Laakson linnut, aavan laulut: Katri Kauppinen. Otava 2022 (Laakso ja Aava #1)
Kansi:
Tuuli Juusela
"Kuinka kehrätä uusi laulu ja muuttaa ikiaikaista tarinaa? Aavan kylässä laulut ovat hajonneet ja kansa näkee nälkää.
Laakson tuvissa eletään kylläisyydessä, jota sampo turvaa. Aavan päällikön poika Lemek lähtee uhkarohkealle matkalle pyytämään sammon voimia avuksi. Laaksossa Pihlaja saa linnuilta viestin uhkaavasta vaarasta. Hänen on kuitenkin vaikea vastustaa tummaa Aavan poikaa. Pihlaja ja Lemek solmivat salaisen sopimuksen, joka muuttaa molempien elämän ja uhkaa ajaa Laakson ja Aavan kansat toisiaan vastaan.Pihlajan ja Lemekin salainen sopimus muuttaa molempien elämän, mutta muutkin tekevät vaarallisia valintoja. Aavalla kuohuu, ja Laakson tyynen pinnan alla on pimeää. On laulettava uusi laulu, ennen kuin vanha viha ajaa kansat jälleen toisiaan vastaan.
Muinaissuomalaisesta maailmasta ammentava, lumoavan runollinen romaani valinnoista ja kohtalosta." (
Otava)
Oma arvio:
Sainpa taas laskea käsistäni sellaisen kultakimpaleen, että ihan sydäntäni hykerryttää. En tiennyt yhtään, mitä odottaa tältä ennestään minulle tuntemattoman Katri Kauppisen teokselta, joka on itse asiassa hänen neljäs romaaninsa, mutta ensimmäinen kustannussopimuksella tehty. Pidän kovasti suomalaisesta mytologiasta ja sen hyödyntämisestä fantasiakirjallisuudessa, sillä se tuo juuri niihin oman, kotoisen leimamme.
Karhu avasi suunsa, päästi kummallisen äänen. Särkyvä huuto purkautui sen huulilta. Lemekin selkäpiitä karmi. Sumun keskellä oli helppo uskoa, että karhu ei kuulostanut karhulta. (s. 246)
Kirjaa kehutaan takakansitekstissä lumoavan runolliseksi, ja juuri se tulee kirjan kielestä mieleen. Runoromaani tämä ei varsinaisesti ole, mutta jotakin runollisen kaunista tekstin poljennossa on. Alussa se jopa hieman vieraannutti minua ja olin hiukan epäluuloinen, pääsenkö sisään ollenkaan tarinaan. Mutta kirjan muinaissuomalainen maailma mielenkiintoisine hahmoineen ovat niin huikeita, että niin vain upposin syvälle sen metsiin ja laaksoihin. Kirjan luvut, joissa vaihtuvat viiden keskeisen henkilön näkökulmat tasaiseen, ovat mukavan lyhyitä. Rakastan lyhyitä lukuja, sillä ne tuovat jotenkin lukemiseen keveyttä ja aikaa ajatella. Etenkin fantasiassa ne ovat hyvin suotavia.
Kirjassa on kaksi keskeistä tapahtumapaikkaa: Laakso, jossa asuvat kyläläiset uskovat vahvasti kansanperinteisiin, kuten haltioihin ja enteisiin, kunnioittavat metsää ja sen eläimiä, lääkitsevät rohdoilla ja uskovat kuolleiden henkien jäävän elämään keskuuteensa. Heillä on elämä melko hyvin mallillaan. Kylässä kulkee laulut perinteenä sukupolvelta toiselle. Eletään juuri kalmin aikaa, joka on suuri juhla laaksolaisille, ja sen aikana kylän naimaikään tulleet vaihtavat tiuhaan kihloja mielitiettyjensä kanssa.
