Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sisarussuhteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sisarussuhteet. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. elokuuta 2026

Uusi valtakunta -sarja: Tahereh Mafi

Katso minua: Tahereh Mafi. Suomentanut Salla Voutilainen. WSOY 2026 (Uusi valtakunta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2025): Watch me. Kansi: Alexis Franklin (suunnittelu), Sharee Davenport (kuva), Kaisu Sandberg (suomenkielisen kannen suunnittelu)

"Kutkuttava romanssi ja hätkähdyttävä dystopia. Keitä me olemme silloin, kun kukaan ei näe meitä?

Vihollisista rakastavaisiksi? Enemmänkin murhaajasta ja uhrista karkulaisiksi. Katso minua on kansainvälisesti huikean suositun Tahereh Mafin uuden sarjan säkenöivä avaus.

James Andersonilla oli uhmakas suunnitelma: tunkeudu vihollisen alueelle, missä kukaan ulkopuolinen ei ole aikoihin käynyt. Suunnitelma on puolivälissä, sillä James on tosiaan päässyt Ark Islandille. Paha kyllä hän on siellä vankisellissä. Sitten selliin saapuu Rosabelle Wolff. Rosabelle on koulutettu palkkamurhaaja, jonka jokaista liikettä ja ajatustakin valvotaan. Kun hän saa tappokäskyn, hän ei epäröi. Paitsi tällä kertaa. Eivätkä hänen valvojansa koskaan anna haparointia anteeksi.

Toimintaa, kipunoivaa romantiikkaa ja aseistariisuvaa dialogia. Katso minua on unohtumaton matka armottomassa ympäristössä. Sarja jatkuu suomeksi joulukuussa 2026 kirjalla Vapauta minut."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Nyt sain kyllä käsiini sellaisen kaunottaren, ai että! Tässä kirjassa on kyllä värit, kimalteet, syrjävärjäykset ja tekstien folioinnit kohdallaan. Kyynelehtivä silmä kannessa on uskomattoman hieno! 

Tahereh Mafin Katso minua aloittaa tavallaan uuden dystooppisen Uusi valtakunta -sarjan, joka kuitenkin on jatkumoa tämän aiemmalle Shatter me -sarjaan, johon on tullut kuusi varsinaista osaa ja ns. väliosat (5 kpl) päälle, eli kyse on melkoisen mittavasta sarjasta. Siksi ihmettelinkin, miten tätä sarjaa on alettu suomentamaan tällä tavalla eikä Shatter me -alkuosasta lähtien, joka on ilmestynyt englanniksi jo 2011. Minä kuuntelin sen äänikirjana ja jäin hiukan hämmentävään olotilaan sen jälkeen, osin johtuen Mafin erikoisesta kirjoitustyylistä. Yritin kuunnella myös sarjan toista osaa Unravel me, mutta tipahdin kärryiltä vaikeasti hahmotettavan maailman takia ja jätin sen kesken. Aiemmin kirjailijalta suomennetun Rakkaus suurempi kuin meri olen myös lukenut ja pidin siitä todella paljon.

Kirjassa vuorottelevat kaksi päähenkilöä, Rosabelle ja James. Rosabelle asuu Ark Island -nimisellä saarella, joka on fasistisen Uusperustajat-järjestön tarkkaan vartioita alue. Siellä kaikki ihmiset on liitetty samaan verkkoon, Nexukseen, ja kaikki on tarkkaan kontrolloitua. Kaikki paitsi Rosabelle, joka on hyvin poikkeuksellinen ihminen. Hänellä on lasinohut iho, jäätävät silmät ja lähes valkoiset hiukset. Vanhempansa menettänyt Rosabelle on koulutettu palkkatappajaksi, ja sen vuoksi hänen pahasti sairas pikkusisarensa Clara saa asua tämän kanssa, ilman että hänet sijoitettaisiin laitokseen. Clara onkin juuri se, jonka vuoksi Rosabelle pureen hammasta ja tekee kaiken, mitä luutnantti Soledad käskee. Nyt hänen on mentävä niittaamaan tunkeutuja, jonka he ovat vanginneet. Tämä tunkeutuja on kirjan toinen päähenkilö, nuori ja komea James.

Jotenkin tästä on nyt tullut osa minun elämääni.
Hänestä on tullut osa elämääni. (s. 61)

Tilanne hiukan eskaloituu, ja lopulta James ja Rosabelle päätyvät pakenemaan yhdessä saarelta Uuteen valtakuntaan, joka on Jamesin veljen Walkerin ja tämän vaimonsa Julietten perustama yhteisö (tämä parivaljakko oli juuri Shatter me -sarjan päähahmoja). James on lumoutunut satuolentomaisesta Rosabellesta heti ensi näkemältä, vaikka tämä on meinannut lähes tappaa hänet. Jamesilla on onneksi parannuskyky. Rosabellestä tulee heidän vankinsa, ja Jamesin tehtävänä on kuulustella Rosabellea ja saada tästä ja Uusperustajista mahdollisimman paljon tietoa. Rosa ei kuitenkaan paljasta juuri mitään. Hänkin tuntee outoa vetoa kuvankaunista Jamesia kohtaan, mutta hän on myös säälimätön tappaja, jolle on nytkin annettuna tehtävä. Hänen on pakko olla uskollinen Uusperustajille, sillä Claran henki riippuu siitä. 

Minulla ei ole koskaan ollut kuin yksi heikkous. (s. 113)

Saako James Rosabellen luottamuksen ja ongittua tästä tietoja? Yhteisön muut tyypit alkavat olla tyytymättömiä Jamesiin, joka jo alkuun aiheutti heille päänvaivaa murtautumalla Ark Islandille omin päin ja tuomalla tämän tytön heidän suojattuun paikkaansa. He vihjailevat Jamesilla olevan tunteita tyttöä kohtaan, sillä tämä suojelee häntä epäilyttävän paljon. Ja oikeassahan he ovatkin. Mikä on Rosabellen tehtävä ja aikooko hän suorittaa sen?

Ei, sinä et kuole tänään.
Silmäni räpsyvät auki.
Mutta ei ole varmaa, ansaitsetko sinä elää, Rosabelle Wolff. (s. 50)

Minun täytyy myöntää, että olin suurimman osan kirjan tapahtumista ihan pihalla, mitä oikein tapahtuu. Helpottaisi varmaankin, että olisi lukenut tämän kirjan alle Shatter me -sarjan kokonaan, sillä nyt Uusperustajat verkkoineen ja sen Uudessa valtakunnassa toimiva vastarinta jäivät minulle hyvin epämääräisiksi. Käsittääkseni Uusperustajat eivät hyväksy ihmisiä, joilla on jonkinlaisia erikoiskykyjä, kuten Uuden valtakunnan Walkerin kyky lukea ajatuksia, Jamesin parannuskyky ja Julietten kyky tappaa kosketuksella. Heillä on käytössään huipputekniikkaa. He ovat aiemmin mm. kiduttaneet Walkeria, ja nyt he aikoivat tuhota Uusperustajien valtakunnan.

"En minä olisi tällaista elämää valinnut", hän sanoo. "Minun vanhempani halusivat sen minulle." (s. 235)

Mafin kirjoitustyyli on hieman unelias, haahuileva, ja esimerkiksi poikien juttelut eivät tuntuneet kauhean luontevilta. Tämähän on hyvin tyypillinen rakkautta-ensi-silmäyksellä-troopin tarina, jossa kumpikin häikäistyy toisen kauneudesta heti ensi kättelyssä. Siitä mennäänkin sitten vihollisista-rakastavaisiksi -trooppiin, ja veitsetkin käyvät vuoron perään toisen kurkulla (tai aseet ohimolla.) Romanttisia kohtauksia tässä ei kuitenkaan juuri ole muutaman pienen kuumoittelun lisäksi, joten ehkä suuremmat kuumat kohtaukset on jätetty seuraavaan osaan. Ehkä luen uteliaisuudesta senkin, mutta en lupaa mitään.

Ilmeisesti Shatter me -sarja on ollut suosittu nuorten lukijoiden keskuudessa ja kirjastossakin se näyttää liikkuvan kohtuullisesti, joten oma fanikuntansa tällä kirjalla varmasti on. Ehkäpä tämä vetoaakin nuorempiin lukijoihin, mutta itsellä tällainen pikarakastuminen ja haaveileva & haahuileva tyyli ei ehkä enää sytytä suurempia innostuksen tunteita.

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2026

Harhateiden lapset -sarja: Seanan McGuire

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä. Suomentanut: Kaisa Ranta. Hertta 2025 (Harhateiden lapset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): Every Heart a Doorway. Kansi: Samppa Ranta

"Lapset ovat aina löytäneet ovia toisiin maailmoihin vaatekaapeista, kellareista ja kaninkoloista. Mutta mitä tapahtuu, kun ihmemaat heittävät lapset ulos? Jotkut eivät enää sopeudu tavalliseen elämään, eivät voi vain unohtaa kokemaansa. He päätyvät Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille.

17-vuotias Nancy on käynyt omassa ihmemaassaan ja muuttunut matkalla peruuttamattomasti. Niin kuin muutkin kohtalotoverinsa, hän haluaa vain löytää tien takaisin fantasiamaailmaansa, kotiin. Mutta pian Nancyn saavuttua koulukodissa tapahtuu murha.

Harhateiden lapset -portaalifantasiasarjan avausosa Ovi joka sydämessä on voittanut muun muassa Hugo-, Locus- ja Nebula-palkinnot. Synkän purevaa sarjaa suomentaa Kaisa Ranta.

Seanan McGuire on tuottelias yhdysvaltalainen kirjailija, jonka teokset ovat päässeet New York Timesin bestseller-listalle. Hän on tehnyt historiaa olemalla saman vuoden Hugo-kilpailussa ehdolla viidellä teoksella." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

(Olen itse asiassa kirjoittanut tämän arvion jo viime vuoden loppupuolella Oulun kaupunginkirjaston Kirjasaarta varten, jossa esittelen siis vuoden aikana ilmestynyttä nuorten scifiä ja fantasiaa. Blogiini tämä vain ei ole koskaan päätynyt, mutta koska sain arvostelukappaleen tästä eka osasta yhtä aikaa toka osan kanssa, julkaisen tämän nyt samalla.)

Mitä jos Liisan seikkailut Ihmemaassa ovatkin totta? Mitä jos lapset kautta aikojen ovat hävinneet erilaisista portaaleista ihmeellisiin maailmoihin? Tässä kirjassa esitellään kiehtova tarina siitä, miten suurelle osalla lapsista on avautunut jossakin ovi Ihmemaahan, ja nyt nämä ihmemaasta ulos joutuneet lapset eivät tahdo enää millään sopeutua tavalliseen maailmaan. Suurin osa lapsistahan on jäänyt ihmemaahan iäksi, mutta osa joutuu sieltä pois, ja yleensä lopputulema on surkea, sillä ihmemaat muuttavat kävijänsä lopullisesti. Ihmemaat ovat erityyppisiä, jotka jaotellaan Hölynpölyn, Kataluuden, Kiltteyden ja Logiikan maiksi.

Nancy, 17, on joutunut ulos Vainajien Saleista eli Manalasta, eikä halua enää mitään muuta kuin palata takaisin sinne, minne kuuluukin. Hänen mustanpuhuvaksi muuttunut pukeutumistyyli säikäytti hänen vanhempansa, ja lopulta he lähettävät tyttärensä Eleanor Westin koulukotiin Harhateiden lapsille, jossa majailee joukko oikeaan maailmaan sopeutumattomia lapsia ja nuoria. Tavoitteena on, että lapsi ei enää kaipaisi ihmemaahansa, vaan sopeutuisi takaisin maailmaan. Kuitenkin suurin osa lapsista jää ikuisesti vieraaksi nykymaailmassa, ja osa onnistuu karkaamaan portaalin kautta takaisin.

”---Me emme opeta teitä vatvomaan. Me emme myöskään opeta teitä unohtamaan. Me opetamme teitä jatkamaan matkaa.” (s. 64)

Nancy saa huonekaverikseen hyvin erikoislaatuisen Sumin, joka laukoo mielipiteensä Nancyn nimestä ja huonosti värjätyistä hiuksista. Eikä Nancy ole värjännyt hiuksiaan, vaan niihin on tullut valkoisia raitoja sen vuoksi, kun Vainajien Valtias juoksutti sormensa niiden läpi. Itse asiassa raitoja on tullut mustaan tukkaan niin paljon, että siinä on käytännössä enää 5 mustaa raitaa valkoisella pohjalla. Perin erikoista.

Pikku hiljaa Nancylle tulevat tutuksi talon muut nuoret, joilla jokaisella on jokin ominainen ongelma. Sisarukset Jack ja Jill tulevat hyvin synkästä paikasta; Jill kerryttää omia rautavarastojaan syömällä pinaattia ja punaista lihaa ylenmäärin, jotta hän voisi myöhemmin palattuaan taas palvella isäntäänsä, kun taas Jack tekee kummallisia kokeita elävillä organismeilla. Kade taas on kuvankaunis poika. Hän meni tyttönä Satumaahan, jossa tajusi oman identiteettinsä ja joutui sen vuoksi potkituksi ulos. Nancylle on jäänyt tapa jämähtää pitkäksi aikaa liikkumattomaksi paikalleen, koska sitä hän joutui tekemään Vainajien Saleissa.

Heidän terapiaistuntojaan vetää eriskummallisen lapsekkaan näköinen Lundy, joka ei halunnut aikoinaan ulos Kataluuden maailmastaan vaan pyysi apua pysyäkseen ikuisesti lapsena. Myös Eleanor on ollut aikoinaan Hölynpölyn maassa, ja hänellä on myös mahdollisuus yhä palata sinne, mikä on hyvin harvinaista. Hän haluaa nyt auttaa kuitenkin näitä onnettomia lapsia.

”Miksi joku olisi vienyt häneltä aivot?” (s. 167)

Koulukodin rauha rikkoontuu, kun yksi sen lapsista löytyy kuolleena. Epäilykset surmatyön tekijästä kohdistuvat vuoroin melkeinpä jokaiseen, mutta Eleanor tyynnyttelee lapsia. Kunnes löytyy uusi surman uhri, ja näyttää siltä, että surmaaja keräilee uhreiltaan eri osia. Koulukodissa vallitsee pelon ja kauhun ilmapiiri, joka saa Eleanorinkin ehdottamaan ennenkuulumatonta ratkaisua pitääkseen edes osan lapsistaan turvassa.

”Ja minä kun yritin tässä vain päättää, pidänkö sinua mahdollisena tappajana”, Nancy sanoi. ”Mikä helpotus kuulla, ettet ole. En minäkään, ihan vain tiedoksi.” (s. 135)

Ovi joka sydämessä aloittaa mielenkiintoisen portaalifantasiasarjan, johon on ilmestynyt englanniksi jo 10 osaa ja ensi vuonna tulee 11. osa. Toivon mukaan koko sarja suomennetaan! Tämä ensimmäinen kirja oli pituudeltaankin oikein sopiva, hiukan alle 200-sivuinen, joten voi paksuja kirjoja kammoaville huoletta vinkata. Kirjassa käsitellään erilaisten henkilöhahmojen kautta eri teemoja, kuten syömishäiriötä, aseksuaalisuutta ja transseksuaalisuutta.

Odotin tältä sarjan aloitukselta paljon, mutta petyin hiukkasen. Tämä on hiukkasen liian sekava minun makuuni ja kaikista eri ihmemaista selitetään vähän mutta ei tarpeeksi, että pääsisi kunnolla kärryille, minkälaisia ne ovat. Tapahtumat tulevat melkoisella rytinällä eteenpäin ja loppu jättää sanattomaksi, positiivisella tavalla tosin, sillä kyllähän se janoaa tarttumaan seuraavaan osaan. Kirja vaikuttaa alkuun sellaiselta tosi vanhan ajan fantasialta (kuten Hyppy ajassa), mutta sitten nykyaikaiset määritelmät kuten aseksuaalisuus tuovat kirjan tähän aikaan. 

Annan tälle arvosanaksi 3+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


Luona luiden ja risukoiden: Seanan McGuire. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2026 (Harhateiden lapset #2)

Englanninkielinen alkuteos (2017): Down Among the Sticks and Bones. Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Kaksoset Jack ja Jill olivat seitsemäntoista, kun heidät heitettiin ulos Nummilta ja passitettiin Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille. Tämä tarina kertoo, mitä sitä ennen tapahtui…

Jacqueline oli äidin täydellinen pikkutyttö – kohtelias ja hiljainen, pukeutunut aina kauniisti kuin prinsessa. Jos äiti olikin hieman ankara, se oli vain Jacquelinen omaksi parhaaksi.

Jillian oli isän täydellinen pikkutyttö – rohkea ja reipas rämäpää, melkein poikatyttö. Isä olisi mieluummin halunnut oikean pojan, mutta aina ei saa mitä haluaa.

Kun siskokset olivat viisivuotiaita, he oppivat, ettei aikuisiin voi luottaa. Kun he olivat kaksitoista, he löysivät matka-arkusta mahdottoman portaikon ja sen päästä mahdottoman maailman, jossa he viimein pääsivät kukoistamaan omina itsenään. Maailman, jossa kukoisti myös kauhu." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tartuin mielenkiinnolla tähän Harhateiden lapset -sarjan toiseen osaan, sillä kuulin, että tämä sarja paranee ensimmäisen osan jälkeen. Siitä on jo hieman aikaa, kun luin eka osan ja kirjoitin siitä ylös ajatukseni, mutta muistan päällimmäisen tunteeni olevan hämmennys. Saisinko hieman selkeyttä luettuani sarjan toisen osan? Ehkäpä. Ainakin ihastuin ikihyväksi kirjan kauhuhenkiseen kanteen ja nimeen. 

Serena ja Chester Wolcott olivat langenneet vanhaan, vaaralliseen ansaan: toisten lasten lumoon. He tajuaisivat kyllä virheensä ennen pitkää. Niin heidän kaltaisilleen kävi aina. (s. 21)

Tämän kirjan tarina lähti heti vetämään. Eka osassa esitellyt kummalliset kaksoset Jack ja Jill syntyivät vanhemmille, joiden ei olisi pitänyt koskaan saada lapsia. Serena Wolcott haaveili täydellisestä, kiltistä tytöstä, jonka saisi puettua mekkoihin. Chester taas haaveili hyvin puetusta, kohteliaasta pojasta, jota voisi esitellä työkavereilleen. Pettymys onkin suuri, kun Serena synnyttää kaksi tyttöä. Pikku hiljaa he alkavat muokata lapsistaan toiveidensa mukaisia: Serena pukee pienen Jackin röyhelöihin eikä päästä tätä sotkemaan mekkoaan, kun taas Chester tekee Jillistä oman poikatyttönsä. Jack ja Jill alkavat myös vieraantua toisistaan. 12-vuotiaana he lähes vihaavat toisiaan. Silloin he myös löytävät oman ovensa ihmemaahan.

Kun kuu nousi jälleen, vuorten ja merten pedot livahtivat matkoihinsa ja Jacqueline ja Jillian heräsivät yksinäisessä, hiljaisessa maisemassa. (s. 69)

Nummilla on pimeää ja pahaenteistä, ja kuu on oudon suuri ja punertava. Kummallinen mies päästää tytöt omaan linnaansa, jossa hän lupaa pitää heidät turvassa ekat kolme päivää, kuten säännöt sanelevat. Mitä sitten kolmen päivän jälkeen tapahtuu? Jack osaa hieman epäillä, mutta Jill on hurmioissaan Isännästä. Hän haluaa jäädä tämän lue iäksi, mutta Jack päättää lähteä linnaan ilmestyvän tohtori Synkiön mukaan. Näin juuri hieman lähentyneet sisarukset joutuvat taas erilleen ja kasvavat hyvin eri suuntiin.

Nimittäin selviää hyvin pian, että Isäntä on vampyyri, joka haluaa aterioida Jillistä, kun taas Synkiö harrastaa erilaisia ruumiiden kuolleistaherättämisiä ja muita epämääräisiä rakenteluja ruumiinosista. Jack ei enää pukeudu mekkoihin, mutta hänelle on jäänyt pakko-oireita, jonka vuoksi hän karttaa kaikkea likaa. Hän on oppinut isäntänsä opissa kuitenkin monenlaisia juttuja, ja tämä selittääkin eka osassa tämän mieltymyksen keräillä luita ja muita ruumiinosia.

"En ole koskaan tuntenut siskoani niin hyvin, että osaisin ikävöidä häntä, ja kun käyttäydyt noin, en oikein tiedä, haluanko sinua edes siskokseni" (s. 156)

Samaan aikaan Jillistä kehittyy kalpea hirviö, jonka suuri tehtävä on pitää Isäntänsä ravittuna. Hän odottaa kuumeisesti 18-vuotisyntymäpäiväänsä, jolloin Isäntä on luvannut tehdä hänestäkin vampyyrin. Hänen on maltettava olla hissukseen siihen asti. Jill tekee kuitenkin kateuspäissään ikävän teon, joka murtaa hänen siskonsa ja pakottaa heidät pakenemaan Ihmemaasta. Tämä jättää myös ikuisen katkeruuden heidän välilleen, kuten saamme lukea sarjan ensimmäisestä osasta.

Pidin kovasti kirjan kauhumaisesta tunnelmasta. Jackin ja Jillin etääntyminen oli surullista, sillä heidän vanhempansa tekivät sen muokatessaan heistä toiveidensa mukaisia. Tämän johdosta Jill jäi häntä kuihduttavat Isännän luo ja päätyi karmeaan tekoon. Jack taas tietää, että hänen on vielä palattava tohtori Synkiön luo, sillä heillä on tehtävänään jotain todella tärkeää.

Täällä ei ole meitä varten enää mitään. (s. 181) 

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka pääsee silloin tällöin pätemään, ja kerronta tuo mieleen satumaisuuden. Pidän kovasti kirjan kirjoitustyylistä, joka on kevyt lukea mutta myös herättää ajatuksia.

Nyt ymmärrän paremmin ensimmäisen osan tapahtumia. Pitäisiköhän se lukea uudelleen? Aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Pian eli syksyllä -26 ilmestyykin kolmas osa Alla sokeritaivaan

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 



tiistai 9. kesäkuuta 2026

Annan sinulle auringon: Jandy Nelson.

Annan sinulle auringon: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2026

Englanninkielinen alkuteos (2014): I´ll Give You the Sun. Kansi: Theresa Evangelista

"Myrskyn lailla mukaansa tempaava tarina kaksosina kasvamisesta, rakkaudesta, menetyksestä ja taiteesta.

Ennen Jude ja hänen kaksoisveljensä Noah olivat erottamattomat. Noah sai vetäytyä omiin oloihinsa piirtämään ja Jude puhui heidän kummankin puolesta.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, he tuskin sanovat sanaakaan toisilleen. Jotain on tapahtunut ja muuttanut kaksoset eri tavoin, mutta musertavasti. Kun Jude tapaa vastustamattoman pojan ja salamyhkäisen mentorin, lukot alkavat aueta.

Noah kertoo ajasta ennen, Jude nykyhetkestä. Molemmilla on vain puolikas tarinasta ja vain, jos he löytävät tiensä takaisin toistensa luo, he voivat luoda maailmansa uudestaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Viime vuonna yksi parhaimmista lukukokemuksistani oli Jandy Nelsonin maagisrealistinen Kun maailma keinahtaa radaltaan. Nyt pääsin nauttimaan hänen toisesta suomennetusta teoksestaan Annan sinulle auringon, joka on julkaistu alkukielellä jo 12 vuotta sitten ja on kirjailijan toisinkoinen. Syksyllä saankin sitten herkutella hänen esikoisteoksellaan, kun Taivas on kaikkialla ilmestyy. Siitä on tehty myös musikaalielokuva vuonna 2022, jonka olenkin joskus (muistaakseni) katsonut.

Ja sinä aiheutat minussa ilmastonmuutoksen! (s. 217)

Annan sinulle auringon kertoo kaksosten, Juden ja Noahin tarinaa kahdessa eri aikatasossa. 13-vuotiaina heidän yhteytensä on vielä vankkumaton. Noah on juuri kokemassa ahaa-elämyksiä omasta seksuaalisuudestaan, mikä ei varmastikaan ole perheen maskuliinisyyden huipentuma isän mieleen. Häntä kiusaavat lukiolaispojat Zephyr ja Fry  löytävät taiteellisen Noahin piirtämät alastoman miehen kuvat ja "hinttari"-nimittelyt senkun yltyvät. 

Jude taas on ihastunut erääseen tyyppiin, jonka nimeä ei halua paljastaa edes läheiselle kaksoselleen. Hän alkaa pukeutua paljastavammin ja joutuu kahnauksiin äidin kanssa.  Muutenkin äidin ja Juden välit ovat alkaneet huonontua, kun taas Noah ja äiti tuntuvat olevan läheisempiä. Äiti kannustaa Noahia hakemaan paikalliseen kuvataidelukioon CSA:han, sillä poika on ilmiömäisen lahjakas. Hän ei ole nähnyt Juden upeita hiekkanaisveistoksia, joita tämä taiteilee rannalle. Eikä tule koskaan näkemäänkään.

Noah hiipii salaa koulurakennuksen ikkunan taakse, jossa on meneillään alastonmallin piirtämisharjoitukset. Samoihin aikoihin hän myös tutustuu omituiseen naapurin uuteen poikaan, joka kulkee meteoriittikiviä laukussaan hassu hattu päässään. Juden mukaan hän oli vieläkin omituisempi kuin kaksoisveljensä, joka sentään oli oikea omituisuus. Tätä myös Noahin isä jaksaa jankuttaa: miten hän ei aina voinut uskoa, että Noah olisi hänen oma poikansa. Muka vitsillä tietenkin.
Onko sinun pakko olla kaiken aikaa niin sinä, Noah? (s. 91)
Kuusitoistavuotiaat Noah ja Jude eivät ole oikein missään väleissä. Jude on päässyt opiskelemaan CSA:han, Noah ei. Noah ei ymmärrä, miten näin pääsi käymään. Millään ei ole muutenkaan mitään väliä, sillä äitiä ei enää ole. Noah tietää edesmenneestä äidistä sellaisen puolen, josta Judella ei ole aavistustakaan. Noah ei ole enää maalannut aikoihin, eikä hän ole saanut viesteistään huolimatta vastakaikua Brianilta, naapurin pojalta, jonka kanssa asiat jäivät selvittämättä vuosia sitten.
Hänestä on tullut todelliset silmäni. On kuin en olisi koskaan piirtänyt tai maalannut mitään ennen kuin hän näkee sen,  on kuin kaikki olisi näkymätöntä, kunnes hänen kasvoilleen kohoaa tuo ilme ja hän sanoo: " Sinä luot maailman uusiksi, Noah. Piirros piirrokselta." (s. 130)
Judella menee taidelukiossa huonosti, sillä äiti on saapunut haudan takaa rikkomaan kaikki hänen savityönsä. Myös kuollut isoäiti piinaa Judea jatkuvasti neuvoillaan, eikä Jude tiedä mitä tekisi. Kun opettaja ehdottaa Judea pyytämään mentorointiapua paikalliselta veistäjäkuuluisuudelta Guillermolta, hän päättää yrittää. Paikan päällä hän kohtaakin täysin ryvettyneen, humalaisen ja vastahakoisen ukkelin sekä tajuttoman komean brittipojan, johon hän on jo aiemmin törmännyt. Hänen olisi kuitenkin saatava apua lopputyön tekemiseen kivestä, sillä sitä äiti ei voisi rikkoa. 

Huh. Annan sinulle auringon oli huikea matka kaksosten väliseen suhteeseen, ensirakkauteen, identiteetin etsintään, suruun, kateuteen, salaisuuksiin - näin muutamia mainitakseni. Keskiössä on Juden ja Noahin välinen sisaruus, joka on kokenut suuren särön sattuneista syistä. Takana on paljon salaisuuksia niin puolin kuin toisin, jotka loppua kohti paljastuvat ja avaavat asioita. Samalla koetaan molempien rakastumiset: Noahin ensirakkaus Brianiin ja siitä seuraava pettymys, joista olisi selvitty heti alkuunsa, jos osapuolet olisivat puhuneet toisilleen. Juden haparoiva rakastuminen Guillermon suojattiin, Oscariin, joka ei välttämättä ole luottamuksen arvoinen. Jude on sitä paitsi vannonut olevansa ikuisesti poikalakossa sen jälkeen, mitä tapahtui kolmisen vuotta sitten hänen ensi-ihastuksensa kanssa. Hankalaa se on, kun Oscar on niin upea.
Tämä boikotti ei ole päähänpisto. Minun nenääni pojat eivät enää tuoksu saippualta tai sampoolta tai leikatulta nurmelta tai futistreenien hieltä tai aurinkovoiteelta tai aallon vihreässä ontelossa vietetyiltä tunnelta, he haisevat kuolemalta. (s. 59)
Jude on reagoinut äitinsä kuolemaan hurahtamalla taikauskoon. Erilaiset uskomukset ja taikakalut ovat hänen arkipäiväänsä ja rytmittävät hänen elämäänsä. Noah taas on sulkeutunut, unohtanut taiteen ja tekemällä uhkarohkeita tekoja, kuten hyppimällä alas Devil's Drop -nimiseltä kalliokielekkeeltä veteen. Juuri sieltä, missä isä kerran hänet nakkasi vasten Noahin tahtoa veteen, koska tällä ei ollut rohkeutta itsellä hypätä. Tällaista isä aina teki, nakersi aran ja taiteellisen Noahin itsetuntoa. Isä ei taas tee enää muuta kuin käy pitkillä kävelyillä.

Pidän siitä, miten loppua kohti epämääräiset tapahtumat ja asiat saavat selityksensä ja merkityksensä, tavalla tai toisella. Pidän siitä, että ikäviä tekoja tehneet ihmiset saavat mahdollisuuden kehittyä. Pidän siitä, miten asiat lopulta järjestyvät, vaikka kaikki ei menekään ihan täydellisesti. Olisin halunnut toki olla kokemassa lopuksi Brianin ja Noahin jälleennäkemisen, joka sivuutettiin täysin, vaikka se oli minulle juuri se juttu tässä kirjassa. Pöh.

Kuten aiemmin lukemani Kun aurinko keinahtaa radaltaan, ei myöskään Annan sinulle auringon ole rakenteensa ja tyylinsä puolesta kaikista helppolukuisin kirja nuorelle lukijalle, mutta paljon lukeneille nuorille (14+) tätä voin ehdottomasti suositella. Sivumäärä tässä on aiempaa armollisempi, noin 400 sivua. 

Tästä soisi olevan elokuva olemassa, mutta googletteluni perusteella elokuvaprojekti ei ole edennyt sitten kirjan julkaisuvuonna  Warner Brosille myytyjen elokuvaoikeuksien jälkeen mihinkään. Harmi.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä:


sunnuntai 14. joulukuuta 2025

Paha: Ingvild Bjerkeland

Paha: Ingvild Bjerkeland. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Otava 2025

Norjankielinen alkuteos (2023): Udyr. Kansi: Perttu Lämsä.

"Palkittu, hyytävän koukuttava nuorten kauhuromaani vangitsee lukijansa.

Pakene henkesi edestä. Kaikkialla vaanii selittämätön paha…

Abdi on pakomatkalla pikkusiskonsa Alvan kanssa. Monien muiden tapaan heidän äitinsä on joutunut karmivien petojen uhriksi. Koko sivilisaatio on romahtanut, yhteiskunta hajonnut pirstaleiksi. Yhä elossa olevat ihmiset piileskelevät – sekä pedoilta että toisiltaan.

Abdi ja Alva rämpivät halki metsän kohti merenrantaa, jossa huhujen mukaan odottaa pakolaiva. Voiko yhteenkään ihmiseen matkan varrella luottaa? Pääsevätkö he koskaan enää turvaan?" (Otava)

Oma arvio: 

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ohut kauhukirja nuorille. Juhuu! Kirjavinkkarina sitä aina innostuu, kun tällaisia julkaistaan. Tietysti minulla oli kovat odotukset tähän ladattuna, että onhan tämä nyt oikeasti hyvä ja mikä tärkeintä - oikeasti pelottava. Sillä kauhua rakastaville nuorille ei mitä tahansa kehtaa vinkata.

Abdi ja Alva ovat matkalla kohti Syvälahtea, jossa kuuleman mukaan olisi laiva odottamassa. Sillä pääsisi Skotlannin edustalle Fair Islelle, jossa heidän isänsä olisi. Ja jossa ei olisi varmaankaan petoja. Maailma on mennyt sekaisin sen jälkeen, kun julmat, kahdella sorkkajalalla kulkevat pedot levisivät alueelle. Ne tappavat kaikki tielleen osuvat. Myös Abdin ja Alvan äidin ne tappoivat, sen jälkeen kun isä lähti etsimään heille turvallista paikkaa saarelta. Nyt 13-vuotiaan Abdin on pidettävä huolta 5-vuotiaasta pikkusiskostaan ja saatava heidät laivaan. Kaikkiin ihmisiinkään ei ole luottamista, sillä ihmiset ovat kääntyneet pelossaan toisia vastaan.

Kun tuollainen suuttuu, kynnet oikenevat pitkiksi, teräviksi miekoiksi.
Olen nähnyt sen, kun oliot tappoivat äidin. (s. 10)

Kirjan hyvin post-apokalyptinen tunnelma muistuttaa tosi paljon Walking Dead -sarjan tai Cormac McGarthyn Tie-romaania. Ihmiset ovat enimmäkseen toisille uhka, pedot pitävät kaikkia vallassa ja ruokaa joutuu etsimään hylätyistä taloista. Pedot näyttäisivät löytävän ihmiset äänten perusteella, ja ne ovat sen verran älykkäitä, että osaavat koputtaa oviin. Muuten petojen alkuperää ei selitetä, ne ovat vain ilmestyneet jostakin eräänä päivänä.

Kirja on selviytymistä hetki kerrallaan: Alvan vatsataudista, nälästä, kylmyydestä, väsymyksestä, epätoivosta, pelosta, äidin ja isän ikävästä. Abdi yrittää olla järkevä, mutta välillä hänenkin ote lipsuu ja hän huomaa huutavansa pikkusisarelleen. Suloista, että hän yrittää löytää siskolleen uutta nallea kadonneen tilalle, ja löytääkin hiukan rähjäisen nuken. Välillä Alvankin on otettava hiukan vastuuta ja laitettava ruokaa sillä aikaa, kun Abdi rakentaa heille suojaisaa nukkumapaikkaa. Tölkkiä hän ei kuitenkaan osaa avata.

Juoksimme, kunnes lihaksia särki ja rintaa poltti.
Juoksimme, kunnes taivas vaaleni ja aamu-usva leijui peltojen yllä. (s. 59)

Kirja loppuu hyvin avoimesti. Se ei vie kaikkea toivoa mennessään, mutta ei lupaile liikojakaan. Lukija saa itse päättää, mikä olisi paras ratkaisu.

Kirjan ohuus ja selkeä kerronta tekee tästä suhteellisen helpon kauhukirjan, jota aion ainakin minä vinkata kasien genrevinkkauksissa.  Rohkeille vitos-kutosille käy yhtä lailla. Olisin kyllä toivonut, että tässä olisi ollut pikkaisen vanhempi päähenkilö kaseja ajatellen, mutta menköön. Plussaa myös Perttu Lämsän taiteilemalle kannelle, joka on hyvin vakuuttava. Mietin tosin hiukan, onko vaarallista kuvittaa kanteen kirjan pääpetoa, sillä sen olisi aina parasta olla lukijan mielikuvituksen muovaama. Kuva on onneksi siluettimainen, eli ei vie ihan kokonaan tilaa mielikuvitukselta.

Pidin itse kirjan kauhun tunnelmasta ja dystopiahenkisyydestä, mutta kirja ei ihan yltänyt huippupisteisiin minun arvoasteikoissani. Olisiko sitten niin, että kirjan lyhyys jättää tarinan kuitenkin liian köykäiseksi.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kaikki mitä kaipasimme: Blessing Musariri

Kaikki mitä kaipasimme: Blessing Musariri. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2025

Englanninkielinen alkuteos (2023): All That it Ever Meant.

"Maagisrealistinen kertomus perheestä, jonka suru uhkaa hajottaa.

Perhe, rakkaus ja aaveet – zimbabwelaisen Blessing Musaririn kiehtova nuortenkirja nostaa esiin mestarillisen uuden äänen Palkittua nuortenkirjallisuutta maailmalta -sarjassa.

Chichin, Tanan ja Matin perhe yrittää päästä yli äidin kuoleman aiheuttamasta surusta. Isä on vetäytynyt kuoreensa, Chichi kapinoi, pikkuveli Tana kaipaa rakkautta ja tavallista arkea – Mati yrittää tasapainotella heidän välissään. Chichin viimeisimmän tempauksen jälkeen isä päättää viedä perheensä pitkälle matkalle entiseen kotimaahansa Zimbabween. Mukaan lähtee myös Meticais – henki tai mielikuvitusystävä – jonka kanssa vain Mati pystyy keskustelemaan.

Meticaisin arvoituksellisten neuvojen avulla Mati työstää suruaan ja elämää kahden kulttuurin välissä ilman äitiään, joka oli koko perheen tukipylväs.

Kaikki mitä kaipasimme on koskettavien henkilöhahmojen ja yllättävien juonenkäänteiden kudos." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kylläpäs vaikutti heti mielenkiintoiselta tämä zimbabwelaisen Blessing Musaririn ensimmäinen suomennettu teos. Suurin osa suomennetuista tahtoo olla yhdysvaltalais- ja brittiläiskirjailijoiden tuotantoa, tai sitten vähintäänkin länsimaista, joten todella hyvä saada välillä afrikkalaista kirjallisuuttakin nuorille.

Kirjan minäkertoja on 14-vuotias Matiponesa eli Mati, jonka perheessä on mennyt kaikki sekaisin sen jälkeen, kun heidän äitinsä menehtyi. Isosisko Chichi on aiheuttanut riitoja kapinoinnillaan ja lääkärinä työskentelevä baba ei keksi muuta keinoa kuin viedä koko perheen synnyinseuduilleen Zimbabween. Perheeseen kuuluu myös 10-vuotias pikkuveli Tana. Mukana reissussa on myös Meticais, mielikuvitushenkilö, jonka vain Mati näkee. Se ilmestyi hänelle vähän ennen reissua ja hermostuttaa Matia kysymällä tältä kysymyksiä, joihin hän joutuu tosissaan miettimään vastauksia. Joka kerta Meticais on pukeutunut eri tavalla, yleensä hyvin huomiotaherättäväksi. Tunnusmerkkinä hänellä on myös piippu, jota hän tupruttelee. 

"Tajuatko, miten vaikeaa tämä on meille kaikille? Minulle? Välitätkö yhtään? Välitätkö kenestäkään muusta kuin itsestäsi?" (s. 62)

Matkan aikana Mati käy välillä läpi menneitä aikoja, kuten Isoa Riitaa, josta koko matka sai alkunsa. Siihen mennessä isän ja Chichin välit olivat jo melkoisen tulehtuneet, ja kaikki kulminoituivat tuohon riitaan, jossa Chichi jälleen kerran uhmasi isänsä pyyntöä ja jätti pikkusisarensa kotiin paetakseen bileisiin. Mati suree sitä, ettei enää voi olla isosiskonsa kanssa niinkuin ennen. Hän myös ajattelee paljon Caroline-nimistä ystävää, jonka kanssa hänellä oli aina hauskaa ja mahtava yhteys. He olivat yhdessä rakastuneet Armando-nimiseen poikaan, mutta Matilla on salaisuus: hän oli ehkä jopa vähän enemmän rakastunut kuin Caroline. 

Matin takaumissa tulee myös hyvin esille heidän sisarussuhteensa hankaluudet: äiti ei toiminut Matin mielestä reilusti häntä ja pikkuveljeä Tanaa kohtaan, vaan antoi aina määrätietoiselle Chichille periksi. Tämä aiheutti närää myös sisarusten kesken, ja sai Matin sanomaan äidille todella rumasti. Hän ei ehtinyt koskaan pyytää sanomisiaan anteeksi.

Baba johdattaa sisaruskolmikkoa matkailuauton virkaa hoitavalla kuormurilla läpi Zimbabwen. Ikänsä Iso-Britanniassa asuneille kaikki näkymät ovat ihmetys. Isä antaa lapsille villieläinbingoruudukot, johon heidän tulee kerätä näkemiään villieläimiä virtahevosta leijonaan. Voittajalle olisi luvassa palkinto. Matka alkaa aika vaatimattomissa oloissa, mutta pikku hiljaa baba yllättää lapset monilla kivoilla jutuilla. Pikku hiljaa tunnelma baban ja esikoistyttären välillä löystyy ja myös sisarusten välit lämpenevät. Afrikka ja yhdessäolo tekee heille ihmeitä.

"Minusta tuntuu, että jos oppii tosi hyvin katsomaan asioiden taakse, ja sitten taas sen taakse ja vielä kerran taakse,  tarkoitan että silloin päästää irti tottumuksistaan ja voi muuttua joksikin...suruttomammaksi, vapaammaksi." (s. 87)

Mati tiedostaa myös olevansa hyvin erikoisesti ajatteleva, minun päätelmieni mukaan neurokirjolla oleva. Hän kävi koulun jälkeen erikoisohjelmassa, jota meillä ehkä nimitettäisiin toimintaterapiaksi. Baban mukaan äidin oli hyvin hankala ymmärtää Matin erikoista ajatusmaailmaa. Chichi myös valittaa jossain vaiheessa baballe, että Mati saattoi olla päiväkausia puhumatta hänelle. Minusta oli hieno ratkaisu, että tätä neuroepätyypillisyyttä ei kuitenkaan sanoitettu eikä alleviivattu sen enempää, niin kuin ei oikeastaan muitakaan asioita.

Kirjan rakenne ei ole takaumineen kaikkineen helpoin mahdollinen, joten vaikka tämä ei ole kovin paksu (197 sivua), suosittelen tätä jo jonkin verran lukeneille nuorille (13+). Itseäni häiritsi juuri se, että oli hankala päästä tähän sisään. Loppua kohti kirja alkoi paranemaan ja tarjosikin sitten melkoisia jymy-yllätyksiä. Oikein mahtavasti tässä käsitellään sisarussuhteita ja ylipäänsä perheen sisäisiä jännitteitä, ja miten niistä päästään yli. Road trip -henkinen toteutus Zimbabwessa on kiinnostava kehys tälle maagisrealistiselle kirjalle.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:



sunnuntai 9. marraskuuta 2025

Petovala: Heidi Nummi

 Petovala: Heidi Nummi. WSOY 2025 

Kansi; Riikka Turkulainen

"Moderni ekofantasia tytöstä ja ilveksestä

Laika, ilveksen suojelija, on epäonnistunut tehtävässään. Samalla kun ilves horjuu sukupuuton partaalla, elonkehällä yleistyvä väkivaltainen ääriliikehdintä tulee yhä lähemmäs myös Laikan elinpiiriä. Terävä seikkailuromaani yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, lajienvälisestä rakkaudesta ja yhteisön voimasta.

Ekokriisin jälkeisen jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta on vehreä mutta jakautunut. Suojelijoiden yhteisö joutuu seuraamaan sivusta, kun ihmisten ylivertaisia oikeuksia edistävä puolue nousee valtaan ja väkivaltainen ääriliikehdintä yleistyy. Samalla joku tuntuu tahallaan tekevän vahinkoa Laikan varjelemille viimeisille ilveksille.

Heidi Nummen esikoisromaani kysyy, millainen vaikutus ekokriisillä on yhteiskuntaan ja millaisia tunteita luonnonsuojelu herättää. Nummi kirjoittaa näkyväksi, mitä tapahtuu, kun ihmisryhmät eivät ymmärrä toisiaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka kannessa on ilves, ei voi jäädä minulta lukematta! Heidi Nummen esikoisteos Petovala vaikutti heti ensi vilaisulta kiinnostavalta, etenkin kun varsinaisia ekodystopioita ei kovin monestikaan nuorille ilmesty nykyään.

Pihka asteli mieleni kankaalla, sen pehmeät tassut painuivat sydäntäni vasten. Uusi ravistus repi jälleen kehoani. Haukoin happea ja painoin nyrkkejä vatsaani vasten.
Minun parhaani ei ollut riittänyt. (s. 17)

Kirjan maailmassa suuri osa eläinlajeista on joko kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Niinpä on perustettu ympäristöministeriön alainen suojelijoiden keskus, jossa asustaa koko joukko eri eläinlajien suojelijoita. Jokaisella on siis oma eläinlaji suojeltavanaan, ja yleensä eläintä suojellaan niin kauan, kunnes se julistetaan sukupuuttoon kuolleeksi. Sitä ennen on käytävä läpi raskas saattohoitovaihe, jolloin mitään toivoa lajin säilymisestä ei enää ole, mutta seurataan vielä viimeisiä yksilöitä. Maailma on jaettu yhteisiin suojelusmaihin, elonkehiin, joista Suomenlahden elonkehä on yksi viidestäsadasta.

Kun elämä pakkautui tiiviisti yhteen, syntyi jotain ainutlaatuista. Samalla oli tärkeää rajat ihmisille omat reviirinsä, yksi laji ei voinut enää vallata koko maapalloa. (s. 47)

Mitä suojelijalle sitten tapahtuu, kun hänen suojeltavansa kuolee sukupuuttoon? Sitten otetaan joku toinen suojeltava eläin, tai sitten aletaan surunkantajaksi. Surunkantajat ovat erillään muista oleva, naamioitu lahko, jotka tekevät päivittäisiä suruharjoituksiaan.

17-vuotias Laika suojelee ilvestä. Hän on saanut ensikosketuksensa rakkaimpaan suojattiinsa Pihkaan tämän ollessa poikanen, ja se on ilveksistä ainoa, joka antaa Laikan koskettaa tätä. Laikan päivärutiineihin kuuluu valvontakameroiden ja Pihkaan asennetun seurantalaitteen seuraaminen ja näin ollen varmistaminen, että ilveksillä on kaikki hyvin. Laikalla on kuitenkin suuri murhe kannettavanaan, sillä hänen suojelulajinsa on määrätty kuukausi sitten saattohoitoon. Nyt ympäristöministeriössä toimiva Amanda on sitä mieltä, että ilves olisi jo tuomittu sukupuuttoon kuolleeksi. Tätä Laika ei halua hyväksyä. Laika ei ole kertonut tästä kenellekään suojelukeskuksessa, varsinkaan hyvälle ystävälleen Nenekille, joka on viime aikoina tuntunut kumman etäiseltä. Nenek ja Laika ovat kasvaneet samassa kasvatuskodissa, josta molemmat ovat siirtyneet vartuttuaan suojelijaksi. Nenekin suojelulaji on palokärkitikka, ja sympaattinen Raiku onkin tuttu näky Nenekin lähellä. 

Kaikki eivät ole niin suosiollisia petoeläimiä kohtaan. Seuraavissa vaaleissa äänivyöryn saa Ihmiset ensin -niminen äärihenkinen puolue, jota johtaa provokatiivinen Vaaranmaa. Hän haluaa, että villipetojen metsästys sallittaisiin uudelleen ja vaaralliset ilvekset poistettaisiin ihmisten läheltä. Suojelijoiden kauhuksi Vaaranmaa nimitetään ympäristöministeriksi, ja myös suojelijoiden keskus saattaa olla vaarassa. 

Kirjassa seurataan myös Kira-nimisen parikymppisen naisen haastattelua. Hän on ollut vangittuna useita kuukausia toimittuuaan Verivartio-nimisessä äärijärjestössä yhdessä poikaystävänsä Joelin kanssa. Verivartio on toiminut Vaaranmaan suojeluksessa ja heidän pääkohteenaan on ollut nimenomaan ilvekset. Kira kertoo haastattelumuotoisissa osissa epävakaasta lapsuudestaan, pikkusiskostaan, jota ei ole enää nähnyt aikoihin, väkivaltaisuudestaan ja siitä, miten hän joutui Joelin kautta Verivartioon. 

Laika kiinnostuu surunkantajista ja tutustuu erityisesti Geoon, joka vastoin surunkantajien sääntöjä opettaa Laikalle suruharjoituksen tekemistä.  Laikalla on vain jokin, joka estää häntä pääsemästä täysin surun sisälle. Jokin muiston varjo, jota hän ei saa päähänsä. Laikan ja Geon välille syntyy syvä luottamus ja ystävyys, ehkä jotain vielä enemmänkin, mutta Laikaa ahdistaa se, ettei hän pääse etenemään suruharjoituksessaan. Muu surunkantajien yhteisö suhtautuu tosi nuivasti Laikan läsnäoloon yhteisössä, mutta Geo yrittää murtaa suljetun yhteisön sääntöjä. Geon suojeluseläin on ollut aikoinaan siili, nyt jo sukupuuttoon kuollut sekin.

Putosin tyhjyyden läpi, pimeään tunneliin, josta kaikki elämä oli imetty tyhjiin. Aika katosi, surussa oli vain tämä loputtomiin venytetty hetki. Paikka menetti merkityksensä, sillä suru oli kaikkialla. (s. 162)

Mutta mitä Nenekillä on meneillään? Hän on viihtynyt viime aikoina tosi tiiviisti Balkanilaislähtöisen DJ.n Pavelin seurassa, mutta miksi hän ei tunnu olevan suojelija enää koko sydämestään? Laika tuntee, kuinka heidän välillään on jokin kuilu. Samalla suojelijoiden keskuksessa kuohuu, kun kylmäkiskoinen Vaaranmaa uhkaa heidän tulevaisuuttaan ja äärijärjestö Verivartio kylvää propagandaansa. Laika on huolissaan ilveksistään, jotka käyttäytyvät levottomasti, ja lisäksi joku on sabotoinut hänen valvontakameroitaan viime aikoina. Laika on valmis suojelemaan Pihkaa ja muita ilveksiä vaikka omalla hengellään.

Ihmiset ensin, niinkö? Eikö juuri sellainen ajattelu ollut aiheuttanut Punaisen myrskyn? Eikö sellainen maailmankuva ollut syynä koko vanhan maailman kiroukseen? (s. 26)

Pidin ihan valtavasti tästä kirjasta! Olen myös hyvin iloissani siitä, että tämä on valittu Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Dystopian keinoin Petovalassa otetaan kantaa uhanalaisten eläinten tilanteeseen ja salametsästykseen (kirjassa mm. sudet on salametsästetty sukupuuttoon), poliittisiin kahtiajakoihin yhteiskunnassa, ääriliikkeisiin ja myös suruun ja sen käsittelyyn. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä syyllistä, vaan siinä yritetään ymmärtää kaikkia osapuolia. Kira tuo oman näkemyksensä siitä, miten hän lähti väkivallan polulle ja liittyi äärijärjestöön. Vaaranmaa taas todistaa sen, miten pelko voi ajaa tekemään äärimmäisiä päätöksiä. Surunkantajat taas ovat uppoutuneet niin syvälle suruunsa, että ovat juuttuneet omaan sisäänpäin kääntyneeseen yhteisöönsä. Laika ei ymmärrä, miten joku voi ottaa uuden suojeltavan eläimen ja päästä surustaan yli - ja luopua toivosta.

Pihka hyppäsi suuren lohkareen päälle ja seisoi siinä aivan liikkumatta, eikä maailmassa ollut mitään kauniimpaa, vain kissapedon voima ja viisaus. (s. 50)

Kirja pitää sisällään todella mielenkiintoisia henkilöitä, erilaisia valintoja ja kohtaloita. Parasta kuitenkin ovat eläimet, erityisesti Laikan suojelemat ilvekset. Laika kokee uskomattomia tunteita juostessaan Pihkan kanssa metsässä ja tuntiessaan tämän turkin pehmeyden jalkaansa vasten. Heillä on hyvin ainutlaatuinen yhteys.

Kirjan juoni pitää tosi hyvin otteessaan. Loppua kohti tulee hyvinkin jännittäviä tilanteita, joissa sydämeni on pakahtua jännityksestä. Toiveikas kirja tämä on silti, ehdottomasti. Petovala on ehdottomasti parhaita lukemiani YA-dystopioita. Toivotan kirjalle kovasti onnea Finlandioihin!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--


sunnuntai 14. syyskuuta 2025

Lumotut kirjeet -kirjapari: Rebecca Ross

Jumalainen vastustaja: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen.  WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Divine rivals. Kansi: Kelley McMorris / Shannon Associates

"Salaperäisiä juonitteluja, historian lehtien havinaa ja riipaiseva rakkaustarina.

Rebecca Rossin omintakeisen menestysduologian aloitusosa on kertomus lumotuista kirjoituskoneista, rakkaudesta sodan varjossa ja toivosta, joka ei sammu koskaan.

Muinaisten jumalien sota raivoaa Cambriassa. Kahdeksantoistavuotias toimittaja Iris Winnow hyvästelee rintamalle lähtevän veljensä ja joutuu huolehtimaan yksin perheensä toimeentulosta. Toiveissaan hänellä on oma palsta sanomalehdestä.

Kun Irisin veljelleen kirjoittamat kirjeet joutuvat vääriin käsiin – komealle, rikkaalle ja tylylle Roman Kittille, joka on Irisin pahin kilpailija saman lehden toimituksessa – Irisin ja Romanin välille syntyy maaginen yhteys.

Veljensä löytääkseen Iris pestautuu sotakirjeenvaihtajaksi kauas kotoaan. Turvanaan hänellä on kirjoituskoneensa ja tuntematon kirjeystävänsä, johon hän on alkanut auttamattomasti rakastua…" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** 

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Tämä kirjapari on ollut minun yksi odotetuimmista syksyn kirjoista, vaikka en ole etukäteen tiennyt tästä juurikaan mitään kuin takakannen tekstin verran. Mikä parasta, duologian molemmat osat ilmestyvät tämän syksyn aikana. Kirjan kansikuvakin on oikein vetoava.
Minun täytyy mennä, Pikkukukka, Forest oli sanonut ja koskettanut hänen hiuksiaan. Minun on vastattava kutsuun. (s. 68)
Kirjan alussa seurataan Oathissa asuvan Iriksen arkea sanomalehti Cazetten toimituksessa. Hänen isoveljensä Forest on ollut sotatantereella jo viisi kuukautta, ja sinä aikana Iris on lopettanut koulunsa kesken ja hankkinut työpaikan Cazettesta toiveenaan saada sieltä vielä joskus kolumnistin paikan. Irisilla on huoli sotivan isoveljensä lisäksi alkoholisoituneesta äidistään, josta ei ole perheen elättäjäksi. Konttorilla häntä taas kiusaa hänen pahin vastustajansa, kiusallisen komea ja rikas Roman Kitt, joka havittelee yhtä lailla kolumnistin paikkaa. 

Iris on perinyt mummoltaan kirjoituskoneen, jota hän säilyttää piilossa äidiltään sänkynsä alla. Sillä hän iltaisin kirjoittaa kolumniehdotuksia pomolleen Zebille, mutta myös kirjeitä veljelleen Forestille. Kirjeet hän on sujauttanut vaatehuoneen oven alta, ja ne ovat kadonneet siitä mystisesti. Iris ei ole uskoa silmiään, kun eräänä päivänä oven alta sujahtaa hänelle osoitettu kirje. Ensin hän luulee Forestin vastanneen hänelle, mutta pian kirjeiden kirjoittaja paljastaa, ettei ole Forest. Kuka tämä mystinen kirjekaveri on? Lukijalle paljastuu heti alussa, että hän on Roman Kitt, joka on alkanut tuntea kiinnostusta pisamanenäistä kilpakumppaniaan kohtaan, varsinkin luettuaan hänen kirjeitään. Hän ei kuitenkaan saa kerrottua kirjeissään todellista henkilöllisyyttään.
Pieneen hetkeen Iris ei pysty liikkumaan. Se naamio joka Romanin kasvoilla oli ollut kaikkien muiden edessä - hymy, iloiset silmät ja punehtuneet posket - putosi, ja Iris näki miten uupunut ja surullinen hän oli. (s. 98)
Kun Iris menettää äitinsä, Roman on ainoa, joka huolehtii tytön voinnista. Irisin on hankala paljastaa sisintään kenellekään, sillä hän kaipaa vähiten kenenkään sääliä. Hän kuitenkin hiukan lämpenee Romanille ja lupaa auttaa tätä artikkelin kirjoittamisessa. Romanin kihlaus neiti Elinorin kanssa tulee Irikselle puun takaa ja kirpaisee kummasti, vaikka eihän se hänelle kuulu. Roman ei todellakaan ole menossa naimisiin ynseän Elinorin kanssa vapaasta tahdostaan, vaan molempien vanhempien junailujen seurauksena. Onko hänellä pakotietä pakkoavioliitosta?
Tuntuu hyvältä tietää, etten ole tänä iltana yksin, vaikka istun hiljaa pimeässä. (s. 107)
Iris päättää lähteä kilpailevan lehden sotakirjeenvaihtajaksi keskelle sota-aluetta hävittyään Romanille kolumnistipaikan lehdessä. Hän voisi näin löytää ehkä veljensäkin. Hänet majoittaa majataloonsa reilu kolmikymppinen Marisol, ja Iris saa seuraa samanikäisestä sotakirjeenvaihtaja Attiesta. Myöhemmin majataloon tulee vielä kolmaskin sotakirjeenvaihtaja, joka pistää pakan sekaisin - ainakin Irikseltä. Sotakirjeenvaihtajille tulee sodan julmuus ja raakuus konkreettisesti silmille heidän avustaessa sotasairaalassa Marisolin mukana sekä päästessä mukaan rintamalle juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Kolmenlaiset sireenihälytykset pitävät majatalon asukkaat valppaana: milloin pitää vetäytyä pimeään kotiin piiloon Hurtilta, milloin Dacre-jumalan lähettämiltä kyliä pommittavilta etyyreiltä ja milloin pitää evakuoitua lopullisesti kylästä. 

Mikä tämä sota oikein on? Tässä sodassa taistelevat toisiaan vastaan maailmaa vallitsevat jumalat, Dacre ja Enva. Enva on hyvis, taivaallinen jumala, kun taas Dacre se maanalinen pahis, joka suuttui aikoinaan Envalle pahasti tämän hylätessä hänet. Forest taistelee jossakin Envan puolella, ja Iris on huolissaan siitä, onko tämä enää elossa. Dacre vaikuttaa olevan pahasti voitolla, sillä hänellä on järeämmät aseet käytössään.  

Tästä jumalten sodasta ja Iriksen ja Romanin maagisesta kirjeenvaihdosta sekä muutamista satunnaisista maagisista esineistä tai taloista, jotka sivumennen mainitaan, koostuu oikeastaan kirjan ainoat fantasiaelementit. Kustantajan mukaan tämä on dystopiaa, mikä hämmentää vielä entisestään. Itse laittaisin tämän maagiseen realismiin hyvin vähäisten fantasiaelementtiensä vuoksi, mutta voisi tämä olla kevyttä fantasiaakin.
"---Ei ilo ole mikään rikos, vaikka ympärillä olisi toivottomuutta. Iris, katso minua. Sinä ansaitset kaiken onnen maailmassa. Ja minä aion pitää huolen, että sinä saat nauttia siitä." (s. 331)
Romantiikkapuoli tässä on hyvin vahvasti keskiössä, ja se on ihan mukavasti kirjoitettu. Iris ja Roman lähentyvät kivasti kirjeenvaihtonsa kautta. Hiukan turhauttaa se, kun Iris ei voi antaa tunteilleen valtaa Romanin kanssa, koska haluaa olla kirjeiden kirjoittelijalle, jolle Roman on siis antanut toisen nimensä Carver, uskollinen. Onneksi asiat alkavat paljastua. Loppuun on säästetty totinen tujaus sodan traagisuutta ja käänteentekeviä juonikuvioita. Pakkohan se on lukea jatko-osa tähän heti, kun se ilmestyy.

Pidin oikein paljon kirjan ideasta, maagisesta kirjeenvaihdosta, sotateemasta, joka oli kevennetty jumalten väliseksi sodaksi ja Iriksen ja Romanin ihanasta haters/enemies-to-lovers- suhteesta. Jossain vaiheessa kirjaa minun innostus hiukan laski, siksi ei tämä kuitenkaan päässyt minun huippuarvosanoilleni. Ehkä olisin toivonut hiukan lisää maagisia elementtejä tähän kirjaan, ja lisäksi Iriksen ja Romanin suhteen välistä jännitettä olisi voinut ehkä vielä hiukan kasvattaa. Oikein ihana romanttinen sotaromaani ripauksella maagisuutta, voisi olla minun kuvailuni tälle kirjalle kiteytettynä.

Annan arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:


Armottomat valat: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen. WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ruthless Vows. Kansi: Kelley McMorris /  Shannon Associates

"Romanttisen tarinan tiivistunnelmainen päätös.

Jumalainen vastustaja -kirjan jatko-osa saa sydämen tykyttämään ja silmät kyyneliin.

Iris on palannut rintamalta ruhjeilla ja sydän murtuneena. Sota ei ole vielä läheskään ohi, ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa valmistautumattoman Oathin kaupungin.

Roman on jäänyt vihollislinjojen taakse vailla muistikuvia menneisyydestään. Hän alkaa jälleen kirjoittaa lehtijuttuja – mutta tällä kertaa viholliselle. Yllättäen hänen huoneensa lattialle ilmestyy kirje, jonka lähettäjä vaikuttaa yhtä aikaa vieraalta ja oudon tutulta.

Kohtalo heittelee Irisia ja Romania vääjäämättä lähemmäs toisiaan. Kun tilanne kiristyy, he vaarantavat rakkautensa ja tulevaisuutensa muuttaakseen sodan kulun.

Lukijat äänestivät kirjan vuoden 2024 Goodreads Choice Award -voittajaksi YA-fantasia-sarjassa." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Olipas mukavaa saada Lumotut kirjeet -kirjaparin molemmat osat saman vuoden aikana. Odottelin Jumalainen vastustaja -aloitusosalle kovasti jatkoa saadakseni tietää, miten kahden jumalan välisessä sodassa käykään, ja ennen kaikkea, miten Iriksen ja Romanin ihana rakkaustarinan kävisi. Ensimmäinen osahan päättyi hyvin dramaattisiin tunnelmiin...

Takaisin Oathiin palannut Iris työskentelee ystävänsä Attien kanssa Inkridden Tribunen leivissä. Säpäkkä mutta empaattinen lehden johtaja Helena haluaa julkaista rehellistä ja sodan toisen osapuolen, Enva-Jumalaa puoltavaa tietoutta, vaikka kaikki eivät siitä pidäkään. Iris on onnellinen saatuaan veljensä Forestin takaisin, mutta sydän kaipaa Romania, jonka sodan pahis-osapuoli Dacre kaappasi joukkoihinsa. Dacre tyhjentää sotilaidensa muistin edellisestä elämästään, joten Iris pahoin pelkää, ettei Roman enää muistaisi häntä. Lumottu kirjeenvaihtokaan ei onnistu, koska Iris on menettänyt hienon perintökirjoituskoneensa, eikä Romanillakaan varmasti ole pääsyä maagisen Alouette-kirjoituskoneen ääreen - onhan niitä olemassa enää neljä kappaletta. Joista yksi on Oathin museossa. Siitä Iris saakin ajatuksen, joka edellyttää pientä murtokeikkaa.

"En halua taistella puolella sydämellä, vaan koko sydämelläni." (s. 160)

Roman ei muista edellisestä elämästään mitään, kiitos Dacre-jumalan, joka on nyt hänen pomonsa. Roman saa yhä hyödyntää kirjoitustaitoaan, sillä hänestä on tehty Alisten kirjeenvaihtaja. Sattumalta hänelle tarjotaan kirjoituskonetta, joka onkin Iriksen vanha Alouette. Ensimmäinen vaatehuoneen lattialle ilmestynyt kirje hämmentää Romania. Kuka kumma hänelle kirjoittelee nimimerkillä "E"? Hän päättää pitää kirjeet salassa, vaikka hänellä ei vielä ole aavistustakaan vaimostaan Iriksestä. Unissa hänelle kuitenkin alkaa ilmestyä kaunis nuori neito nimeltä Iris Winnow, joka tupsahtaa Romanin työpaikalle Gazette-lehden toimitukseen. Roman ei kuitenkaan vielä ymmärrä unen tarkoitusta.


Irikselle ja Attielle tulee taas uusi keikka lähelle sotatanteretta, eikä Forest ole tästä ollenkaan riemuissaan. Sotakirjeenvaihtajakaksikko pääsee kuitenkin taas tapaamaan rakasta Marisolia ja tämän sotilasvaimoaan Keegania, mutta joutuu myös melkoiseen vaaraan jälleen kerran. Iris ei kuitenkaan kadu vaarallista reissuaan, sillä hänelle ja Romanille tulee yllättävä kohtaaminen, joka voi pikku hiljaa palauttaa Romanin muistoja. Kaikkea toivoa ei ole menetetty. Kaksikko tutustuu myös mukavaan autokuskiinsa Tobiakseen, josta tulee Attielle hyvinkin tärkeä henkilö. 

Tänä iltana tapahtuisi jotain. Jotain, mikä halkaisisi maailman kahtia. (s. 332)

Armottomat valat on mielestäni edeltäjäänsä monipuolisempi ja mukaansatempaavampi kirja, jossa on myös enemmän fantasiaelementtejä mukana. Sodan vastapuolet, alisten jumala Dacre ja taivaallinen jumala Enva pääsevät isompaan rooliin, tosin Enva on lähinnä varjoissa piileskelevänä, kun taas Dacre näkyy ja kuuluu hurttineen ja etiireineen. Päästäänpä kirjassa kurkistamaan Dacren valtakuntaan eli aliseen maailmaan, ja matkustamaan kammottavan etiirin kyydissä. 

Kaiken tämän sodan takanahan on siis Dacren ja Envan onneton rakkaustarina, jossa maanaliseen valtakuntaan vangittu Enva on vapautunut soittamalla erityistä kehtolauluaan, joka on vaivuttanut kaikki uneen, ja vapautunut Dacren toksisesta rakkaudesta. Siitä suuttuneena Dacre on käynnistänyt sotatoimet ja valjastunut väkipakolla mukaan ihmisiä, joiden muistoja hän on pyyhkinyt pois. Tämän takia viulu on ollut kielletty soitin siitä asti Dacren käskystä. Enva on kuitenkin ihmisten puolella ja haluaa lopettaa sodan. Siihen hän tarvitsee kuitenkin hiukan apua.

Rakas Iris,
Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että olin rakastumassa sinuun toisen kerran? Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että sanasi löysivät minut täältä, jopa tässä pimeydessä? Että olen kantanut E-kirjeitäsi lähellä sydäntäni kuin suojakilpeä? --- (s. 223)

Romanin ja Iriksen rakkaustarina on tietysti tämänkin osan keskiössä, vaikka se kaiken sodan ja melskeen jalkoihin meinaakin jäädä. Maaginen kirjeenvaihto on tässäkin osassa isossa roolissa, kun Iris yrittää mahdollisimman salamyhkäisesti saada Romanin taas muistamaan hänet. Kiinnijäämisen pelko on suuri, sillä kirjeet eivät saa päätyä Dacren hyppysiin. Iriksen ja Forestin sisarellisia välejä on myös kuvattu ihanalla tavalla. 

Armottomat valat jaksoi pitää minut otteessaan alusta loppuun saakka. Siinä on juuri sopivassa suhteessa romantiikkaa, toimintaa, maagisia elementtejä ja traagisia kohtauksia. Oikein hyvä lopetus tälle duologialle!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


Samantyylistä:


sunnuntai 1. kesäkuuta 2025

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2025

Englanninkielinen alkuteos (2024): When the world tips over. Kansi: Theresa Evangelista. Sivujen kuvitukset: Jessica Cruickshank

"Villi romaani täynnä rakkautta, salaisuuksia ja lumoa

Kun maailma keinahtaa radaltaan on sisarusten välisen kilpailuhengen, sukukirousten ja rakkaustarinoiden ketju. Se on monisyinen tarina yhden perheen menneisyydestä, osoitus siitä, että vain historiansa tuntemalla voi muuttaa tulevaisuutensa.

Fallin sisarukset elävät Pohjois-Kalifornian viiniseudulla. Vuosia sitten heidän isänsä katosi salaperäisesti ja rikkoi perheen palasiksi. Nyt 12-vuotias Dizzy Fall näkee henkiolentoja ja toivoisi olevansa romanttisen kirjan päähenkilö. Miles Fall, 17, on komea älykkö ja koirakuiskaaja, joka haluaa epätoivoisesti löytää unelmiensa miehen. Yhdeksäntoistavuotias Wynton Fall vetää ihmisiä puoleensa ja on virtuoosimainen viulisti törmäyskurssilla tähteyteen… ellei tuhoa sitä ennen itseään.

Arvoituksellinen sateenkaaritukkainen Cassidy keikauttaa Fallien maailman raiteiltaan. Onko hän enkeli? Pyhimys? Vai ihan tavallinen tyttö? Jollain tapaa hänellä on voima muuttaa heistä jokaista. Mutta ennen kuin selviää, kuka hän on, tapahtuu onnettomuus ja Fallin perhe rikkoutuu pahemmin kuin koskaan. (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Huhhuh, onpas paksu järkäle, oli ensiajatukseni tästä Jandy Nelsonin kirjasta. Kauankohan minulla menee taas tämän  yli 560-sivuisen kirjan lukemiseen, tuskastelin. Noh, arvatkaapa, menikö minulla kauaa tämän lukemiseen? Eipä ei. Olen häkeltynyt, hämmentynyt, sanomattoman onnellinen, että sain lukea näin mahtavan kirjan! 

Kun maailma keinahtaa radaltaan kertoo Paradise Springissä asuvan Fallin perheen tarinan. Se esittelee hyvin omalaatuisen perheen: 12-vuotiaan Dizzyn, jonka tukka on tumma kikkarapehko, joka näkee heidän tilansa pihalla haamuja, mm. suutelevat mieshaamut, joka on kiinnostunut erikoisista tiedonjyväsistä, joka rakastaa hulttioveljeään Wyntonia sekä Täydellistä Milesia (joka ei taas anna vastarakkautta pikkusiskolleen) ja näkee sanat väreinä. Dizzy höpöttää (äidin mielestä) kohtaamastaan  sateenkaaritukkaisesta enkelistä, joka pelasti Dizzyn jäämästä rekan alle (tätä hän ei kerro äidille). Dizzy suree myös sitä, ettei hänen rakas ystävänsä Lisko enää pidä hänestä, vaan Melindasta. 

Jälleen kerran hän joutui kasvokkain sen tosiasian kanssa, ette rakkaus aina ollut kaksisuuntaista.
Heidän isänsä ei vastannut heidän rakkauteensa. Siksi hän oli lähtenyt. (s. 429)

Täydellinen Miles, 17,  ei ole oikeastaan täydellinen. Hän on vain verhoutunut täydellisyyden valepukuun. Oikeasti hän on lopettanut koulun ja viettää päivät mustan labradorinnoutajan, Sandron seurassa. Kukaan ei tiedä, että he voivat kommunikoida telepaattisesti. Miles kerää toki ihmisten katseet, sillä hän on uskomattoman komea. Hän on perinyt piirteensä isältään Theo Fallilta. Miles on myös melko vasta suudellut ensimmäistä kertaa poikaa ja tajunnut, että hän on homo. Hän rakastaa lukemista ja kirjoittaa runoja. Hän ei tiedä itkevänsä unissaan kadonneen isänsä perään. Hän vihaa isoveljeään Wyntonia, joka on tehnyt hänelle vastikään hyvin inhottavan teon. Hän kohtaa Sandron kanssa kirjoja rakastavan, sateenkaaritukkaisen tytön, joka tuoksuu kukilta.

Jokin ei tuntunut todelliselta. Hänelle oli joskus aiemminkin tullut samanlainen tunne, kun lukeminen muuttui enemmänkin hengittämisen kaltaiseksi ja hän tiesi jättäneensä todellisen elämän taakseen ja sielu oli siirtynyt hänen ruumiistaan tarinaan. Mutta hänestä ei ollut koskaan tuntunut tältä toisen ihmisen kanssa - toisen ihmisen takia. (s. 76)

19-vuotias Wynton on saanut perheen äidiltä, Bernadetteltä porttikiellon heidän taloonsa, sillä hän on romuttanut äidin auton ja joutunut putkaan rikottuaan isoisoisää, Alonsoa esittävän patsaan. Isoveljeään jumaloiva Dizzy on kuitenkin salaa päästänyt veljensä vintille nukkumaan. Wyntonilla on uskomaton musiikin lahja - sen hän lienee perinyt trumpettia soittavalta isältään. Wyntonin soitin on viulu, ja hänellä on tulossa pian merkittävä keikka. Häntä harmittaa, miksei äiti ole kiinnostuneempi hänen soitostaan. Wynton on käyttäytynyt kamalasti nuorempaa veljeään, Täydellistä Milesia kohtaan isän lähdön jälkeen. Wynton itkee aina soittaessaan, minkä takia hän pitää aurinkolaseja.

Hän yritti olla olematta kusipää, todella yritti, mutta ei koskaan oikein edistynyt tavoitteessaan. Kun hän ei soittanut viulua, hän tylsistyi. Niin kuin kaada-bensaa-kurkkuun-ja-sytytä-tulitikku-tylsistyi. Ja hänelle tuli nälkäinen olo, elämännälkäinen, elämänkyltymätön. Silloin hän teki kaikkea mitä ei olisi pitänyt. (s. 90-91)

Myös Clive-setä asuu Fallin perheen tiluksilla, joka on siis aiemmin ollut Fallin suvun suuri viinitila, jonka Alonso Fall on aikanaan perustanut vaimonsa Marian kanssa. He toivat Espanjasta mukanaan ihmeköynnökset, ja heidän viininsä on aikanaan saanut arvostelijat vuodattamaan ylisanoja. Theo Fallin katoamisen jälkeen viininvalmistus loppui. Bernadette ei salli alkoholisoituneen Cliven tulevan heidän taloonsa, mutta Dizzy ja Miles vierailevat setänsä luona säännöllisesti. Setä soittaa trumpettia ja näkee enneunia.

Sitten on äiti Bernadette, jonka The Blue Spoonful -ravintolan annokset saavat ihmiset sekaisin onnesta. Bernadette kaipaa yhä miestään, joka lähti hänen odottaessaan Dizzyä ja jätti hänet kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän kattaa yhä aterian miehelleen ravintolaan joka ilta. 

Sitten tapahtuu onnettomuus - Wynton jää auton alle sen jälkeen, kun on soittanut uskomattoman keikan. Hänet pelastaa sateenkaaritukkainen Cassidy, joka antaa pojalle ensiapua ja hälyttää ambulanssin. Wynton makaa koomassa, kun tuo mystinen tyttö vierailee juttelemassa hänelle kenenkään tietämättä. 

Cassidy kertoo Wyntonin vuoteen vierellä omaa tarinaansa. Hän ei suinkaan ole enkeli, vaikka Dizzy niin lujasti siihen uskoo. Hän on kulkenut 14 ensimmäistä vuotta elämästään äitinsä Marigoldin kanssa asuntoautolla ympäriinsä etsien täydellistä Pikkukylää, johon asettua. Cassidy on kärsinyt yksinäisyydestä, vakaan turvallisen aikuisen puutteesta, isän kaipuusta ja juurettomuudesta koko elämänsä. Ailahtelevainen, epävakaa äiti on ollut hänen ainoa ystävänsä, kotiopettajansa, roolimallinsa. Äiti nautti miesten seurasta, toi toinen toistaan erikoisempia tyyppejä heidän asuntovaunulleen ja Cassidy joutui kestämään niitä - ja seksin ääniä. Välillä äiti tipahti omaan Äänettömään maailmaansa, jolloin Cassidy oli ihan omillaan. Kun kaksikko sitten vieraili Paradise Springissä, 13-vuotias Cassidy tapasi ihanan vaaleahiuksisen, viulua soittavan pojan, jonka kanssa hän tunsi hämmästyttävää yhteyttä. 

Wyntonin onnettomuus saa liikkeelle tapahtumaketjun, jossa Miles lähtee hakemaan Cassidyä Felix-nimisen kokkipojan ja Dizzyn kanssa - heidän toiveenaan on saada tuo pelastava enkeli parantamaan Wynton (heillä ei ole aavistustakaan, että Cassidy vierailee Wyntonin luona jo säännöllisesti). Mitä heidän määränpäässään odottaakaan? Kaiken lisäksi tuo Felix tietää uskomattomia tarinoita Fallin suvusta. Felixin katse saa Milesin hämmentymään, vaikka tämä sanoo, ettei ole saatavilla. Kuitenkin Miles huomaa heidän välillään sähköä. Miten joku voi olla niin innostunut kaikesta näkemästään kuin Felix? Hän on Milesin mielestä ihmeellisin tyyppi, jonka hän on koskaan tavannut.

En halua paljastaa tämän enempää juonesta, joka avautuu lukijalle ällistyttävän upealla tavalla kerros kerrokselta. Cassidyn traaginen tarina hänen itsensä kertomana, Bernadetten lähettämättämät kirjeet pojilleen, joissa hän lopulta tunnustaa kaiken, Milesin surulliset sähköpostiviestit isälleen, Fallin sukutarina sadunomaisesti kerrottuna, ja se, miten kaikki lopulta kiertyvät toistensa tarinoihin ja kaikilla on joku tärkeä roolinsa tässä tarinassa, kaikki nämä saivat minut rakastamaan tätä kirjaa. Kaikessa takana on tietysti rakkaus, oli se sitten rakkaus veljeä, äitiä, isää kohtaan, tai kipinöivää romanttista rakkautta jotakin ihanaa kohtaan. Muitakin vahvoja tunteita tässä tarkastellaan: kateutta, joka kulminoituu Fallin suvun kirouksenomaisena sisaruskateutena sekä isän, aviomiehen, ensirakkauden tai äidin ikävää. 

Rakas isä,

missä sinä olet? Miten saatoit jättää minut näiden ihmisten luo?
 
Miles (s. 85)

Kirjan henkilöt ovat uskomattomia persoonia, joiden tarinoita suorastaan ahmin itseeni. Surullinen Miles ei ymmärrä, miksi isoveli on alkanut vihata häntä ja miksi isä jätti heidät noin vain. Sandro-koira nokkeline viisauksineen on aivan hulvaton hahmo. Paljastuu, ettei Miles ole ainoa, joka ymmärtää koiran puhetta. Wynton taas on herkkä, väärinymmärretty musikaalinen lahjakkuus, joka ei ehkä vihaakaan Milesiä, kuten tämä luulee. Dizzy on hilpeä esiteini, joka ei ymmärrä, miksei rakkaus voi aina olla kaksisuuntaista. Miksi Lisko ei rakasta häntä enää? Miksi isä jätti heidät ja Miles itkee joka yö? Miksi Miles ei tykkää Dizzystä ja hänen hienoista tiedonjyväsistään?

Tämä kirja sopii hyvin Pride-kuukauden kirjaksi luontevalla sateenkaarevuudellaan. Kirjan paksuuden vuoksi tätä en välttämättä ota vinkkauksiin mukaan, mutta suosittelen kyllä kovasti paljon lukeville (15+) nuorille, jotka rakastavat erilaisia ihmiskohtaloita, sukutarinoita ja rakkaustarinoita. Tätä suosittelen erityisesti myös aikuisille, etenkin sellaisille, jotka haluavat tietää, mikä tekee YA-kirjallisuudesta niin erityistä. Kun maailma keinahtaa radaltaan on siitä malliesimerkki, miten paljon erilaisia teemoja voi yhdistää luontevasti uskomattoman upeaksi lukukokemukseksi, jossa lukija ei kuitenkaan menetä toivoaan.

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

sunnuntai 20. lokakuuta 2024

Vajaa tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.).

Vajaa tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.). Art House 2024 

Kansi: Samppa Ranta

"Vajaa tusina on uusien novellien kokoelma nuorille - ja sopii se mainiosti aikuisillekin. Aiheiden kirjo yltää huijarisyndroomasta seurusteluun ja kulttuurien kohtaamisesta yhteiskuntaluokkiin. Teoksen jokainen novelli tutkii omalla tavallaan epätäyden, vajauden ja vaille jäämisen teemoja. Entä milloin vajaus on hyvä asia?


Kokoelman 11 novellia tarjoavat sukelluksen novellimuodon moni-ilmeisyyteen ja erilaisiin kirjoittamisen tapoihin. Mukana on niin yhdenpäivännovelli, historiallinen novelli, runoa ja proosaa yhdistävä novelli kuin monta muuta.
Teos soveltuu erinomaisesti sekä vapaa-ajan lukemiseksi että yläkoulun ja toisen asteen opetukseen.

Novellien kirjoittajat ovat Antti Halme, Marko Järvikallas, Markku Karpio, Ansu Kivekäs, Juha-Pekka Koskinen, Anni Kuu Nupponen, Aura Nurmi, Raisa Omaheimo, Katariina Romppainen, Johanna Sinisalo ja Tuutikki Tolonen." (Art House)

Oma arvio:

Vajaa tusina on jo kolmas Tusina-novellikokoelma nuorille. Olen aiemmin arvostellut toisena julkaistun Likainen tusina -kokoelman. Novellikokoelman nimellä on kaksi eri merkitystä: sarjan muista osista poiketen tässä on novelleja vajaa määrä eli kahdentoista sijaan yksitoista. Lisäksi novelleissa käsitellään vajautta eri näkökulmista. Pidän kovasti kokoelman teemasta, jota on hyödynnetty todella monipuolisesti, jälleen lahjakkaiden kirjailijoiden tarinoissa.

Kop. Raah. Kop. Raah Kop. Raah.

Eteisen käytävä oli pitkä. Sitä pitkin lähestyi musta hahmo. Aleksi jäykistyi paikoilleen sydän hakaten. Hänen suunsa kuivui kauhusta.
(Kuolleen miehen kengät, s. 47)


Novelleissa käsitellään muun muassa ulkopuolisuuden tunnetta, aseksuaalisuutta, vääriin porukoihin ajautumista, orpoutta, sisaruskateutta (-ja vihaa), pakolaisuutta, itsemurhaa, vähävaraisuutta, heikkoa informaatiolukutaitoa ja heikkoa itsetuntoa. Realismin rajoja on Antti Halmeen novellissa Kuolleen miehen kengät, jossa rokkistaraksi haaveileva Aleksi saa uskomattomat kyvyt astuessaan UFF:ilta löytämiinsä saappaisiin, mutta joutuu maksamaan kyvyistään kovan hinnan. Aura Nurmen koskettava säenovelli Jotenkin se on kestettävä käsittelee läheisen itsemurhaa ja on omistettu Miki Liukkosen muistolle.

Sanot, että kipu kyllä lähtee, kun päästän sinusta irti.

Ja niin se lähtee, minä ajattelen, mutta se ei lähde
. (Jotenkin se on kestettävä, s.147)

Markku Karpion Sormet tuo kokoelmaan kauhun aineksia, kun ikänsä veljensä varjoon jäänyt Anders on hukuttanut kalastusreissulla veljensä Ralf-Erikin ja kaverukset Joose ja Anders saapuvat TET-harjoitteluun heidän lomakeskukseen, jossa tunnelma alkaa olla hyvin omituinen. Tuutikki Tolosen Rajavyöhykeperhosessa pureskellaan rajavyöhykeasiaa eri kantilta, kehorauhan näkökulmasta: Pitäisikö jokaisella ihmiselläkin olla oma rajavyöhyke ja siellä vartija, rajavyöhykeperhonen, joka puuttuisi jokaiseen rajavyöhykeloukkaukseen. Juha-Pekka Koskisen Autuaita ovat orvot nakkaa lukijan keskiaikaiseen katoliseen kirkkoon, jossa orpo apulaispoika löytää karmean salaisuuden.

Alkaa tuntuu siltä että täs on nyt kohtaloa! Et universumi on määränny että mä törmään Indigoon uudestaan. (Laput; s. 156)
Minun suosikkinovellini on Johanna Sinisalon Laput, jossa Osma törmää kaupassa sattumoisin fanittamaansa Indigoon ja nappaa tämän kauppalapun. Hän alkaa paikkailla saamaansa puutteellista informaatiota oman etunsa mukaisesti ja keksii itseään miellyttäviä merkityksiä sieltä sun täältä. Allu yrittää tipauttaa intoilevaa ystäväänsä maan pinnalle, mutta Osma on täysin päätelmiensä pyörteissä. Huipulta tulee kuitenkin väistämättä romahdus alas, kun Osma tajuaa, mikä on oikeasti totta ja mikä ei.

”Niin mut mitä mä nyt teen? Mä en voi mennä Tyynen luo vanhoissa resuissa alkkareissa, en vaan voi” (Yhteisiä asioita, s. 178)
Katariina Romppaisen Yhteisiä asioita taas käsittelee minusta kivan arkisella tavalla epävarmuutta omasta itsestään ja miten se näkyy vaikkapa tavallisella mökkireissulla kaverin perheen kanssa, joka on varakkaampi kuin oma perhe. Odotin, että lopussa olisi tapahtunut jotakin mullistavaa, mutta sitten olinkin hyvin tyytyväinen, ettei tapahtunut mitään sen ihmeellisempää, kuin että päähenkilö tajusi jännittäneensä ihan turhaan. Suosikkejani olivat myös Markku Karpion kauhunsekainen Sormet sekä surullinen avausnovelli, Raisa Omaheimon Särö luokassa, joka kuvaa kuulumattomuuden tunnetta koskettavalla tavalla. Novellin lopussa kuitenkin näkyy pikkuinen toivon pilkahdus.

Tämän piti olla uusi alku, kaikki muuttuu, sanottiin, mutta kaikki on kuten aina. (Särö luokassa, s. 9)
Vajaa tusina käsittelee vajauden kokemusta todella monipuolisesti ja laadukkaasti. Nämä ovat myös varmasti tosi hyviä yläkoulun äidinkielen tunneille. Itse olisin kaivannut ehkä vielä jotakin pientä yhteyttä (vajauden teeman lisäksi) novellien välille, mutta toki se on hankala toteuttaa, kun kirjoittajia on 11 ja novellien aiheet ja maailmat osin niin kovin erilaisia. Lisää vain näitä tusinakokoelmia nuorille!

Annan kirjalle arvosanaksi 4.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Muualla:


Lisää novellikokoelmia: