Hopeasiipi-kirjapari: Anniina Mikama

 Häkkilintu: Anniina Mikama. WSOY 2025 (Hopeasiipi #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Tänä iltana saat katsoa ja oppia, miten todellista taikuutta esitetään!'

Maagisilla seikkailuromaaneilla lukijoita ihastuttaneen Mikaman uutuus vie viktoriaaniseen Irlantiin ja myyttiseen haltiamaahan sirkuspoika Emilin matkassa. Häkkilintu on tarina salaisuuksista ja petoksesta, taikuudesta ja kaiken voittavasta ystävyydestä.

Sirkus on Emilin koti ja taikuri Nick hänen oppi-isänsä. Nickillä on häkissä lumottu lintu, joka laulaa vain hänelle. Eräänä iltana lintu karkaa. Sitä seuratessaan Emil ja Nick päätyvät haltioiden valtakuntaan, joka on ihmisiltä salattu, ja siellä lintu muuttuu tytön hahmoon. Auttaessaan tyttöä palaamaan kotiinsa haltioiden luokse Emil ja Nick tempautuvat seikkailuun, josta selviytyäkseen heidän on kaivettava kaikki taikatemput hihastaan. Ennen kuin matka on lopussa, Emil joutuu kohtaamaan omaa menneisyyttään varjostavan salaisuuden.

Häkkilintu aloittaa seikkailullisen fantasiaduologian, jonka jälkimmäinen osa Hopeasiipi ilmestyy syksyllä 2026." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämä Anniina Mikaman uutukainen vaikutti kiinnostavalta sirkusteemansa vuoksi. Täytyypä myös heti alkuun myös kehua lempikuvittajani Kaisu Sandbergin taiteilemaa upeaa kantta. Wau!

Emil on sirkuksessa kasvanut poika, joka on menettänyt pienempänä vanhempansa tuhoisassa tulipalossa ja on nyt vanhan eläintenhoitajan Sharifin ja tämän vaimonsa Waldan hoivissa, yhä sirkuksen mukana kiertäen. Nyt sirkusta johtaa maagikko Nick, joka aikoinaan pelasti pienen Emilin liekkimerestä, ja kaavailee Emilistäkin taikuria. Emiliä toki kiehtoo Nickin taikatemput, mutta hän haluaisi taitoratsastajaksi, kuten hänen isänsä oli. Nick vastustaa kuitenkin kovasti pojan haaveita.

- Emil, on olemassa kokonainen toinen maailma, joka on meiltä ihmisiltä salattu. Taikuuden maailma. Viisaat ovat kautta aikojen saaneet sieltä neuvoja, mutta sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et ole varuillasi, se voi viedä sinut mukanaan. (s. 37)

Nickin huoneessa on rautaisessa häkissä mitä kauneimmin laulava lintu, jota Emil tykkää aina välillä käydä ihailemassa salaa. Hän ei ole ajatellut linnussa olevan mitään erikoista, kunnes erikoinen Tibert-niminen mies saapuu sirkukseen vaatimaan lintua itselleen. Emil tulee päästäneeksi linnun karkuun ja lähtee seuraamaan tätä metsään. Siellä hänelle selviää, että lintu olikin nuori haltiatyttö Jinny, jonka Nick oli vanginnut rautaiseen häkkiin. Myös Tibertin todellinen olemus paljastuu Emilille ja mukaan lyöttäytyneelle Nickille. Kovan taistelun jälkeen he lupaavat saattaa Jinnyn takaisin haltiamaahan, jonne he löytävätkin reitin. 

Ja miten hän olikaan ihaillut Nickiä ja tämän taikuutta! Sisimmässään hän oli aina halunnut uskoa, että taikuus oli todellista. Se oli salaisuus, joka oli yksinomaan Nickin hallussa. (s. 246)

Emil on aina ihaillut ja kunnioittanut Nickiä, vaikka muut ovat varoitelleet hänestä. Selviääkin, ettei Nick todellakaan ole haltiamaassa ensimmäistä kertaa, eikä hän ehkä ollutkaan niin tietämätön häkkilintunsa todellisesta olemuksesta. Kolmikon matka tyssää siihen, kun häijyt vuoren peikot kaappaavat Nickin ja Jinnyn leiriinsä, ja Emilin on lähdettävä pelastamaan heitä. Peikkovuorella Nickistä alkaa selvitä yhä huolestuttavampia piirteitä. Saako Emil pelastettua Jinnyn, voiko hän enää luottaa Nickiin ja ovatko peikot ja haltiat pian sodassa keskenään? Emil löytää myös uuden kyvyn itsestään ja hänelle selviää, mikä hän oikeasti on, ja miten sirkuksen tulipalo sai aikoinaan alkunsa.

"Emil! Muista kuka olet! Kutsu lintuja ja metsän eläimiä, ja ne vastaavat sinulle. Kutsu tuulta, ja se kantaa sinua! Tule siksi, joksi sinua kerran kutsuttiin. (s. 252)

Häkkilintu alkaa sirkushuumalla ja magialla, mutta muuttuu aika pian seikkailuvoittoiseksi tarinaksi, jossa juonittelulta ja paljastuvilta salaisuuksilta ei voi välttyä. Kirjasta huokuu vahva luontoyhteys, ihan kuten Mikaman aiemmasta teoksesta Myrrys. Nyt ollaan vain Irlannin metsissä, vaikka minun oli jotenkin hankala sijoittaa tarinaa sinne. Aina välillä piti muistutella itseäni, että nyt ei olla Suomessa vaan Irlannissa. 

Haltiamaahan eli Viheriään laaksoonkin päästään ihan lopussa, jossa Emilin on tehtävä vaikea valinta: jäädäkö sinne vai palatako ihmisten maailmaan. Hänen olisi hyvästeltävä iäksi tärkeäksi tullut Jinny. Varsinaisia romanttisia juonenkäänteitä tässä kirjassa ei ole, eikä se minusta sellaista kaipaakaan. Pientä ihailua toki Emilillä on kaunista Jinnyä kohtaan, ja mistäpä sitä tietää, mitä kirjaparin seuraavassa osassa tapahtuu.

Olin odottanut enemmän sirkustelua, magiikkaa ja vähemmän seikkailujuonista kirjaa, joten en ollut ihan niin innoissani tämän kirjan luettuani. Peikkovuorille sijoittuvat jaksot koin hiukkasen tylsiksi/epäkiinnostaviksi ja lukeminen niiltä osintakkusi, mutta pidin kovasti alun sirkusosuuksista ja lopun haltiamaasta. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä seuraava osa tuo tullessaan.

Aion vinkata tätä 5.-luokkalaisille paljon lukeneille, sillä tämä on oikein sopiva varhaisnuorten fantasia olematta liian jännä. Kaseillekin tämä voisi ehkä mennä.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Kahlittu perillinen: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): The Stolen Heir. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Huikaiseva romantasiaseikkailu vie supersuositun Ilman väki -sarjan maailmaan.

Keijuvallan hyytävässä pohjoiskärjessä sijaitsee Hampaiden hovi, jonka 18-vuotias kuningatar Suren on paennut äitinsä tyranniaa ihmisten maailmaan eikä aio palata koskaan kotiin.

Mutta sitten Keijuvallan hurmaava kruununprinssi, 17-vuotias Oak, tarvitsee apua. Suren karsastaa petolliseksi tiedettyä Oakia, mutta prinssi suostuttelee hänet mukaansa vaikealle matkalle kohti pohjoista.

Matkan edetessä Suren joutuu kohtaamaan synkän menneisyytensä – sekä vaarallisen oikukkaan sydämensä. Mikä häntä odottaa Hampaiden hovissa? Voiko Oakiin luottaa?" 

Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja aloittaa Keijuvalta-sarjan. (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava päästä takaisin Holly Blackin luomaan keijujen, peikkojen ynnä muiden tyyppien maailmaan. Edellinen Ilman väki -trilogia päättyi hyvin mielenkiintoisesti, kun prinssi Cardan muuttui käärmeeksi. Nyt tässä Keijuvalta-kirjaparissa pääosassa on Keijuvallan kruununprinssi Oak sekä edellisistä osista tutuksi tullut Suren, joka oli raa'asti suitsittuna Hampaiden hovia vallitsevan äitinsä toimesta.

Keijujen kauneus eroaa Kuolevaisten kauneudesta. Se on alkuvoimaista ja ylitsevuotavaa. Keijumaassa on niin käsittämättömän kauniita olentoja, että niitä on tuskallista katsella. Niin ihastuttavia, että näky saa kuolevaiset itkemään tai tenhoaa heidät, niin että heitä kalvaa halu nähdä ilmestys uudelleen vaikka vain kerran. Kenties he kuolevat niille sijoilleen. (s. 32)

Suren ei ole asunut koko elämäänsä kammottavassa, jäällä ja luunkappaleilla sisustetussa Hampaiden hovissa. Hän on elänyt lapsuutensa ihmisperheen lapsena, sillä hänet löydettiin kadulta ihan pikkuisena. Hänen ihoaan peitti aina sinisävyinen, maidonvalkoinen sävy, ja hän oli hyvin hauras, kuin tikuista tehty. Sitä ihmiset eivät tienneet, että tämä ihmeellinen, Wreniksi itseään kutsuva lapsi oli ihan oikeasti lumesta, jäästä ja oksista tehty. Lasta haluava Hampaiden hovin Lady Nore ja Lordi Jarel pyysivät Karhiaisnoita Bogdanaa herättämään henkiin Lady Noren muovaileman lapsen. Totuus valkenee 9-vuotiaalle Wrenille eräänä päivänä, kun hänelle täysin vieraat tyypit tulevat hakemaan hänet "kotiin" Hampaiden hoviin.

Wren järkyttyy eniten siitä, etteivät hänen ihmisvanhempansa näytä enää rakastavan häntä ja luovuttavat kummallisen, terävähampaisen tyttären mieluusti muukalaisten matkaan. Takana on tietenkin lumous, mutta se satuttaa Wreniä silti. Tämä vaikuttaa yhä hänen itsetuntoonsa sen lisäksi, että hän tietää olevansa lumesta, jäästä ja risuista muovattu olento.

Nyt, 18-vuotiaana Wren on päässyt pakoon kammottavien vanhempiensa luota ja elää pakolaisena metsissä. Välillä hän hiippailee ihmisperheensä pihamaalla ja tsekkaa, että he voivat hyvin. Ikävä on yhä kova. Yllättäen hän törmää metsässä seurueeseen, johon kuuluu hänen äitinsä vangitseman Madocin nuori poika, sarvipäinen ja sorkkajalkainen Oak. Hurmaavakin tämä nuori mies on, jonka sängyn alla Wren piileskeli turvassa aiemmin, kun Keijuvallassa kuohui. Oakin ansiosta hän pääsi myös eroon kamalista suitsista, jotka päivä päivältä porautuivat syvemmälle hänen ihoonsa. Nyt suitset ovat Oakin vangilla, hänet pettäneellä Hampaiden hovin asukilla Hyacinthellä.

Oksaolennot tulevat esiin. Ne ovat tikuista ja oksista luotuja petoja - jotkut ovat kuin valtavia susia, toiset hämähäkkejä, yhdellä on kolme purevaa päätä. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Muutamat muistuttavat epämääräisesti ihmistä ja kantavat jousia. Olennot kasvavat köynnöstä ja sammalta, ne on täytetty maalla, johon on upotettu kiviä. Mutta pahinta on että mudan ja puunosien seassa olen näkevinäni kuolevaisten vahamaisia sormia, ihonriekaleita ja tyhjiä silmiä. (s. 64)

Oakilla on missiona pelastaa isänsä, ja sen hän voi tehdä viemällä Lady Norelle Mellithin sydämen, jonka avulla tämä voi tehdä vielä parempia taikoja. Lady Nore on luonut nimittäin koko joukon hirviöitä luista ja luonnonantimista, muun muassa kammottavia oksaolentoja. Nyt hän pakottaa vastentahtoisen Wrenin mukaan, koska tarvitsee tämän apua vaarallisella matkalla Pohjoiseen. Itsenäisenä elämään oppinut Wren ei haluaisi lähteä, mutta hän pelkää yhä joutuvansa suitsituksi. Hänellä on toki myös haave päästä kostamaan äidilleen, jota hän ei ole koskaan pitänyt oikeana äitinään ja joka on aina vähätellyt häntä.

Seuraa hyvin kiintoisa seikkailu läpi peikkojen hallitseman Kivimetsän, vieraillaan hyytävässä Koiden hovissa ja päästään lopulta Hampaiden hoviin, jossa kaikki ei tietenkään mene täysin käsikirjoituksen mukaan. Välillä ratsastetaan Kelpien kyydissä, paetaan kammottavia oksaolentoja ja joudutaan lähes peikkojen myrkyttämäksi. Matkan aikana Oakin ja Wrenin välit lämpenevät hetkittäin, mutta juuri kun Wren kokee voivansa luottaa lapsuudenaikaiseen leikkikaveriinsa Oakiin, hänen on tarkastettava asiaa uudelleen. Wrenin on myös hankala olla luottamuksen arvoinen itsekään, sillä hän on tottunut toimimaan yksin. Oakissa on kuitenkin kummaa vetoa, vaikka Wren toki tietää, että nuori prinssi osaa hurmata myös loitsujensa avulla. Mistä Wren voisi tietää, onko Oak vilpitön?

"---Vastatkaa, tai teitä odottaa arvoituksen kohtalo ja prinssi Oakille jää vain ruumiinne: Kerro vale ja mestaan sinut. Kerro totuus ja hukutan sinut. Mikä vastaus sinut pelastaa?" (s. 157)

Minä oikeastaan pidin tästä enemmän kuin aiemmista Ilman väki -sarjan kirjoista. Wrenin kasvutarina epävarmasta, hyljätystä tytöstä kohti määrätietoista ja voimakasta nuorta naista oli oikein mukava lukukokemus. Romantiikan hekumaa olisi saanut toki olla enemmänkin, mutta ihan mukavia kipinäkohtauksia tässä oli (eikä mitenkään ronskeja, eli voi hyvällä omatunnolla tätä suositella nuorillekin.) Lopussa koetaan melkoisen jänniä hetkiä ja verikin roiskuu. 

Seuraava osa Vangin valtaistuin ilmestyy jo syksyllä 2025, joten jään innolla odottamaan, miten tämä melkoisen jännästi päättynyt tarina jatkuu. Ehkäpä saamme vielä enemmän kipinöintiä Oakin ja Wrenin välillä, uskoisin niin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Vangin valtaistuin: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): The Prisoner's Throne. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Häikäisevässä romantasiaseikkailussa taistellaan Keijuvallan tulevaisuudesta.

Keijuvallan kruununprinssi Oak viruu Hampaiden hovin tyrmässä sidottuna hovin hirviömäisen hallitsijan Wrenin tahtoon. Valtakunnan suurkuninkaalliset Cardan ja Jude ovat valmiita käyttämään kaikkia keinoja saadakseen prinssin turvaan, ja Keijuvalta horjuu sodan partaalla.

Pysyykö Oak uskollisena valtakunnalle vai kuunteleeko hän sydäntään, joka vaatii pelastamaan hänen rakkaan vihollisensa Wrenin varmalta tuholta?

Huippusuositun Ilman väki -trilogian maailmaan sijoittuva seikkailu on täynnä jännitystä, häikäilemätöntä juonittelua ja yllättäviä käänteitä. Kirja jatkaa Kahlitun perillisen tarinaa." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut tähän mennessä kaikki Holly Blackin keijumaailmaan sijoittuvat suomennetut teokset, mutta pidin oikeastaan eniten tämän kaksiosaisen Keijuvalta-sarjan ensimmäisestä osasta eniten. Niinpä odottelin innolla tähän toista osaa.

"Antaisin hänelle mitä hän vain minusta haluaisi." (s. 200)

Edellinen osa Kahlittu perillinen päättyi siihen, kun Wren sai Oakin kiinni petoksesta ja suuttui tälle niin, että vangitsi tämän Hampaiden hovin Jääpiikkilinnakkeen tyrmään, vieläpä suitsittuna. Vangin valtaistuin jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Oak riutuu vankityrmässään ja yrittää päästä Wrenin puheille samalla kun yrittää hurmata hänelle ruokaa tuovia palvelijoita, kuten Synkänkauhta-keijua. Hyacinthe, joka oli aiemmin Oakin suitsima vanki,  on nykyään Wrenin palveluksessa. Hänetkin Oak yrittää saada puolelleen, mutta kaikki tuntuvat olevan tiukasti Wrenin otteessa eivätkä anna hurmuriprinssille siimaa. Erityisen julmia tuntuvat olevan haukat, nuo Wrenin linnan vartijat, jotka hän vapautti kirouksestaan. Hemmotellulle prinssille on kova pala virua kylmässä sellissä vailla mukavuuksia. Hän haluaisi selittää Wrenille, mutta tämä tuntuu olevan saavuttamaton.

Joskus Oak huutaa pimeyteen vain muistuttaakseen itseään,, että voi tehdä niin.

Nämä vankityrmät rakennettiin nielemään huudot. Kukaan ei tule. (s. 29)

Oak saa kuitenkin viestin, että hänen katoamisensa kotipuolessa on huomattu, ja pian häntä tultaisiin pelastamaan. Haluaako Oak kuitenkaan, että Keijuvaltaa hallitsevat Jude ja Cardan tuhoavat Hampaiden hovin linnan ja surmaavat Wrenin? Oakilla on yhä vahvoja tunteita Wreniä kohtaan, vaikka tämä vaikuttaa kylmältä häntä kohtaan. Oak on myös huolissaan Wrenin voinnista, sillä tämä näyttää koko ajan sairaalloisemmalta. Wrenin luoja eli Myrskynoita Bogdana näyttää viis veisaavan suojattinsa terveydentilasta.

"Uskon, että sinua voi sekä rakastaa että totella. Sinun ei tarvitse hallita niin kuin joku muu." (s. 94)

Kun joukot saapuvat pelastamaan prinssiä, Oakin on saatava joku puolelleen ja vapauduttava suitsista, jotta hän voi pelastaa Wrenin. Saako hän vakuutettua tälle, että on hänen puolellaan? Wren ei toki ole unohtanut heidän suudelmaansa Koiden hovissa, mutta hänellä on jotakin salattavaa, joka estää häntä lankeamasta prinssin käsivarsille uudelleen. Oak tekee uskomattoman ratkaisun, jolla tulee pelastaneeksi toistaiseksi Hampaiden hovin tulevaisuuden. Oakin ja Wrenin on matkustettava yhdessä Keijuvaltaan, mutta siellä ovat vastassa uudet vastoinkäymiset. 

"Oletko koskaan ihmetellyt, rakastaako kukaan todella sinua?" (s. 163)

Minun on pakko myöntää, etten oikein pitänyt tästä kakkososasta. Lukeminen takkusi tosissaan, pyörittelin silmiäni kaikille juonenkäänteille ja suomennoskin tuntui kankealta. Muutenkin näitä Holly Blackin kirjoja lukiessa olen ollut vähän siinä ja siinä rajoilla, meneekö näin korkeafantasiamaiset elementit minulle enää läpi. Tämän kirjan kohdalla raja ylittyi. 

Mielenkiintoisinta kirjassa oli jääpiikkilinnake, jonka kuvakin löytyy kirjan alkusivuilta. Olisin kyllä kaivannut myös Keijumaan karttaa uudelleen tähän kirjaan, sillä en hahmottanut siellä olevia paikkoja nyt ollenkaan. Onhan ne toki Keijuvalta-trilogian kirjoissa katsottavissa, mutta silti. Oakin ja Wrenin romanssi ei taas sytyttänyt minussa oikein mitään ja muutkin henkilöt jäivät valjuiksi. Joidenkin tyyppien suomennetut nimet aiheuttivat hiukan hilpeyttä, kuten kelpie Jokajärven Jack. En vain osannut kuvitella häntä mitenkään vaarallisena olentona tuon nimen vuoksi.

Vaikka tätäkin tituleerataan romantasiaksi, romantiikkaa on kirjoissa verrattain vähän ja tulisuusaste näissä on 1 tai jopa vain puoli chiliä. Millään lailla graafiseksi tässäkään kirjassa ei seksikohtauksien osalta mennä. Tämä ei siis ole minusta ollenkaan huono asia, sillä olen jo väsynyt nykytrendin mukaisiin supertulisiin kirjoihin. Tässä sarjassa on säilytetty joku tolkku, ja näitä voi huoletta vinkata yläkoululaisillekin noin kasiluokasta ylöspäin.

Holly Black jatkaa samassa maailmassa, nimittäin keväällä -26 tulee ensimmäinen suomennettu osa Keijumaa-trilogiaan nimeltä Uhri. Voi olla, että minun taipaleeni tässä kirjamaailmassa päättyy tähän.

Annan arvosanaksi 2,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Grishaversumin sota -sarja: Leigh Bardugo

Kuninkaan arvet: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 ( Grishaversumin sota #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2019): The King of Scars. Kansi: Laura Noponen

"Huippusuosittu Grishaversumi-sarja jatkuu uudella teosparilla, johon kuuluvat nyt ilmestyvä Kuninkaan arvet ja 2025 ilmestyvä Susien laki

Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Hämärän valtakunta päättyy. Ravkan kuningas Nikolai Lantsov huomaa, että hänen pelaamansa pelin panoksena on niin Ravkan kuningaskunnan kuin hänen omakin kohtalonsa. Yhdessä nuoren munkin ja maineikkaan grishan kanssa hän matkustaa valtakuntansa pimeimpiin kolkkiin löytääkseen vastauksen sisällään kasvavaan pimeyteen. Kirjan on suomentanut Meri Kapari. " (Aula & Co)

Oma arvio:

Minun Grishaversumi-kokemukseni perustuu lähinnä yhteen, Grishaversumi-trilogian aloittavaan Varjo ja riipus -osaan sekä netflix-sarjaan, joka perustuu viiteen Bardugon kirjaan. En innostunut Varjo ja riipus -kirjasta, joten trilogia jäi silloin minulta siihen. Tykästyin kuitenkin valtavasti kirjailijan aikuisille suunnattuun Alex Stern -trilogian kahteen ensimmäiseen osaan, jotka eivät ole siis millään lailla kytköksissä Grishaversum-maailmaan. Päätin nyt kuitenkin uhkarohkeasti antaa mahdollisuuden tälle uuden duologian aloittavalle kirjalle.

Koska Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Paluu Grishaversumiin -duologia päättyi, minulla oli hiukan käynnistymisvaikeuksia, kun henkilöt olivat minulle osin vieraita. Onneksi olen katsonut kuitenkin Netflix-sarjan pohjalle, koska muuten paljon olisi mennyt yli hilseen. Kirjassa ei enää selitetä tarkemmin, mikä oli Varjo, kuka Alina Starkov tarkalleen oli ja mitä hän teki, mitä grishat ovat ja millainen oli pelottavia volkria kuhiseva Sysikuilu. Asiayhteydestä asiat jollain tapaa tulevat selkeämmiksi, mutta epäilen, että jos Grishaversumi ei olisi minulle mitään kautta eikä millään lailla tuttu, paljon olisi mennyt ohi.

Alkuun seurataan kolmen näkökulmahenkilön polkuja Varjon tuhoutumisen jälkeisessä maailmassa. Kaksi niistä ovat Ravkan nuori kuningas Nikolai ja hänen urhoollinen sotilaansa, tuulenkutsuja-grisha Zoja, joiden välillä vallitsee jonkinlainen flirtin, huolenpidon, ystävyyden ja ärsyttävyyden tasapaino. Zojan on nimittäin pidettävä Nikolaissa kytevä hirviö, joka on siis jäänne Varjosta, aisoissa apunaan tämän henkilökohtaiset vartijansa, sydänmenpysäyttäjä-grishat Tolja ja Tamar sekä moni muu. Se käy vain hetki hetkeltä vaikeammaksi, sillä hirviö on hyvin voimakas. Samassa heidän on pidettävä salassa Nikolain tila. Huikentelevainen Nikolai haluaisi lähteä etsimään parannuskeinoa, mutta sitä varten olisi mentävä rotkon yli, siis entisen Sysikuilun. Alue on yhä arvaamaton. Hänellä on kuitenkin jo kovat paineet avioitua, sillä naapurivaltakunnista tarjotaan hänelle sopivia prinsessaehdokkaita. 

"Nikolai", Zoja sanoi taas. "Olen raivoissani, jos yrität syödä minut. Ja sinä tiedät, millainen minä olen vihaisena." (s. 160)

Nina Zenik, salanimellään Mila Jandersdat, suree kuollutta miestään Matthiasta. Hän on kuningas Nikolain käskystä yhdessä Adrikin ja Leonin kanssa salakuljettamassa grishapakolaisia  pelottavan Jarl Brumin vainolta turvaan Ellingistä Ravkaan. Tämän jälkeen heidän tiensä käy kohti Gärvallen kaupunkia, jonka vanhassa tehtaassa puuhataan jotain hämärää, niin että alueen vedenkin huhutaan menneen myrkylliseksi. Asiaa tutkiakseen seurue majoittuu nunnaluostariin, jossa Nina tutustuu Hanneen. Selviää, että isänsä luostariin lähettämä Hanne salaa omia sydämenpysäyttäjä-grishan voimiaan ja haluaisi olla soturi. Oman henkilöllisyytensä salaava Nina haluaa auttaa Hannea ahdingossa.

Hän oli edelleen tyttö, joka kaipasi vohveleita ja itki itsensä uneen, kun tavoitteli Matthiasta muttei löytänyt ketään. (s. 56)

Toisessa osassa mukaan tulee vielä neljäs näkökulmahenkilö, kuningas Nikolain vartijana toimiva Isaak, josta tehdään kuninkaan sijaishenkilö tämän kadotessa Zojan ja muun seurueen kanssa mystisesti matkallaan Epämeren yli. Hyvin samankaltainen asetelma siis kuin vasta lukemassani Cassandra Claren Miekkasiepparissa, jossa myös prinssillä on tällainen kopio. Isaak tutustuu kuninkaan roolin omaksuessaan hyvinkin läheisesti erään prinsessan kanssa, josta toivotaan oikealle kuninkaalle tulevaa puolisoa. Tämä ei välttämättä ole kovin viisasta.

"Kun me jätämme Kuilun rajoitukset, meistä tulee taas kuolevaisia." (s. 343)

Mutta mihin kummaan katoavat Zoja, Nikolai ja kumppanit? Seuraa hyvin unenomainen ajanjakso hiekasta koostuvassa maailmassa, jossa ovat jumissa kolme pyhimystä: Sankt Juris, joka tarujen mukaan löi kuoliaaksi lohikäärmeen ja omaksui tämän jälkeen tämän hahmon itselleen, Sankt Grigori, jonka karhut olivat raadelleen kappaleiksi sekä marttyyrikuolemansa ruusupelloilla kärsinyt Sankt Lizabeta, tuttavallisemmin Elizaveta, joka on jatkuvasti mehiläisten ympäröimänä. Nämä pyhimykset lupaavat Nikolaille vapautuksen hirviöstä okapuun oksan avulla. Toimenpide on hyvin vaarallinen, sillä Nikolain on uskallettava iskeä okapuun oksa omaan sydämeensä. Onko näillä pyhimyksillä puhtaat jauhot pussissaan?

Kirjan tapahtumat alkoivat kiinnostaa minua tosissaan vasta puolenvälin jälkeen, kun alkoi oikeasti tapahtua jotakin. Siihen asti lukeminen oli aika tahmeaa. En ollut tosin kovin riemuissani Zojan ja Nikolain hiekkajaksosta, joka oli jotenkin hyvin sekava. Seurasin ehkä mieluummin Ninan polkua luostarissa, hänen ja Hannen orastavaa välien lämpenemistä, joka ei jostain syystä päässyt kuitenkaan kunnolla kukkaansa. Muutenkin romantiikkaa tässä on turhan kitsaasti, lähinnä ajatuksen tasolla, joka olisi kuitenkin piristänyt kovastikin tarinaa. En ole siis näköjään vieläkään kovin innoissani Grishaversum-maailmasta. Minusta tuntuu, että kirjaan oli tupattu ihan liikaa henkilöitä, ja vielä kun nimet ovat niin kauhean hankalia muistaa, minulla kesti aikaa hahmottaa, kuka mitä ja missä. Nina ja Zoja olivat jotenkin hyvin paljon samanlaisia, joten sekoitin heidätkin jatkuvasti keskenään. Ehkä tarina avautuu paremmin koko sarjan lukeneille ja omaksuneille.

Kuninkaan arvet sopii sellaiselle, joka on lukenut aiemmat osat ja on perillä kirjan maailmasta etukäteen. Romanttisen fantasian ystäville tämä ei tarjoa oikein mitään, mutta romantiikkaa karttaville, taikavoimia ja kuninkaallisia juonitteluja suosiville lukijoille tämä voisi iskeä. Kyllä minä siis loppujen lopuksi viihdyinkin kirjan parissa, vaikka en ihan täysillä hehkutakaan.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Varjo ja riipus: Leigh Bardugo

Miekkasieppari: Cassandra Clare

Savuvarkaat: Sally Green

The Inheritance Games -sarja: Jennifer Lynn Barnes

The Inheritance Games - Salainen perijätär: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2024 (The Inheritance Games #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): The Inheritance Games. Kansi: Katt Phatt, Karina Granda & Hachette Book Group, inc.

"Tuntematon tyttö – Upporikas perhe – Kohtalokas peli voi alkaa

Miksi mysteerinen miljardööri valitsi Avery Grambsin pelinappulakseen? Jennifer Lynn Barnesin viettelevän YA-trilleritrilogian avaus on täydellistä luettavaa Yksi meistä valehtelee -sarjan ja Knives Out -elokuvien ystäville!

Äitinsä menettäneen Avery Grambsin elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän kesken koulupäivän saa kutsun miljardööri Tobias Hawthornen testamentin lukuun. Käy ilmi, että omalaatuinen, arvoituksia rakastanut Hawthorne on jättänyt koko jättiomaisuutensa Averylle – sillä ehdolla, että tämä asuu vuoden ylellisessä ja valtavassa kartanossa perinnöttä jääneiden sukulaisten kanssa. Kartanossa asuvat myös neljä harmillisen komeaa veljestä, jotka eivät katso hyvällä tuntematonta perijätärtä. Avery ei kuitenkaan antaudu rikkauden tuoman helpon elämän viettelemäksi, vaan alkaa selvittää mysteeriä: miksi eksentrikko Hawthorne valitsi juuri hänet pelinappulakseen? (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Arvoituksia ja salaisuuksia, miljoonaperintö ja hulppea kartano, komeat veljekset, romantiikan ripauksia ja vähän jännitystäkin. Jennifer Lynn Barnesin The Inheritance Games -sarjan avausosan ainekset ovat niin herkulliset, että tiesin jo kirjan aloittaessani, että tästä tulisi minulle täydellisen viihdyttävä lukukokemus. Sarjaan on ilmestynyt alkukielellä jo neljä osaa ja viidettä odotellaan tälle vuotta. Sarjan seuraavaa osaa suomeksi ei tarvitse odotella kauhean kauaa, sillä toinen osa Hawthornen arvoitus ilmestyy jo tämän syksyn alussa.

17-vuotias Avery Grambs on asunut äitinsä kuoleman jälkeen häntä seitsemän vuotta vanhemman Libby-isosiskonsa huollettavana. Elämä heillä on hyvin vaatimatonta, ja Avery joutuu tekemään iltaisin töitä koulun jälkeen, jotta he pärjäisivät. Avery menestyy koulussa erinomaisesti, jopa liiankin, sillä rehtori on aivan varma, että tämä on huijannut kokeessa saadakseen täydellisen tuloksen. Max-ystävän kanssa Avery pitää yhteyttä viesteillä ja puheluilla, sillä tämä on muuttanut harmillisen kauas - ja tiukan uskonnolliset vanhemmat rajoittavat välillä heidän viestittelyään, jos Max on tehnyt heidän mielestään syntiä. Huolta aiheuttaa myös Libbyn toksinen Drake-poikaystävä, jonka isosisko ottaa aina uudelleen takaisin, vaikka on luvannut Averylle olla tekemättä niin. Välillä Avery joutuu nukkumaan yönsä autossa, koska ei mahdu saman katon alle Draken kanssa.

Ja sitten kaikki muuttuu. Komea ja tyylikäs nuorimies, Grayson Hawthorne, ilmestyy Averyn koululle, pyytää tätä mukanaan Hawthornen kartanoon, jossa tyrmistynyt Avery saa kuulla perineensä valtavan, miljoonien perinnön hänelle tuntemattomalta Tobias Hawthornelta - mutta vain tietyin ehdoin. Hänen on asuttava vuosi Hawtrornen kartanossa, joka on Teksasin suurin kartano. Onnekseen hän saa Libbyn seurakseen, joka tuntuu olevan perinnöstä enemmän innoissaan kuin Avery, joka on lähinnä ahdistunut.

"Hän jätti sinulle omaisuuden, Avery, mutta meille hän vain sinut." (s. 89)

Kuulostaa helpolta ehdolta, mutta sitä se ei ole: kartanossa, omissa siivissään asuvat myös Tobias Hawthornen neljä veljenpoikaa, pitkänhuiskea ja puhelias Alexander, 17, vaaroja janoava Jameson, 18, tyylitajuinen Grayson, 19, ja vanhin Nash, 25, jolla on toisten pelastaminen verissään. Huikentelevainen Skye-äiti, joka on tehnyt kaikki pojat eri miehille, on ihan yhtä käärmeissään yllättävän perijättären saapumisesta kuin poikien Zara-täti. Näyttää siltä, että Avery saa taistella hengestään tuon vuoden ajan. Onneksi hän on perinyt myös Tobiaksen uskollisen, vakaan henkivartijan, Orenin, joka lupaa suojella Averyä kaikin voimin.

"Voisin vaikka lyödä vetoa, että lähdet viikon sisällä."  (s. 127)

Tobias on jättänyt kaikille neljälle veljekselle ja Averylle kirjeen. Averyn kirjeessä lukee vain pahoittelut ja allekirjoitus, eikä hän ymmärrä enää mistään mitään. Grayson tekee selväksi, että hän paljastaa vielä Averyn huijaavan jotenkin. Zara yrittää keksiä keinoa, jolla perinnönjako saadaan kumottua. Aika pian lehdistö saa tietää Averyn tarinan ja paparazzit alkavat piirittää tätä. Ainoa asia, mitä Avery miettii tämän kaiken keskellä, on se, liittyykö Tobias jotekin äitiin. Äiti sanoi eläessään, että Averyn syntymään liittyy salaisuus. 

En halunnut olla lasiballerina tai veitsi. Halusin todistaa edes itselleni olevani jotain. (s. 347)

Avery saa kuitenkin yllättävän liittolaisen Jamesonista, joka kertoo isoisänsä rakastaneen arvoituksia ja järjestäneensä sellaisia pojanpojilleen jatkuvasti. Hän uskoo kirjeisiin kätkeytyvän jonkin vihjeen. Avery ja Jameson alkavat etsiä yhdessä johtolankoja, ja jossakin vaiheessa Graysonkin sotkeutuu peliin mukaan. Avery tuntee vetoa jännityshakuiseen Jamesoniin, mutta onko poika tosissaan, vai pitääkö hän vain Averyä pelinappulana? Grayson alkaa lämmetä Averylle, kun tajuaa, ettei tämä ole tuhlailemassa perintöään, vaan jatkaa vaatimatonta elämäntyyliään, tosin miljoonakartanossa asuen. Averyä huolettaa isosiskonsa, joka yhä saa Drakelta viestejä. Sitten tapahtuu kamala läheltä-piti-onnettomuus, jonka jälkeen Avery tajuaa, että hänellä voi olla hengenlähtö lähellä, jos hän ei osaa pitää varaansa.

"Me emme ole normaaleja. Tämä paikka ei ole normaali, etkä sinä ole pelaaja, ipana. Sinä olet se lasiballerina. Tai veitsi." (s. 167)

Ai että pidin tästä kirjasta! Toisiaan seuraavat vihjeet ja arvoitukset, komeat Hawthornen pojat, jotka kaikki ovat omia persooniaan, fiksu Avery, jolla on jalat maassa perinnöstä huolimatta sekä mieletön, salakäytäviä täynnä oleva kartano, jonne Tobias Hawthorne on kuuleman mukaan rakennuttanut joka vuosi yhden huoneen lisää. Mukaansatempaavan juonen lisäksi kirjan mukavalukuisuutta lisäävät lyhyet luvut. Romantiikkapuoleen olisi toki saanut satsata hiukan lisää, ja Averyn päättämättömyys kahden pojan välillä on vähän rasittavaakin, mutta senkin annan anteeksi. 

Nyt sitten odottelemaan kuumeisesti jatko-osaa!

Arvosanaksi annan tälle 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjakasta

Unelmien aika

Kirjafile

The Inheritance Games - Hawthornen arvoitus: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2024 (The Inheritance Games #2)

Englanninkielinen alkuteos (2021): The Hawthorne Legacy. Kansi: Katt Phatt (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, inc.

"Tappava peli – Silmänkääntötemppu – Panoksena perintö

Perhesalaisuuksien ja romantiikan pyörre, miljardien arvoisen omaisuuden kohtalo – Hawthornen arvoitus kehrää auki suvun mysteeriä.

The Inheritance Games -sarjan ensimmäinen kirja Salaperäinen perijätär päättyi odottamattomaan uutispommiin. Nyt Averyn on löydettävä mies menneisyydestä, ”Harry”, jonka Avery uskoo tietävän syyn siihen, miksi Tobias Hawthorne jätti omaisuutensa tuntemattomalle eikä tyttärilleen tai lapsenlapsilleen. DNA-testin tuloksena Avery tietää nyt, ettei hän ole Hawthornien verisukulainen, mutta uudet tiedonjyvät ja ratkenneet arvoitukset viittaavat siihen, että hän kytkeytyy sukuun jonkin syvän yhteyden myötä. Ja mysteerin auetessa kaksi nuorta Hawthornea, Jameson ja Grayson, tuntuvat vetävän Averyä puoleensa magneetin lailla, mutta eri suuntiin. Joku taas on päättänyt poistaa Averyn pelistä keinoja kaihtamatta, lopullisesti." (WSOY)

Oma arvio:

Olipas mukavaa, kun keväällä ilmestynyt The Inheritance Games - Salainen perijätär sai suomennetun jatko-osan heti saman vuoden syksyllä! Minulla tosin oli alkuinnostuksen jälkeen hiukan käynnistymisvaikeuksia tämän kakkososan kanssa. Pääsinkö silti vauhtiin? No pääsin, pääsin!

Varoitus: tämä arvio sisältää spoilereita edellisestä osasta ja hiukan tästäkin.

Hawthornen arvoitus jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Avery on hämmentynyt kahden Hawthornen pojan seurassa: ylienergisen Jamesonin suudelmat paljastuivatkin pelkäksi peliksi, ja vakaa Grayson päätti väistyä pikkuveljensä tieltä. Avery yrittää elää miljoonaperijättären roolissa, käyttäytyä odotetulla tavalla erinäisissä tilaisuuksissa ja selvitellä yhä ratkaisematonta mysteeriä, jonka Tobias Hawthorne jätti perijöilleen. Nyt kartanosta on kuitenkin häädetty poikien petollinen äiti Skye ja heidän tätinsä Zara, jotka eivät suhtautuneet suopeudella tuntemattomaan perijättäreen.

"Luotatko sinä minuun, Perijätär?" Jamesonilla oli yllään nahkatakki. Hän näytti pojalta, joka tietää hankaluuksia. Mutta hyvällä tavalla.

"En vähääkään", vastasin, mutta otin kypärän hänen kädestään ja kiipesin hänen taakseen, kun hän oli hypännyt moottoripyörän selkään. (s. 106)

Xander, Jameson ja Grayson löytävät kartanosta salaisen siiven, joka on kuulunut tuhoisassa tulipalossa menehtyneelle Toby Hawthornelle, poikien enolle. Averylle tosin selvisi, että Toby onkin yhä elossa: hän on sama kulkuri Harry, jonka kanssa Avery pelasi kadulla shakkia äitinsä kuoleman jälkeen. Tobyn asunnosta löytyvät vihjeet mullistavat Averyn maailman totisesti. Jameson ja Grayson haluavat suojella ja turvata Averyä tosissaan, ja tuntuupa molemmilla olevan lämpimiä tunteita tyttöä kohtaan. Averyn pää on pyörällä. Averyn iloksi ja hämmästykseksi hänen ystävänsä Max ilmestyy kartanolle ja on vaitelias väleistään vanhempiensa kanssa. Hän yrittää sinnikkäästi, omalla hauskalla tavallaan auttaa Averyä sekalaisten tunteidensa setvimisessä.

Minulla on salaisuus... Miten monta kertaa minä ja äiti olimme leikkineet tuota leikkiä? Miten monta tilaisuutta hänellä oli ollut kertoa minulle totuus. (s. 293)

Lisää arvoituksia alkaa sadella samalla, kun Avery saa kiristellä hampaitaan hänen julkisuuteen ponnahtaneen hulttioisänsä, Ricky Grambsin takia, joka vieläpä lyöttäytyy yhteen katkeran Skyen kanssa. Huhutaan jopa, että Ricky yrittää saada takaisin tyttärensä huoltajuuden, joka kuuluu vielä isosisko Libbylle. Hawthornejen turvallisuuspäällikkö Oren ja edunvalvoja Alisa ovat hermoraunioita, koska Avery haluaa selvittää arvoituksia vaaroista välittämättä. Luvassa on muun muassa yhden yön reissu yhdelle Tobiaksen perintönä jättämälle vuoristomökille, jossa saattaisi olla yksi vihje lisää. Sekin reissu tosin päättyy pikaiseen paluuseen kartanolle, kun jokin epämääräinen hiippari keskeyttää Jamesonin ja Averyn kuumat hetket poreammeessa.

Loppua kohti arvoituksia ja vaarallisia tilanteita satelee hengästymiseen asti. Jos luulit, että suurimmat mysteerit ratkesivat ensimmäisessä osassa, erehdyit pahasti. Hyvin yllättäviä paljastuksia ja juonenkäänteitä tarjoaa tämä toinenkin osa. Romantiikka näyttelee pientä roolia arvoitusten ratkomisten välissä, mutta eivät ole pääroolissa. Ihanan pieniä, lyhyitä, kiltin kuumottavia kohtauksia ja lupauksia tulevista sellaisista. Averyllä on mietittävänään, kumpi Hawthornen pojista, Jameson vai Grayson, on hänelle se oikea. 

Kuvittele itsesi jyrkänteelle meren rannalla. Tuuli tuivertaa hiuksiasi. Aurinko laskee. Kaipaat joka solullasi ja sielullasi yhtä asiaa. Yhtä ihmistä. Takaa kuuluu askelia. Sinä käännyt.

Kuka siinä seisoo? (s. 340)

Averylla on ollut tapana työntää kaikki omat tunteensa syrjään - tämän hän uskoo oppineensa äidiltään - mutta lopulta hän alkaa saada kosketuksen omiin tunteisiin ja kammottavan onnettomuuden myötä hänelle hahmottuu se, kumpi pojista saa hänen sydämensä. Äidin rakkauselämästäkin Avery saa tietää yllättäviä asioita. En silti ihan täysin usko, että tämä Jameson-Avery-Grayson-kolmiodraama oli vielä tässä, onhan vielä sarjaan tulossa kaksi osaa lisää. Seuraava osa, Viimeinen siirto, ilmestyy ensi vuonna eli 2025.

Alkutahmeuden jälkeen imeydyin taas täysin tämän mysteerin pauloihin ja tykkäsin myös romanttisista kuvioista, jotka nekin jättivät vielä hiukan arvauksia ilmaan. Nyt sitten vain odottelemaan seuraavaa suomennettua osaa, ellen sitten malttamattomana lue enkunkielisenä ennen sitä.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

---

The Inheritance Games - Viimeinen siirto: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2025 (The Inheritance Games #3)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The Final Gambit. Kansi: Katt Phatt (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Käsillä ovat Avery Kylie Grambsin viimeiset viikot Hawthornen kartanossa, ennen kuin hän perii miljardiomaisuuden.

Paparazzit ympäröivät Averyä ja hengenvaara on tytön jatkuva seuralainen. Hän selviää päivästä toiseen Hawthornen veljesten avulla – heidän kohtalonsa ovat kietoutuneet toisiinsa, ja vain he tuntevat toistensa salaisuudet.

Viime hetkillä ennen kuin Averystä tulee maailman rikkain teini, kohtalokas vieras tulee pyytämään apua – joku, joka voi vielä tuhota kaiken. Avery, Jameson, Grayson, Xander ja Nash ryhtyvät vimmaiseen peliin tuntematonta voimapelaajaa vastaan. (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Äänestin vuoden 2024 Blogistanian Kuopus nuortenkirjallisuus -kirjallisuuspalkintoäänestyksessä Jennifer Lynn Barnesin The Inheritance Games - Salainen perijätärtä kolmella pisteellä eli se oli mielestäni vuoden paras lukemani nuortenkirja. Sarjan toinen osa ei ollut minulle niin huikea lukukokemus, vaikka senkin parissa viihdyin, mutta latasin paljon odotuksia tälle trilogian päätösosalle. 

Averyn 18-vuotissyntymäpäivä lähenee, mikä tarkoittaa sitä, että pian hän saa haltuunsa virallisesti Tobias Hawthornen miljardiperinnön. Asianajaja Alisa on sitä mieltä, että Averyn tulisi luovuttaa omaisuutensa säätiölle. Avery kuitenkin vetkuttelee Alisan harmiksi päätöstä, eikä hän haluaisi myöskään juhlia syntymäpäiväänsä suuremmin. Hän haluaa vain säilyä hengissä ja viettää aikaa Jamesonin kanssa, joka ei ehkä sittenkään leikittele Averyn kanssa, vaan on ihan tosissaan tähän rakastunut.

"Kun tämä on ohi, saat tietää, millainen mies minä olin ja millaiseksi mieheksi haluat itse tulla." (s. 178)

Onhan Averyllä vielä muutamia mysteerejä ratkaistavana. Hän löytää jälleen uuden pelin ratkaistavaksi. Kuolleeksi luullun Tobyn tytär Eve, joka on pelottavan paljon kuolleen Emilyn näköinen, ilmestyy kartanolle ja pyytää Averyn apua. Toby on nimittäin siepattu. Salaperäinen sieppaaja soittaa Averylle ja uhkaa riistää Tobyn hengen, jos ei saa haluaamaansa. Averyn ja Hawthornen veljesten on selvitettävä jälleen mysteeri toisensa perään, jotta he saavat selville, minkä perässä salaperäinen sieppaaja on. Ja kuka tuo sieppaaja ylipäänsä on? Tobias Hawthornesta alkaa paljastua hyvin ikäviä piirteitä, jotka vaikuttavat poikiin, joilla kaikilla on eri isä.

Avery on vielä hämillään hänen ja Graysonin hetkestä viinikellarissa, jonka jälkeen tämä toiseksi vanhin veljes häipyi Harvardiin. Nyt Grayson on taas paikan päällä hämmentämässä Averyn ajatuksia ja aiheuttamassa eripuraa Jamesonin kanssa. Averyn on saatava vakuutettua Jameson siitä, että hänen sydämensä sykkii vain hänelle. Silti Averyä hiertää se, miten paljon Even pauloissa Grayson tuntuu olevan. Voiko Eveen luottaa? Voiko ylipäänsä keneenkään luottaa, kun kaikki tuntuu olevan yhtä peliä.

Mitä sillä on väliä, miten Grayson katsoo Eveä? Kysymys roikkui ilmassa välissämme, mutta Jameson ei lausunut sitä ääneen. (s. 105)

Tämä trilogian päätösosa on huikaisevan viihdyttävä arvoituksineen, juonenkäänteineen ja romanttisine lisämausteineen. Romantiikkaa kaihtaville voin sanoa, että rakkauskuviot eivät todellakaan vie liikaa tilaa muuten kekseliäiltä arvoituksilta ja johtopäätöksiltä. Minusta on ihanaa, miten tärkeiksi kaikki Hawthornen veljekset ovat Averylle tulleet. Xander on hellyyttävä tapaus, Jameson yhtä aikaa hervoton ja kiihkeä, Grayson surusieluinen ja Nash äärimmäisen empaattinen ja suojeleva isovelihahmo. Averyn persoonallinen Max-ystäväkin pääsee vieraisille hölmöine epäkirosanoineen (uskovainen perhe, you name it), ja onpahan hänen ja Xanderin välillä havaittavissa vipinää. Nashin ja Averyn isosiskon Libbyn välit ovat myös kaikille selvät, vaikka Libby viime hetkeen asti kiistää kaiken. Averyn vakaa henkivartija Oren on myös mainio.

Saako Avery viimein haltuunsa 46 miljardia ja jos saa, mitä hän niillä tekee? Hänellä on yhä vihollisia, vaikka pahimmat lähisuvun vastustajat onkin saatu aisoihin. Kuka kumma on ollut Tobias Hawthornen pahin vihollinen? Kaikki tämä kulminoituu huikeaan päätökseen tässä trilogian päätösosassa. 

"Olet aina halunnut. Ylimielisen, velvollisuudentuntoisen paskiaisen, joka yrittää toimia kunniallisesti ja on valmis kuolemaan rakastamansa tytön puolesta." (s. 274)

Yllätyksekseni sarjaan on olemassa vielä neljäs osa, The Brothers Hawthorne, joka nimensä mukaan keskittyy Hawthornen veljeksiin. Toivon mukaan tämäkin suomennetaan pian. Kirjasarjasta tekeillä oleva TV-sarja on ollut tekovaiheessa jo aika kauan, että saapa nähdä, tuleeko sitä koskaan, mutta toivossa on hyvä elää. Tässä kirjasarjassa on kyllä ainesta hyvään sarjaan.

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

The Inheritance Games - Hawthornen veljekset: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2025 (The Inheritance Games #4)

Englanninkielinen alkuteos (2023): The Brothers Hawthorne. Kansi: Katt Phatt (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group Inc.

"Itsenäinen jatko-osa koukuttavaan The Inheritance Games -sarjaan!

Grayson ja Jameson kohtaavat tahoillaan elämänsä mystisimmät arvoitukset.

Grayson Hawthorne kasvatettiin miljardiomaisuuden perijäksi ja kaikkien ongelmien ratkaisijaksi. Hän jäi vaille valtavaa omaisuutta, mutta opetukset eivät ole menneet hukkaan. Kun hänen sisarpuolensa joutuvat vaikeuksiin, Grayson ottaa ohjat – täsmällisesti, tehokkaasti ja armottomasti.

Toisella puolella maailmaa Jamesonin isä ottaa poikaansa yhteyttä ja pyytää apua. Riskinottaja, elämysten keräilijä ja peluri kun on, Jameson ei voi olla ottamatta vastaan mahdotonta haastetta.

Veljiensä ja Averyn avulla Grayson ja Jameson joutuvat päättämään, mitä ovat valmiita uhraamaan voittaakseen." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Suhtauduin hiukan yliolkaisesti tähän kirjaan, koska sen kummemmin perehtymättä ajattelin tämän olevan The Inhertitance Games -sarjan esiosa tai jokin uusinto poikien näkökulmasta kerrottuna. Mutta tämähän olikin suoraan jatkoa trilogialle! Hetken mietin, tuoko jatko-osa nyt enää mitään uutta tarinaan, mutta eläpä mittään, sanotaan meillä päin...

Kuten nimi kertoo, nyt ääneen pääsevät Tobias Hawthornen lapsenlapset eli neljän veljeksen porukka. Näistä pääosassa ovat kuitenkin vain toiseksi vanhin Grayson ja kolmanneksi vanhin Jameson, joka on nyt yhdessä perijättären Avery Grambsin kanssa. Grayson jäi nuolemaan näppejään kolmiodraamassa, mutta on toipumassa tästä ja saakin heti uutta ajateltavaa, kun lähtee pelastamaan omaa sisartaan Juliet  Graysonia eli Gigiä pulasta. Graysonin isähän, Sheffield Grayson, sai surmansa viime osassa yritettyään murhata Averyn pommi-iskulla, ja Grayson ei saa päästää tätä tietoa tytärten ja vaimon korviin. Hän esittäytyy herra Graysonin tuttavaksi.

"Minä lipsun." Hän ei olisi ikimaailmassa myöntänyt sitä kenellekään muulle kuin veljilleen. "Tunnen liikaa." (s. 350)

Gigi on hyvin eläväinen tapaus ja tykästyy heti Graysoniin, vaikka ei tiedä vielä olevansa tämän sisko. Gigin kyyninen isosisko Savannah taas on hyvin perillä, kuka tämä heille ilmestynyt mysteerityyppi onkaan, samoin tyttöjen äiti Acacia. Grayson tuntee omantunnon tuskia Gigin kysellessä isänsä paluuta. Grayson saa kuulla isällään olevasta turvalokerosta ja hänen on ehdottomasti estettävä Gigin ja Savannahin pääsy lokerolle ennen häntä. Hänen on tuhottava kaikki todistusaineisto. Toisaalta hän tuntee tulevansa koko ajan läheisemmäksi sisartensa ja äitipuolensa kanssa.

"Siihen on syynsä, ettei isäsi kaltaisia miehiä päästetä takaisin." (s. 122)

Toisaalla Jameson käy tapaamassa äveriästä isäänsä Ian Johnstone-Jamesonia Lontoossa. Tapaaminen ei ole niin lämminhenkinen kuin Jameson olisi toivonut, pikemminkin isällä tuntuu olevan pojalleen vain tehtävä annettavanaan: hänen on päästävä Paholaisen armo -nimisen klubin ja salaseuran sisään ja osallistuttava sen järjestämään peliin ja voitettava Ianin sukutila Vantage takaisin. Ian on nimittäin saanut porttikiellon kyseiseen klubiin, mutta katuu nyt pistettyään liian ison panoksen peliin - ja hävittyään sen. Jos Jameson saisi Vantagen takaisin, se olisi joskus myös hänen.  Alussa Jameson ei hetkauta korvaansakaan isänsä pyynnölle, mutta sitten hän lopulta myöntyy - ja hakee tyttöystävänsä Averyn kaveriksi. Nyt pitää vain päästä Paholaisen Armoon.

Jameson halusi pelata. Hän halusi voittaa. Ja hän tarvitsi tällä hetkellä jotain kipeämmin kuin koskaan. (s. 41)

Luvassa on tuttuun tapaan arvoituksia, juonittelua, yllättäviä käänteitä ja tunteiden myllerrystä. Vanhin veli Nash valmistautuu kihlautumaan Libbynsä, Averyn isosiskon, kanssa ja muut veljekset ovat yhtä innoissaan tästä kuin hänkin. Xanderilla eli nuorimmalla on kirjassa lähinnä tunneopastajan ja tilanteiden keventäjän rooli. Grayson on yhä lukossa tunteidensa kanssa ja on hämmentynyt siitä, mitä tunteita sisarten löytyminen hänessä aiheuttaa. Hän yhä myös kipuilee vanhojen muistojen kanssa, joihin liittyy hänen entiset ihastuksensa Emily (ja tämän traaginen kuolemansa) ja Eve, joka ilmestyy taas piinaamaan häntä. Jameson on päässyt jo hiukan tunteisiinsa käsiksi Averyn avulla, mutta työstämistä on toki hänelläkin. Hän on myös väsynyt olemaan aina se vähemmän menestyvä veljeksistä, mutta olisiko nyt hänen aikansa näyttää?

Veljesten välinen dynamiikka ja tuki tulee kirjassa ihanasti esille. Kun joku laittaa yhteiseen viestiryhmään "911", kaikkien on tultava mahdollisimman pian paikalle tukemaan kutsun laittanutta veljestä. Tärkeäksi tukikohdaksi muodostuu lapsuuden puumaja, joka isoisä Tobias on heille aikoinaan rakentanut, ja jonka Jameson tunnekuohussaan Emilyn kuoltua osin rikkoi. Välillä palataankin muistoissa puumajan tapahtumiin, kun isoisä on ollut vielä elossa pojanpoikiaan opastamassa.

Minusta tämä osa oli oikein hyvä jatko The Inheritance Games -sarjaan eikä tuntunut ollenkaan irralliselta osalta. Toimintaa riitti sopivasti ja mukana oli pieni ripaus romanttisia kohtauksia Averyn ja Jamesonin välillä, mutta ne eivät vallanneet liikaa tilaa juonelta. Kirja loppuu siten hyvinkin jännittävästi, että se virittää seuraavan spin off -sarjan alulleen (tai The Inheritance Games -sarjan viidennen osan, miten sen haluaa mieltää.) Pelien peli ilmestyykin jo tämän vuoden elokuussa. Tuskin maltan odottaa!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Varkaiden valtias: Kayvion Lewis

Debutantit-sarja: Jennifer Lynn Barnes

Thieves' Gambit -kirjapari: Kayvion Lewis

 Varkaiden valtias: Kayvion Lewis. Suomentanut Jussi Kivi. Into 2024 ( Thieves' Gambit #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Thieves' Gambit. Kansi: Mike Mahle (kuvitus), Theresa Evangelista (suunnittelu), Tiia Javanainen (suomenkielinen kansi)

"Elokuvamaisessa rikostrillerissä maailman parhaat varkaat kutsutaan kilpailemaan varkaiden valtiaan tittelistä. Yksi heistä pelaa kaikista korkeimmasta panoksesta: äitinsä hengestä.

17-vuotias Ross Quest on jo mestarivaras, ja erityisen taitava pakosuunnitelmien laatimisessa. Hänen suunnitelmansa paeta legendaarisesta rikollissuvustaan saa odottamattoman käänteen, kun hänen äitinsä henki joutuu uhatuksi. Epätoivoisena Ross päättää osallistua Varkaiden valtias -kilpailuun, sarjaan vaarallisia kansainvälisiä ryöstöjä. Näissä turnajaisissa kilpakumppaneiden tappaminen ei ole tavatonta. Pääpalkintona on yksi toteutettu toive – ja se voi pelastaa Rossin äidin hengen.

Kun Ross saa tietää, että kilpailussa ovat mukana myös hänen vanha lapsuuden vihollisensa, sekä komea sujuvapuheinen poika, joka saattaa haluta varastaa hänen sydämensä, voittamisesta tulee vaikeampaa kuin hän kuvitteli. Ross yrittää parhaansa mukaan pitää kiinni perheen motosta: älä luota keneenkään, jonka sukunimi ei ole Quest. Mutta kun panokset ovat näin korkeat, Rossin on päätettävä, ketä huijata ja keneen luottaa, ennen kuin aika loppuu. Vain yksi heistä voi voittaa."(Into)

Traileri

Traileri 2

Oma arvio:

Ai että, ensimmäinen kevään -24 YA-kirja ja heti sattui luettavakseni tällainen viihdyttävä tapaus! Ilmeisesti kirjat, joissa on aiheena jonkinlainen peli tai kilpailu, ovat taas nousussaan. Johtuneeko tämä Nälkäpelin uusimman leffaversion innoituksesta vai mistä, mutta olen kyllä kovin mielissäni. Kiinnostavan tästä Thieves' Gambit -trilogian avausosasta tekee myös se, että tässä on kivasti POC-henkilöhahmoja, kuten päähenkilö ja toinen keskeinen henkilö, saati osa muistakin kilpailijoista.

Ross on mestarivaras-äitinsä kanssa tavanomaisella ryöstökeikallaan. Näin ei käy epäselväksi heti kirjan alkusivuilta 17-vuotiaan Rosalynin eli Rossin neuvokkuus, hänen äitinsä ammattimainen ote varkauksiin ja äidin ja tyttären yhteistyön voima. Vaikka heillä meneekin ryöstökeikoilla hyvin yksiin, Ross kaipaisi äidiltään jotain muutakin - välittämistä, huolenpitoa. Ross on alkanut myös kaivata pesäeroa äitiinsä ja ryöstökeikkoihin. 

Äiti kun on vannottanut koko Rossin elämän ajan sitä, ettei tämä saa luottaa keneenkään muuhun kuin Questin sukuun, joka on rikollistaustastaan maankuulu. Hän kokee itsensä hyvin yksinäiseksi Bahamalla, jossa he asuvat äidin ja tädin kanssa eristyksissä muista silloin, kun eivät ole keikalla. Ross onkin hakenut salaa itselleen paikkaa voimistelupainotteiselle kesäleirille, kun saa vielä kiehtovamman tarjouksen. Hänet on kutsuttu johonkin epämääräiseen Thieves' Gambit -kilpailuun, joka alkaisi jo viikon päästä. Äiti ei kuitenkaan innostu ajatuksesta, vaan alkaa suunnitella uutta ryöstökeikkaa Paradise Islandilla sijaitsevaan alukseen. Ross päättää, että ryöstökeikan onnistuttua hän karkaa. Hänellä kun on aina pakoreitit selvillä, se on Rossin erikoisalaa. 

Lyyhistyin nyyhkyttäen hiekkaan. "Minä mokasin, täti. Mokasin tosi, tosi pahasti!" (s. 47)

Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat. Äiti napataan panttivangiksi ja Ross pakenee hädissään alukselta tätinsä luo. Lunnasvaatimuksena on  miljardi dollaria. Ross syyttää itseään siitä, että hänen omat karkaamissuunnitelmansa ajoivat heidät tähän. Hänen on hankittava nuo rahat keinolla millä hyvänsä, sillä äiti on pelastettava. Niinpä hän ilmoittautuu Thieves' Gambit kisaan, jonka palkintona on juuri tuo lunnasvaatimussumma. Rossin on voitettava!

Peilistä minua katsova tyttö ei aikonut leikkiä. (s. 51)

Thieves' Gambitissa on osanottajina maailman parhaita nuoria varkaita. Eteläkorealainen Kyung-soon Shin fanittaa K-poppia ja hänestä tulee Rossille tärkeä liittolainen kilpailun edetessä, korttitemppuihin erikoistunut Mylo Michaelson on Yhdysvaltojen Nevadasta ja tunnetaan kajalirajauksistaan,  Lucus Taylor on lihaksikas ja aggressiivinen australialainen, Taiyo taas japanilainen ja hänen kampauksensa on aina moitteeton, Adra sormuksineen taas intialainen, Yeriel nigaragualainen notkealiikkeinen tyttö, Devroe Kenzie tajuttoman komea ja tyylikäs britti (joka on Rossin iloksi myös ihonväriltään ruskea) ja Noelia Boschert taas sveitsiläinen ja sattumoisin tuttu Rossille lapsuudesta. Eivätkä muistot ole mitenkään hyviä, joten Noeliasta muotoutuu Rossin pahin vihollinen kilpailussa. 

Kilpailun yhteyshenkilönä toimii nainen, jotka kutsutaan Kreiviksi. Hän esittelee kaikille kilpailun etenemisen ensimmäisen kokeen jälkeen, jossa kaikkien on pitänyt murtaa itsensä ulos lukuisilla lukoilla lukituista selleistään. Seuraavaksi on vuorossa kolme eri vaihetta, joissa karsiutuu osallistujia pois ja viimeisen vaiheen voittanut saa voittosumman itselleen, sekä sitouttuu työskentelemään vuoden verran kilpailun järjestäneen järjestön leivissä.

Kirjan tapahtumat tempaisivat minut eittämättä mukaansa. Mukana on juonittelua, varkauksia, kilpailuhenkisyyttä, ongelmanratkaisua, romanttisia kuvioita ja Rossin kipuilua sen kanssa, miten hankala hänen on ystävystyä ja luottaa keneenkään äitinsä tehokkaan manipuloinnin jälkeen. Suklaasilmäinen Devroe alkaa kiinnostaa jännällä tavalla ja Kyong-soon ja Mylo osoittautuvat luottamuksen arvoisiksi liittolaisiksi. Noeliastakin paljastuu lopussa uusia puolia ja Rossille alkaa valjeta monia asioita hänen äidistään ja lapsuudestaan. 

Eräs ihminen valtameren takana luotti minuun. Äiti. Aioinko riskeerata kaiken, myös äidin hengen, vain siksi, että satuin pitämään jostain tunteillani leikkivästä pojasta? (s. 210)

Kaiken takana on kuitenkin Rossin syyllisyys siitä, mitä äidille tapahtui ja ehkä tulee tapahtumaan, jos hän ei saa voittorahoja. Hän huomaa myös, ettei toisiin luottamisessa olekaan välttämättä mitään pahaa. Voisiko hän päästää ihanan Devroen lähelleen? Onko Devroe tosissaan vai leikkiikö hän vain?

Varkaiden valtias avaa hienosti vuoden 2024 YA-kauden. Toiminnallinen juoni, kiehtovat henkilöt ja erittäin koukuttava ja paljon lupaava loppu tekevät tästä nautittavan lukuelämyksen. Toisin kuin Nälkäpelit ym. vastaavat, tämä ei ole niin raaka ja synkkä. Muutama henki toki menetetään, mutta muuten varkaiden kilpailun pääpaino on ongelmanratkaisussa, juonittelussa ja nerokkaissa oivalluksissa.  Kirja lähtee ehdottomasti ensi syksynä kasien genrepakettiin. Toivottavasti jatko-osa suomennetaan pian, sillä kutkuttava loppu kääntää monet asetelmat päälaelleen ja lupailee hyvinkin mielenkiintoista jatko-osaa niin romanttisten kuin toiminnallisten juonikuvioiden osalta. Toivottavasti romantiikkaa on vielä enemmän jatko-osissa, sillä olisin toivonut sitä himpun verran enemmän tähän avausosaankin. Sen takia en antanut ihan täyttä vitosta arvosanaksi.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Pukkilan kirjasto

Ryöstö Royale: Kayvion Lewis. Suomentanut Jussi Tuomas Kivi. Into 2025 (Thieves' Gambit #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Heist Royale. Kansi: HitAndRun Creative Studio (kuvat), Theresa Evangelista (suunnittelu), Tiia Javanainen (suomenk. suunnittelu)

"Gambitin päättymisestä on kulunut kuusi kuukautta ja Rossin yllä roikkuu edelleen uhka perheen teloituksesta. Devroe, ainoa henkilö, johon Ross luuli voivansa luottaa, on pettänyt hänet. Petturuudestaan huolimatta poika pyrkii yhä Rossin sydämeen, kun he työskentelevät yhdessä Järjestön puolesta.

Kun Ross joutuu keskelle Järjestön sisäistä valtataistelua, hän näkee tilaisuutensa paeta. Alkaa uusi kilpailu rikollismaailman hallinnasta, jossa voittaja saa vapauden ja häviäjiä uhkaa kuolema. Ja vastapuolella on paitsi Devroe myös tämän äiti, joka haluaa tuhota Rossin perheen hinnalla millä hyvänsä.

Uusi kilpailu vie Rossin ja hänen ystävänsä Monte Carlon huumaaviin kasinoihin ja Etelämantereen petollisille lumille. Uskollisuutta koetellaan, selkään puukotetaan ja sydämiä särjetään. Paras varas voittakoon." (Into)

Oma arvio:

*** Kustanjalta saatu arvostelukappale ***

Kayvion Lewisin Varkaiden valtias oli viime vuonna yksi parhaimmista ja mieleenpainuvimmista YA-kirjoista, joten luonnollisesti odottelin tätä kirjaparin toista osaa kuumeisesti. Tämä olikin pikkuisen ohuempi sivumäärältään kuin eka osa, eli kompaktit 300 sivua on Ryöstö Royalessa. Hiukkasen minun muististani oli vuoden aikana häipynyt Thieves' Gambitin muut osallistujat, kuten Rossin kanssa läheiseksi tullut Kyung-soon, Mylo sekä Rossin pahimmat kilpailijat Taiyo ja Noelia. Devroen sentään muistin, sillä hänen kanssaan Rossilla oli hyvin kuumottavia hetkiä, kunnes tämä komistus petti Rossin kilpailun lopussa.

Ross Quest on nyt Kreivin palkkalistoilla ja kirja alkaakin heti vauhdikkaalla varkauskeikalla, jossa tehtävänä on pölliä kuuluisan artistin Santin keikkavihko kesken tämän stadionkeikan. Harmi vain, että hänen on tehtävä yhteistyötä komean Devroen kanssa, joka flirttailee Rossille työn lomassa. Ross ei voi unohtaa sitä, että Devroe huijasi häntä Thieves's Gambitissa ja leikitteli hänen tunteillaan saadakseen voiton. Rossin ja äidin välit ovat tulehtuneemmat kuin koskaan edellisten tapahtumien johdosta. 

Yllättäen Ross kaapataan kadulta, ja kaappaajaksi paljastuu Paroni-niminen henkilö, joka haluaa viedä Kreiviltä vallan ja saada näin ollen Rossin omaan leiriinsä. Hän on nimittäin joutunut useimmiten Kreivin suunnittelemien iskujen kohteeksi, sillä näillä kahdella tuntuu olevan jotakin hampaankolossa toisiaan kohtaan. Paroni paljastaa Rossille myös, että Devroen kieroakin kierompi äiti Diane on myös Kreivin leivissä ja hän haluaisi saada tämän naisen pysäytettyä. Dianella ja Rossin äidillä on ollut myös vuosikausien vihanpito keskenään. Rossilla ei ole muuta keinoa kuin suostua, mutta ensimmäisen toimeksiannon jälkeen hänen on myönnettävä, kuinka kova pala Diane on voitettavaksi.

Voittaja saisi johtaa. Ja voittaja saisi elää. (s. 84)

Tuohtuneet Kreivi ja Paroni päättävät selvittää välinsä perustamalla uuden kilpailun, jossa molemmille kootaan kovatasoiset joukkueet. Rossin harmiksi Kyung-soon loikkaakin Paronin joukkueeseen, sillä Ross tulee suututtaneeksi ystävänsä tökeröllä käytöksellään. Näin ollen Kreivin joukkueessa on Rossin äiti Rhiannon Quest, Mylo ja Noelia, joka on ollut tähän asti Rossin pahin vihollinen. Lisäksi he pyytävät mukaan yllättäviä apuvoimia henkilöltä, joka teki kamalan tempun edellisessä kisassa (kukapa ei.) 

Pimeys ei haitannut. Syvyys ei haitannut. Mutta yhdessä pimeys, syvyys ja kylmyys tuntuivat kauhistuttavilta.  (s. 117)

Nyt olisi siis selvitettävä kolme tehtävää, joista ensimmäinen sijoittuu Etelämantereelle, toinen Monte Carlon kasinoille ja kolmas Kapkaupunkiin eräänlaiseen taiteilijoiden retriittiin. Seuraa hyvin mietittyjä tehtäviä, joissa kilpailijat saavat käyttää tosissaan hoksottimiaan. Vaarallisilta tilanteilta ei voida välttyä; välillä upotaan hyiseen veteen ja syöksytään täyttä vauhtia köysirataa pitkin. Jännitystä ja nokkelia ratkaisuja on siis jälleen luvassa tässäkin osassa. Seikkailujen ja vaaratilanteiden lomassa Ross ja Devroe leikkivät kissa-ja-hiiri-leikkiään, Ross ja äiti selvittelevät välejään ja Ross yrittää saada pyydettyä anteeksi loukatulta ystävältään Kyung-soonilta.

Hän katsoi minua surullisilla silmillään, ja minun teki mieli sulaa. Luoja, miksi hän oli niin kaunis? Kaikki hänessä oli niin virheetöntä. Hänen ihonsa, silmänsä - ja nuo ripset. (s. 173)

Ryöstö Royle on hyvin viihdyttävä pakkaus, aivan kuten sarjan edeltävä osakin. Nautin suunnattomasti lukiessani Rossin ja kumppaneiden nerokkaista ratkaisuista heidän tehtävissään. Kaikki ei tietystikään aina mennyt suunnitelmien mukaan, mutta luovia ratkaisuja vaihdettiin lennosta myös tehtävien aikana. Jokaisen omat vahvuudet saatiin käyttöön. Romanttiset kuviot eivät vieneet liikaa tilaa tässäkään osassa juonitteluilta ja muilta jännittäviltä juonenkäänteiltä. Erityisen innoissani oli tehtävästä Monte Carlon kasinossa, jossa Ross joukkueineen pääsivät huijaamaan erilaisin tavoin uhkapeleissä.

"Haluan teidän kaikkien tajuavan, että jos häviämme viimeisen vaiheen, aion käyttää loputkin vaikutusvaltani rippeistä varmistaakseni, että jokainen teistä tuhoutuu perinpohjaisesti." (s. 244)

Oikein hyvä sarjan päätös siis kaiken kaikkiaan.

Milloinkahan elokuva tästä tulee, kun näyttäisi olevan vielä tuotanto kesken?

Annan arvosanaksi tälle 4,5 

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance Games -sarja

Tulen ja tuhkan tyttäret: Anniina Mikama

 Tulen ja tuhkan tyttäret: Anniina Mikama. WSOY 2023

Kansi: Sami Saramäki

"Tulta, ruudinsavua ja hovijuonitteluja

Historiallisten seikkailujen mestarin 1500-luvun Irlantiin sijoittuva romaani tyttöjen välisestä ystävyydestä – ja taistelusta tuhoa kylvävää lohikäärmettä vastaan.

Legendan mukaan vuoren uumenissa asuu lohikäärme. Sotureiden retkue lähtee tutkimaan asiaa ja muinainen peto herää kostamaan pesärauhansa rikkojille. Hyökkäyksestä jää ainoana eloon linnanherran tytär Isibéal. Paetessaan halki palavien kylien Isibéal tapaa neljä kaltaistansa rohkeaa tyttöä. Kun sotureista ja miehistä suurin osa on saanut surmansa, joutuvat nuoret sankarittaret ottamaan ohjat käsiinsä. Heidän on saatava kaksi kilpailevaa aatelissukua yhdistämään voimansa lohikäärmeen kukistamiseksi."(WSOY)

Oma arvio:

Anniina Mikaman uuden fantasiakirjan mahtipontinen nimi Tulen ja tuhkan tyttäret ja liekkien loimuttama upea kansi, kiitos Sami Saramäen, antavat odottaa seikkailullista, historiallista, juonitteluntäyteistä fantasiaromaania, jossa tytöt saavat loistaa. Nämä olivat minun ennakko-odotuksiani. Katsotaanpas, miten kävi.

Vuoksilinnan jaarlin 15-vuotias tytär Isibéal haluaisi, että hänen isänsä Erland kohtelisi häntä tasaveroisesti, kuten 17-vuotiasta Egil-isoveljeä. Niinpä hän on hyvin mielissään, kun hän pääsee muun seurueen mukana vaaralliselle matkalle kohti huhuttua lohikäärmeen luolaa, jossa uskotaan olevan suuria rikkauksia. Reissu menee kuitenkin pieleen ja lähes kaikki muut menettävät henkensä lohikäärmeen tulisuihkun alle, paitsi Isibéal. Hän näkee vain, kuinka Lorcán-niminen nuorimies ehtii anastaa säkin lohikäärmeen luolasta, ja tämä suututtaa luolassa uinuneen pedon.

- Se oli valtavan kokoinen. Lensi vain pari kertaa tästä ylitse puhaltaen tulta, mutta se riitti polttamaan kaiken karrelle.Se poltti talot ja ajoi ihmiset pakosalle. Sitten se napsi juoksevia ihmisiä lennossa ja söi yhtenä suupalana. (s. 37)

Cáitlín ja Elen, ylimmät ystävykset, ovat palaamassa metsästysretkeltään, kun he kohtaavat kotikylässä kamalan näyn. Kaikki on palanut poroksi eikä juuri kukaan ole selvinnyt hengissä. Syylliseksi tuhosta paljastuu lohikäärme, joka on lentänyt kylän ylle ja puhkunut tulellaan kaikki maan tasalle. Tyrmistyneinä ja suruissaan he päättävät lähteä hakemaan apua jaarli Erlandin linnasta tietämättömänä tätä kohdanneesta tuhosta ja matkallaan törmäävät resuiseen, mielipuolisen oloiseen kulkurityttöön, jonka avusta he tylysti alkuun kieltäytyvät. He eivät vielä tiedä, että nokkelasta ja rohkeasta Moirinnista on heille vielä paljon apua matkansa aikana.

Mukaan kuvioihin tulee vielä perheensä Erlandin joukoille menettänyt Nóra, jolla on kana kynimättä tämän kanssa. Erlandin joukot ovat nimittäin syynä siihen, ettei Nóran perheestä ole enää kukaan elossa. Muut eivät tiedä Nóran kaunasta Erlandia ja tämän jälkeläisiä kohtaan siinäkään vaiheessa, kun Erlandin tytär Isibéal liittyy joukkoon mukaan ja kertoo, ettei Lordi Erlandia enää ole. Ja että hän tietää, missä lohikäärmeen pesä on. Muut tytöt ovat kääntymässä sen kannalle, että koska miehistä ei näytä olevan lohikäärmeen kukistajiksi, he voivat itse alkaa suunnitella tämän surmaamista. Kun Elen pukee yllensä haarniskan tekeytyen ritariksi, hän tietää viimein, kuka hän on. Hän ei ole enää Elen, hän on Éamon, joka on salamarakastunut kauniiseen Isibéaliin. Isibéal on tosin lupautunut eräälle nuorelle miehelle, josta hänet on erinäisten kahnausten takia erotettu. Cáitlín taas ei voi unhoittaa sokeaa bardi Harperia, jonka he pelastivat erään palaneen kylän raunioista.

Nämä viisi tyttöä astuvat pois tyttöjen perinteisistä rooleista ja käyvät kohti rohkeaa taistoaan lohikäärmettä vastaan. Éamon on löytänyt todellisen olemuksensa transpoikana, Isibéal unohtaa taistelun tuoksinassa ylhäisen asemansa, Nóra unohtaa kostoaikeensa yhteen hiileen puhaltaessaan, Moirinn osoittautuu ihan yhtä selväjärkiseksi kuin muutkin ja Cáitlín löytää rakkauden. Lisäksi selviää, miten monta väärinkäsitystä on tapahtunut ja miten ne voivat johtaa vääriin tulkintoihin ja ratkaisuihin - ja miten sen takia ihmishenkiä uhrautuu. He taistelevat tyttöjä vähättelevien miesten asenteita ja vastaan ja hämmästyttävät heidät neuvokkuudellaan.

Lohikäärmeen silmät olivat väriltään tulenkarvaiset kuin kuumana palavan ahjon hiillos. Ne katsoivat suoraan eteenpäin ja niissä oli tappamiseen tottuneen metsästäjän ankara ja mitään pelkäämätön katse. Suupielet kaartuivat siten, että terävät hampaat tulivat näkyviin ja näytti kuin peto olisi hymyillyt julmaa, itsetyytyväistä hymyä. (s. 77)

Mutta miten käy lohikäärmeen? Saavatko he surmattua tuhoa kylvävän otuksen? 

Kirja lähti minusta mukavasti käyntiin lohikäärmeenmetsästyskohtauksellaan (huh, nyt tuli pitkä sana) ja sitten kaikki keskeiset tyttöpäähenkilöt esiteltiin luontevasti siihen perään. Jotenkin seikkailullinen tarina kuitenkin kävi minun makuuni ajoittain hiukan tylsäksi ja raskassoutuiseksi sen jälkeen, vaikka kiintoisia tapahtumia toki riitti. Henkilöhahmot erottuivat mukavasti toisistaan edukseen, mutta heidän sisäänsä oli kuitenkin hankala päästä. Romanssit syntyivät vähän niin kuin puun takaa, kuten Éamonin rakkaus Isibéalia kohtaan ja lopun Nóran ja Éamonin syvenevät tunteet. Eniten pidin Elenin/Éamonin hahmosta ja hänen tiestään kohti todellista sukupuoltaan transpoikana. 

Koko ikänsä hän oli piilotellut todellista luontoaan, mutta nyt se pyrki esiin sellaisella voimalla, että hän oli alkanut vapista kauttaaltaan. Tämän rautapanssarinsa suojissa hän koki viimeinkin olevansa se, jollaiseksi hänet oli tarkoitettu. (s. 100)

En voinut sille mitään, että sympatiani olivat kokoa ajan lohikäärmeen puolella, enkä osannut nähdä sitä missään vaiheessa kyliä polttavana hirviönä, vaan omaa pesäänsä puolustavana otuksena, joka vain halusi elää rauhassa. Kirjassa selviääkin, miksi lohikäärme on toiminut niin kuin on toiminut, ja hän saa hiukan myötätuntoa osakseen ja hyvityksen siitä, mitä häneltä on viety.

Tulen ja tuhkan tyttäret on hienosti rakennettu fantasiaromaani, joka varmasti vetoaa historiallisista ja seikkailullisista kirjoista nauttiviin nuoriin lukijoihin. Siinä on hiukan samaa henkeä kuin aikuisimmissa fantasiasaagoissa Valtaistuinpeli ja Noituri.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Siniset helmet 

Kirjojen keskellä 

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Savuvarkaat-trilogia: Sally Green

Kirjokansi: Karoliina Tervonen

 Kirjokansi: Karoliina Tervonen. Tammi 2023

Kansi: Maya Hahto

"Kirjokansi kumartaa tyylillään romantiikan ajalle ja kansanperinteen tarinoille. Se kertoo turhamaisesta neiti Holmbergistä, joka on keplotellut viehätysvoimallaan tiensä seurapiireihin, vaikka onkin vain hienostunut taskuvaras ja petkuttaja.

Kun kotikaupunkiin hyökkäävät sudenturkkiset pedot, neiti pakenee fantastiseen seikkailuun, jossa viimeisetkin hattuhöyhenet haihtuvat.

Neiti Holmberg viihtyy ylellisyyksien täyteisessä elämässään loistavasti. Hän osaa taitavasti pyörittää laajaa ja anteliasta kosijakaartia lupaamatta mitään, mutta antaen kaikkien olla toiveikkaassa uskossa yhteisestä tulevaisuudesta, ainakin niin kauan kuin rahapussissa riittää roposia tai povitaskusta löytyy pihistettävää.

Kurjenpahkan seuraelämä tuntuu olevan kaukana sudenturkkisten vihollisten leimuavista taisteluista, kunnes koittaa päivä, jolloin mystinen paha saapuu satamakaupunkiin. Ja vie neiti Holmbergilta kaiken.

Alkaa huima kostoretki Pohjolaan, Tuonen valtakuntaan, kun nuori nainen seurueineen lähtee vaatimaan omaansa takaisin. Kätkeytyvätkö onni ja vauraus alisen maailman tuntureille?" (Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Olipas ihastuttavaa, että tartuin tähän Karoliina Tervosen esikoisromaaniin, vaikka alkuun epäröin. Pidän muuten myös tajuttoman paljon Maya Hahton suunnittelemasta kannesta, joka mukailee tarinaa täydellisesti. 

Pedot ovat saapumassa Kurjenpahkan satamakaupunkiin, tai näin päähenkilö, neiti Holmberg lukee paikallisesta aviisista. Neiti Holmberg rakastaa kauniita vaatteita ja seuraelämää, lumoaa innokkaat kosijat mutta ei huoli ketään aviomiehekseen, vaan tyhjentää onnettomien miespolojen taskut. Tämä nuorena orvoksi jäänyt nuori nainen ei kerro koskaan kenelläkään etunimeään. Hän on Herra Holmbergin hienoimmat puvut ja pukimet -liikkeen ompelijatar yksin kovaa kuria pitävän Herra Holmbergin armosta.

---"Mutta ette ymmärrä - kompassini - en ole kertonut teille kaikkea."(s. 48)

Neiti Holmberg on jälleen liehitellyt erästä päihtynyttä merimiestä, herra Lainekaria, varastaakseen tämän taskustaan arvokkaan taskukellon. Ikäväkseen hän jää kiinni, saa vihastuneet Lainekarin peräänsä, mutta pelastuu armollisen, mutta hyvin vihaisen Herra Holmbergin ansiosta. Kun Lainekari tulee myöhemmin liikkeeseen vaatimaan saataviaan, valehtelee neiti Holmberg piilottaneensa kellon - tai kompassin, kuten Lainekari sanoo. Oikeasti tuo kummallisesti hyrisevä kello on piilotettuna hänen rintojensa väliin. Herra Lainekari on vain ovelampi, eikä neiti Holmbergillä ole enää mahdollisuutta paeta avioliiton satamaa. Kunnes pedot tulevat kaupunkiin ja kaikki muuttaa suuntaansa.

Mutta mitä ovat nuo pedot? Ne ovat sudenturkkisia Pohjolan väkeä, jotka polttavat kyliä ja kylvävät kauhua mennessään. 

"Olen vain pahainen taskuvaras! Selvisin hädin tuskin Kurjenpahkan palosta hengissä. En pysty kamppailemaan petoja vastaan."(s. 79)

Rouva Lainekari lähtee yksinään pakomatkalle, törmää talonsa menettäneeseen kotitonttuun, jonka ajatuksesta he lähtevät kostoretkelle Pohjolaan. Koska Pohjolan väki tuhosi kylän ja talonhaltian rakkaan talon talonväkineen, he aikovat viedä kostoksi heiltä Sammon, tuon ehtymättömien rikkauksien taikakalun. Rouva Lainekarilla siintää jo silmiensä edessä kauniit vaatteet, korut ja asusteet, joita hän saisi Sammon avulla. Tontulla on myös narunnokassa yksi Pohjolan pedoista, jonka hän on napannut loitsunsa valtaan ja jota he nyt raahaavat perässään oppaanaan kohti Pohjolaa. Myöhemmin seurueeseen liittyy myös metsän kuningas, karhu, ja neuvokas peltomyyrä Pyllervo, joka pelastaa rouva Lainekarin näkin kynsistä.

Pääseekö seurue Pohjolaan ja löytävätkö he Sammon? Tuoko taikakalu onnea vai johtaako se vain kaaokseen ja sekasortoon, kuten Pohjolan asukas eli peto, tuttavallisemmin Marraskuu, yrittää seuruetta varoitella? 

"Etkö jo ymmärrä? Kun vaurautta kertyy liikaa yhteen paikkaa, tasapaino murtuu."(s. 166)

Kirjokansi on ihana yhdistelmä romanttista historiallista romaani, kansanperinnettä ja Taru Sormusten herrasta -henkistä fantasiaseikkailua. Myönnettäköön, että olin alkuun hieman pettynyt, kun suomalaisen mytologian elementit alkoivat tulla mukaan, sillä olin odottanut enemmänkin historiallista, cozy crime -henkistä tarinaa, ja muutenkin suomalainen kansanperinne on ollut aika vahvasti mukana useassa nuorten fantasiassa viime aikoina, mutta ihastuin tarinan edetessä seurueen jäseniin. Peltomyyrä Pyllervosta muodostui minun suurin suosikkini. Kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia persoonia: turhamaisuuteen tottunut rouva Lainekari, äreä ja kunnioitusta vaativa karhu, rohkea ja pippurinen Pyllervo, ujo ja lämminhenkinen Marraskuu ja ylpeä ja voimakastahtoinen kotitonttu. 

Mukana on myös haikeaa romanttista latausta, josta jää lämmin odottavainen olo. Kirjan loppu on sopivalla tavalla haikean surullinen, mutta toiveikas. Viehättävä fantasia, voisi olla oikea sana kuvaamaan Kirjokantta.

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan kansa

Kirjahullun päiväkirja

Lukihäirikkö

Samantyylistä:

Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)