Aurora: Pinja Sanaksenaho ja Sari Luhtanen

 Aurora: Pinja Sanaksenaho ja Sari Luhtanen. Otava 2024

"Tiivistunnelmaisessa romaanissa nuoren vaikuttajan kulissielämä murenee.

Auroralla on kaikki: virheettömät aamurutiinit ja koko ajan kasvava seuraajakunta. Kadehdittava sometili ei kuitenkaan paljasta todellisuutta, johon kuuluvat välinpitämättömät vanhemmat ja salainen lääkevarasto. ​

Täydellinen elämä säröilee entisestään, kun anonyymi kommentoija ja häiritsevät lapsuudenmuistot alkavat piinata Auroraa. Kuinka pitkälle pimeyteen hän on valmis kulkemaan pitääkseen kiinni kiiltokuvastaan? ​

​Pinja Sanaksenahon ja Sari Luhtasen nuortenromaani pitää otteessaan viimeisille sivuille saakka. Sen toteutukseen saivat osallistua myös vaikuttaja Pinjan seuraajat." (Otava)

Oma arvio:

Tubettajana tunnettu Pinja Sanaksenaho eli Pinkku Pinsku on kirjoittanut yhdessä kokeneen nuortenkirjailija Sari Luhtasen kanssa psykologisen jännärin aineksia sisältävän kirjan, jonka nimenä on hänen toinen nimensä Aurora. Toivottavasti sometähden kirja herättäisi lukuinnostusta myös vähemmän lukevissa faneissa.

Auroran täydelliset rutiinit eivät jää kenellekään epäselväksi, niin tarkasti niitä heti kirjan alusta kuvaillaan. Aurora elää sometykkäysten voimalla, mutta koulussa häntä odottaa karu totuus: hänellä ei ole ketään tosiystävää. Paras ja rakas ystävä Sara muutti toiseen kaupunkiin ja muilla tuntuu olevan jo omat klikkinsä. Hän nauttii kuitenkin somepostaustensa aiheuttamasta ihailusta koulussa ja alkaa lyöttäytyä Minean ja Aadan porukkaan. Aada vaikuttaa todellan ynseältä Auroran seurasta, koska tämä menestyy koulussa paljon paremmin kuin hän. Nytkö tämä vielä yrittää tunkeutua hänen ja Minean väliin?

@bringit Sun uus bägi on niin sairaan ruma. Sen takii se sopii sulle niin hyvin. (s. 85)

Sitten Auroran täydelliseen maailmaan kiemurtelee käärme, sillä hänen sometiliinsä alkaa tulla ikäviä kommentteja @bringit-nimiseltä tyypiltä. Aurora on melko varma, että kommenttien takana on Aada. Toki kommentit kirpaisee Auroran täydellistä eloaan, mutta myös kostoajatukset alkavat nostaa päätään. Auroran elämä ei ole niin täydellistä kuin voisi kuvitella, ja se käy hyvin ilmi siitä, kun tyttö itsekin hätkähtää nähdessään sekaisen keittiön aamuisen somepostaussession jäljiltä, jossa hän on kuvannut täydellistä herkullista aamupalaansa. Sara ei tunnu kaipaavan ystäväänsä uudessa ympäristössään ja silloin Aurora muistaa oman päiväkotiaikaisen ystävänsä Rosan ja sen hämmennyksen, mikä hänen vanhemmissaan oli aina, kun Aurora puhui Rosasta. Voi, kun Rosa olisi vieläkin Auroran tukena!

Hänkin ihan varmasti muistaisi ne yhteiset hetket, sillä vaikka olin pieni, tunsin välillämme supervoimakkaan yhteyden. (s. 24)

Lohtua tuo toki managerisopimus Kasetti-nimisen firman kanssa ja rahakas yhteistyökuvio hiustuoteyrityksen kanssa. Silti Auroraa ahdistaa ajoittain. Kirjan tunnelma alkaa mennä loppua kohti hyytävämmäksi, kun Aurora alkaa muistaa asioita lapsuudestaan. Hän on päättänyt ujuttautua Minean ystäväksi, ja sen takia Aada on raivattava pois tieltä. Hän saakin yllättävän apulaisen, joka alkaa hallita Auroran elämää liiaksikin.

Hymyilin ja tein hänelle tilaa viereeni sänkyyn. Tunsin patjan painuvan alemmas, ja siinä hän oli, ihan kiinni minussa. (s. 110)

Kirja paranee loppua kohti, kun alkaa tapahtua enemmän asioita, kuten käydään tutkimassa autiotaloja urbexia harrastavien Tomasin ja Jeren kanssa. Alku meinaa junnata hiukan liikaa Auroran rutiineissa, somepäivityksissä ja pinnallisissa tyttöjen välisissä kuvioissa, enkä meinannut jaksaa sinnitellä mukana. Kirjan päähenkilö, Aurora, on hyvin vastenmielinen henkilö ja hänestä on vaikea pitää millään tavalla, mutta se kai on kirjan jujukin. 

Hyvin tässä on onnistuttu kuvaamaan somemaailman raadollisuutta ja valheellisuutta. Loppua kohti tulee hyviä ja kaikessa kieroutuneisuudessaan yllättäviä juonenkäänteitä, jotka pelastavat paljon. Kyllä minä jaksoin siis lukea tämän loppuun asti ja irvistellä Auroran henkilöhahmolle, joka toisaalta herättää minussa sääliä, toisaalta inhoa. Välillä hän on My Little Ponyillään leikkivä, yksinäinen ja äidin huolenpitoa kaipaava tyttö, välillä hyvin häikäilemätön omaa etuaan ajaessaan.

Annan arvosanaksi kirjalle 3

Tämä kirja on lainattu kirjastosta.

Muualla:

Helsingin Sanomat

Siniset Helmet

Amman lukuhetki

Darkhearts: James L. Sutter

Darkhearts: James L. Sutter. Suomentanut Laura Haavisto. WSOY 2023

Englanninkielinen alkuteos: Darkhearts. Kansi: Kerri Resnick (suunnittelu), Sivan Karim (kuvat), Kaisu Sandberg (Suomi)

"Jos rakastit Heartstopperia, anna tämän parin pysäyttää sydämesi uudestaan.

Entä jos rakkautesi kohde on samalla poika, joka varasti unelmasi? Darkhearts on unohtumaton, intiimi romanssi parrasvalojen takaa.

Elämänsä virheen yläasteella tehnyt David voisi olla kuuluisa, ellei olisi jättänyt Darkhearts-bändiä juuri ennen sen breikkaamista. Menneisyys palaa kuitenkin ryminällä hänen elämäänsä eräänä ainutkertaisena kesänä. Kun bändin laulaja ja Davidin lapsuudenystävä, fanilaumojen palvoma Chance, palaa kotiseudulleen, molemmat pojat löytävät itsensä yllättävien mutta sitäkin suurempien tunteiden ääreltä. Mutta voiko suuri maailma odottaa rakkauden tähden? 

Darkhearts on raastava ja rehellinen kirja omien heikkouksien sietämisestä ja siitä, miten paljastaa kaikki puolensa toiselle ihmiselle. David ja Chance ovat unohtumaton pari, joiden kuuma romanssi jää elämään mieleen kauan viimeisen sivun lukemisen jälkeen." (WSOY)

Oma arvio:

Kuumempi kuin Heartstopper, mutta kesympi kuin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä. Näin luonnehtisin yhdellä virkkeellä Darkheartsia.

Kirja alkaa hautajaisista. Elijah oli tunnettu suositun Darkhearts-bändin toinen jäsen ja loistava biisinikkari. Hän oli myös kirjan päähenkilön, Davidin entinen bändikaveri. Hän oli Darkheartsin johtotähden, superkuuman Chance Kainin (oikealta sukunimeltään Ng) hyvä ystävä ja rakas bänditoveri. Nyt Chance ja David kohtaavat toisensa pitkästä aikaa yhteisen ystävänsä Elin hautajaisissa. Menneisyyden katkeruus alkaa heti nostaa päätään, sillä David on yhä käärmeissään siitä, miten Darkhearts alkoi niittää mainetta ja kunniaa heti sen jälkeen, kun hän päätti jättää bändin. Bändin, jonka hän itse perusti. 

Elämä on ajanut Davidin ja Chancen elämää päinvastaisiin suuntiin. David työskentelee lukion ohella isänsä rakennusfirmassa ja onkin todella kätevä käsistään. Hän on rotevarakenteinen eikä koreile vaatteilla. Perusjuntti, jolla ei ole suuria tulevaisuudensuunnitelmia. Kitaraansa hän ei ole tarttunut lähdettyään Darkheartsista. Chance on taas suositun bändin keulakuva, trendikäs, timmissä  kunnossa oleva hottis. Hän ei tunnu huomaavan Davidin katkeruutta, vaan haluaa viettää aikaa tämän kanssa. Hän kutsuu Davidia vanhalla lempinimellä Holc.  Davidia ärsyttää se, miten Chance tuntuu haluavan hänestä ilmaisen kuskin kotipaikkakunnalleen. Selviääkin, ettei Chance ole koskaan saanut suoritettua ajokorttia itselleen. 

"Kuule, sun kanssa hengailu on ihan oma juttunsa. Sä tunnet mut. Mutta muut, ei ne halua mua. Ne haluaa Chance Kainin." (s. 41)

Vaikka alkuun David on ärsyyntynyt Chancen seurasta ja siitä, miten tämä kehtaa valittaa julkisuuden mukana tulleista haittapuolista elämässään, hän huomaa kaipaavansa tämän seuraa. Heidän välinen yhteytensä ei ole kadonnut minnekään. Chance välttelee yleisiä paikkoja, koska hän ei saa olla yleensä rauhassa innokkailta faneilta.  Niinpä poikien tapaamiset ovat yleensä kahdenkeskisiä. Sitten David alkaa tuntea kummia tuntemuksia ollessaan Chancen kanssa. Hän on aina ajatellut olevansa hetero, mutta onko sittenkään? Kun Chance uskoutuu Davidille syyllisyydentunnoistaan liittyen Elin kuolemaan, pojat löytävät vetovoiman väliltään.

Se oli epämukava tunne. Oli ihan eri asia vihata Chancea kuin kaivata häntä. (s. 83)

Chancen ja Davidin romanssi on ihanan kuuma ja kiusoitteleva, muttei ihan niin överihimokas kuin aiemmin mainitsemassani Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -romaanissa. Pojat ovat vastakohtia toisilleen ja välillä rotevarakenteisempi David käyttää leikillisesti kokoaan hyväksi heidän muhinoidessaan. Tykkäsin siitä. Yhteinen punttitreeni, jossa Davidille alkaa valjeta hänen tunteensa Chancea kohtaan, on ehdoton lempikohtani kirjassa. Samoin kuin se, jossa David opastaa Chancea puukäsitöissä. Mikä voisi olla seksikkäämpää, kuin opettaa toiselle jotakin, jossa on omassa elementissään ja jota toinen ihailee?

Mutta pystyykö David pääsemään eroon kateudestaan ja katkeruudestaan? Miten poikien suhde voi kestää, kun he joutuvat piilottelemaan rakkauttaan muilta? Miten tulla kaapista isälle, tai omalle ystävälleen Ridleylle, joka intoilee superkuumasta Chancesta.

Sisuksissani kuohui ja poksahteli, mutta ei millään kuvottavalla tavalla - ennemminkin se oli sellaista kuplivaa innostusta. Koko kehoni oli kuin limsapullo, jota joku oli ravistanut. Minusta oli tullut popcornia. (s. 150)

Olisin ehkä antanut kirjalle paremmankin arvosanan, mutta lopun katkera vatvominen kävi kyllästyttäväksi minulle. Lisäksi hiukan erikoiset vertaukset ja metaforat tekstissä välillä kohottivat kulmakarvojani, kuten yllä oleva esimerkki. Loppu oli iloinen yllätys, sillä odotin jotenkin surullisempaa loppua. Kokonaisuudessaan Darkhearts on ihana, viihdyttävä ja kuuma, mutta ei jää saman lailla mieleen kuin esimerkiksi mainittu Heartstopper. 

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

-

Samantyylistä:

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä: Casey McQuiston

Heartstopper: Alice Oseman

Valtakausi: Jenni Toivoniemi

Valtakausi: Jenni Toivoniemi. WSOY 2022

Kansi: Hilla Semeri

"Kallio. 1990-luku. Mullistusten vuosi.

”Me olimme maailmanlopun sukupolvi, kaikkeuden keskipiste.”

Helsingin Kallio, nuoria aikuisuuden kynnyksellä. Lukio ja lapsuuskoti ovat jäämässä taakse, tulevaisuus on häikäisevä ja ääretön.

Bambi on muuttanut alaikäisenä Helsinkiin mennessään taidelukioon. Bambin ympärille on kerääntynyt laaja piiri ihmisiä, itse valittu perhe. Aikuiselämän riippumattomuus tuntuu rajattomuudelta: voi juhlia maanantaista torstaihin tai lähteä tuntemattoman matkaan kadulta. Kun Bambi tutustuu järkyttävän kauniiseen Helenaan, hän haluaisi pitää tämän vain itsellään, mutta pian Helenan tuntevat kaikki.

Valtakausi on Jenni Toivoniemen vastustamaton esikoisromaani yhdestä vuodesta nuorten elämässä lankapuhelinten aikaan. Kun siteet lapsuuteen hiutuvat poikki, mihin voi kiinnittyä? Voittaako ystävyys himon? Mitä tapahtuu kaikkein tärkeimmälle yhteisölle, kun maailma alkaa vääjäämättä kiskoa sen osasia eri suuntiin? Romaani kuvaa aidosti ja moniäänisesti eri taustoista tulevien nuorten aikuisten ensiaskelia itsenäiseen elämään, jossa vastuun ja velvollisuuksien karikot vaanivat jokaista."(WSOY)

Lukunäyte

Traileri

Oma arvio:

Enpä muista, milloin minulla olisi ollut viimeksi näin ristiriitainen olo jostakin kirjasta. Halusin yhtäaikaa vihata ja rakastaa tätä kirjaa, sen henkilöitä, kirjan tasaisen epämääräisesti eteenpäin soljuvaa juonta ja kaikkea siinä. Minulla oli myös tajuttoman vaikeaa antaa tälle arvosanaa, sillä en osannut päättää, minkä mukaan se määrittyy. Jos määritelmä hyvän arvosanan kirjalle on se, etten malta laskea sitä käsistäni, kiinnyn henkilöihin, vaikka enimmäkseen vihaan heitä, ja ähkin lukiessani tuskaani siitä, miten turhauttavaa sitä on lukea sen epämääräisyyden takia, mutta miten koukuttava se siitä huolimatta tai juuri sen takia on, arvosana olisi yläkantissa. Mutta sitten taas, tässä kirjassa oli paljon asioita, joiden takia en haluaisi antaa huippupisteitä. Mutta miksi tämä kuohutti minua niin paljon?

Otin tämän Jenni Toivoniemen esikoisteoksen Valtakausi blogiini esiteltäväksi, koska ajattelin tämän olevan sitä vähän harvinaisempaa new adult -kamaa, mitä ei hirveänä julkaista. Olen pitänyt kovasti lukemistani Sally Rooneyn teoksista, ja uskoin tässä olevan samaa henkeä. Päähenkilöt ovat aikuisuuden kynnyksellä eläviä, 17-19-vuotiaita taidelukiolaisia tai korkeakouluopiskelijoita, joiden elämän suunta on vielä hakusessa. Suurin osa heistä on vielä vakiintumattomia, ja kaikille tärkeintä on ystävät, hauskanpito, hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen, mutta myös selviäminen oman itsensä ja sekasortoisten ajatustensa kanssa. Olen itse elänyt nuoruuteni 1990-luvulla, jota kirjassakin eletään, joten olin innoissani, jotta pääsisin samaistumaan tähän aikakauteen. Toki löysin yhtymäkohtia omaan nuoruuteeni, mutta kyllä minun elämäni 1990-luvun pohjoispohjanmaalaisessa pikkukunnassa oli hyvin, hyvin erilaista kuin kirjan keskeisten henkilöiden,  kalliolaisen taidelukion ja taideteollisen korkeakoulun opiskelijoilla. 

Kirjassa on ennätysmäärä näkökulmahenkilöitä, mikä oli minulle varsinkin alkuun melkoinen kauhistus. Kymmenen henkilöä vuorottelevat lyhyehköissä näkökulmakappaleissaan koko kirjan ajan, joista 5-6 on valta-asemassa muiden vieraillessa hiukan harvemmin. Huhhuh, minulla kesti aikaa päästä selville, kuka nyt oikein oli kuka ja kenen kanssa. Käy melko pian selväksi, kenen ympärillä kaikki tapahtumat kuitenkin pyörivät: 17-vuotias Bambi, oikealta nimeltään Pamela Punahilkka (niinpä, aivan...) opiskelee viimeistä vuottaan Kallion ilmaisutaidon lukiossa, on saanut muuttaa alaikäisenä omaan asuntoon ja kietonut saman tien pikkurillinsä ympärille joukon ihmisiä, joista tulee hänen perheensä. Hän on tuntenut suurimman osan perheestään jo parisen vuotta. 

Helena on tajuttoman kaunis tyttö Bambin lukiosta, Laura on Bambin ystävä, Sonia on Lauran ystävä, Mikko samasta lukiosta, Mila Helenan ynseä kämppis, Antti on sivarissa oleva naistenmies sekä Sonian ex, Kai on taideteollisessa opiskeleva taiteilijalupaus ja rakastunut Bambiin, Petteri on Helenan veli ja rakastunut Bambiin, Johannes on Mikon serkku. Tässä henkilöt lyhykäisyydessään. 

Bambi, Bambi, Bambi. Mitä kaikki siinä näkevät. Kyllä minä tiedän, se on jotain karismaa tai vetovoimaa, mutta mistä se koostuu? Eivätkö muut näe tuota julmuutta, vai eivätkö vain välitä? (Mila, s. 181)

Bambi tutustuu kuvataidelukiossa Helenaan ja välttelee alkuun esittelemästä tätä muulle "perheelleen", sillä hän sanoo haluavansa pitää tämän itsellään. Tosi asiassa Bambi taitaa hiukan pelätä Helenan vetovoimaa, sillä hän on tottunut olemaan aina se koko joukon keskipiste. Bambi on se, jonka luo kaikki menevät suruineen ja iloineen, mutta jota kukaan ei halua tyttöystäväkseen. Antti yöpyy usein tämän luona yrittäessään toipua erostaan Sonian kanssa, mutta Bambin ja Antin suhde on täysin platoninen. Kailla ei ole asuntoa, joten hän punkkaa myös usein Bambilla. Monet epäilevätkin, että Kailla ja Bambilla on jotain meneillään, ja tämä herättää kauhean mustasukkaisia ajatuksia Antissa, joka itse kuitenkin sekstailee ympäri kaupunkia kaikkien kanssa. 

Mä otan sitä kädestä, kun en osaa muutakaan tehdä. Sen silmiin tulvahtaa kyyneleitä ja se näyttää lapselta. En ole nähnyt Bambin itkevän montaa kertaa, se ei ole niitä tyttöjä, jotka itkevät, kun eivät saa mitä haluavat.Mutta ei se ensimmäistä kertaa itke mun käytöksen vuoksi. (Kai, s. 245)

Johannes on porukan rikkain ja musikaalisin: hänellä on oma bändi. Johannes ja Laura tutustuvat ja alkavat tapailla, Kai luo kaihoisia katseita Helenan suuntaan, mikä ärsyttää Bambia. Helenan veli Petterikin soluttuu porukkaan ja Johanneksen bändikuvioihin mukaan. Helena pääsee myös bändiin duetoimaan, saa bändin poikien päät sekaisin ja Johanneksen kiristelemään hampaitaa. Petteri on rakastunut Bambiin heti siitä hetkestä, kun tämä vieraili Helenan kanssa heillä kotona. Mutta tuntuu, että Bambi ei ole kenenkään, mutta kuitenkin kaikkien oma.

Miksi te pojat kuvittelette, että haluan kuulla olevani erilainen kuin muut tytöt? Minä haluan tulla katsotuksi niin kuin te katsotte tyttöjä. Ja minä haluan, että te lopetatte sellaisen katsomisen kokonaan ja alatte nähdä meidät ihmisinä. (Bambi, s. 71)

Yhtä lailla kuin Bambikin, on Helena hyvin keskeinen henkilö. Hän tulee uskovaisesta perheestä, mutta soluttuu yllättävän hyvin viinan- ja ruohonhuuruiseen bile-elämään eikä alussa tajua omaa seksikkyttään, mutta oppii aika pian käyttämään sitä hyväksi. Hänen ja Bambin välille tulee kilpa-asetelma, jossa he pyörittävät samoja poikia ja testaavat vetovoimaansa perheen poikiin. Tämä  kaikki  jää kuitenkin enimmäkseen keimailun ja flirttailun, eräänlaisen valtapelin tasolle, ainakin aluksi. Myös Helenan ja Bambin välillä on oma jännitteensä.

"Tajuutteks te, että me ollaan ollaan tän kaupungin... tän maan parhaat tyypit. Ne parhaat tyypit! Me ei tarvita ketään muuta. Ei oo ketään muita! Me tunnetaan jo kaikki." (Sonia, s. 123)

Kaikki nämä nuoret ovat siinä vaiheessa, että ovat aikuistumassa ja itsenäistymässä, mutta lapsuuskodin haamut seuraavat vielä liian kipeinä. Kaikilla tuntuu olevan jotain hankaluuksia lapsuudenkodeissaan. Itsetuntoa pönkitetään hiukan kyseenalaisin keinoin, päihteistä haetaan hetkellistä helpotusta ja ystävät ovat lähes symbioottisen lähellä. Tulevaisuus on tuolla jossain. Yhden vuoden aikana nämä nuoret aikuiset kokevat ystävyyttä, rakkautta, pettymystä, kateutta, epätoivoa, surua. Nuorten sekoilu kulminoituu ikävään tragediaan, joka muuttaa kaikkien välit joksikin aikaa. Itse jotenkin jopa hätkähdin tätä lopun tapahtumaa, koska olin jo kirjaa lukiessa tottunut sen tasaisena soljuvaan etenemiseen, etten uskonut mitään mullistavia yllätyksiä juonessa olevan tulossa.

Ahaa, tätä se on. hymyilen takaisin ja näen, miten hänen polvensa notkahtavat, niin helppoa se on. Jos vielä luon katseeni alas näin ja katson sitten ripsien alta, vaikutus on aina sama. (Helena, s. 184)

Mietin, miten kuvailisin tämän romaanin rakennetta, joka on yhtä aikaa tosi sekava vaihtuvine näkökulmahenkilöineen, mutta toisaalta kokonaisuutena hyvin eheä usean nuoren kasvukertomus. Kirjassa ei harrasteta maalailevaa miljöönkuvausta eikä juuri muutenkaan tunteiden syvällistä vatvomista, vaan asiat etenevät henkilöidensä raportoimana eteenpäin. Minulle tuli jopa fiilis, ihan kuin katsoisin tosi-TV:tä. Onko vielä lanseerattu tyylilajia fiktiivinen tosi-TV-kirjallisuus? Jos ei ole, lanseeraan sen nyt.

Typerät pojat. Miten teidän kanssanne voi koskaan elää, kun te olette noin heikkoja? Minä en koskaan päästä ketään noin lähelle itseäni. Ehkä joskus, kun olen vanhempi ja pojat ovat viisaampia. ( Bambi, s. 68)

Valtakausi on hirveän viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa, vaikka alussa henkilöiden määrä voi pyörryttää ja sekoittaa lukijan päätä. Toisaalta se tekee lukemisesta hyvin etenevää, koska näkökulmahenkilöiden luvut ovat keskimäärin kolmen-kuuden sivun mittaisia. Välillä nuorten sekoilun (ja päihteiden) määrä alkaa jo hermostuttaa, kun ei enää tiedä, kenen kanssa Antti seuraavaksi bylsii ja kelle kaunis Helena flirttailee. Raivostuttavin hahmo kaikista on kyllä ehdottomasti päättämätön Antti, mutta myös keskeisin henkilö Bambi ottaa minua jostain syystä ihan hirveänä pattiin. Hän on jotenkin sellainen kaikkien pitämä peikkotyttö, joka tajuaa ja ei tajua omaa valta-asemaansa. Yritin kovasti myös löytää ysäritunnelmaa kirjasta, mutta se ei oikein välittynyt minulle, sillä välillä jopa hiukan hätkähdin, miksi ihmeessä tyypit kuuntelee C-kasettia tai soittaa lankapuhelimella. 

Koska Toivoniemi on myös elokuvantekijä ja käsikirjoittaja, mietin, olisiko tästä suunnitteilla vielä elokuvaa tai tv-sarjaa? Näkisin hyvin tämän 2020-luvun uutena "Levottomat"-leffana.

Valtakausi edustaa nykyromaanin rakenteita ja tuo kovasti mieleen esimerkiksi Sally Rooneyn ja Emma Jane Unsworthin vanhemmille nuorille aikuisille (18-30) suunnatut romaanit. Voisin hyvinkin vinkata tätä toisen asteen opiskelijoille.

Päädyin lopulta arvosanaan 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Emma Jane Unsworth: Aikuiset

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä

Booklist Queen: A 2022 new release

Seinäjoen kirjasto: 29. Kirjassa ollaan ravintolassa tai baarissa

Popsugar: A Book about a band or musical group

Lisäksi kirja tulee omaan #luekeltaisiakirjoja lukuhaasteeseen.

Jos vain kruunun saisin: Leah Johnson

Jos vain kruunun saisin: Leah Johnson. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2021

Englanninkielinen alkuteos (2020): You Should See Me in a Crown. Kansi: Stephanie Yang (suunnittelu), Michael Frost (kuva)

"Sydämellinen YA-romaani unelmista ja itsensä löytämisestä.

Liz uskoo olevansa liian musta, köyhä ja kömpelö loistaakseen pienessä, yläluokkaisessa kotikaupungissaan. Hän aikookin jättää Campbellin kauas taakseen ja suunnata eliitticollegeen. Suunnitelma kuitenkin romuttuu, kun hän ei saa rahallista tukea jatko-opintoihinsa.

Päättäjäistanssien kuningattarelle luvattu stipendi kattaisi collegen kustannukset, joten Liz karaisee itsensä ja osallistuu armottomaan kisaan. Kokemuksesta tekee siedettävän ainoastaan uusi oppilas Mack, joka tavoittelee samaista kruunua.

Estääkö kilpailijaan ihastuminen Liziä toteuttamasta unelmiaan... vai saako se ne toteutumaan?"(Karisto)

Oma arvio: 

Tätä kirjaa olen kovasti odotellut saapuvaksi. Kun näin ensi kerran kirjan alkuteoksen You Should See Me on A Crown kannen, joka on siis identtinen tämän suomennoksen kannen kanssa, kuvittelin kirjan olevan enemmänkin varhaisteini-ikäisten kirja. Mutta ei, kyllä tämä YA-kirja on. 

Kirjan alussa lukion viimeistä luokkaa käyvä Liz tuskastelee sitä, kuinka monta yliromanttista ja -ampuvaa päättäjäistanssiaiskutsua hän on jo koulussaan joutunut todistamaan. Nyt koulun suosituimpiin kuuluva Derek esittää Dirty Dancing -henkisen kutsun Rachelille, jota Liz pitää kilpailijanaan lähes kaikessa. Hän on niin kauhean suosittu, ja niin otettu kaikesta saamastaan huomiosta, kun taas Liz on tottunut pysyttelemään syrjässä kaikesta huomiosta. Mutta haluaako hän oikeasti olla syrjässä? Liz soittaa koulun orkesterissa, menestyy hyvin opinnoissaan ja onkin melko varma, että saisi stipendin Penningtonin huippucollegeen. Ystäviäkin löytyy, sillä hän liikkuu yleensä yhtenä tyttönelikosta, johon kuuluvat Gabi, Britt ja Stone. 

Jossain vaiheessa hän varmisti, että minä tajusin ystävyytemme olleen vain väliaikainen vaihe. Ja minun oli hyväksyttävä asia, koska en mahtanut sille mitään. (s. 18)

Silti Liziä kalvaa, ettei koulun söpöin ja mukavin poika Jordan enää huomaa häntä. He olivat yläkoulun loppuun asti vielä erottamaton kolmikko, Gabi, Liz ja Jordan, mutta lukion alussa Jordan käänsi Lizille selkänsä ja liittyi suosittujen tyyppien kerhoon. Liz ajattelee, että Jordan häpeää sitä, millainen Liz on: säkkärätukkainen tyttö, joka ei osaa olla niin viileä kuin esimerkiksi Rachel tai Jordanin viimeisin tyttöystävä Emme.

Kun Liz saa kuulla, ettei saakaan stipendiä, hänen unelmansa meinaavat romuttua. Hän ei voi sanoa suru-uutista mummolleen, joka on huolehtinut Lizistä ja hänen sirppisoluanemiaa sairastavasta pikkuveljestään Robbiesta sen jälkeen, kun heidän äitinsä menehtyi. Mummo kun pistäisi heti talon myyntiin ja tekisi kaikkensa, että Liz pääsisi opiskelemaan, eikä Liz halua sitä. Robbie keksiikin huippuidean: Liz voisi ilmoittautua tavoittelemaan tanssiaiskuningattaren osaa. 

Ensin hänen olisi päästävä tanssiaishoviin, johon valitaan kaikista ehdokkaista sopivimmat. Se tietäisi vapaaehtoistöihin osallistumista ja muutenkin edukseen esiintymistä. Palkkiona tanssiaiskuningattaren tittelistä olisi sievoinen summa rahaa, jolla Liz pääsisi opiskelemaan. Kun Lizin ystävät, etenki Gabi, ovat ajatelleet samaa, Liz päättää hammasta purren suostua. Gabi rupeaa hääräämään kuin kanaemo Lizin ympärillä, valitsee tämän vaatteet ja ohjailee muutenkin ystävänsä tekemisiä, jottei koulun some-eetteriin, Campbellin kuiskailuihin, tulisi mitään kyseenalaista julkaisua Lizistä.

En usko satuihin, rakkauteen ensisilmäyksellä tai muuhun vastaavaan, mutta mielessäni käy, että ehkä tämä tyttö ja nuo silmät ja pisamia täynnä olevat kasvot riittävät käännyttämään minut. (s. 50)

Liz tutustuu heti ensimmäisessä ilmoittautumistilaisuudessa tyttöön, joka erottuu tyyliltään ja käytökseltään muista kokelaista. Mackiksi itseään kutsuva tyttö saa Lizin pasmat sekaisin heti ensi katseesta ja tytöt ystävystyvätkin heti. Mack on hulvaton persoona, joka saattaa sanoa hermostuksissaan vähän mitä sattuu ja aiheuttaa näin pieniä väärinkäsityksiä. Liz on kuitenkin ihan hurmaantunut, eikä oikein jaksaisi enää välittää edes Jordanin sovittelevista lähentymisyrityksistä vapaaehtoistyön lomassa. Liz ei voi antaa anteeksi nöyryytystä, jonka koki heti ensimmäisenä lukiovuotena, kun Jordan käänsi tälle selkänsä kavereidensa edessä. Ei, vaikka Jordan vaikuttaa vilpittömältä.

"Tämä matalan profiilin juttu on rankempaa kuin uskoin, etenkin nyt kun mä jo tiedän, millaista on suudella sua." (s. 171)

Gabi ei ole kovin mielissään siitä, että Amanda (alias Mack) ja Liz ihastuvat toisiinsa. Ystävät ovat kyllä tienneet Lizin suuntautumisesta, mutta ovat sitä mieltä, ettei perinteisen tanssiaiskuningattaren roolin havittelussa kannattaisi päästää Campbellin kuiskailuihin kuvia, joissa Liz suutelee tyttöä. Gabi taas innostuu siitä, että Liz on viimein laskenut suojauksensa Jordania kohtaan ja päästänyt tämän taas elämäänsä. Gabi kannustaakin Liziä näyttäytymään enemmän Jordanin kanssa ja antamaan oletuksen siitä, että he olisivat pari. Liz alkaa jo kyllästyä Gabin ohjailuun, ja sitten Jordan kertoo vielä yhden jutun, joka saa Lizin tajuamaan, ettei Gabi olekaan ollut niin hyvä ystävä kuin hän on  luullut.

Koskaan ennen minusta ei ole tuntunut tällaiselta. Kuin en tietäisi, juoksenko jotain pakoon vai jotain kohti. Tiedän vain, että olen väsynyt, ihan uskomattoman väsynyt siihen, että minun ylipäänsä täytyy juosta. (s 105)

Olipas mukavan piristävää lukea YA-kirja, jossa on tosi isossa roolissa tytön ja pojan välinen ystävyys, joka ei missään vaiheessa muutu romanssiksi. Tietenkin se on ihan selvää, ettei se voisikaan muuttua, koska päähenkilö Liz tykkää tytöistä, mutta sekään ei aina kirjoissa ja elokuvissa anna takeita sille, etteikö sitten kuitenkin jossain vaiheessa ne lapsuuden tyttö-poika-kaverit kuitenkin lankeaisi toistensa syliin. Minusta Lizin ja Jordanin ystävyys, joka on ollut vuosia katkolla lähinnä huonon tuurin ja väärinkäsitysten vuoksi, mutta alkaa lämmetä uudelleen tanssiaishovikisan kuumetessa, on tämän kirjan ihanin juttu. Toki myös Amandan ja Lizin ihastuminen ja rakastuminen, Lizin perheen välittävä tunnelma kaikista vastoinkäymisistä huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) ja Lizin herkkä, ihastuttava ja tarvittaessa päämäärätietoinen persoona tekevät tästä unohtumattoman lukukokemuksen.

Olen mukana, kaiken keskellä. En ole vain Se musta tyttö tai Se tyttö, jonka äiti kuoli tai Se köyhä tyttö. Olen Liz Lighty - olen toki myös tuota muuta, mutta äkkiä se ei tunnu enää niin pahalta asialta. (s. 190)

Elizabeth Lighty pistää pikkukaupungin jämähtäneet ja tunkkaiset periaatteet romukoppaan ja raikastaa tanssiaiskuningatarkisan. Samalla hän saa itseluottamusta eikä enää suostu jäämään varjoon, vaikka paniikkikohtaukset välillä hiipivät nurkan takana. Hän saa rakkaan ystävänsä, Jordanin, takaisin, rakastuu ja tulee rakastetuksi ja  selvittää välit kateellisen ystävänsä Gabin kanssa. Oikein mukava, nykyajan selviytymistarina!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Dumplin - isosti tai ei ollenkaan: Julie Murphy

Runoilija X: Elizabeth Acevedo

Mun vuoro: Angie Thomas

Lisään kirjan Booklist Queen lukuhaasteen kohtaan:

Own voices story

Tyhmästi tehty: Heidi Silvan

 Tyhmästi tehty: Heidi Silvan. Myllylahti 2021

Kansi: Karin Niemi

"Henkeäsalpaava tarina tyttöjen ystävyydestä, polttavasta rakkaudesta ja keinoja kaihtamattomasta oman edun tavoittelusta. 

Sen kesän piti olla paras kaikista… Piti tehdä kaikenlaista hullua mutta ei sentään mitään näin tyhmää.

 

Josefiina on kaunis ja itsevarma.

Iris on iloinen ja ikuisesti hyvä ystävä.

Elsa on älykäs ja fiksuin kaikista.

Mutta yhtä heistä ei enää ole.

 

Josefiina, Iris ja Elsa ovat keskenään parhaat ystävät, jotka tekevät kaiken yhdessä. Tytöt ovat kiinnostuneita vain itsestään ja hyvänä kakkosena toisistaan.

Pinnan alla on säröjä ja täydellisessä ystävyydessä vinoumia. Yhteistä on epätoivoinen oman onnen etsintä, kun ”minä itse” on etuoikeutettu ja voi tehdä mitä tahansa. Muut ihmiset ovat esteitä, jotka voi työntää syrjään, jos he ovat tiellä. (Myllylahti)" 

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=yIwrFW4SqmI 

Oma arvio:

Olen lukenut Silvanin aiemmasta tuotannosta ensimmäiset, enemmänkin varhaisnuorille suunnatut John Lennon minussa ja Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos, jotka erottuivat erityispiirteisillä tyttöpäähenkilöillään. Tyhmästi tehty on oululaiskirjailijan ensimmäinen YA-kirja. Se on huomattavasti sävyltään synkempää kuin hänen aiemmat kirjansa.

Heti kirjan alussa lukijalle paljastuu, että yksi tyttö kuolee. Kirjan päähenkilöinä on 15-vuotias tyttökolmikko, Elsa, Iris ja Josefiina, joilla on tarkoituksena tehdä kesällä erilaisia hulluja tempauksia ja saavuttaa näillä somesuosiota. Ensimmäinen tempaus on hypätä paikalliselta sillalta joen hyiseen veteen. Heti alussa ei jää epäselväksi, kuka on joukon epäröijä ja harkitsevaisin: Elsa soimaa itseään siitä, ettei osaa suhtautua tempauksiin niin vapautuneesti kuin villimmät Iris ja Josefiina. Iris on joukon hulvaton ilopilleri, ja Josefiina viileä kaunotar. 

19. kesäkuuta

"Oliko joku teistä ulkopuolinen?"

"Ei, ei meistä kukaan ulkopuolinen ollut."

Paitsi että oli. Tietenkin oli.

Kolmen tytön porukassa yhden oli aina oltava ulkona. (s. 102)

Pian selviää, ettei porukan dynamiikka ole ihan kunnossa. Elsa kokee huonommuutta etenkin Josefiinaa kohtaan ja Iris taas on hyvin katkera Josefiinalle, joka ilmoittaa heti alussa menevänsä treffeille lukiolaisen Leon kanssa. Josefiina ei nimittäin tiedä, että Iris ja Leo ovat sekstailleet Laten hallilla, jossa Iris on välillä käynyt, vaikka hänen veljensä eivät siellä enää pyöri. Iris ei ole huudellut ihan kaikille, että molemmat hänen isoveljensä on tällä hetkellä vankilassa. Iris uskoi tosissaan, että hänen ja Leon välillä olisi jotain muutakin kuin satunnaista sekstailua korjattavan auton takapenkille, mutta nyt kuulostaa, että Leo on täysin kauniin Josefiinan lumoissa. 

Jälkeenpäin Leo ojensi Irikselle öljyisen trasselitupon käden pyyhkimistä varten ja siirtyi Corollan moottoritilan ylle kuin ei mitään. (s. 134)

Kaikki alkaa eskaloitua, kun Iris ja Elsa alkavat saada Josefiinasta tarpeekseen. Kateus on tosiaan kavala tauti. Vaikka Leo on vakuuttanut hallilla tykkäävänsä vain Iriksestä, ja vain hairahtuneensa Josefiinaan, on tämä jatkuvasti liimaantuneena Josefiinan kylkeen. Elsa pitää omat tunteensa hyvin salassa muilta, mutta lukijalle paljastuu, että myös hän on ollut jo pitkään salaa ihastunut Leoon. Miksi Josefiina saa aina kaikki ja hänelle kaikki on niin helppoa? Elsan kotona on hiukan kireää rahaongelmien ja äidin mustasukkaisuuden takia, jota Elsa lietsoo entisestään jättämällä vanhempien sänkyyn kukan, kun äiti on työmatkalla. Josefiinalla taas oli varaa laittaa oikeat pidennykset hiuksiin ja upeat ripsenpidennykset, kun Elsa joutui turvautumaan halpoihin klipseihin. Edes se, että Josefiinan äiti oli kärsinyt pitkään masennuksesta eikä juuri uskaltanut poistua kotoaan, ei tuntunut antavan ymmärrystä Josefiinaa kohtaan.

Tilanne kulminoituu siihen, että Elsa ja Iris alkavat suunnitella ilkeyksiä Josefiinan päänmenoksi. Mikä olisi oikea tapa antaa sille opetus? Yöllinen salaratsastus ontuvalla hevosella ei tuota toivottua tulosta eli Josefiinan selästä suistumista, joten tyttöjen on keksittävä jotain muuta. 

Tyhmästi tehty on tunnelmaltaan hyvin rakennettu psykologinen jännäri, jossa tärkeinä teemoina on moraali, hyväksikäyttö ja kateus. Vaikka kirjan päähenkilötytöt ovat hyvin realistisen oloisia komplekseineen, minua hiukan häiritsee väliin töksähtelevä, turhan arkisen lyhytsanainen dialogi heidän välillään:

"Saatat ehkä?"

"En mä tiedä."

"Et tiedä?"

"Älä toistele mun sanojani."

"Tykkääkö Leo susta?" (s. 88)

-----

"Se sanoo ainakin", Josefiina mutisi.

"Mitä?"

"Se sanoo niin. Leo. Leo sanoo, että rakastaa."

Iriksen kädet puristuivat nyrkkiin ja suoristuivat saman tien voimattomina. "Ketä?"

"Mua."

"Sua?" (s. 89)

Tyttöjen moraalintaju tuntuu olevan niin hukassa, että aivoihini sattuu. Eniten minua arveluttaa se, miten Iris ja Elsa laittavat Josefiinan ratsastamaan yöllisellä salaratsastuksellaan hevosella, jonka he tietävät ontuvan. Luulisi, että todellisten hevosystävien mielessä etusijalla olisi hevosen hyvinvointi eikä se, että he saavat vahingoitettua ystävää. Tyttöjen kerrotaan kuitenkin käyneen kyseisellä tallilla vuosia, ja hevoset tuntuvat olevan heille tärkeitä. Mutta niin kai se sitten on, että moraalintaju voi järkkyä, jos ei ole pääkopassa ihan kaikki kunnossa. 

Tyttöjen kesäistä elämää tuntuu rytmittävän puskakaljoittelu ja hullut tempaukset. Kaikki he haluavat kokemusta itselleen seksin saralla, ja antavat poikien käyttää heitä hyväkseen. Tarinan pojat ovat sattumoisin kaikki melkoisia kusipäitä, joilla ei ole mitään käsitystä suostumuksesta ja tasa-arvoisesta seksistä. Ainut järkevähkö on Irikseen ihastunut Kai, jota Iris kuitenkin käyttää vain hyväkseen, vaikka haluaisi Leon itselleen.

Pidän kovasti kirjan jännäripainotteisesta tunnelmasta, mutta muutaman töksähtelevän asian (pääosin dialogin) vuoksi ei kirja minun arvosteluasteikolla noussut korkeimmalle pallille. On mukavaa, että YA-jännäreitä ilman spefi-elementtejä julkaistaan, ja tämä on hyvin varteenotettava sellainen. Pidän siitä, miten tyttöjen näkökulmia rikkoo väliin sijoitetut uutispätkät ja rikostutkintahaastattelut tulevaan kuolemaan liittyen. Silvanin kirjoittama kieli on selkeää ja rönsyilemätöntä, joka sopii tällaiseen vetäväjuoniseen jännäriin oikein hyvin. Kirjan kansi on liekkeineen ja kipinöineen huomiota herättävä ja sopivan vakavasti otettava, kiitos kansitaiteilija Karin Niemen, mutta kirjan nimi ei ole mielestäni oikein vetävä, vaan jopa turhan lapsellinen YA-kirjaan.

Arvosanaksi annan 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Lastenkirjahylly

Kirjojen keskellä 

 

Samantyylistä luettavaa:

Yksi meistä on seuraava -sarja: Karen M. McManus 

Kaksi voi säilyttää salaisuuden: Karen M. McManus

Sadie: Courtney Summers

 Me olimme valehtelijoita: E. Lockhart

 

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat blogin Halloween lukuhaasteeseen. 

 

Lisään kirjan Booklist Queen -lukuhaasteen kohtaan:

Local Author

Onnenkepparit-sarja: Merja ja Marvi Jalo

Olivia ja onnentähti: Merja ja Marvi Jalo. Kuvittanut Reetta Niemensivu. WSOY 2018 (Onnenkepparit #1)

"Uusi valloittava sarja keppihevostytöistä!

Tokaluokkalaiset tytöt perustavat keppihevosille tallin, jossa sattuu ja tapahtuu.

Olivian paras ystävä käy joka viikko talleilla ratsastamassa ihanilla poneilla, mutta Olivia on allerginen, ja joutuu ihailemaan ystävänsä harrastusta kaukaa. Eräänä kesäloman päivänä hän löytää Onnentähden, maailman suloisimman keppihevosen. Pian koko Olivian kaveriporukka on keppariharrastuksen lumoissa: pihaan perustetaan keppihevosille oma talli ja kisojakin pidetään. Olivia on viimeinkin oikea hevostyttö!

Olivia ja Onnentähti aloittaa suosittujen heppakirjailijoiden uuden, leikki-ikäisille ja alakoululaisille suunnatun sarjan, jossa on Reetta Niemensivun vauhdikas ja söpö kuvitus." (WSOY)

Oma arvio:

Koska meillä asuu tällä hetkellä kaksi keppihevosharrastajaa, innostuin valtavasti, kun huomasin tämän uuden Merja ja Marvi Jalon Onnenkepparit-sarjan aloitusosan Olivia ja Onnentähti kustantajan katalogissa. Mukana kirjaa arvioimassa siis 8- ja 10-vuotiaat lapseni, poika ja tyttö.

Keppariharrastus alkaa olla Suomessa hyvin suosittua ikään ja kokoon katsomatta - keppareita harrastavat myös nuoret ja aikuiset, joten pelkkä pikkulapsien oma harrastus ei ole kyseessä. Sosiaalisessa mediassa keppariharrastajat ovat erittäin aktiivisia ja jakavat monesti itsetekemiensä taidonnäytteiden kuvia. "Harrastan, en leiki" -slogan lukee monen keppariharrastajan Instagram-biossa. 

Olivia ja Onnentähti edustaa kuitenkin ehkä sitä leikillisempää kouluikäisten lasten keppihevosharrastusta, jossa kepparit ovat osana hevostallileikkiä. Kirjan pääosassa on Olivian lisäksi hänen kolme ystäväänsä, Valpuri, Lilli ja Juuli. Tapahtumat alkavat  Olivian harmitellessa sitä, kun hän ei pääse ystävänsä Valpurin kanssa ratsastustunneille läheiselle ratsastuskoululle allergiansa takia. Hän löytää onnekseen yllättäen metsästä hylätyn, rähjäisen keppihevosen, pelastaa tämän ja vie kotiinsa korjattavaksi. 

Pian Valpurikin tuo oman, upouuden ja vaaleanpunaisen Prinsessansa Olivian talliin, ja Olivia tuntee pienoisen kateudenpiston, etenkin kun myös Juuli ja Lilli huomaavat vain Prinsessan. Myös Juuli ja Lilli tuovat omat hevosensa mukaan ja tytöt alkavat suunnitella keppihevosnäyttelyitä. Hieman eripuraa meinaa syntyä, koska muut tytöt eivät ymmärrä onnentähden ainutlaatuisuutta. Ei aina uusi keppari ole se paras.

Kirjassa keppihevoset esitellään omina persoonina, ei pelkkinä leikkikaluina. Samaa olen huomannut lasteni keppariharrastuksesta: heidän jokainen keppari on oma yksilönsä, jolla on omat luonteenpiirteet ja historia. Olivia tuntee hienoista kateutta Juulin ja Valpurin upouusista keppareista, mutta tuntee suurta kiintymystä omaa Onnentähteä kohtaan. Näyttelyssä sattuneen onnettomuuden takia Olivia joutuu lähettämään Onnentähden hevossairaalaan (eli tädilleen korjattavaksi). Onneksi Olivian synttäreillä tapahtuu mieluinen yllätys.

Olivia ja onnentähti on mielenkiintoinen, raikas ja helppolukuinen sarjanavauskirja ja Reetta Niemensivun kuvitukset ovat tuttuun tapaan enemmän kuin mukavia katsella. Odotamme mielenkiinnolla sarjan jatko-osia, joihin varmasti riittää uusia, mukavia tapahtumia. Sitä jäin vain miettimään, että olisiko joku Olivian kavereista voinut olla poika, niin tarinassa ei olisi ollut niin stereotyyppisesti neljän tytön kimppa? Vaikka minun poikaani ei niin häiritsekään lukea tyttövoittoisia tarinoita, olisi voinut hänellekin ja muille pojille olla toki keppariporukassa samaistumiskohteeksi jokunen poika. Nyt tarinan ainoa poikien edustaja on Juulin veli Jope, joka meinaa pilata tyttöjen kepparinäyttelyt tuomaroinnillaan.

Lapseni tuumailivat kirjasta seuraavaa: Molempien mielestä mukavinta kirjassa on se, kun Olivia saa Onnenlennon (=uuden kepparin) kirjan lopussa, ja tympeintä se, kun Onnentähti menee näyttelyssä rikki. Tyttäreni ei tykännyt kirjan kuvista (hän kaipaisi "vähemmän lapsellisia" kuvia) kun taas pojastani ne ovat kivoja ja niitä voisi olla enemmänkin. Molempien mielestä paras kirjan hahmo on Juulin Amietta-niminen keppari, mutta pinkistä Prinsessasta he eivät pitäneet. Heidän mielestään kirjan opetus on se, että ei kannata pilkata eikä olla kateellinen. Jatko-osaan lapseni ehdottavat seuraavaa: poikani mielestä Onnenlentokin menisi rikki ja Olivia saisi tosi hienon uuden kepparin. Tyttöni mielestä taas Olivia pitäisi tallin omanaan ja hommaisi sinne 20 uutta keppihevosta. Poikani suosittelee kirjaa 7-12-vuotiaille, tyttäreni 5-12-vuotiaille. Heidän mielestään kirja sopii niin tytöille kuin pojillekin, riippuen siitä tykkääkö hevosista ja keppareista. 

Poikani arvosana 4

Tyttäreni arvosana 3

Minä annan arvosanan 4,5

Yhteisarvosanamme: 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.


Keppihevosaiheista kirjallisuutta:

Keppareiden kyydissä: keppihevosharrastuksen abc: Sinimaaria Kangas & Lucia Stenger. Aula & co 2016.
Keppari: keppihevosten maailma: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2010.
Keppihevosten varusteet: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2013
Kirpakka-Kepparit : ensimmäiset seikkailut siellä ja täällä: Kirsi Antikainen. BoD 2016

Kirpakka-kepparit. 2, sata suloista samettiheppaa: Kirsi Antikainen. BoD 2017

Niilo ja villit kepparit: Saila Savisaari & Hannamari Ruohonen. Karisto 2017.

Siiri ja Heppa Huoleton: Sinikka Nopola. Tammi 2016
Pitsinen keppihevonen & Kepparikisat: Eija Paatero. BoD 2016

Tikkumäen kepparikirja: Reetta Niemelä & Salla Savolainen. Otava 2018.

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan: 

Ilo


Suomen keppihevosharrastajat ry:n sivuilta voi löytää lisää tietoa harrastuksesta ja tulevista kilpailuista ja näyttelyistä.

Myös esimerkiksi Elävä perintö -sivun artikkelissa on mielenkiintoista tietoa harrastuksesta (https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Keppihevosharrastus) sekä Helsingin Sanomien vuodentakaisessa jutussa (https://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/385724-pilkka-ei-hidasta-keppihevosten-menoa-keppareita-harrastavat-myos-aikuiset).

Sanataidetehtäviä koululaisen kanssa: Karhu ja kaverit - tarinoita ja tehtäviä

Karhu ja kaverit - tarinoita ja tehtäviä: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman. Bazar 2017.

Kansi: Sanna Pelliccioni.

"Karhu ja kaverit – Tarinoita ja tehtäviä on 8‒11-vuotiaille lapsille, heidän opettajilleen ja muille sanataidekasvattajille suunnattu sanataidekirja. Se sopii niin pojille kuin tytöillekin. Kirjailija Eppu Nuotion tarinoissa karhut seikkailevat, tanssivat, kokeilevat rajojaan ja rakastavat. Maami Snellmanin laatimat monitaiteiset sanataidetehtävät jatkavat ja syventävät kirjan tarinoita. Tehtävät ovat kirjoittamisen lisäksi mm. videokuvaamista, tarinoiden esittämistä, lautapelin kehittelyä ja valokuvaamista. Karhuteeman ympärille rakennetun kirjan on kuvittanut Sanna Pelliccioni.

Kirjan luovat ja elämykselliset sanataidetehtävät tukevat lapsen kielen kehitystä ja innostavat lukemiseen pariin uudella tavalla. Tekijöiltä on aiemmin julkaistu pienemmille lapsille suunnattu sanataidekirja Maami mustikka ‒ Satuja ja satutehtäviä." (Bazar)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=ANbQZ-fWBgQ

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan tarinoita yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa, ja hän sai myös tehdä joka tarinasta yhden tehtävän.

Eppu Nuotion kynäilemät tarinat karhulapsen elämästä osuvat mielestäni hyvin asian ytimeen: tarinoissa käsitellään yleisiä kouluikäisten elämään kuuluvia asioita, kuten kiusaamista, nukkumaanmenoa, syömistä, sitä, kun kaikilla muilla on hienompi puhelin tai sitä, kun harrastaa kirjojen lukemista tai kirjoittamista, ja hiukan häpeää kertoa sitä muille. Yhdessä tarinassa karhuperheessä kaikki menee aamusta asti pieleen, ja yhdessä käydään ihmettelemässä taidennäyttelyä.

Kunkin tarinan jälkeen on viitisen tarinan aihepiiriin liittyvää tehtävää, joista monet täydentävät toisiaan, mutta joista voi valita myös pelkästään yhden. On yksin tehtäviä, mutta myös paritehtäviä. Voi kirjoittaa lehtijuttuja, runoja, näytelmän, tarinan tai mielipidetekstin. Lisäksi joissakin tehtävissä voi piirtää, suunnitella taideteoksen, sarjakuvan tai kartan. Pidän siitä, että tehtävissä on monenlaisia tasoja, ja niinpä ne soveltuvat eri-ikäisille alakoululaisille. Tehtäviä voi mielestäni soveltaa myös esikoululaisille.

Tyttäreni oli erityisen mielissään siitä, että tarinan karhulla on sama intohimo kirjoittamiseen (Salapuuha - kirjoittajakarhu) ja lukemiseen (Maratoonari - lukijakarhu) kuin hänellä. Jotkut tarinat eivät taas uponneet ollenkaan, kuten karhun vanhusystävästä kertova tarina Tohtori Toropainen - ystävyyskarhu eikä erikoisesta enosta ja ruuanlaitosta kertova tarina Peruperu - ruokakarhu.

Mukavin tehtävä oli nukkumiseen liityvän Oventakaiskansa - nukkujakarhu -tarinaan kuuluva tehtävä, jossa tyttäreni sai piirtää sellaisen unen, jonka haluisi nähdä.

Kuvan piirtänyt: S. P.

Kiikussa keinuu lemmikkikissani Adalmiina ja pilven päällä lemmikkikissani Sameli. Minä olen sateenkaaren päällä karkkipilven vieressä. Aurinko on tosi kuuma ja iso. Karkkipilvestä sataa karkkeja ja kaikki karkit tippuvat ämpäriin, joka on sidottu sateenkaareen. Taivas on tosi lähellä maata. Tässäpäs unelmauneni on! (S.P.)

Tylsin tehtävä oli tyttäreni mielestä tarinaan Kaikilla muilla - ostoskarhu liittyvä tehtävä, jossa piti listata asioita, mitä voisi tehdä ilman älypuhelinta. Hyvin tyttäreni kuitenkin keksi tehtävään kymmenen kohtaa, vaikkei kokenut listan laatimista mielekkääksi.

Päivä ilman älypuhelinta. Silloin  voi:

1. Pelata lautapelejä
2. Leikkiä
3. Askarrella
4. Olla ulkona
5. Käydä kaupungilla leffassa tai ostoksilla
6. Lukea kirjoja
7. Ommella
8. Piirtää tai maalata
9. Tehdä maja pihalle tai sisälle
10. Mennä kavereille kylään 
(Listan laatinut: S. P.)

Tyttäreni ei ollut kovin innoissaan kirjan kuvitustyylistä, jonka hän luonnehti värikkääksi, mutta tylsäksi. (Minusta taas kuvat ovat erikoisen sööttejä.) Kirja kokonaisuudessaan on kuitenkin hänestä hauska, vaikka se olisi kuulemma saanut olla lyhyempi. Hän aikoo tehdä vielä joskus kirjan tehtäviä ja suosittelee kirjaa hiukan häntä nuoremmille tytöille ja pojille.

Tyttäreni arvosana 3

minun arvosanani 4+

Yhteisarvosanamme on 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Suomi lukee (Elma Susanna)