Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mysteeri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mysteeri. Näytä kaikki tekstit

perjantai 26. joulukuuta 2025

Debutantit-sarja: Jennifer Lynn Barnes

Pieniä valkoisia valheita: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2025 (Debutantit #1)

Englanninkielinen alkuteos (2018): Little White Lies. Kansi: Connie Gabbert (kuvat), Marci Senders (alkuperäiskannen suunnittelu), Riikka Turkulainen (kannen suunnittelu)

"The Inheritance Gamesin tekijän Pieniä valkoisia valheita on herkullinen vyyhti skandaaleja, juonitteluja ja salaisuuksia.

Jennifer Lynn Barnes on luonut kiehtovan tarinan tytöstä, joka tempaistaan mukaan teksasilaisen yläluokan seurapiireihin.

18-vuotias mekaanikko Sawyer Taft yllättyy, kun etäisenä pysytellyt isoäiti ilmestyy hänen elämäänsä ja tarjoaa avokätistä palkkiota, jos Sawyer suostuu debytanttivuoteen teksasilaisen sukunsa nuorten kanssa. Eikä hän ikimaailmassa olisi kuvitellut suostuvansa tähän leikkiin, kunnes ymmärtää, että tämä on hänen mahdollisuutensa saada vastaus elämänsä isoimpaan arvoitukseen: kuka hänen isänsä on?

Sawyerin vuosi on täynnä isoja mekkoja, isompia egoja ja hengenvaarallisia salaisuuksia. Pieniä valkoisia valheita kuvataan myös tv-sarjaksi." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen viihtynyt Jennifer Lynn Barnesin aiemmin suomennetun The Inheritance Games -sarjan parissa, joten mielelläni otin lukuun myös tämän uuden sarjan aloituksen Pieniä valkoisia valheita, jonka kirjailija on kirjoittanut ennen TIG-sarjaa. Minulle tuli jotenkin heti tästä kirjasta sellaiset Valehtelevat viettelijät -vibat ihan vain nimen, kannen ja kuvauksen perusteella. 

Sawyer Taft on 18-vuotias pikkukaupungin automekaanikko, joka on asunut koko elämänsä äitinsä kanssa. Isästään Sawyer ei tiedä muuta kuin että tämä oli äidin debutanttivuoden yhdenillanjuttu, inhosi kalaa eikä halunnut skandaalia osakseen. Sawyer on tottunut huithapelimäiseen äitiinsä, mutta tietää tämän tulevan arvovaltaisesta ja rikkaasta suvusta. 

Sawyer hämmästyy eräänä päivänä, kun hänen paikalle pelmahtanut isoäitinsä Lillian ehdottaa tälle sopimusta; jos Sawyer suostuu osallistumaan sinfoniatanssiaisiin ja kaikkiin sinfoniadebutanttitapahtumiin sekä seurapiiriin astumiseen keväällä, isoäiti kustantaisi Sawyerin yliopisto-opinnot. Koska äiti on taas kadonnut matkoilleen eikä toimeentulo ole heillä kovinkaan hääviä, Sawyer päättää tarttua tilaisuuteen. Taka-ajatuksena hänellä on toki selvittää isänsä henkilöllisyys vihdoin viimein, sillä hän on melko varma siitä, että isä on joku äidin debutanttikaveljeereista.

Sawyer muuttaa taloon, jossa asuvat hänen isoäitinsä lisäksi hyvin hienosteleva Olivia-täti, tämän hassu miehensä J.D., villi pikkupoika John David ja Sawyerin ikäinen serkku Lily. Alkuun tulee tietysti pakollista vaatteiden sovittelua ja manikyyrejä ym Sawyerille täysin vierasta hienostelua, kun debutanttihommat käynnistyvät saman tien. Ensimmäisenä on vuorossa huutokauppa, jossa muun muassa suvun kalliit helmet ovat kaupan. Sawyer panee merkille vaikutusvaltaiset miehet, jotka olivat äidin kanssa samaan aikaan kaveljeereina, kuten senaattori Sterling Amesin, jonka tytär Campbell on myös saman ikäinen Sawyerin kanssa ja flirttaileva poika Walker paljastuu Lilyn exäksi. Hän tutustuu myös Boone Mason -nimiseen nuoreen mieheen, kuten myös Lilyn bestikseen Sadia-Graceen. Kaikkien näiden isät ovat Sawyerin isäehdokaslistoille tästä lähtien.

"Ei minulla ole ystäviä. On vain hyödyllisiä ihmisiä  ja niitä, joista ei enää ole minulle hyötyä." (s. 117)

Mutta minne on kadonnut Campbell Ames ja miksi Lily ja Sadie-Grace vihaavat häntä niin paljon? Miksi Walker on jättänyt Lilyn, vaikka hölmömpikin näkee, kuinka hän yhä kaipaa tämän syliin? Sawyer joutuu keskelle salaisuuksien verkostoa, sillä niitä tuntuu riittävän näissä piireissä.

Nuorten keskuudessa kohua herättää Salaisuudet iholla -niminen blogi, jonne saa lähettää anonyymisti omia salaisuuksia. Blogin pitäjä kirjoittaa salaisuudet eri puolille kehoaan ja postaa paljastelevat kuvansa blogiin. Tällä blogilla on oma roolinsa erään mysteerin ratkaisuun myöhemmin, mutta en paljasta nyt enempää blogin pitäjästä, joka paljastuu melko alkuvaiheessa toki.

Olin aina uskonut  absoluuttiseen rehellisyyteen: sano mitä tarkoitat, tarkoita mitä sanot äläkä kysy, jollet halua kuulla vastausta.
Sitten minusta tuli debutantti. (s. 316)

Kirjan varsinainen salaisuuksia, mysteerejä ja juonitteluja pursuava juoni kulkee rinnan nykyhetkeä kuvaavien kappaleiden välissä, joissa neljä valkoisiin pukeutunutta debutanttia on otettu putkaan säilöön, eikä nuori konstaapeli Mackie tiedä, mitä heidän kanssaan tehdä. Tytöt puhuvat rikoskumppaneista, arvokkaista helmistä, mutta ennen kuin konstaapeli on päässyt selvyyteen yhtään mistään, paikalle pölähtää nuoria miehiä tyttöjen tueksi ja lopulta myös isoäiti Lillian Taft, joka vaatii konstaapelia vapauttamaan tytöt heti.

"Se oli onnettomuus! Ei onnettomuuksista voi pidättää ketään!" (s. 39)

Kirja alkaa vähän laimeasti ja sekavastikin, mutta paranee huomattavasti loppua kohti, kun juonittelukuviot pääsevät kunnolla vauhtiin. Palan halusta saada tietää, kuka on Sawyerin oikea isä. Henkilöhahmot jäävät tosin harmillisen pinnalliseksi. Sawyerin äidin ja muun suvun välillä on jännitteitä, joista olisi voinut ammentaa ehkä vielä lisää. Ehkä seuraavissa osissa? Romantiikan kipinää olisin toki myös toivonut kirjaan, nyt sitä ei juuri ole yhtään.

Pieniä valkoisia valheita on ihan viihdyttävä psykologinen jännäri pukujuhlineen, juonitteluineen ja perhesotkuineen. Tämä ei ehkä kuitenkaan yltänyt ihan The Inheritance games -sarjan tasolle, vielä ainakaan. Paljon jäi kuitenkin salaisuuksia auki, joten jatko-osaan Tappavia pikku salaisuuksia tartun ehdottomasti, jahka se keväällä ilmestyy.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:



sunnuntai 30. marraskuuta 2025

Rachel Pricen paluu: Holly Jackson

Rachel Pricen paluu: Holly Jackson. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2025 

Englanninkielinen alkuteos ( 2024): The Reappearance of Rachel Price. Kansi: Christine Blackburne (kuva), Casey Moses (suunnittelu)

"Hittikirjailijan tajunnanräjäyttävä, true crimesta ammentava trilleri tytöstä, joka etsii totuutta perheestään kameroiden kuvatessa.

Kun Rachel Price kuusitoista vuotta sitten katosi salaperäisesti, hänen kaksivuotias tyttärensä Bel oli ainoa todistaja. Bel ei muista tapahtumista mitään ja haluaisi vain jättää menneet taakseen.

Belin vastustuksesta huolimatta tapauksesta aletaan kuvata true crime -dokumenttia. Silloin mahdoton tapahtuu: Rachel Price ilmaantuu paikalle ilmielävänä.

Rachelilla on selitys katoamiselleen, mutta Bel ei tiedä mitä uskoa. Kamerat käyvät, kun Bel yrittää selvittää, mitä hänen äidilleen aikoinaan tapahtui – ja miksi tämä nyt on palannut." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tänä vuonna on Holly Jacksonin faneja hemmoteltu oikeinpa kahdella suomennetulla jännärillä. Keväällä ilmestyi Kuudes kuolee, joka oli erittäin hyvä, ja nyt syksyllä sain käsiini tämän Rachel Pricen paluun. Hiukkasen minua hirvitti kirjan paksuus, sillä tässä on asiaa jopa 550 sivun verran, mikä on jännärille aika paljon. Tämän kirjailijan kirjoihin minulla on kuitenkin niin kova luotto, että olin varma, että lukisin tämän viikossa. Ja näin teinkin.

"Maan häiriintyneimmälle perheelle. Kippis!" (s. 241)

Annabel Pricen sisällä on sykkyrä, joka liittyy hänen perheessä tapahtuneeseen tragediaan. Tätä sykkyrää Bel yrittää lieventää näpistelemällä pikku tavaroita. Bel asuu kahdestaan isänsä kanssa, sillä hänen äitinsä on kadonnut - kuin tuhka tuuleen - 16 vuotta sitten, Belin ollessa parivuotias. Belin äidin, Rachel Pricen auto löydettiin käynnissä erään syrjäisemmän tien varresta takapenkillään pikkuinen Bel. Onneksi Belin opettaja Julian Tripp saapui paikalle ja nappasi pikkuisen turvaan.

Nyt Rachel Pricen tapauksesta kuvataan dokumenttia, johon Belin isä on lupautunut mukaan osin rahapulassaan. Ramsey Leen kysymykset äitinsä katoamista turhauttavat Beliä, sillä ei hän muista siitä mitään. Hän voi vain arvailla, mitä tapahtui: hylkäsikö äiti lapsensa ja miehensä ja aloitti uuden elämän jossakin, vai kaappasiko hänet joku? Onko hän enää edes elossa? Belin isää epäiltiin aikoinaan vaimonsa murhasta, mutta todisteiden puuttuessa hän vapautui syytteistä. Onneksi, sillä Bel tietää, ettei isä voisi olla syyllinen.

Myös Belin lähisukulaiset joutuvat osaksi dokkaria: lähistöllä asuvat Jeff-setä ja Sherry-täti sekä Belin rakas, pari vuotta nuorempi Carter-serkku ovat kuvausryhmän haastateltavina. Mukaan raahataan myös vaari Pat, joka ei muista juurikaan enää mitään vuosi sitten saadun aivoinfarktin vuoksi. Bel ei edes yritä olla kohtelias kuvausryhmälle, sillä hän ei ole kiva juuri kenellekään, jos ei halua. Kamera-assistentti, Ramseyn sukulaispoika Ash tykkää Belin kipakasta tyylistä ja tuntuu olevan hänen puolellaan. Bel irvailee Ashin pukeutumistyylistä, joka on hyvin erikoinen, mutta Ash ei pahastu tästäkään. 

Kun Bel saa tarpeekseen rekonstruktiosta, jossa käydään läpi hänen äitinsä katoamishetkeen liittyvä tilanne, hän pakenee paikalta ja kävelee takaisin kotiinsa. Hän törmää resuisesti pukeutuneeseen naiseen, joka näyttää ihan hänen äidiltään. Ja itse asiassa, hän on Rachel Price, äiti, joka käveli pitkän matkan jalat rakoilla takaisin kotiin tienvarresta, johon hänen sieppaajansa hänet yllättäin jätti. Kuudentoista vuoden vankeuden jälkeen. Kaikki tämä on liian vaikea sisäistää, mutta siinä hän nyt on. Hän ei osaa sanoa Annabelia oikealla nimellä Beliksi, vaan kutsuu tätä Annaksi. Isä on ihan yhtä ihmeissään nähtyään vaimonsa luullen tämän jo kuolleen, samoin kuin sukulaiset. Ja koko kotikaupunki. 

Totuus ei käynyt järkeen. Silti se oli ainoa selitys, joka kävi järkeen.
Rachel Price oli palannut, ja Bel oli kadottanut ajattelukykynsä. (s. 99)

Tästä lähtien Belin ja Charlie-isän on totuttava siihen, että lehdistö päivystää heidän kotipihansa edessä päivin öin, että kaikki kyläläiset tuijottavat heitä ja että heidän kodissaan asuu tuttu, mutta täysin vieras ihminen. Belin pitäisi olla iloinen ja onnellinen, ainakin muiden mukaan. Carter-serkku ei ymmärrä, miksi Bel epäilee äitinsä valehtelevan siitä, missä tämä oli 16 vuotta. Bel on kuitenkin saanut äidin kiinni useasta epäjohdonmukaisuudesta tarinassaan, ja hänellä on outo aavistus tuosta ihan vieraalta tuntuvasta Rachel Pricesta. Ainoa, joka häntä uskoo, on Ash. Hänen kanssaan Bel alkaa kuvata omaa sivujuonnetta dokumenttiin, jonka nimeksi vaihdettiin Rachel Pricen paluu. 

Normaali oli outo sanavalinta: elämä oli ollut normaalia ennen Rachelin paluuta. Normaali elämä oli mennyttä nimenomaan hänen takiaan. (s. 154)

Onko Belin syytä pelätä omassa kodissaan? Miksi Rachel lukitsee oman makuuhuoneensa joka yö? Miksi isä alkaa tehdä töissä pidempiä päiviä ja viikonloppuvuoroja äidin paluun jälkeen? Onko äidin siepannutta miestä edes olemassa?

Ash uskoi häntä tai ainakin sanoi uskovansa, ja tässä vaiheessa se riitti Belille. Hänellä oli joku puolellaan, vaikkakin varsin epätodennäköinen ja täysin naurettava tyyppi. (s. 192)

Voi jestas, miten taidokkaasti rakennettu jännäri tämä olikaan! Alussa minulla oli vielä hiukan epäileväinen olo, mutta sitten Rachel Pricen paluun jälkeen alkoi tapahtua asioita ripotellen, lopussa suorastaan rytinällä. Bel on hyvin samankaltainen henkilöhahmo kuin muissakin Jacksonin kirjoissa. Tarkkaavaisuus, epäileväisyys ja kipakka luonne ajavat Beliä eteenpäin tutkimuksissaan, sillä hän ei aio niellä valheellisia tiedonmuruja. Hän luottaa vaistoonsa. Hän ei ole tottunut luottamaan keneenkään, siksi hän ei automaattisesti luota palanneeseen äitiinsäkään. Siitä hän ilahtuu kovasti, kun Ash uskoo häntä ja lähtee mukaan selvittämään äidin kertomusten paikkansapitävyyttä. Tämä lähentää heidän välejään huomattavasti. Pidin myös henkilöhahmoista kovasti erikoisesta Ashista, joka olisi voinut saada ehkä jopa hiukan enemmän tilaa kirjassa. Kirjailijalle tyypilliseen tapaan painotus on aina jännärijuonen kehityksessä ja päähenkilön ajatuksissa, eikä mahdolliset romanttiset kuviot valtaa kovinkaan isosti tilaa.

Enpä olisi arvannut lopputulemaa, eli tämä totisesti yllätti. Lopussa kuljetaan moraalisten rajojen tuolla puolen, mutta Kiltin tytön murhaopas -trilogian jälkeen mikään ei minua enää hätkähdytä Jacksonin kirjoissa ja henkilöhahmojen teoissa. Äärimmäinen tilanne vaatii äärimmäisiä tekoja.

Rachel Pricen paluu on sellainen YA-kirja, johon aikuisten jännärien ystävien kannattaisi ehdottomasti tarttua. Paljon lukeville 15+ lukijoille tämä on varmasti hittiosuma joulupukin konttiin (ellei tätä ole jo TikTokin innoittamana lukenut enkuksi...)

Annan tälle maksimiarvosanan 5+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla: 



Samantyylistä:


sunnuntai 27. huhtikuuta 2025

Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen

 Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen. Hertta 2025

Kansi: Karin Niemi

"14-vuotiaan Anin elämä rajautuu tamperelaiseen betonilähiöön. Koulussa häntä kiusataan oudosta nimestä ja halvoista vaatteista, ja kotona työtöntä äitiä kiinnostavat enemmän true crime -dokkarit kuin kaupassakäynti.

Erityisen surkeana päivänä Ani purkaa kiukkunsa kirjeeksi ja heittää paperin ikkunasta. Kirjeen nappaa ohikulkeva sorsa, joka Anin yllätykseksi tuo myöhemmin nokassaan vastauksen Ikiltä.

Iki kertoo elävänsä Lintukodossa, ihanassa paratiisissa, jossa meri on lähellä ja Emo pitää huolta pienestä yhteisöstä. Anin lähiöarki kiehtoo Ikiä vähintään yhtä paljon kuin Lintukodon ihmeet Ania. Mutta Ani ja Iki eivät aavista, että sorsan kantamat kirjeet sysäävät pian molempien maailmat syöksykierteeseen…

Harhakoto on vääristyneen realistinen mysteeri: mikä on totta ja mikä ei, ja miten nopeasti kaikki voi romahtaa?"(Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale. ***

Innostuin kovasti Reetta Vuokko-Syrjäsen dystopiasta Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja, joten tottahan toki halusin myös lukea välittömästi hänen ensimmäisen nuorille suunnatun kirjansa. Minua ilahdutti jo ennakkoon kansikuvan veikeä sorsa ja vielä enemmän kirjan mukana tullut ihana sorsatarra, joka nyt koristaa läppärini kantta. Ihana yksityiskohta, rakastan tällaisia!


                                              Tarra: Karin Niemi

14-vuotiaalla Anilla ei ole helppoa: koulussa Rasmus kavereineen kiusaa häntä milloin mistäkin, äiti on vähän turhan huoleton kasvattamaan poikaansa ja nyt hänen ainoa tuki ja turvansa, Suski-täti ja Kiira-serkku muuttavat. Ani kirjoittaa turhautumisensa puuskassa kirjeen, johon hän vuodattaa koko sydänverensä ja viskaa sen pihalle. Mutta mitä kummaa, pihalla tepasteleva sorsa nappaa sen nokkaansa ja lentää pois kirje mukanaan. Ja eräänä päivänä tämä sorsa koputtelee Anin ikkunaan kirje nokassaan. Se on Iki-nimiseltä tyypiltä, joka sanoo asuvansa Lintukoto-nimisessä paikassa. Tuo paikka kuulostaa hyvin tarunomaiselta paikalta, jossa Emo pitää huolta laumastaan, Iki ei tiedä nykymaailman asioista tuon taivaallista ja kutsuu muita ihmisiä lähellään Siipisisaruksiksi. Eihän tuollaista paikkaa ole olemassakaan, joten onko Ikikään todellinen?

Entä jos mun maailma olikin se harha? Jos Ikin maailma oli totta, voisinko mä paeta tätä kaikkea sinne, Ikin luo? (s. 46)

Anin ja Ikin kirjeenvaihto kuitenkin jatkuu, ja kaikki on tämän mystisen sorsan varassa, joka lopulta saa kannettavakseen myös paperia Ikille. Ani huomaa, että hänellä on tunteita Ikiä kohtaan, ja pikku hiljaa hänen on uskottava, että Iki on todellinen henkilö. Mutta missä on Lintukoto? 

Mä en ehkä ymmärtänyt Ikin Taivaanmunaa ja uutta maailmaa, mutta yhden mäkin tajusin: me ei kumpikaan sovittu meidän maailmoihin. (s. 83)

Anin äiti on usein poissaoleva, hänellä on elämänhallinta hukassa ja Ani joutuukin ottamaan vastuuta pärjäämisestään. Suskin ja Kiiran poissaolo jäytää häntä. Äiti valottaa eräänä päivänä syytään sille, miksi hän on niin vihainen kaikille uskonnollisille ryhmille, kuten heidän ovellään käyville Jehovan todistajille. Näin Ani saa tietää myös jotain tärkeää Kiira-serkun taustasta.

Silloin mä tiesin sen. Että vaikka muu maailma pitäisi meitä millaisina luusereina tai syntisinä tahansa - 
Mä tulisin olemaan se yksi ihminen, joka ei tuomitsisi Ikiä. (s. 54)

Pikku hiljaa Ikin kirjeistä alkaa kuultaa ikävä sävy ja Ani aavistelee, että Iki saattaa olla vaarassa. Lintukoto ei ehkä olekaan niin auvoisa paikka, kuin alussa vaikutti. Anin on tehtävä jotakin, ja siinä apuna saa olla uskollinen sorsa, joka paahtoleivänpalasten voimalla auttaa. Silti Ani tarvitsee toki myös muiden kuin sorsan apua. Löytyykö apu Suskista, ainoasta luotettavasta aikuisesta Anin elämässä? 

"Mä luulin, että me ollaan onnellisia. Mä luulin, että meillä oli kaikki hyvin." (s. 97)

Harhakoto käsittelee hyvin perusteellisesti köyhyyttä ja kiusaamista, mutta myös sitä, kuinka tärkeää nuorella olisi olla edes yksi vakaa aikuinen turvanaan. Mitä, jos se ainoakin osoittautuu epävakaaksi? Kirja alkaa maagisrealistisena, hiukan mystisenä, mutta etenee pikkuisen jännärimäisiin tunnelmiin loppua kohti. Juoni osaa kyllä yllättää totisesti. En siksi halua paljastaa liikaa, jotta muutkin yllättyisivät. 

Viime aikoina köyhyyttä on käsitelty muissakin nuortenkirjoissa, kuten  Mila Teräksen Iso hyppy ja Tiia Mattilan Humalan soundtrack -romaaneissa. Tämä onkin hyvin tärkeä aihe ottaa esille. Myös koulukiusaamista on käsitelty viime aikoina tämän kirjan lisäksi esimerkiksi Annika Perkiön Herra Wolterin karnevaali ja Stefanie Tuurnan Maamaa -romaaneissa.

Pidin kovasti tässä kirjassa näiden yllä mainittujen teemojen käsittelystä, mutta en ole ihan varma, pidinkö siitä, mihin tämän juoni lähti sitten menemään, vaikka totaalisen yllättävä olikin. Mahtavaa, että alussa rasittavan lusmuileva äiti alkaa oppia virheistään ja ryhdistäytyy tarinan edetessä. Kirjeitä välittävä sorsa on sympaattinen hahmo, joka tarjotuista leipäpalasista huolimatta näykkii Ania sormesta. Jotakin jäi kuitenkin puuttumaan, tai jotakin oli ehkä liikaa, jotta olisin nostannut tämän korkeammalle lukukokemuksena.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


sunnuntai 10. marraskuuta 2024

Meren koskettamat: Leena Paasio

 Meren koskettamat: Leena Paasio. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen (suunnittelu), AdobeStock & Tuomas Hulk/Estline AB (kuvat)

"Kohti tuntematonta rantaa

Saaristolaistytön matka oman menneisyyden arvoituksiin, joiden taustalla kaikuu Estonian synkkä onnettomuus. Teosparin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan kirjoittajan uusi merellinen nuortenromaani.

Ysiluokkalainen Louna asuu kasvattivanhempineen Utön saarella. Hän ei ehtinyt tuntea äitiään eikä mieti juuriaan, kunnes joku tuo äidin haudalle kukkia. Saari tuntuu äkkiä pieneltä ja Louna alkaa pohtia, keitä hänen biologiset vanhempansa oikein olivat. Kun Louna viettää Utössä helsinkiläisten meripartiolaisten kanssa pari ikimuistoista kesäpäivää, syntyy päätös lähteä Helsinkiin lukioon. Louna haluaa selvittää oman tarinansa eikä päätöstä ainakaan jarruta uuden kaveriporukan Hanneksen kuumottava huomio.

Kirjagramin lumonnut Paasio kuvaa jälleen koskettavasti lukiolaisnuorten elämää, ihastuksia ja oman suunnan löytymisen tärkeyttä."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Leena Paasion aiempi nuortenkirjapari Harmaja luode seitsemän ja Bengskär itä kahdeksan olivat oikein mukavia lukukokemuksia, joten en muuta odottanutkaan tältä hänen uusimmalta. Kirjan nimi, Meren koskettamat, antaa vihiä siitä, että merellisyys säilyy Paasion seuraavassakin kirjassa. Sain juuri tämän kirjan luettuani tiedon, että se on Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana tänä vuonna. Mahtavaa!

Oli kyllä oikein dramaattinen ja erikoinen kirjan aloitus tässä, sillä kaikki alkaa Estonian turmasta Milla-nimisen tytön kokemana. Nuori milla pelastuu ihmeen kaupalla tuosta kuuluisasta onnettomuudesta ja pelastautuu Utön saarelle, jossa ystävälliset Birgit ja Peter ottavat hänet hoiviinsa. Millan mieleen jää ystävällinen solttupoika Aku, joka pitää häntä kädestä matkalla Birgitin luokse heti onnettomuuden jälkeen. 

Sitten seurataankin nykyhetkessä 16-vuotiasta Lounaa, Utö-saaren asukkia, jonka elämä mukavien Birgitin ja Peterin kanssa on vakaata, mutta ei todellakaan tylsää. Kuutti-koira tuo säpinää elämään tempauksillaan, ja hyvin erityinen Valo-ystävä aiheuttaa välillä iloa, välillä harmia Lounan elämään. Kesäisin saarella riittää säpinää turistien ansiosta, ja nytkin Louna saa ohjata erästä helsinkiläistä partiolaisten ryhmää majakkakierroksella ja myöhemmin myös melontaretkellä. Hän on tottunut tekemään töitä Birgitin puodissa ja Valon äidin, Marjukan Majakka-kahvilassa ja turistiryhmien vetäjänä. Päivän päätteeksi Louna käy hiljentymässä äitinsä haudalla. Äitinsä, joka kuoli heti hänen syntymänsä jälkeen.

Mummia ja vaaria parempia vanhempia olisin tuskin voinut saada. Biologia ei määritellyt perhettä vaan halu elää yhdessä ja pitää rakkaidensa puolia tilanteessa kuin tilanteessa. (s. 204)

Louna ei tiedä äidistään muuta, kuin että hän selviytyi kamalasta Estonian onnettomuudesta, mutta menetti merelle hyvän ystävänsä Piretin. Tämän jälkeen äiti on oleskellut Birgitin ja Peterin luona Utössä. Isästään hänellä ei ole mitään tietoa, mutta tietää, että hänen isoäitinsä on yhä elossa. Birgit ja Peter ovat olleet vaitonaisia asioista suojellakseen Lounaa, joka on heille kuin oma tytär. Suorasukaista, autismipiirteiden takia erikoisesti käyttäytyvää Valoa ärsyttää Lounan menneisyyden vatvominen ja äidin sureminen, sillä eihän tämä ole koskaan edes äitiään nähnyt. Lounaa taas ärsyttää Valon asenne ja omistushaluisuus, sillä tämä osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä heti, kun Louna tutustuu paremmin helsingistä tulleisiin vierailijoihin, Oonaan, Hannekseen ja Mikkiin. 

Helsingin kolmikosta Oonan veli Hannes alkaa kiinnostaa Lounaa erityisen paljon, kunnes hän saa kuulla, että tällä on tyttöystävä mantereella. Niinpä tietysti. Omille tunteilleen ei voi kuitenkaan oikein mitään, ja parin välillä on pientä, kuumaa flirttiä melontaretken lomassa. Lounan aiempi aikomus pitää välivuosi ja odottaa lukioon menoa siihen, että vuotta nuorempi Valokin on lähdössä, alkaa väistyä mielenkiintoisemman suunnitelman edessä. Oona ystävineen houkuttelee Lounaa Haagan yhteislyseoon, jossa he kaikki  opiskelisivat myös. Sattumoisin Lounalle olisi asuntokin olemassa lähistöllä, sillä äidiltä peritty asunto on odotellut häntä vuokrattuna. Pystyisikö hän selvittämään juuriaan Helsingistä käsin paremmin? Valo ei tietenkään ota Lounan suunnitelmia hyvin vastaan ja ystävät ajautuvat ikävään riitaan. 

- Ajattelitko kertoa mulle lainkaan vai olisitko vain jonain kauniina päivänä häipynyt saarelta? (s. 93)

Meren koskettamat on kirja täynnä suuria tunteita, menneisyyden haamujen selvittelyä ja rosoista elämää. Lounalle paljastuu, ettei äidin menneisyys ole kovinkaan ruusuinen, eikä isoäitikään ole täydellinen pullantuoksuinen mummo. Ikänsä saaristolaiselämää elänyt Louna sopeutuu Helsingin vilinään yllättävän hyvin uusien, ihanien ystävien avulla, ja samanlailla tyttö löytää luonnon rauhaa pääkaupungistakin. Mikki ja hänen pikkuveljensä Risse, josta tulee Lounalle hyvä ystävä, asuvat vanhempiensa työn vuoksi Suomenlinnassa, ja sinne kirjan tapahtumat sijoittuvat useaan kertaan, koska nuoret viihtyvät siellä paremmin kuin hyvin. Poikien vanhemmat Petteri ja Anu ovat erittäin vieraanvaraisia ja mukavia, ja Louna tuntee olevansa siellä turvassa.

Meri on vahvasti läsnä kirjassa. Ikävämmistä yhteyksistä eli Estonian turmasta siirrytään mukaviin melontaretkiin, purjehtimassakin käydään ja kalastamassa tietysti. Voin miltei kuulla lokkien kirkunan ja meren aaltojen äänet lukiessani niitä kohtia, joissa olla Utössa ja Suomenlinnan tienoilla. Louna on elänyt aina elänyt saarella ja on osa sitä ja sen luontoa, ja juuri tämä kiehtoo Hannesta, joka ihastuu tyttöön heti ensi silmäyksellä. Lounan ja Hanneksen välillä on toimivaa flirttiä ja hapuilevaa tunteiden tunnustelua. 

- Arvaa mitä Valo? Oona kysyi toivuttuaan hiukan. - Sä vielä pyyhit tällä kaupungilla lattiaa ja saat sen palvomaan itseäsi. (s. 187)

Kirjassa on tosi erilaisia henkilöhahmoja, joista esimerkiksi Lounan ystävä Valo on monisäikeisin tapaus. Alussa suorastaan inhosin häntä hänen käytöksensä takia, mutta onneksi hän muutti hieman tapojaan kirjan edetessä. Pidän siitä, että aikuisetkaan eivät jääneet pelkiksi statisteiksi, vaan heilläkin on lähes jokaisella oma persoonansa ja tarinansa.

Suurimmat tunteenpurkaukset ja yllättävimmät käänteet on säästetty ihan kirjan loppumetreille. Kyyneleiltä ei voi paatuneinkaan lukija välttyä, sillä niin tunteikasta tapahtumaa on luvassa. Yllätyinkö totaalisesti lopun käänteistä? En ihan täysin, sillä kyllä minä ainakin aloin jo arvailemaan, mitä tuleman pitää. Kirjassa ripotellaankin hienovaraisia vihjeitä, jotta lukijakin voi itse päätellä lopputulemaa ennen Lounaa. 

Meren koskettamat on Finlandia-palkintoehdokkuutensa ansainnut. Pidän kovasti peukkuja pystyssä! 

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 


Samantyylistä:


lauantai 7. syyskuuta 2024

Nousu: Nicholas Binge

 Nousu: Nicholas Binge. Suomentanut Laura Kataja. Bazar 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ascension. Kansi: Harper Collins Publishers / Jussi Jääskeläinen

"Nicholas Bingen kauhutrilleri Nousu vie kohtalokkaalle retkelle mystisen, keskeltä valtamerta nousseen vuoren huipulle.

Valtava, lumen peittämä vuori on ilmestynyt tyhjästä keskelle Tyyntä valtamerta. Kukaan ei löydä vuoren olemassaololle selitystä, joten salaperäinen järjestö palkkaa fyysikko Harold Tunmoren selvittämään vuoren mysteerin.

Harold tiimeineen ei pysty kuvittelemaankaan, mitä kaikkea he kohtaavat vuoren huippua kohti kiivetessään. Mitä korkeammalle tiimi kapuaa, sitä vähemmän asiat vaikuttavat luonnollisilta. Aika kulkee epätavallisesti, minuutit muuttuvat tunneiksi ja tunnit päiviksi. Tiimin jäsenet alkavat menettää muistonsa ja vainoharhaisuus leviää heidän joukossaan.

Vaaroista huolimatta ryhmä kokee kummallista paloa saavuttaa vuoren huippu. Sitä kohti edetessään Harold joutuu kuitenkin pohtimaan, odottaako perillä ihmiskunnan mahtavin tieteellinen löytö vai hänen oma tuhonsa? Nicholas Bingen Nousu kaappaa mukaansa kauhistuttavalle matkalle kohti salaperäisen vuoren huippua ja iskee tajuntaan kuin hakku jäiseen kiviseinämään." (Bazar)


Oma arvio:

Viihdekirjapainotteisen kesän jälkeen on ihana tarttua välillä ehtaan scifiin. Tai oikeastaan kauhunsekaiseen ja jännärimäisesti etenevään scifiin. Nicholas Bingen Nousu kiinnitti heti huomioni, sillä tykkään juuri tällaisista genrekummallisuuksista. Kirja oli vuoden 2023 Goodreads Choice Awards -äänestyksessä vuoden parhaan scifikirjan kategoriassa.

Benjamin Dunmoren erikoislaatuinen veli on kadonnut mystisesti 29 vuotta sitten. Harold Dunmore oli hyvin arvostettu tutkija, suoranainen nero, ja hänen erikoinen, nepsy-piirteinen käyttäytymisensä ei jäänyt keneltäkään huomaamatta hänen lapsuudessaan. Ben ja hänen siskonsa Poppy eivät koskaan tunteneet kunnolla veljeään, joka lähti nuorena opiskelemaan lääkäriksi, mutta lopetti työnsä lääkärinä ja matkusteli ympäri maailmaa tutkimassa milloin mitäkin kiinnostavaa. Hämmästyksekseen Benin teini-ikäinen tytär Harriet, joka oli Haroldille tärkeä, sai kolme hyvin kummallista kirjettä sedältään tämän katoamisen jälkeen. Mikään kirjeissä ei tuntunut käyvän järkeen.

Sitten Ben kuulee eräältä ystävältään, että Harold olisikin elossa. Hän oli nähnyt ihan samannäköisen miehen eräässä psykiatrisessa sairaalassa. Ben ällistyy tosissaan, sillä he olivat jo luopuneet toivosta, että Haroldia koskaan löytyisi. Ja totta tosiaan, St. Brigitin sairaalasta löytyy tuttu henkilö, jonka katse on kuitenkin oudon tyhjä, ja joka höpisee jotain outoa muurahaisista. Ben ehtii käydä veljensä luona muutamia kertoja todistamassa tämän pelottavia psykoottisia kohtauksia, ennen kuin surulliset uutiset kantautuvat Benin korviin: Harold on riistänyt hengen itseltään. Benin nappama nahkasalkku sisältää joukon kirjeitä, jotka on yllättäin kaikki osoitettu Harrietille. Niistä puuttuu nuo kolme kirjettä, jotka on lähetetty Benin tytölle aiemmin. 

Sen kutsuminen vain vuoreksi olisi vääryys. Se on vuoren muotoinen ja hahmoinen, nousee vallitsevana meren ylle ja kohoaa pilvetöntä sinistä taivasta kohti. Se näyttää olevan kalliota, samojen geologisten työntö- ja vetovoimien muodostama, jotka luovat kaikki vuoret planeetallamme. 

Mutta sen koko! Voi Luoja, Hattie, koko! (s. 62)

Haroldin kirjeiden kautta koetaan kaikki se hämmennys ja kauhu, mitä hän on kokenut ennen psykiatriselle osastolle joutumista. Miten hänet kutsutaan yllättäin salaiseen tapaamiseen miehen kanssa, joka osaa jostain syystä ennustaa tulevia tapahtumia. Ja miten tämä lopulta sekoaa ja ampuu itsensä. Järkyttynyt Harold saa kuulla mystisestä vuorenjärkäleestä, joka on ilmestynyt yhtäkkiä, kuin tyhjästä, keskelle valtamerta. Ja miten ensimmäisestä retkikunnasta palasi elävänä vain kaksi ihmistä heidän yritettyään kiivetä ylös tuota vuorta. Haroldia ei kiinnosta lähteä uhraamaan henkeään moisen vuoren vuoksi, mutta kun hän saa kuulla, että toinen hengissä olevista on hänen ex-vaimonsa Naoko, hänen on pakko lähteä.

Perusleirissä Haroldille jo alkaa valjeta, miten isosta projektista on kyse. Mukaan uuteen retkikuntaan lähtee kokenut vuorikiipeilijä, joukko eri alojen huippututkijoita ja aseistettuja sotilaita. Mihin ihmeeseen aseita tarvitaan tyhjällä vuorella? Miksi Naoko alkaa kirkua nähdessään ex-rakkaansa? Miksi tuntuu, ettei seurueelle kerrota läheskään kaikkea?

Kirjeissä Harold raportoi heidän etenemistään ylöspäin, kuvailee tuntemuksiaan ja tapahtumia seurueen jäsenten kesken. Välillä hän palaa menneisyyteen ja muistelee aikaa, kun hän tapasi Naokon, kuinka he rakastuivat ja alkoivat sijaisvanhemmiksi eräälle pikkuiselle pojalle. Jotain kipeää ja arkaa liittyy Naokon ja Haroldin suhteen päättymiseen, eikä hän ole valmis sitä heti kirjeissään paljastamaan.

Tämä vuori - se hylkää kielen. Tekee sen kyvyttömäksi. Kaikki mitä jää jäljelle on täydellinen epäusko, ja lähes uskonnollinen kunnioitus. (s. 94)

Vuorella niin aikakäsitys kuin ihmisten käytös alkaa muuttua, mitä ylemmäksi he pääsevät. Konflikteja tulee ja monia asioita alkaa paljastua. Haroldin kirjeistäkin voi päätellä, että hän ei ala pysyä loppua kohti ajankulusta kärryillä ja päiväykset alkavat heitellä miten sattuu. Mitä ihmettä tuolla vuorella tapahtuu? Olin jatkuvasti hämmennyksen vallassa ja odotin uusia johtolankoja siitä, miksi he ylipäätään olivat tuolla vuorella. 

Mutta silti jokin käski minun liikkua. Ja sillä hetkellä tajusin jotakin ihanaa. Koko alun kömpelö paniikki oli mennyt ja jäljellä oli vain sokeuteni ja pelkoni, ymmärrys tuli kuin isku palleaan.
Halusin elää. (s. 156)

Nousu piti minua kyllä otteessaan hyvin tehokkaasti - kirjaimellisesti koko nousun ajan. Pidän kovasti aikaulottuvuuksilla leikittelevästä scifistä ja tässä sitä puolta on sopivassa määrin. Ihmisten muuttuva käytös ja pelottava uhkan tuntu toi kirjaan sopivan kauhumaisen tunnelman. Toisaalta jännityksen seassa on myös monenlaista pohdintaa elämästä, uskonnoista ja ylipäänsä siitä, mitä me ihmiset olemme täällä maapallolla. Olemmeko me joillekin kuin muurahaisia, jotka voi tuosta noin vain liiskata kengän alle? Loppua kohti odotin kuumeisesti, pääsisivätkö tyypit huipulle asti ja mitä siellä odottaisi. Olin ehkä hivenen pettynyt loppuratkaisuun, sillä se tuntui ehkä turhan ilmeiseltä ja helpolta vastaukselta. Pidin kuitenkin siitä, miten kaikki kiteytyi noiden kirjeiden kautta lopuksi Benin loppusanoihin, jotka loivat hämmentävän illuusion siitä, että kirja olikin ollut autofiktiota.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

sunnuntai 12. toukokuuta 2024

The Inheritance Games -sarja: Jennifer Lynn Barnes

The Inheritance Games - Salainen perijätär: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2024 (The Inheritance Games #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): The Inheritance Games. Kansi: Katt Phatt, Karina Granda & Hachette Book Group, inc.

"Tuntematon tyttö – Upporikas perhe – Kohtalokas peli voi alkaa

Miksi mysteerinen miljardööri valitsi Avery Grambsin pelinappulakseen? Jennifer Lynn Barnesin viettelevän YA-trilleritrilogian avaus on täydellistä luettavaa Yksi meistä valehtelee -sarjan ja Knives Out -elokuvien ystäville!

Äitinsä menettäneen Avery Grambsin elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän kesken koulupäivän saa kutsun miljardööri Tobias Hawthornen testamentin lukuun. Käy ilmi, että omalaatuinen, arvoituksia rakastanut Hawthorne on jättänyt koko jättiomaisuutensa Averylle – sillä ehdolla, että tämä asuu vuoden ylellisessä ja valtavassa kartanossa perinnöttä jääneiden sukulaisten kanssa. Kartanossa asuvat myös neljä harmillisen komeaa veljestä, jotka eivät katso hyvällä tuntematonta perijätärtä. Avery ei kuitenkaan antaudu rikkauden tuoman helpon elämän viettelemäksi, vaan alkaa selvittää mysteeriä: miksi eksentrikko Hawthorne valitsi juuri hänet pelinappulakseen? (WSOY)


Oma arvio:

Arvoituksia ja salaisuuksia, miljoonaperintö ja hulppea kartano, komeat veljekset, romantiikan ripauksia ja vähän jännitystäkin. Jennifer Lynn Barnesin The Inheritance Games -sarjan avausosan ainekset ovat niin herkulliset, että tiesin jo kirjan aloittaessani, että tästä tulisi minulle täydellisen viihdyttävä lukukokemus. Sarjaan on ilmestynyt alkukielellä jo neljä osaa ja viidettä odotellaan tälle vuotta. Sarjan seuraavaa osaa suomeksi ei tarvitse odotella kauhean kauaa, sillä toinen osa Hawthornen arvoitus ilmestyy jo tämän syksyn alussa.

17-vuotias Avery Grambs on asunut äitinsä kuoleman jälkeen häntä seitsemän vuotta vanhemman Libby-isosiskonsa huollettavana. Elämä heillä on hyvin vaatimatonta, ja Avery joutuu tekemään iltaisin töitä koulun jälkeen, jotta he pärjäisivät. Avery menestyy koulussa erinomaisesti, jopa liiankin, sillä rehtori on aivan varma, että tämä on huijannut kokeessa saadakseen täydellisen tuloksen. Max-ystävän kanssa Avery pitää yhteyttä viesteillä ja puheluilla, sillä tämä on muuttanut harmillisen kauas - ja tiukan uskonnolliset vanhemmat rajoittavat välillä heidän viestittelyään, jos Max on tehnyt heidän mielestään syntiä. Huolta aiheuttaa myös Libbyn toksinen Drake-poikaystävä, jonka isosisko ottaa aina uudelleen takaisin, vaikka on luvannut Averylle olla tekemättä niin. Välillä Avery joutuu nukkumaan yönsä autossa, koska ei mahdu saman katon alle Draken kanssa.

Ja sitten kaikki muuttuu. Komea ja tyylikäs nuorimies, Grayson Hawthorne, ilmestyy Averyn koululle, pyytää tätä mukanaan Hawthornen kartanoon, jossa tyrmistynyt Avery saa kuulla perineensä valtavan, miljoonien perinnön hänelle tuntemattomalta Tobias Hawthornelta - mutta vain tietyin ehdoin. Hänen on asuttava vuosi Hawtrornen kartanossa, joka on Teksasin suurin kartano. Onnekseen hän saa Libbyn seurakseen, joka tuntuu olevan perinnöstä enemmän innoissaan kuin Avery, joka on lähinnä ahdistunut.

"Hän jätti sinulle omaisuuden, Avery, mutta meille hän vain sinut." (s. 89)

Kuulostaa helpolta ehdolta, mutta sitä se ei ole: kartanossa, omissa siivissään asuvat myös Tobias Hawthornen neljä veljenpoikaa, pitkänhuiskea ja puhelias Alexander, 17, vaaroja janoava Jameson, 18, tyylitajuinen Grayson, 19, ja vanhin Nash, 25, jolla on toisten pelastaminen verissään. Huikentelevainen Skye-äiti, joka on tehnyt kaikki pojat eri miehille, on ihan yhtä käärmeissään yllättävän perijättären saapumisesta kuin poikien Zara-täti. Näyttää siltä, että Avery saa taistella hengestään tuon vuoden ajan. Onneksi hän on perinyt myös Tobiaksen uskollisen, vakaan henkivartijan, Orenin, joka lupaa suojella Averyä kaikin voimin.

"Voisin vaikka lyödä vetoa, että lähdet viikon sisällä."  (s. 127)

Tobias on jättänyt kaikille neljälle veljekselle ja Averylle kirjeen. Averyn kirjeessä lukee vain pahoittelut ja allekirjoitus, eikä hän ymmärrä enää mistään mitään. Grayson tekee selväksi, että hän paljastaa vielä Averyn huijaavan jotenkin. Zara yrittää keksiä keinoa, jolla perinnönjako saadaan kumottua. Aika pian lehdistö saa tietää Averyn tarinan ja paparazzit alkavat piirittää tätä. Ainoa asia, mitä Avery miettii tämän kaiken keskellä, on se, liittyykö Tobias jotekin äitiin. Äiti sanoi eläessään, että Averyn syntymään liittyy salaisuus. 

En halunnut olla lasiballerina tai veitsi. Halusin todistaa edes itselleni olevani jotain. (s. 347)

Avery saa kuitenkin yllättävän liittolaisen Jamesonista, joka kertoo isoisänsä rakastaneen arvoituksia ja järjestäneensä sellaisia pojanpojilleen jatkuvasti. Hän uskoo kirjeisiin kätkeytyvän jonkin vihjeen. Avery ja Jameson alkavat etsiä yhdessä johtolankoja, ja jossakin vaiheessa Graysonkin sotkeutuu peliin mukaan. Avery tuntee vetoa jännityshakuiseen Jamesoniin, mutta onko poika tosissaan, vai pitääkö hän vain Averyä pelinappulana? Grayson alkaa lämmetä Averylle, kun tajuaa, ettei tämä ole tuhlailemassa perintöään, vaan jatkaa vaatimatonta elämäntyyliään, tosin miljoonakartanossa asuen. Averyä huolettaa isosiskonsa, joka yhä saa Drakelta viestejä. Sitten tapahtuu kamala läheltä-piti-onnettomuus, jonka jälkeen Avery tajuaa, että hänellä voi olla hengenlähtö lähellä, jos hän ei osaa pitää varaansa.

"Me emme ole normaaleja. Tämä paikka ei ole normaali, etkä sinä ole pelaaja, ipana. Sinä olet se lasiballerina. Tai veitsi." (s. 167)

Ai että pidin tästä kirjasta! Toisiaan seuraavat vihjeet ja arvoitukset, komeat Hawthornen pojat, jotka kaikki ovat omia persooniaan, fiksu Avery, jolla on jalat maassa perinnöstä huolimatta sekä mieletön, salakäytäviä täynnä oleva kartano, jonne Tobias Hawthorne on kuuleman mukaan rakennuttanut joka vuosi yhden huoneen lisää. Mukaansatempaavan juonen lisäksi kirjan mukavalukuisuutta lisäävät lyhyet luvut. Romantiikkapuoleen olisi toki saanut satsata hiukan lisää, ja Averyn päättämättömyys kahden pojan välillä on vähän rasittavaakin, mutta senkin annan anteeksi. 

Nyt sitten odottelemaan kuumeisesti jatko-osaa!

Arvosanaksi annan tälle 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:



The Inheritance Games - Hawthornen arvoitus: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2024 (The Inheritance Games #2)

Englanninkielinen alkuteos (2021): The Hawthorne Legacy. Kansi: Katt Phatt (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, inc.

"Tappava peli – Silmänkääntötemppu – Panoksena perintö

Perhesalaisuuksien ja romantiikan pyörre, miljardien arvoisen omaisuuden kohtalo – Hawthornen arvoitus kehrää auki suvun mysteeriä.

The Inheritance Games -sarjan ensimmäinen kirja Salaperäinen perijätär päättyi odottamattomaan uutispommiin. Nyt Averyn on löydettävä mies menneisyydestä, ”Harry”, jonka Avery uskoo tietävän syyn siihen, miksi Tobias Hawthorne jätti omaisuutensa tuntemattomalle eikä tyttärilleen tai lapsenlapsilleen. DNA-testin tuloksena Avery tietää nyt, ettei hän ole Hawthornien verisukulainen, mutta uudet tiedonjyvät ja ratkenneet arvoitukset viittaavat siihen, että hän kytkeytyy sukuun jonkin syvän yhteyden myötä. Ja mysteerin auetessa kaksi nuorta Hawthornea, Jameson ja Grayson, tuntuvat vetävän Averyä puoleensa magneetin lailla, mutta eri suuntiin. Joku taas on päättänyt poistaa Averyn pelistä keinoja kaihtamatta, lopullisesti." (WSOY)

Oma arvio:

Olipas mukavaa, kun keväällä ilmestynyt The Inheritance Games - Salainen perijätär sai suomennetun jatko-osan heti saman vuoden syksyllä! Minulla tosin oli alkuinnostuksen jälkeen hiukan käynnistymisvaikeuksia tämän kakkososan kanssa. Pääsinkö silti vauhtiin? No pääsin, pääsin!

Varoitus: tämä arvio sisältää spoilereita edellisestä osasta ja hiukan tästäkin.

Hawthornen arvoitus jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Avery on hämmentynyt kahden Hawthornen pojan seurassa: ylienergisen Jamesonin suudelmat paljastuivatkin pelkäksi peliksi, ja vakaa Grayson päätti väistyä pikkuveljensä tieltä. Avery yrittää elää miljoonaperijättären roolissa, käyttäytyä odotetulla tavalla erinäisissä tilaisuuksissa ja selvitellä yhä ratkaisematonta mysteeriä, jonka Tobias Hawthorne jätti perijöilleen. Nyt kartanosta on kuitenkin häädetty poikien petollinen äiti Skye ja heidän tätinsä Zara, jotka eivät suhtautuneet suopeudella tuntemattomaan perijättäreen.

"Luotatko sinä minuun, Perijätär?" Jamesonilla oli yllään nahkatakki. Hän näytti pojalta, joka tietää hankaluuksia. Mutta hyvällä tavalla.
"En vähääkään", vastasin, mutta otin kypärän hänen kädestään ja kiipesin hänen taakseen, kun hän oli hypännyt moottoripyörän selkään. (s. 106)

Xander, Jameson ja Grayson löytävät kartanosta salaisen siiven, joka on kuulunut tuhoisassa tulipalossa menehtyneelle Toby Hawthornelle, poikien enolle. Averylle tosin selvisi, että Toby onkin yhä elossa: hän on sama kulkuri Harry, jonka kanssa Avery pelasi kadulla shakkia äitinsä kuoleman jälkeen. Tobyn asunnosta löytyvät vihjeet mullistavat Averyn maailman totisesti. Jameson ja Grayson haluavat suojella ja turvata Averyä tosissaan, ja tuntuupa molemmilla olevan lämpimiä tunteita tyttöä kohtaan. Averyn pää on pyörällä. Averyn iloksi ja hämmästykseksi hänen ystävänsä Max ilmestyy kartanolle ja on vaitelias väleistään vanhempiensa kanssa. Hän yrittää sinnikkäästi, omalla hauskalla tavallaan auttaa Averyä sekalaisten tunteidensa setvimisessä.

Minulla on salaisuus... Miten monta kertaa minä ja äiti olimme leikkineet tuota leikkiä? Miten monta tilaisuutta hänellä oli ollut kertoa minulle totuus. (s. 293)

Lisää arvoituksia alkaa sadella samalla, kun Avery saa kiristellä hampaitaan hänen julkisuuteen ponnahtaneen hulttioisänsä, Ricky Grambsin takia, joka vieläpä lyöttäytyy yhteen katkeran Skyen kanssa. Huhutaan jopa, että Ricky yrittää saada takaisin tyttärensä huoltajuuden, joka kuuluu vielä isosisko Libbylle. Hawthornejen turvallisuuspäällikkö Oren ja edunvalvoja Alisa ovat hermoraunioita, koska Avery haluaa selvittää arvoituksia vaaroista välittämättä. Luvassa on muun muassa yhden yön reissu yhdelle Tobiaksen perintönä jättämälle vuoristomökille, jossa saattaisi olla yksi vihje lisää. Sekin reissu tosin päättyy pikaiseen paluuseen kartanolle, kun jokin epämääräinen hiippari keskeyttää Jamesonin ja Averyn kuumat hetket poreammeessa.

Loppua kohti arvoituksia ja vaarallisia tilanteita satelee hengästymiseen asti. Jos luulit, että suurimmat mysteerit ratkesivat ensimmäisessä osassa, erehdyit pahasti. Hyvin yllättäviä paljastuksia ja juonenkäänteitä tarjoaa tämä toinenkin osa. Romantiikka näyttelee pientä roolia arvoitusten ratkomisten välissä, mutta eivät ole pääroolissa. Ihanan pieniä, lyhyitä, kiltin kuumottavia kohtauksia ja lupauksia tulevista sellaisista. Averyllä on mietittävänään, kumpi Hawthornen pojista, Jameson vai Grayson, on hänelle se oikea. 

Kuvittele itsesi jyrkänteelle meren rannalla. Tuuli tuivertaa hiuksiasi. Aurinko laskee. Kaipaat joka solullasi ja sielullasi yhtä asiaa. Yhtä ihmistä. Takaa kuuluu askelia. Sinä käännyt.
Kuka siinä seisoo? (s. 340)

Averylla on ollut tapana työntää kaikki omat tunteensa syrjään - tämän hän uskoo oppineensa äidiltään - mutta lopulta hän alkaa saada kosketuksen omiin tunteisiin ja kammottavan onnettomuuden myötä hänelle hahmottuu se, kumpi pojista saa hänen sydämensä. Äidin rakkauselämästäkin Avery saa tietää yllättäviä asioita. En silti ihan täysin usko, että tämä Jameson-Avery-Grayson-kolmiodraama oli vielä tässä, onhan vielä sarjaan tulossa kaksi osaa lisää. Seuraava osa, Viimeinen siirto, ilmestyy ensi vuonna eli 2025.

Alkutahmeuden jälkeen imeydyin taas täysin tämän mysteerin pauloihin ja tykkäsin myös romanttisista kuvioista, jotka nekin jättivät vielä hiukan arvauksia ilmaan. Nyt sitten vain odottelemaan seuraavaa suomennettua osaa, ellen sitten malttamattomana lue enkunkielisenä ennen sitä.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

---

The Inheritance Games - Viimeinen siirto: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2025 (The Inheritance Games #3)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The Final Gambit. Kansi: Katt Phatt (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Käsillä ovat Avery Kylie Grambsin viimeiset viikot Hawthornen kartanossa, ennen kuin hän perii miljardiomaisuuden.

Paparazzit ympäröivät Averyä ja hengenvaara on tytön jatkuva seuralainen. Hän selviää päivästä toiseen Hawthornen veljesten avulla – heidän kohtalonsa ovat kietoutuneet toisiinsa, ja vain he tuntevat toistensa salaisuudet.

Viime hetkillä ennen kuin Averystä tulee maailman rikkain teini, kohtalokas vieras tulee pyytämään apua – joku, joka voi vielä tuhota kaiken. Avery, Jameson, Grayson, Xander ja Nash ryhtyvät vimmaiseen peliin tuntematonta voimapelaajaa vastaan. (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Äänestin vuoden 2024 Blogistanian Kuopus nuortenkirjallisuus -kirjallisuuspalkintoäänestyksessä Jennifer Lynn Barnesin The Inheritance Games - Salainen perijätärtä kolmella pisteellä eli se oli mielestäni vuoden paras lukemani nuortenkirja. Sarjan toinen osa ei ollut minulle niin huikea lukukokemus, vaikka senkin parissa viihdyin, mutta latasin paljon odotuksia tälle trilogian päätösosalle. 

Averyn 18-vuotissyntymäpäivä lähenee, mikä tarkoittaa sitä, että pian hän saa haltuunsa virallisesti Tobias Hawthornen miljardiperinnön. Asianajaja Alisa on sitä mieltä, että Averyn tulisi luovuttaa omaisuutensa säätiölle. Avery kuitenkin vetkuttelee Alisan harmiksi päätöstä, eikä hän haluaisi myöskään juhlia syntymäpäiväänsä suuremmin. Hän haluaa vain säilyä hengissä ja viettää aikaa Jamesonin kanssa, joka ei ehkä sittenkään leikittele Averyn kanssa, vaan on ihan tosissaan tähän rakastunut.

"Kun tämä on ohi, saat tietää, millainen mies minä olin ja millaiseksi mieheksi haluat itse tulla." (s. 178)

Onhan Averyllä vielä muutamia mysteerejä ratkaistavana. Hän löytää jälleen uuden pelin ratkaistavaksi. Kuolleeksi luullun Tobyn tytär Eve, joka on pelottavan paljon kuolleen Emilyn näköinen, ilmestyy kartanolle ja pyytää Averyn apua. Toby on nimittäin siepattu. Salaperäinen sieppaaja soittaa Averylle ja uhkaa riistää Tobyn hengen, jos ei saa haluaamaansa. Averyn ja Hawthornen veljesten on selvitettävä jälleen mysteeri toisensa perään, jotta he saavat selville, minkä perässä salaperäinen sieppaaja on. Ja kuka tuo sieppaaja ylipäänsä on? Tobias Hawthornesta alkaa paljastua hyvin ikäviä piirteitä, jotka vaikuttavat poikiin, joilla kaikilla on eri isä.

Avery on vielä hämillään hänen ja Graysonin hetkestä viinikellarissa, jonka jälkeen tämä toiseksi vanhin veljes häipyi Harvardiin. Nyt Grayson on taas paikan päällä hämmentämässä Averyn ajatuksia ja aiheuttamassa eripuraa Jamesonin kanssa. Averyn on saatava vakuutettua Jameson siitä, että hänen sydämensä sykkii vain hänelle. Silti Averyä hiertää se, miten paljon Even pauloissa Grayson tuntuu olevan. Voiko Eveen luottaa? Voiko ylipäänsä keneenkään luottaa, kun kaikki tuntuu olevan yhtä peliä.

Mitä sillä on väliä, miten Grayson katsoo Eveä? Kysymys roikkui ilmassa välissämme, mutta Jameson ei lausunut sitä ääneen. (s. 105)

Tämä trilogian päätösosa on huikaisevan viihdyttävä arvoituksineen, juonenkäänteineen ja romanttisine lisämausteineen. Romantiikkaa kaihtaville voin sanoa, että rakkauskuviot eivät todellakaan vie liikaa tilaa muuten kekseliäiltä arvoituksilta ja johtopäätöksiltä. Minusta on ihanaa, miten tärkeiksi kaikki Hawthornen veljekset ovat Averylle tulleet. Xander on hellyyttävä tapaus, Jameson yhtä aikaa hervoton ja kiihkeä, Grayson surusieluinen ja Nash äärimmäisen empaattinen ja suojeleva isovelihahmo. Averyn persoonallinen Max-ystäväkin pääsee vieraisille hölmöine epäkirosanoineen (uskovainen perhe, you name it), ja onpahan hänen ja Xanderin välillä havaittavissa vipinää. Nashin ja Averyn isosiskon Libbyn välit ovat myös kaikille selvät, vaikka Libby viime hetkeen asti kiistää kaiken. Averyn vakaa henkivartija Oren on myös mainio.

Saako Avery viimein haltuunsa 46 miljardia ja jos saa, mitä hän niillä tekee? Hänellä on yhä vihollisia, vaikka pahimmat lähisuvun vastustajat onkin saatu aisoihin. Kuka kumma on ollut Tobias Hawthornen pahin vihollinen? Kaikki tämä kulminoituu huikeaan päätökseen tässä trilogian päätösosassa. 

"Olet aina halunnut. Ylimielisen, velvollisuudentuntoisen paskiaisen, joka yrittää toimia kunniallisesti ja on valmis kuolemaan rakastamansa tytön puolesta." (s. 274)

Yllätyksekseni sarjaan on olemassa vielä neljäs osa, The Brothers Hawthorne, joka nimensä mukaan keskittyy Hawthornen veljeksiin. Toivon mukaan tämäkin suomennetaan pian. Kirjasarjasta tekeillä oleva TV-sarja on ollut tekovaiheessa jo aika kauan, että saapa nähdä, tuleeko sitä koskaan, mutta toivossa on hyvä elää. Tässä kirjasarjassa on kyllä ainesta hyvään sarjaan.

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

The Inheritance Games - Hawthornen veljekset: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2025 (The Inheritance Games #4)

Englanninkielinen alkuteos (2023): The Brothers Hawthorne. Kansi: Katt Phatt (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group Inc.

"Itsenäinen jatko-osa koukuttavaan The Inheritance Games -sarjaan!

Grayson ja Jameson kohtaavat tahoillaan elämänsä mystisimmät arvoitukset.

Grayson Hawthorne kasvatettiin miljardiomaisuuden perijäksi ja kaikkien ongelmien ratkaisijaksi. Hän jäi vaille valtavaa omaisuutta, mutta opetukset eivät ole menneet hukkaan. Kun hänen sisarpuolensa joutuvat vaikeuksiin, Grayson ottaa ohjat – täsmällisesti, tehokkaasti ja armottomasti.

Toisella puolella maailmaa Jamesonin isä ottaa poikaansa yhteyttä ja pyytää apua. Riskinottaja, elämysten keräilijä ja peluri kun on, Jameson ei voi olla ottamatta vastaan mahdotonta haastetta.

Veljiensä ja Averyn avulla Grayson ja Jameson joutuvat päättämään, mitä ovat valmiita uhraamaan voittaakseen." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Suhtauduin hiukan yliolkaisesti tähän kirjaan, koska sen kummemmin perehtymättä ajattelin tämän olevan The Inhertitance Games -sarjan esiosa tai jokin uusinto poikien näkökulmasta kerrottuna. Mutta tämähän olikin suoraan jatkoa trilogialle! Hetken mietin, tuoko jatko-osa nyt enää mitään uutta tarinaan, mutta eläpä mittään, sanotaan meillä päin...

Kuten nimi kertoo, nyt ääneen pääsevät Tobias Hawthornen lapsenlapset eli neljän veljeksen porukka. Näistä pääosassa ovat kuitenkin vain toiseksi vanhin Grayson ja kolmanneksi vanhin Jameson, joka on nyt yhdessä perijättären Avery Grambsin kanssa. Grayson jäi nuolemaan näppejään kolmiodraamassa, mutta on toipumassa tästä ja saakin heti uutta ajateltavaa, kun lähtee pelastamaan omaa sisartaan Juliet  Graysonia eli Gigiä pulasta. Graysonin isähän, Sheffield Grayson, sai surmansa viime osassa yritettyään murhata Averyn pommi-iskulla, ja Grayson ei saa päästää tätä tietoa tytärten ja vaimon korviin. Hän esittäytyy herra Graysonin tuttavaksi.

"Minä lipsun." Hän ei olisi ikimaailmassa myöntänyt sitä kenellekään muulle kuin veljilleen. "Tunnen liikaa." (s. 350)

Gigi on hyvin eläväinen tapaus ja tykästyy heti Graysoniin, vaikka ei tiedä vielä olevansa tämän sisko. Gigin kyyninen isosisko Savannah taas on hyvin perillä, kuka tämä heille ilmestynyt mysteerityyppi onkaan, samoin tyttöjen äiti Acacia. Grayson tuntee omantunnon tuskia Gigin kysellessä isänsä paluuta. Grayson saa kuulla isällään olevasta turvalokerosta ja hänen on ehdottomasti estettävä Gigin ja Savannahin pääsy lokerolle ennen häntä. Hänen on tuhottava kaikki todistusaineisto. Toisaalta hän tuntee tulevansa koko ajan läheisemmäksi sisartensa ja äitipuolensa kanssa.

"Siihen on syynsä, ettei isäsi kaltaisia miehiä päästetä takaisin." (s. 122)

Toisaalla Jameson käy tapaamassa äveriästä isäänsä Ian Johnstone-Jamesonia Lontoossa. Tapaaminen ei ole niin lämminhenkinen kuin Jameson olisi toivonut, pikemminkin isällä tuntuu olevan pojalleen vain tehtävä annettavanaan: hänen on päästävä Paholaisen armo -nimisen klubin ja salaseuran sisään ja osallistuttava sen järjestämään peliin ja voitettava Ianin sukutila Vantage takaisin. Ian on nimittäin saanut porttikiellon kyseiseen klubiin, mutta katuu nyt pistettyään liian ison panoksen peliin - ja hävittyään sen. Jos Jameson saisi Vantagen takaisin, se olisi joskus myös hänen.  Alussa Jameson ei hetkauta korvaansakaan isänsä pyynnölle, mutta sitten hän lopulta myöntyy - ja hakee tyttöystävänsä Averyn kaveriksi. Nyt pitää vain päästä Paholaisen Armoon.

Jameson halusi pelata. Hän halusi voittaa. Ja hän tarvitsi tällä hetkellä jotain kipeämmin kuin koskaan. (s. 41)

Luvassa on tuttuun tapaan arvoituksia, juonittelua, yllättäviä käänteitä ja tunteiden myllerrystä. Vanhin veli Nash valmistautuu kihlautumaan Libbynsä, Averyn isosiskon, kanssa ja muut veljekset ovat yhtä innoissaan tästä kuin hänkin. Xanderilla eli nuorimmalla on kirjassa lähinnä tunneopastajan ja tilanteiden keventäjän rooli. Grayson on yhä lukossa tunteidensa kanssa ja on hämmentynyt siitä, mitä tunteita sisarten löytyminen hänessä aiheuttaa. Hän yhä myös kipuilee vanhojen muistojen kanssa, joihin liittyy hänen entiset ihastuksensa Emily (ja tämän traaginen kuolemansa) ja Eve, joka ilmestyy taas piinaamaan häntä. Jameson on päässyt jo hiukan tunteisiinsa käsiksi Averyn avulla, mutta työstämistä on toki hänelläkin. Hän on myös väsynyt olemaan aina se vähemmän menestyvä veljeksistä, mutta olisiko nyt hänen aikansa näyttää?

Veljesten välinen dynamiikka ja tuki tulee kirjassa ihanasti esille. Kun joku laittaa yhteiseen viestiryhmään "911", kaikkien on tultava mahdollisimman pian paikalle tukemaan kutsun laittanutta veljestä. Tärkeäksi tukikohdaksi muodostuu lapsuuden puumaja, joka isoisä Tobias on heille aikoinaan rakentanut, ja jonka Jameson tunnekuohussaan Emilyn kuoltua osin rikkoi. Välillä palataankin muistoissa puumajan tapahtumiin, kun isoisä on ollut vielä elossa pojanpoikiaan opastamassa.

Minusta tämä osa oli oikein hyvä jatko The Inheritance Games -sarjaan eikä tuntunut ollenkaan irralliselta osalta. Toimintaa riitti sopivasti ja mukana oli pieni ripaus romanttisia kohtauksia Averyn ja Jamesonin välillä, mutta ne eivät vallanneet liikaa tilaa juonelta. Kirja loppuu siten hyvinkin jännittävästi, että se virittää seuraavan spin off -sarjan alulleen (tai The Inheritance Games -sarjan viidennen osan, miten sen haluaa mieltää.) Pelien peli ilmestyykin jo tämän vuoden elokuussa. Tuskin maltan odottaa!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!


Samantyylistä luettavaa:

tiistai 26. joulukuuta 2023

Wesimurin kirous: Mika Muhonen

 Wesimurin kirous: Mika Muhonen. Reuna 2023

Kansi: Jaana Rautio

"Syrjäisessä kylässä tapahtuu kummia. Jokin yliluonnollinen on läsnä ja kylvää kauhua ympärilleen. Anna ja Jasper ostavat punaisen mökin välittämättä saamistaan varoituksista; kyläläisten mukaan talo on kirottu. Kun varoituksissa näyttää olevan perää ja tilanne käy ylipääsemättömän ahdistavaksi, pariskunta pyytää apua ystävältään, etsivä Karviselta.


Mitä lähemmäksi Karvinen pääsee mytologista Wesimuria, sitä enemmän hän joutuu kyseenalaistamaan käsityksiään maailmasta. Hän ei usko yliluonnolliseen, mutta mikään muukaan ei voi selittää tapahtumia. Pahan juurille päästäkseen hänen on palattava kauas Suomen menneisyyteen.

Annan ja Jasperin on valittava, muuttaako pois mökistä vai kohdatako Wesimurin viha.

Wesimurin kirous ammentaa vaikutteita sekä modernista että klassisesta kauhusta ja kansantaruista."(Reuna)

Oma arvio:

Koska vinkkauskokemukseni mukaan nuoret tarttuvat innokkaimmin kauhu- ja jännityskirjoihin, olen aina etsimässä lisää suhteellisen helppolukuisia nuorten kauhukirjoja. Itsekin pidän kauhusta, joten eipä siinä mitään. Olin siis hyvin odottavaisella mielellä, kun näin tämän reilut 100-sivuisen Wesimurin kirouksen ilmestyvän tänä syksynä.

Tämän fantasiaelementtejä hyödyntävän kauhukirjan keskeisenä paikkana on joensuulainen punainen mökki tumman lammen rannalla. Heti kirjan alussa kerrotaan mökkiin ja sen läheiseen lampeen liittyvästä myytistä, jota kutsutaan Wesimurin kiroukseksi. Kirjan päähenkilöt, nuori pariskunta Anna ja Jasper joutuvat kärsimään tämän kirouksen seurauksista ostettuaan kihlajaistensa kunniaksi punaisen tuvan karmivilta pankkiireilta, jotka varoittelevat ostotilanteessa pariskuntaa mökin historiasta. Rakastunut pari ei kuitenkaan ota kuuleviin korviinsakaan moisia huhupuheita.

---Sitten tunnen jälleen otteen jaloissani ja vajoan. Auttakaa, apua, auttakaa! (s. 18)

Kolmas keskeinen henkilö on joensuulainen poliisi Marko Karvinen, joka on kyllästynyt hoitamaan uinuvan pikkukaupungin pikkurikoksia. Hän asuu kaksin Luna-kissansa kanssa menetettyään vaimonsa. Kun myöhemmin Anna ja Jasper alkavat joutua ongelmiin lammessa asuvan hirviön takia, heidän tiensä kohtaavat. Nykyisin yksityisetsivänä työskentelevä Karvinen haluaa jännitystä elämäänsä ja ehdottaa pariskunnalle, että he palkkaisivat hänet tutkimaan pikkukylässä tapahtuneita kauheita veritöitä. Nimittäin sen lisäksi, että Annan unet ovat menneet painajaismaisiksi ja heidän makuuhuoneessaankin on näkynyt outo tumma hahmo, paikallinen lenkkeilijä on kohdannut metsässä joukon raa’asti surmattuja ihmisiä. Eikä kukaan kylässä halua puhua asiasta, vaan kylääkin vaivaa jokin outo tunnelma.

"Kiitos, kun sain tulla. Voin luvata, että pian saatte jälleen olla täällä huoleti. Pian koko kylä on entisellään." (s. 48)

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta jo alkusivuilla jouduin toteamaan, että ei. Ensinnäkin kirjan leffakässärimäinen kirjoitustyyli oli todella luotaantyöntävä. Tosi moni luku nimittäin alkaa yksioikoisesti näin: Jossain päin Joensuun maaseutua. Joensuun keskustassa. Joensuun poliisiasema. Tiinan kotona. jne.

Toiseksi: kirjassa ei ole yhtään nuorta henkilöhahmoa. Jotenkin olettaisin, että nuortenkirjassa kuitenkin olisi myös sellaisia. Tuli mieleen ajatus, onko kirjaa aloitettu ensin aikuisille suunnattuna, mutta sitten päädyttykin kirjoittamaan nuortenkirja. Anna ja Jasper eivät nyt ole toki mikään ikäloppu pariskunta, mutta selkeästi aikuisia kuitenkin ovat.

Ja kolmanneksi: Kirjan juoni on epäjohdonmukainen, sekava ja täynnä aukkoja. Yhtäkkiä metsässä on raadeltuja ruumiita, lopussa sekaan hyppää jokin noita ja järvihirviö tuntee välillä empatiaa ja pelastaa ihmisen pulasta, sitten taas yrittää hukuttaa tämän jne. Anna ja Jasper jäävät lähes statistin omaisiksi hahmoiksi, ja kun heihin ei pääse mitenkään sisälle, on heidän kokemiinsa kauhuihinkaan hankala samaistua. Kaikkien näiden lisäksi kirja vaikuttaa viimeistelemättömältä.

Valitettavasti tämä kirja ei lähde vinkkauspakettiini, sillä en usko nuorten lukijoidenkaan innostuvat tästä.

Arvosanaksi annan tälle 2-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:


sunnuntai 17. joulukuuta 2023

Seelanti: Kirsti Kuronen

 Seelanti: Kirsti Kuronen. Karisto 2023

Kansi: ?

"Vangitseva kertomus nuorista, jotka osallistuvat tosi-tv-ohjelmaan autiolla saarella.

Hei, tahdotko olla kuuluisa?

Kuusi nuorta on valittu tosi-tv-ohjelmaan, jonka järjestäjä vaatii osallistujilta ehdotonta vaitioloa. Vene kuljettaa nuoret kuvauksiin pienelle Seelannin saarelle. Siellä heitä odottaa ankea majoitus ja viesti, jonka mukaan tuotantotiimi saapuu seuraavana päivänä.

Pian alkaa tapahtua selittämättömiä asioita. Onko karulla saarella muitakin? Salaako joku nuorista jotain? Ja ennen kaikkea, miksi juuri heidät on valittu ohjelmaan?

Taidokkaasti tihenevän tunnelman taustalla kaihertavat teot, joita ei voi enää perua. Lopulta mikään ei ole sitä, miltä näyttää. (Karisto)

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin Kirsti Kurosen säeromaanit Merikki ja Pönttö, joista pidin kyllä. Seelanti ei yllättäen olekaan säeromaani, vaikka muutamia säkeitäkin sivuilta löytyy. Oletin tämän kirjan tarjoavan jotain tavattoman yllätyksellistä loppua, sillä törmäsin joihinkin salamyhkäisiin arvioihin, mutta jouduin kuitenkin pettymään suhteellisen tavanomaiseen ja ennalta-arvattavaan ratkaisuun. Olisin kaivannut jotakin rajumpaa loppua, kuten romaaneissa Me olimme valehtelijoita tai Minne katosit, Monday?, joissa yllätyin täysin.

Ehkä mummo ymmärtää, miten tärkeää on olla kuuluisa. (s. 17)

Joukko nuoria saa kutsun tosi-tv-ohjelman kuvauksiin. Kuuluisuus tai pako arjesta houkuttaa monia, niin myös kirjan keskeisiä henkilöitä, eli Annaa, Minkaa, Nelliä, Eerikaa, Justusta ja Roopea. Henkilöt ja heidän tarkoitusperänsä esitellään lyhyesti, ennen kuin he lähtevät salaiseen kohtaamispaikkaan Vänvikin satamaan, josta tuotantoryhmä olisi heitä vastassa. Jo bussissa tyypit pääsevät pälyilemään toisiaan vaivihkaa: kitaraa kantava Roope haluaa päästä soittamaan musiikkiaan ja nimittää mielessään äkäisen oloisen Eerikan Miss Blue:ksi, Minka näkee pystynenäisessä Nellissä jotain tuttua, muttei tajua, mistä voisi tuntea tämän, ja Nelli taas miettii sen lisäksi, psytyykö mummo pitämään salaisuuttaan Nellin osallistumisesta tosi-tv-kuvauksiin, miksi Minka on vilkuillut häntä koko matkan. Justus pohtii, miten hänen sairas isänsä pärjää ilman häntä. 

Satamassa heitä odottaakin vain pieni vene kuljettajineen: nuoret viedään Seelannin saarelle, jossa ei odottelekaan kukaan. Vaatimattomista majoitustiloista löytyy sentään ruokaa ja lappu, että kuvausryhmä pääsee paikalle vasta seuraavana päivänä. Tehtävänä on jokaisella käydä kuvaamassa esittelyvideo itsestään.

Ai niin, kaduttaako jokin. En tahtoisi katua mitään. Ehkä nuorempana tuli tehtyä juttuja, jotka olisi saanut jäädä tekemättä.  (s. 45)

Heti ekana yönä alkaa tapahtua kummia. Porukan puhelimet katoavat latureistaan ja kammottava nukke roikkuu ovenrivassa. Seuraavan päivän myrsky nostattaa tunteita pintaan, etenkin kun huussin seinät kaatuvat. Muita välttelevä Eerika on pisteliäs, Nelli ihailee salaa Annaa ja tämän kaunista, treenattua vartaloa. Mutta missä viipyy kuvausryhmä? Mihin katosivat puhelimet? Juttu ei tunnukaan enää niin kivalta kuuluisuutta janoavista nuorista.

Vihasitko minua niin paljon, 
että minulle sai tehdä mitä tahansa?(s. 54)

Odotin tosiaan jotain kammottavampaa loppuratkaisua, kuin mitä Seelanti tarjosi. Melko äkkiä vihjeiden tiputtua aloin aavistella, mikä homma on, mutta toki joistain asioista yllätyin minäkin. Olisin toivonut jotenkin, ettei loppu olisi ollut niin selitettävissä, ei olisi niin…opettavainen ja kesy ratkaisu. Nuorille voisi ihan hyvin kirjoittaa lohduttomampiakin loppuja psykologisen jännityksen piirissä. Hyvänä esimerkkinä nuo yllämainitut käännöskirjat.

Jotenkin tästä kirjasta jäi outo olo. Tai joistakin sen tapahtumista. Sen kummemmin spoilaamatta tarkemmin, kun eräs henkilö kuvailee hänelle aiemmin sattuneita, tosi hämmentäviä tapahtumia, (jollaisia voi toki tapahtua ja on hyvä tuoda esille), kohta jäi minusta vähän oudoksi. Etenkin, kun teon tehnyt ei itse muistanut ikinä tehneensä moista. Tai ei halunnut muistaa. 

Ymmärrän toki, mitä kirjalla haetaan: jokaisella teolla voi olla kauaskantoiset seuraukset, mutta kauna tai kosto ei helpota ikävien tekojen kohteen elämää millään lailla. Ihmiset voivat myös muuttua, ja aiemmin tehdyt pahat teot painua unholaan. Ei ole mukavaa kohdata silmästä silmään inhottavia asioita, jotka on halunnut unohtaa tai jotka oma mieli on muuttanut ajan saatossa erilaisiksi, kuin millaisina joku toinen ne kokee. Katkeruus voi kuitenkin sairastuttaa kantajansa.

Ei näitä voi painaa villalla, 
ei unohtaa eikä antaa anteeksi. (s. 125)

Seelanti on tyypillinen suljetun paikan mysteeri ja selviytymistarina, jossa on paljon samaa kuin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanissa. Siihen viitataankin jossain vaiheessa kirjan tapahtumia. Tämä on hyvän napakka jännityskirja nuorelle kohderyhmälleen, mutta minulle tämä ei tarjonnut nyt suuria elämyksiä.

Arvosanaksi annan 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:



Samantyylistä luettavaa: