Vampyria-trilogia: Victor Dixen

Pimeyden hovi: Victor Dixen. Suomentanut Taina Helkamo. Otava 2023 (Vampyria #1)

Ranskankielinen alkuteos (2020): Vampyria: La Cour des ténèbres. Kansi: Nekro (kuvitukset), Lores Romero (medaljongit), Tarwane (typografia)

"Veri tahrii Versaillesin palatsin kullanhohteen.

Huikea fantasiatrilogia alkaa.

Vuonna 1715 Aurinkokuningas muutettiin kuolemattomaksi vampyyriksi. Jo 300 vuoden ajan Pimeyden kuningas on hallinnut Vampyriaa kauhun tasapainolla: kansan on kirjaimellisesti ruokittava hovia verellään.

Nuori ihmisnainen Jeanne päätyy sattumien kautta kouluun, jossa aristokraatteja koulutetaan hovin jäseniksi. Sekä koulun että Versaillesin palatsin käytävät kuhisevat petoksia, julmia tekoja ja eläviä kuolleita. Kuinka kauan Jeanne voi selvitä? Pimeyden hovin sääntöjen rikkomisen hinta on kallis.(Otava)"

Oma arvio:

Tämä kirja pomppani näkökenttääni ihan puun takaa. Ei nyt kuitenkaan ihan kirjaimellisesti. Tämä Victor Dixenin Pimeyden hovi on Otavan kevään 2024 kirjaluettelon aikuisten romantasia puolella, joten eipä ihme, etten osannut tätä aiemmin odottaa syksyn kirjoihin. Tämä siis julkaistiin viime vuoden loppupuolella. Ostin jättipokkariversion itselleni joululahjaksi, sillä ajatus uudesta YA-vampyyrikirjasta on aina hekumallinen.

Jos genre romantasia on sinulle uusi, niin se oli minullekin vielä hetki sitten. Otavalla on jo kirjaluettelossaan tosiaan romantasialle oma osionsa, jossa siis tämä Pimeyden hovi ja Holly Blackin Julma prinssi (kustantaa Karisto) edustavat kyseistä genreä. Kuten nimestä voi päätellä, tämän lajityypin alle sijoittuvat usein nuorille aikuisille tai vieläkin vanhemmille suunnatut, romanttista fantasiaa sisältävät kirjat. Näin on tehty hiukan pesäeroa korkeaan fantasiaan, joissa romanttiset käänteet eivät ole niin suuressa roolissa. Muita esimerkkejä romantasia-kirjoista blogissani on Sarah J. Maasin Crescent Cityn ensimmäinen osa Maan ja veren huone ja Throne of Glass -sarja ja Stephanie Garberin Olipa kerran särkynyt sydän ja caraval-trilogia. Tänä keväänä ilmestyvä Rebecca Yarrosin Siivenisku, jonka ostin itselleni niin ikään joululahjaksi enkunkielisenä alkuversiona, kuuluu myös tähän genrehybridiin.

Kirjassa eletään vuotta 299, sillä ajanlasku on aloitettu alusta Magna Vampyrian valtakunnan syntyessä. Silloin Aurinkokuninkaasta on tehty vampyyri ja näin ollen pelätty Pimeyden kuningas. Yhteiskuntaluokat näkyvät valtakunnassa: alinta kastia ovat aatelittomat ihmiset, jotka joutuvat luovuttamaan kuukausittaiset veriannoksensa Kuolemattomien hoviin ravinnoksi. Aateliston, joka omistaa maat ja mannut, ei tarvitse vuodattaa vertaan, eikä myöskään kuolevaisten säätyjärjestelmässä toiseksi ylimpänä olevien hemaattisten tiedekuntien edustajien. Aatelittomia ihmisiä koskevat verenluovutuksen lisäksi lukuisat säännöt, kuten ulkonaliikkumiskiellot ja täydellinen alistuminen ylemmilleen. Nämä artiklat ja muut tärkeät seikat hienoine karttoineen esitellään heti kirjan alussa. Myös keskeiset henkilöhahmot on esitelty hienojen medaljonki-piirrosten sisällä.

Kirjan päähenkilö, aateliton Jeanne Froidelac joutuu todistamaan kamalaa verilöylyä, kun eräänä iltana inkvisiittori rakuunoineen tunkeutuu heidän kotiinsa syyttäen hänen apteekkarivanhempiaan kapinoinnista. Lähes koko perhe Jeannea ja hänen Bastian-veljeään lukuunottamatta kuolee, osin kellarissa sijaitsevan laboratorion räjähdyksen, osin rakuunoiden raakuuden takia. Bastian paljastaa Jeannelle tienneensä vanhempien salaisista kokeista kellarissa, joista 17-vuotiaalle Jeannelle on aiottu kertoa vasta hänen ollessa täysi-ikäinen. 

Lisää salaisuuksia paljastuu: Bastianilla on ollut salainen rakkaussuhde aatelissäätyyn kuuluvan Diane de Gastefrichen kanssa, ja veli johdattaa nyt sisarensa turvaan tämän neidon huoneeseen salareittejä pitkin. Ulkona liikkuminen yöaikaan on tavattoman vaarallista, sillä silloin ihmiset ovat vampyyreille vapaata riistaa. Onnekseen he pääsevät Dianen luo, mutta eivät voi aavistaa sen olevan ansa. Lopulta elossa on enää vain Jeanne, joka päättää hädissään pukea ylleen Dianen veriset aatelisen vaatteet, kun kuulee apujoukkojen olevan tulossa Gastefrichen linnaan.

"Verta. Lisää verta. Aina vain verta. Aina me palaamme samaan aiheeseen. Se on ehdottomasti ikävintä siinä, että on vampyyri. Meitä kutsutaan yön herroiksi, mutta orjia me todellisuudessa olemme: veren orjia." (s. 78)

Miten sitten Diane de Gastefricheksi tekeytynyt Jeanne päätyy erään hyvin vastenmielisen vampyyrin matkassa kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen, ihan vampyyrien päämajan eli Versaillesin palatsin tuntumaan? Saako hän vakuuteltua kaikki siitä, että on aatelinen nainen, kun hänellä ei ole oikeita seurustelutaitoja? Oppilaat valmentuvat kohti kovaa koitosta, jossa vampyyrien hoviin valitaan vuosittain kaksi parasta, yksi tyttö ja yksi poika. Moniosaisen ottelun, johon kuuluu ratsastus-, miekkailu-, keskustelu- ja seurustelutaidon kokeet, voittaja pääsee tapaamaan itse kultanaamioista Pimeyden kuningasta ja nauttimaan kuninkaallisen kulauksen suoraan hänen käsivarrestaan. Tuon kulauksen myötä saa myös itselleen osan kuolemattomien voimista. Jeanne haluaa voittaa, sillä hän haluaa kostaa hänet kyydinneelle vampyyrille, huikentelevaiselle Alexandre de Mortangelle, vanhempiensa surman. Hoviin päästyään se onnistuisi helpommin. 

Jeannen on kuitenkin kestettävä paljon teeskennellessään olevansa joku aivan muu. Hänen perheensä päät pihapiirissä seipään nokkaan nostettuna eivät saa suistaa häntä raiteeltaan, eikä ystävyys erikoisen huonetoverinsa Naoko Takagarin kanssa unohtamaan kilpailua. Salaisuuden pitäminen on vaikeaa, sillä aatelisten nuorten asenteet aatelittomia kohtaan kuohuttavat Jeannea, ja hänen käsivartensa piikinjäljet voisivat myös paljastaa hänen alkuperänsä. Monta läheltäpititilannetta onkin. Jeanne saa yllättävän liittolaisen Tristan-nimisestä pojasta, jolla on myös omat intressinsä voittaa kisa. Parin välille syttyy alun feikkailun jälkeen oikeita romanttisia tunteita. 

Mikä on koulun kellarissa asustava kammottava hirviö, joka liikkuu linnassa öisin ja kerää Jeannen perheen päät seipäistä ateriakseen? Mikä salaisuus on Naokolla, joka ei juuri nuku öisin? Onko Jeannen kilpakumppani, ilkeä Hélénaïs läpeensä paha? Keneen Jeanne voi luottaa, ja kuka voi luottaa lopulta Jeanneen, joka raivaa esteet tieltään keinolla millä hyvänsä, vaikka vakuuttaa olevansa hyvän puolella?

"Kostonhimosi alkaa muuttua sairaalloiseksi pakkomielteeksi. Synkät ajatuksesi ovat vieneet sinut mennessään. Puhut ihmiselämästä kuin kuin vampyyri. Varo, ettet muutu siksi, mitä itse inhoat. Silloin kostosi käy liian kalliiksi."(s. 358)

Olisin halunnut innostua tästä enemmän. Odotin ehkä hiukan vakavampaa romantasiaa, mutta ehkä  liiallinen huumoriaspekti on haitaksi. Kirjassa on kyllä mielenkiintoisia aineksia, kuten koko  vampyyrien valtaan perustuva vaihtoehtohistoriallinen maailma ja vampyyreihin liittyvät kiehtovat yksityiskohdat, joita esitellään sisäoppilaitoksen nuorille kokelaille oppitunneilla: vai miltä kuulostaa loputon gigue-tanssi, jossa viulujen puumateriaaliin on imeytetty soittajansa verta ja jota tanssin valtaan joutuneet joutuvat jatkamaan niin kauan, kun soitto soi? Tai syödä yhdessä illallista vampyyrien kanssa, kun heidän ruokalistallaan on erilaisia laadukkaita veriannoksia, kuten ulkoilmassa kasvaneiden metsureiden syysmetsäistä verta tai nuorilta neidoilta laskettua roseeverta? 

"Mikään hinta ei ole liian korkea perheeni kuoleman kostamisesta!"(s. 358)

Päähenkilö Jeanne on tavattoman lapsellinen ja epäjohdonmukainen ratkaisuissaan. Etenkin lopussa hän tekee todella inhottavan asian päästäkseen viimeiseen miekkailukokeeseensa, enkä meinaa päästä tästä yli. Romanttiset kuviot ovat myös tosi laimeita ja korneja, siis ne vähät, mitä tarinaan on saatu ujutettua. Välillä kirjassa on raakojakin kohtauksia, joissa päät lentelevät ja veri roiskuu, mutta nuorten tyttöjen kilpa ja juonittelu sisäoppilaitoksessa on melkoisen lapsekasta ja välillä tylsääkin luettavaa. Kirjan loppuosa veti paremmin, sillä juonenkäänteet alkoivat olla mielenkiintoisempia ja tiivistahtisempia. Kilpailulajit kohti kuninkaallista kulausta ovat persoonallisia. Mielenkiintoisin henkilöhahmo, vampyyrien piirissä mustaksi lampaaksi leimattu Clermontin varakreivi Alexandre  de Mortange, joka esiintyi kuitenkin kirjassa harmillisen vähän. Epäilen, että hänestä kuullaan vielä seuraavissa osissa.

Oli tämä siis nurinoistani huolimatta paikoin viihdyttäväkin, ja saattaa upota nuoriin fantasian ystäviin hyvinkin. Aion toki lukea jatko-osat niiden ilmestyttyä, sillä moni asia jää vielä auki. Uskon, että romanssejakin vielä syttyy eräiden henkilöhahmojen välillä. 

Arvosanaksi annan 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muualla:

Lenkillä

Ihmeiden hovi: Victor Dixen. Suomentaneet Taina Helkamo ja Liisa Kuivasmäki. Otava 2024 (Vampyria #2)

Ranskankielinen alkuteos (2021): Vampyria - La Cour Des Miracles. Kansi: Nekro, Tarwane ( typografia), Loles Romero (medaljongit)

"Ihmeiden hovissa viehkoimmat unelmat heräävät eloon – samoin karmeimmat painajaiset.

Diane vaikuttaa Versaillesin vampyyrihovin uskolliselta kätyriltä, mutta todellisuudessa hän on rahvas maalaistyttö Jeanne, joka janoaa kostoa. Hän on liittynyt vastarintaan, joka suunnittelee vallankumousta ja vampyyrikuninkaan surmaamista.

Pariisin sydämestä paljastuu maanalainen, salattu hovi, jota johtaa muista kaltaisistaan irtautunut vampyyritar. Kuningas määrää parhaat sotilaansa nappaamaan luopion. Jeanne näkee mahdollisuuden: olisiko tästä Ihmeiden kuningattaresta apua hänen suunnitelmissaan?

Kansainvälistä suosiota ja ihastusta niittäneen, veretseisauttavan fantasiatrilogian toinen osa." (Otava)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Tavoitteenani on saada luettua syksyn -24 kirjat tammikuun loppuun mennessä, että pääsen uusien kirjojen kimppuun. Asiaa ei helpota yhtään, että luettavana on ollut useampi yli 500-sivuinen fantasia, kuten nyt tämä Vampyria-trilogian toinen osa. Kaiken huipuksi minulla oli hirmuisia käynnistymisvaikeuksia tämän kanssa, mutta onneksi selätin ne. Loppujen lopuksi nimittäin viihdyin tämän parissa oikein mainiosti.

Haluan tuhota epäonneni sepät, mutta tavoittelen koko sydämestäni myös parempaa maailmaa. Loputtoman talven jälkeen kevään täytyy koittaa. Valon täytyy palata maan päälle ja voittaa Pimeys. (s. 76)

Viime osassa Diane de Gastefricheksi tekeynyt Jeanne Froidelac pääsi kuin pääsikin kuninkaan kaartilaiseksi yhdessä kilpakumppaneidensa Surajin, Proserpinan, Rafaelin, Hélénaïsin ja Zacharien kanssa. Hän joutuu heti alkuun lähes salamurhatuksi huoneessaan, mutta saa onneksi tunkeilijan hengiltä. Pimeyden kuningas kiittelee Dianea tämän neuvokkuudesta, ja osin siitä saa idean lähettää hänet yhdessä ynseän Hélénaïsin ja Surajin kanssa vaaralliselle tehtävälle Pariisiin. Nimittäin kauan kuolleeksi luultu Ihmeiden valtiatar on elossa ja aikoo vallata itselleen Pariisin. Hän on kuuleman mukaan valjastanut maan alla asuvat, pimeydessä elävät ghulit omaan Ihmeiden hovin käyttöönsä ja pitää nyt kaupunkia pelon vallassa. Kolmikon on siis määrä etsiä tuo Ihmeiden valtiatar ja tuotava se Pimeyden kuninkaan eteen. Ei mikään kevyt tehtävä.

"Miten Muuttumaton saattaa edes kuvitella, että me saamme Ihmeiden valtiattaren nujerrettua? Mehän olemme vain kolme nuorta, hädin tuskin edes aikuista, ja vastassamme on kokonainen yön hirviöiden armeija!" (s. 156)

Dianen alias Jeannen henkilöllisyys paljastui muutamille tyypeille viime osan lopussa, ja silloin hänelle selvisi, että sisäoppilaitoksen vararehtori Raymond on mukana samassa vastarintaliikkeessä, jossa hänen surmatut vanhempansa olivat. Myös Jeannen hyvä ystävä Naoko tietää hänen olevan jotain muuta kuin aatelistyttö Diane. Nyt Raymondilla olisi Jeannelle toisenlainen tehtävä: hän haluaa, että tämä surmaa Ihmeiden valtiattaren, jotta Pimeyden kuningas ei saa tätä kynsiinsä. 

"Ne ovat kammottavia sekasikiöitä. Jotkut liikkuvat neljällä jalalla, toiset kahdella jalalla niin kuin ihmiset. Niiden kasvot ovat jotakin hirvittävien petojen ja ihmiskasvojen väliltä.---" (s. 155-156)

Sitten seikkaillaankin pitkin Pariisin katuja ja kujia, käydään Viattomien hautausmaalla ja parantumattomien vaivaistalolla, majoitutaan hämyiseen majataloon ja tutustutaan moniin oikeasti olemassa oleviin Pariisin rakennuksiin ja monumentteihin, jotka ovat tässä kuitenkin nimetty hieman eri lailla. Jeanne huomaa saaneensa kuninkaallisesta kulauksesta kyvyn nähdä tulevia asioita unissaan. Sitä ennen hän tosin turvautuu Viattomien hautausmaan tornin erakon ennustukseen, joka jää piinaamaan hänen mieltään hankalasti tulkittavana. Hän selviää myös nipin napin ghulien hyökkäykseltä, ja joutuu toipilaaksi samalla kun ylimielinen, yhä Jeannelle vihoitteleva Hélénaïs ja Suraj yrittävät löytää Ihmeiden valtiattaren. 

Yllättävä kohtaaminen punkkarityylisen kuolemattoman Sterling Raindustin kanssa saa hänet epäilemään seuralaisiaan. Hänen on toivuttuaan ghulien myrkystä jatkettava tutkimuksiaan omin päin. Hankaluuksia on tiedossa...

...Mutta sen sijaan, että hän iskisi kulmahampaansa minuun ja tekisi minusta lopun, tunnen haavoittuneella ihollani hänen pehmeän ja kylmän kielensä kosketuksen. (s. 360)

Tämä Vampyria-trilogian kakkososa oli ehkä jopa hivenen viihdyttävämpi kuin ensimmäinen osa. Nautin suuresti seikkailuista Pariisin pinnalla ja maan alla. Ghulit toivat omaa kauheuttaan, joten tässä osassa ei oikeastaan vampyyrit olleet lainkaan niitä pahimpia petoja. Jeannelle alkoi selvitä omien kykyjensä voima. Hän sai uuden liittolaisen, ehkäpä jopa ystävän erikoisesta punkkarivampyyristä. Palat loksahtelivat sujuvasti paikoilleen kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua. Hauskaa lisää toi vaihtoehtohistoriallisen juonen herkkupalat, kuten sähkön keksiminen ja väläytys rinnakkaistodellisuudesta, jossa oltaisiinkin nykymaailman vuodessa 2014. Tällaisia välähdyksiä Jeanne on nähnyt jo jonkin aikaa.

Ihmettelen vain kovasti, miten tämä trilogia on muka romantasiaa. Romantiikkaa tässäkin osassa oli ihan hippunen, ja sekin hyvin yksipuolista. Odotin hiukan enemmän rakkauskuvioita ekan osan jälkeen, mutta turhaan. Saapas nähdä, miten kolmannessa osassa sitten, räiskyykö rakkaus ollenkaan...

Annan arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Lenkillä

Kummat-trilogia: Eli Brown

 Kummat: Eli Brown. Kuvittanut Karin Rytter. Suomentanut Kaisa Kattelus. Tammi 2022 (Kummat #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): Oddity. Kansi: Karin Rytter.

"Kiehtova fantasialänkkäri kuvitteellisesta Pohjois-Amerikasta

Ensimmäinen osa vauhdikkaasta ja omaperäisestä fantasiasarjasta saa lukijan pidättämään henkeään jännityksestä: pystyykö Clover voittamaan noidan ja pysäyttämään sodan?

Peili joka johtaa toiseen maailmaan, tulitikut jotka voivat pysäyttää ajan, sulkakynä joka kirjoittaa eri kielillä – kummat ovat tavallisia esineitä joilla on epätavallisia ominaisuuksia. Clover Elkin asuu Kenturiovuoristossa ja auttaa lääkäri-isäänsä potilaiden hoitamisessa. Hän on kiinnostunut kummista ja tutkii isältään salaa Poikkeavien esineiden rekistereitä. Salaa siksi, että Cloverin äiti on ollut kummien tutkija ja keräilijä ja kuollut kun Clover oli vauva.

Yhdistyneiden osavaltioiden rajan takana on Ranskan Louisiana ja jännitys maiden välillä kasvaa koko ajan. Clover joutuu pakenemaan kotikylästään isänsä murhaajia. Matkalla kummalogien luo hän kohtaa puhuvan Kukon ja salaisuuksia ahmivan Hatun, ja koko ajan Cloveria jahtaavat roistot, joiden päällikkö on Vuoren noita, rajaseutujen pelottavin olento.

Kaisa Katteluksen upea suomennos lisää lukunautintoa."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Eli Brownin Kummat on niitä harvoja ns. varhaisnuorten fantasioita, joita lisäsin tänä vuonna lukulistoilleni. Minua kiehtoi ajatus vaihtoehtohistoriallisesta fantasialänkkäristä. Kirjan tajuttoman kaunis kansi suorastaan kutsuu lukemaan.

Hattu pullisteli ja mourusi kuin säkillinen kissanpentuja. Lierille lankesi sylkiusva, kun Hatussa puhkesi kuiskauksien suhina, niin vaimea että siitä oli mahdoton saada selvää. Hatun halu kertoa oli yhtä kiihkeä kuin hänen halunsa kuulla. (s. 219)

Kirja alkaa surullisissa ja dramaattisissa merkeissä, kun 13-vuotias Clover ja hänen lääkäri-isänsä Konstantin joutuvat ryövärijoukon kynsiin. Konstantin saa surmansa ja Clover pääsee pakoon suuntanaan Uusi Manchester, jonne isä kehottaa viimeisillä voimillaan tytärtään menemään. Cloverin on löydettävä Aaron Agate niminen mies. Monien vastoinkäymisten kautta tyttö löytääkin tuon merkillisen miehen luo, jonka asunto on täynnä kummia: poikkeavia esineitä, joita Cloverin äiti Miniver on myös keräillyt ennen kuolemaansa. Cloverilla ja isällä ehti olla riitaa tästä aiheesta, sillä Cloveria myös kiehtoo oudolla tavalla nuo taikavoimia sisältävät esineet, jotka kuitenkin jollain tapaa koituivat hänen äitinsä kohtaloksi. Merkillistä kyllä isä myöntää ennen viimeisiä henkosiaan, että hänen lääkärinlaukussa on yksi kumma, ja että se on välttämätön. Clover ei keksi millään, mikä esineistä olisi kumma, mutta hän varjelee laukkua viimeiseen asti.

Maailman tappavin käärme, pysäyttämätön Nukke ja tulenkestävä tyttö. Hän oli aloittanut matkansa yksin mutta solminut liittoja yllättävien toverien kanssa. (S. 242)

Clover ei tietenkään ole kauaa turvassa Agatenkaan tykönä, sillä Cloverin perässä ovat niin roistot kuin pelottava noita, jota kutsutaan Ompelijattareksi, sillä tämän kerrotaan herättävän henkiin kuolleiden eläimien raatoja, joita tämä on kursinut kokoon ihmelangalla. Clover löytää matkallaan monenlaisia liittolaisia: kukko nimeltä Hannibal on yksi kummista, sillä hän osaa puhua, ja on sotajoukkojen eversti. Nessa-niminen katukauppiastyttö ei ole aluksi kovin luotettava, mutta lopulta korvaamaton apu Cloverille. Onpa lopulta Cloverilla matkassaan myrkkykäärme, jonka puremalla hän itse on immuuni sekä Smalt-nimiseltä kieroilijalta varastettu hattu, joka varastaa ihmisten muistoja sisäänsä. Ompelijattaren kokoon kursima Susanna-nukke näyttää söpöltä, mutta on valtavan voimakas ja pippurinen, suorastaan raivokas. Hänet saa kuitenkin rauhoitettua laulamalla hänelle "Oi Susanna"-laulua.

"Tuleeko sinulle tosiaan ikävä vanhaa lintua?"

"Tietysti tulee." Clover niiskaisi ja oikaisi selkäänsä. "Hannibal valoi minuun rohkeutta."(s. 95)

Kummat on hyvin seikkailullinen kirja, jossa fantasiaelementtejä tuovat nuo merkilliset kummat esineet sekä Tuholaiset, eläimet joita Ompelijatar on kursinut ja herättänyt henkiin. Kirjassa seikkaillaan vaihtoehtoisessa Amerikassa, jossa Yhdistyneillä osavaltioilla ja Ranskan Louisianalla on kytemässä sotatoimet toisiaan vastaan. Tarinassa mainitaan niin Napoléon Bonaparte kuin tarinaan keksityt Sehannaliittoumat, jotka ovat saaneet innoituksensa Amerikan alkuperäisväestöstä. Länkkärimeininkiä tuovat muun muassa vankkurit, saluunat ja ratsut.

Minun täytyy myöntää, että vaikka kirjassa oli paljon omaperäisyyttä, kuten länkkärifantasiamaisuus ja taikaesineet, ei tämä ollut ihan minun makuuni. Sotastrategiasuunnitelmat kyllästyttivät ja ne harpoin ohi. Muutenkin seikkailullisuudesta huolimatta kerronta oli jotenkin liian tylsää minulle, ja tämä lojuikin yöpöydälläni luvattoman kauan keskeneräisenä. Henkilöhahmot eivät oikein jättäneet minuun minkäänlaista jälkeä lukuun ottamatta riehuvaa Susanna-nukkea, joka oli omalla tavallaan hellyttävä. Sotajoukkoja johtava Hannibal-kukko on kyllä hauska ajatuksena, mutta minusta jotenkin rasittava. Päähenkilö Clover oli jotenkin mitäänsanomaton myös, ja alan jo väsyä orpoihin/puoliorpoihin fantasiahahmoihin. Vaikka kirjan kansikuva loistaa upeudellaan, en oikein syttynyt Karin Rytterin suttuisentyylisestä kuvituksesta kirjan sivuilla. Voi olla, etten lue enempää osia tähän sarjaan, sillä minulla on paljon parempaakin luettavaa.

Näky jäi kummittelemaan kaikkien paikalla olijoiden mieleen: epätodellinen lapsi hehkumassa äkillisessä hiljaisuudessa. (s. 324)

Kustantajan ikäsuositus tälle sarjalle on 12+. Itse mieltäisin tämän nimenomaan varhaisnuorten kirjaksi eli vinkkaisin vitos-kutosille. Kirjan paksuus (332 sivua) voi karkottaa heikommat lukijat, mutta toisaalta kuvitus hiukan keventää. Ehkä tätä voisi suositella myös seiskaluokkalaisille, vaikka onkin melko lapsellinen. Uskoisin, että ahmimisikäisille tämä voisi upota minua paremmin.

Arvosanani 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Seinäjoen kirjasto: 14. Kirjassa ollaan tunturissa tai vuorilla

Amerikan kuninkaalliset -duologia: Katharine McGee

Amerikan kuninkaalliset: Katharine McGee. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2020 (Amerikan kuninkaalliset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2019): American Royals. Kansi: Johanna Junkala

"Velvollisuus. Juonittelu. Kruunu. Washingtonit ovat skandaalinkäryisin kuninkaallinen perhe kautta aikojen!

Prinsessa Beatricesta on tulossa Amerikan ensimmäinen kuningatar, mutta äkkiä velvollisuus tuntuukin kuristavalta. Täydellisen sisarensa varjossa prinsessa Samantha saa tehdä melkein mitä haluaa. Bileprinsessaa ei kiinnosta juuri mikään… paitsi se ainoa poika, jota hän ei voi saada.

Prinssi Jefferson olisi ollut itsestään selvä kruununperillinen sukupolvea aiemmin. Koko Amerikka jumaloi häikäisevän komeaa prinssiään, mutta kaksi hyvin erilaista tyttöä kilpailee napatakseen hänen sydämensä."(Otava)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=j9rMGAm4Z54

Oma arvio:

Pidin Katharine McGeen Tuhat kerrosta -trilogiaa niin viihdyttävänä, että halusin ehdottomasti lukea myös tämän uuden Amerikan kuninkaalliset -trilogian, jonka samanniminen avausosa julkaistiin suomeksi tänä keväänä. Johanna Junkalan taiteilema kansi on mielestäni erittäin onnistunut ja houkutteleva verrattuna alkuteoksen kanteen.

Kirjassa on hyvin herkullinen asetelma: historian saatossa asiat ovatkin kehittyneet niin, että Amerikka on säilynyt kuningaskuntana. Tarinassa seurataan Washingtonin kuningasperhettä, jotka ovat siitä erikoislaatuisia, että heidän päätöksestään perimysjärjestys on tasapuolistettu niin, että kruunun perii vanhin lapsi siitä huolimatta, kumpaa sukupuolta hän on. Niinpä kirjan yhtenä päähenkilönä oleva Beatrice on oleva seuraava hallitsija, jahka hänen isästään aika jättää. Nuorempi sisko, seurapiireissä viihtyvä, kapinallinen Samantha kokee viileän ja asiallisen isosiskonsa etäisenä. Kolmas kuninkaallisen perheen lapsista on Samanthan kaksoisveli Jefferson eli Jeff, joka kaksoissiskonsa tapaan osaa irrotella, mutta saa paljon enemmän anteeksi.

Tämä ei ollut hänen maailmansa eikä koskaan tulisi olemaankaan. (s. 366)

Nina Gonzales on tavallinen lukiolainen, mutta hänellä on erikoislaatuinen ystävä: lapsuudestaan saakka hän ja Samantha ovat olleet bestiksiä. Muille ystävilleen Nina ei kerro tuntevansa kuninkaalliset ja olevansa lähes samaa perhettä heidän kanssaan, sillä kaikki ihailevat ja palvovat Washingonin perheen jäseniä. Nina on viettänyt pakosta aikaa myös Jeffin kanssa, mutta nyt hän tuntee olonsa vaivautuneeksi prinssin seurassa, sillä he ovat viimeksi päätyneet  valmistujaisjuhlien yönä suutelemaan pimeässä huoneessa, ja tämä hämmentää Ninaa. Sitten hän kuulee, että Jeff on jättänyt täydellisenä pidetyn Dahpne-tyttöystävänsä pian tuon tapahtuman jälkeen. Ja tuntuu, että Jeff haluaa jatkaa siitä, mihin he juhlissa jäivät. Nina tulee huomaamaan, ettei prinssin kanssa seurustelu ole helppoa, kun paparazzit vaaninat joka kulman takana ja etsivät virheitä Ninasta.

"Jeff saisi kenet tahansa, ja tuonko hän sitten valitsi?" (s. 323)

Daphne on syntynyt juonittelevaksi pyrkyriksi, jonka ainoana tavoitteena on keplotella itsensä kuninkaalliseen perheeseen. Hänen äitinsä ei helpota asiaa, vaan painostaa tytärtään saamaan prinssin takaisin.  Daphne ei oikeastaan edes rakasta prinssiä, vaikka seurusteli tämän kanssa kolme vuotta ennen välirikkoa, vaan haluaa saada tämän hinnalla millä hyvänsä. Kun hän kuulee, että Jeff saattaa tapailla jotain toista tyttöä, Daphne aikoo tuhota tämän. Dahpne kääntää kaikkien päät, ja myös prinssin paras kaveri Ethan ei saa silmiään irti tytöstä. Ethanilla ja Daphnella on ollutkin hetkensä aiemmin, ja Daphne ei voi kieltää, etteikö tuntisi Ethanin lähellä kipinöintiä, mutta hänellä on vain yksi päämäärä. Jeff.

Tästä lähtien sinussa on kaksi eri ihmistä: tyttö nimeltä Beatrice ja kruununperijä Beatrice. Kun he kaksi haluavat eri asioita, kruunu voittaa. Aina. (s. 226)

Beatrice saa heti kirjan alussa vanhemmiltaan kehotuksen alkaa etsiä itselleen puolisoa vanhempien ennalta valitsemista ehdokkaista. Ajatus kylmää Beatricea, joka on oikeasti rakastunut omaan henkivartijaansa Connoriin. Kruununprinsessan on kuitenkin toteltava ja Kuningattaren tanssiaisissa hän tutustuu Teddyyn, joka voisi olla ihan tutustumisen arvoinen nuori mies. Harmi vaan, että Sam on iskenyt silmänsä myös tuohon hurmuriin ja käy muhinoimassa miehen kanssa vaatesäilössä juhlan aikana. Beatrice päättää kuitenkin kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan tavata Teddyä, jotta he saavat mielenrauhan, vaikka toisaalla viettää kuumia hetkiä Connorin kanssa. Mutta sitten Beatrice saa kuulla isältään ikäviä uutisia ja häät täytyy järjestää mahdollisimman pian. Miten Beatricen ja Connorin käy?

"Minun on vaikea kestää sitä, ettei minulla ole tarjota sinulle tämän enempää", hän sanoi karusti. "Ei maata,ei omaisuutta, ei arvonimeä. Voin antaa sinulle vain elämäni ja sydämeni. Ja niin minä olen antanutkin." (s. 279)

Amerikan kuninkaalliset on hyvin samantyylistä juonittelua, draamaa ja intohimoista romantiikkaa kuin Tuhat kerrosta -trilogiakin. Minulle tulee tästä hyvin vahvasti mieleen Gossip girl -TV-sarja, samanhenkisyyttä löytyy. Monet juonenkäänteet ovat hiukan epäuskottavia, kuten kuninkaan vakava sairaus, jota perilliset eivät ole muka missään vaiheessa huomanneet, Connorin ja Beatricen joutuminen lumimyrskyn vuoksi mökille, jossa sattuu olemaan vain yksi vuode jne.

"Minä olen kamppaillut vuosikausia, jotta olisin tarpeeksi täydellinen kuninkaalliselle perheelle", hän sanoi kiihkeästi. "Sinulla ei ole aavistustakaan, miten raskasta se on ollut." (s. 345)

---

"Minä säälin sinua. Jos sinä puhut nyt totta - jos olet koko elämäsi ajan vain pyrkinyt olemaan jokin täydellinen prinsessahahmo - se on säälittävää." (s.365)

Daphne on henkilöhahmoista räikein, oikea keinottelija, joka ei tunnu välittävän omista tunteistaan Ethania kohtaan, vaan toimii pakkomielteensä ja äitinsä tahdon ohjaamana. Lisäksi Ethanilla ja Daphnella on yhteinen salaisuus, joka liittyy sairaalassa koomassa makaavaan Himariin. Henkilöhahmoihin ei kauheasti pääse kiintymään, vaan he jäävät melko pinnallisiksi. Lähes jokaiselle kirjan hahmolle löytyy samantyyppinen vastine McGeen aiemmasta trilogiasta. Eniten nautin kuitenkin Beatricen ja Connorin kielletystä kuninkaallisen ja vartiostoon kuuluvan suhteesta, jonkatyyppisiä on ollut muissakin YA-kirjoissa, kuten Sally Greenin Savuvarkaat -trilogiassa ja Claudia Grayn Firebird-trilogiassa.

Revere-kaartin vala kaikui hänen mielessään. Minä olen lyhty joka säteilee kunniaa ja totuutta, minä olen valo pimeyden keskellä. Kunnian ja omatuntoni kautta lupaan vartioida tätä valtakuntaa ja sen kruunua viimeiseen hetkeeni saakka.

Viimeiseen hetkeeni saakka. Connor oli kirjaimellisesti luvannut suojella häntä kuolemaansa asti. Beatrice oli tiennyt sen ennenkin, mutta oli täysin eri asia kokea, miten Connor heittäytyi hänen eteensä kuin elävä kilpi. Ja todella tietää, että tämä taistelisi hänen puolestaan, jos tilanne vaatisi. Hän tunsi itsensä kummallisen nöyräksi. (s. 99)

Kirjaa oli kaikesta epäuskottavuudestaan huolimatta mukavaa ja viihdyttävää lukea, koska Amerikka kuningaskuntana on kiehtova ja erikoinen asetelma, ja kirja juoni on tulvillaan taattua romanttista ja draamavoittoista perusviihdettä. Kirjassa on kahtiajakoisuus eri luokkien välillä, kuninkaalliset aristokraatit versus rahvas. Tätä eriarvoisuutta olisi toki voinut mielestäni korostaa vielä enemmän, kun nyt se tulee lähinnä esiin Jeffin ja Beatricen tuhoontuomituissa parinvalinnoissa. Mielelläni luen sarjan jatko-osatkin, joista toinen osa Majesty ilmestyy englanniksi syyskuussa 2020.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Amman kirjablogi

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

11. Vaihtoehtohistoria

Amerikan kuninkaalliset - Majesteetti: Katharine McGee. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2021 (Amerikan kuninkaalliset #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): American Royals II: Majesty. Kansi: Johanna Junkala, Adobestock

"Kuningatar on täällä – oletko valmis? Sukella maailmaan täynnä draamaa, kuumia salaisuuksia ja romantiikkaa.

21-vuotias Beatrice on juuri kruunattu kuningattareksi, ja Amerikka on uuden valtakauden kynnyksellä. Samalla kun Beatrice kamppailee kaiken sen kanssa, mitä on kruunun vuoksi menettänyt, bileprinsessa Samanthan tähtäimessä on prinssin löytäminen. Nina yrittää vältellä palatsia – ja prinssi Jeffersonia – hinnalla millä hyvänsä. Ja Daphnen huolelliset suunnitelmat prinssin naimisesta uhkaavat kaatua salaisuuden paljastumiseen."(Otava)

Oma arvio: 

Minulla taisi juuri tällä hetkellä olla viihdyttävän kirjan kokoinen aukko sydämessäni, sillä tämä Katherine McGeen uusin Amerikan kuninkaalliset -duologian toinen osa Majesteetti sopi tähän hetkeen loistavasti. Kirja jatkaa samaa tasaista juonittelun, draaman ja romantiikan kaarta kuin kirjailijan aiemmat suomennokset. 

Viime osa jäi melkoisen hykerryttävään kohtaan, kun prinsessa Beatrice kosi sittenkin prinssi Theodorea ja antoi luvan kruunauttaa itsensä kuningattareksi. Nina ja prinssi Jefferson erosivat osin mediakohun vuoksi, Samantha jäi haikailemaan Teddyn perään ja kiero pyrkyri Daphne alkoi punoa uusia juoniaan saadakseen Jeffersonin uudelleen haaviinsa. Niin ja kuningaskin kuoli.

Hän päästäisi irti tytöstä nimeltä Beatrice. Hän olisi kuningatar Beatrice. (s. 17)

Samojen henkilöiden näkökulmat vuorottelevat tässäkin osassa. Beatrice on alkuun surullinen (isänsä kuoleman lisäksi) hyvästeltyään henkivartijansa ja  kielletyn rakkautensa Connorin, mutta alkaa sitten hitaasti tutustua prinssi Theodoreen, joka ei vaikutakaan yhtään hullummalta. Välit Samanthaan ovat toki tulehtuneet, sillä Samantha luuli siskonsa arvostavan tämän tunteita Teddyä kohtaan ja kieltäytyvänsä avioitumasta tämän kanssa. Sam ei vain tiedä, mitä tapahtui ennen heidän isänsä kuolemaa: Beatrice oli päättänyt tunnustaa suhteensa Connoriin tälle ja kieltäytyvänsä kruunusta. Beatrice syyttää itseään isänsä kuolemasta, ja muutti sen vuoksi suunnitelmiaan.

Beatrice oli alkanut ymmärtää, että ihmissydän oli maaginen kapistus. Se oli niin avara, että sinne mahtui elämän aikana useampi kapistus. (s. 338)

Samantha päättää eräässä tilaisuudessa hieman feikata erään Marshall-nimisen lordin kanssa tehdäkseen Teddyn mustasukkaiseksi, ja kaksikko herättääkin kohua, kun heistä leviää uima-allasmuhinointikuvia julkisuuteen. Kuninkaallinen neuvonantaja, Robert, läksyttää Samia ja määrää tämän näyttäytymään jatkossa Marshallin kanssa pariskuntana säädyllisesti erilaisissa tilaisuuksissa Beatricen häihin saakka, jotta kohu tasaantuu. Yllätys pyllätys, Samantha ja Marshall alkavat viihtyä yhdessä yllättävän hyvin, ja Sam huomaa pian, ettei Teddy oikeastaan enää häntä harmitakaan niin paljoa.

Hän ei olisi ikimaailmassa myöntänyt sitä, mutta hän oli jotenkin jo ehtinyt tottua Marshallin käyttämiin naurettaviin hellittelynimiin. Hän tulisi kaipaamaan niitä ihan oikeasti sitten kun tämä koko esitys olisi ohi. (s. 261)

Nina on alkanut viettää tavallista opiskelijaelämää eronsa jälkeen. Hän nauttii siitä, että voi olla niin kuin tavallinen nuori nainen, eikä tarvi välittää julkisuudesta, kuten prinssin kanssa seurustellessaan. Yllättäin prinssin paras ystävä Ethan lähestyy Ninaa ja he alkavat viettää aikaa ystävinä yhdessä. Nina ei tiedä, että Ethan on lähestynyt tätä ainoastaan kieroilevan Daphnen pyynnöstä, jotta Nina pysyisi kaukana Jeffistä. Heidän välillä alkaa kuitenkin olla jotain muutakin kuin toverillisuutta.

Jossain mielensä kolkassa hän yhden huikentelevan hetken verran kuvitteli, että sanoisi kyllä. Luopuisi Jeffersonista ja antaisi periksi tälle luonnonvoimaa muistuttavalle tunteelle, joka veti häntä kohti Ethania. Sellainen maailma tuntui todella pienen tovin verran olevan olemassa, yhtä aineettomina ja hauraana kuin saippuakupla, ja sitten se hajosi. (s. 52)

Ja sitten on tämä Daphne, kieroileva myrkyllinen ex-tyttöystävä, joka alkaa luikerrella takaisin Jeffin suosioon, vaikka tunteekin omituisen voimakasta intohimoa Ethania kohtaan. Daphnea hiukan huolettaa hänen ystävänsä Himarin herääminen koomasta, sillä siihen johtanut onnettomuus oli aika lailla Daphnen aiheuttama. Daphne toivoo, ettei Himarin muisti palaisi näiden tapahtumien osalta. Jeff ei näe Daphnen kieroilujen lävitse, mutta Ethan alkaa viimein tajuta, miten häikäilemätön tämä osaa olla. 

Kuten sekavista yritelmistäni selostaa kirjan juonikuvioita voi päätellä, Amerikan kuninkaalliset - Majesteetti on oikea ihmissuhdesotkujen vyyhti, mutta erittäin viihdyttävä sellainen, jos tällaista kaipaa. Romanttiset kuviot eivät pääse kovinkaan roihuaviksi kenenkään osalta ja henkilöhahmot jäävät melko pintaraapaisuiksi, mutta viihdyin kirjan mukana oikein mainiosti. Kirjailijan Tuhat kerrosta -trilogian lukeneena voin sanoa, että hän hieman jo toistaa itseään niin henkilöhahmoissa kuin juonikuvioissaan, eli se hiukan häiritsi. Esimerkiksi Daphnen ja hänen kamalan äitinsä vastaava versio löytyy myös aiemmasta kirjasarjasta. Samaten jäi ihmetyttämään Samin ja Beatricen äidin rooli: hän jäi hyvin kylmähköksi statistiksi taustalle.

Kirjan pääidea, eli Amerikka ja monet muutkin maanosat kuningaskuntana on hyvin kiehtova ja erikoinen, joka tuo draamailuille lisäarvoa. Tulisipas tästä kiva TV-sarja tai leffa. Vielä ei ainakaan ole tietoa, onko filmatisointeja tulossa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

---

Samantyylistä luettavaa:

Kiera Cass: Valinta-sarja

Katharine McGee: Tuhat kerrosta -trilogia

 

Lisään kirjan Popsugar haasteen kohtaan:

A Book with a gem, mineral, or rock in the title (tässä tapauksessa sovelsin, sillä kansikuvassa on helmiä, mutta ei kirjan nimessä kylläkään...)

Saan myös ensimmäisen ruksin huipun Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -romantiikkalukuhaasteen kohtaan:

Myrkyllinen ex