Kalmi meille valon tuo, kevään tulla kylään suo. Keski kesän valon takaa, uuden sadon maasta jakaa. Keyri antaa talvenvaran, lepoon kutsuu ihmisparan. (s. 19)
Aavalla kaikki on toisin: kansa kärsii kurjuudesta ja nälästä, sillä aavan laulut alkavat olla kuluneita, eikä ilman sampoa voi kutoa lisää lauluja. Kansa on alkanut jo olla näreissään kylän päällikölle, Mattelle, joten tämä on lähettänyt poikansa Lemekin vaaralliselle reissulle Laaksoon sampoa hakemaan. Nämä kaksi kylää ovat olleet sotajalalla ikuisesti, sillä tuo kiistakapula sampo on siihen syypää. Siksi laaksolaiset laulavat peloissaan noista julmista aavalaisista, jotka tulevat ryöstöretkille heidän kyläänsä. Niinpä kylässä kuohahtaakin, kun suurikokoinen Lemek ratsastaa kesken heidän kalmin juhlintaa kylään. Vaikka hän vakuuttaa tulevansa rauhassa, kylän johtaja Akka ei kehota luottamaan muukalaiseen. Siksi tälle juotetaan heti juomaa, joka vie mieheltä tajun kankaalle.
Miekat eivät itkeneet, eivät menneitä eivätkä tulevia. (s.26)
Lemekin lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat Mai ja Linne, Lemekin siskot, sekä Pihlaja ja Paju, laakson nuoret asukkaat. Mai ja Linne ovat miekkoja, eli osallistuvat kylänsä puolustamiseen omilla voimaeläimillään, ilveksillä, koristelluilla miekoillaan. Siskoaan vanhempi Linne on ollut aina jollain lailla katkera Mai-siskolleen, joka aiheuttaa jatkuvasti pahennusta kylässä toimimalla omin päin, eikä isä Mattekaan sano tyttärelleen mitään, sillä hän on menettänyt otettaan vaimonsa kuoltua. Todennäköisesti komea miekka Tom kosii pian Maita, sekin vielä. Linne joutuu olemaan koko ajan siskostaan huolissaan ja samalla huolehtimaan kodista ja isästä, kun veli ja sisko huitelevat ties missä.
Ruoste oli tiukassa kahvan kuviossa. Sormet sivelivät ilveksen uurteita. Linnen ja Main miekat olivat täsmälleen samanlaiset, Main miekka vain oli vääräkätinen. Niin olivat miekat kuin siskokset, samaa sukua, mutta eri mallia. (s. 35-36)
Pihlajan oppiäiti ja laakson johtaja, Akka, on julkea suustaan, mutta välittää omalla tavallaan Pihlajasta. Hän antaa tytölle tarvikkeet lemmentaikaa varten, jotta hän pääsisi Pajun vaimoksi ja hänestä tulisi uusi Maamo, toinen johtaja Akan rinnalle. Pihlaja antaakin Pajulle kalmina tuohisormuksensa, mutta jää ilman liiton sinetöimää suudelmaa. Vaikka Pihlaja on kylän kaunein tyttö, Pajun sydän kuuluu toiselle. Hänen rakkautensa ei vain koskaan pääse puhkeamaan kukkaansa, sillä Joki on samaa sukupuolta, eikä Laaksossa sellaisia liittoja solmita. Paju pääsee onneksi nauttimaan Joen läheisyydestä, sillä laaksossa pojat asuvat poikien, ikäveljien, tuvassa ja tytöt tyttöjen, ikäsiskojen, tuvassa. Paju ikäväkseen sotkeutuu kuitenkin vuolemaan erään hyvin pelätyn henkieläimen muotoisen esineen taskuunsa, joka alkaa ottaa valtaa nuorukaisesta.
- Kenet sinä haluaisit? Joki kuiskasi Pajulle.
Paju katsoi Jokea, näki risteävät polut, kannoilla kulkevat varjot. Pajun teki mieli vastata, mutta hänen sanansa olivat mykkiä. Jotkut sanat olivat sellaisia, niistä puuttui voima. (s. 18)
Lemekin saapuminen laaksoon sekoittaa kyläläisten pasmat ja saa Pihlajankin suunniltaan. Miksi hän välittää tuosta muukalaisesta? Miksi akka pitää kiinni kynsin hampain sammosta, joka voisi pelastaa aavalaiset nälkäkuolemalta? Pihlaja joutuu juonimaan akan ja kyläläisten selän takana, jotta Lemek suostuu lähtemään kylästä tällä kertaa ilman sampoa. Hän tietää, etteivät aavalaiset tule olemaan mielissään. Kaiken huipuksi luvatta hänen peräänsä lähtenyt Mai-sisko tupsahtaa laaksoon ennen hänen lähtöään.
Kuten jo alussa sanoin, upposin ihan täysillä kirjan tarinaan ja nautin joka sanasta ja lauseesta. Näin muinaiset metsät silmieni edessä ja kuulin lintujen laulun. Ihana yksityiskohta on aavalaisten voimaeläimet, jotka kulkevat heidän mukanaan aina: on ilvestä ja kärppää. Pidän myös siitä, miten molemmissa kylissä laulut kulkevat arjessa ja juhlassa mukana. Ne kertovat tarinaa, antavat voimaa ja suuntaa, ohjaavat ja opastavat, jopa parantavat. Aavalla laulut ovat kuluneet loppuun ja ne ovat erilaisia kuin laaksossa, jossa laulut virtaavat elinvoimaisina. Ja sitten kaikki ne laaksolaisten nimet, jotka ammentavat Suomen luonnosta: Puolukka, Kanerva, Pihlaja, Joki, Paju, Petäjä, Sammal, Kallio jne.
Laaksossa oli laulu jokaiselle, ja jokaisen laulu oli Laakson. Kaikille oma laulu ei ollut se mieluisin, mutta kun kaikki lauloivat yhteistä säveltä, Laakso piti harmoniansa. (s. 176)
Kirjan juoni etenee tasaiseen tahtiin kohti lopun käännettä, joka onkin sitten melkoisen vauhdikas ja rytisevä. Koetaan pettymyksiä, menetyksiä, mutta myös rakkautta. Täytyy myöntää, että ihan kaikki ei tarinasta avautunut minulle ja lopussa jäin miettimään sammon arvoitusta. Olisipa mukava saada tähän jatkoa ja päästä takaisin sukeltamaan tähän hämmästyttävään maailmaan!
Arvosanani 4,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Muissa blogeissa:
Laulunpunojat: Katri Kauppinen. Otava 2025 (Laakso ja Aava #2)
Kansi:
Emmi Kyytsönen, iStock ja Unsplash
"Kumpi valita: vapaus vai rakkaus? Kaunis, tunteita kuohuva romaani kaipuusta ja juurista.
Aavan kylä on valmistautumassa uusiin valloitusretkiin sammon tuhouduttua. Entisen päällikön tytär Mai päättää jättää paikkansa miekkojen riveissä ja lähtee etsimään uusia lauluja, tapoja tuoda rauhaa vallanhimon tilalle. Mai löytää tien tuntemattomille seuduille ja kohtaa merentakaiseen viholliskansaan kuuluvan Mietin.
Vedessä viihtyvä Mietti kiehtoo Maita, ja muiden varoituksista huolimatta heidän tarinansa alkavat punoutua yhteen. Aaltojen noustessa kenenkään salaisuudet eivät enää pysy piilossa." (
Otava)
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Pidin aivan valtavasti kolmisen vuotta sitten julkaistusta Katri Kauppisen Laakson linnut, aavan laulut -kirjasta, enkä oikeastaan osannut odottaa sille jatkoa. Siispä tämä Laulunpunojat oli oikein iloinen yllätys. Oli mukava päästä lukemaan Kauppisen kaunista kirjoitustyyliä.
Sinä olet minun lauluni. Sinä soit samalla sävelellä, tunnistat minun rytmini. (s. 179)
Kun ensimmäisessä osassa oleskeltiin enimmäkseen Laakson kylässä, nyt aloitetaan Lemekin kotikylästä, Aavasta. Päähenkilö vain on vaihtunut, sillä nyt ääneen pääsee Lemekin urhea sisar Mai, jonka voimaeläin on ilves. Mai suree menehtynyttä Linne-sisartaan sekä isäänsä, joka oli edellinen kyläpäällikkö. Nyt Main hyvä ystävä Tom on kylän päällikkö. He ovat olleet joskus hieman enemmänkin, mutta Main on täytynyt rikkoa Tomin sydän, sillä hän ei voi asettua aloilleen, ennen kuin on saanut haalittua kasaan Sampon rikkoutumisen myötä karanneet laulut.
Mai on saanut lähteä aina kevään tullen vaeltamaan omin päin, mutta epäonnisen sattumuksen kautta vaihtunut uusi päällikkö Pettir vaatii Maita osallistumaan muiden Miekkojen, kylää puolustavien soturien, kanssa kylän puolustamiseen. Hänen on siis lähdettävä salaa.
Välietappi rakkaan ystävän Anilin luona on tarpeen ennen kuin Mai ylittää maailmanrajan. Matka ei kuitenkaan vie Laaksoon saakka, vaan pysähtyy Lintukoto-nimiseen paikkaan. Mai nimittäin pelastaa punatukkaisen pojan hiidenkirnusta ja saa näin nauttia kylän vieraanvaraisuudesta. Kun päällikkö kuulee, että Mai osaa käyttää miekkaa, tämä pyytää Maita opettamaan kylän puolustamista pojalleen Toivetulle. Taka-ajatuksena hän toivoisi miehelleen vaimoa Maista, ja Mai aistii tämän kyllä. Jotenkin Mai ei voi kuitenkaan olla erossa pelastamastaan Mietistä, joka on otettu kylän suojiin pahamaineisten Kuolojen riveistä. Mietti on merentuoma, joten hän osaa Main hämmästykseksi uida, ja opettaa taitoa pian myös Maillekin.
- Viimeksi tarina tarinasta, nyt laulu laulusta, Mietti sanoi lopulta. - Opeta minulle sinun laulusi, niin minä laulan sinulle omani. (s. 132)
Kun kylää meinaa uhata jostain saapuva pahuus, Mai miettii omaa rooliaan kylän väen joukossa. Hänen ja Mietin lähentymistä ei katsota hyvällä, sillä Tietäjä toivoo Mietistä seuraajaansa. Toisaalta taas Toivettuun ihastunut Mielitty on hyvin närkästynyt Main ja Toivetun ystävyydestä. Mailla alkaa olla ikävä oman kylän ihmisiään, mutta pitäisikö hänen jäädä osaksi Lintukodon yhteisöllistä kylää ja lähelle Miettiä?
- Sillä on todellakin väliä, mitä me teemme. Toisten lauluja ei ole pakko toistaa, samoja säveliä ei tarvitse seurata. Oman laulun voi yrittää punoa sellaiseksi kuin tahtoo. (s. 156)
Laulunpunojat on herkän runollisesti kirjoitettu romaani, jota on hyvin nautinnollista lukea. Kirja toimii loistavasti myös itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen lukemaan Laakson linnut, Aavan laulut toki ensin, jotta saa tarinasta kaiken irti. Kuten nimikin vihjaa, laulut ovat hyvin keskeisessä roolissa. Mai punoo lauluja yhdessä Anilin, Mietin ja lintukotolaisten kanssa. Laulujen avulla kerrotaan tarinoita. Mai yllättyy, miten samantyyppisiä lauluja maailmanrajan tuolla puolenkin lauletaan, tosin joillakin voi olla eri merkitys kuin Aavan lauluissa.
Hän ei voinut piiloutua. Niin ei voinut laulaa. Oli astuttava varjoista, näytettävä valolle arpensa ja haavansa. Laulujen ei ollut tarkoitus peittää vaan paljastaa. (s. 134)
Vaikki viihdyinkin ihan mukavasti kirjan parissa, tämä ei ollut minulle niin huikea kokemus kuin sarjan ensimmäinen osa. Ehkä hetki ei ollut oikea tällaiselle viipyilevästi etenevälle tarinalle.
Annan arvosanaksi 4
Kiitos arvostelukappaleesta.
Muualla:
Samantyylistä luettavaa:
