Minä, Ajuma: Tatu Kokko. Icasos 2026 (Pohjola 2056 #1)
"Ajuman kotikylä tuhoutuu heimosodassa. Hän pakenee pikkuveljensä kanssa rannikolle ja nousee lopulta laivaan, joka vie heidät Pohjolaan, paratiisinomaiseen luvattuun maahan.
Pian Ajuma huomaa, että uudessa kodissa kaikella on hintansa.
Hänet koulutetaan työskentelemään palkatta. Hänet erotetaan veljestään. Hänet sijoitetaan maaherran kartanoon, jossa niin monet asiat on kielletty ja järjestystä pitää armoton herra vääpeli.
Mutta siellä asuu myös maaherran poika, ja kaikkein kielletyin asia osoittautuukin kaikista makeimmaksi.
Ajuma on ikivanhaa näkijöiden sukua, ja hänellä on vahva ngisonjon sydän. Hän uhmaa, kapinoi, rakastaa ja unelmoi.
Pohjola 2056 -trilogian avausosa katsoo tulevaisuuteen kenialaisen ngisonjotytön silmin."(Icasos)
Oma arvio:
*** Kirjailijalta saatu arvostelukappale ***
Täten kirjoitan viimeisen arvostelukappaleesta tehdyn kirja-arvioni blogiini. Kiinnostuin tästä kirjasta, kun kirjailija otti minuun yhteyttä keväällä ja kuvaili kirjaa kiinnostavasti, ja lupasin ottaa kirjan luettavakseni. Tämä oli ennen kesäistä päätöstäni lopettaa arvostelukappaleista bloggaaminen. Siispä, vielä tämän kerran...
Kenialainen, kuvitteellisen ngisonjon heimoon kuuluva nuori nainen Ajuma odottaa pikkuveljensä Ekwen kanssa laivaan muiden pakolaisten kanssa, toiveena päästä turvaan paratiisimaiseen Pohjolaan. Perheestä kukaan muu ei ole enää elossa, ovat vain he kaksi. Ajuma on odottavainen. Matka on pitkä ja rankka, eikä se ole mikään luksusristeily. Perillä odottaa myös karu kohtalo: on matkustajien kuurausta, kosketuskieltoa (edes pikkuveljeään Ajuma ei saa halata.), pelkkää puuroa ravinnoksi. Nimet lyhennetään Amaksi ja Ekeksi. Vartijat koskettavat Ajumaa sopimattomasti, mutta se on vain nieltävä. Ajuma odottaa silti pääsevänsä johonkin upeaan paikkaan, jossa unohtaa kotimaassaan kokemat kauhut. Ajuma alkaa opetella vastaanottokeskuksessa uutta, kummallista kieltä. Aina silloin tällöin joku haetaan uuteen kotiinsa, ja Ajuma alkaa pelätä sitä päivää, kun Ekwe haetaan ja he joutuvat erilleen.
Ne olivat äänettömät hyvästit ystävilleni, joiden kanssa olin saapunut tähän maahan, asunut tässä samassa huoneessa kuukausien ajan, mutta joita en ollut oppinut koskaan tuntemaan. (s. 50)
Kirjassa seurataan Ajuman elämää rikkaan Maaherran perheen apuna, eli käytännössä orjatyöläisenä. Perhe elää yltäkylläistä elämää liha-aterioineen, kun taas avut joutuvat pärjäämään pelkällä puurolla. Kerran viikossa, kirkonmenojen jälkeen, he saavat lihasoppaa. Sitä nälkäinen Ajuma odottaa enemmän kuin mitään. Avuista vastuussa oleva vääpeli vaanii nurkan takana nuoria naisapuja ja käyttää valtaansa heihin sopimattomalla tavalla. Ajuma on kuitenkin ärhäkkä tapaus ja yrittää pitää puolensa. Silti hänkään ei voi välttyä kourinnalta ja raipaniskuilta, joita avut saavat tehtyään virheitä. Sitten Ajuma kohtaa perheen nuoren herran, Väinön, eikä saa tätä enää mielestään. Hänessä herää hyvin uudenlaisia tunteita.
Minä, Ajuma, kuvaa dystooppista Pohjolaa, jossa kantasuomalaiset käyttävät pakolaisia hyväkseen omina taloudenhoitajinaan ja jopa synnyttäjinään eli kantajina. Myös suomenruotsalaiset ovat alistettua väestöä, kuten Maaherran perheen kantajana toimiva Alli. Tarina on kuin Atwoodin Orjattaresi sijoitettuna tulevaisuuden Suomeen. Paremman elämän toivossa Pohjolaan sotaa paenneet nuoret pakolaisnaiset valjastetaan asemaan, jossa heillä ei ole vaihtoehtoja. Heitä nimitetään rasistisella m-alkuisella, ihonväriin viittaavalla pilkkanimellä. Toki osa pitää heidän puoliaan, mutta eivät he yllä ihmisarvossaan samalle tasolle kuin kantaväestö.
Alkuun Ajuman ja Ekwen matkaa kohti Pohjolaa seuratessa tulee tunne, että luen ihan tavallista realistista romaania. Dystooppinen Pohjola, entinen Suomi, vaikuttaa taantuneen vanhanaikaiselta, vaikka välillä vilahtaa nykyteknologian juttuja, kuten viuhkoiksi nimitetyt älylaitteet. Se hiukan hämmentää minua, sillä tuntuu, kuin astuisin tarinassa jonnekin historiaan siinä vaiheessa, kun Ajuma siirretään vastaanottokeskuksesta Maaherran perheen avuksi. Tokihan monesti dystopioissa yhteiskunta ikään kuin taantuu konservatiivisempaan suuntaan, joten ei tämä uutta ole.
Pidän siitä, miten vahvasti kenialaisuus kulkee Ajuman mukana. Hän käyttää oman kielensä sanoja, joille on onneksi kirjan lopussa sanasto. Hän muistelee lapsuuttaan kotimaassaan, äitiään, jonka menetti sotaisassa välikohtauksessa. Perheen nuoriherra viehättyy kauniista Ajumasta ja varastaa tämän kanssa hetken sieltä, toisen täältä. He molemmat tietävät, ettei heillä voi olla tulevaisuutta yhdessä. Vai voisiko kohtalo puuttua peliin?
- Ajattelen sinua ihan koko ajan.Tapa. jolla hän sen sanoi, tuntui aidolta. Hänen äänensä vakavuus paljasti, että hän todella piti minusta. Hän ei valehdellut.(s. 143)
Kirjan juoni kulkee kuitenkin liiankin verkkaiseen tahtiin lopun yllättävää käännettään kohti, ja siksi lukukokemukseni tuntui välillä tahmealta. Koin myös epämiellyttäväksi Ajuman ikävät kohtaamiset vääpelin kanssa, ja alkuun minulla oli epäilyksiä Väinönkin suhteen. Olisiko heidän välinen juttunsa hyväksikäyttöä, koska Väinö on valta-asemassa Ajumaan? Väinön näkökulma olisi voinut valottaa enemmän hänenkin tuntemuksiaan Ajumaa kohtaan. Ymmärrän kuitenkin, miksi kirjailija on halunnut pitää Ajuman ainoana näkökulmahenkilönä. Loppusanoissaan käy ilmi, että tämä kirja on ensimmäinen osa itsenäisistä osista koostuvaa trilogiaa, joten olisikohan Väinön näkökulma tulossa seuraavissa osissa?
Minulle jäi hiukan epäselväksi kirjan dystooppinen yhteiskunta, jota kuvailtiin lähinnä Maaherran ja muiden Pohjolan kantaväestön keskustelujen kautta, joita Ajuma salakuunteli. Toki voi olla, että sivuutin ne keskustelut puolihuolimattomasti lukien. Paljon jäi auki asioita, kuten lopun kiivaiden tapahtumien tarkoitus ja miksi mökkivieraana ollut herra Karjalainen hiippaili yöllä Maaherran veneellä. Siinä mielessä tämä jäisi itsenäisenä osana turhan arvoitukselliseksi. En usko kuitenkaan palaavani myöhemmin Pohjola 2056 -trilogian seuraaviin osiin. Ajuman tarina on kuitenkin sellainen, joka jää mieleen.
Plussaa kirjan virheettömästä, selkeästä kielestä ja katseen vangitsevasta kansikuvasta.
Annan tälle arvosanaksi 3
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti