä tunnu sietävän Miimaa. Piirroskuvasta lähtee liikkeelle arvoitusten vyyhti, joka vie Emilian moniulotteiseen ja järkytyksiäkin täynnä olevaan seikkailuun.

Miksi tyytyä toivoon, kun voi saada voiton? Olin tuntenut iskulauseen siitä asti, kun muistoni olivat alkaneet muuttua kuvista sanoiksi. (s. 221-222)

Voiton Kaivoksen yksinvaltiaana toimiva Johtaja on kummallisen virheettömine kasvoineen hyytävä. Hän nimittää Kaivoksen väkeä Valituiksi, ja näihin Emilia ja isoisä eivät kuulu, koska eivät suostu myymään mökkiään uusien kerrostalojen tieltä pois. Voiton Kaivoksen koulussa on kielletty tavalliset kouluaineet kuin maantieto, biologia tai historia. Emilia käykin kaupungin ulkopuolella tehdaskaupungissa koulua, vaikka Kaivoksen ulkopuolelle pääseminen käy päivä päivältä vaikeammaksi. Vaikka Mitek käy Kaivoksen koulua, hän lukee salaa Emilian kiellettyjä oppikirjoja, ja on erityisen kiinnostunut suhteellisuusteoriasta. Voiton Kaivoksen lukio määrittelee, mille alalle kukin lapsi suunnataan - valintaa ei saa tietenkään tehdä itse. Kaiken takana on suuri Suunnitelma, joka on rakenteilla vanhan kaivoksen sisään. Asukkaat eivät itsekään tiedä, mikä on Johtajan lopullinen Suunnitelma, sillä kaivokseen pääsy on ehdottomasti kielletty aiempien vedenpaisumusonnettomuuksien takia. 

Kaupungin suurena mielenosoituspäivänä, jota kutsutaan Voitonjuhlaksi, alkaa tapahtua. Tähän juhlaan kulminoituu kirjan keskeiset tapahtumat ja ne nähdään aikasiirtymien avulla useasta eri näkökulmasta. Kirja tarjoaa oivalluksia, yllätyksiä, mielenmyllerryksiä - mutta en silti putoa kärryiltä, enkä pitkästy hetkeksikään. Suhteellisuusteoriamaistiaiset kirjassa eivät valtaa liikaa alaa, vaan selittävät sopivasti tarinan perusperiaatteita. Emilian vaiheita on mukava lukea, hän on henkilöhahmona aito ja elävä, ja hänen ystävyytensä Mitekin kanssa on syvä. Emilian kertojaääni tulee iholle hänen välillä puhutellessa lukijaa.  Kirjassa on myös pieni romanssi, joka ei kuitenkaan valtaa alaa paljoa itse pääjuonelta.

Kun vesi syöksyi päälleni, muistin mitä olin opettanut itselleni. Keskityin pelkooni, tartuin siihen ja siirsin sen itseni ulkopuolelle. Rentoutin kehoni, hidastin sydämenlyöntejäni. Samalla vedin syvään henkeä kuin keuhkoihini olisi mahduttava koko elämäni. Heittäydyin veden varaan ja aloin sukeltaa. (s. 358)

Suosittelen kirjaa nuorille aikuisille (noin 14+) ja aikuisille, jotka tykkäävät moniulotteisista ja yllättävistä tarinoista. Kirja haastaa ajattelemaan, voisiko tulevaisuutta, tai nykyisyyttä muuttaa, jos voisi matkustaa ajassa menneisyyteen. Miten nykyisyys sitten käyttäytyisi, jos jotain tekisi menneisyydessä eri lailla?  Auringon pimeä puoli on myös vahva arvaukseni tämän vuoden Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokaslistalle.

Arvosanani täydet 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Myös näissä kirjoissa matkustellaan aikaulottuvuuksissa:

Landline: Rainbow Rowell
Limiaika: Santeri Lanér (teoksessa Supernova - uusien kirjoittajien antologia)
Aika-arkku: Andri Snær Magnason
Hyppy ajassa: Madeleine L'engle
Kolmas sisar. Royaumen aikakirjat 1: Magdalena Hai 

Domowik: Ilkka Auer
Sinä ja minä sitten joskus: Jay Asher & Carolyn Mackler
Parantola: Satu Mattila-Laine
Kuin viimeistä päivää: Lauren Oliver

Helmet-lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan:

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla

Popsugar-haasteessa ruksaan kohdan:

25. A book that’s published in 2019

Pohjoinen lukuhaasteeseen merkkaan kohdan:

12. Kirjan nimi on mielestäni kaunis

Mortal engines - Kävelevät koneet: Philip Reeve

Mortal engines - Kävelevät koneet: Philip Reeve. suomentanut Tero Kuittinen. Karisto 2018 (1. painos suomennettu 2004)

 Englanninkielinen alkuteos(2001): Mortal engines

"Luonnonkatastrofi on runnellut maan, jossa valtavat kaupungit liikkuvat moottorien ja telaketjujen varassa kuivunutta merenpohjaa pitkin toisiaan saalistaen. Nuori museoharjoittelija Tom Natsworthy asuu Lontoon alimmissa kerroksissa. Joutuessaan todistamaan murhayritystä, jonka kohteena on hänen idolinsa keksijäinsinööri Valentine, Tom tempautuu mukaan hurjaan seikkailuun, joka saattaa maksaa hänen henkensä. Hän yhdistää voimansa vihollisia pakenevan, arpikasvoisen Hester Shaw’n kanssa: nuoret tarpovat kulkukaupunkien mylläämässä maastossa ja eksyvät villeihin merirosvokaupunkeihin. Lopulta he liittyvät kapinallisjoukkoon, joka pyrkii suojelemaan maapallon viimeisiä luonnonvaroja tuhoyrityksiltä.

Philip Reeven huikean suosion saavuttanut esikoisteos on voittanut Gold Nestle Smarties Awardin ja ollut ehdokkaana useille muille kirjapalkinnoille. Tämän omaperäisen, jännittävän scifiseikkailun johtoteemoja ovat ystävyys, moraali ja uskollisuus ihanteille." (Karisto)

Oma arvio:

Karisto julkaisi tästä kirjasta uuden elokuvakannellisen pokkariversion, kun elokuva Mortal engines tuli vuoden 2018 lopussa leffateattereihin. Tänä vuonna onkin tullut jo kaksi elokuvaversiota nuorten klassikkoscifikirjoista, kun myös Madeleine L'englen Hyppy tuntemattomaan -kirja sai myös oman elokuvansa keväällä 2018.

Monta tylsää vuotta hän oli haaveillut seikkailuista, ja nyt hän yhtäkkiä oli mukana sellaisessa! Hän oli pelastanut herra Valentinen hengen! Hän oli sankari! (s.35)

Kirjassa eletään postapokalyptisessä, dystopisessa maailmassa, jossa kaupungit ovat pyörien päällä liikkuvia, massiivisia kulkukaupunkeja. Kaupungit ovat jatkuvassa sodassa keskenään, ja etenkin isommat kaupungit syövät pienempiä jatkuvasti. Kirjan päähenkilö, 15-vuotias Tom on kolmannen luokan museoharjoittelija Lontoo-nimisessä kaupungissa, jonka johtajaa Valentinea hän pitää suurena sankarinaan – ja jonka kauniiseen tyttäreen Katherineen hän on rakastunut. Kun kaupunkiin tunkeutuu huiviin verhoutunut tyttö, Hester, yrittäen surmata Valentinen, Tom päättää leikkiä sankaria ja napata tunkeilijan. Lopulta käykin niin, että Valentinen mielestä hänen pelastajansa on kuullut ihan liikaa ja pudottaa Tomin yhdessä Hesterin kanssa ulos kaupungista, keskelle mutaista ja aavikoitunutta maata.

Tutustuttuaan tuittupäiseen Hesteriin Tom joutuu muuttamaan käsityksiään ihailemastaan valtionmiehestä: tämä on surmannut Hesterin vanhemmat hänen ollessa pieni ja viiltänyt myös tytön kasvot niin, että ne ovat ihan arpien peittämät. Yhdessä Lontoosta pudonneet joutuvat etsimään lähimpiä kaupunkeja, meinaavat joutua orjiksi merirosvokaupunkiin, mutta pelastuvat ihmeesti ilmalaiva Jenny Haniverilla kulkevan neiti Fangin ansiosta. Kuten jo kuvailustani saa selvän, kirjan maailma on hyvin Steampunk-henkinen ilmalaivoineen, höyrykoneineen ja keksintöineen.

”Äitini tapasi haukkua kulkukaupunkeja typeriksi. Hänen mukaansa niitä oli järkevää käyttää tuhat vuotta sitten, kun ihmisten elämää vaikeuttivat kaiken maailman maanjäristykset, tulivuoret ja etelään työntyvät jäätiköt. Nyt ne vain rullaavat sinne tänne ja syövät toisiaan, koska ihmiset ovat niin typeriä, etteivät tajua pysäyttää niitä.”(s. 55)

Pidän kovasti kirjan seikkailuhenkisestä juonesta ja kaupungeista, jotka liikkuvat paikasta toiseen höyryvoimalla. Kuten aina dystopioissa, myös tässä on myös kapinahenkisiä. Heitä kutsutaan liikkumisenvastaisisiksi ja he ovat perustaneet paikalleen juurtuneet kaupunkinsa syrjään. Tom paheksuu pitkään liikkumisenvastaisia, sillä hän on tottunut ajattelemaan niin liikkuvassa kotikaupungissaan. Hän huomaa kuitenkin kiintyneensä kovasti arpikasvoiseen Hesteriin, ja ajattelevansa Katherinea yhä vähemmän. Pian Tom tajuaa, ettei hänen Lontoo-kaupunkinsa menettelytavat olekaan kovin rehtejä.

Kirjassa kerrotaan myös Valentinen viisitoistavuotiaan ottotyttären, Katherinen näkökulma. Tytär on tottunut pysyttelemään poissa isänsä asioista, mutta häntä alkaa kiinnostaa se, mitä kuuli Hesterin sanoneen ennen putoamistaan. Hän luulee, että Tom putosi vahingossa, eikä voisikaan aluksi uskoa isästään mitään pahaa, mutta myöhemmin hänen käsityksensä isää kohtaan muuttuu. Hester käy juttelemassa alimmissa kerroksissa, Sisuksessa työskentelevän harjoittelija Bevisin Podin kanssa, jolta hän saa tietää tapahtumien oikean laidan. Bevisistä tulee Katherinen apulainen, ja myös ystävä, ja yhdessä he alkavat selvittää kaupungin pahiksen, Quirken luotsaaman MEDUUSAn tarkoitusperiä. Käy ilmi, että MEDUUSA on eräänlainen tuhoase, jolla Lontoo pystyy valloittamaan yhdellä napin painalluksessa kaikki kaupungit, myös itseään isommat. Katherine uskoo, että Tomin ajojahtiin Kolmannentoista kerroksen hissillä (aluksen nimi) matkustanut Valentine-isä ei tiedä MEDUUSAN käyttötarkoitusta, koska haluaa uskoa isästään vain hyvää. Kun Katherinen maailma murtuu, hän saa lohtua Bevisiltä. Parin rakkaustarina saa lohduttoman päätöksen. 

Kirjan todellisia pahiksia ovat pelätyt Marssijat, jotka ovat siis kuolleista ihmisistä henkiin herätetyt, tunteettomat tappajat. Hester ja Tom saavat yhden Marssijan peräänsä, ja käy ilmi, että Hester on tuntenut tämän Shrike-nimisen miehen tämän vielä eläessään. Vaikka Shrike vielä muistaa Hesterin, hänet on määrätty tappamaan tyttö, joten Hesterin on tehtävä moraalisia valintoja – tappaako entinen ystävänsä, tai sen mitä hänestä on jäljellä, vai antaako tämän surmata itsensä ja tehdä hänestäkin tunteeton Marssija. Onko Hesterillä enää mitään jäljellä tässä maailmassa? Tom alkaa kyllä tuntua hyvin läheiseltä…

Hän tarttui huiviin ja sitoi sen huolellisesti Hesterin kaulan ympärille, mutta kuten hän osasi odottaa, Hester veti huivin heti ylemmäksi ja peitti sillä suunsa ja nenänsä. Tomille tuli kumma kyllä surullinen olo: hän oli tottunut Hesterin kasvoihin, ja hän arveli kaipaavansa tämän vinoa hymyä. (s. 238)

Mortal engines – liikkuvat koneet on hyvin toiminnallinen ja kiehtova sarjan aloitus. Kirjasta tulee jossain määrin mieleen James Hashnerin Maze Runner –trilogia. Aion ostaa leffan itselleni, kunhan se on saatavilla, sillä olen kuullut siitä kehuja, ja sarjan jatko-osan Kadotettu manner olenkin jo lainannut kirjastosta valmiiksi.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

Taikakirjaimet

Tähtivaeltajablogi

Tahaton lueskelija

Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Lukunen

Samantyylistä luettavaa:

James Dashner: Maze runner -trilogia 

********

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

 

10. A book with an item of clothing or accessory on the cover

DIMILY-trilogia: Estelle Maskame

DIMILY - Rakastan : Estelle Maskame. Suomentanut Sirpa Parviainen. Gummerus 2016.(DIMILY #1)

 Englanninkielinen alkuteos (2015): Did I Mention I Love You?

"Kun 16-vuotias Eden Munro päättää viettää kesän isänsä ja tämän uuden vaimon luona Santa Monican rantakaupungissa Kaliforniassa, hän ei arvaa, mihin tuli oikein lähteneeksi. Edenillä on nyt arjessaan kolme uutta velipuolta, joista vanhin on Tyler Bruce, paha poika, jolla on lyhyt pinna ja iso ego.

Eden tulee vedetyksi mukaan Tylerin ystäväpiiriin ja kalifornialaiseen teinielämään. Yrittäessään oppia ymmärtämään Tyleriä hän huomaa olevansa peruuttamattomasti ihastumassa siihen ainoaan väärään – velipuoleensa. Lisätään soppaan Tylerin ripustautuva tyttöystävä ja Edeniin silmänsä iskenyt poika, ja luvassa on salaisuuksia, valheita ja kosolti draamaa. Mutta kuinka Eden saa pidettyä tunteensa kurissa? Ja saako hän ikinä selville totuutta Tylerista?"

Oma arvio:

Kiinnostuin tästä trilogiasta heti, kun näin ensimmäisen ja toisen osan, DIMILY - Rakastan ja DIMINY - Tarvitsen, esittelyn Gummeruksen luettelossa. Nappasinkin tämän heti must-read-listalleni, vaikkei tämä sarja ole ihan sellaista lukemistoa, mitä olen viime aikoina lukenut. Silti ajatus nuorten aikuisten romanttisesta sarjasta houkuttaa ja kutkuttaa, vaikkei siinä  mitään fantasia-aineksia olisikaan luvassa. 

Kielletty rakkaus kirjan pääteemana tuntuu todella kiintoisalta, vaikka onkin toki melko (loppuun) käytetty. Kun pääparin tiellä ei ole nyt mitkään paranormaalit esteet eikä maailma ole tuhoutumassa, on rakkauden esteet hyvin erilaiset tottumaani. 

Päähenkilö Eden on tosi herttainen, eikä hänestä voi olla pitämättä, vaikka tietty naiivius hänessä välillä ärsyttää. Toisaalta, hänhän on vasta 16-vuotias ja hänen ongelmansa tuntuvat normaaleilta teini-ikäisen tytön ongelmilta. Hän miettii omaa vartaloaan, on vihainen isälleen, joka ei ole avioeron jälkeen pitänyt yhteyttä sekä kiukuttelee vanhimmalle velipuolelleen Tylerille, jonka elämä näyttää olevan ihan sotkussa. Edenin järisyttävän voimakas tarve pelastaa Tyler pahoista elämäntavoistaan alkaa jopa käydä rasittavaksi.

"Anteeksi vain, että välitän", sanon Tylerille. Hän odottaa selitystä ja ehkäpä oikeaa anteeksipyyntöäkin, mutta kumpaakaan hän ei tule saamaan. "Sinun on nyt vain keksittävä jokin toinen keino viedä ajatuksesti muualle. Vaihtoehto. Sellainen, joka ei tapa sinua."

Tyler on juuri sellainen, josta äidit varoittelevat: Hän on joutunut isänsä kaltoin kohtelemaksi ja opetellut jo nuorena turruttamaan pahaa oloaan viinalla ja huumeilla. Hän on sotkeutunut laittomuuksiin. Hänellä ei ole selkärankaa jättää uhkailevaa tyttöystäväänsä Tiffania, vaan kulkee tämän talutusnuorassa ja pettää tätä aina tilaisuuden tullen. Hänellä on vakavia vihanhallintaongelmia ja hän tiuskii ja haistattelee heti ensi tapaamisestaan lähtien uudelle siskopuolelleen. Hänen mielialansa vaihtuu silmänräpäyksessä, kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan tai Eden kyselee vääristä asioista. Tekisi siis mieleni koko ajan huutaa Edenin korvaan: "Juokse nyt jumalauta tyttö niin kauas tuosta tyypistä kuin voit, hänellä on ihan liian vakavia ongelmia. Et sinä voi rakkaudellasi häntä pelastaa!"

Tyler puree hampaansa yhteen, nostattaa moottorin kierroksia ja iskee kaasun pohjaan. Auto ampaisee eteenpäin niin nopeasti, että vartaloni paiskautuu selkänojaa vasten. "Pidä turpasi kiinni", hän tiuskaisee.

Eden tuntee niin voimakasta vetoa velipuoleensa, että vaikka hän itsekin listaa Tylerin huonot puolet ja yrittää järkeillä, ettei häneen kannata rakastua tähän, hän ei voi tunteilleen mitään. Minun on vain kamalan vaikea alkuun nähdä mitään ihanaa ja rakastettavaa Tylerissä, muuta kuin Edenin mainitsemat pullistelevat lihakset ja hetkellinen lämmin pilkahdus silmissä, tai hassu virne silloin tällöin. Näen vain tulevan vaimonhakkaajan. Osaavathan sarjamurhaajatkin virnistellä...

Kirjan tarina on kyllä niin koukuttava, että luin tämän melko nopeaa - ja kiinnyin henkilöihin. Erityisesti pidin Edenin ja Deanin välisestä sanailusta ja hassusta viiden dollarin setelin vaihtoleikistä. Edenin muut uudet ystävät jäävät ehkä hiukan etäisimmiksi, mutta on mukava lukea heidän edesottamuksistaan, paitsi että heidän juhlimisessaan minua vain ärsyttää järkyttävä humalahakuisuus. 

"Meidän on tultava tosi humalaan", Rachael kuiskaa toiseen korvaani. Siinä vaiheessa vasta tajuan, että olen ujuttautunut kännisen ja känniseksi haluavan väliin. "Jopa Meghan on meitä edellä!"

Tekstistä näkyy välillä kirjailijan ikä. Estelle Maskame on aloittanut DIMILY:n kirjoittamisen jo 13-vuotiaana, mutta kirjoittanut tekstejään uusiksi nyt hieman vanhempana saatuaan kustannussopimuksen. Teksti on välillä makuuni turhan yksioikoista ja vuoropuhelut sortuvat välillä olemaan pitkiä, tönköhköjä tai jaarittelevia.

Mukavan rento kerrontatyyli kuitenkin varmasti puree nuoriin lukijoihin. Kirjan tapahtumat ja yksityiskohdat tuovat välillä mieleen viitteitä todella monesta YA-kirjasarjasta, kuten Veronica Rothin Outolintu-trilogiasta.


Draamalta ja syämentykytyksiltä ei voi välttyä tässä kirjassa, sen voin luvata. Lopussa kyyneleet virtaavat ja tunteet leimuavat, mutta viimeinen luku antaa toivoa tulevaan ja hirveän tarpeen saada seuraava osa käsiini just-nyt-heti! Onneksi sitä ei tarvitse odottaa kauaa, sillä toinen osa DIMINY - Tarvitsen julkaistaneen jo huhtikuussa. 

Huokaan hyvin raskaasti. Kunpa tämä olisi painajaista. Haluan herätä Portlandissa ja kuulla äidin sanovan, etten ole astunut jalallanikaan Santa Monicaan, ja että minulla ei ole velipuolta nimeltä Tyler. En halua minkään tästä olevan totta. Se sattuu liikaa, jotta se saisi olla totta.

Tylerkin alkaa vaikuttaa paremmalta ihmiseltä, kun hän paljastaa salaisuutensa ja höllää pahimman kireytensä. Ehkä Eden ei voi häntä pelastaa ja parantaa, mutta hän voi tehdä sen itse. Olen siis hyvin pahoillani, että tuomitsin hänet kirjan alussa. Annan Tylerille mahdollisuuden.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa: 

Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjakaapin avain
Sekaisin kirjoista
Mustemaailmani
Karvakasan alta löytyi kirja

DIMINY - Tarvitsen: Estelle Maskame. Suomentanut Sirpa Parviainen. Gummerus 2016.(DIMILY #2)

 Englanninkielinen alkuteos (2015): Did I Mention I Need You? 

 "Tyler ja Eden ovat vältelleet toisiaan kohtaan tuntemiaan suuria tunteita viimeiset kaksi vuotta, perheidensä tähden. Sitten Tyler kutsuu Edenin viettämään kesää kanssaan New Yorkiin. Kaksin kaukana vanhemmistaan ja ystävistään, New Yorkin vastustamattomassa sykkeessä he eivät voi enää teeskennellä.

Kun kesäromanssi kehittyy joksikin paljon vakavammaksi, Tylerin ja Edenin on kohdattava kotona odottava todellisuus ja tehtävä suuria päätöksiä. Kuinka heidän vanhempansa reagoivat, jos he tunnustavat kielletyn rakkautensa – ja onko suhde tarpeeksi vahva kestämään paljastuksen tuhoisat seuraukset"

Oma arvio:

Minulla on ihan selvästi viha-rakkaussuhde tähän kirjasarjaan. Kun sain tämän trilogian kakkososaan käsiini, sydämessäni läikähti ilo, että saan taas viettää aikaani Tylerin ja Edenin seurassa. Luin kirjan parissa päivässä, sillä se veti minut taas syövereihinsä. Toisaalta lukemisen lomassa minua alkoi taas ärsyttää tosi moni seikka niin, etten tiennyt mitä ajatella.

DIMINY - Tarvitsen alkaa lupaavasti: Eden on täpinöissään, kun saa tavata Tylerin vuoden tauon jälkeen. Hänet hämmästyttää se tunteiden kirjo, joka hänet valtaa Tylerin seurassa. Vaikka lopputulos on ennalta-arvattava, on mukava seurata Tylerin ja Edenin välillä olevaa jännitettä ja lämpöä - joka ei ole sisarellista alkuunkaan. Edenin jankutus siitä, onko Tyler sammuttanut kokonaan tunteensa Edeniä kohtaan alkaa tympiä minua, sillä kaikki tämä on niin selvää pässinlihaa.

Kun sitten katsahdan kenkiini, en näe niissä sanoituksia. Näen vain kolme sanaa, jotka on kirjoitettu Tylerin sotkuisella käsialalla. Kolme espanjankielistä sanaa: No te rindas. 

Ennen kuin ehdin edes avata suuni, Tyler vastaa kysymykseen, joka pyörii kieleni päällä.

"Se tarkoittaa 'Älä anna periksi' ", Tyler selittää hiljaisella äänellä ja leikittelee kädessään olevalla kynällä."Sinun ollessa kyseessä, se on simppeli: niin kauan kuin sinä et anna periksi, en anna minäkään."

Tylerin ja Edenin jännite on parhaimmillaan kuvattu viipyilevinä, tahattoman tahallisina kosketuksina ja lempeinä katseina, mutta siinä vaiheessa, kun he alkavat puhua kunnareista ja ykkös-, kakkos- ja kolmospesistä vihjailevassa merkityksessä, saavutetaan korniuden huippu. Välillä todellakin tuskastun heidän vuoropuheluihin, jotka ovat jotenkin kömpelöitä ja epäuskottavia.

Ensimmäistä osaa lukiessani en pitänyt ollenkaan Tyleristä, koska hän käyttäytyy niin huonosti: on äkkipikainen, puhuu törkeästi kaikille ja vetää kamaa. Nyt Tyler on oikein siedettävä mies, joten voin hyvin samaistua Edenin ihastumiseen. Tyler on rauhoittunut kiertueensa aikana, jättänyt kamankäytön taakseen (ainakin melkein) ja jopa hymyilee enimmäkseen! Ikäväkseni kirjan loppua kohti Tyler alkaa osoittaa taas semmoisia piirteitä, että en voi kuin tuhista pettymyksestä. Kun tarinan lopussa mäiskitään turpaan oikein urakalla, eikä sitä kirjan sivuilla mitenkään pahoitella, tekisi mieleni heittää kirja romukoppaan. 

Siinä vaiheessa, kun Tyler ja Eden ylittävät rajan ja heittäytyvät tunteidensa vietäviksi, kirja hiukan lässähtää. Eden alkaa osoittaa rasittavia piirteitä, kun hän mustasukkailee Tylerin ystävyydestä Emilyn kanssa ja romahtaa yllätysvisiitille tulleen Tiffanin Edenin lihomiseen liittyvästä, puolihuolimattomasta kommentista. Tyler ei voisi sanoillaan ja teoillaan paremmin vakuuttaa Edenille, ettei tällä ole syytä olla mustasukkainen, joten ihmetyttää tuollainen lapsellinen kiukuttelu. Eden on kuitenkin "jo" 18-vuotias. Ilmeisesti hänen itsetuntonsa on melko helposti murrettavissa. Sitä todistaa myös kohtaus, jossa Eden saa selville Tylerin polttaneen maria. Tyler hermostuu ja syyllistää tapahtuneesta Edenin - ei kiertoteitse, vaan ihan suoraan sormella osoittaen. Eden kuitenkin leppyy tuollaisesti törkeydestä sadasosasekunnissa ja menee tämän kanssaan sänkyyn.

Ihmetyttää myös Tylerin ja Edenin lähipiirin suhtautuminen heidän rakkauteensa - melko suvaitsematonta porukkaa, jos läheiset ystävät, veljet ja isä suuttuu noin ankarasti, kun ottaa huomioon, etteivät nämä sisaruspuolet ole koskaan varttuneet yhdessä. Edenin isän reaktio on ehkä uskottavin, sillä eihän Tyler ole aiemmin osoittanut olevansa kovin ihannevävytyyppiä. Onneksi Edenin vanhemmat, Emily ja Tylerin New Yorkin kämppis Snake sentään edustavat minulle normaalimpaa, suvaitsevaa lähestymistapaa nuorten rakastavaisten paljastukseen. 

Rachael ei sano pitkään aikaan mitään. Hän vain vilkuilee minun ja ikkunan väliä, huulet ajoittain nykien. "Ihan uskomatonta, että sinä sanot mitään tuollaista."

"Sanon mitä?"

"Että rakastat Tyleriä." Rachaelia sanamukaisesti puistattaa, kun hän sanoo sen. "Siis ihan tosi, Eden, mitä helvettiä sinä oikein meinaat?"

DIMINY - Tarvitsen sisältää hyvät hetkensä, mutta se ei ihan täysien pointsien kirja minulle ole. Kirja saa yllättävän dramaattisen lopun, jota en ihan purematta niele, mutta täytyyhän jatko-osalle pedata taas hyvä lähtökohta. Aion lukea tarinan loppuun, sillä edelleenkin Tylerin ja Edenin tarina koukutti minut.  

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjasähkökäyrä  
Kirjakaapin avain
Expelliarmus

DIMIMY - Kaipaan: Estelle Maskame. Suomentanut Sirpa Parviainen. Gummerus 2016.(DIMILY #3)

 Englanninkielinen alkuteos (2016): Did I Mention I Miss You?

"Eden ja Tyler eivät ole puhuneet vuoteen. Eden on yhä raivoissaan Tylerille, joka vuosi sitten lähti ja jätti hänet hoitamaan yksin tuhoisan sotkun, joka heidän kielletyn suhteensa paljastumisesta seurasi. Eden yrittää nyt keskittyä psykologian opintoihinsa Chicagon yliopistossa. Kesätauolla hän palaa Santa Monicaan, mutta kaikkien yllätykseksi sinne palaa myös Tyler...

Missä Tyler on oikein ollut viimeisen vuoden, ja kuinka hän on voinut muuttua ja kasvaa vuodessa niin paljon? Tyler houkuttelee Edenin tutustumaan uuteen kotiinsa ja elämäänsä. Eden joutuu pohtimaan, onko jo liian myöhäistä antaa anteeksi vai voisiko aika olla heillekin uusi. Kenen hyväksyntää he oikeastaan niin kipeästi kaipaavat"

Oma arvio:

Hups, luin tämän DIMINY-trilogian päätösosan parissa päivässä, vaikka lukujumi on vaivannut pitkään muiden kirjojen osalta (osin vesivahinkoremonttimme vuoksi.) Edenin ja Tylerin tarina nappasi minut mukaansa ja sai minut pöhköksi onnesta.

DIMIMY - Kaipaan alkaa minusta melko ponnettomasti Edenin nykyisen, tylerittömän elämän esittelyllä, sillä tyhmempikin tajuaa, että Tyler ilmestyy ennemmin ja myöhemmin kuvioihin takaisin. Hiukan minua huvittaa, kun Eden uskottelee takuuvarmasti vihaavansa Tyleriä ja hävittäneensä kaikki rakkauden tunteet tätä kohtaan vuoden erossa olon jälkeen. Niin varmaan.

"Eden", Tyler sanoo. "Odota."

Mutta minä en odota. Olen odottanut kuukausitolkulla, miettinyt ja arvaillut ja ajanut itseäni hulluuden partaalle päivien vaihtuessa kuukausiksi ja kuukausien vuodeksi. Luovuin odottamisesta pitkän aikaa sitten. Luovuin hänestä pitkän aikaa sitten.

Minua alkaa myös hiukkasen tympiä, kun kirjassa alkaa taas sama rumba, mihin kakkososassa jäätiin: Edenin jääräpäinen, raivostuttavan uppiniskainen ja suvaitsematon isä raivoaa Edenille ja Tylerille  heidän "edesmenneestä" suhteestaan hänen herttaisen ja fiksun oloisen vaimonsa Ellan tyynnytellessä luonnottoman kärsivällisesti idioottimaista miestään.

Hiukan uskottavuutta syö Ellan sietokyky, sillä antaisiko noin järkevän oloinen nainen miehensä yhä uudelleen mollaavan tämän esikoispoikaansa ja lisäksi omaa tytärtään? Dave-isän järkähtämätön raivo ja periksiantamattomuus tuntuu kohtuuttomalta eikä kovinkaan terveeltä toiminnalta (en edelleenkään käsitä, miksei siskopuoli ja velipuoli voisi seurustella, etenkään kun he eivät ole varttuneet yhdessä.) Lisäksi perheen 16-vuotias Jamiekin on päättänyt vihata Edeniä.

Onneksi sentään Edenin oma äiti miehensä kanssa tukevat häntä ja velipuoli Chase pitää yhä siskopuolestaan. Edenin santamonicalainen bestis Rachael on ilmeisesti jo leppynyt Edenille, sillä trilogian kakkososassa hän suuttui melko tulisesti Edenin ja Tylerin suhteesta. Entisen poikaystävänsä Deanin kanssa Eden ei ole enää minkäänlaisessa yhteydessä, ymmärrettävästi. Olisin ehkä kuitenkin toivonut, että Dean olisi edes vilahtanut tarinassa.

Hiljaisuus taitaa olla ainoa, mikä meillä on enää jäljellä.

Kaikesta alun hässäkästä huolimatta pidän tästä trilogian päätösosasta kovasti. Pidän uudesta, järkevöityneestä ja ihanan lempeästä Tyleristä, joka ei ole enää nyrkit pystyssä heti ensimmäisestä poikkipuolisesta sanasta. Pidän siitä, että Eden antaa omien tunteidensa uudelleen syttymiselle aikaa eikä syöksy suin päin heti Tylerin syliin. Pidän siitä, että Edenin perheenjäsenet hoitavat asiat kuntoon puhumalla avoimesti tunteistaan. Uskottavuutta tuo se, ettei perheen jääräpäisimmät miehet, Dave ja Jamie, ole kirjan lopussa vielä sataprosenttisen valmiita leppymään. Se olisi ollutkin liian ihmeellistä. Eden ja hänen isänsä käyvät kuitenkin ihanan keskustelun, jonka jälkeen heidän välinsä tulevat varmasti paranemaan.

Eden joutuu tekemään muutamia ratkaisevia muutoksia, mutta ne tuntuvat hyvin luontevilta. Tylerin ja Edenin välinen kipinöinti on ihanaa luettavaa, ja sain heidän tarinalleen mieluisan lopun, vaikka yhdessä välissä pelkäsin pahinta. Kyynelehtiä sain vain ilosta, kun näitä nuoria rakastavaisia kohdanneet ongelmavyyhdit alkoivat hiljalleen purkautua. Hieno päätös kivalle kirjasarjalle!

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

DIMIMY - Kaipaan muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjakaapin avain
Mustemaailmani
Sivutiellä


Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina: Estelle Maskame. Suomentanut Sirpa Parviainen. Gummerus 2019 (DIMILY #4)

 Englanninkielinen alkuteos (2018): Just don't mention it. Kansi: Shutterstock

"17-vuotias Tyler Bruce on kuuma, kapinallinen – ja täysin sekaisin. Hänellä on tyrmäävän upea tyttöystävä, kova maine, eivätkä juhlat ilman hänen läsnäoloaan ole mitään. Jopa Tylerin auto on uskomattoman hieno. Kuorensa alla Tyler on kuitenkin raunioina ja tekee kaikkensa pitääkseen sen salaisuutena…

Sitten eräänä kesänä Eden tulee jäädäkseen. Eden on avoin, fiksu ja paljon vetävämpi kuin siskopuolen pitäisi olla. Hän näkee heti, että Tylerin kovan ulkokuoren alla piileskelee haavoittuva poika, joka otti kaikki iskut vastaan. Eden saa Tylerin puolustuksen murenemaan.

Estelle Maskamen fanien hartaasti odottama Älä kerro kenellekään päästää viimein DIMILYstä tutun Tylerin ääneen kertomaan oman versionsa tapahtumista ja raottamaan kipeää menneisyyttään. Miksi Tyleristä kasvoi sellainen kuin hän on? Ja kuka hän oikein haluaa olla?"(Gummerus) 

Oma arvio:

Olin jo "toipunut" Estelle Maskamen ristiriitaisia tunteita minussa herättäneestä DIMILY-trilogiasta, kun ilmoille pompsahti tämä jatko-osa. Älä kerro kenellekään kertoo nyt toisiinsa rakastuvien sisarpuolten tarinan Tylerin, tarinan  pahan pojan näkökulmasta. Kirja ei ole kuitenkaan silkkaa siirappista romantiikkaa, vaan oikeastaan tosi rankka aiheeltaan: joka toisessa luvussa Tyler kertoo  nykyajasta, lähtien siitä, kun Eden saapuu heidän perheeseensä lomailemaan, ja joka toisessa luvussa taas viiden vuoden takaisista tapahtumista, jolloin hänen isänsä brutaali käytös lähenee päätöstään, joka vie hänet vankilaan lapsensa pahoinpitelystä. Huh, siinä on sulattelemista lukijalle kerrakseen.

Minusta on ihanaa, kun isä on matkoilla, koska kun hän on matkoilla, hän ei ole täällä, ja kun hän ei ole täällä, hän ei pysty satuttamaan minua. (s. 188)

Viiden vuoden takaisissa tapahtumissa 12-vuotias Tyler kantaa suurta salaisuutta sisällään. Hänen isänsä on käyttäytynyt väkivaltaisesti häntä kohtaan jo neljän vuoden ajan, eikä asiasta tiedä edes hänen äitinsä eikä pikkuveljensä Jamie ja Chase. Tylerin ranne on parantumassa murtumasta, jonka hänen isänsä aiheutti, mutta kaikki luulevat pojan olevan vain niin kömpelö ja rämäpäinen. Tyler on opetellut peittelemään mustelmiaan ja joutuu välttämään liikuntatunneilla suihkua, etteivät muut näkisi pahoinpitelyn jälkiä. Syynä ei ole isän suojeleminen, vaan Tylerille niin rakkaan äidin, jonka tämä tieto musertaisi.

Kunpa olisinkin se Tyler Bryce, joka teeskentelen olevani. Se tyyppi ei välitä. Se tyyppi on siisti. Sillä tyypillä on seksikäs tyttökaveri, makea auto, iso joukko kavereita. Se tyyppi on iloinen. Mutta ihmiset eivät tiedä, että se seksikäs tyttökaveri ei välitä hänestä. Makea auto tyhjensi hänen säätiöidyt rahavaransa. Iso kaveriporukka on täynnä teeskentelijöitä. (s. 98)

Nykyajasta kertovassa tarinalinjassa Tyler yrittää toipua isänsä aiheuttamista henkisistä haavoistaan, syö masennuslääkkeitä satunnaisesti, mutta turruttaa ajoittain saapuvan ahdistuksen mieluummin juomalla itsensä umpikänniin, polttamalla marisätkän tai viime aikoina jopa vetämällä kokaviivan nenäänsä. Kuvankaunis tyttöystävä Tiffani on jatkuvasti käärmeissään Tylerin päihteiden käytöstä, mutta Tyler pitää tyttöä lähinnä koristeena ja egonsa pönkittäjänä. Tiffani osaa kyllä myös manipuloida ja kiristää Tyleriä, sillä hän aavistaa, ettei Tyler välitä hänestä pätkääkään, eikä aio päästää poikaa silti kynsistään. Kaikki muuttuu, kun Tylerin isäpuolen Daven tytär, ruskeasilmäinen Eden saapuu loman viettoon Kaliforniaan. Edenin tarkkasilmäisyys, uhmakkuus ja ymmärtäväisyys Tyleriä kohtaan saa pojan sekaisin, ja pian tämä huomaa, ettei hänen tunteensa tyttöä kohtaan ole puhtaan veljellisiä.

Tiedämme molemmat, että meidän ei pitäisi tehdä tätä. Käsieni ei pitäisi olla hänen vartalollaan, hänen huulensa eivät saisi olla omillani, mutta emme kykene taistelemaan vastaan. Hän on aivan liian haluttava. Hän on kaikkea mitä haluan. Hän on totaalisen, täydellisen vastustamaton. (s. 390)

Käsittelin jo aiempien DIMILY-osien bloggauksissa sitä, miten naurettavalta Tylerin ja Edenin suhteesta kouhkaaminen tuntuu näin vapaamielisen suomalaisen lukijan mielestä. Pariskunta kun ei ole millään muotoa biologisesti sukua toisilleen, eivätkä he ole viettäneet aikaa perheenä yhdessä koskaan ennen tätä. Suorastaan inhosin myös Tyleriä ja hänen ailahtelevaa käytöstään, mutta nyt tämän kirjan luettuani ymmärrykseni tätä kaltoinkohdeltua poikaa kohtaan nousee. Tyler mietiskeleekin välillä, tuleekohan hänestä nyt samanlainen kuin isästään. Sydäntäni raastaa, kun 12-vuotias Tyler miettii, mitä pahaa hän on tehnyt ansaitakseen isänsä riepotuksen, ja miksei isä rakasta häntä, mutta veljiänsä kyllä (heitä hän ei siis koskaan pahoinpitele.) Kaiken syyksi poika järkeilee isän työstressin, sillä pahoinpitely on alkanut juuri siinä vaiheessa, kun isän rakennusfirmalla on alkanut mennä huonosti. Lisäksi Tyler miettii pilanneensa isänsä elämän, sillä hänen isänsä on ollut vasta 17-vuotias saadessaan tämän.

Minä olin se pentu, joka ilmoitti tulostaan yllättäen, suunnittelematta. Minä olin se pentu, jonka takia hän joutui mullistamaan elämänsä. Pentu, jonka takia hän otti liikaa paineita. Hänestä on tullut tällainen hirviö minun takiani. (s. 251)

Liikuttavimpia ovat kirjassa kohdat, joissa isä hetkellisesti osoittaa katumustaan, itkee ja pyytelee anteeksi, ja kuinka toivo herää pienessä pojassa. Isä tekeekin parannuksen hetkeksi, eikä pahoinpitele Tyleriä moneen viikkoon. Hän käy pojan kanssa jalkapallo-otteluissa ja vitsailee kuin normaali isä. Mutta sitten Tyler joutuu koulussa tappeluun, kostaa kaiken isänsä häneen kohdistuvan raivon luokkakaveriinsa ja tulee erotetuksi koulusta määräajaksi. Isä käy jälleen käsiksi Tyleriin, mutta tällä kertaa pikkuveli sattuu näkemään tapahtuman ja tulee pelastaneeksi veljensä hengen soittaessaan poliisit. Tylerin helvetti on ohi. Tai ei sittenkään, sillä eihän tuollainen katoa ihmisestä koskaan.

Hiukan epäuskottavaksi tarinan tekee se, ettei Tylerin äiti muka osaa yhtään epäillä sitä, että pojan käsi murtuu kolmesti vuoden aikana. Tai että poika saa koko ajan mustelmia ja sävähtää kosketusta. Vaimoansa mies ei koskaan mukiloi, vaan on tälle mitä ihanin aviomies. Systemaattisesti stressaantunut perheenisä purkaa siis turhautumistaan vain vanhimpaan poikaansa. Tämä tuntuu niin kohtuuttomalta ja raastavalta, että herkempi nuori lukija voi järkyttyä (niin kuin aikuinenkin.) Suosittelisin tätä kirjaa yli 15-vuotiaille.

Estelle Maskame on kehittynyt kirjoittana sitten DIMILY-sarjan ensimmäisen osan, ja osaa astua uskottavasti kaltoinkohdellun pojan nahkoihin, mutta jotain hiomista tässä olisi vielä ollut.  On hienoa, että hän ottaa kirjoissaan rohkeasti esiin näin rankkoja teemoja samaan tyyliin, kuten suosikkikirjailijani Holly Bourne.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Expelliarmus

Laitan tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

15. Kirjassa käsitellään jotain tabua

Pohjoisen lukuhaasteen kohta  4,  Kirja, jonka nimessä on kieltolause, sopii tähän kirjaan.

Popsugar haaste saa kirjan kohtaan:

30. A book about a family