Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste näytelmä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste näytelmä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. syyskuuta 2023

Älä koskaan luota kaksoseen -sarja: Freja Nicole Woolf

Älä koskaan luota kaksoseen: Freja Nicole Woolf. Suomentanut Aila Herranen. WSOY 2023 (Älä koskaan luota kaksoseen #1)

Englanninkielinen alkuteos: Never trust a Gemini. Kansi: Lucia Picerno

"Kautta Afroditen, Cat Phillipsin rakkauselämä kaipaa planetaarista apua!

Vastustamaton nuortenkirja ihastumisesta on sekoitus niin Bridget Jonesia, Sex Educationia kuin Mr. Beaniäkin.

15-vuotias Cat Phillips on hulluna horoskooppeihin, altis onnettomuuksille, ilmaisee itseään mitä kummallisimmin sanankääntein – ja on rakastunut Allisoniin, yhteen parhaista ystävistään. Mutta sopisiko yltiöcool, kapinallinen Morgan hänelle paremmin - vaikka on kaksonen ja Cat tietää, ettei kaksoseen ole luottamista! Catin tarina on nolo ja riemukas kuvaus elämästä brittiläisessä pikkukaupungissa. Ei ole helppo hypätä kaapista ulos, kun on osa suosittujen tyttöjen klikkiä, jota johtaa epäkorrektin puheen kuningatar. (WSOY)"


Oma arvio:

Horoskooppeja, sateenkaarirakkautta, koheltamista, POC-hahmoja - jo tämän kirjan riemunkirjavasta, hupsuhenkisestä kannesta voi päätellä, ettei 24-vuotiaan Freja Nicole Woolfin esikoisteos Älä koskaan luota kaksoseen ole mitään ryppyotsaisen, vakavamielisen ihmisen luettavaa. Chick lit -tyylistä luettavaa nuorille ei ole koskaan liikaa, ja mukavaa, että tässä poiketaan heteronormatiivisuudesta.

"Aito rakkaus ja kiivas kannibalismi eivät yleensä käy käsi kädessä..." (s. 71)

Kymppiluokalla (vastannee meidän ysiä) opiskeleva Cat on suorastaan hauska ja holtiton henkilöhahmo, joka ihailee Taylor Zwiftiä, yrittää sietää ituhippihenkistä pikkusiskoaan Lunaa sekä muka-hauskoja vanhempiaan - ja jonka lempikirosana on voi hanhenmarjat. Hän on haksahtanut horoskooppeihin,  ja onkin ystäväpiirinsä luotettu horoskooppivastaava, joka jakelee kullekin tilanteeseen sopivia horoskooppeja apunaan Tähtien pyhä kirja valistuneille. Cat tykkää tytöistä, muttei ole kertonut tästä kuin parhaalle ystävälleen Zannalle. Hän onkin salaa rakastunut Allisoniin, joka kuitenkin on melko varmasti hetero. Cat kuuluu koulun suosittujen tyttöjen porukkaan, jota johtaa pelottava Siobhan. Välillä Cat haluaisi vastustaa Siobhania, etenkin kun tämä on taipuvainen muiden kiusaamiseen, mutta eihän ystävien tielle voi astua. Vai voiko?


Samalla kun Cat haaveilee Allisonista niin, että jää miltei bussin alle tämän takiaan, hänen elämäänsä tupsahtaa älyttömän siisti Morgan, joka urhoollisesti sukeltaa Catin veden varaan joutuneen piirustusvihon vedestä. Juuri sen vihon, johon Cat on piirtänyt lesbohenkisiä piirustuksiaan Disneyn tyttöhahmoista, kuten Frozenin Elsasta ja Vaianasta. Mutta miten ihmeessä Cat kuitenkin ajautuu seurustelemaan rasittavan perhetuttu Jamien kanssa, jonka omintakeiset biisiviritelmät ovat tehdä Catin hulluksi. Toisaalta, eihän Cat voisi mitenkään kuvitellakaan Morgania, sillä tämä on tähtimerkiltään Kaksonen, joilla on kaksi kokonaista puolta ja ovat siksi hyvin epäluotettavia. Mutta silti... kun Morgan sanoo Catin muistuttavan Madonnaa Missä olet, Susan -elokuvassa, tämän on ostettava samanhenkinen nahkatakki.

Heilautan blondit kutrini taakse. Minä olen vahva. Päätän heti, että tämä takki antaa minulle jumalaista naisenergiaa --- (s. 88)

Älä koskaan luota kaksoseen yllätti minut iloisesti. Odotin toki viihtyväni tämän parissa, mutten olisi uskonut, miten huikean hauska ja mukava kirja tämä olikaan. Kaapistatuloromaanin ei tarvitse todellakaan olla mikään vakavahenkinen, vaan sen voi lyödä läskiksi juuri tällä tavoin. Woolf on sotkenut monikulttuuriset henkilöhahmot ja monet vakavat teemat tähän hilpeähenkiseen pakettiin. Mitä tahansa voi tapahtua tässä kirjassa, mutta asiat esitetään niin kevyellä tavalla, ettei lukija ehdi synkistyä, kun on jo hihittelemässä seuraavalle Catin kohellukselle. Se ei silti tarkoita, etteivätkö henkilöhahmot kehittyisi ja viisastuisi kirjan edetessä kohti loppuaan. Onneksi ei kuitenkaan valuta siirappisuuden puolelle, vaan anteeksipyynnötkin voivat olla suurta hupia.

s. 206

      
Suosittelen hauskojen ja höpsöjen kirjojen ystäville. Itsellä tämä ainakin lähtee vakiovarusteeksi seiskojen vinkkauksiin. Ja muuten, minun horoskooppimerkkini on kaksonen.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Syytä aina neitsyttä: Freja Nicole Woolf. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2024 (Älä koskaan luota kaksoseen #2)

Englanninkielinen alkuteos; Blame my virgo moon. Kansi: Lucia Picerno.

"Sapfo soikoon, Cat Phillips on täällä taas, täynnä energiaa, vitsejä ja sekoilua

Syytä aina neitsyttä on riemukkaan Älä koskaan luota kaksoseen -kirjan itsenäinen jatko-osa.

Cat Phillips seurustelee hyperviileän Morgan Delaneyn kanssa ja elämä hymyilee Guccin-upeasti. Kunnes ihana Morgan päättää haastaa Catin ystävän, ihaillun ja pelätyn Siobhanin, koulun johtajatyttövaaleissa. Catin uskollisuus on koetuksella, kun molemmat vaativat Catin tukea itselleen. Vastapainoksi hän päättää uppoutua sukupuolineutraaliin koulunäytelmäversioon Romeosta ja Juliasta. Päätös, jota hän pian katuu… (WSOY)

Oma arvio:

Tykästyin viime vuonna ilmestyneeseen Älä koskaan luota kaksoseen, jonka hervoton huumori, Freja Nicole Woolfin tekstin lähes överiksi menevät vertaukset ja kivat rakkauskuviot vetosivat minuun. Niinpä oli mukava saada jatkoa horoskooppeihin tosissaan uskovan Cat Phillipsin seikkailuista.

Catilla on kuumimmista kuumin tyttöystävä, Morgan, josta valitettavasti hänen muut ystävänsä eivät niinkään pidä. Koulun kuningataroppilas Siobhan järjestää Catille viisitoistavuotissynttärit teemalla keltainen, mutta lupaavan alun jälkeen kaikki alkaa mennä pieleen: kaikkien inhoama koheltajasäheltäjä Brooke tulee kutsumatta bileisiin pukeutuneena väärään väriin, ja myöhässä saapuva Morgan ryhtyy Catin kauhuksi puolustamaan Siobhanin läksyttämää Brookea. Sillä lailla ei Morgan ainakaan nosta statustaan Catin ystävien silmissä.

Minun ystäväni ja tyttöystäväni himoitsevat nyt avoimesti verta, ja minä olen se lampaanraato, josta he tappelevat. (s. 78)

Tämän jälkeen kaikki lähtee menemään väärään suuntaan: Morgan alkaa kaveerata häilyväisen Brooken kanssa ja asettautuu ehdolle koulun johtajaoppilaaksi Siobhanin vastaehdokkaana. Kumman puolella Catin kuuluisi olla? Cat hankkiutuu vähän niin kuin vahingossa koulun Romeo ja Julia -näytelmäryhmään ja saa hämmästyksekseen Brooken kanssa pääroolit: Cat on Julia ja Brooke Romeo. Tämä suututtaa pääroolia havitelleen, Kultakutri-jengiin kuuluvan öky-Elizabethin.

Ehkä tämän suhteen avain onkin kirjaimellisesti avain. Avain huoneeseen, jonne pääsemme vain me kaksi. (s. 115) 

Välillä Catilla ja Morganilla menee ihanasti ja rakkaus kukoistaa, mutta välillä Catin ystävät laittavat hänet miettimään, käyttäytyykö Morgan aina kivasti Catia kohtaan. Catin paras ystävä Zanna alkaa etääntyä Catista, sillä tämä keskittyy ihan liikaa omiin ongelmiinsa ja sivuuttaa jatkuvasti Zannan huolet, ja tämä aiheuttaa tietysti Catille suurta surua, sillä Cat ei tunne oloaan omakseen enää Siobhanin ja kumppaneiden kanssa heidän morkatessa jatkuvasti hänen tyttöystäväänsä. Sama homma taas on Morganin queer-ystävien kanssa, sillä nämä tuntuvat katsovan aina Catia kieroon, etenkin Maja. Morgan ei tunnu ottavan tätä vakavasti.

Ja niin minä aiheutin tyttöystävälleni mustan silmän. Joutsen on kunnossa, mutta minä en. Kokemus aiheutti melkoisen trauman, ja joudun kaiken huipuksi korvaamaan rikki menneen poluveneen! (s. 95)

Kaikesta tästä kaaoksesta Cat syyttää sitä, että hänen horoskoopissaan kuu on neitsyessä. Tästä tulee kirjan nimikin. Hän uskoo niin sokeasti tähtimerkkeihin, että on sokea monelle konkreettiselle asialle, kuten Siobhanin dominoivalle ja epäsuvaitsevalle käytökselle, oman navan ympärillä pyörimiselle sen sijaan, että kuuntelisi myös ystävänsä Zannan huolia, tai ottaisi huomioon myös Brooken tämän sekoiluista huolimatta. Vaikka Morgan on ihana tyttöystävä, tarvitsee Cat myös Zannaa. Miten hän saisi pyydettyä tältä anteeksi tohelouttaan? Totta kai jo totuttuun tapaan (katso edellisen osan arvio) anteeksipyyntökin on täynnä kohellusta, koska Cat vain on sellainen - hänelle aina sattuu ja tapahtuu.

Syytä aina neitsyttä tarjoaa samaa kohellusta, huumoria ja söpöä rakkautta kuin sarjan avausosakin. Välillä mietin, onko tekstissä liikaa hassunhauskoja vertauksia, omintakeisia huudahduksia ja erikoisia adjektiiveja, kuten tiukka kuin Tittelitom, kaikuu kuin keilahalli, ÜBER-guccimainen, voihan Wuhan! jne. Suomentaja Aila Herrosella on ollut kyllä kovasti tekemistä näiden ilmaisujen kanssa, hatunnosto hänelle tästä. Sitten taas, tämä kirja on vetänyt kaiken niin överiksi, että sama kai se on antaa mennä kunnolla. Kirjan tyylistä joko tykkää tai sitten ei, mutta vakavalla mielellä tähän ei kannata tarttua.

Taustalla kaiken kohelluksen ja hassuttelun takana on kuitenkin syvällisempiä teemoja, kuten oikein kattava POC- ja LHBGT-edustus, kiusaaminen ja syrjiminen, ystävyys jne. Toinen lukunsa on Catin perhe, jossa nolot vanhemmat keskittyvät maanisesti viherhuoneen rakentamiseen ja pikkuvanha hihhulipikkusisko Luna pitää joogasessioitaan huoneessaan.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:


maanantai 16. elokuuta 2021

Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.)

 Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.) Art House 2021

Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Likainen tusina tarjoilee kirjon räyhäköitä novelleja, jotka on suunnattu erityisesti nuorille. Kokoelmassa suomalaiset kirjailijat kirjoittavat kukin omalla tyylillään: mukana on esimerkiksi kuuma satuseikkailu, historiaa, spefiä ja dekkaria, ja seikkaileepa eräässä novellissa myös Seppo Räty.

Kahtatoista novellia kietoo väljästi yhteen likaisuus: se voi tarkoittaa mitä vain likaisesta tunteesta fyysiseen likaan tai rohkeaan aihevalintaan.

Kirja on koostettu toisen asteen opiskelijoita ajatellen, ja novellit sopivatkin erinomaisesti opetukseen. Niiden avulla voi tarkastella kaunokirjallisuuden keinoja ja rakenteita (mukana on muun muassa säenovelli ja fragmentaarinen novelli) sekä esimerkiksi kirjoittamismetodeja. Valikoimassa on huomioitu eritasoiset lukijat; joukossa on esimerkiksi selkokielinen western-novelli.

Likaisessa tusinassa ovat mukana Tapani Bagge, Anu Holopainen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Emmi Itäranta, Siri Kolu, Kirsti Kuronen, Sirpa Kähkönen, Matti Laine, Reidar Palmgren, Jukka-Pekka Palviainen, Terhi Rannela ja Salla Simukka.

Päivi Haanpää on tamperelainen kirjailija ja sanataiteen sekatyöläinen. Marika Riikonen on tamperelainen toimittaja ja kirjailija. Heidän aiemmin toimittamansa novellikokoelma Tusina on Lukuklaani-hankkeen ansiosta laajasti käytössä yläkouluissa. (Art House

Oheismateriaali

Oma arvio:

En ole lukenut vuonna 2019 ilmestynyttä Tusinaa, vaikka se on pyörinyt töissäni kirjastossa käsissäni useaan otteeseen, varsinkin aina kun yläkoululaiset ovat tulleet kyselemään novelleja. Tämä uusi kokoelma, Likainen tusina, näyttää koostuvan nyt eri kirjoittajien novelleista kuin pinkkikantinen edeltäjänsä, ja lisäksi mukaan on liitetty teemaksi "likaisuus." Nuorten novelleille on aina kysyntää, jos minulta kysytään, sillä erilaiset lukemisen vaikeudet nostavat yhä enemmän kynnystä nuorella tarttua kokopitkään romaaniin, kun taas novelli on helpompi lähestymistapa kirjallisuuteen. Hyvin rakennettu novelli toimii mainiosti oppimateriaalina. Molempiin tämän sarjan kokoelmiin, niin Tusinaan kuin Likaiseen tusinaan on saatavilla kustantajan sivuilta valmiit oheismateriaalit yläkoulun ja toisen asteen opettajien käyttöön. Tosin tätä jälkimmäistä painotetaan oheismateriaaleissa olevan suunnattu erityisesti toisen asteen opiskelijoille.

Isä kolisee huoneeseen. Se kompastuu maton reunaan tai kadotettuihin unelmiinsa ja lyö päänsä lattiaan.

-Mitä siellä tapahtuu? Raninen huolestuu.

- Isä kaatu lattialle. Siltä tulee verta päästä.

- Sun pitää varmaan soittaa ambulanssi. (Seppo Räty, s.32)

Pidän kovasti siitä, miten erimuotoisia novelleja tähän kokoelmaan on koottu. Mukana on perinteisten novellien lisäksi kaksi säeromaania ja yksi näytelmäkäsikirjoitus. Mukana kirjoittajaköörissä on nuortenkirjailijoiden lisäksi muutamia aiemmin aikuisille kirjoittaneita, kuten Sirpa Kähkönen ja Reidar Palmgren. Emmi Itäranta on taiteillut kiehtovan, postapokalyptishenkisen näytelmän, Tapani Bagen säeromaani on western-henkinen seikkailu, Salla Simukka laittaa uusiksi klassikkosadun Pieni merenneito ja Sirpa Kähkönen tarkastelee nuoren naisen kuukautisten alkua  historiallisesta näkökulmasta. Novellikokoelmien ihanuus piileekin siinä, että yleensä niissä on aina jokaiselle jotakin.

Omia suosikkejani ovat seuraavat:

Anu Holopaisen Souls on erittäin onnistunut dystopinen kuvaus tekoälyistä ja heidän tietoisuudestaan. Novellissa tekoäly herää nuoren Eevi-tytön huoneessa hämmentyneenä siitä, missä hän on. Hänellä on aavistus, ettei hän ole avattarensa mukaan nuori salskea mies nimeltä Artti, vaan keski-ikäinen, mutta hän ei pääse ajatuksissaan sen pidemmälle. Kun Artti saa kutsun bittimaailmaan, jossa muut tekoälyt oleskelevat silloin, kun eivät seurustele omistajiensa kanssa, hänen epäilyksensä alkavat pikku hiljaa herätä. Miten jollakin tekoälyllä voi olla muistoja? Ovatko he sittenkään niin tekemällä tehtyjä kuin heidän uskotellaan olevan?

- Mutta miksi mä en tiedä olevani tekoäly? jatkan. - Jos mun tunteet on pelkkää koodia, miksi olen ihan paskana tästä? (Souls: s. 104)

Reidar Palmgrenin Lahjakas poika on nerokas novelli siitä, miten perheen ainoa poika on älykkäämpi kuin vanhemmat osaavat arvatakaan. Pojan tarkkaavaisuus ja järjestelmällinen muisti on avuksi hänelle, kun hänen on päihitettävä koulun pahin räyhähenki, Harri, joka tykkää ottaa heikommat uhreikseen. Poika laatii täydellisen suunnitelman, jolla kiusaaja saa opetuksen, mutta joka ei mustamaalaa tätä sen enempää. 

Harrin yllä leijui kiukkuinen pilvi. Hänen luonnollinen, ennakoitava tapansa käyttäytyä alkoi toteuttaa itseään, ja naama, ryhti ja askeleet suorastaan huusivat: Nyt vituttaa. haluan purkaa sen johonkin. Johonkin pienempääni. (Lahjakas poika, s. 140)

Kirsti Kurosen säenovelli Kademieli kertoo ystävyydestä, sen muuttumisesta ja etenkin kateudesta, joka voi tulla ystävyyden tielle. Joskus sitä voi kadehtia hyvin kummallisia asioita, kuten ystävän äidin kuolemaa.

Entä sinä, olitko oikeasti kateellinen Liisalle

hänen äitinsä kuolemasta?

En, en tietenkään! (Kademieli, s.131)

Mielestäni osa novelleista on sisällöltään melko vaikeita harjaantumattomalle lukijalle, kuten Siri Kolun Minä olen Solitaire (joka meni minultakin hiukan yli hilseen) tai Vilja-Tuulia Huotarisen Ääni hiljaisuudessa. Onneksi kokoelma kuitenkin tarjoaa myös niitä helpommin ymmärrettäviä ja myös muodoltaan selkeitä novelleja. Ainoa, jonka jätin lukematta, oli Baggen Billy the Kidin ensimmäinen kerta, koska western ei vain nyt iskenyt ollenkaan minun pirtaani.

Vaikka novellikokoelma on käsittelyt monipuolisesti teemaa "likaisuus", tarjoaa monipuolisesti kaikentasoisia novelleja ja on ehdottoman hyvälaatuinen kokonaisuutena, odotin ehkä hiukan enemmän. Ehkä kokoelmassa oli kuitenkin liikaa niitä "perinteisiä" nuortennovelleja, kun olisi voitu mennä enemmän YA-genreä mukaileviin novelleihin, joissa olisi enemmän tunnetta ja rentoutta. Ihmettelen myös sitä, että jos tämän kokoelman painotus on toisen asteen opiskelijoissa (ks. oheismateriaali), miksi aika monessa novellissa päähenkilöt ovat yläkoululaisia? Luulisi tuntuvat silloin melko lapsellisilta useat näistä.

Annan arvosanaksi kokoelmalle 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen 

 



keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

KlassikkoKeskiviikko ~ Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie

Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2019 (ensimmäinen (Helka Varhon) suomennos 1940)

Englanninkielinen alkuteos (1939): Ten Little Niggers / (1940) And Then There Were None. Kansi: Martti Ruokonen / fergregory

"Nerokkaan kekseliäs suljetun tilan arvoitus! 

Eikä yksikään pelastunut -dekkari julkaistiin ensi kertaa jo 80 vuotta sitten. Dekkaria on ylistetty Christien parhaaksi.

Syrjäiselle saarelle on kutsuttu kymmenen toisilleen tuntematonta vierasta. Isäntää vain ei näy. Heti tuloiltana vieraille soitetaan gramofonilevyltä viesti, joka syyttää jokaista vierasta vuoron perään murhasta. Sitten alkaa tapahtua. Vieraista yksi toisensa perään murhataan. Pöydällä on aluksi kymmenen posliinista sotilaspoikaa rivissä, mutta jokaisen uhrin myötä pöydältä katoaa yksi sotilas. Koska ulkopuolisia ei ole, joku huoneessa olijoista on syyllinen. Kuka? "(WSOY)

Oma arvio:

Pitäisi lukea enemmän Agatha Christietä, oli ensimmäinen ajatus tämän kirjan lopetettuani. Onkohan kukaan välttynyt yläkoulussa lukemasta tätä brittiläiskirjailijan tunnetuinta teosta? Minä taisin lukea kirjan ensimmäistä kertaa jo alakoululaisena, kun isosiskoni tätä kovasti hehkutti. Silloin kirja tunnettiin vielä nyttemmin rasistisena tunnetulla nimellään. Muistan, kuinka vaikuttunut olin kirjan luettuani, enkä kuitenkaan saanut mitään traumoja, vaikka luinkin murhia pursuavan teoksen alakoululaisena nassikkana. Eikä yksikään pelastunut on siis minulle uudelleenluettu teos.

"Kyllä vain. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että meidät on kutsunut tänne mielipuoli - luultavasti joku vaarallinen, murhanhimoinen hullu." (s. 65)

Tämä on yksi niistä kirjoista, jonka sivut vain kääntyilevät kuin huomaamatta eikä lukija saa hetken rauhaa, ennen kuin on päässyt loppuun. Kirjassa on haastavasti kymmenen henkilöhahmoa, joihin pitäisi tutustua jännittävän tarinan edetessä. Tosin muutamat putoilevat jo melko varhaisessa vaiheessa, joten huolta ei sen osalta ole. Tutuimmaksi tulevat viimeiseksi saarelle jääneet nuori sihteeri Vera Claythorne, kapteeni Philip Lombard, tohtori Armstrong sekä poliisi herra Blore. Juonen kannalta ei ole kuitenkaan pakollista syventyä kaikkien henkilöiden persoonaan niin syvällisesti, mutta kuitenkin sen verran, että lukija voi alkaa tehdä omaa salapoliisityötään omassa päässään. Kaikilla henkilöillä kun on jokin salaisuus kannettavanaan.

Murhaajasta valitettavasti minulla oli aavistus, vai oliko se jokin ikimuistoinen muistijälki viimelukemastani vuosikymmenten takaa? Osasin kuitenkin aavistaa sen hänen käytöksestään ja olemuksestaan. Tämä oli minusta vähän harmillista.

Kymmenen pientä sotilaspoikaa paistin söi lämpimän.
Yksi kun luuhun tukehtui, jäi jäljelle yhdeksän. (s. 39)

Kirjassa on paljon loistavia elementtejä, kuten toistuva sotilas-teema: huoneentauluissa esiintyvä lastenloru Kymmenen pientä sotilaspoikaa, jonka mukaan murhat tapahtuvat; oleskeluhuoneen kymmenen posliinista sotilaspatsasta, jotka hupenevat murhien myötä ja itse saaren nimi, Soldier Island. Kaikilla kymmenellä vieraalla on kontollaan jonkin ihmisen kuolema. Alkuun he osaavat vakuutella syyttömyyttään, mutta tarinan edetessä alkaa paljastua, että jokainen on enempi tai vähempi murhaaja. Se tekee jokaisesta potentiaalisen syyllisen saaren murhiin.

Eikä yksikään pelastunut ei ole syyttä roikkunut yläkoululaisille suositeltujen klassikkoromaanien listalla vuosikymmenestä toiseen.  Jännitystä lietsova ja helppolukuinen rakenne tekee kirjasta sujuvalukuisen. Suosittelen tarttumaan tähän nimenomaiseen Jaakko Kankaanpään uudistettuun suomennokseen, jossa myös lastenloru on suomennettu Alicen alasin suomennospajassa sovinnaisempaan muotoon. Uusia suomennoksia on ilmestynyt viime vuosina myös muista Christien teoksista, kuten niin ikään klassikkodekkarista  Idän pikajunan arvoitus.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

25. Kirjassa ollaan saarella

Pohjoinen lukuhaaste saa merkinnän kohtaan:

9.   Kirja, jonka käsikirjoituksen kirjailija todennäköisesti on kirjoittanut mustekynällä paperille

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A book with more than 20 letter in its title


maanantai 19. maaliskuuta 2018

Minna Canthin päivän lukuhaaste ~ Sylvi

Sylvi: Minna Canth. Näytelmä neljässä näytöksessä. Otava 1893 (Teoksessa Kodin suuret klassikot: Minna Canth 2: Ilpo Tiitinen (toim.) W&G 1990)

Kuva: Heidi Petrov
Oma arvio:

Oikein hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille! 

Osallistun tällä postauksella Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canthin päivän lukuhaasteeseen. Valitsin hyllystäni Kodin suuret klassikot: Minna Canth 2 -kokoelman, jossa on niin novelleja, näytelmiä kuin Canthin esseitä ja lehtikirjoituksia. Viime kesänä luin Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Naistenviikkohaasteeseen kirjasta novellin Agnes. Olen myös lukenut (mutten blogannut)  novellit/näytelmät Työmiehen vaimo, Papin perhe, Anna Liisa ja Hanna

ANNI: Herrat ihastuvat aina  pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin. Sehän on tunnettu asia. (s. 214)

Sylvi on näytelmän päähenkilö, 18-vuotias nuori nainen, joka on naimisisissa itseään oman ikänsä verran vanhemman Aksel Vahlin kanssa. Notario Vahl on ollut Sylvin holhooja tämän vanhempien kuoltua yhtäaikaisesti, ja sitten Vahl "on napannut" kauniin ja leikkisän Sylvin omakseen. Nimenomaan omakseen, sillä Akselin puheesta kaikuu jatkuvasti se, miten hän pitää nuorta vaimoaan omistuksessaan, miten lapsellinen Sylvi on ja miten hän ei edes voi olla mustasukkainen nuorikostaan, koska Aksel kuitenkin saa pitää Sylvin omaisuutenaan. Ensimmäisessä näytöksessä Sylvi kinuaa miestään jättämään työnsä ja viettämään vapaa-aikaa tylsistyneen vaimonsa kanssa, mutta Aksel viittaa Sylvin lapsellisuuteen ja kutsuu tätä leikittelevästi pikku kissimirriksi, pulmuseksi, lintuseksi, omaksi puoliskoksi, hyväksi lapseksi, lemmikiksi, muruseksi, sirkkuseksi... Lempinimiä tuntuu riittävän.  Sylvi puhuttelee miestään lähinnä (rakkahin) Akseliksi tai holhooja-sedäksi.

Koska Sylvi on niin tylsistynyt, Aksel kehottaa tätä kutsumaan vieraita luokseen. Entiset koulukaverit, Karin, Anni ja Elin saavat lähinnä puistatuksia aikaan Sylvissä, joten hän pyytää saada kutsua luokseen lapsuudenaikaisen ystävänsä, arkkitehti Viktor Hovingin ja tämän siskon Alman. Eipä Aksel arvaakaan, mikä tapahtumien vyyhti tästä lähteekään liikkeelle: lukittuja ovia, pitkiä katseita, hippaleikkiä vanhojen toverien kesken. Kaikki se sellainen on Akselista täyttä lapsellista hulluttelua, kuten Almastakin, joka heti huomaa jotain salamyhkäistä Viktorin ja Sylvin välillä, ja yrittää puuttua asiaan.

SYLVI. Viktor - nyt sinulla taas on tuo sama katse.
VIKTOR. Mikä katse, Sylvi?
SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee minut vapisemaan. (s. 218)

Kirjan toisessa näytöksessä ollaan tanssiaisissa, ja kohtauksesta tulee kovasti mieleeni Jane Austenin romaanit, kuten Ylpeys ja Ennakkoluulo, jossa on paljon tanssiaisiin sijoittuvia kohtauksia. Sylvin ja Viktorin tunteet leimahtavat tanssiaisissa, joissa myös Aksel on mukana, mutta kuohahtavat tunteet saavat pian muuttua pettymykseksi ja Sylvi päätyy ryntäämään kotiin. Jotta en paljastaisi koko näytelmän juonta, kerron vain, että Sylvi tekee rakkauden epätoivossaan erikoisen ja kohtalokkaan ratkaisun, eikä kukaan päädy tarinassa voittajaksi.

VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei muu auta. (s. 220)

Minna Canth ottaa selvästi tässä näytelmässä kantaa siihen, kuuluuko avioliiton perustua rakkauteen vai järkiperäisiin syihin, ja onko vaimo miehensä omaisuutta. Nuori Sylvi ei tiedä olevansa onneton rakkaudettomassa avioliitossaan kanssa, kunnes hän rakastuu Viktoriin. Hän tajuaa rakastaneensa nuorta miestä jo 12-vuotiaasta saakka, kun he joutuivat eroon toisistaan. Sylvi kyselee mieheltään naisen mahdollisuutta ottaa avioero, mutta Aksel naureskelee ja tokaisee, ettei koskaan antaisi Sylville eroa, vaikka tämä olisi uskoton, vaan pitäisi tämän edelleen omanaan. Sylvi ajautuu epätoivoiseksi, koska hänelle ei anneta mitään mahdollisuutta olla rakastamansa ihmisen kanssa. 

Mutta se on yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut tuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret herrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä kuulut ainoastaan minulle, ett'ei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta sinuun, huokailtkoot sitten vaikka kuinka - niin - kissa vieköön - se se tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi... (s. 244-245)

Pidän kovasti Sylvin tarinan romanttisuudesta ja dramaattisuudesta, se tuo minulle kovasti mieleen Shakespearen Romeon ja Julian tarinan, vaikka loppuratkaisu on hyvin erilainen.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Sylvi muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa: