Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen

 Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen. Hertta 2025

Kansi: Karin Niemi

"14-vuotiaan Anin elämä rajautuu tamperelaiseen betonilähiöön. Koulussa häntä kiusataan oudosta nimestä ja halvoista vaatteista, ja kotona työtöntä äitiä kiinnostavat enemmän true crime -dokkarit kuin kaupassakäynti.

Erityisen surkeana päivänä Ani purkaa kiukkunsa kirjeeksi ja heittää paperin ikkunasta. Kirjeen nappaa ohikulkeva sorsa, joka Anin yllätykseksi tuo myöhemmin nokassaan vastauksen Ikiltä.

Iki kertoo elävänsä Lintukodossa, ihanassa paratiisissa, jossa meri on lähellä ja Emo pitää huolta pienestä yhteisöstä. Anin lähiöarki kiehtoo Ikiä vähintään yhtä paljon kuin Lintukodon ihmeet Ania. Mutta Ani ja Iki eivät aavista, että sorsan kantamat kirjeet sysäävät pian molempien maailmat syöksykierteeseen…

Harhakoto on vääristyneen realistinen mysteeri: mikä on totta ja mikä ei, ja miten nopeasti kaikki voi romahtaa?"(Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale. ***

Innostuin kovasti Reetta Vuokko-Syrjäsen dystopiasta Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja, joten tottahan toki halusin myös lukea välittömästi hänen ensimmäisen nuorille suunnatun kirjansa. Minua ilahdutti jo ennakkoon kansikuvan veikeä sorsa ja vielä enemmän kirjan mukana tullut ihana sorsatarra, joka nyt koristaa läppärini kantta. Ihana yksityiskohta, rakastan tällaisia!

                                              Tarra: Karin Niemi

14-vuotiaalla Anilla ei ole helppoa: koulussa Rasmus kavereineen kiusaa häntä milloin mistäkin, äiti on vähän turhan huoleton kasvattamaan poikaansa ja nyt hänen ainoa tuki ja turvansa, Suski-täti ja Kiira-serkku muuttavat. Ani kirjoittaa turhautumisensa puuskassa kirjeen, johon hän vuodattaa koko sydänverensä ja viskaa sen pihalle. Mutta mitä kummaa, pihalla tepasteleva sorsa nappaa sen nokkaansa ja lentää pois kirje mukanaan. Ja eräänä päivänä tämä sorsa koputtelee Anin ikkunaan kirje nokassaan. Se on Iki-nimiseltä tyypiltä, joka sanoo asuvansa Lintukoto-nimisessä paikassa. Tuo paikka kuulostaa hyvin tarunomaiselta paikalta, jossa Emo pitää huolta laumastaan, Iki ei tiedä nykymaailman asioista tuon taivaallista ja kutsuu muita ihmisiä lähellään Siipisisaruksiksi. Eihän tuollaista paikkaa ole olemassakaan, joten onko Ikikään todellinen?

Entä jos mun maailma olikin se harha? Jos Ikin maailma oli totta, voisinko mä paeta tätä kaikkea sinne, Ikin luo? (s. 46)

Anin ja Ikin kirjeenvaihto kuitenkin jatkuu, ja kaikki on tämän mystisen sorsan varassa, joka lopulta saa kannettavakseen myös paperia Ikille. Ani huomaa, että hänellä on tunteita Ikiä kohtaan, ja pikku hiljaa hänen on uskottava, että Iki on todellinen henkilö. Mutta missä on Lintukoto? 

Mä en ehkä ymmärtänyt Ikin Taivaanmunaa ja uutta maailmaa, mutta yhden mäkin tajusin: me ei kumpikaan sovittu meidän maailmoihin. (s. 83)

Anin äiti on usein poissaoleva, hänellä on elämänhallinta hukassa ja Ani joutuukin ottamaan vastuuta pärjäämisestään. Suskin ja Kiiran poissaolo jäytää häntä. Äiti valottaa eräänä päivänä syytään sille, miksi hän on niin vihainen kaikille uskonnollisille ryhmille, kuten heidän ovellään käyville Jehovan todistajille. Näin Ani saa tietää myös jotain tärkeää Kiira-serkun taustasta.

Silloin mä tiesin sen. Että vaikka muu maailma pitäisi meitä millaisina luusereina tai syntisinä tahansa - 

Mä tulisin olemaan se yksi ihminen, joka ei tuomitsisi Ikiä. (s. 54)

Pikku hiljaa Ikin kirjeistä alkaa kuultaa ikävä sävy ja Ani aavistelee, että Iki saattaa olla vaarassa. Lintukoto ei ehkä olekaan niin auvoisa paikka, kuin alussa vaikutti. Anin on tehtävä jotakin, ja siinä apuna saa olla uskollinen sorsa, joka paahtoleivänpalasten voimalla auttaa. Silti Ani tarvitsee toki myös muiden kuin sorsan apua. Löytyykö apu Suskista, ainoasta luotettavasta aikuisesta Anin elämässä? 

"Mä luulin, että me ollaan onnellisia. Mä luulin, että meillä oli kaikki hyvin." (s. 97)

Harhakoto käsittelee hyvin perusteellisesti köyhyyttä ja kiusaamista, mutta myös sitä, kuinka tärkeää nuorella olisi olla edes yksi vakaa aikuinen turvanaan. Mitä, jos se ainoakin osoittautuu epävakaaksi? Kirja alkaa maagisrealistisena, hiukan mystisenä, mutta etenee pikkuisen jännärimäisiin tunnelmiin loppua kohti. Juoni osaa kyllä yllättää totisesti. En siksi halua paljastaa liikaa, jotta muutkin yllättyisivät. 

Viime aikoina köyhyyttä on käsitelty muissakin nuortenkirjoissa, kuten  Mila Teräksen Iso hyppy ja Tiia Mattilan Humalan soundtrack -romaaneissa. Tämä onkin hyvin tärkeä aihe ottaa esille. Myös koulukiusaamista on käsitelty viime aikoina tämän kirjan lisäksi esimerkiksi Annika Perkiön Herra Wolterin karnevaali ja Stefanie Tuurnan Maamaa -romaaneissa.

Pidin kovasti tässä kirjassa näiden yllä mainittujen teemojen käsittelystä, mutta en ole ihan varma, pidinkö siitä, mihin tämän juoni lähti sitten menemään, vaikka totaalisen yllättävä olikin. Mahtavaa, että alussa rasittavan lusmuileva äiti alkaa oppia virheistään ja ryhdistäytyy tarinan edetessä. Kirjeitä välittävä sorsa on sympaattinen hahmo, joka tarjotuista leipäpalasista huolimatta näykkii Ania sormesta. Jotakin jäi kuitenkin puuttumaan, tai jotakin oli ehkä liikaa, jotta olisin nostannut tämän korkeammalle lukukokemuksena.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kiiltomato

Lue meille äitikulta

Meren koskettamat: Leena Paasio

 Meren koskettamat: Leena Paasio. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen (suunnittelu), AdobeStock & Tuomas Hulk/Estline AB (kuvat)

"Kohti tuntematonta rantaa

Saaristolaistytön matka oman menneisyyden arvoituksiin, joiden taustalla kaikuu Estonian synkkä onnettomuus. Teosparin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan kirjoittajan uusi merellinen nuortenromaani.

Ysiluokkalainen Louna asuu kasvattivanhempineen Utön saarella. Hän ei ehtinyt tuntea äitiään eikä mieti juuriaan, kunnes joku tuo äidin haudalle kukkia. Saari tuntuu äkkiä pieneltä ja Louna alkaa pohtia, keitä hänen biologiset vanhempansa oikein olivat. Kun Louna viettää Utössä helsinkiläisten meripartiolaisten kanssa pari ikimuistoista kesäpäivää, syntyy päätös lähteä Helsinkiin lukioon. Louna haluaa selvittää oman tarinansa eikä päätöstä ainakaan jarruta uuden kaveriporukan Hanneksen kuumottava huomio.

Kirjagramin lumonnut Paasio kuvaa jälleen koskettavasti lukiolaisnuorten elämää, ihastuksia ja oman suunnan löytymisen tärkeyttä."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Leena Paasion aiempi nuortenkirjapari Harmaja luode seitsemän ja Bengskär itä kahdeksan olivat oikein mukavia lukukokemuksia, joten en muuta odottanutkaan tältä hänen uusimmalta. Kirjan nimi, Meren koskettamat, antaa vihiä siitä, että merellisyys säilyy Paasion seuraavassakin kirjassa. Sain juuri tämän kirjan luettuani tiedon, että se on Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana tänä vuonna. Mahtavaa!

Oli kyllä oikein dramaattinen ja erikoinen kirjan aloitus tässä, sillä kaikki alkaa Estonian turmasta Milla-nimisen tytön kokemana. Nuori milla pelastuu ihmeen kaupalla tuosta kuuluisasta onnettomuudesta ja pelastautuu Utön saarelle, jossa ystävälliset Birgit ja Peter ottavat hänet hoiviinsa. Millan mieleen jää ystävällinen solttupoika Aku, joka pitää häntä kädestä matkalla Birgitin luokse heti onnettomuuden jälkeen. 

Sitten seurataankin nykyhetkessä 16-vuotiasta Lounaa, Utö-saaren asukkia, jonka elämä mukavien Birgitin ja Peterin kanssa on vakaata, mutta ei todellakaan tylsää. Kuutti-koira tuo säpinää elämään tempauksillaan, ja hyvin erityinen Valo-ystävä aiheuttaa välillä iloa, välillä harmia Lounan elämään. Kesäisin saarella riittää säpinää turistien ansiosta, ja nytkin Louna saa ohjata erästä helsinkiläistä partiolaisten ryhmää majakkakierroksella ja myöhemmin myös melontaretkellä. Hän on tottunut tekemään töitä Birgitin puodissa ja Valon äidin, Marjukan Majakka-kahvilassa ja turistiryhmien vetäjänä. Päivän päätteeksi Louna käy hiljentymässä äitinsä haudalla. Äitinsä, joka kuoli heti hänen syntymänsä jälkeen.

Mummia ja vaaria parempia vanhempia olisin tuskin voinut saada. Biologia ei määritellyt perhettä vaan halu elää yhdessä ja pitää rakkaidensa puolia tilanteessa kuin tilanteessa. (s. 204)

Louna ei tiedä äidistään muuta, kuin että hän selviytyi kamalasta Estonian onnettomuudesta, mutta menetti merelle hyvän ystävänsä Piretin. Tämän jälkeen äiti on oleskellut Birgitin ja Peterin luona Utössä. Isästään hänellä ei ole mitään tietoa, mutta tietää, että hänen isoäitinsä on yhä elossa. Birgit ja Peter ovat olleet vaitonaisia asioista suojellakseen Lounaa, joka on heille kuin oma tytär. Suorasukaista, autismipiirteiden takia erikoisesti käyttäytyvää Valoa ärsyttää Lounan menneisyyden vatvominen ja äidin sureminen, sillä eihän tämä ole koskaan edes äitiään nähnyt. Lounaa taas ärsyttää Valon asenne ja omistushaluisuus, sillä tämä osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä heti, kun Louna tutustuu paremmin helsingistä tulleisiin vierailijoihin, Oonaan, Hannekseen ja Mikkiin. 

Helsingin kolmikosta Oonan veli Hannes alkaa kiinnostaa Lounaa erityisen paljon, kunnes hän saa kuulla, että tällä on tyttöystävä mantereella. Niinpä tietysti. Omille tunteilleen ei voi kuitenkaan oikein mitään, ja parin välillä on pientä, kuumaa flirttiä melontaretken lomassa. Lounan aiempi aikomus pitää välivuosi ja odottaa lukioon menoa siihen, että vuotta nuorempi Valokin on lähdössä, alkaa väistyä mielenkiintoisemman suunnitelman edessä. Oona ystävineen houkuttelee Lounaa Haagan yhteislyseoon, jossa he kaikki  opiskelisivat myös. Sattumoisin Lounalle olisi asuntokin olemassa lähistöllä, sillä äidiltä peritty asunto on odotellut häntä vuokrattuna. Pystyisikö hän selvittämään juuriaan Helsingistä käsin paremmin? Valo ei tietenkään ota Lounan suunnitelmia hyvin vastaan ja ystävät ajautuvat ikävään riitaan. 

- Ajattelitko kertoa mulle lainkaan vai olisitko vain jonain kauniina päivänä häipynyt saarelta? (s. 93)

Meren koskettamat on kirja täynnä suuria tunteita, menneisyyden haamujen selvittelyä ja rosoista elämää. Lounalle paljastuu, ettei äidin menneisyys ole kovinkaan ruusuinen, eikä isoäitikään ole täydellinen pullantuoksuinen mummo. Ikänsä saaristolaiselämää elänyt Louna sopeutuu Helsingin vilinään yllättävän hyvin uusien, ihanien ystävien avulla, ja samanlailla tyttö löytää luonnon rauhaa pääkaupungistakin. Mikki ja hänen pikkuveljensä Risse, josta tulee Lounalle hyvä ystävä, asuvat vanhempiensa työn vuoksi Suomenlinnassa, ja sinne kirjan tapahtumat sijoittuvat useaan kertaan, koska nuoret viihtyvät siellä paremmin kuin hyvin. Poikien vanhemmat Petteri ja Anu ovat erittäin vieraanvaraisia ja mukavia, ja Louna tuntee olevansa siellä turvassa.

Meri on vahvasti läsnä kirjassa. Ikävämmistä yhteyksistä eli Estonian turmasta siirrytään mukaviin melontaretkiin, purjehtimassakin käydään ja kalastamassa tietysti. Voin miltei kuulla lokkien kirkunan ja meren aaltojen äänet lukiessani niitä kohtia, joissa olla Utössa ja Suomenlinnan tienoilla. Louna on elänyt aina elänyt saarella ja on osa sitä ja sen luontoa, ja juuri tämä kiehtoo Hannesta, joka ihastuu tyttöön heti ensi silmäyksellä. Lounan ja Hanneksen välillä on toimivaa flirttiä ja hapuilevaa tunteiden tunnustelua. 

- Arvaa mitä Valo? Oona kysyi toivuttuaan hiukan. - Sä vielä pyyhit tällä kaupungilla lattiaa ja saat sen palvomaan itseäsi. (s. 187)

Kirjassa on tosi erilaisia henkilöhahmoja, joista esimerkiksi Lounan ystävä Valo on monisäikeisin tapaus. Alussa suorastaan inhosin häntä hänen käytöksensä takia, mutta onneksi hän muutti hieman tapojaan kirjan edetessä. Pidän siitä, että aikuisetkaan eivät jääneet pelkiksi statisteiksi, vaan heilläkin on lähes jokaisella oma persoonansa ja tarinansa.

Suurimmat tunteenpurkaukset ja yllättävimmät käänteet on säästetty ihan kirjan loppumetreille. Kyyneleiltä ei voi paatuneinkaan lukija välttyä, sillä niin tunteikasta tapahtumaa on luvassa. Yllätyinkö totaalisesti lopun käänteistä? En ihan täysin, sillä kyllä minä ainakin aloin jo arvailemaan, mitä tuleman pitää. Kirjassa ripotellaankin hienovaraisia vihjeitä, jotta lukijakin voi itse päätellä lopputulemaa ennen Lounaa. 

Meren koskettamat on Finlandia-palkintoehdokkuutensa ansainnut. Pidän kovasti peukkuja pystyssä! 

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Lue meille äitikulta

Kirjavinkit (Mikko)

Lastenkirjahylly

Samantyylistä:

Itämeri-duologia: Leena Paasio

Nousu: Nicholas Binge

 Nousu: Nicholas Binge. Suomentanut Laura Kataja. Bazar 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ascension. Kansi: Harper Collins Publishers / Jussi Jääskeläinen

"Nicholas Bingen kauhutrilleri Nousu vie kohtalokkaalle retkelle mystisen, keskeltä valtamerta nousseen vuoren huipulle.

Valtava, lumen peittämä vuori on ilmestynyt tyhjästä keskelle Tyyntä valtamerta. Kukaan ei löydä vuoren olemassaololle selitystä, joten salaperäinen järjestö palkkaa fyysikko Harold Tunmoren selvittämään vuoren mysteerin.

Harold tiimeineen ei pysty kuvittelemaankaan, mitä kaikkea he kohtaavat vuoren huippua kohti kiivetessään. Mitä korkeammalle tiimi kapuaa, sitä vähemmän asiat vaikuttavat luonnollisilta. Aika kulkee epätavallisesti, minuutit muuttuvat tunneiksi ja tunnit päiviksi. Tiimin jäsenet alkavat menettää muistonsa ja vainoharhaisuus leviää heidän joukossaan.

Vaaroista huolimatta ryhmä kokee kummallista paloa saavuttaa vuoren huippu. Sitä kohti edetessään Harold joutuu kuitenkin pohtimaan, odottaako perillä ihmiskunnan mahtavin tieteellinen löytö vai hänen oma tuhonsa? Nicholas Bingen Nousu kaappaa mukaansa kauhistuttavalle matkalle kohti salaperäisen vuoren huippua ja iskee tajuntaan kuin hakku jäiseen kiviseinämään." (Bazar)

Lukunäyte

Oma arvio:

Viihdekirjapainotteisen kesän jälkeen on ihana tarttua välillä ehtaan scifiin. Tai oikeastaan kauhunsekaiseen ja jännärimäisesti etenevään scifiin. Nicholas Bingen Nousu kiinnitti heti huomioni, sillä tykkään juuri tällaisista genrekummallisuuksista. Kirja oli vuoden 2023 Goodreads Choice Awards -äänestyksessä vuoden parhaan scifikirjan kategoriassa.

Benjamin Dunmoren erikoislaatuinen veli on kadonnut mystisesti 29 vuotta sitten. Harold Dunmore oli hyvin arvostettu tutkija, suoranainen nero, ja hänen erikoinen, nepsy-piirteinen käyttäytymisensä ei jäänyt keneltäkään huomaamatta hänen lapsuudessaan. Ben ja hänen siskonsa Poppy eivät koskaan tunteneet kunnolla veljeään, joka lähti nuorena opiskelemaan lääkäriksi, mutta lopetti työnsä lääkärinä ja matkusteli ympäri maailmaa tutkimassa milloin mitäkin kiinnostavaa. Hämmästyksekseen Benin teini-ikäinen tytär Harriet, joka oli Haroldille tärkeä, sai kolme hyvin kummallista kirjettä sedältään tämän katoamisen jälkeen. Mikään kirjeissä ei tuntunut käyvän järkeen.

Sitten Ben kuulee eräältä ystävältään, että Harold olisikin elossa. Hän oli nähnyt ihan samannäköisen miehen eräässä psykiatrisessa sairaalassa. Ben ällistyy tosissaan, sillä he olivat jo luopuneet toivosta, että Haroldia koskaan löytyisi. Ja totta tosiaan, St. Brigitin sairaalasta löytyy tuttu henkilö, jonka katse on kuitenkin oudon tyhjä, ja joka höpisee jotain outoa muurahaisista. Ben ehtii käydä veljensä luona muutamia kertoja todistamassa tämän pelottavia psykoottisia kohtauksia, ennen kuin surulliset uutiset kantautuvat Benin korviin: Harold on riistänyt hengen itseltään. Benin nappama nahkasalkku sisältää joukon kirjeitä, jotka on yllättäin kaikki osoitettu Harrietille. Niistä puuttuu nuo kolme kirjettä, jotka on lähetetty Benin tytölle aiemmin. 

Sen kutsuminen vain vuoreksi olisi vääryys. Se on vuoren muotoinen ja hahmoinen, nousee vallitsevana meren ylle ja kohoaa pilvetöntä sinistä taivasta kohti. Se näyttää olevan kalliota, samojen geologisten työntö- ja vetovoimien muodostama, jotka luovat kaikki vuoret planeetallamme. 

Mutta sen koko! Voi Luoja, Hattie, koko! (s. 62)

Haroldin kirjeiden kautta koetaan kaikki se hämmennys ja kauhu, mitä hän on kokenut ennen psykiatriselle osastolle joutumista. Miten hänet kutsutaan yllättäin salaiseen tapaamiseen miehen kanssa, joka osaa jostain syystä ennustaa tulevia tapahtumia. Ja miten tämä lopulta sekoaa ja ampuu itsensä. Järkyttynyt Harold saa kuulla mystisestä vuorenjärkäleestä, joka on ilmestynyt yhtäkkiä, kuin tyhjästä, keskelle valtamerta. Ja miten ensimmäisestä retkikunnasta palasi elävänä vain kaksi ihmistä heidän yritettyään kiivetä ylös tuota vuorta. Haroldia ei kiinnosta lähteä uhraamaan henkeään moisen vuoren vuoksi, mutta kun hän saa kuulla, että toinen hengissä olevista on hänen ex-vaimonsa Naoko, hänen on pakko lähteä.

Perusleirissä Haroldille jo alkaa valjeta, miten isosta projektista on kyse. Mukaan uuteen retkikuntaan lähtee kokenut vuorikiipeilijä, joukko eri alojen huippututkijoita ja aseistettuja sotilaita. Mihin ihmeeseen aseita tarvitaan tyhjällä vuorella? Miksi Naoko alkaa kirkua nähdessään ex-rakkaansa? Miksi tuntuu, ettei seurueelle kerrota läheskään kaikkea?

Kirjeissä Harold raportoi heidän etenemistään ylöspäin, kuvailee tuntemuksiaan ja tapahtumia seurueen jäsenten kesken. Välillä hän palaa menneisyyteen ja muistelee aikaa, kun hän tapasi Naokon, kuinka he rakastuivat ja alkoivat sijaisvanhemmiksi eräälle pikkuiselle pojalle. Jotain kipeää ja arkaa liittyy Naokon ja Haroldin suhteen päättymiseen, eikä hän ole valmis sitä heti kirjeissään paljastamaan.

Tämä vuori - se hylkää kielen. Tekee sen kyvyttömäksi. Kaikki mitä jää jäljelle on täydellinen epäusko, ja lähes uskonnollinen kunnioitus. (s. 94)

Vuorella niin aikakäsitys kuin ihmisten käytös alkaa muuttua, mitä ylemmäksi he pääsevät. Konflikteja tulee ja monia asioita alkaa paljastua. Haroldin kirjeistäkin voi päätellä, että hän ei ala pysyä loppua kohti ajankulusta kärryillä ja päiväykset alkavat heitellä miten sattuu. Mitä ihmettä tuolla vuorella tapahtuu? Olin jatkuvasti hämmennyksen vallassa ja odotin uusia johtolankoja siitä, miksi he ylipäätään olivat tuolla vuorella. 

Mutta silti jokin käski minun liikkua. Ja sillä hetkellä tajusin jotakin ihanaa. Koko alun kömpelö paniikki oli mennyt ja jäljellä oli vain sokeuteni ja pelkoni, ymmärrys tuli kuin isku palleaan.

Halusin elää. (s. 156)

Nousu piti minua kyllä otteessaan hyvin tehokkaasti - kirjaimellisesti koko nousun ajan. Pidän kovasti aikaulottuvuuksilla leikittelevästä scifistä ja tässä sitä puolta on sopivassa määrin. Ihmisten muuttuva käytös ja pelottava uhkan tuntu toi kirjaan sopivan kauhumaisen tunnelman. Toisaalta jännityksen seassa on myös monenlaista pohdintaa elämästä, uskonnoista ja ylipäänsä siitä, mitä me ihmiset olemme täällä maapallolla. Olemmeko me joillekin kuin muurahaisia, jotka voi tuosta noin vain liiskata kengän alle? Loppua kohti odotin kuumeisesti, pääsisivätkö tyypit huipulle asti ja mitä siellä odottaisi. Olin ehkä hivenen pettynyt loppuratkaisuun, sillä se tuntui ehkä turhan ilmeiseltä ja helpolta vastaukselta. Pidin kuitenkin siitä, miten kaikki kiteytyi noiden kirjeiden kautta lopuksi Benin loppusanoihin, jotka loivat hämmentävän illuusion siitä, että kirja olikin ollut autofiktiota.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia

Josh Malerman: Punainen piano

The Inheritance Games -sarja: Jennifer Lynn Barnes

The Inheritance Games - Salainen perijätär: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2024 (The Inheritance Games #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): The Inheritance Games. Kansi: Katt Phatt, Karina Granda & Hachette Book Group, inc.

"Tuntematon tyttö – Upporikas perhe – Kohtalokas peli voi alkaa

Miksi mysteerinen miljardööri valitsi Avery Grambsin pelinappulakseen? Jennifer Lynn Barnesin viettelevän YA-trilleritrilogian avaus on täydellistä luettavaa Yksi meistä valehtelee -sarjan ja Knives Out -elokuvien ystäville!

Äitinsä menettäneen Avery Grambsin elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän kesken koulupäivän saa kutsun miljardööri Tobias Hawthornen testamentin lukuun. Käy ilmi, että omalaatuinen, arvoituksia rakastanut Hawthorne on jättänyt koko jättiomaisuutensa Averylle – sillä ehdolla, että tämä asuu vuoden ylellisessä ja valtavassa kartanossa perinnöttä jääneiden sukulaisten kanssa. Kartanossa asuvat myös neljä harmillisen komeaa veljestä, jotka eivät katso hyvällä tuntematonta perijätärtä. Avery ei kuitenkaan antaudu rikkauden tuoman helpon elämän viettelemäksi, vaan alkaa selvittää mysteeriä: miksi eksentrikko Hawthorne valitsi juuri hänet pelinappulakseen? (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Arvoituksia ja salaisuuksia, miljoonaperintö ja hulppea kartano, komeat veljekset, romantiikan ripauksia ja vähän jännitystäkin. Jennifer Lynn Barnesin The Inheritance Games -sarjan avausosan ainekset ovat niin herkulliset, että tiesin jo kirjan aloittaessani, että tästä tulisi minulle täydellisen viihdyttävä lukukokemus. Sarjaan on ilmestynyt alkukielellä jo neljä osaa ja viidettä odotellaan tälle vuotta. Sarjan seuraavaa osaa suomeksi ei tarvitse odotella kauhean kauaa, sillä toinen osa Hawthornen arvoitus ilmestyy jo tämän syksyn alussa.

17-vuotias Avery Grambs on asunut äitinsä kuoleman jälkeen häntä seitsemän vuotta vanhemman Libby-isosiskonsa huollettavana. Elämä heillä on hyvin vaatimatonta, ja Avery joutuu tekemään iltaisin töitä koulun jälkeen, jotta he pärjäisivät. Avery menestyy koulussa erinomaisesti, jopa liiankin, sillä rehtori on aivan varma, että tämä on huijannut kokeessa saadakseen täydellisen tuloksen. Max-ystävän kanssa Avery pitää yhteyttä viesteillä ja puheluilla, sillä tämä on muuttanut harmillisen kauas - ja tiukan uskonnolliset vanhemmat rajoittavat välillä heidän viestittelyään, jos Max on tehnyt heidän mielestään syntiä. Huolta aiheuttaa myös Libbyn toksinen Drake-poikaystävä, jonka isosisko ottaa aina uudelleen takaisin, vaikka on luvannut Averylle olla tekemättä niin. Välillä Avery joutuu nukkumaan yönsä autossa, koska ei mahdu saman katon alle Draken kanssa.

Ja sitten kaikki muuttuu. Komea ja tyylikäs nuorimies, Grayson Hawthorne, ilmestyy Averyn koululle, pyytää tätä mukanaan Hawthornen kartanoon, jossa tyrmistynyt Avery saa kuulla perineensä valtavan, miljoonien perinnön hänelle tuntemattomalta Tobias Hawthornelta - mutta vain tietyin ehdoin. Hänen on asuttava vuosi Hawtrornen kartanossa, joka on Teksasin suurin kartano. Onnekseen hän saa Libbyn seurakseen, joka tuntuu olevan perinnöstä enemmän innoissaan kuin Avery, joka on lähinnä ahdistunut.

"Hän jätti sinulle omaisuuden, Avery, mutta meille hän vain sinut." (s. 89)

Kuulostaa helpolta ehdolta, mutta sitä se ei ole: kartanossa, omissa siivissään asuvat myös Tobias Hawthornen neljä veljenpoikaa, pitkänhuiskea ja puhelias Alexander, 17, vaaroja janoava Jameson, 18, tyylitajuinen Grayson, 19, ja vanhin Nash, 25, jolla on toisten pelastaminen verissään. Huikentelevainen Skye-äiti, joka on tehnyt kaikki pojat eri miehille, on ihan yhtä käärmeissään yllättävän perijättären saapumisesta kuin poikien Zara-täti. Näyttää siltä, että Avery saa taistella hengestään tuon vuoden ajan. Onneksi hän on perinyt myös Tobiaksen uskollisen, vakaan henkivartijan, Orenin, joka lupaa suojella Averyä kaikin voimin.

"Voisin vaikka lyödä vetoa, että lähdet viikon sisällä."  (s. 127)

Tobias on jättänyt kaikille neljälle veljekselle ja Averylle kirjeen. Averyn kirjeessä lukee vain pahoittelut ja allekirjoitus, eikä hän ymmärrä enää mistään mitään. Grayson tekee selväksi, että hän paljastaa vielä Averyn huijaavan jotenkin. Zara yrittää keksiä keinoa, jolla perinnönjako saadaan kumottua. Aika pian lehdistö saa tietää Averyn tarinan ja paparazzit alkavat piirittää tätä. Ainoa asia, mitä Avery miettii tämän kaiken keskellä, on se, liittyykö Tobias jotekin äitiin. Äiti sanoi eläessään, että Averyn syntymään liittyy salaisuus. 

En halunnut olla lasiballerina tai veitsi. Halusin todistaa edes itselleni olevani jotain. (s. 347)

Avery saa kuitenkin yllättävän liittolaisen Jamesonista, joka kertoo isoisänsä rakastaneen arvoituksia ja järjestäneensä sellaisia pojanpojilleen jatkuvasti. Hän uskoo kirjeisiin kätkeytyvän jonkin vihjeen. Avery ja Jameson alkavat etsiä yhdessä johtolankoja, ja jossakin vaiheessa Graysonkin sotkeutuu peliin mukaan. Avery tuntee vetoa jännityshakuiseen Jamesoniin, mutta onko poika tosissaan, vai pitääkö hän vain Averyä pelinappulana? Grayson alkaa lämmetä Averylle, kun tajuaa, ettei tämä ole tuhlailemassa perintöään, vaan jatkaa vaatimatonta elämäntyyliään, tosin miljoonakartanossa asuen. Averyä huolettaa isosiskonsa, joka yhä saa Drakelta viestejä. Sitten tapahtuu kamala läheltä-piti-onnettomuus, jonka jälkeen Avery tajuaa, että hänellä voi olla hengenlähtö lähellä, jos hän ei osaa pitää varaansa.

"Me emme ole normaaleja. Tämä paikka ei ole normaali, etkä sinä ole pelaaja, ipana. Sinä olet se lasiballerina. Tai veitsi." (s. 167)

Ai että pidin tästä kirjasta! Toisiaan seuraavat vihjeet ja arvoitukset, komeat Hawthornen pojat, jotka kaikki ovat omia persooniaan, fiksu Avery, jolla on jalat maassa perinnöstä huolimatta sekä mieletön, salakäytäviä täynnä oleva kartano, jonne Tobias Hawthorne on kuuleman mukaan rakennuttanut joka vuosi yhden huoneen lisää. Mukaansatempaavan juonen lisäksi kirjan mukavalukuisuutta lisäävät lyhyet luvut. Romantiikkapuoleen olisi toki saanut satsata hiukan lisää, ja Averyn päättämättömyys kahden pojan välillä on vähän rasittavaakin, mutta senkin annan anteeksi. 

Nyt sitten odottelemaan kuumeisesti jatko-osaa!

Arvosanaksi annan tälle 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjakasta

Unelmien aika

Kirjafile

The Inheritance Games - Hawthornen arvoitus: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2024 (The Inheritance Games #2)

Englanninkielinen alkuteos (2021): The Hawthorne Legacy. Kansi: Katt Phatt (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, inc.

"Tappava peli – Silmänkääntötemppu – Panoksena perintö

Perhesalaisuuksien ja romantiikan pyörre, miljardien arvoisen omaisuuden kohtalo – Hawthornen arvoitus kehrää auki suvun mysteeriä.

The Inheritance Games -sarjan ensimmäinen kirja Salaperäinen perijätär päättyi odottamattomaan uutispommiin. Nyt Averyn on löydettävä mies menneisyydestä, ”Harry”, jonka Avery uskoo tietävän syyn siihen, miksi Tobias Hawthorne jätti omaisuutensa tuntemattomalle eikä tyttärilleen tai lapsenlapsilleen. DNA-testin tuloksena Avery tietää nyt, ettei hän ole Hawthornien verisukulainen, mutta uudet tiedonjyvät ja ratkenneet arvoitukset viittaavat siihen, että hän kytkeytyy sukuun jonkin syvän yhteyden myötä. Ja mysteerin auetessa kaksi nuorta Hawthornea, Jameson ja Grayson, tuntuvat vetävän Averyä puoleensa magneetin lailla, mutta eri suuntiin. Joku taas on päättänyt poistaa Averyn pelistä keinoja kaihtamatta, lopullisesti." (WSOY)

Oma arvio:

Olipas mukavaa, kun keväällä ilmestynyt The Inheritance Games - Salainen perijätär sai suomennetun jatko-osan heti saman vuoden syksyllä! Minulla tosin oli alkuinnostuksen jälkeen hiukan käynnistymisvaikeuksia tämän kakkososan kanssa. Pääsinkö silti vauhtiin? No pääsin, pääsin!

Varoitus: tämä arvio sisältää spoilereita edellisestä osasta ja hiukan tästäkin.

Hawthornen arvoitus jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Avery on hämmentynyt kahden Hawthornen pojan seurassa: ylienergisen Jamesonin suudelmat paljastuivatkin pelkäksi peliksi, ja vakaa Grayson päätti väistyä pikkuveljensä tieltä. Avery yrittää elää miljoonaperijättären roolissa, käyttäytyä odotetulla tavalla erinäisissä tilaisuuksissa ja selvitellä yhä ratkaisematonta mysteeriä, jonka Tobias Hawthorne jätti perijöilleen. Nyt kartanosta on kuitenkin häädetty poikien petollinen äiti Skye ja heidän tätinsä Zara, jotka eivät suhtautuneet suopeudella tuntemattomaan perijättäreen.

"Luotatko sinä minuun, Perijätär?" Jamesonilla oli yllään nahkatakki. Hän näytti pojalta, joka tietää hankaluuksia. Mutta hyvällä tavalla.

"En vähääkään", vastasin, mutta otin kypärän hänen kädestään ja kiipesin hänen taakseen, kun hän oli hypännyt moottoripyörän selkään. (s. 106)

Xander, Jameson ja Grayson löytävät kartanosta salaisen siiven, joka on kuulunut tuhoisassa tulipalossa menehtyneelle Toby Hawthornelle, poikien enolle. Averylle tosin selvisi, että Toby onkin yhä elossa: hän on sama kulkuri Harry, jonka kanssa Avery pelasi kadulla shakkia äitinsä kuoleman jälkeen. Tobyn asunnosta löytyvät vihjeet mullistavat Averyn maailman totisesti. Jameson ja Grayson haluavat suojella ja turvata Averyä tosissaan, ja tuntuupa molemmilla olevan lämpimiä tunteita tyttöä kohtaan. Averyn pää on pyörällä. Averyn iloksi ja hämmästykseksi hänen ystävänsä Max ilmestyy kartanolle ja on vaitelias väleistään vanhempiensa kanssa. Hän yrittää sinnikkäästi, omalla hauskalla tavallaan auttaa Averyä sekalaisten tunteidensa setvimisessä.

Minulla on salaisuus... Miten monta kertaa minä ja äiti olimme leikkineet tuota leikkiä? Miten monta tilaisuutta hänellä oli ollut kertoa minulle totuus. (s. 293)

Lisää arvoituksia alkaa sadella samalla, kun Avery saa kiristellä hampaitaan hänen julkisuuteen ponnahtaneen hulttioisänsä, Ricky Grambsin takia, joka vieläpä lyöttäytyy yhteen katkeran Skyen kanssa. Huhutaan jopa, että Ricky yrittää saada takaisin tyttärensä huoltajuuden, joka kuuluu vielä isosisko Libbylle. Hawthornejen turvallisuuspäällikkö Oren ja edunvalvoja Alisa ovat hermoraunioita, koska Avery haluaa selvittää arvoituksia vaaroista välittämättä. Luvassa on muun muassa yhden yön reissu yhdelle Tobiaksen perintönä jättämälle vuoristomökille, jossa saattaisi olla yksi vihje lisää. Sekin reissu tosin päättyy pikaiseen paluuseen kartanolle, kun jokin epämääräinen hiippari keskeyttää Jamesonin ja Averyn kuumat hetket poreammeessa.

Loppua kohti arvoituksia ja vaarallisia tilanteita satelee hengästymiseen asti. Jos luulit, että suurimmat mysteerit ratkesivat ensimmäisessä osassa, erehdyit pahasti. Hyvin yllättäviä paljastuksia ja juonenkäänteitä tarjoaa tämä toinenkin osa. Romantiikka näyttelee pientä roolia arvoitusten ratkomisten välissä, mutta eivät ole pääroolissa. Ihanan pieniä, lyhyitä, kiltin kuumottavia kohtauksia ja lupauksia tulevista sellaisista. Averyllä on mietittävänään, kumpi Hawthornen pojista, Jameson vai Grayson, on hänelle se oikea. 

Kuvittele itsesi jyrkänteelle meren rannalla. Tuuli tuivertaa hiuksiasi. Aurinko laskee. Kaipaat joka solullasi ja sielullasi yhtä asiaa. Yhtä ihmistä. Takaa kuuluu askelia. Sinä käännyt.

Kuka siinä seisoo? (s. 340)

Averylla on ollut tapana työntää kaikki omat tunteensa syrjään - tämän hän uskoo oppineensa äidiltään - mutta lopulta hän alkaa saada kosketuksen omiin tunteisiin ja kammottavan onnettomuuden myötä hänelle hahmottuu se, kumpi pojista saa hänen sydämensä. Äidin rakkauselämästäkin Avery saa tietää yllättäviä asioita. En silti ihan täysin usko, että tämä Jameson-Avery-Grayson-kolmiodraama oli vielä tässä, onhan vielä sarjaan tulossa kaksi osaa lisää. Seuraava osa, Viimeinen siirto, ilmestyy ensi vuonna eli 2025.

Alkutahmeuden jälkeen imeydyin taas täysin tämän mysteerin pauloihin ja tykkäsin myös romanttisista kuvioista, jotka nekin jättivät vielä hiukan arvauksia ilmaan. Nyt sitten vain odottelemaan seuraavaa suomennettua osaa, ellen sitten malttamattomana lue enkunkielisenä ennen sitä.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

---

The Inheritance Games - Viimeinen siirto: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2025 (The Inheritance Games #3)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The Final Gambit. Kansi: Katt Phatt (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Käsillä ovat Avery Kylie Grambsin viimeiset viikot Hawthornen kartanossa, ennen kuin hän perii miljardiomaisuuden.

Paparazzit ympäröivät Averyä ja hengenvaara on tytön jatkuva seuralainen. Hän selviää päivästä toiseen Hawthornen veljesten avulla – heidän kohtalonsa ovat kietoutuneet toisiinsa, ja vain he tuntevat toistensa salaisuudet.

Viime hetkillä ennen kuin Averystä tulee maailman rikkain teini, kohtalokas vieras tulee pyytämään apua – joku, joka voi vielä tuhota kaiken. Avery, Jameson, Grayson, Xander ja Nash ryhtyvät vimmaiseen peliin tuntematonta voimapelaajaa vastaan. (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Äänestin vuoden 2024 Blogistanian Kuopus nuortenkirjallisuus -kirjallisuuspalkintoäänestyksessä Jennifer Lynn Barnesin The Inheritance Games - Salainen perijätärtä kolmella pisteellä eli se oli mielestäni vuoden paras lukemani nuortenkirja. Sarjan toinen osa ei ollut minulle niin huikea lukukokemus, vaikka senkin parissa viihdyin, mutta latasin paljon odotuksia tälle trilogian päätösosalle. 

Averyn 18-vuotissyntymäpäivä lähenee, mikä tarkoittaa sitä, että pian hän saa haltuunsa virallisesti Tobias Hawthornen miljardiperinnön. Asianajaja Alisa on sitä mieltä, että Averyn tulisi luovuttaa omaisuutensa säätiölle. Avery kuitenkin vetkuttelee Alisan harmiksi päätöstä, eikä hän haluaisi myöskään juhlia syntymäpäiväänsä suuremmin. Hän haluaa vain säilyä hengissä ja viettää aikaa Jamesonin kanssa, joka ei ehkä sittenkään leikittele Averyn kanssa, vaan on ihan tosissaan tähän rakastunut.

"Kun tämä on ohi, saat tietää, millainen mies minä olin ja millaiseksi mieheksi haluat itse tulla." (s. 178)

Onhan Averyllä vielä muutamia mysteerejä ratkaistavana. Hän löytää jälleen uuden pelin ratkaistavaksi. Kuolleeksi luullun Tobyn tytär Eve, joka on pelottavan paljon kuolleen Emilyn näköinen, ilmestyy kartanolle ja pyytää Averyn apua. Toby on nimittäin siepattu. Salaperäinen sieppaaja soittaa Averylle ja uhkaa riistää Tobyn hengen, jos ei saa haluaamaansa. Averyn ja Hawthornen veljesten on selvitettävä jälleen mysteeri toisensa perään, jotta he saavat selville, minkä perässä salaperäinen sieppaaja on. Ja kuka tuo sieppaaja ylipäänsä on? Tobias Hawthornesta alkaa paljastua hyvin ikäviä piirteitä, jotka vaikuttavat poikiin, joilla kaikilla on eri isä.

Avery on vielä hämillään hänen ja Graysonin hetkestä viinikellarissa, jonka jälkeen tämä toiseksi vanhin veljes häipyi Harvardiin. Nyt Grayson on taas paikan päällä hämmentämässä Averyn ajatuksia ja aiheuttamassa eripuraa Jamesonin kanssa. Averyn on saatava vakuutettua Jameson siitä, että hänen sydämensä sykkii vain hänelle. Silti Averyä hiertää se, miten paljon Even pauloissa Grayson tuntuu olevan. Voiko Eveen luottaa? Voiko ylipäänsä keneenkään luottaa, kun kaikki tuntuu olevan yhtä peliä.

Mitä sillä on väliä, miten Grayson katsoo Eveä? Kysymys roikkui ilmassa välissämme, mutta Jameson ei lausunut sitä ääneen. (s. 105)

Tämä trilogian päätösosa on huikaisevan viihdyttävä arvoituksineen, juonenkäänteineen ja romanttisine lisämausteineen. Romantiikkaa kaihtaville voin sanoa, että rakkauskuviot eivät todellakaan vie liikaa tilaa muuten kekseliäiltä arvoituksilta ja johtopäätöksiltä. Minusta on ihanaa, miten tärkeiksi kaikki Hawthornen veljekset ovat Averylle tulleet. Xander on hellyyttävä tapaus, Jameson yhtä aikaa hervoton ja kiihkeä, Grayson surusieluinen ja Nash äärimmäisen empaattinen ja suojeleva isovelihahmo. Averyn persoonallinen Max-ystäväkin pääsee vieraisille hölmöine epäkirosanoineen (uskovainen perhe, you name it), ja onpahan hänen ja Xanderin välillä havaittavissa vipinää. Nashin ja Averyn isosiskon Libbyn välit ovat myös kaikille selvät, vaikka Libby viime hetkeen asti kiistää kaiken. Averyn vakaa henkivartija Oren on myös mainio.

Saako Avery viimein haltuunsa 46 miljardia ja jos saa, mitä hän niillä tekee? Hänellä on yhä vihollisia, vaikka pahimmat lähisuvun vastustajat onkin saatu aisoihin. Kuka kumma on ollut Tobias Hawthornen pahin vihollinen? Kaikki tämä kulminoituu huikeaan päätökseen tässä trilogian päätösosassa. 

"Olet aina halunnut. Ylimielisen, velvollisuudentuntoisen paskiaisen, joka yrittää toimia kunniallisesti ja on valmis kuolemaan rakastamansa tytön puolesta." (s. 274)

Yllätyksekseni sarjaan on olemassa vielä neljäs osa, The Brothers Hawthorne, joka nimensä mukaan keskittyy Hawthornen veljeksiin. Toivon mukaan tämäkin suomennetaan pian. Kirjasarjasta tekeillä oleva TV-sarja on ollut tekovaiheessa jo aika kauan, että saapa nähdä, tuleeko sitä koskaan, mutta toivossa on hyvä elää. Tässä kirjasarjassa on kyllä ainesta hyvään sarjaan.

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Samantyylistä luettavaa:

Varkaiden valtias: Kayvion Lewis

Wesimurin kirous: Mika Muhonen

 Wesimurin kirous: Mika Muhonen. Reuna 2023

Kansi: Jaana Rautio

"Syrjäisessä kylässä tapahtuu kummia. Jokin yliluonnollinen on läsnä ja kylvää kauhua ympärilleen. Anna ja Jasper ostavat punaisen mökin välittämättä saamistaan varoituksista; kyläläisten mukaan talo on kirottu. Kun varoituksissa näyttää olevan perää ja tilanne käy ylipääsemättömän ahdistavaksi, pariskunta pyytää apua ystävältään, etsivä Karviselta.


Mitä lähemmäksi Karvinen pääsee mytologista Wesimuria, sitä enemmän hän joutuu kyseenalaistamaan käsityksiään maailmasta. Hän ei usko yliluonnolliseen, mutta mikään muukaan ei voi selittää tapahtumia. Pahan juurille päästäkseen hänen on palattava kauas Suomen menneisyyteen.

Annan ja Jasperin on valittava, muuttaako pois mökistä vai kohdatako Wesimurin viha.

Wesimurin kirous ammentaa vaikutteita sekä modernista että klassisesta kauhusta ja kansantaruista."(Reuna)

Oma arvio:

Koska vinkkauskokemukseni mukaan nuoret tarttuvat innokkaimmin kauhu- ja jännityskirjoihin, olen aina etsimässä lisää suhteellisen helppolukuisia nuorten kauhukirjoja. Itsekin pidän kauhusta, joten eipä siinä mitään. Olin siis hyvin odottavaisella mielellä, kun näin tämän reilut 100-sivuisen Wesimurin kirouksen ilmestyvän tänä syksynä.

Tämän fantasiaelementtejä hyödyntävän kauhukirjan keskeisenä paikkana on joensuulainen punainen mökki tumman lammen rannalla. Heti kirjan alussa kerrotaan mökkiin ja sen läheiseen lampeen liittyvästä myytistä, jota kutsutaan Wesimurin kiroukseksi. Kirjan päähenkilöt, nuori pariskunta Anna ja Jasper joutuvat kärsimään tämän kirouksen seurauksista ostettuaan kihlajaistensa kunniaksi punaisen tuvan karmivilta pankkiireilta, jotka varoittelevat ostotilanteessa pariskuntaa mökin historiasta. Rakastunut pari ei kuitenkaan ota kuuleviin korviinsakaan moisia huhupuheita.

---Sitten tunnen jälleen otteen jaloissani ja vajoan. Auttakaa, apua, auttakaa! (s. 18)

Kolmas keskeinen henkilö on joensuulainen poliisi Marko Karvinen, joka on kyllästynyt hoitamaan uinuvan pikkukaupungin pikkurikoksia. Hän asuu kaksin Luna-kissansa kanssa menetettyään vaimonsa. Kun myöhemmin Anna ja Jasper alkavat joutua ongelmiin lammessa asuvan hirviön takia, heidän tiensä kohtaavat. Nykyisin yksityisetsivänä työskentelevä Karvinen haluaa jännitystä elämäänsä ja ehdottaa pariskunnalle, että he palkkaisivat hänet tutkimaan pikkukylässä tapahtuneita kauheita veritöitä. Nimittäin sen lisäksi, että Annan unet ovat menneet painajaismaisiksi ja heidän makuuhuoneessaankin on näkynyt outo tumma hahmo, paikallinen lenkkeilijä on kohdannut metsässä joukon raa’asti surmattuja ihmisiä. Eikä kukaan kylässä halua puhua asiasta, vaan kylääkin vaivaa jokin outo tunnelma.

"Kiitos, kun sain tulla. Voin luvata, että pian saatte jälleen olla täällä huoleti. Pian koko kylä on entisellään." (s. 48)

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta jo alkusivuilla jouduin toteamaan, että ei. Ensinnäkin kirjan leffakässärimäinen kirjoitustyyli oli todella luotaantyöntävä. Tosi moni luku nimittäin alkaa yksioikoisesti näin: Jossain päin Joensuun maaseutua. Joensuun keskustassa. Joensuun poliisiasema. Tiinan kotona. jne.

Toiseksi: kirjassa ei ole yhtään nuorta henkilöhahmoa. Jotenkin olettaisin, että nuortenkirjassa kuitenkin olisi myös sellaisia. Tuli mieleen ajatus, onko kirjaa aloitettu ensin aikuisille suunnattuna, mutta sitten päädyttykin kirjoittamaan nuortenkirja. Anna ja Jasper eivät nyt ole toki mikään ikäloppu pariskunta, mutta selkeästi aikuisia kuitenkin ovat.

Ja kolmanneksi: Kirjan juoni on epäjohdonmukainen, sekava ja täynnä aukkoja. Yhtäkkiä metsässä on raadeltuja ruumiita, lopussa sekaan hyppää jokin noita ja järvihirviö tuntee välillä empatiaa ja pelastaa ihmisen pulasta, sitten taas yrittää hukuttaa tämän jne. Anna ja Jasper jäävät lähes statistin omaisiksi hahmoiksi, ja kun heihin ei pääse mitenkään sisälle, on heidän kokemiinsa kauhuihinkaan hankala samaistua. Kaikkien näiden lisäksi kirja vaikuttaa viimeistelemättömältä.

Valitettavasti tämä kirja ei lähde vinkkauspakettiini, sillä en usko nuorten lukijoidenkaan innostuvat tästä.

Arvosanaksi annan tälle 2-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jäätävää: A.R.S. Horkka

Seelanti: Kirsti Kuronen

 Seelanti: Kirsti Kuronen. Karisto 2023

Kansi: ?

"Vangitseva kertomus nuorista, jotka osallistuvat tosi-tv-ohjelmaan autiolla saarella.

Hei, tahdotko olla kuuluisa?

Kuusi nuorta on valittu tosi-tv-ohjelmaan, jonka järjestäjä vaatii osallistujilta ehdotonta vaitioloa. Vene kuljettaa nuoret kuvauksiin pienelle Seelannin saarelle. Siellä heitä odottaa ankea majoitus ja viesti, jonka mukaan tuotantotiimi saapuu seuraavana päivänä.

Pian alkaa tapahtua selittämättömiä asioita. Onko karulla saarella muitakin? Salaako joku nuorista jotain? Ja ennen kaikkea, miksi juuri heidät on valittu ohjelmaan?

Taidokkaasti tihenevän tunnelman taustalla kaihertavat teot, joita ei voi enää perua. Lopulta mikään ei ole sitä, miltä näyttää. (Karisto)

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin Kirsti Kurosen säeromaanit Merikki ja Pönttö, joista pidin kyllä. Seelanti ei yllättäen olekaan säeromaani, vaikka muutamia säkeitäkin sivuilta löytyy. Oletin tämän kirjan tarjoavan jotain tavattoman yllätyksellistä loppua, sillä törmäsin joihinkin salamyhkäisiin arvioihin, mutta jouduin kuitenkin pettymään suhteellisen tavanomaiseen ja ennalta-arvattavaan ratkaisuun. Olisin kaivannut jotakin rajumpaa loppua, kuten romaaneissa Me olimme valehtelijoita tai Minne katosit, Monday?, joissa yllätyin täysin.

Ehkä mummo ymmärtää, miten tärkeää on olla kuuluisa. (s. 17)

Joukko nuoria saa kutsun tosi-tv-ohjelman kuvauksiin. Kuuluisuus tai pako arjesta houkuttaa monia, niin myös kirjan keskeisiä henkilöitä, eli Annaa, Minkaa, Nelliä, Eerikaa, Justusta ja Roopea. Henkilöt ja heidän tarkoitusperänsä esitellään lyhyesti, ennen kuin he lähtevät salaiseen kohtaamispaikkaan Vänvikin satamaan, josta tuotantoryhmä olisi heitä vastassa. Jo bussissa tyypit pääsevät pälyilemään toisiaan vaivihkaa: kitaraa kantava Roope haluaa päästä soittamaan musiikkiaan ja nimittää mielessään äkäisen oloisen Eerikan Miss Blue:ksi, Minka näkee pystynenäisessä Nellissä jotain tuttua, muttei tajua, mistä voisi tuntea tämän, ja Nelli taas miettii sen lisäksi, psytyykö mummo pitämään salaisuuttaan Nellin osallistumisesta tosi-tv-kuvauksiin, miksi Minka on vilkuillut häntä koko matkan. Justus pohtii, miten hänen sairas isänsä pärjää ilman häntä. 

Satamassa heitä odottaakin vain pieni vene kuljettajineen: nuoret viedään Seelannin saarelle, jossa ei odottelekaan kukaan. Vaatimattomista majoitustiloista löytyy sentään ruokaa ja lappu, että kuvausryhmä pääsee paikalle vasta seuraavana päivänä. Tehtävänä on jokaisella käydä kuvaamassa esittelyvideo itsestään.

Ai niin, kaduttaako jokin. En tahtoisi katua mitään. Ehkä nuorempana tuli tehtyä juttuja, jotka olisi saanut jäädä tekemättä.  (s. 45)

Heti ekana yönä alkaa tapahtua kummia. Porukan puhelimet katoavat latureistaan ja kammottava nukke roikkuu ovenrivassa. Seuraavan päivän myrsky nostattaa tunteita pintaan, etenkin kun huussin seinät kaatuvat. Muita välttelevä Eerika on pisteliäs, Nelli ihailee salaa Annaa ja tämän kaunista, treenattua vartaloa. Mutta missä viipyy kuvausryhmä? Mihin katosivat puhelimet? Juttu ei tunnukaan enää niin kivalta kuuluisuutta janoavista nuorista.

Vihasitko minua niin paljon, 

että minulle sai tehdä mitä tahansa?(s. 54)

Odotin tosiaan jotain kammottavampaa loppuratkaisua, kuin mitä Seelanti tarjosi. Melko äkkiä vihjeiden tiputtua aloin aavistella, mikä homma on, mutta toki joistain asioista yllätyin minäkin. Olisin toivonut jotenkin, ettei loppu olisi ollut niin selitettävissä, ei olisi niin…opettavainen ja kesy ratkaisu. Nuorille voisi ihan hyvin kirjoittaa lohduttomampiakin loppuja psykologisen jännityksen piirissä. Hyvänä esimerkkinä nuo yllämainitut käännöskirjat.

Jotenkin tästä kirjasta jäi outo olo. Tai joistakin sen tapahtumista. Sen kummemmin spoilaamatta tarkemmin, kun eräs henkilö kuvailee hänelle aiemmin sattuneita, tosi hämmentäviä tapahtumia, (jollaisia voi toki tapahtua ja on hyvä tuoda esille), kohta jäi minusta vähän oudoksi. Etenkin, kun teon tehnyt ei itse muistanut ikinä tehneensä moista. Tai ei halunnut muistaa. 

Ymmärrän toki, mitä kirjalla haetaan: jokaisella teolla voi olla kauaskantoiset seuraukset, mutta kauna tai kosto ei helpota ikävien tekojen kohteen elämää millään lailla. Ihmiset voivat myös muuttua, ja aiemmin tehdyt pahat teot painua unholaan. Ei ole mukavaa kohdata silmästä silmään inhottavia asioita, jotka on halunnut unohtaa tai jotka oma mieli on muuttanut ajan saatossa erilaisiksi, kuin millaisina joku toinen ne kokee. Katkeruus voi kuitenkin sairastuttaa kantajansa.

Ei näitä voi painaa villalla, 

ei unohtaa eikä antaa anteeksi. (s. 125)

Seelanti on tyypillinen suljetun paikan mysteeri ja selviytymistarina, jossa on paljon samaa kuin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanissa. Siihen viitataankin jossain vaiheessa kirjan tapahtumia. Tämä on hyvän napakka jännityskirja nuorelle kohderyhmälleen, mutta minulle tämä ei tarjonnut nyt suuria elämyksiä.

Arvosanaksi annan 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Hämeen sanomat

Kirjafile

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen

Tarpeeksi reilua: Jukka-Pekka Palviainen

Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie

Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson

 Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson. Suomentanut Susanna Sjöman. Karisto 2023

Englanninkielinen alkuteos (2018): Monday's not coming. Kansi: Elisa Konttinen, Adobe Stock

"New York Times -bestselleristin raadollinen jännäri kadonneen tytön etsinnästä.

Claudia ja Monday ovat aina olleet erottamattomat, pikemminkin siskokset kuin ystävät. Kun Monday ei palaa loman jälkeen kouluun, Claudia tietää jonkin olevan vialla. Kukaan muu ei kuitenkaan huomaa Mondayn kadonneen.

Claudia tarvitsee ystäväänsä enemmän kuin koskaan, mutta Mondayn äiti ei anna suoria vastauksia ja tämän siskosta on vielä vähemmän apua. Kun Claudia tutkii ystävänsä katoamista, käy ilmi, ettei kukaan muista, milloin oli viimeksi nähnyt Mondayn. Kuinka teinityttö voi vain kadota kenenkään huomaamatta?" (Karisto)

Oma arvio:

Viime vuonna ilmestynyt Tiffany D. Jacksonin Rajaton oli varustettu sisältövaroituksilla, mutta tämä hänen jo viitisen vuotta sitten alkukielellä ilmestynyt, mutta vasta nyt tänä syksynä suomennettu Minne katosit, Monday? ei sisällä varoituksia. Ehkä niistä luovuttiin kokeilun jälkeen (parissa kirjassa niitä vilahteli viime vuonna), koska tämä jos mikä sisältää rankkoja teemoja ja tekoja. Toisaalta, tämänkin kirjan tapauksessa moiset varoitukset olisivat spoilanneet aika paljon kirjan loppuosan tapahtumia. Minä yritän kertoa tästä nyt varovaisesti, etten paljasta liikaa. Sen verran voin kuitenkin sisältövaroitella, että tämä kirja ei sovi kovin herkille nuorille eli ehdottomasti on YA-kamaa. Kyllä vain, vaikka päähenkilö ja hänen kadonnut ystävänsä ovat tässä 13-14-vuotiaita.

Jos Monday olisi väri, hän olisi punainen. Raikas, upea, eloisa. Häntä ei voinut olla huomaamatta. Hän oli huoneen keskipiste, rätisevä liekki.(s. 39)

Claudia aloittaa kertomalla siitä, kuinka hänen paras ystävänsä Monday katosi erään kesän aikana. Kun Claudia palaa kesälomaltaan mummolasta, hänellä on ensimmäisenä huoli ystävästään, joka ei ole vastannut koko kesänä hänen kirjeisiinsä.  Mondayn perheen puhelimeen ei saada yhteyttä, eikä tämä ilmesty kouluun ensimmäisenä koulupäivänä. On alkamassa viimeinen vuosi ennen lukiota (johon amerikkalaisen koulujärjestelmän mukaan mennään 14-vuotiaana), ja Monday ja Claudia ovat päättäneet hakea yhdessä yhteen parhaimmista lukioista. Monday on menestynyt koulussa aina tosi hyvin, mutta Claudia tarvitsee todella paljon ystävänsä apua selvitäkseen koulusta hyvin arvosanoin. 

Mutta nyt Monday ei tule kouluun. Ei eka päivänä, ei koko viikolla. Opettajat eivät tunnu tietävän mitään, eikä Claudian vanhemmat ota asiaa vakavasti. Claudian äiti ei halua tyttärensä menevän tämän kotiin, sillä alue on tosi pahamaineinen. Claudian luvattomasti tehty vierailu Mondayn kotiin päättyy ikävästi, sillä Mondayn äiti ajaa tämän vihamielisesti pois ovelta ja on muutenkin todella omituinen.

Kirjassa hypellään aikatasosta toiseen. Välillä Claudia kertoo tapahtumista tämän kaiken jälkeen. Hän on aloittanut balettikoulussa edistyneempien ryhmässä, ja vaikka hän rakastaa tanssia yli kaiken, hänellä on hankalaa nauttia siitä täysillä. Muut tytöt ovat kilttejä hänelle, vaikka supattelevatkin hänen selän takanaan. Vapaa-ajallaan Claudia värittelee värityskirjojaan ja kirjoittaa välillä päiväkirjaansa viestejä Mondaylle, vaikka tietää, ettei hän välttämättä lue niitä ehkä ikinä. 

Ja niin vain yhtäkkiä hän käyttäytyi täysin normaalisti, vaikka hänen selkänsä näytti siltä kuin peikkojen armeija olisi hakannut sitä pesäpallomailalla. Miten ihmeessä en olisi uskonut hänen sanojaan? Hän oli paras ystäväni. Mikäli hän valehteli minulle, syy oli varmasti hyvä. 

Eikö niin?(s. 63)

Välillä kirjassa taas hypätään katoamista aiempiin tapahtumiin, jolloin Monday ja Claudia olivat vielä erottamattomat ystävät. Olihan Mondayn kotioloissa jotain outoa, sillä Claudia ei saanut koskaan mennä heille sisälle, ja Mondaylla oli outoja jälkiä kehossaan. Niinpä Monday viettikin aikaa tosi paljon Claudian kotona ja oli kuin hänen siskonsa. Monday sai usein Claudialta vaatteita ja hän söi heillä. Yhdessä he puhuivat pojista, ensisuudelmista ja harjoittelivat twerkkaamista. Koulussa he joutuivat kiusaaamisen kohteeksi ja heitä nimiteltiin lesboiksi. Pahimpia olivat jotkut koulun pojat. Nykyhetkessä, Mondayn katoamisen jälkeen, Claudialla ei ole ketään. Kiusaaminen yhä vain jatkuu, mutta Claudian vanhemmat eivät tunnun ymmärtävän, kun Claudia sanoo olevan ilman ystäviä.

Claudian perhe on hyvin vahvasti kristitty ja äiti maanittelee tyttöään seurakunnan tilaisuuksiin. Siellä tämä tutustuu, osin äitinsä junailemana, mukavaan pari vuotta vanhempaan Michaeliin. Michael on Claudian tukena, vaikka tyttö on ymmärrettävästi välillä melkoisen ailahteleva käytökseltään. Claudia yrittää saada luotettavia opettajia ja terveydenhoitajaa tuekseen Mondayn etsinnässä, sillä hän alkaa aavistaa, että kaikki ei ole nyt hyvin. Joku väittää Mondayn olevan isällään Baltimoressa, joku taas kotonaan, joku taas tädillään. April-isosisko välttelee Claudiaa ja Tuesday-pikkusisko haisee pissalle ja väittää Mondayn olleen komerossa piilossa. Onko Monday vaarassa? Vai eikö hön vain halua enää tavata Claudiaa? Oliko Monday yhtään sellainen, joksi Claudia hänet kuvitteli? Miksei kukaan ota Claudiaa todesta?

Jos Monday palaa...

Jos hän palaisi, voisimme työstää esseetäni yhdessä. Voisimme korjata tehtäväni, keksiä uusia liikkeitä tanssisoolooni. Minun ei tarvitsisi käydä oppimiskeskuksessa. Yhdessä saisimme kaiken sujumaan taas parhain päin. Minun oli pakko löytää Monday.(s. 139)

En alussa ollut ihan vakuuttunut tästä kirjasta ja aikatasohyppelyn takia juoneen oli hankala päästä sisään. Mutta sitten kun kirja imaisi minut pyörteisiinsä, olin vaikuttunut. Ja järkyttynyt. Mondayn tarina ei ole mitenkään kevyimmästä päästä ja jäi minunkin, aikuislukijan, mieleen pitkäksi aikaa kaihertamaan. Tosi ovelasti rakennettu mysteeri ja ystävyyden kuvaus, joka käsittelee myös tärkeitä teemoja, kuten lukivaikeuksia, koulukiusaamista ja perheväkivaltaa karmeimmassa muodossaan. 

Kirjan minäkertoja, Claudia, tekee ikänsä tasoisia havaintoja, joista huokuu vielä lapsellisuus. Toisaalta hän on toki aidosti huolissaan ystävästään, mutta myös omasta koulumenestyksestään, joka nyt kärsii, kun Monday ei auta häntä tehtävissä.  Loppuosan totaalikäänne ei ollut mitenkään arvattavissa. Tämä oli kaikessa karmeudessaan yksi tämän vuoden parhaista YA-kirjoista. Claudian kiinnostus tanssiin ja väreihin tuo myös oman kiinnostavan lisäyksensä kirjaan. Vaikka Claudian perhe on harras kristitty, ei uskonnollisuus näy kirjassa juuri muuten kuin yhteisöllisyyden kautta.

Arvosanaksi annan 5-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Tiffany D. Jackson: Rajaton

Courtney Summers: Sadie

E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita

Atlas-trilogia: Olivie Blake

 Atlas - Valitut: Olivie Blake. Suomentanut Sarianna Silvonen. Aula & Co 2023 (Atlas #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The Atlas Six. Kansi: Jamie Stafford-Hill

"Salaisuuksia, petoksia ja viettelyä. Tervetuloa Aleksandrian seuraan!

Kerran vuosikymmenessä kuusi sukupolvensa lahjakkainta maagikkoa, medeialaista, pääsee kilvoittelemaan paikasta maailman vaikutusvaltaisimmassa salaseurassa, Aleksandrian seurassa. Valitut saavat enemmän mainetta ja vaikutusvaltaa kuin he osaavat kuvitellakaan. Mutta mihin hintaan?

Tämänkertaisesta kuusikosta jokaisella on omat syynsä ottaa seuran salaperäinen kutsu vastaan. Jokainen heistä on valmis taistelemaan kynsin hampain mahdollisuudesta liittyä aleksandrialaisiin, vaikka se tarkoittaisi tiivistä yhteistyötä pahimpien vihollisten kanssa ja luotetuimpien liittolaisten pettämistä. Vaikka se tarkoittaisi, etteivät kaikki selviä vuodesta hengissä.

Atlas – Valitut on kansainväliseksi ilmiöksi nousseen Atlas-sarjan avausosa. Kirjan on suomentanut Sarianna Silvonen.

Tiktok-sensaatioksi nousseen Atlas-sarjan luoja, kirjailijanimellä Olivie Blake kirjoittava Alexene Farol Follmuth on Los Angelesissa asuva juristi ja kirjailija. (Aula & Co)

Oma arvio:

Tämä Olivie Blaken Atlas-trilogian avausosa Atlas - Valitut valikoitui minun lukemistooni ihan hetken mielijohteesta. Ensisilmäys kustantajan luetteloon ei vielä saanut mielenkiintoani heräämään, mutta ilmeisesti jonkinlaisessa Dark academia -jälkihuumassa luettuani alkukesästä Leigh Bardugon Salatun tiedon seuran kiinnostuin tästä sittenkin. Onneksi, sillä reilut 500 sivua hurahtivat tämän kirjan parissa minulla yllättävän ripeää ilman pitkästymisen tai epätoivon tunteita.

New Yorkin taikayliopistossa opiskelevat Nico de Varona ja Libby Rhodes ovat olleet pitkään toistensa pahimmat kilpakumppanit. He ovat molemmat todella lahjakkaita fysikalisteja, eli heillä on kyky muuttaa materiaa eri muotoon, mutta he ovat jatkuvasti tukkanuottasilla. Nyt Libby on mielissään, sillä he ovat valmistumassa, eikä heidän näin ollen tarvitse nähdä toisiaan enää ikinä. Tai no... toisin käy. Erikoinen mies astelee päätöstilaisuuden jälkeen näiden riitapukareiden luokse ja antaa heille hyvin salamyhkäiseltä kuulostavan tarjouksen. Tämä Atlas Blakely -niminen mies kertoo hyvin vaikutusvaltaisesta Aleksandria-seurasta, johon päästyään jäsenellä on käsillä kaikki seuran valtavan kirjaston tieto hallussaan. Seuran pääsykokeeseen valitaan joka kymmenes vuosi kuusi maailman parasta taikakykyjä omaavaa kokelasta, joista yksi karsiutuu pois. 

Nico oli kuuden parhaan joukossa koko maailmassa.

Koko maailmassa.

Ja niin oli myös Libby. 

Mutta mitä varten? (s. 31)

Libby ja Nico eivät voi jättää tarjousta käyttämättä, vaikka molemmat joutuvat jättämään tärkeitä ihmisiä taakseen - Libbyn poikaystävä Ezra, jota Nico ei ole voinut koskaan sietää, sekä Nicon kämppäkaveri Gideon, joka on tämän suojelusloitsujen ansiosta turvassa kamalalta merenneitoäidiltään. Gideon osaa kulkea unimaailmoissa, joten yhteys näiden hyvin läheisten ystävien välillä kuitenkin tulee säilymään. Libbyn ja Ezran välit kuitenkin haalenevat ajan saatossa.

Muut kokelaat ovat japanilainen naturalisti Reina Mori, jolla on uskomaton yhteys kasveihin, rikkaan perheen poika Tristan Caine, jolla on kyky nähdä illuusioiden ja taikuuden läpi, kreikkalainen menestyneen taikasuvun jäsen Callum Nova, joka empaattina pystyy vaikuttamaan ihmisten tunteisiin, sekä kaikki kauneudellaan lumoava Parisa, joka telepaattina lukee ihmisten ajatukset. Joukkion ottaa vastaan salaperäisen oloinen Dalton Ellery, joka on jäänyt seuran palvelukseen edellisestä kokelaserästä ja toimii nyt joukkion oppaana. Parisa iskee heti silmänsä pidättyväisen oloiseen Daltoniin, mutta kaikki muut tuntuvat kuolaavan enemmän kauniin Parisan perään kuin Dalton, joka ei päästä Parisaa ajatuksiaan tonkimaan. 

"Miksi pysyt täällä?" Parisa kysyi. "Sinulla oli koko maailma jalkojesi juurella."

"Minulla on koko maailma täällä", Dalton sanoi katsomatta häntä. "Ja vielä enemmän." (s. 423)

Kaikki nämä kuusi kokelasta pääsevät nyt testaamaan, miten he voivat yhdistää omia taikavoimiaan toisten kanssa seuran kirjaston tietomäärän tutkistelun lomassa. Nico ja Reina harjoittelevat yhdessä, mutta Nico saa myös Libbyn yhteistyöhän kanssaan, vaikka sama piikittely heidän välillään jatkuu. Callum saa Tristanin liittolaisekseen osin empaatin kepulikonstein. Parisa taas viettelee kenet haluaa, mutta Dalton Ellery on hänen päämääränsä. Hänen on selvitettävä, mitä tuon miehen mielessä on niin voimakasta, jota tämä suojelee niin kovasti Parisalta. Kokelaille järjestyy heti alkumetreillä tulikoe, jossa he joutuvat yhdistämään voimansa, kun Aleksandria-seuran suojaukset murtuvat ja sisään kartanoon pääsee ei-toivottuja henkilöitä. Tämän välikohtauksen jälkeen Parisa alkaa karttaa Callumia, sillä hän tajuaa, mihin tämä kykenee empaatin taidoillaan.

Callum ei tarvitse sinua. Hän haluaa sinut, Parisan ääni muistutti Tristania. Sinun on syytä kysyä itseltäsi miksi. (s. 248)

Kuka karsiutuu pois joukosta ja miten? Ketkä ovat vahvimmat liittolaiset? Mikä on Dalton Ellery miehiään? 

Atlas - Valitut piti minut otteessaan ja piinassaan koko ajan. Ihmissuhteet, juonittelu, pitkälle viedyt taikavoimat ja henkilöhahmoihin ja juoneen liittyvä yllätyksellisyys tekevät tästä kirjasta oikean lukuilottelun. Mielenkiintoisimmiksi hahmoiksi nousivat Tristan, jonka kyvyt olivat alussa muille hiukan hämärän peitossa ja osoittautuivatkin voimakkaammiksi kuin ajateltiin, sekä Libby, jota muut pitävät varovaisena ja säikkynä, mutta joka tulee vielä näyttämään todellisen voimansa.  Fantasiakirjojen kohdalla minulla saattaa monesti tulla jossakin vaiheessa tylsistymistä, kun alkuinnostus hienosta maailmasta tai hienoista kyvyistä ei enää riitä pitämään innostustani yllä, mutta tämän kirjan kanssa ei tullut tällaisia hetkiä, sillä se on yhtä lailla viihdyttävästi ja kiinnostavasti kirjoitettu alusta loppuun. Toivottavasti jatko-osia ei tarvitse odotella hirveän kauaa, sillä en malta olla tarttumatta niihin.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjakasta

Kirjahamsterin lukuvinkit

Atlas - Paradoksi: Olivie Blake. Suomentanut Kaisa Ranta. Aula & Co 2024 (Atlas #2)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The Atlas paradox. Kansi: ???

"Salaisuuksia, petoksia ja viettelyä. Tervetuloa Aleksandrian seuraan!

Kuudelle maagikolle annettiin mahdollisuus valita uusi elämä. Nyt viisi heistä kuuluu Aleksandrian seuraan. Sen jälkeen kaikkien on valittava polku kahden mahdollisuuden välillä. Pian he huomaavat, että seuran johtajalla on suunnitelmia muuttaa elämä sellaisena kuin me sen tunnemme – ja suunnitelmat ovat jo käynnissä." (Aula & Co)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Viimein saimme jatkoa maagisen juonitteluntäyteiseen Atlas-fantasiasarjaan. Pidin kovasti ensimmäisestä osasta Atlas - Valitut, tosin muistini syövereistä oli jo ehtinyt pyyhkiytyä iso osa sen tapahtumista, kun tartuin tähän kakkososaan. Löysinpä yllätyksekseni kirjan kansiliepeestä lainauksen blogistani. 

Atlas - Paradoksi jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa Atlas- Valitut jäi: Nico, Tristan, Parisa, Reina ja Callum ovat nyt läpäisseet tarvittavat kokeet, jotta ovat Aleksandrian seuran jäseniä ja saavat valtuudet käyttää sen uskomatonta tietoarkistoa. Nyt heidän seuraava vaiheensa on keksiä tutkimuksensa aihe. Sitä ennen heidän on myös käytävä läpi eräänlainen tervetuloriitti, jossa he taistelevat toisiaan vastaan virtuaalitodellisuudessa. Kaikki ovat hiukan hämillään tämän tapahtuman tarkoituksesta, etenkin, kun tämä ottelu heijastetaan jokaiselle osallistujalle vielä katsottavaksi. No, eipä tämän riitin tarkoitus oikein selvinnyt lukijallekaan, ja minä koin tämän alun melko pitkästyttäväksi.

Mutta missä on kuudes, eli Libby Rhodes? Viime osan lopussahan he löysivät Libbyn ruumiin hänen huoneestaan, joka paljastuikin sitten Dalton Elleryn tekemäksi animaatioksi. Libby siis kaapattiin toiseen ajanjaksoon, ja kaappaajaksi paljastui Libbyn ex Ezra, jolla on henkilökohtaisia kaunoja seuran edunvalvojaa Atlas Blakelyä kohtaan. Seuraan pyrkivillähän oli tehtävänä surmata yksi kuudesta, jonka tuli olla Callum Nova, mutta lopulta Tristan Cane ei voinutkaan tehdä tätä. Eikä surmaa sitten tarvinnutkaan tehdä läpipääsyyn. 

"Päivä päivältä pääsemme hiukan lähemmäksi Aleksandria-seuran vääjäämätöntä loppua." (s. 211)

Nyt kaikilla viidellä tuntuu olevan hankaluuksia mielensä kanssa: Callum hukuttaa kaiken ahdistuksensa viinaan, Reina sulkee kaikki ihmiset ympäriltään pois (jopa aiemmin hyvän ystävänsä Nicon), Nico taas kaipaa kovasti unissa seikkailevaa Gideon-ystäväänsä, mutta myös pahinta kilpakumppaniaan Libbyä, Parisa sekstailee yhä Daltonin kanssa ja pääsee yhä syvemmälle tämän salaisuuksissa, jotka ovat ehkä jopa hieman liikaa ja Tristania vaivaa yhä hänen kykenemättömyys surmata Callum, ja kaipaapa hänkin Libbyä takaisin.

Kirjan kiehtovimpia osuuksia ovat Libbyn seikkailut toisessa ajassa. Miten ihmeessä hän pääsisi takaisin omaan aikaansa, kun vuonna 1989 ei vielä ole ratkaistu aikamatkustuksen mahdollisuutta? Hän tutustuu medeialaisen korkeakoulun kandiopiskelijaan Beleniin, josta voisi olla apua kotimatkan toteuttamiseen. Tietystikään hän ei voi paljastaa todellista olemustaan tälle naiselle, josta tulee kuin vaivihkaa Libbyn ystävä. 

Toki vain, Rhodes oli Nicosta niin kovin ärsyttävä. Niin ärsyttävä, että kun Rhodes ei ollut täällä, Nico ei ollut oma itsensä. (s. 267)

Sillä aikaa toiset kamppailevat omien mörköjensä kanssa, mutta Tristan ja Nico ovat päättäneet löytää Libbyn ja tuoda hänet takaisin. Siinä vain on vielä monta mutkaa matkassa. Gideon vierailee unien kautta Libbyn luona Nicon pyynnöstä, mutta takaisinsaaminen toisesta ajasta on mutkikkaampi juttu.

"Tahdot siis, että manipuloin...maailmaa? Oletan, ettet puhu kasveista." (s. 395)

Minulla oli aika paljon tahmailua tämän kakkosan kanssa. Kiinnostuin lähinnä Libbyn osuuksista, mutta jotenkin muiden viiden Atlasin edunvalvottavien seuraaminen oli sekavaa ja henkilöihin ei oikein saanut otetta millään. Jonkinlaista yhteistyötä he kehittelivät, mutta muuten heidän välinen yhteytensä ontui. Välillä pohdittiin jumaluutta ja luomista, välillä aika-avaruusasioita, välillä Danten kahtia jakautuneen mieltä (kirjaimellisesti, sillä hänelle on syntymässä kokonaan toinen tietoisuus), fissioita ja fuusioita Libbyn aikasiirtymän käynnistämiseksi jne. Aika paljon kaikkea... 

Romanttinen loppuratkaisu eräiden henkilöiden kohdalla oli totaalinen yllätys ihan kirjan lopulla. Monta muutakin kiinnostavaa käännettä lopussa sai minut vakuutettua siitä, että kolmas osa Atlas - Complex (veikkaisin, että suomennetaan nimellä Atlas - Kompleksi ) kannattaa silti lukea.

Kirjan sivuilla on myös kiinnostava tieto, että Amazon olisi tekemässä tästä tv-sarjaa.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahamsterin lukuvinkit

Samantyylistä luettavaa:

Salatun tiedon seura: Leigh Bardugo