Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta

 Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta. WSOY 2026

Kansi: Riikka Turkulainen & Rawpixel

"Voiko rakkaus kasvaa jaettaessa?

Nuoret rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan kauhean taian seurauksena. Siiri Enorannan kahdestoista romaani vie seikkailuun, lämmittää ja hykerryttää, ja pohtii, mitä tarkoittaa rakastaa rajattomasti.

Maagiset koruleeliat kukkivat Viisjoessa. Xaskia opiskelee kukkia hoitavaksi leelittareksi ja hänen heilansa Naum ylistää niitä tempuillaan. Kylään vasta muuttanut Sona ei ymmärrä leelioiden ihmeellisyyttä tai sitä, miksi hänen elämänsä pitää kietoutua kipakan Xaskian asioihin. Ja onko Naumin pakko olla niin hurmaava!

Xaskia joutuu satimeen loitsutodellisuuteen, jossa hänellä on seuranaan vain pörröiset, puhuvat sorkkaeläimet. Xaskian on tehtävä kaikkensa päästäkseen takaisin rakkaidensa luo, mutta voiko hän onnistua ennen kuin on liian myöhäistä?" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen joka kerta huikaistuneempi Siiri Enorannan kyvystä kirjoittaa. Hänen kirjojensa huikeisiin maailmoihin on jotenkin niin vaivatonta sukeltaa. Edelliseen, pari vuotta sitten ilmestyneeseen, aikuisille suunnattuun Keuhkopuiden uni -kirjaan suorastaan hullaannuin. Enorannan edellinen nuortenkirja Maailmantyttäret taas ei ollut minun makuuni ihan niin vaikuttava, mutta hienosti kirjoitettu utopistinen teos sekin. Aavistelin, että Keskusteluja kukkasten kanssa olisi hyvin paljon luontoyhteyttä korostava kuin Keuhkopuiden unikin, jossa ihmiset kytkeytyvät puihin.

Oikeassa olin. Kirjan keskeisessä roolissa ovat pinkkinä kukkivat koruleeliat, Viisjoen pyhät kasvit, joita varten hoitamaan koulutetaan nuorista tytöistä leelittaria. Nuori Xaskia on juuri tällainen, ja hoivaa mielellään omaa syrjässä kasvavaa koruleeliaansa, jotta se jaksaa kukkia aina kerran vuodessa. Leelittaret osaavat myös taikoa, johon he saavat voimansa näiltä ihmeellisiltä kasveilta. Jonkinlainen yhteys siis kasvien ja ihmisten välillä on tässäkin kirjassa.

Xaskia lähetti koruleelioille kiitoksensa. Niiden ja kaikkien niiden kasvi- ja sienisisarusten ansiosta maailma oli olemassa: lukemattomat eläimet, rakkaus, tanssi - oli olemassa ilma, suojeleva kerros elämää maan ympärillä. Ilman niitä ei olisi ollut mitään eikä ketään. (s. 8-9)

Kirjassa on koruleelioiden ohella hyvin isossa roolissa ihmissuhteet, joka kulminoituu Xaskian ja korukarjuihin kuuluvan Naumin väliseen syvään yhteyteen ja rakkauteen. Heidän suhteensa on luottavainen ja avoin, ja niinpä molempien sydämessä riittää tilaa ja uteliaisuutta olla myös muiden kanssa. Xaskia on viime aikoina tapaillut muun muassa Bon-nimistä nuorukaista, joka seurustelee Lianin kanssa. Kuten aavistella saattaa, Viisjoella tällainen polyamoria on tuiki tavallista. Sukupuolia on myös kolme, joista soljuiksi kutsutut ovat ehkäpä meidän maailmassa muunsukupuolisia. Naumin ja Xaskian päät pyörälle saakin muualta muuttanut solju Sona, jolla tulee olemaan hyvin vahva rooli näiden kahden välillä jatkossa.

Xaskia tunsi sen. Hän kuuli, kuinka häntä kaivattiin, mutta ei pystynyt löytämään niitä, jotka kaipasivat. Hän itki pudujen vaaleanpunaiseen turkkiin, kun ei ollut muitakaan keitä vasten itkeä. (s. 79)

Xaskian kimppuun nimittäin hyökkää muukalainen, pelättyyn kaktuskansaan kuuluva nuori tyttö, joka tulee loitsineeksi yhdessä Xaskian kanssa hänet toiseen todellisuuteen. Xaskia jää jumiin hyvin eriskummalliseen, oman mielikuvituksensa muokkaamaan loitsumaailmaan, jossa hänen seuranaan on pinkkejä sorkkaeläimiä puduja. Koska hän hiukan ennen loitsimista tuli ajatelleeksi Sonaa, hän pystyykin saamaan yhteyden tähän kiehtovaan soljuun. Niinpä Sona joutuu viestikapulaksi Naumin ja Xaskian, sekä myöhemmin myös muun Viisjoen yhteisön kanssa, jotka yrittävät saada Xaskian takaisin hinnalla millä hyvänsä. Esteenä toimii tosin kipakka leelittarien johtaja Mehina, joka aluksi luulee tytön menneen tahallaan Eritoteen, koruleelioiden tarjoamaan rinnakkaismaailmaan, jossa oleskelusta voi olla kohtalokkaita seurauksia. Esimerkkinä tästä on Kilvain, joka ei enää osaa toimia ihmisten maailmassa, vaan on yhteydessä enemmän kasvikunnan kanssa ja vaatii jatkuvaa holhousta.

Kaksi nuorta piti toisistaan kiinni ja yritti tarttua kolmanteen, joka lipsui heidän otteestaan. Taivas vuosi vettä ja kaikki kastui. (s. 273)

Sonan ja Naumin tunteet syvenevät, mutta niin myös erikoisessa yhteydessä olevien Sonan ja Xaskian. Vaikka Naumin ja Xaskian suhde on avoin, he haluavat kuitenkin keskustella aina toistensa kanssa, ennen kuin aloittavat jotakin uutta. Kontrastia tällaiseen vapaaseen suhdemuotoon tuo kaktuskansan nuori Ylanin, juuri tuo Xaskian kimppuun hyökännyt tyttö, jonka kotikonnuilla ei moista vapautta suhteissa ole. Hän on varastanut oman rakkaansa Jakimin Zaara-nimiseltä tytöltä, joka nyt on hyvin katkerana Ylaninille. Ylanin ei ole muutenkaan kovin pidetty kyseisessä kylässä, eikä hänen kitkerä luonteensa yhtään helpota asiaa. Kaiken huipuksi Xaskia ilmestyy hänellekin vaatimaan tätä palaamaan Jokimaahan vaarallisen suon yli, jotta loitsu voitaisiin purkaa. Suo on täynnä pelottavia sahaliskoja, joiden hampaista harva selviää hengissä. Leelittaret ja koko Jokimaan porukka on kuitenkin luvannut tukea Ylaninin suon ylitystä, jotta Xaskia saadaan takaisin.

"Haluan nähdä sinun naamasi ensimmäisenä kun herään, mutta nyt joudun vain joka aamu muistamaan, että et olekaan täällä! Se sattuu joka päivä uudestaan ihan perseen paljon!" (s. 156)

Naumin, Sonan ja Xaskian rakkaus ei ole täysin mutkatonta, vaan erilaisia epävarmuuksia ja mustasukkaisia ajatuksen riekaleita heilläkin välillä ilmenee. Kaiken perustana on kuitenkin syvä luottamus Naumin ja Xaskian välillä sekä rehellisyys ja avoimuus tunteista. Sonalle tällainen on vielä ihan uutta, mutta askel kerrallaan.

Viisjoen väki on utopistinen yhteisö. Ihmiset nukkuvat yhdessä teltoissa ja puissa, pojat ovat keskenään veljiä eli Korukarjuja, kaikki tehdään yhdessä, ruokavalio koostuu vain kasviksista eikä mitään elävää vahingoiteta, rakkaus ja sukupuolisuus on vapaata ja ainut vaara tuntuu olevan tuo pelottava suo, jossa hirmuiset sahaliskot vaanivat sekä sen takana asuva kansa. Jotakin hämärää paljastuu Viisjokilaiskansan ja kaktuskansan väliltä, eikä se välttämättä ole viisjokisten eduksi. Asia jää kuitenkin avoimeksi. 

Kirjassa on aika paljon hahmoja, mutta keskiössä ovat tietysti tämä meidän kolmikko, heidän perheensä , Ylanin ja Jakim, ja Naumin veljet eli muut hurjapäiset Korukarjut. Jälkimmäiset jäivät minulle hiukan etäisiksi, niin  kuin muutkin yhteisön jäsenet, koska heitä tosiaan oli nimettynä aika paljon. Naum on hahmoista sympaattisin,  yltiöpäisen komea, mutta myös luonteeltaan täydellinen: hän ottaa aina kaikki muut huomioon, on huolehtivainen ja avoin. Xaskia on taas hiukan tuittupäinen, mutta Sona tasoittavan rauhallinen ja tyyni. Sitten mukaan sekoitetaan vielä räväkkä Ylanin.

Kirjan maailmaan ei ole välttämättä helppo solahtaa sellaisen nuoren lukijan, joka ei ole paljon lukenut ensinkään. Kirjassa on paljon erikoisesti nimettyjä hahmoja ja kirjoitustyyli on kaunista, mutta joillekin se voi olla vieraannuttavaa. Huvituin jonkun kommentista Goodreadsissa, jossa hän julisti, ettei halua olla mukana samassa tripissä näiden kirjan hahmojen kanssa. Kieltämättä kirjaa lukiessa tuntui välillä, että on itsekin jossakin sekavassa tilassa, niin erikoista kaikki on. Joskus tällainen todellisuuspako on kuitenkin ihan paikallaan, ja nautin kirjan erikoisesta maailmasta kovinkin paljon. Vinkkaisin tätä paljon lukevalle 15+ nuorelle, jota avoimesti kiinnostaa sateenkaarevat teemat.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Siniset Helmet

Kaleva (maksullinen)

Kulttuuritoimitus

Samantyylistä:

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta

Loitsumestari-trilogia: Mia Myllymäki

Kutsumustaiat: Mia Myllymäki. Osuuskumma 2026 (Loitsumestari #1)

Kansi: Anu Korpinen

"Danica Durple astuu luottavaisin mielin viimeiseen opistovuoteen, jonka tarkoitus on valmentaa hänet pääsykokeisiin ja kohti unelma-ammattia. Hän haluaa loitsumestariksi – muuta vaihtoehtoa hän ei osaa edes ajatella.

Edessä on haastava lukuvuosi ja paljon opeteltavaa, mutta Danica on tottunut pärjäämään. Hänellä on myös tukenaan samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, ihana poikaystävä ja mielialoja peilaava lemmikki, joten hän luottaa selviytyvänsä kuten aina ennenkin.

Odottamatta eteen tuleva kilpailutilanne vaatii Danicalta lisää päättäväisyyttä ja ponnistelua loitsujen parissa, ja kun vaatimustaso kasvaa, paineet lisääntyvät. Opintojen ja vapaa-ajan välillä tasapainottelu vaikeutuu, ja unelman tavoittelu tuntuu vaativan isoja uhrauksia. Danica on silti valmis laittamaan kaiken peliin.

Kutsumustaiat on vakavan ja kunnianhimoisen opiskelu-uupumusta käsittelevän Loitsumestari-trilogian avausosa." (Osuuskumma)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ihastuin heti ensinäkemältä tämän kirjan kannen alanurkassa piileskelevään otukseen. Muutenkin ajatus lukioikäisten taikaopistosta vaikutti kiehtovalta, etenkin kun sain vihiä, ettei tämän kirjan maailmassa opiskelu ole yhtään sen helpompaa kuin oikeassa maailmassakaan. Miten luonnistuu reaalimaailman ongelmien tuominen fantasiamaailmaan? Tartuin mielenkiinnolla ja uteliaisuudella tähän Loitsumestari-trilogian avausosaan.

18-vuotias Danica on aloittamassa viimeistä vuottaan Mielenvirran taikaopistossa yhtä aikaa innokkaana ja hiven huolestuneena. Viimeisenä vuonna pitäisi tehdä päätöksiä jatko-opinnoista, ja Danicalla on hyvin kunnianhimoinen suunnitelma, jota hän ujostelee vielä kertomasta kämppäkavereilleen Aniquelle, Ivylle ja Raynalle sekä tuoreelle poikaystävälle Shawnalle. Danica nimittäin haluaisi lähteä opiskelemaan loitsumestariksi, mikä vaatisi häneltä todella tiukkaa puristusta viimeisenä opistovuotenaan, sillä paikkoja on jaossa hyvin rajatusti. Mitä muut sanoisivat, nauraisivatko, että Danica on nyt haukkaamassa liian suurta palaa?

Danican ystävien reaktiot hänen tunnustukseensa vaihtelevat huvittuneesta jopa hiven huolestuneeseen, mutta pian hän saa mukavasti tukea ja kannustusta suunnitelmiinsa, ja niinpä hän aloittaa ylimääräiset sparrausopinnot loitsumestari Acen opissa. Danican on kilpailtava ainoasta opiskelupaikasta Jedderin kanssa, mikä tekee kaikesta hyvin kiusallista. Jedder kun on hyvä tyyppi, mutta Danica haluaa palavasti saada opiskelupaikan itselleen. Niinpä hänen on luovuttava monesta huvituksesta ja jopa yöunistaan opiskelunsa takia, eivätkä he voi opiskella yhdessä Jedderin kanssa alkuperäisen suunnitelman mukaan. Pikku hiljaa hänen ystävänsä alkavat vihjailla Danican ottavan opiskelut liian vakavasti terveytensä uhalla, ja myös hänen ja Shawnen suhde alkaa kärsiä. Shawne pelaa liitokiekkoa opiston joukkueessa, joten hänelläkin on omat menonsa. 

Tänään hän sallisi itsensä surra, mutta huomisesta lähtien hänellä olisi yksi ainoa päämäärä. (s. 102)

Danica opiskelee ahkerasti Acen opastuksella erilaisia loitsuja ja niiden purkamista osiin ja niiden yhdistelyyn. Turhautumiselta ei voi välttyä, kun väsynyt ja lopulta nuutunut Danica ei aina pysty tavoitteisiinsa. Ace on kärsivällinen ja kannustava mentori, ja lähipiiri yrittää tukea Danicaa alkuun sen minkä osaavat, mutta tilanne alkaa pahentua eikä Danica enää osaa ottaa apua vastaan.

"Eli silloin kun joku eniten kaipaa toisten tukea ja ystävyyttä, hänet kannattaa jättää oman onnensa nojaan?" (s. 282)

Mikä on sitten tuo kannen otus, josta mainitsin alussa? Se on Funwa, alkujaan Raynan lemmikiksi hankkima, väriä vaihtava zarmuvabi, joka kuitenkin leimautuu heti Danicaan ja on siitä lähtien tämän lemmikki, tai itse asiassa mentaalieläin. Danicalla on jatkuvasti huono omatunto siitä, ettei hän ehdi perehtyä eläimen ominaisuuksiin kunnolla, vaan saa aina tiedonjyväsen sieltä sun täältä muiden suusta, miten Funwaa pitäisi hoitaa. Sen hän kuitenkin saa tietää, että zarmuvabit heijastavat ihmisensä tunteita. 

Danica saattoi kuvitella äitinsä kärkevän äänen tivaavan häneltä perusteluita. Mikä luulet olevasi? Miksi sinun muka pitäisi päästä KLT:aan? Olet heikko, heikko, heikkoheikkoheikko (s. 232)

Danican menneisyydestä kumpuaa jotakin ikävää, sillä hän ei hirveänä haikaile lomilla kotiinsa Hirveenperälle. Pikku hiljaa paljastuu hänen kotioloistaan traumaattisia tapahtumia, jotka voivat myös olla juurisyinä hänen ongelmiinsa opinnoissa. 

Kutsumustaiat kuvaa hyvin realistisen oloisesti opiskelupaineita ja siitä seuraavaa uupumusta. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen fantasiamaiseen opistoon ja kirjan nuoret loitsivat arjesssaan tuon tuosta esimerkiksi ruokaa laittaessaan tai itseä ehostaessaan, on kirja muuten hyvin verrattavissa nykymaailman menoon. Opiskelijat käyvät opon juttusilla suunnittelemassa jatko-opiskelujaan, istuvat oppitunneilla, tuskastelevat tehtäviensä kanssa ja odottavat loppukokeita ja valmistumista - ja surevat sitä, kun porukka hajaantuu. Normaalia opiskelijan elämää siis taikatwistillä. Lukija kulkee Danican mukana alkuvuoden innostuksesta pikku hiljaa hiipuvaan harmauteen. Onneksi kaikesta surkeudesta huolimatta lopussa nähdään valon pilkahdus, kiitos siitä. Kirjan viesti on se, että vaikka hetken voisi tuntua siltä, että kaikki toivo on menetetty, asiat tuppaavat järjestymään kuitenkin. Ei epäonnistuminen ole maailmanloppu.

Vaikka koenkin tämän uupumusta käsittelevän aiheen tärkeäksi, minun oli kuitenkin hiukkasen hankala suhtautua tähän fantasiamaailman ja reaalimaailmasta tutun ongelman komboon. Loitsimista käsittelevät luvut olivat minusta kiehtovimpia tässä kirjassa, sekä olisin halunnut saada ehkä vielä enemmän tietoa Funwasta, joka alkoi harmaantua Danican uupumuksen myötä. Ehkäpä seuraavissa osissa Danica itse perehtyy lemmikkinsä ominaisuuksiin paremmin? Danican ja Shawnen suhde jäi minulle hyvin etäiseksi. Aavistelen, että seuraavassa osassa voisi olla jotakin uusia ihastumiskuvioita tiedossa? 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan Kansa

Kainuun Sanomat (maksullinen)

Hopeasiipi-kirjapari: Anniina Mikama

 Häkkilintu: Anniina Mikama. WSOY 2025 (Hopeasiipi #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Tänä iltana saat katsoa ja oppia, miten todellista taikuutta esitetään!'

Maagisilla seikkailuromaaneilla lukijoita ihastuttaneen Mikaman uutuus vie viktoriaaniseen Irlantiin ja myyttiseen haltiamaahan sirkuspoika Emilin matkassa. Häkkilintu on tarina salaisuuksista ja petoksesta, taikuudesta ja kaiken voittavasta ystävyydestä.

Sirkus on Emilin koti ja taikuri Nick hänen oppi-isänsä. Nickillä on häkissä lumottu lintu, joka laulaa vain hänelle. Eräänä iltana lintu karkaa. Sitä seuratessaan Emil ja Nick päätyvät haltioiden valtakuntaan, joka on ihmisiltä salattu, ja siellä lintu muuttuu tytön hahmoon. Auttaessaan tyttöä palaamaan kotiinsa haltioiden luokse Emil ja Nick tempautuvat seikkailuun, josta selviytyäkseen heidän on kaivettava kaikki taikatemput hihastaan. Ennen kuin matka on lopussa, Emil joutuu kohtaamaan omaa menneisyyttään varjostavan salaisuuden.

Häkkilintu aloittaa seikkailullisen fantasiaduologian, jonka jälkimmäinen osa Hopeasiipi ilmestyy syksyllä 2026." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämä Anniina Mikaman uutukainen vaikutti kiinnostavalta sirkusteemansa vuoksi. Täytyypä myös heti alkuun myös kehua lempikuvittajani Kaisu Sandbergin taiteilemaa upeaa kantta. Wau!

Emil on sirkuksessa kasvanut poika, joka on menettänyt pienempänä vanhempansa tuhoisassa tulipalossa ja on nyt vanhan eläintenhoitajan Sharifin ja tämän vaimonsa Waldan hoivissa, yhä sirkuksen mukana kiertäen. Nyt sirkusta johtaa maagikko Nick, joka aikoinaan pelasti pienen Emilin liekkimerestä, ja kaavailee Emilistäkin taikuria. Emiliä toki kiehtoo Nickin taikatemput, mutta hän haluaisi taitoratsastajaksi, kuten hänen isänsä oli. Nick vastustaa kuitenkin kovasti pojan haaveita.

- Emil, on olemassa kokonainen toinen maailma, joka on meiltä ihmisiltä salattu. Taikuuden maailma. Viisaat ovat kautta aikojen saaneet sieltä neuvoja, mutta sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et ole varuillasi, se voi viedä sinut mukanaan. (s. 37)

Nickin huoneessa on rautaisessa häkissä mitä kauneimmin laulava lintu, jota Emil tykkää aina välillä käydä ihailemassa salaa. Hän ei ole ajatellut linnussa olevan mitään erikoista, kunnes erikoinen Tibert-niminen mies saapuu sirkukseen vaatimaan lintua itselleen. Emil tulee päästäneeksi linnun karkuun ja lähtee seuraamaan tätä metsään. Siellä hänelle selviää, että lintu olikin nuori haltiatyttö Jinny, jonka Nick oli vanginnut rautaiseen häkkiin. Myös Tibertin todellinen olemus paljastuu Emilille ja mukaan lyöttäytyneelle Nickille. Kovan taistelun jälkeen he lupaavat saattaa Jinnyn takaisin haltiamaahan, jonne he löytävätkin reitin. 

Ja miten hän olikaan ihaillut Nickiä ja tämän taikuutta! Sisimmässään hän oli aina halunnut uskoa, että taikuus oli todellista. Se oli salaisuus, joka oli yksinomaan Nickin hallussa. (s. 246)

Emil on aina ihaillut ja kunnioittanut Nickiä, vaikka muut ovat varoitelleet hänestä. Selviääkin, ettei Nick todellakaan ole haltiamaassa ensimmäistä kertaa, eikä hän ehkä ollutkaan niin tietämätön häkkilintunsa todellisesta olemuksesta. Kolmikon matka tyssää siihen, kun häijyt vuoren peikot kaappaavat Nickin ja Jinnyn leiriinsä, ja Emilin on lähdettävä pelastamaan heitä. Peikkovuorella Nickistä alkaa selvitä yhä huolestuttavampia piirteitä. Saako Emil pelastettua Jinnyn, voiko hän enää luottaa Nickiin ja ovatko peikot ja haltiat pian sodassa keskenään? Emil löytää myös uuden kyvyn itsestään ja hänelle selviää, mikä hän oikeasti on, ja miten sirkuksen tulipalo sai aikoinaan alkunsa.

"Emil! Muista kuka olet! Kutsu lintuja ja metsän eläimiä, ja ne vastaavat sinulle. Kutsu tuulta, ja se kantaa sinua! Tule siksi, joksi sinua kerran kutsuttiin. (s. 252)

Häkkilintu alkaa sirkushuumalla ja magialla, mutta muuttuu aika pian seikkailuvoittoiseksi tarinaksi, jossa juonittelulta ja paljastuvilta salaisuuksilta ei voi välttyä. Kirjasta huokuu vahva luontoyhteys, ihan kuten Mikaman aiemmasta teoksesta Myrrys. Nyt ollaan vain Irlannin metsissä, vaikka minun oli jotenkin hankala sijoittaa tarinaa sinne. Aina välillä piti muistutella itseäni, että nyt ei olla Suomessa vaan Irlannissa. 

Haltiamaahan eli Viheriään laaksoonkin päästään ihan lopussa, jossa Emilin on tehtävä vaikea valinta: jäädäkö sinne vai palatako ihmisten maailmaan. Hänen olisi hyvästeltävä iäksi tärkeäksi tullut Jinny. Varsinaisia romanttisia juonenkäänteitä tässä kirjassa ei ole, eikä se minusta sellaista kaipaakaan. Pientä ihailua toki Emilillä on kaunista Jinnyä kohtaan, ja mistäpä sitä tietää, mitä kirjaparin seuraavassa osassa tapahtuu.

Olin odottanut enemmän sirkustelua, magiikkaa ja vähemmän seikkailujuonista kirjaa, joten en ollut ihan niin innoissani tämän kirjan luettuani. Peikkovuorille sijoittuvat jaksot koin hiukkasen tylsiksi/epäkiinnostaviksi ja lukeminen niiltä osintakkusi, mutta pidin kovasti alun sirkusosuuksista ja lopun haltiamaasta. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä seuraava osa tuo tullessaan.

Aion vinkata tätä 5.-luokkalaisille paljon lukeneille, sillä tämä on oikein sopiva varhaisnuorten fantasia olematta liian jännä. Kaseillekin tämä voisi ehkä mennä.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Faebound-trilogia: Saara El-Arifi

Faebound - Veren erottamat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2024 ( Faebound #1)

Englanninkielinen alkuteos: Faebound. Kansi: Ellie Game © Harpercollinspublishers ltd 2024 (suunnittelu), Joe Wilson/ Début Art Type Design and Leaves by Dan Jones (kuvat)

"Yeeran on haltioiden armeijan sotapäällikkö, jonka elämä on täynnä taisteluita ja väkivaltaa. Hänen pikkusiskonsa Lettle yrittää ansaita elantonsa etsien enteitä paremmasta tulevaisuudesta. Kun Yeeran ja Lettle tempaistaan Haltiamaasta keijujen lumovoimaiseen valtakuntaan, sisarten välinen uskollisuus rakoilee ja intohimoinen rakkaus repii heidän kummankin sydäntään... "(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale *** Juonipaljastuksia!

Ensireaktioni oli saatuani tämän kirjan käsiini, että voi jestas miten kaunis kansi voi ollakaan kirjassa! Fyysisessä kirjassa näkyy vielä lehtien, tähtien ja tekstien kultaukset niin ihanasti. Olin juuri tätä ennen lukenut Armentroutin Verestä ja tuhkasta, jonka sijoitin vuoden -24 parhaaksi aikuisten romantasiaksi, mutta nyt täältä tulikin kova haastaja. Arvion lopussa lukee, kuinka kävi. 

Tämä mies on vienyt sydämeni.

---

Ja jonain päivänä tapan sinut. (s. 357)

Eletään maailmassa, jota hallitsee kolme jumalaa: maan jumala Asase, joka loi ihmiset, auringon jumala Ewia, joka loi keijut ja kuun jumala Bosome, joka loi haltiat. Erinäisten sotaisten eripurien myötä ihmiset on pyyhkäisty maan pinnalta ja haltiat vallitsevat maailmaa. Myös keijujen uskotaan olevan olemassa enää vain tarinoissa. 

Yeeran on reilu kolmekymppinen haltianainen, joka johtaa Alakuun armeijaa. Hän on sisukas, itsenäinen ja aika kovapäinen nainen, jonka sisaruutta muutaman vuoden nuorempi sisar Lettle kaipaisi kovasti enemmän. Yeeran on kuitenkin hyvin omistautunut omalle sotilasuralleen, vaikka hänen isänsä tätä vielä eläessään kovasti vastusti. Yeeranilla on kiihkeä suhde Alakuun heimopäällikkö Salawan kanssa.

Eräänä päivänä Yeeranin johtama hyökkäys menee kuitenkin todella pahasti pieleen, koska hän itsepäisesti kieltäytyy noudattamasta ylempien käskyjä ja johdattaa näin joukkojansa surman suuhun. Salawan on karkotettava rakkaansa haltiamaasta ja niinpä musertunut mutta tuomionsa ymmärtävä Yeeran lähtee vaeltamaan Salawan lahjoittama uudenkarhea taistelurumpu kainalossaan. Taistelurummut tehdään obeah-eläinten nahasta, josta rumpuun saadaan taikavoimia. Harvinainen, mustanahkainen obeah ei ole helpoin metsästettävä, joten nahka on arvossaan. 

Yeeran ei vielä tiedä, että sisukas, joskin sairasteluistaan heikko sisar Lettle on lähtenyt siskonsa perään. Kuten myös yksi hänen armeijan kapteeneistaan, Rayan, joka on pahoillaan siitä, että osin hänen syystään Yeeran sai rangaistuksena karkotuksen. Lettle ei haluaisi Rayania matkaseurakseen, mutta tajuaa pian hyötyvänsä kokkaustaitoisesta soturista. Jotain kiinnostavaa tuossa raamikkaassa miehessä myös on.

Yeeranin kohtaloksi koituu obeah, jonka hän bongaa matkallaan. Hän huomaa tilaisuutensa tulleen: jos hän saisi osuman rumputulituksellaan, hän voisi viedä arvokkaan nahan Salawalle ja hänen rangaistuksensa ehkä kumottaisiin. Hän onnistuukin kaatamaan eläimen, mutta joutuu saman tien tyyppien piirittämäksi, jotka väittävät hänen juuri tappaneen keijujen prinssin. Selviää, että keijuja on yhä olemassa, pakotettuna asumaan maansisäisessä luolassa, Mosimassa.  Ja sinne nyt raahataan pahan rikoksen tehnyt Yeeran mukanaan myös Lettle ja Rayan. 

Kuinka monta obeahia on vuosien saatossa murhattu? Kuinka monta keijua on kuollut samalla? (s. 124)

Obeahit eivät olekaan ihan mitä tahansa elukoita, vaan ne voivat tehdä taiallaan sidoksen keijuihin. Silloin obeahin nahka muuttuu mustaksi ja sidoksessa oleva keiju saa taikavoimia obeahiltaan. Koska Yeeran tappoi Mosiman prinssin kanssa sidoksissa olleen obeahin, myös prinssi menehtyi. Todennäköisesti tämä tulisi koitumaan Yeeranin kohtaloksi eli johtaisi kuolemantuomioon, ihan kuten Lettle hänelle aiemmin ennusti. Lettle on  näet liittynyt kohtalonkatsojien klaaniin ja ennusti siskolleen obeahin sisälmyksistä juuri ennen tämän tuhoon tuomittua sotaretkeään.

Olenko minä kuollut?

Et. Minun nimeni on Pila. Me olemme sidottuja, sinä ja minä. (s. 156)

Keijujen suljetussa maassa on paljon ihmeteltävää haltioille. He saavat heti oman stylistin, Golanin, josta tuleekin heidän ystävänsä. Keijumaassa ollaan tarkkoja, miten pukeudutaan erilaisiin tilanteisiin. He suosivat läpikuultavia, paljastavia asuja. Yeeranin pahimmaksi vihaajaksi osoittautuu uskomattoman upea Furi, kuolleen prinssin sisar,  joka saa Yeeranin kiemurtelemaan olemuksellaan niin hyvässä kuin pahassa. Furi määrätään antamaan Yeeranille taisteluopetusta tulevaa koettelemusta varten, jolla he pääsevät kiertämään tiettyjä sääntöjä. Yeeranin kuolemaantuomion täytäntöpäivänä nimittäin Pila-niminen obeah tekee yllättäin taikasidoksen hänen kanssaan eikä näin ollen keijut voikaan enää surmata häntä. Nyt Yeeran ymmärtää, miten tärkeitä olentoja obeahit ovat. Hän saa itsekin sidoksen myötä taikavoimia ja alkaa ymmärtää keijujen kieltä. Lisäksi hän saa oppia keijujen tavoista Furin veljeltä Neradilta, joka on siskoaan huomattavasti ystävällisempi tapaus. 

Jos hän nyt pyytäisi minua rakastamaan häntä, en ole varma, riittäisikö tahdonvoimani kieltäytymiseen. (s. 286)

Samaan aikaan Lettlen ja Rayanin välillä tunteet kuohuu, mutta Lettle luottaa saamaansa ennustukseen, jonka mukaan hän ei voi antautua tunteilleen Rayania kohtaan. Hän törmää keijuhovin entiseen näkijään, Sahariin, ja saa tältä oppia ennustamisesta keijumaassa. Obeahin sisälmyksien käyttäminen ei tule enää ikinä kuuloonkaan, sen Lettle tietää. Myös Yeeran tajuaa, miten kamalaa heidän obeahinmetsästyksensä on ollut. Hänen olisi päästävä takaisin Alakuuhun kertomaan asiasta muille haltioille. 

Alku lähti minulla nahkeasti käyntiin (joka voi johtua myös siitä, että toisesta fantasiamaailmasta toiseen siirtyminen on usein hankalaa), mutta sitten kirja imaisi minut totaalisesti maailmaansa. Viihdyin ja nautin! Kirjassa on aivan upeasti rakennettu maailma, joka ei ole kuitenkaan liian monimutkainen eikä kirja sisällä pitkiä infodumppauksia. Erityisen kiehtovaa oli tietysti keijumaailma ja sen henkilöt ja eläimet taianomaisia obeaheja unohtamatta. Sukupuolten moninaisuus näkyy kirjassa hyvin luontevasti, etenkin kun keijujen seksuaalisuus on hyvin vapaata ja luokittelematonta. Loppua kohti myös mukaan tulee juonittelukuvioita, jotka kuuluvat tietysti asiaan, kun on kuninkaallisista kyse.

Pidän siitä, miten tässä kirjassa henkilöhahmojen ennakkoluulot rikkoutuvat tiedon lisääntyessä. Yeeran kumppaneineen tajuaa, miten he ovat käyttäneet hyväkseen obeaheja ja miten väärät luulot heillä ylipäänsä on keijuista. Keijut taas ajattelevat myös haltioista pääsääntöisesti  pahaa, koska ovathan nämä tietämättään surmanneet heitä. Haltioilla on vaarallista kulkea keijujen keskellä ilman vartijaa, sillä monet haluavat heidät hengiltä. Keijut pitävät arkisena asiana niin taikavoimaisia obeaheja kuin pimeässä luolassa ainoana valonlähteenä käyttämäänsä Fraedia-kristallia, jotka taas ovat haltioille arvokkaita ja vaikeasti saatavia rikkauksia. Yeeran ajattelee alussa vievänsä mahdollisimman paljon Fraediaa haltiamaahan, kunhan pääsee Mosimasta pakoon.

Romanttisista kuvioista vielä sen verran, että tässä kirjassa ei ole menty lähellekään niin överille  tasolle seksikuvauksissa kuin viime aikoina lukemissani. Lajityypilleen uskollisena romanssit ovat aika insta-rakkauksia, heti ensi silmäyksellä ulkoiseen olemukseen perustuvia, jotka siitä lähtevät kehittämään kuumottavammiksi. Siitä pieni miinus, mutta muuta moitteen sanaa minulla ei ole antaa.

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras lukemani romantasia!

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

POC-lukupiiri

Cursebound - Kohtalon vangitsemat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2025 (Faebound #2)

Englanninkielinen alkuteos: Cursebound. Kansi: Ellie Game @HarperCollinsPublishers Ltd (suunnittelu), Joe Wilson/Début Art (kuvat)

"Afroromantasiassa haltiasiskoksia sitovat sydänten kahleet

Soturiksi syntyneelle Yeeranille rakkaus on toissijaista. Niinpä hän on jättänyt keijukuningattarensa palatakseen kotimaahansa. Siellä häntä odottavat synkät uutiset: heimopäällikkö Salawa, Yeeranin entinen rakastettu, uhkaa keijuja verisellä sodalla.​

Keijujen valtakuntaan jäänyt pikkusisko Lettle on päättänyt murtaa keijujen kirouksen. Mutta kohtalottaret, jotka kerran puhuivat hänelle, ovat nyt vaienneet.​

Kykenevätkö Lettle ja Yeeran yhdistämään keijut ja haltiat ennen kuin pelätyt taistelut syttyvät?" (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olin aivan iki-ihastunut viime vuonna ilmestyneeseen Faebound-trilogian avausosaan, joka poikkesi nykyisistä romantasiakirjoista todella edukseen. Olipas ihanaa saada tänä syksynä käsiini tämä trilogian kakkososa, jonka kansikin on niin kaunis, että ihan hykerryttää.

Ensin hän oli ollut tässä unohdetussa maassa vankina. Sitten vieraana. Ja nyt hän oli kuninkaan puoliso: haltia, joka kuului keijujen kuninkaalliseen hoviin. (s. 35)

Viime osassa koettiin dramaattisia hetkiä, kun  entinen Alakuun armeijan eversti Yeeran päätti lähteä Mosimasta varoittamaan entista rakastajatartaan, Alakuun heimopäällikkö Salawaa muiden haltiakansojen ja keijujen liittoumasta. Tuore kuningatar Furi jää suremaan rakkaansa lähtöä ja Yeeranin näkijä-sisar Lettle puremaan hammastaan närkästyksestä, kun sisko taas lähti omille teilleen. Lettlellä on sentään rakas Rayan tukenaan, joka on nykyisin keijuvaltakunnan kuningas. 

Mosimassa ei todellakaan ole kaikki kunnossa, sillä Lettle joutuu salamurhauksen uhriksi ja on menettää Rayanin samassa hötäkässä. Kuka yritti myrkyttää Lettlen? Lettleä turhauttaa myös se, ettei hän näe taika-amuleteillaan yhtään mitään tulevaisuudesta. Lettle ja stylistinä toimiva Golan lähtevät vaaralliselle matkalle Mosiman ulkopuolelle etsimään Rayanin isän piilottamaa Afan loitsukirjaa, jossa voisi olla toivottuja vastauksia keijujen kirouksen purkamiseen, jonka ihmiset ovat aikoinaan langettaneet. 

Onko kaikki hyvin? Pila kysyi.

On.

Ei.

Kaikki ei ikimaailmassa olisi hyvin. Furi oli sytyttänyt Yeeranissa jotakin, minkä hän ei halunnut koskaan sammuvan. (s. 66)

Yeeranin matka kohti Alakuuta sujuu sutjakkaasti hänen obeahinsa Pilan turvaamana. Toki Yeeranilla on jatkuva huoli, etteivät salametsästäjät saa hänen kallisarvoista sidoseläintään kiinni - se tietäisi myös Yeeranin hengenmenoa. Hän tulee pohtineeksi ja hävenneeksi omaa aiempaa elämäänsä, johon kuului juuri obeahien metsästys. Silloin hän ei tiennyt niiden sidoksista keijuihin. Yeeran tulee myös tutustuneeksi taivaltajien porukkaan, jotka ovat aiemman Kuunsirpin armeijasta eronneita haltioita, joiden elämäntyyliin kuuluu paikasta toiseen vaeltelu. Darel on yksi heistä, joka tarjoaa ystävällisesti Yeeranille ruokaa ja yönsijan heidän puuhun viritetyssä asumuksessaan. Väärinkäsityksen vuoksi Yeeranille tulee nopea lähtö leiristä keskellä yötä. Tämä liittyy Darelin hyvin kiusalliseen vaivaan, unissakävelyyn.

"Hirsipuuta odottavaksi naiseksi sinulla on melko paljon vaatimuksia." (s. 86)

Ottaako Salawa karkottamansa entisen rakastettunsa vastaan suopeasti, varsinkin kun hänellä on hyvin epäuskottavia uutisia mukanaan? Pystyykö Lettle elämään ikinä enää turvassa Mosimassa, jossa häntä nykyään ympäröi henkivartijoiden kaarti ja kaikki hänen ruokansa maistellaan etukäteen? 

Mosimassa valottomat eli ne keijut, jotka eivät ole saaneet luotua sidosta omaan obeahiin, ovat pitkään kokeneet asemansa eriarvoiseksi. Siksipä kapinaliikettä on ilmassa, etenkin, kun heitä kismittää muualta tulleet haltiat Lettle ja Yeeran, jotka ovat heti päässeet parempiin olosuhteisiin Keijuhovin ylellisyyksiin. Sattuneista syistä Mosimaan joutunut Darelkin pääsee selville levottomuuksista ja tyytymättömyydestä Mosiman epätasa-arvoiseen järjestykseen Golanin kautta, joka aiheuttaa lisäksi Darelissa hyvin voimakkaita tuntemuksia. Myöhemmin Darel joutuukin hyvin hankalan valinnan eteen: jatkaako takaisin oman rakkaan taivaltaja-perheensä luo vai jääkö hän sadunomaiseen Mosimaan Golanin luo.

Wau, miten kirjan lopussa alkoi paljastua herkullisia vihjeitä tulevista juonenkäänteistä. Pikkuisen saattaa jo aavistaa, mutta siltikään mikään ei ole vielä täysin selvää. Tämä toinen osa lähti minulla hiukan hitaasti käyntiin eikä alku napannut mukaansa minua, mutta loppua kohti imeydyin jo ihan täysin kirjan maailmaan. Varsinkin, kun uusia asioita alkoi paljastua.

Vielä sananen kirjan kuumista kohtauksista. Tässä kirjassa on juuri oivallettu se, miten voidaan kirjoittaa kuumat kohtaukset tyylillä. Ei ole siis luvassa monen sivun mittaisia, yksityiskohtaisia ja karkeasanaisia rakastelukohtauksia, vaan sopivanmittaisia, tyylillä ja taidolla tehtyjä kohtauksia, jotka eivät vie liikaa tilaa juonelta ja muuten kiehtovilta tapahtumilta. 

Parasta kirjan maailmassa ovat kuitenkin obeahit, nuo täydellä sydämellä isäntiinsä tai emäntiinsä sitoutuneet eläimet, jotka ovat yhtä aikaa lapsekkaan eläimellisiä ja viisauden ruumiillistumia.

Jään odottelemaan kirjan päätösosaa, joka tulee varmasti räjäyttämään tajuntani.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Empyrean-trilogia: Rebecca Yarros

Grishaversumin sota -sarja: Leigh Bardugo

Kuninkaan arvet: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 ( Grishaversumin sota #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2019): The King of Scars. Kansi: Laura Noponen

"Huippusuosittu Grishaversumi-sarja jatkuu uudella teosparilla, johon kuuluvat nyt ilmestyvä Kuninkaan arvet ja 2025 ilmestyvä Susien laki

Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Hämärän valtakunta päättyy. Ravkan kuningas Nikolai Lantsov huomaa, että hänen pelaamansa pelin panoksena on niin Ravkan kuningaskunnan kuin hänen omakin kohtalonsa. Yhdessä nuoren munkin ja maineikkaan grishan kanssa hän matkustaa valtakuntansa pimeimpiin kolkkiin löytääkseen vastauksen sisällään kasvavaan pimeyteen. Kirjan on suomentanut Meri Kapari. " (Aula & Co)

Oma arvio:

Minun Grishaversumi-kokemukseni perustuu lähinnä yhteen, Grishaversumi-trilogian aloittavaan Varjo ja riipus -osaan sekä netflix-sarjaan, joka perustuu viiteen Bardugon kirjaan. En innostunut Varjo ja riipus -kirjasta, joten trilogia jäi silloin minulta siihen. Tykästyin kuitenkin valtavasti kirjailijan aikuisille suunnattuun Alex Stern -trilogian kahteen ensimmäiseen osaan, jotka eivät ole siis millään lailla kytköksissä Grishaversum-maailmaan. Päätin nyt kuitenkin uhkarohkeasti antaa mahdollisuuden tälle uuden duologian aloittavalle kirjalle.

Koska Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Paluu Grishaversumiin -duologia päättyi, minulla oli hiukan käynnistymisvaikeuksia, kun henkilöt olivat minulle osin vieraita. Onneksi olen katsonut kuitenkin Netflix-sarjan pohjalle, koska muuten paljon olisi mennyt yli hilseen. Kirjassa ei enää selitetä tarkemmin, mikä oli Varjo, kuka Alina Starkov tarkalleen oli ja mitä hän teki, mitä grishat ovat ja millainen oli pelottavia volkria kuhiseva Sysikuilu. Asiayhteydestä asiat jollain tapaa tulevat selkeämmiksi, mutta epäilen, että jos Grishaversumi ei olisi minulle mitään kautta eikä millään lailla tuttu, paljon olisi mennyt ohi.

Alkuun seurataan kolmen näkökulmahenkilön polkuja Varjon tuhoutumisen jälkeisessä maailmassa. Kaksi niistä ovat Ravkan nuori kuningas Nikolai ja hänen urhoollinen sotilaansa, tuulenkutsuja-grisha Zoja, joiden välillä vallitsee jonkinlainen flirtin, huolenpidon, ystävyyden ja ärsyttävyyden tasapaino. Zojan on nimittäin pidettävä Nikolaissa kytevä hirviö, joka on siis jäänne Varjosta, aisoissa apunaan tämän henkilökohtaiset vartijansa, sydänmenpysäyttäjä-grishat Tolja ja Tamar sekä moni muu. Se käy vain hetki hetkeltä vaikeammaksi, sillä hirviö on hyvin voimakas. Samassa heidän on pidettävä salassa Nikolain tila. Huikentelevainen Nikolai haluaisi lähteä etsimään parannuskeinoa, mutta sitä varten olisi mentävä rotkon yli, siis entisen Sysikuilun. Alue on yhä arvaamaton. Hänellä on kuitenkin jo kovat paineet avioitua, sillä naapurivaltakunnista tarjotaan hänelle sopivia prinsessaehdokkaita. 

"Nikolai", Zoja sanoi taas. "Olen raivoissani, jos yrität syödä minut. Ja sinä tiedät, millainen minä olen vihaisena." (s. 160)

Nina Zenik, salanimellään Mila Jandersdat, suree kuollutta miestään Matthiasta. Hän on kuningas Nikolain käskystä yhdessä Adrikin ja Leonin kanssa salakuljettamassa grishapakolaisia  pelottavan Jarl Brumin vainolta turvaan Ellingistä Ravkaan. Tämän jälkeen heidän tiensä käy kohti Gärvallen kaupunkia, jonka vanhassa tehtaassa puuhataan jotain hämärää, niin että alueen vedenkin huhutaan menneen myrkylliseksi. Asiaa tutkiakseen seurue majoittuu nunnaluostariin, jossa Nina tutustuu Hanneen. Selviää, että isänsä luostariin lähettämä Hanne salaa omia sydämenpysäyttäjä-grishan voimiaan ja haluaisi olla soturi. Oman henkilöllisyytensä salaava Nina haluaa auttaa Hannea ahdingossa.

Hän oli edelleen tyttö, joka kaipasi vohveleita ja itki itsensä uneen, kun tavoitteli Matthiasta muttei löytänyt ketään. (s. 56)

Toisessa osassa mukaan tulee vielä neljäs näkökulmahenkilö, kuningas Nikolain vartijana toimiva Isaak, josta tehdään kuninkaan sijaishenkilö tämän kadotessa Zojan ja muun seurueen kanssa mystisesti matkallaan Epämeren yli. Hyvin samankaltainen asetelma siis kuin vasta lukemassani Cassandra Claren Miekkasiepparissa, jossa myös prinssillä on tällainen kopio. Isaak tutustuu kuninkaan roolin omaksuessaan hyvinkin läheisesti erään prinsessan kanssa, josta toivotaan oikealle kuninkaalle tulevaa puolisoa. Tämä ei välttämättä ole kovin viisasta.

"Kun me jätämme Kuilun rajoitukset, meistä tulee taas kuolevaisia." (s. 343)

Mutta mihin kummaan katoavat Zoja, Nikolai ja kumppanit? Seuraa hyvin unenomainen ajanjakso hiekasta koostuvassa maailmassa, jossa ovat jumissa kolme pyhimystä: Sankt Juris, joka tarujen mukaan löi kuoliaaksi lohikäärmeen ja omaksui tämän jälkeen tämän hahmon itselleen, Sankt Grigori, jonka karhut olivat raadelleen kappaleiksi sekä marttyyrikuolemansa ruusupelloilla kärsinyt Sankt Lizabeta, tuttavallisemmin Elizaveta, joka on jatkuvasti mehiläisten ympäröimänä. Nämä pyhimykset lupaavat Nikolaille vapautuksen hirviöstä okapuun oksan avulla. Toimenpide on hyvin vaarallinen, sillä Nikolain on uskallettava iskeä okapuun oksa omaan sydämeensä. Onko näillä pyhimyksillä puhtaat jauhot pussissaan?

Kirjan tapahtumat alkoivat kiinnostaa minua tosissaan vasta puolenvälin jälkeen, kun alkoi oikeasti tapahtua jotakin. Siihen asti lukeminen oli aika tahmeaa. En ollut tosin kovin riemuissani Zojan ja Nikolain hiekkajaksosta, joka oli jotenkin hyvin sekava. Seurasin ehkä mieluummin Ninan polkua luostarissa, hänen ja Hannen orastavaa välien lämpenemistä, joka ei jostain syystä päässyt kuitenkaan kunnolla kukkaansa. Muutenkin romantiikkaa tässä on turhan kitsaasti, lähinnä ajatuksen tasolla, joka olisi kuitenkin piristänyt kovastikin tarinaa. En ole siis näköjään vieläkään kovin innoissani Grishaversum-maailmasta. Minusta tuntuu, että kirjaan oli tupattu ihan liikaa henkilöitä, ja vielä kun nimet ovat niin kauhean hankalia muistaa, minulla kesti aikaa hahmottaa, kuka mitä ja missä. Nina ja Zoja olivat jotenkin hyvin paljon samanlaisia, joten sekoitin heidätkin jatkuvasti keskenään. Ehkä tarina avautuu paremmin koko sarjan lukeneille ja omaksuneille.

Kuninkaan arvet sopii sellaiselle, joka on lukenut aiemmat osat ja on perillä kirjan maailmasta etukäteen. Romanttisen fantasian ystäville tämä ei tarjoa oikein mitään, mutta romantiikkaa karttaville, taikavoimia ja kuninkaallisia juonitteluja suosiville lukijoille tämä voisi iskeä. Kyllä minä siis loppujen lopuksi viihdyinkin kirjan parissa, vaikka en ihan täysillä hehkutakaan.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Varjo ja riipus: Leigh Bardugo

Miekkasieppari: Cassandra Clare

Savuvarkaat: Sally Green

Miekkasieppari-trilogia: Cassandra Clare

Miekkasieppari: Cassandra Clare. Suomentanut Johanna Vainikainen. Otava 2024 (Miekkasieppari #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Sword Catcher. Kansi: Susan Turner

"Bestseller-kirjailijan odotettu, eeppinen fantasiasarja salaliitoista ja valtapeleistä alkaa.

Kel on määrätty oppimaan miekkasiepparin, kruununprinssin kaksoisolennon ammatti. Hän ja prinssi ovat kuin veljet, mutta Kel tietää, että hänen kohtalonaan on kuolla prinssin puolesta. Lin taas on yksi harvoista, joilla on vielä maagisia kykyjä, ja hänen on käskystä hoidettava sairaita voimillaan.

Salamurhayritys johtaa Kelin ja Linin Castellanen kaupungin alamaailman vaaralliseen verkkoon. Ylimystöllä ja rikollisilla on samat päämäärät: vauraus, valta ja hedonistiset ilot. Kel ja Lin pääsevät salatun tiedon jäljille – mutta onko tiedonjano riittävä syy suistaa koko valtakunta kaaokseen?" (Otava)

Oma arvio:

Viime kesän tuskailin Sarah J. Maasin tuhatsivuisen fantasian parissa ja vannotin, etten ota enää koskaan kesälukemistooni yli 400-sivuisia teoksia. Noh, kun kuulin, että suosikkiromantasiakirjailijaltani Cassandra Clarelta ilmestyy kesällä aikuisempaan makuun suunnattu Miekkasieppari, oli minun se kuitenkin otettava kirjapinooni. Eihän siinä sitäpaitsi ole kuin reilut 600 sivua, eli ei paljon mitään. Melko kauan minä tätäkin lueskelin ja ehdin siinä sivussa saada muutaman lyhyemmän kirjan finaaliin, mutta lopulta minun sinnikkyyteni palkittiin. 

(Olen selittänyt tämän ennenkin: kyse lukutahmeudessani ei ole siitä, etteikö kirja olisi hyvä ja mukaansatempaava, vaan siitä, että keski-ikäisen aivotoimintani ei vain kykene niin soljuvasti käsittelemään fantasiaa hienoine maailmoineen, jotta lukaisin sellaisen teoksen yhtä nopeaa kuin jonkin kevyemmän esim viihderomaanin. Minä tarvin näille enemmän aikaa ja vähemmän arjen kaaosta.)

Kel on pieni poika orpokodissa, kun eräänä päivänä kuninkaan legaatti Jolivet tulee noutamaan poikaa tapaamaan kuninkaallisia. Miksi ihmeessä kuninkaalliset olisivat kiinnostuneita tavallisesta orpopojasta? Heillä onkin Kelille tarjolla hyvin erityinen tehtävä: koska Kel muistuttaa ulkonäöltään hyvin paljon nuorta prinssi Conoria, hänestä tehdään tämän miekkasieppari. Se tarkoittaa sitä, että Kel voi tarvittaessa esiintyä prinssinä tilaisuuksissa, jotka ovat kuninkaalliselle liian vaarallisia. Hänen tulee opetella puhumaan kuin prinssi, pukeutua kuin prinssi, liikkua kuin prinssi, jotta hän menee täydestä. Kuninkaallisen ashkarineuvonantajan tuoma amuletti kaulassaan hän muuntautuu taikuuden avulla prinssin kanssa täysin samannäköisesti myös kasvonpiirteiltään. Muille uskotellaan hänen olevan Conorin serkku. Tarjous on houkutteleva: siitä, että Kel antaa koko elämänsä Conorille, hän pääsee pois orpokodista ja saa elää koko elämänsä yltäkylläisyydessä kuninkaanlinnassa.

Hänet oli opetettu pysymään hievahtamatta Conorin ja nuolen, Conorin ja miekan, Conorin ja tikarinterän välissä. Hän oli oppinut olemaan kavahtamatta terävän metallin kosketusta silloinkaan, kun se leikkasi hänen ihoaan. (s. 111)

Lin Caster on nuori tyttö, joka harjoittelee ashkarilääkäriksi Castellanen kylässä. Sitä ei katsota lainkaan hyvällä, sillä ei ole tavallista, että nainen toimii moisessa tehtävässä. Linin isoisä on aina onneksi tukenut Linin valitsemaa polkua, mutta ei kuninkaallisten neuvonantajana ehdi olemaan mukana hänen elämässään niin paljon, kuin tämä kaipaisi. Linin lääkärintyötä haittaa myös se, ettei häntä naisena päästetä käsiksi lääketieteellisiin kirjoihin. Hän on kuitenkin vakaasti päättänyt pelastaa rakkaan ystävänsä Mariamin, joka kärsii mystisestä sairaudesta. Hän on valmis vaikka käyttämään taikuutta. Ashkarit ovat kylässä vieroksuttuja, mutta heidän lääkärinpalveluksiaan kyllä arvostetaan. Siksipä jopa kuninkaallisilla on luotettu ashkari hovissaan. 

Nuoriksi miehiksi vartuttuaan Kel ja Conor asuvat yhä samassa huoneessa ja ovat erottamattomat kuin veljekset. He viettävät melko railakasta elämää, johon kuuluu päihteitä ja ostettua naisseuraa. Conoria painostetaan jo kovasti avioitumaan, mutta häntä ei sitoutuminen ja tarjotut ehdokkaat juuri kiinnosta. Nuorukaisten lapsuudenystävä Antonetta on suunnitellut, äitinsä avustuksella, avioituvansa Conorin kanssa lähinnä käytännön syistä, mutta Conor ei näe Antonettaa tulevana kumppaninaan. Kel muistelee aikoja, jolloin hän antoi leikkikaverilleen Antonetalle ihastuksissaan heinäsormuksen, mutta nyt nuoreksi naiseksi varttunut Antonetta tuntuu olevan hänen ulottumattomissaan. Niinpä hän aina vain palaa Sillan syliin, joka työskentelee heidän suosikkihuvittelupaikassaan Caravelissa. Rakkautta se ei ole, kiintymystä ehkä, mutta enimmäkseen huvittelua ja nautintoa.

Tämä on se, Kel ajatteli. Salaisuus joka saattaa maksaa minun henkeni. (s. 297)

Kelin, Conorin ja Linin tiet kohtaavat, kun Kel joutuu erehdyksessä pimeällä kujalla pelätyn rikollispomon Prosper Beckin kiipijöiden pahoinpitelemäksi, ja Linin isoisän mukaan hänen tyttärentyttärensä on paras ashkarilääkäri pelastamaan henkitoreissaan olevan Kelin. Conor on vaikuttunut tuon naisen taidoista ja tarjoaa palkkiotaan, jonka tuo ylpeä ja nenäkäs ashkarineito torjuu. Prinssi suivaantuu moisesta käytöksestä ja kieltää Linin koskaan enää astuvan palatsiin. Hänen on kuitenkin pakko pyörtää päätöksensä, kun on myöhemmin itse apua vailla jouduttuaan isänsä, ailahtelevaisen kuningas Marcuksen ruoskimaksi. Linin hoitaessa tuskaista prinssiä he avautuvat  toisilleen ja huomaavat, ettei kumpikaan ole niin paha, miltä näyttää. Ehkä prinssi voisi jotenkin auttaa Liniä?

"Siitä hetkestä, kun tapasin sinut, et ole halunnut minulta yhtään mitään. Sinä olet itse kaikki, mitä tarvitset, sinulla on jo kaikkea." Prinssi kumarsi päätään; hänen hengityksensä liikautti Linin hiuksia. Viinin ja kukkien tuoksu. "Katsot minua kuin minulla ei olisi sinuun minkäänlaista valtaa." (s. 488)

Miekkasieppari on oikein kiehtova fantasiasarjan aloitus. Pidän sen ideasta, kuninkaallisiin juonitteluihin sijoittuvasta maailmasta ja henkilöistä. Olin hiukan hämmästynyt siitä, ettei tämä ollutkaan niin romantiikkapainotteinen kuin Claren aiemmat teokset. Taikuuttakin mukana on vain ripauksen verran, vaikka sitä puolta kirjailija on suosinut tosi paljon fantasioissaan. Jos siis odottaa samanlaista menoa, mitä kirjailijan Varjojen kaupungit - ja Varjometsästäjät -sarjoissa on totuttu lukemaan, tulee yllättymään. Toki tässäkin on tunnistettavissa Claren hyvin yksityiskohtainen tyyli maailmanrakennuksessa ja henkilökuvauksissa sekä luontevasti etenevät dialogit henkilöhahmojen välillä. 

Minä olen prinssin kilpi. Olen hänen särkymätön haarniskansa. Vuodan verta, jottei hän vuotaisi. Kärsin jottei hän koskaan kärsisi. Kuolen jottei hän koskaan kuolisi. (s. 559)

Yllätyin kovasti siitä, ettei minua haitannut ollenkaan romantiikan vähyys kirjassa. Rakastan toki Claren aiempia mahtipontisia romantasioita, mutta Miekkasieppari toimi oikein loistavasti ilmankin jatkuvaa romantiikan räiskettä. Kel, Conor ja Lin ovat mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joiden vaiheista haluan ehdottomasti lukea lisää. Kelin uskollisuus Conorille, mutta toisaalta hänen omat päätöksensä suostua epämääräisten tahojen hommiin tuovat vastapainoa. Linin sinnikkyys pelastaa rakas ystävänsä ja kehittyä lääkärinä ympäristön asenteista huolimatta tuovat raikasta naisenergiaa kirjaan. Ja sitten Conor, hiukan hukassa oleva, rikkinäinen prinssi, joka kohtaa viimein sellaisen tunteen, jota ei pysty hallitsemaan. Upea kolmikko, joiden elämään haluan vielä kuulua seuraavien osien verran.

Olisiko kirja voinut olla kuitenkin hiukan tiiviimpi? Sitä jäin miettimään. Olin kirjaa lukiessani luulossa, että kyseessä olisi yksittäinen teos, mutta loppua kohti aloin tajuta, että tämähän saa jatkoa vielä. Ja totta, The Ragpicker King ilmestyy alkukielellä maaliskuussa 2025, joten ehkäpä saan ensi kesäksi taas luettavaksi lisää paksua, mutta kiehtovaa fantasiaa.

Annan arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Crescent city -sarja: Sarah J. Maas

Varjometsästäjät-trilogia: Cassandra Clare

Kruunun tyttäret -sarja: Catherine Doyle & Katherine Webber

Kruunun tyttäret: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2024 (Kruunun tyttäret #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Twin Crowns. Kansi: Charlie Bowater

"Kaksi syntymässä erotettua siskoa. Kaksi täysin erilaista maailmaa. Yksi kuningatar.

17-vuotias Wren Greenrock on aina tiennyt, että jonakin päivänä hän tulisi viemään identtisen kaksossisarensa paikan kuninkaanlinnassa. Häntä on lapsesta saakka koulutettu kostamaan vanhempiensa murha, ja hän on valmis mihin tahansa noustakseen valtaan ja suojellakseen noitayhteisöään. Noitia vihaava prinsessa Rose Valhart taas tietää, että vallan mukana tulee suuri vastuu, joka sisältää myös järjestetyn avioliiton vieraan prinssin kanssa. Maailma palatsin ulkopuolella on kuitenkin vaarallinen ja arvaamaton ja paljon villimpi kuin Rose on ikinä voinut kuvitellakaan…

Rosen kruunajaisten lähestyessä Wren ja Rose sotkeutuvat valheiden verkkoon, joka voi tuhota kaiken, mitä he rakastavat. Kummasta heistä tulee kuningatar, jolla on valta muuttaa kuningaskunnan tulevaisuus ikuisiksi ajoiksi?

Kruunun tyttäret on ensimmäinen osa uutta henkeäsalpaavaa sarjaa, joka on täynnä seikkailua, juonittelua ja romantiikkaa. Kirjan käännösoikeudet on myyty tähän mennessä 12:een maahan, eikä sen voittokululle ole näkyvissä loppua!" (Kumma)

Oma arvio:

Olen odottanut tätä kirjaa hyvin kuumeisesti, etenkin kun viime kevääksi 2023 aiottua Kruunun tyttärien julkaisua siirrettiin vuodella. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa! Mikä sitten sai minut näin innostuneeksi kirjasta jo etukäteen? 1. Kuninkaalliset 2. romantiikka 3.Noidat 4. Juonittelu. Siinäpä neljä hyvää syytä 😏

***Postauksessani on aika paljon juonipaljastuksia. Lukeminen omalla vastuulla.***

Rose odottaa kuumeisesti 18-vuotissyntymäpäiväänsä, joilloin hänet viimein kruunataan Eanan kuningattareksi. Sitä ennen on toki myös suuri juhla tulossa, sillä hänet naitetaan naapurivaltion Gevran prinssi Anselin kanssa. Hän odottaa sitä aikaa, kun kukaan ei enää määräile häntä, ei etenkään tiukkapipoinen kuninkaanhenki Willem, joka on toiminut Rosen isähahmona sen jälkeen, kun noidaksi osoittautunut kätilö surmasi hänen äitinsä Lillithin heti Rosen syntymän jälkeen. Hän ei osaa arvata nukkumaan käydessään, että hänen elämästään tulee siitä hetkestä lähtien yhtä seikkailua - ja miten kaikki vaietut salaisuudet tulevat paljastumaan.

Wren on aina tiennyt, että hänellä on kaksoissisko, josta on tuleva Eanan kuningatar. Wren on myös noita, lumouksia hallitseva sellainen. Hänen isoäitinsä Banba, joka siis on myös kaksoissisarestaan tietämättömän Rosen isoäiti, on määrännyt Wrenin kaappaamaan Rosen vuoteestaan. Wrenin parhaan ystävän, soturinoita Shenin on määrä kuljettaa prinsessa läpi vaarallisen aavikon noitien salaiseen asuinpaikkaan, Orthaan. Sillä aikaa Wren tekeytyy Roseksi ja kruunajaisten jälkeen Wren on kuningatar - ja noidat pääsevät taas valtaan. 

Siksi hän ottaisi kruunun, jota oli tullut hakemaan, ja raivaisi tieltään kaikki, jotka yrittäisivät estää häntä. (s. 292)

Wren saa tosin hyvin pian tietää, että Gevran kuningas Alarik ja kuninkaanhenki Willem ovat sopineet sellaisista järjestelyistä, ettei kruunajaisia välttämättä tulekaan. Wrenillä on muutenkin vaikeuksia sopeutua turhamaisen prinsessan rooliin, vaikka hän osaakin lumota itseltään kesakot ja aurinkoraidat pois. Prinsessamaisia tapoja hän ei niinkään luonnostaan osaa. Prinssi Ansel ei ole mikään järjen jättiläinen eikä Wren voi tajuta, miten hänen sisarensa voi olla kihloissa moisen lepertelevän, tylsän hölmöläisen kanssa. Anselin henkivartija Tor taas on syntisen komea ja hänellä on lemmikkinään suloinen valkoinen susi nimeltä Elske. Wren yrittää vältellä Rosen parasta ystävää Celesteä, mutta eihän siinä kauaa onnistu, ja Celeste alkaakin jossain vaiheessa haistaa palaneen käryä.

"Myönnän, että perhoset lepattavat minunkin vatsassani, kun ajattelen pian saavani teidät puolisokseni." (s. 62)

Sillä välin Shen on ratsastanut äkäinen prinsessa Rose hevosensa Viiman kyydissä läpi suuren aavikon, jossa kuumuuden ja kuivuuden lisäksi vaarana ovat hiekassa väijyvät verikuoriaiset. Rosella ei ole aavistustakaan, miksi hänet on siepattu. Eikä hän liioin tiedä Shenin olevan noita, kunnes Rosesta itsestäänkin paljastuu yllättäviä, noitamaisia kykyjä. Rose on kasvatettu lapsesta saakka vihaamaan noitia, joiden takia hänen äitinsäkin kuoli, mutta matkan aikana Roselle alkaa paljastua uusia asioita niin noidista kuin hänen lähimmäisistään. Viimein heidän saavuttua Orthaan, jonne laskeudutaan tosi jyrkkää kalliorinnettä alas, hän saa tietää myös kaksoissiskostaan.  Hän tapaa oman isoäitinsä ja isotätinsä ja joukon noitia, joista osa haluaa hänen kuolevan, osa taas toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin. Rose haluaa kotiin Anselin luo, jota rakastaa - vai rakastaako sittenkään? Vai onko eräs soturinoita ihan liikaa hänen ajatuksissaan?

Koko ikänsä hän oli ollut prinsessa - orpotyttö, josta koulittiin kuningatarta. Hyvää, lempeää ja armollista hallitsijaa, joka menisi naimisiin ja saisi perillisiä vahvistaakseen valtakuntaansa ja sen solmimia liittoja. Hän ei ollut edes kuvitellut, että voisi olla enemmänkin...Että joku vielä jonakin päivänä haluaisi hänen olevan enemmän. (s. 113-114)

Rosen on palattava takaisin omaan linnaansa ja estettävä häät. Hänen on saatava kieroilevat ihmiset vastuuseen ja pelastettava noidat. Haluaa hän myös nähdä oman kaksoissiskonsa, vaikka on yhä tälle vihainen sieppauksesta ja kaikesta. Veri on kuitenkin vettä sakeampaa.

Kirjassa vuorotellaan Wrenin ja Rosen näkökulmia. Molempien tarinat ovat yhtä kiehtovia, mutta toki välillä alkoi ihan ärsyttää, kun aina jäi jokin hyvä kohta joko Rosen tai Wrenin kohdalla kesken luvun vaihtuessa. Romanttiset kuviot ovat hyvin ennalta-arvattavia ja välillä överiyden rajalla olevan siirappisia, mutta oikein ihanan viihdyttäviä sellaisia seikkailullisen ja juonittelupainotteisen juonen ohella. Vaikka välillä saa lukea melko kuumia kohtauksia, on ne silti aika kesyä kamaa. Olisin jopa toivonut hieman rohkeampaa kuvailua. Kustantamon asettama kohderyhmä 13+ pitää siis hyvin kutinsa. 

Prinssi Anselista on tehty suorastaan narrimainen tyyppi, kun taas hänen henkivartijansa Tor on jäyhä, vakaa, uskollinen ja syntisen komea. Helppohan siis Wrenin on häneen rakastua. Pidin ehkä enemmän soturinoita Shenistä, joka on orporaukkana joskus pelastettu Orthan noitayhteisöön, ja jonka ketteryydelle ei kukaan vedä vertaa. Kirjan päähenkilöt Rose ja Wren ovat sopivan erilaisia, ja erot tasoittuvat roolien vaihtumisen jälkeen: Wren oppii olemaan myös hillitymmin ja Rose oppii olemaan rempseämpi ja tarttumaan toimeen. Ja mikä parasta, molempien ennakkoluulot karisevat.

"Tiedän, miltä yksinäinen lapsuus tuntuu." (s. 245)

Jo pelkkä kuninkaallinen juonittelu ja romanttiset kuviot olisivat riittäneet minulle viihdykkeeksi, mutta Wrenin ja myöhemmin Rosen noitakyvyt tuovat kirjaan mielenkiintoista lisää. Niihin ei oikeastaan pureuduta kovinkaan syvällisesti, vaan niitä vain tapahtuu. Wren tarvitsee lumouksien tekemiseen jotain elävää, useimmiten hiekkaa tai multaa, mutta esimerkiksi ruusun terälehdetkin käyvät. Rosen parantajanoidan kyvyt vasta heräilevät tässä ensimmäisessä osassa, mutta toivon mukaan hänen taidoistaan saamme nauttia enemmän seuraavissa osissa. Trilogian kakkososa Kruunun kirous ilmestyykin jo kesäkuun alussa! Jään innolla odottelemaan. 

Kirjan loppu petaa hyvin mielenkiintoisia jatko-osia, joissa Eana joutunee sotaan gevralaisten kanssa ja noitasiskokset pääsevät yhdistämään voimansa.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lue meille äitikulta

Siniset helmet

Kirottu kruunu: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2024 (Kruunun tyttäret #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Cursed Crowns. Kansi: Charlie Bowater

"Kaksi kuningatarta. Yksi valtakunta, joka ei halua heistä kumpaakaan.

Kaksoskuningattaret Wren ja Rose ovat nousseet yhdessä Eanan valtaistuimelle, mutta kaikki eivät ole iloisia noidista vallan kahvassa. Kun Rose suunnittelee matkaa maan halki yhdistääkseen jakautuneen kansan, ei Wren jaksa keskittyä pönöttämiseen — heidän isoäitinsä on edelleen vankina julman kuningas Alarikin käsissä, ja kärsimätön Wren jättää siskonsa lähteäkseen pelastusretkelle. Alarik ei kuitenkaan ole mielissään Wrenin vierailusta, sillä Wren on vastuussa hänen veljensä kuolemasta — eikä hän aio vapauttaa kaksosten isoäitiä ennen kuin Wren on korjannut tekonsa kielletyn ja vaarallisen verimagian avulla.

Samaan aikaan Rosen kiertue Eanan valtakunnan halki keskeytyy, kun salaperäinen muukalainen väittää olevansa kotoisin kauan sitten kadonneesta kuningaskunnasta. Mies paljastuu Rosen rakastetun Shen-Lon sukulaiseksi, joka lupaa auttaa siskoksia pysymään vallassa, kunhan vain he ensin pelastavat menetetyn aavikkovaltakunnan hiekasta.

Rosen ja Wrenin poissa ollessa Eanan pääkaupungissa poreilee kapina, ja joku juonittelee heidän päänsä menoksi. Pohjoisessa piilee kuitenkin suurempi vaara — muinainen kirous, joka voi syöstä kaksoset, noidat ja koko Eanan valtakunnan kaiken nielevään tuhoon…"(Kumma)

Oma arvio:

Minut hurmannut Kruunun tyttäret sai jatkoa mukavan nopeaa eli jo puolen vuoden kuluttua ensimmäisestä osasta. Innolla tartuin Kruunun kirous -jatko-osaan, jolta toivoin samaa sydäntäsykähdyttävää romantiikkaa, vauhdikasta seikkailua ja pikkaisen kieroiluakin.

Wrenin ja Rosen teiden eroaminen - juuri, kun he ovat löytäneet toisensa, on kirjan alun ratkaisevin juonenkäänne. Wren on päättänyt, ettei jää vain odottelemaan, josko Alarik palauttaisi hänen isoäitinsä Banban: tämän hän saa vihiä salassa käymästään kirjeenvaihdosta Alarikin kanssa. Hänen on toimittava. Ja koska Rose ei hyväksyisi siskonsa lähtöä, hänen on lähdettävä vaivihkaa. Valitettavasti Rosen paras ystävä, ja nyt myös Wreninkin sellainen, Celeste lähtee hänen peräänsä. Suhteista on kuitenkin hyötyä, sillä Celesten veljen laivalla he pääsevät kätevästi lumen ja jään valtakuntaan Gevraan.  Wren on myös hykerryksissään, sillä hän ei malta odottaa näkevänsä taas Torin, tuon komean kuninkaallisen vartijan, jonka kanssa heillä jäi viime osassa juttu pahasti kesken.

Wren tekee pienoisen virhearvion yrittäessään sujahtaa sisään Alarikin linnaan huomaamatta ja onkin pian tämän vankina. Alarik on kuitenkin valmis päästämään Banban vapaaksi yhdellä ehdolla, joka saa Wrenin miettimään moraaliaan. Onko hänet tuomittu sittenkin jatkamaan kruunun kirousta ja astumaan taikuuden pimeämmälle puolelle? Torin läsnäolo toki sykähdyttää häntä edelleen, mutta sitten hän löytää häkellyttäviä tuntemuksia itsestään myös erästä toista kohtaan.

Varo Oonagh Tähtirinnan, kadonneen noitakuningattaren, kirousta, tuuli kuiski. Kirous elää uusissa luissa...uudessa veressä. (s. 218)

Toisaalla Rose on täysin loukkaantunut Wrenin äkkilähdöstä, ja kun hän kuulee Celestenkin lähteneen, on hän murtunut. Kuumat tunteet Shen Lota kohtaan hänen on tukahdutettava muiden nähden, sillä hänen on nyt käyttäydyttävä hillitysti kuin kuningattaren kuuluu. Hän alkaa olla vaikeuksissa, sillä Edgar Barronin luotsaamat Nuolet vastustavat noitakuningattaria - taikuus pelottaa ihmisiä. Maakuntakierroksellaan Rose joutuu yllättäin siepatuksi, mutta sieppaajaksi osoittautuukin Shen Lon serkku Kai. Rosea pelastamaan rynnännyt Shen Lo saa tietää, että hänellä onkin elossa Kain lisäksi sukulaisia koko joukko, vaikka hän on aina luullut olevansa ainoa elossa oleva Auringon suuteleman kuningaskunnan asukas. Hiekan alle vajonnut kuningaskunta pitää pelastaa takaisin valoon, ja Shen Lo ja Rose päättävät lähteä Kain mukaan. He voisivat saada noitasotureista apua myös Eanan kuningaskunnan pelastamiseen Nuolten hyökkäyksiltä.

"Ilmassa on niin paljon taikaa, että sen ihan maistaa!" (. 293)

Wren ja Rose ovat omissa seikkailuissaan toisista tietämättä, kunnes Wren saa käsiinsä käsipeilin, joka on kuulunut aikanaan hänen esiäideilleen, aiemmille kaksoskuningattarille. He pääsevät nimittäin vaihtamaan paikkoja muutaman minuutin ajaksi käsipeilin avulla, ja näin Rose saa tietää siskonsa kyseenalaisista aikeista Gevrassa ja Wren taas pääsee tutustumaan häikäisevään Auringon suutelemaan kuningaskuntaan ja saa kuulee hämmästyttäviä uutisia Shen Losta. Kumpikin toimivat omin päin omissa seikkailuissaan, mutta pian Rose joutuu pyytämään Wreniltä apua. Asiat hänen ja Shen Lon välillä ovat menossa väärään suuntaan. Rosella alkaa olla myös hätä valtakuntansa puolesta, sillä viesti kantautuu Eanasta: Nuolet ovat piirittäneet linnan.

"Ollaan ihan keitä haluat", Shen kuiskasi Rosen iholle. "Vain me kaksi. Ei kruunuja. Ei valtakuntia. Vain me." (s. 338)

Valitettavasti tämä toinen osa ei innostanut minua lähellekään niin paljon kuin Kruunun tyttäret. Rosen ja Shen Lon välinen kipinä ei välittynyt nyt ihan niin hyvin ja sama kävi Wrenin ja Torin kanssa. Parasta antia tarjoaa erilaiset, uudet valtakunnat, joissa lukija pääsee vierailemaan molempien kaksosten mukana. Muuten kaksoset jäävät molemmat aika valjuiksi tässä osassa. Fantasiajuonikuviot ja -elementit jää aika epämääräisiksi ja huonosti avatuiksi, mutta sama vika tahtoi olla ensimmäisessäkin osassa. Tuntuu, että kirjailijat ovat halunneet tupata sekaan liikaa kaikkea. Lopun romanttinen juonenkäänne on oikeastaan kirjan paras yllätys: jos tykkää haters-to-lovers-troopista, siitä tässä kakkososassa saa nauttia! Lopussa saa nauttia myös lähes tragikoomisista piirteistä, sillä ensimmäisestä osasta hyvin tuttu henkilö palaa kuvioihin - mutta ei tosiaankaan entistä ehompana, vaan... no, sen saatte lukea itse.

Olin olettanut tämän olevan kirjapari, mutta sarjahan jatkuu vielä ainakin kolmella osalla: englanniksi on julkaistu tänä vuonna Burning Crowns ja sen lisäksi Goodreadsin mukaan jatkoa olisi suunnitteilla vielä ainakin 2 lisää. 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lue meille äitikulta

Kruunujen taistelu: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2025 (Kruunun tyttäret #3)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Burning Crowns. Kansi: Charlie Bowater, HarperCollinsPublishers Ltd

"Kaksoskuningattaret Rose ja Wren hallitsevat nyt Eanaa rinta rinnan. Mutta heidän ilkeä, kuolleista herännyt esiäitinsä Oonagh on päättänyt, että valtakunta on hänen. Niinpä kaksosten on mentävä äärimmäisyyksiin Eanan pelastamiseksi.

Rose saa uhkauksen, jonka mukaan hänen on joko luovuttava kruunustaan tai kohdattava Eanan tuhoava sota. Jotta Rose löytäisi keinon päihittää Oonagh, hän lähtee etsimään vastausta Auringon suutelemasta kuningaskunnasta. Mutta se, mitä hän löytää, saattaa särkeä hänen sydämensä.

Samaan aikaan Wren joutuu kohtaamaan tekemänsä veriloitsun seuraukset. Loitsu loi siteen Wrenin ja Gevran kuninkaan välille — miehen, jonka Wren todellakin haluaisi unohtaa. Yhdessä he kuitenkin lähtevät matkaan tuhotakseen kirouksen, joka sekä yhdistää että heikentää heitä.

Viimeisen taistelun näyttämö on valmis, kun Oonagh haluaa viedä Roselta ja Wreniltä kaiken, mitä he rakastavat. Uhrauksia tehdään, verta vuodatetaan. Kuka selviytyy johtamaan Eanan valtakuntaa?" (Kumma)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Näin on taivallettu nuorten noitakuningattarien, Rosen ja Wrenin matkassa jo niin pitkälle, että on kaiken kokoavan trilogian kolmososan vuoro. Kakkososassa Kruunun kirous oli niin uskomattomia juonenkäänteitä, että mietiskelin, mahtuisiko sellaista enää tähän kolmososaan Kruunujen taistelu. 

Wren on palannut Gevrasta kaksossisarensa luo Anadawnin palatsiin hallitsemaan valtakuntaansa. Rose tietää, mitä Wren puuhaili Gevrassa ollessaan kuningas Alarikin kanssa, mutta kaikkea Wren ei ole rohjennut kertoa, kuten että kuollut esiäiti on langettanut jonkun yhteisen kirouksen heidän välilleen ja että Oonagh Tähtirinta on vainonnut Wreniä tämän paluun jälkeenkin. Suuressa juhlassa Lemmitynlammen rannalla tapahtuukin jotakin kammottavaa, joka säikäyttää Rosen. Lopulta Wrenin on paljastettava, että hänet on sidottu taikuudella Alarikiin, että heidän voimansa hiipuvat kirouksen myötä ja parannuskeinoa ei tunnu löytyvän.

"Miten rakkaus voisi koskaan olla kidutusta?" (s. 265)

Rose kaipaa Shen Lota, joka joutuu hoitamaan velvollisuuksiaan Auringon suuteleman kuningaskunnan valtiaana. He toki vierailevat puolin ja toisin, mutta tokihan olisi mukavampi olla aina yhdessä. Kun Wren päättää lähteä hakemaan parannuskeinoa Mishnick-vuorilta yhdessä Alarikin ja Torin kanssa, Rose matkaa Rowenan kanssa Auringon suutelemaan kuningaskuntaan vieraisille. He sattuvatkin somaan aikaan, sillä kaupungissa on menossa jokin nuoren kuninkaan kosintameno, jossa kaikkien valtakuntien prinsessat vuoroin esittelevät taitojaan Shen Lolle. Siinä on Shen Lolla tyynnytteleminen, kun Rose heittäytyy mustasukkaiseksi. 

Toisaalla Alarik ja Wren yrittävät päästä eroon kirouksesta, mutta toivotonta tuntuu olevan. Wren on hämmentynyt tunteistaan Alarikia kohtaan, eikä ole varma, onko se kirouksen syytä vai jotain muuta. Toisaalta komea henkivartija Tor saa edelleen Wrenin sydämen läpättämään. Torkin on huomannut toki, että jotain on meneillään hänen kuninkaansa ja Wrenin välillä.

"Kun viime hetkeen rakastaa

kunnes kuolo erottaa

uhraus noidan kukistaa

kirouksen murtaa, teidät pelastaa." (s. 398)

Toisaalla Rose saa myös tuntea kamalan Oonaghin läsnäolon ja lopulta heidän on lähdettävä etsimään tuota hirviömäistä esiäitiä kylmiltä Gevran seuduilta. Kuvioihin astuu myös jälleen Celesten merikapteeniveli Maresi. Celestellä ja Gevran prinsessa Anikolla on myös säpinää kaiken tiimellyksessä.

Kuten arvata saattaa, tässä osassa kuljetaan kohti vääjäämätöntä lopputaistelua, jossa Oonagh, joka on valjastanut kuolleita eläimiä ja ihmisiä armeijakseen, on saatava hengiltä, Wren ja Alarik vapaaksi kirouksesta ja Eanan kansa taas elämään rauhaisaa elämää. Tunteet kuohuvat, menetyksiä tulee väkisinkin ja läheltä piti tilanteita sitäkin enemmän. Lopussa ei ollut oikeastaan mitään yllättävää.

Olin ihan hekumoissani sarjan eka osasta, mutta toinen osa meni ehkä hiukkasen överiksi Wrenin ja Alarikin veritaikoineen kaikkineen. Odotin tältä kolmososalta enemmän, mutta kokemus jäi hiukan valjuksi. Osittain tämä eteni aika valjusti eteenpäin. Romantiikkaa oli ripoteltuna sinne tänne hiukan kuin mausteeksi, mutta ne jäivät minun makuuni aika pinnallisiksi. En päässyt haukkomaan henkeäni. Parasta tässä olikin Wrenin ja Alarikin hämmentävät kielletyt tunteet toisiaan kohtaan, jotka tosin saivat mielestäni tylsän päätöksen. 

Annan tälle arvosanaksi 3

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Coroan kronikat -duologia: Kiera Cass

Savuvarkaat-trilogia: Sally Green

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Valinta-sarja: Kiera Cass