Loitsumestari-trilogia: Mia Myllymäki

Kutsumustaiat: Mia Myllymäki. Osuuskumma 2026 (Loitsumestari #1)

Kansi: Anu Korpinen

"Danica Durple astuu luottavaisin mielin viimeiseen opistovuoteen, jonka tarkoitus on valmentaa hänet pääsykokeisiin ja kohti unelma-ammattia. Hän haluaa loitsumestariksi – muuta vaihtoehtoa hän ei osaa edes ajatella.

Edessä on haastava lukuvuosi ja paljon opeteltavaa, mutta Danica on tottunut pärjäämään. Hänellä on myös tukenaan samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, ihana poikaystävä ja mielialoja peilaava lemmikki, joten hän luottaa selviytyvänsä kuten aina ennenkin.

Odottamatta eteen tuleva kilpailutilanne vaatii Danicalta lisää päättäväisyyttä ja ponnistelua loitsujen parissa, ja kun vaatimustaso kasvaa, paineet lisääntyvät. Opintojen ja vapaa-ajan välillä tasapainottelu vaikeutuu, ja unelman tavoittelu tuntuu vaativan isoja uhrauksia. Danica on silti valmis laittamaan kaiken peliin.

Kutsumustaiat on vakavan ja kunnianhimoisen opiskelu-uupumusta käsittelevän Loitsumestari-trilogian avausosa." (Osuuskumma)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ihastuin heti ensinäkemältä tämän kirjan kannen alanurkassa piileskelevään otukseen. Muutenkin ajatus lukioikäisten taikaopistosta vaikutti kiehtovalta, etenkin kun sain vihiä, ettei tämän kirjan maailmassa opiskelu ole yhtään sen helpompaa kuin oikeassa maailmassakaan. Miten luonnistuu reaalimaailman ongelmien tuominen fantasiamaailmaan? Tartuin mielenkiinnolla ja uteliaisuudella tähän Loitsumestari-trilogian avausosaan.

18-vuotias Danica on aloittamassa viimeistä vuottaan Mielenvirran taikaopistossa yhtä aikaa innokkaana ja hiven huolestuneena. Viimeisenä vuonna pitäisi tehdä päätöksiä jatko-opinnoista, ja Danicalla on hyvin kunnianhimoinen suunnitelma, jota hän ujostelee vielä kertomasta kämppäkavereilleen Aniquelle, Ivylle ja Raynalle sekä tuoreelle poikaystävälle Shawnalle. Danica nimittäin haluaisi lähteä opiskelemaan loitsumestariksi, mikä vaatisi häneltä todella tiukkaa puristusta viimeisenä opistovuotenaan, sillä paikkoja on jaossa hyvin rajatusti. Mitä muut sanoisivat, nauraisivatko, että Danica on nyt haukkaamassa liian suurta palaa?

Danican ystävien reaktiot hänen tunnustukseensa vaihtelevat huvittuneesta jopa hiven huolestuneeseen, mutta pian hän saa mukavasti tukea ja kannustusta suunnitelmiinsa, ja niinpä hän aloittaa ylimääräiset sparrausopinnot loitsumestari Acen opissa. Danican on kilpailtava ainoasta opiskelupaikasta Jedderin kanssa, mikä tekee kaikesta hyvin kiusallista. Jedder kun on hyvä tyyppi, mutta Danica haluaa palavasti saada opiskelupaikan itselleen. Niinpä hänen on luovuttava monesta huvituksesta ja jopa yöunistaan opiskelunsa takia, eivätkä he voi opiskella yhdessä Jedderin kanssa alkuperäisen suunnitelman mukaan. Pikku hiljaa hänen ystävänsä alkavat vihjailla Danican ottavan opiskelut liian vakavasti terveytensä uhalla, ja myös hänen ja Shawnen suhde alkaa kärsiä. Shawne pelaa liitokiekkoa opiston joukkueessa, joten hänelläkin on omat menonsa. 

Tänään hän sallisi itsensä surra, mutta huomisesta lähtien hänellä olisi yksi ainoa päämäärä. (s. 102)

Danica opiskelee ahkerasti Acen opastuksella erilaisia loitsuja ja niiden purkamista osiin ja niiden yhdistelyyn. Turhautumiselta ei voi välttyä, kun väsynyt ja lopulta nuutunut Danica ei aina pysty tavoitteisiinsa. Ace on kärsivällinen ja kannustava mentori, ja lähipiiri yrittää tukea Danicaa alkuun sen minkä osaavat, mutta tilanne alkaa pahentua eikä Danica enää osaa ottaa apua vastaan.

"Eli silloin kun joku eniten kaipaa toisten tukea ja ystävyyttä, hänet kannattaa jättää oman onnensa nojaan?" (s. 282)

Mikä on sitten tuo kannen otus, josta mainitsin alussa? Se on Funwa, alkujaan Raynan lemmikiksi hankkima, väriä vaihtava zarmuvabi, joka kuitenkin leimautuu heti Danicaan ja on siitä lähtien tämän lemmikki, tai itse asiassa mentaalieläin. Danicalla on jatkuvasti huono omatunto siitä, ettei hän ehdi perehtyä eläimen ominaisuuksiin kunnolla, vaan saa aina tiedonjyväsen sieltä sun täältä muiden suusta, miten Funwaa pitäisi hoitaa. Sen hän kuitenkin saa tietää, että zarmuvabit heijastavat ihmisensä tunteita. 

Danica saattoi kuvitella äitinsä kärkevän äänen tivaavan häneltä perusteluita. Mikä luulet olevasi? Miksi sinun muka pitäisi päästä KLT:aan? Olet heikko, heikko, heikkoheikkoheikko (s. 232)

Danican menneisyydestä kumpuaa jotakin ikävää, sillä hän ei hirveänä haikaile lomilla kotiinsa Hirveenperälle. Pikku hiljaa paljastuu hänen kotioloistaan traumaattisia tapahtumia, jotka voivat myös olla juurisyinä hänen ongelmiinsa opinnoissa. 

Kutsumustaiat kuvaa hyvin realistisen oloisesti opiskelupaineita ja siitä seuraavaa uupumusta. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen fantasiamaiseen opistoon ja kirjan nuoret loitsivat arjesssaan tuon tuosta esimerkiksi ruokaa laittaessaan tai itseä ehostaessaan, on kirja muuten hyvin verrattavissa nykymaailman menoon. Opiskelijat käyvät opon juttusilla suunnittelemassa jatko-opiskelujaan, istuvat oppitunneilla, tuskastelevat tehtäviensä kanssa ja odottavat loppukokeita ja valmistumista - ja surevat sitä, kun porukka hajaantuu. Normaalia opiskelijan elämää siis taikatwistillä. Lukija kulkee Danican mukana alkuvuoden innostuksesta pikku hiljaa hiipuvaan harmauteen. Onneksi kaikesta surkeudesta huolimatta lopussa nähdään valon pilkahdus, kiitos siitä. Kirjan viesti on se, että vaikka hetken voisi tuntua siltä, että kaikki toivo on menetetty, asiat tuppaavat järjestymään kuitenkin. Ei epäonnistuminen ole maailmanloppu.

Vaikka koenkin tämän uupumusta käsittelevän aiheen tärkeäksi, minun oli kuitenkin hiukkasen hankala suhtautua tähän fantasiamaailman ja reaalimaailmasta tutun ongelman komboon. Loitsimista käsittelevät luvut olivat minusta kiehtovimpia tässä kirjassa, sekä olisin halunnut saada ehkä vielä enemmän tietoa Funwasta, joka alkoi harmaantua Danican uupumuksen myötä. Ehkäpä seuraavissa osissa Danica itse perehtyy lemmikkinsä ominaisuuksiin paremmin? Danican ja Shawnen suhde jäi minulle hyvin etäiseksi. Aavistelen, että seuraavassa osassa voisi olla jotakin uusia ihastumiskuvioita tiedossa? 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan Kansa

Kainuun Sanomat (maksullinen)

Mykkien lintujen museo: Marisha Rasi-Koskinen

 Mykkien lintujen museo: Marisha Rasi-Koskinen. WSOY 2026

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti (suunnittelu), Zulmaury Saavedra / Unsplash (kuva)

" 'Mitään pelättävää ei ole, kun kaikki paha on jo tapahtunut.'

Maagisrealistisen kerronnan mestarin uusi nuortenromaani vie kartalta kadonneen kylän aavemaiseen tunnelmaan. Mykkien lintujen museo on tarina pahuudesta ja kostosta mutta myös selviytymisestä.

On elokuu 1985. Takaristin kyläkoulua on johtanut sama opettaja jo vuosikymmenten ajan. Kun kylään muuttaa kaksi tuntematonta tyttöä undulaatteineen ja umpimielisine hymyineen, kaikki menee sekaisin. Käynnistyy tapahtumasarja, jossa jokainen on osallinen, mutta jota kukaan ei hallitse.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin juuri ylioppilaaksi valmistunut Veronika tekee podcastia kadonneista kylistä ja päätyy moottoritien alle jääneeseen Takaristiin. Paikka näyttää ensin rykelmältä raunioita mutta sitten unet ja todellisuus alkavat sekoittua. Joku kuvaa Veronikaa vanhanaikaiselle videonauhalle. Ja tappaa undulaatteja.

Mykkien lintujen museo on kauhuun vivahtava maaginen tarina lapsuudesta ja vallasta. Se on itsenäinen osa todellisuuden rajoja tutkivaa trilogiaa, johon kuuluvat teokset Auringon pimeä puoli ja Pudonneet."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Jos jotakin kirjaa olen odotellut kieli pitkällä tänä keväänä, on se tämä Marisha Rasi-Koskisen uusin Mykkien lintujen museo. Hänen aiemmat nuorten aikuisten romaaninsa Auringon pimeä puoli ja Pudonneet tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen ja osasin aavistella, että tulisin rakastamaan tätä uusintakin, joka on tavallaan kolmas osa trilogiaa. Kaikki teokset ovat kuitenkin ihan omia, itsenäisiä tarinoita, mutta niitä yhdistää maagisrealistinen kerronta ja aikaulottuvuuksilla leikittely. 

Nuori Veronika tupsahtaa keskelle lähes kuollutta kylää. Hän haluaa tehdä podcast-jakson Kadonneiden kylien salaisuudet ison valtatien alle hautautuneesta Takaristin kylästä, josta joku Anonyymi86 postasi videon wastenet404-sivulle. Video oli hylätystä Takaristin koulusta, ja siitä Veronika sai idean lähteä itsekin kuvaamaan kylää. Mukaansa hän ei halunnut ketään, ei edes tyttöystäväänsä Marttaa, sillä salaa hän halusi hiukan etäisyyttä täydelliseen ihanaan tyttöystäväänsä. Hän haluaa tehdä tämän ihan itse.

Näistä linnuista ei voi sanoa mitä ne ovat, mutta ainakaan ne eivät liiku. Ne istuvat ja odottavat, ovat paikoillaan kuin unessa. Tai kuin olisivat täytettyjä ennemmin kuin eläviä. (s. 215)

Takaristin kylässä on aavemainen tunnelma. Veronikan hämmästykseksi koulurakennus onkin pahoin palanut, vaikka videolla se on vielä ihan kunnossa, ränsistynyt toki kyllä. Läheltä löytyy talon perustukset, mutta navettarakennus on yhä pystyssä. Siellä Veronika voisi yöpyä. Kaikki tuntuu kuitenkin todella kummalliselta, ja lähistöltä löytyy jonkun väsäämiä linnunpelättimiä. Ja kun Veronika tarkemmin kuuntelee, alueella ei kuulu linnunlaulua ollenkaan. Sitten hän löytää vielä keltaisen undulaatin raadon. Onko alueella joku vaarallinen tyyppi? Anonyymi86:n videot katoaa netistä saman tien, kun Veronika on ehtinyt ne katsoa. Martta väittää Veronikan laittaneet hänelle jotakin outoja kuvia, joita hän ei itse muista laittaneensa. Mitä ihmettä tapahtuu?

Toisessa tarinalinjassa eletään vuotta 1985, jolloin Takaristi on vielä elinvoimainen pikku kylä. Sen keskiössä on pieni koulu, jossa kaikki 19 oppilasta ykkösestä kuutoseen opiskelevat samassa luokassa. Nyt tapahtuukin jotakin jännittävää, sillä luokkaan on tulossa kaksi uutta tyttöä: Anna ja Karina. He muuttavat Mutapohjan autiotaloon, ja kylässä ollaan hyvin jännittyneissä tunnelmissa. Perheen äiti on hiukan erikoinen, taiteellinen. Anna on vanhempi ja osaa laulaa kauniisti, mutta ei ensimmäisen päivän laulukokeessa pääse täydellisesti korkeaan nuottiin. Opettaja maisteri Jylhä pyytää tyttöä ystävällisesti yrittämään uudelleen, niin kauan että se onnistuu. Lopulta nuorempi, vilkkaamman oloinen Karina käy laulamassa luokan edessä Ukko Nooan.

Kirjassa vaihtuvat näkökulmahenkilöt tiuhaan tahtiin, sillä lähes kaikki luokan oppilaat saavat oman vuoronsa: Tiina, joka toivoo Karinasta uutta ystävää, Floora, jolla on kaikkein uusimmat levyt ja hienoimmat Barbiet, Piia, joka kuulee tuoreimmat juorut vanhempiensa kaupalla (ja on open mukaan liian pullea), Jouko ja Ville, luokan urheilulliset pojat ja metsästäjät, Tommi, jonka status luokan parhaimpana on nyt vaarassa (ope varoitti tästä heti), Taina, joka on tottunut olemaan näkymätön (ope jaksaa muistuttaa Tainan mielisairaasta äidistä), Santeri, joka kerää pakkomielteisesti tavaroita, Hilja, joka on löytänyt syvän uskon ja ilahtuu, kun Anna valitsee eka laulukseen virren, Petri, joka on koukussa Donkey Kong -elektroniikkapeliin, Annika, joka on herkkä puhkeamaan kyyneliin (ja jonka pisamat johtuvat open mielestä siitä, että hän on pienenä tippunut huussin reiästä) ja Jani, joka on liian tyttömäinen. Sitten on tietysti eka-tokaluokkalaiset, Puutarhatontut, joilla ei ole omaa nimeä - sillä he ovat vain puutarhatonttuja siihen saakka, että ovat vähintäänkin kolmosella.

"Miksi kukaan ei koskaan puhu opettajasta?" (s. 282)

Kuten jo saattaa aavistaa, opettaja Maisteri Jylhä on kamala. Hän verhoaa kaiken tekemisensä hyvyyden alle ja pitää koko kylää vallassaan manipuloidessaan kaikkea taitavasti ja ovelasti. Hän väittää taistelleensa jatkosodassa ja Vietnamin sodassa, luokan seinällä on kunniamerkit todisteena. Hän on säveltänyt hienoa musiikkia ja onpa jopa Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaanin yksi hahmoista. Vanhemmat eivät puhu opettajasta, joka on ollut aiemmin myös heidän opettajansa. Jotakin kamalaa häneen liittyy, sen aistii heti kirjan alkusivuilta saakka. 

Uusien kyläläisten tulo sekoittaa koulun ja koko kylän dynamiikkaa. Kyläläiset ovat huolissaan heidän suunnitelmista perustaa kylään omaa liiketoimintaa, kioskia sun muuta. Ovatpa uudet asukkaat myös bonganneet uhanalaisen lintulajin ja raportoineet siitä, jolloin heidän maista tehtäisiin suojelualue. Sehän ei käy, sillä mailla on metsästetty ja poltettu perinteinen Unohtamisen juhlan kokko joka marraskuu. Siellä jokainen polttaa itselleen tärkeimpiä tavaroita, oli se sitten lintujen tunnistusopas, elektroniikkapeli, Kissin levy tai mummon rukousnauha. Lisäksi on olemassa Karkausyön juhla joka neljäs vuosi. Se on myös opettajan syntymäyö.

"Tehän tiedätte", maisteri Jylhä sanoo samalla kun napsauttaa kiinni suksiensa siteet, "että ne jotka ovat syntyneet karkauspäivänä, viettävät syntymäpäiväänsä vain kerran neljässä vuodessa. Mutta vielä harvemmin juhlivat ne, jotka ovat syntyneet karkausyön aikana. Sellaiset ihmiset eivät ikäänny juuri lainkaan. He voivat elää lähestulkoon ikuisesti." (s. 204)

Uusista tytöistä Karina uskaltaa kyseenalaistaa opettajan valheellisia tarinointeja, jotka opettaja tietenkin kääntää kuitenkin omaksi edukseen. Anna on lahjakas oppilas, mutta kärsii jatkuvista migreeneistä. Opettaja antaa sen vuoksi Annalle koko ajan lisätehtäviä, koska tämä on niin paljon poissa. Annan migreenit vain pahenevat ja lisätehtävät kasaantuvat. 

Nykyajassa Veronika joutuu yhä hämmästyttävimpien tapahtumien kieputukseen. Hän ei enää välillä tiedä, mikä on unta ja mikä on totta. Miksi keltainen undulaatti löytyy välillä kuolleena, välillä elävänä? Miksi yhtäkkiä sataa lunta? Miksi läheisen lammen rannalla on vain mökin perustukset, mutta toisella kertaa siellä on täysin pystyssä oleva huvila? Läheiset alkavat huolestua, niin Martta kuin Veronikan vanhemmat. 

Veronika on yksin. Hänen seuranaan on vain täytettyjä lintuja vitriineissä. Olen unessa, hän sanoo itselleen, tämä ei tapahdu oikeasti. Alakerrassa ei ole harmonia. Tässä huoneessa ei ole lintuja eikä täällä missään tapauksessa ole ovea, jossa ei ole kahvaa. Silti hän ei voi mitään itselleen. Hän alkaa hakata ovea kunnes hänen käteensä sattuu. (s. 267)

En tietystikään paljasta enempää kirjan juonesta, enkä kyllä osaisikaan, niin taitavasti se kieputtelee lukijaansa aikasilmukoissaan. Olin jälleen kerran täysin mykistynyt lukiessani Rasi-Koskisen taitavaa kerrontaa, jossa aika ei todellakaan kulje tavallista reittiään. Alussa lukuisa määrä lapsiminäkertojia hämmästytti, mutta yllättävän hyvin pääsin sisälle tapahtumiin niiden kautta. Erityisen ilahduttavaa kirjassa on myös kasarille sijoittuva nostalgiatrippi, jossa monet sen ajan ilmiöt tulevat tutuiksi. Valitettavasti myös asenteet ja suhtautuminen erilaisuuteen, nepsy-kirjoon ja sairauksiin, kuten migreeniin ja masennukseen. Lukuisten lapsinäkökulmahenkilöiden kautta tulevat esille todella monet nykypäivänä paremmin tiedostetut oppilaiden haasteet, jotka sadistinen Maisteri Jylhä nyt valjastaa omiksi vallankäytön välineikseen. Pahaenteisyys kirjassa tuo siihen kauhusäväyksiä ja lopussa jopa jännärimäisiä tunnelmia.

Mykkien lintujen museo ei ole helppo kirja nuorelle, vähän lukeneelle lukijalle, mutta kokeneille lukijoille tätä voi ehdottomasti suositella. Kirjalla on kaksoisluokitus, eli se on sekä nuorten (aikuisten) että aikuisten kirja. Minä suosittelen tätä upeaa mielenmyllertävää kirjaa kaikille, jotka eivät säiky hiukan haasteellisempaa aikaulottuvuuksien käsittelyä kirjassa.

Minun täytyy nyt saada lukea lisää Rasi-Koskista, joten olen laittanut tbr-listalleni myös hänen aikuistenkirjallisuutta, mm. uusimman Kesuuran, joka sai juuri Tähtivaeltaja-palkinnon.

Annan arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Lastenkirjahylly

Keskisuomalainen 

tai Savon sanomat (vaativat kirjautumisen, maksuton)

Samantyylistä:

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Pudonneet: Marisha Rasi-Koskinen

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Kolmesti viety sielu: Elina Vahvaselkä

 Kolmesti viety sielu: Elina Vahvaselkä. Tammi 2026

Kansi: Laura Lyytinen

"Oletko valmis katsomaan sielutonta silmiin?

Säe- ja proosakerrontaa yhdistävä taidokas nuortenromaani vallankäytöstä ja rajat ylittävästä ystävyydestä.

Sam on hyväosainen nuori maailmassa, joka jakautuu valosieluisiin, toisluokkaisiin ja demoneihin. Valosieluisiin kuuluvalla Samilla on salaisuus: hänen parhaat ystävänsä ovat toisluokkaisia, joiden seuraa hänen tulisi kaikin keinoin karttaa. Ella puolestaan on yhteiskunnan alinta luokkaa ‒ demoni, jolla on valta repiä ihmisen sielu irti. Kun Samin ja Ellan maailmat risteävät, ei paluuta ole. Ystävyys ja rakkaus ovat voimakkaita valontuojia, mutta riittävätkö nekään kaiken vihan keskellä?

Urbaania fantasiaa edustava romaani sijoittuu vaihtoehtoiseen mutta tunnistettavaan tulevaisuuden Suomeen, jossa yhteiskunta on rajusti jakautunut. Kirjan teemoja ovat segregaatio ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo, mutta tarinassa käsitellään myös uskontoa ja uskomuksia, ihmisoikeuksien rajoja ja yhteiskuntarakenteiden haurautta." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ilahdun aina, kun saan käsiini uuden  kotimaisen nuorten spefikirjan ennestään tuntemattomalta kirjailijalta. Tunne on sama, kun tutustuu uuteen ihmiseen. Tulemmekohan toimeen, kohtaavatko kemiat? Ajattelemmeko asioista samalla tavalla, vai syntyykö keskustelua eriäväisyyksistä? Haluammeko tavata ensikohtaamisen jälkeen vielä uudelleen, vai jääkö tämä yhteen kertaan? Tartun utelaisuudesta kihisten Elina Vahvaselän uutuusromaaniin, jonka luvataan olevan urbaania fantasiaa, jossa yhteiskunta on vahvassa keskiössä. Olisiko tämä kenties jopa vähän dystopiamaista?

Samuel eli Sam, 17,  on jälleen vaikeuksissa. Hän on suututtanut opettajansa laukoessaan mielipiteitään demoneista, joita kaikki valosieluiset tuntuvat vihaavan ja pelkäävän. Sam kuuluu tietysti itsekin valosieluisiin, joka on kirjan maailmassa vallitsevan valtauskonnon ympärille kehittynyt yhteiskuntaluokka. Kaikki valosieluiset lapset ja nuoret käyvät ahjoksi nimettyä koulua, jossa uskonnolla on hyvin iso sija opetuksessa. Samin äiti on kirkollishallituksen varapuheenjohtaja ja taatusti tuohtunut taas siitä, kun hänen poikansa aiheuttaa hämminkiä ahjossa. Vuotta nuorempi pikkusisko Selma hännystelee äitiä mielipiteillään ja saattaa Samin entistä huonompaan valoon. Ensihoitajana työskentelevä isä ei ole niin henkeen ja vereen samoilla linjoilla äidin kanssa, ja muun muassa siitä johtuen he ovatkin eronneet jonkin aikaa sitten.

"Ei ole olemassa mitään omaa ajattelua. On olemassa laki ja sitten se, mikä on lain ulkopuolella." (s. 250)

Sitäpä kukaan ei tiedä, että Sam hengaa vapaa-ajallaan ahjolaisen Otto-ystävänsä kanssa toisluokkaisten Muhiksen ja Zackin seurassa. He pelaavat yhdessä roolipelejä homeisessa piilopaikassaan sen ajan, kun Samin pitäisi olla kitaratunneillaan. Vaikka pojat ovat ystävystyneet ja viihtyvät porukassa, eri yhteiskuntaluokat aiheuttaa välillä pientä kaiherrusta heidän välillään, varsinkin nyt, kun suunnitellaan toisluokkaisten ja demonien oikeuksien kaventamista entisestään.

Kukaan ei lapsena usko muuntuvansa

niin kuin ei usko kuolevansa

siinä on jotain tavoittamatonta

kunnes se osuu liian liki

sipaisee ihoa, muistuttaa siitä

miten hennoilla säikeillä

me kompuroimme (s. 58)

Mitä ovat nämä pelätyt demonit? Ne ovat valosieluisten termien mukaan sieluttomia, jotka asuvat toisluokkaisten tavoin kaupungin huonoimmalla alueella Suoliedossa ja imevät hyväuskoisten ihmisten sieluja. Yksi heistä on nuori Ella, jonka säemuotoiset näkökulmat vuorottelevat Samin näkökulmien välissä. Ella asuu arvaamattoman ja omistushaluisen Lemin kanssa, mutta hän ei rakasta tätä sillä tavalla, kuin Lem ehkä toivoisi. Hän on aikoinaan pelastanut demoniksi muuntuneen ja alueelle vanhempiensa hylkäämän tytön hoiviinsa ja suojelee tätä nyt hampaat irvessä. 

Kun Ella tulee pelastaneeksi Samin kaupungilla - tämä meinaa jäädä auton alle - Sam haluaa käydä tapaamassa pelastavaa enkeliä - tai siis demonia. Samilla on trauma kohtaamisista demonien kanssa: hänen ollessa pieni demoni tunkeutui heidän autoonsa ja imi häneltä yhden sielun. Kun kaikki kolme sielua on viety, muuttuu demoniksi. Samilla on siis enää kaksi sielua jäljellä. Silti hän ei pelkää tavata Ellaa, mutta Lemin reaktio ei ole kovinkaan hyvä vieraaseen.

Samin mielipiteet alkavat vahvistua entisestään: hän ei ole samaa mieltä äitinsä ja muiden valosieluisten kanssa siitä, että demonit eivät ansaitse ihmisoikeuksia. Hän ei hyväksy sitä, että toisluokkaisten liikkumista rajoitetaan Mierton kaupungissa. Hän ei ymmärrä, miksi äidin mielestä sympatisoijat eli demoneihin myötätunnolla suhtautuvat ihmiset ovat pahinta mitä voi olla. Tutustuminen Ellaan ja ystävyys Zackin ja Muhiksen kanssa ovat avartaneet Samin kokemusta toiseudesta. Hän on tuntenut myös viime aikoina hyvin jännittäviä tuntemuksia Zackin läheisyydessä. Voisiko heistä tulla jotain?

Mutta emme me kuihdu pois

vaikka he sulkevat silmänsä

emme lakkaa olemasta vaikka

he rakentavat taas uudet aidat (s. 135)

Ella on kokenut koko elämänsä hylätyksi tulemisen tunteita, sillä hänen isäpuolensa vain nakkasi hänet Suoliedon kupeeseen demoniksi muuntumisen jälkeen. Hän tukeutuu Lemiin, vaikka tämä ei aina kohtele Ellaa terveellä tavalla. Homeinen, kostea ja kylmä kerrostaloasunto on se, johon on tyytyminen. Ella olisi halunnut opiskella lääketiedettä ennen muuntumistaan, mutta enää se ei ole mahdollista. Hän kuitenkin yhä lukee alan opuksia omalla ajallaan. 

Kolmesti viety sielu ei ole mikään iloinen kirja. Kirjaa sävyttää koko ajan tumma, raskas ja surullinen tunnelma. Demoniksi muuttuminen on jotain lopullista, jonka jälkeen ihmisarvoa ei enää ole. Hurmoksellinen, kristinuskon kaltainen uskonto on vallannut alaa kaikessa valosieluisten kansoittamassa yhteiskunnassa. Murrosta on kuitenkin tapahtumassa, sillä sympatisoijat nostavat ääntään kuuluville. Valosieluiset ovat menneet liian pitkälle rajoituksissaan ja demonien pelossaan. 

"Ollaanko me oikeasti ainoita, joista tässä on jotain outoa?" kysyin. "Onko kaikki muut sekaisin vai ollaanko me sekaisin?" (s. 204)

Jännä, että tämä kirja on kaikkialla mainostettu urbaanina fantasiana, sillä minä luin tätä koko ajan dystopiana. Molemmat genret toki sopivat tähän, mutta onhan tässä toki urbaanin fantasian ainekset vahvasti isossa roolissa, mutta niin myös ei-toivottu tulevaisuuden yhteiskunnan tilakin. Voisinpa siis tituleerata tätä urbaaniksi fantasiaksi dystopisella twistillä.

Pidin kovasti kirjan henkilöhahmoista, etenkin Samista, Ellasta ja Samin isästä, joka edustaa vapaamielisempää valosieluista. Samin ja Zackin välin jännite on kivasti kuvattu, eikä silti pääse liikaa valokeilaan muiden tapahtumien ohella. Kirjan maailmaa ei ole liikaa selitetty, mutta sen pystyy mielessään kuvittelemaan. Etenkin Suoliedon ränsistyneet asumukset pystyin näkemään silmieni edessä. Mielenkiintoinen ratkaisu oli keventää kerrontaa Ellan säemuotoisilla näkökulmilla. Lopussa myös Sam saa yhden säemuotoisen vuoronsa. Kirja herättää paljonkin ajatuksia nykymaailman yhteiskunnasta ja uskonnoista. Välillä se tosin teki lukukokemuksesta raskaan, kun rupesin miettimään, mitä yhteyksiä tällä ja tällä voisi olla nykymaailman tilanteeseen.

Suosittelisin tätä 16+ ikäisille, ajattelevaisille nuorille.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kiiltomato

Siniset helmet

Samantyylistä:

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

Petovala: Heidi Nummi

P.I.-trilogia: Siri Kolu

Vaikka henki menisi: Holly Jackson

Vaikka henki menisi: Holly Jackson. Suomentanut Leena Ojalatva. Tammi 2026 

Englanninkielinen alkuteos (2025): Not Quite Dead Yet. Kansi: Erin Shappell ja Scott Biel

"Ennen kuin kuolen, ratkaisen oman murhani.

Kiltin tytön murhaopas -bestsellerin kirjoittajan ensimmäinen aikuisille suunnattu trilleri on piinaavan koukuttava jännitystarina sitkeän naisen eloonjäämiskamppailusta ja yhteisön vaarallisista salaisuuksista. Kuka yritti surmata Jet Masonin?

Seitsemän päivän päästä Jet Mason kuolee. Mistään muusta hän ei ole ikinä ollut yhtä varma – tähän saakka 27-vuotias Jet on ajelehtinut elämässä sinne tänne saamatta siitä otetta. Jetin maailma kuitenkin kääntyy päälaelleen, kun hänen kimppuunsa hyökätään kohtalokkaasti halloweenina ja lääkäri arvioi, että hänellä on vakavan päävamman komplikaatioiden takia vain viikko elinaikaa. Alkaa hengästyttävä kilpajuoksu aikaa vastaan: seitsemän päivän aikana Jet aikoo selvittää, kuka hänet yritti tappaa ja miksi. Joku aivan hänen lähipiirissään kantaa hänelle kuolettavaa kaunaa – kehen siis uskaltaa luottaa?" (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Vihdoin ja viimein sain luettua ja arvioitua syyskauden arvostelukappaleet ja pääsin käsiksi tämän vuoden helmiin, joita on jo postilaatikkoon kivasti tupsahdellut. Kovasti odotettu oli tämä Holly Jacksonin uusin jännäri, joka on tällä kertaa ihan oikeesti aikuisten kirja. Aiemmat osat ovat toki olleet nekin kustantajan luettelossa aikuisten käännetyn kaunokirjallisuuden puolella, vaikka YA:ta selkeästi ovatkin. Vaikka henki menisi on nyt kuitenkin tarkoituksella suunnattu aikuislukijoille, ja sen voi jotenkin jo aistia kansikuvastakin, joka on hyvin jännärimäiseen tapaan tummasävyinen ja tekstivoittoinen.

Tuttuun tapaan kirjan päähenkilön nimessä on kolme kirjainta. 27-vuotias Jet, oikealta nimeltään Margaret, on muun perheensä tavoin kotikaupunkinsa Woodstockin Halloweentapahtumassa. Jetin veli Luke on siellä Sophia-vaimonsa ja pienen vauvansa kanssa, Jetin äiti ja isä ovat siellä, myös valitettavasti Jetin ex-poikaystävä JJ on siellä. Onneksi ihana naapurin Billy, poliisin poika, pelastaa Jetin ikävältä tilanteelta, kun exä haluaisi sinnikkäästi juttusille. Jetillä on monenlaisia hankaluuksia elämässään: isän pahentunut munuaissairaus, jonka hän on geeniperintönä "saanut" myös itselleen, huolettaa. Äiti vaatii Jetiltä liikaa, Luke-veli tärkeilee isän rakennusfirman tehtävissä ja havittelee seuraajan paikkaa, Sophie-käly ottaa koko olemuksellaan hermoon (ja hän on sitä paitsi Jetin entinen ystävä.) Niinpä hän lähtee ennen muita takaisin kotiin, taloon, jossa hän yhä asuu olosuhteiden pakosta vanhempiensa kanssa. 

Jet ei tiedä, että asunnossa vaanii joku. Siinä vaiheessa, kun joku kalauttaa häntä jollain painavalla esineellä päähän useita kertoja, kaikki muuttuu. Seuraavan kerran Jet herää sairaalassa itkevät läheiset vuoteensa ympärillä. Rakas ystävä Billy on löytänyt tajuttoman Jetin heidän talostaan ja soittanut apua paikalle. Nyt lääkärillä on erittäin huonoja uutisia: Jetillä on elinaikaa vain noin viikko. Toinen vaihtoehto olisi yrittää vaativaa aivoleikkausta, mutta sen onnistumisprosentti olisi naurettavan pieni. Hän siis käytännössä kuolisi joko nyt tai viikon päästä. Äiti vaatii Jetiä valitsemaan riskin eli leikkauksen, mutta Jet haluaa ennemmin elää vielä viikon. Tämä aiheuttaa eripuraa äidin ja Jetin välille niin paljon, että hän lähtee ovet paukkuen kotoaan ja muuttaa Billyn kämppään.

"Vaihtoehtoni ovat siis, että joko kuolen nyt tai kuolen seitsemän päivän päästä." (s. 41)

Jet nimittäin on päättänyt ratkaista oman murhansa. Siinä hän tarvitsee kiltin ja suloisen Billyn apua, vaikka tämä puisteleekin päätään Jetin hurjapäisyydelle. Toki hänellä on jatkuva huoli ystävästään, eikä hän ole toipunut vieläkään näystä, joka häntä turmayönsä Jetin kotona odotti. On sanomattakin selvää, että Billy on rakastunut Jetiin jo kauan, ja Jetkin tämän tietää. Hänen omat tunteensa ovat kaverillisemmat. Ainakin alkuun.

"Aion selvittää tämän jutun. Muistatko, miten aikoinaan hoin, että tekisin vielä jotain suurta? Tosin silloin kuvittelin, että minusta tulisi presidentti tai astronautti, mutta tämä on vähintään yhtä iso juttu: ratkaisen oman murhani." (s. 80)

Poliisi epäilee, loogista kyllä, ensimmäiseksi JJ:tä, joka näyttää kadonneen kaupungista. Jollakin tasolla Jet kuitenkin on lähes varma, että exä ei murhannut häntä. Hän alkaa kaivella johtolankoja sieltä sun täältä, osa niistä tupsahtaa äkkiarvaamatta eteen. Jetin musta huumori ei ole aina Billyn, eikä monen muunkaan mieleen, koska tilanne on mikä on. Huumori näyttää olevan kuitenkin se, jonka avulla pian kuoleva Jet pysyy kasassa ja toiminnassa. Hän ei juuri pysähdy ajattelemaan tulevaa elämänsä päätöstä, vaan purkaa koko tarmonsa salapoliisityöhöntä. Onhan sentään kyse hänen omasta murhastaan. Poliisi ei tee hänen mielestään tarpeeksi tehokasta työtä, mutta onneksi avustaa häntä tarpeen mukaan pitämällä hänet ajan tasalla. Asiaa auttaa se, että Billy isä Jack on poliisissa. Hän on Jetin perheen naapuri ja perhetuttu.

"Elät elämäsi parasta viikkoa, vai mitä?"

"Älä muuta sano." (s. 268)

Holly Jacksonin kirjojen kyydissä kyllä viihtyy aina, niin myös tämän uusimman. Uskomattomat käänteet seuraavat toisiaan, lukijanakin saa kokea ahaa-elämyksiä ja tehdä omaa salapoliisityötään päähenkilön kanssa. Billyn ja Jetin yhteistyö ja lämmin yhteys, joka syvenee loppua kohti, on herttaista. Varsinaista rakkauskuviota tähän ei ole kuitenkaan tuuppamalla tuupattu, vaan kaikki on hyvin luontevaa. Vaikka arvasinkin murhaajan hiukan yli puolivälin jälkeen, kirjan tapahtumat osasivat kyllä yllättää minut. Surullisiakin sävyjä saatiin mukaan, kun Jet ei enää jaksanut vääntää vitsiä kohtalostaan.

Tämä ei ollut sellainen loppu, jota hän oli kaavaillut, mutta tämä oli loppu, jonka kanssa hän voisi elää. Sillä hänen täytyi elää.

Jetin vuoksi. (s. 479)

Vaikka henki menisi ei ollut minulle ihan täysi viiskauttaviis, mutta melko lähelle sitä. Välillä mietin sitä, oliko kirjassa juuri eroa näin nuorille aikuisille suunnatuihin jännäreihin muuta kuin päähenkilön ikä? Välillä jotenkin rupesin ajattelemaan Jetiä nuorempana kuin hän olikaan. (Ja no, onhan 27-vuotiaskin vielä lainkin mukaan nuori.) Toki tässä kirjassa on ehkä asteen verran rankempia juttuja mukana kuitenkin.

Kirja loppui ihanasti Jetin kirjoittamiin kirjeisiin, siitä plussaa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Fake Skating: Lynn Painter

 Fake Skating: Lynn Painter. Simon & Schuster 2025

Kansi: Liz Casal (kuvat), Heather Palisi (suunnittelu)

"Growing up, Dani couldn’t help but follow around the adorable son of her mom’s best friend. Funny, kind of nerdy, and a little soft, Alec was always down to hang with Dani when they were little. From play dates on the playground to sneaking into movie theaters, Dani and Alec were inseparable. Until Dani moved away. Alec promised they’d stay in touch—except, they didn’t.

Flash forward and Dani is back in Minnesota for her senior year, she and her mom living with her grandfather. Dealing with the fallout of her parents’ devastating divorce, Dani wouldn’t mind a nerd-out with the cozy and comforting Alec (and maybe a chance to confront him on his MIA status for all these years). But teenage Alec is nothing like the kid Dani remembers. He’s a hockey star in a town where hockey players are worshiped as gods. Dani’s place as his shadow has been taken up by drooling female fans…and he loves it.

Dani is resolved to ice out her former best friend until an unlikely series of events brings them together—and forces them to fake being a couple. Once forced together, the former childhood sweethearts begin to reconnect, unearth complicated family secrets, and face their true feelings towards each other…including the real reason Alec has been pushing Dani away all these years." (Simon&Schuster)

Oma arvio:

Ihastuin viime vuonna Lynn Painterin Better than the movies -romaaniin. Bongasin tämän Fake Skating -kirjan sattumalta töissä ja oli sitten ihan pakko napata tämä lukuun, vaikka enkuksi lukeminen on ollut minulle hiukan tahmeata viime vuosina. Onneksi tämä on helppoa kieltä.

17-vuotias Dani muuttaa äitinsä kanssa Minnesotaan, äidin lapsuudenkaupunkiin Southviewhin, jossa he majoittuvat isoisän talon yläkertaan remontoituun huoneistoon. Isoisä on legendaarinen Mick Boche, entinen Southviewn jääkiekkojoukkueen huippupelaaja. Dani on aina rakastanut isovanhempiaan, joiden luokse he ovat aina matkanneet lomien ajaksi, mutta viime tapaaminen isoisän kanssa päättyi huonosti: isoisä menetti hermonsa isoäidin hautajaisissa ja katkaisi välinsä heidän perheeseensä. Suurin syy oli Danin eversti-isä, jota isoisä ei ole voinut koskaan sietää. Isän työn vuoksi Dani on joutunut asumaan siellä sun täällä, ja viimeisin asuinpaikka Saksassa teki äidin ja Danin hyvin onnettomaksi, josta he nyt avioeron jälkeen lähtivät pois.

Danin mieli on hiukan levoton: kohtaaminen isoisän kanssa on kankeaa, ihan kuin isoisä ei voisi sietää Dania. Lisäksi Dani jännittää kovasti erään lapsuudenystävänsä kohtaamista. Alec oli Danin lapsuuden kesien pelastus, he olivat kuin paita ja peppu. He lähettivät toisilleen erossa ollessaan salakoodilla kirjoitettuja kortteja ja kirjeitä, ja yhdessä he kokivat myös ensisuudelman. Kunnes yhtäkkiä, juuri tuon suudelman jälkeen, Alec lakkasi kirjoittamasta Danille. Nyt Dania jännittää Alecin kohtaaminen koulussa. Ylipäänsä Dania jännittää kaikkien kohtaaminen, sillä hänellä on sosiaalisen tilanteiden pelkoja. Nämä juontavat juurensa hänen varhaisteiniaikoihin Texasissa, missä hän joutui kiusatuksi. Niinpä Dani on tottunut välttelemään ihmisiä, viettämään lounastauot kirjastossa hyvän kirjan parissa ja tottumaan ajatukseen, ettei hän koskaan saisi pysyviä ystäviä.

"The rest of the world just disappears for you when you're reading, doesn't it?" (s. 195)

Alec ei voi uskoa, että Dani on muuttanut kaupunkiin. Hän on vieläkin hyvin käärmeissään siitä, miten Dani ghostasi hänet heidän suudelmansa jälkeen. Alec on muutenkin nyt ihan eri tyyppi: hiukan nörtähtävästä hintelästä pojasta on tullut 'Zeus', Southviewn jääkiekkojoukkueen lupaavin pelaaja, raamikas ja komea kuin mikä. Nähdessään Danin hänen vanhat tunteensa kuitenkin palaavat: hän ei voi vastustaan tytön ruskeita silmiä ja vaaleita kiharoita. Hän päättää peittää hämmennyksensä esittämällä coolia törkimystä, mikä hämmentää, sitten myös suututtaa Danin. 

Dani pääsee kuitenkin kivasti mukaan piireihin, ja koska hän tarvitsee kuumeisesti jotakin lisäaktiviteettia Harvardin hakemustaan varten, uusi ystävä Cassie ehdottaa Danille jääkiekkojoukkueen huoltohommia hänen parinaan. Alec tietysti kiristelee hampaitaan tämän kuullessaan. Sattuu kuitenkin hyvin nolo pukuhuonekohtaus, jossa puolialaston suihkumärkä Alec lohduttaa isänsä vuoksi itkevää Dania, ja jonka koko joukkue valmentajineen todistaa. Alecin maine on muutenkin vaakalaudalla bilekohukuvien vuoksi, joten Alec vähän kuin vahingossa johdattaa valkut uskomaan, että hän seurustelee Mick Bochen tyttärentyttären kanssa. Nyt pitäisi vielä saada Dani mukaan juoneen, sillä feikkideittailu voisi tehdä todellakin hyvää hänen imagolleen. Jääkiekko on Alecille kaikki kaikessa, eikä hän halua tuottaa pettymystä vanhemmilleen, valmentajilleen eikä koko Southviewn kaupungille.

He didn't know that was all I did.

Overthink. (s. 201)

Fake skating on ihastuttava feikkideittailu- ja friend-to-lovers trooppien romanssi, joka etenee hyvin konstailemattomasti päämääräänsä. Kaiken takana on tietysti heti alusta asti väärinkäsitys siitä, kumpi ghostasi kumman heidän ensisuudelmansa jälkeen vuosia sitten. Jos he puhuisivat asiasta, asia selviäisi heti ensi kättelyssä, mutta eihän se olisi sitten yhtään hauskaa. Mukana soppaa sekoittamassa on myös Danin naapurissa asuva rikas Benji, jota he eivät molemmat voineet sietää aiemmin, mutta jota kohtaan Dani on nyt ollut (Alecin mielestä liian) ystävällinen. Dani ei tiedä kaikkea, mitä Alecin ja Benjin välillä on tapahtunut viime vuosina.

Feikkiseurustelun myötä molemmat huomaavat aitoja tunteita toisiaan kohtaan, mutta epäilevät vastapuolen tunteita. Kirjassa käydään myös läpi molempien kipeitä asioita, kuten Danin isäsuhdetta: isä asuu yhä Saksassa ja Dani kaipaa tätä, mutta isä ehdottaa Danille hyvin hankalaa ratkaisua -  tyyliin joko hän tai äiti. Dania myös ihmetyttää isoisän jäyhyys ja se, ettei tämä ole selittänyt omaa käytöstään isoäidin hautajaisissa. Lisäksi Danilla on ongelmia sosiaalisten tilanteiden kanssa ja parit paniikkikohtauksetkin koetaan. Alecia piinaa taas ylisuorittaminen ja siihen liittyvä ahdistus. Hänellä on myös riesanaan kipuileva olkapää, josta hän ei ole puhunut kenellekään.

I watched  her eyes slide over my face, searching, questioning, and I no longer gave a shit about anything other than this moment. I didn't care about the past or the future, because nothin mattered but the present.

Her.

This. 

Fucking Us.(s. 312)

Romanttiset kohtaukset pysyvät hyvin kiltillä tasolla, eli en antaisi edes puolikasta chiliä tälle. Suudelmat ovat syviä, kaulaakin hieman näykitään, mutta kädet pysyvät kiltisti paikoillaan eivätkä juuri harhaile hiusten, poskien ja niskan alueelta. Vaatteetkin pysyvät päällä. Tunnetta kohtauksissa on kuitenkin sitäkin enemmän. Se on ainoa, joka minulle merkitsee.

En rakastunut tähän kirjaan niin paljon kuin Better than the movies -kirjaan, mutta melkein. Alec on  symppis nimittäessään Dania Kultakutriksi ja vaaliessaan ensirakkauttaan yhä näin monen vuoden jälkeen. (Vai onko se vähän outoa?) Hän ei ole kuitenkaan ihan täydellinen kiltti kultapoika, sillä sortuu välillä ylilyönteihin eikä hallitse omaa aggressiotaan Benjin läheisyydessä. Dani on ymmärtäväinen, huolehtivainen ja kikattelevainen naapurintyttö, joka kuitenkin tekee pöhköjä ratkaisuja, kuten jättää kertomatta äidilleen ja Alecille isänsä puheluista ja suostuu Benjin kamalaan ehdotukseen. Onneksi Mick-isoisä on jämpti ja pistää tuulemaan: hän auttaa lapsenlastaan vaikeissa tilanteissa, kuten paniikkikohtauksien aikana sekä neuvoo muutenkin kiperissä tilanteissa. Ehkei hän olekaan niin paha jörrikkä ollenkaan...

Vielä yksi huippujuttu tästä kirjasta: Kun Alec pyytää lukutoukka-Danilta kirjasuositusta, tämä suosittelee hänelle Stephen Kingin Billy Summersia!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muualla:

The Bookish Elf

Lisa Loves Literature

Samantyylistä:

Counting Down With You: Tashie Bhuiyan

Better than the Movies: Lynn Painter

Petovala: Heidi Nummi

 Petovala: Heidi Nummi. WSOY 2025 

Kansi; Riikka Turkulainen

"Moderni ekofantasia tytöstä ja ilveksestä

Laika, ilveksen suojelija, on epäonnistunut tehtävässään. Samalla kun ilves horjuu sukupuuton partaalla, elonkehällä yleistyvä väkivaltainen ääriliikehdintä tulee yhä lähemmäs myös Laikan elinpiiriä. Terävä seikkailuromaani yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, lajienvälisestä rakkaudesta ja yhteisön voimasta.

Ekokriisin jälkeisen jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta on vehreä mutta jakautunut. Suojelijoiden yhteisö joutuu seuraamaan sivusta, kun ihmisten ylivertaisia oikeuksia edistävä puolue nousee valtaan ja väkivaltainen ääriliikehdintä yleistyy. Samalla joku tuntuu tahallaan tekevän vahinkoa Laikan varjelemille viimeisille ilveksille.

Heidi Nummen esikoisromaani kysyy, millainen vaikutus ekokriisillä on yhteiskuntaan ja millaisia tunteita luonnonsuojelu herättää. Nummi kirjoittaa näkyväksi, mitä tapahtuu, kun ihmisryhmät eivät ymmärrä toisiaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka kannessa on ilves, ei voi jäädä minulta lukematta! Heidi Nummen esikoisteos Petovala vaikutti heti ensi vilaisulta kiinnostavalta, etenkin kun varsinaisia ekodystopioita ei kovin monestikaan nuorille ilmesty nykyään.

Pihka asteli mieleni kankaalla, sen pehmeät tassut painuivat sydäntäni vasten. Uusi ravistus repi jälleen kehoani. Haukoin happea ja painoin nyrkkejä vatsaani vasten.

Minun parhaani ei ollut riittänyt. (s. 17)

Kirjan maailmassa suuri osa eläinlajeista on joko kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Niinpä on perustettu ympäristöministeriön alainen suojelijoiden keskus, jossa asustaa koko joukko eri eläinlajien suojelijoita. Jokaisella on siis oma eläinlaji suojeltavanaan, ja yleensä eläintä suojellaan niin kauan, kunnes se julistetaan sukupuuttoon kuolleeksi. Sitä ennen on käytävä läpi raskas saattohoitovaihe, jolloin mitään toivoa lajin säilymisestä ei enää ole, mutta seurataan vielä viimeisiä yksilöitä. Maailma on jaettu yhteisiin suojelusmaihin, elonkehiin, joista Suomenlahden elonkehä on yksi viidestäsadasta.

Kun elämä pakkautui tiiviisti yhteen, syntyi jotain ainutlaatuista. Samalla oli tärkeää rajat ihmisille omat reviirinsä, yksi laji ei voinut enää vallata koko maapalloa. (s. 47)

Mitä suojelijalle sitten tapahtuu, kun hänen suojeltavansa kuolee sukupuuttoon? Sitten otetaan joku toinen suojeltava eläin, tai sitten aletaan surunkantajaksi. Surunkantajat ovat erillään muista oleva, naamioitu lahko, jotka tekevät päivittäisiä suruharjoituksiaan.

17-vuotias Laika suojelee ilvestä. Hän on saanut ensikosketuksensa rakkaimpaan suojattiinsa Pihkaan tämän ollessa poikanen, ja se on ilveksistä ainoa, joka antaa Laikan koskettaa tätä. Laikan päivärutiineihin kuuluu valvontakameroiden ja Pihkaan asennetun seurantalaitteen seuraaminen ja näin ollen varmistaminen, että ilveksillä on kaikki hyvin. Laikalla on kuitenkin suuri murhe kannettavanaan, sillä hänen suojelulajinsa on määrätty kuukausi sitten saattohoitoon. Nyt ympäristöministeriössä toimiva Amanda on sitä mieltä, että ilves olisi jo tuomittu sukupuuttoon kuolleeksi. Tätä Laika ei halua hyväksyä. Laika ei ole kertonut tästä kenellekään suojelukeskuksessa, varsinkaan hyvälle ystävälleen Nenekille, joka on viime aikoina tuntunut kumman etäiseltä. Nenek ja Laika ovat kasvaneet samassa kasvatuskodissa, josta molemmat ovat siirtyneet vartuttuaan suojelijaksi. Nenekin suojelulaji on palokärkitikka, ja sympaattinen Raiku onkin tuttu näky Nenekin lähellä. 

Kaikki eivät ole niin suosiollisia petoeläimiä kohtaan. Seuraavissa vaaleissa äänivyöryn saa Ihmiset ensin -niminen äärihenkinen puolue, jota johtaa provokatiivinen Vaaranmaa. Hän haluaa, että villipetojen metsästys sallittaisiin uudelleen ja vaaralliset ilvekset poistettaisiin ihmisten läheltä. Suojelijoiden kauhuksi Vaaranmaa nimitetään ympäristöministeriksi, ja myös suojelijoiden keskus saattaa olla vaarassa. 

Kirjassa seurataan myös Kira-nimisen parikymppisen naisen haastattelua. Hän on ollut vangittuna useita kuukausia toimittuuaan Verivartio-nimisessä äärijärjestössä yhdessä poikaystävänsä Joelin kanssa. Verivartio on toiminut Vaaranmaan suojeluksessa ja heidän pääkohteenaan on ollut nimenomaan ilvekset. Kira kertoo haastattelumuotoisissa osissa epävakaasta lapsuudestaan, pikkusiskostaan, jota ei ole enää nähnyt aikoihin, väkivaltaisuudestaan ja siitä, miten hän joutui Joelin kautta Verivartioon. 

Laika kiinnostuu surunkantajista ja tutustuu erityisesti Geoon, joka vastoin surunkantajien sääntöjä opettaa Laikalle suruharjoituksen tekemistä.  Laikalla on vain jokin, joka estää häntä pääsemästä täysin surun sisälle. Jokin muiston varjo, jota hän ei saa päähänsä. Laikan ja Geon välille syntyy syvä luottamus ja ystävyys, ehkä jotain vielä enemmänkin, mutta Laikaa ahdistaa se, ettei hän pääse etenemään suruharjoituksessaan. Muu surunkantajien yhteisö suhtautuu tosi nuivasti Laikan läsnäoloon yhteisössä, mutta Geo yrittää murtaa suljetun yhteisön sääntöjä. Geon suojeluseläin on ollut aikoinaan siili, nyt jo sukupuuttoon kuollut sekin.

Putosin tyhjyyden läpi, pimeään tunneliin, josta kaikki elämä oli imetty tyhjiin. Aika katosi, surussa oli vain tämä loputtomiin venytetty hetki. Paikka menetti merkityksensä, sillä suru oli kaikkialla. (s. 162)

Mutta mitä Nenekillä on meneillään? Hän on viihtynyt viime aikoina tosi tiiviisti Balkanilaislähtöisen DJ.n Pavelin seurassa, mutta miksi hän ei tunnu olevan suojelija enää koko sydämestään? Laika tuntee, kuinka heidän välillään on jokin kuilu. Samalla suojelijoiden keskuksessa kuohuu, kun kylmäkiskoinen Vaaranmaa uhkaa heidän tulevaisuuttaan ja äärijärjestö Verivartio kylvää propagandaansa. Laika on huolissaan ilveksistään, jotka käyttäytyvät levottomasti, ja lisäksi joku on sabotoinut hänen valvontakameroitaan viime aikoina. Laika on valmis suojelemaan Pihkaa ja muita ilveksiä vaikka omalla hengellään.

Ihmiset ensin, niinkö? Eikö juuri sellainen ajattelu ollut aiheuttanut Punaisen myrskyn? Eikö sellainen maailmankuva ollut syynä koko vanhan maailman kiroukseen? (s. 26)

Pidin ihan valtavasti tästä kirjasta! Olen myös hyvin iloissani siitä, että tämä on valittu Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Dystopian keinoin Petovalassa otetaan kantaa uhanalaisten eläinten tilanteeseen ja salametsästykseen (kirjassa mm. sudet on salametsästetty sukupuuttoon), poliittisiin kahtiajakoihin yhteiskunnassa, ääriliikkeisiin ja myös suruun ja sen käsittelyyn. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä syyllistä, vaan siinä yritetään ymmärtää kaikkia osapuolia. Kira tuo oman näkemyksensä siitä, miten hän lähti väkivallan polulle ja liittyi äärijärjestöön. Vaaranmaa taas todistaa sen, miten pelko voi ajaa tekemään äärimmäisiä päätöksiä. Surunkantajat taas ovat uppoutuneet niin syvälle suruunsa, että ovat juuttuneet omaan sisäänpäin kääntyneeseen yhteisöönsä. Laika ei ymmärrä, miten joku voi ottaa uuden suojeltavan eläimen ja päästä surustaan yli - ja luopua toivosta.

Pihka hyppäsi suuren lohkareen päälle ja seisoi siinä aivan liikkumatta, eikä maailmassa ollut mitään kauniimpaa, vain kissapedon voima ja viisaus. (s. 50)

Kirja pitää sisällään todella mielenkiintoisia henkilöitä, erilaisia valintoja ja kohtaloita. Parasta kuitenkin ovat eläimet, erityisesti Laikan suojelemat ilvekset. Laika kokee uskomattomia tunteita juostessaan Pihkan kanssa metsässä ja tuntiessaan tämän turkin pehmeyden jalkaansa vasten. Heillä on hyvin ainutlaatuinen yhteys.

Kirjan juoni pitää tosi hyvin otteessaan. Loppua kohti tulee hyvinkin jännittäviä tilanteita, joissa sydämeni on pakahtua jännityksestä. Toiveikas kirja tämä on silti, ehdottomasti. Petovala on ehdottomasti parhaita lukemiani YA-dystopioita. Toivotan kirjalle kovasti onnea Finlandioihin!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén

 Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén. Myllylahti 2025 

Kansi: Karin Niemi

"Pirstaleiden melodia on nuorille suunnattu urbaani fantasiatarina musiikista, tunteista ja vaarallisista paikoista.

'Musiikki jatkuu ja jatkuu, välillä vaimenee hiukan, sitten kohoaa jälleen.

Se on aavemaista, resonoi luissani ja sisuskaluissani, nostattaa ihokarvojani ja hiusten tyviä.

Silti en haluaisi sen loppuvan.'

Viisitoistavuotias Aile kuuluu laulunluojien sukuun. Hänen äitinsä omistaa puodin, jossa myydään laululiemiä, nesteeksi uutettuja maagisia lauluja, jotka vaikuttavat elämän suurissa hetkissä.

Aile on hoitamassa äidin puotia ensimmäistä kertaa yksin, kun paikka ryöstetään. Ryöstö järkyttää Ailea ja tuntuu muuttavan jotain hänessä pysyvästi. Hän alkaa kuulla outoja, karmivia säveliä, joita kukaan muu ei kuule. Lisää hämmennystä Ailen elämään tuo myös muuttunut suhde parhaan ystävän, Jiron, kanssa. Onko Aile ihastunut? Ja miksi ystävysten välit ovat yhtäkkiä oudon kireät?

Ahdistavat tunteet ajavat Ailen kokeilemaan rajojaan. Hän tutustuu kahteen tyttöön, jotka houkuttelevat hänet mukaan kiellettyihin paikkoihin. Kun kuvioon astuu vielä entinen luokkakaveri Danil, jonka kanssa Ailella on vaikea menneisyys, alkaa todellinen tunteiden pauhu.

Pirstaleiden melodia vie lukijan rikkinäisiin ja vaarallisiin paikkoihin, mutta kaiken pohjalla soivat ystävyyden ja rakkauden vahvat soinnut." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut Mirjami Sirénin dystooppisen Kaupunki ilman koteja -trilogian ja pidin sen omintakeisesta maailmasta. Olipas mielenkiintoista sukeltaa nyt tällä kertaa saman kirjailijan luomaan fantasiatarinaan. Pirstaleiden melodia on käsittääkseni yksittäinen romaani, eli ei pitäisi olla osa sarjaa.

Vaari kaataa nesteen laulumaljaan. Vaimea melodia alkaa hitailla, korkeilla sävelillä. Laulu on yksinkertainen ja kirkas, se tuo mieleen kevätaamun puron rannassa. Vaari sulkee silmänsä kuunnellessaan. Minä katselen laulumaljaa, jossa neste väreilee. (s. 73)

Ailen äidillä on upea kyky: hän osaa luoda lauluja. Aile työskenteleekin apuna usein äidin omistamassa puodissa, jossa myydään niin valmiiksi luotuja lauluja erilaisiin elämän hohtohetkiin, kuten ristiäisiin, synttäreille ja vuosipäiviin, mutta myös tilauslauluja kustomoituna juuri laulun saavalle henkilölle. Koska kyky on periytyvä, myös Ailen pitäisi pian osata luoda lauluja. Kiinnostusta häneltä ei ainakaan puutu, ja hän kärttää äitiään opettamaan hänelle laulunluontia. Äiti on vain monesti kovin kiireinen, kuten sinä iltana, kun Ailen on tuurattava häntä puodilla. Ja juuri sinä iltana tulevat ryöstäjät kaupalle, rikkovat paikkoja ja vievät ison osan äidin tekemistä tilauspulloista. Järkyttävän tapauksen jälkeen Aile alkaa myös kuulla karmivia sävelmiä, joita kukaan muu ei tunnu kuulevan.

ääni

    ei lakkaa

                                    tiivistyy

                            sumuksi (s. 55)

Ailella on hyvä ystävä Jiro, jota kohtaan hänellä on alkanut olla hiukan enemmänkin kuin ystävyyden tunteita. Aile ajautuu kuitenkin suosittujen Leanan ja Tamiran seuraan, jotka tykkäävät käydä kuvaamassa hylätyissä ja muuten vaarallisissa paikoissa sisältöä someen. Jiro ei oikein pidä siitä, että Aile liikkuu uudessa seurassa. Kun mukaan porukkaan lyöttäytyy Leanan kanssa seurusteleva Danil, joka sattuu olemaan vierailulla Ailen entisestä kotipaikasta Sarvakkaasta, Aile ei tunne oloaan seurassa oikein mukavaksi. Häneen ja Daniliin historiaan nimittäin liittyy jotakin epämiellyttävää.

Kun Ailen äiti matkustaa muualle saadakseen taas laululuovuutensa toimimaan ja jättää Ailen vaarin kanssa kotiin, Aile päättää kokeilla laulunluomista yksinään. Se ei ole kuitenkaan ihan niin helppoa. Hän haluaisi kovasti tehdä Jirolle erityisen laulun syntymäpäivälahjaksi.

Danil ehdottaa tyttökolmikolle seuraavaksi seikkailukohteeksi Sarvakkaassa olevaa hylättyä teatteria, Aile epäröi, mutta ryhmäpaineen vuoksi suostuu kuitenkin. Onneksi hän saa mukaansa myös Jiron, joka on viime aikoina käyttäytynyt omituisesti. Reissusta tuleekin jännittävämpi kuin olisi saattanut arvata. 

Pirstaleiden melodia on kiintoisa fantasia, jossa juoni vetää oikein mukavasti eteenpäin ja erikoisuutena laulunluominen ja Ailen laulunkokeminen tuovat ihan uutta ulottuvuutta tarinaan. Ailen ja Jiron ystävyyden kehittyminen ihastumiseksi on hyvin luontevaa. Ailen uudet ystävät Leana ja Tamira jäävät hiukan pinnallisiksi ja etäisiksi tarinassa. Perinteisen kerronnan lomassa on myös muutamia säeromaanille tyypillisiä pätkiä, jotka liittyvät yleensä lauluihin tai suuriin tunteisiin.

Minun katseeni

vain me kaksi, tämä laulu

tämä laulu

vain me kaksi

tämä laulu

vain me kaksi (s. 218)

Itseäni hiukan häiritsi kirjassa jotkut nimet, jotka tuntuivat hiukan tönköiltä ja keksimällä keksityiltä. Totta, että fantasiassa käytetään usein keksittyjä nimiä, mutta pidän ehkä enemmän sellaisista, joilla on kielessämme jokin merkitys. Lauvo, Sarvakas, Renar eivät oikein solju kielelläni luontevasti. Tämä oli vain tällainen pieni huomio, joka itse asiassa oli minulla ajatuksissa jo Kaupunki ilman koteja -sarjaa lukiessakin.

Kirjan tarinaan on ujutettu myös synkempiä, reaalimaailmasta tuttuja teemoja, kuten Ailen äidin ja hänen miesystävänsä ero, joka tuntuu Ailesta pahalta, vaikka Renar ei ehtinyt asua heidän kanssaan kuin parisen kuukautta. Eron syy jää vähän epämääräiseksi, mutta niinhän se joskus saattaa ollakin. Ailen äidin käytös hiukan kummeksuttaa, hän toimii aika itsekkäästi kun häipyy itsetutkiskelumatkalleen kesken kaiken, kun Aile tarvitsisi äitinsä tukea hämmentävälle laulunkokemiselleen. Jiro paljastaa myös omat synkät kokemuksensa ja Ailella on myös ikäviä kokemuksia liittyen Daniliin.

Suosittelen kirjaa näppärälukuisena (sivuja vain reilut 200 ja juoni vetävä) kirjana yläkouluikäisille ihan seiskoista lähtien.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kadonnut ääni -kirjapari: Outi Moisio

Buriedpodies -sarja: Jenni Multisilta

Kuolleet tytöt eivät tanssi: Jenni Multisilta. Myllylahti 2025 (Buriedpodies #1)

Kansi: Riikka Kuivanen, Pexels, Shutterstock

"Kuolleet tytöt eivät tanssi on nuorille suunnatun trillerisarjan avausosa, jossa ratkotaan selvittämättä jääneitä murhia sekä nykypäivän lukiolaisten ihmissuhdekiemuroita.

16-vuotias Oona joutuu aloittamaan lukion ilman tuttuja kavereita, kun perhe muuttaa takaisin lapsuusajan Poriin. Heti ensimmäisenä päivänä Oona saa kuulla kauhutarinan koulun pukuhuoneessa murhatusta tytöstä ja tajuaa, että se kertoo hänen neljätoista vuotta sitten kuolleesta isosiskostaan Roosasta. Oonalle on sanottu, että Roosa teki itsemurhan, mutta oliko lahjakkaan tanssijasisaren kuolemassa sittenkin jotain hämärää?

Ajatus ei jätä Oonaa rauhaan, vaikka elämän täyttää oma tanssiharrastus ja uudet ihmissuhteet värikkäässä lukioarjessa. Oona alkaa tutkia Roosan kuolemaa ystävänsä Kaislan, rikospodcastia tekevän Rafaelin ja Roosan siskopuolen Rosannan avulla. Pian tutkimukset muuttuvat paitsi synkiksi, myös vaarallisiksi. Murhaaja on yhä kaupungissa ja aikoo hiljentää kaikki, jotka kaivelevat haudattuja asioita. Mutta miksi myös Oonan omat vanhemmat vaikuttavat salailevan jotain?" (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Jenni Multisilta on kirjoittanut aiemmin aikuisten jännäreitä ja viihderomaaneja. Kuolleet tytöt eivät tanssi on hänen ensimmäinen nuortenjännärinsä, ja lisää on tulossa, sillä tämä aloittaa Buriedpodies -nimisen sarjan. Aivan mahtavaa näin vinkkarin näkökulmasta, sillä tällaisia kotimaisia, oikeasti jänniä jännäreitä kaivataan. Sivumääräkin on sopiva parisensataa sivua. Pidän kovasti kirjan raflaavasta nimestä, joka paljastaa heti, että tässä kirjassa ei ole nyt kyse mistään pikkuasioista. Riikka Kuivasen suunnittelema kansi on myös oikein houkutteleva.

Oona on uuden äärellä, sillä hän aloittaa lukion ihan uudessa kaupungissa, Porissa, jossa hänen vanhempansa ovat aiemmin asuneet. Hän ei tunne Pormestarinluodon lukiosta yhtään ketään. Onneksi hän tutustuu melko pian kuitenkin kiehtovan oloiseen Kaislaan, joka on ajamassa lukiolle sukupuolineutraaleja pukuhuoneita. Uusia tuttavuuksia ovat myös Iina, Ali, Mikael ja Emmi, johon Kaisla tuntuu olevan ihastunut. Lukionaloitukseen jännitystä tuo myös lukion instassa toimiva #pomohaaste22, jossa lukiolaisten pitää arvuutella eri puolilta koulua otettujen kuvien sijainteja. Oonalla alkaa myös tanssitunnit uuden Miisa-opettajan kanssa. Oonan äitikin on tanssinopettaja, ja myös Oonan isosisko Roosa harrasti tanssia tosissaan.

Niin, Roosa ei tanssi enää, sillä hän teki traagisesti itsemurhan lukion pukuhuoneessa Oonan ollessa ihan pieni. Ja nyt Oonalle selviää, että tämä kamala juttu tapahtui juuri samassa lukiossa, jossa hän opiskelee. Yläkerran pukkarit ovat käyttökiellossa, ja juuri sinne Kaisla yrittää saada sukupuolineutraaleja pukkareita järjestettyä rehtorin nihkeilystä huolimatta. Oona uskoutuu uusille ystävilleen, ja Kaisla on erityisesti hyvä tuki ja turva. Omille vanhemmilleen Oona on todella vihainen, sillä nämä jättivät kertomatta hänelle tällaisen yksityiskohdan. Muutenkin he ovat aina olleet todella vaitonaisia Roosan kuolemasta. 

En ole juurikaan ajatellut Roosaa aikaisemmin, mutta täällä - paikoissa, joissa hänkin kulki päivittäin - hän tuntuu yhtäkkiä olevan jollakin tavalla läsnä. (s. 30)

Kun Oona löytää Roosan päiväkirjan, hänelle selviää karmeita asioita: Roosa ja Oonan Henna-äiti ovat olleet lukiossa ystäviä, kunnes Henna on alkanut seurustella Roosan isän kanssa ja alkanut odottaa tälle lasta. Oona alkaa epäillä, ettei Roosa ole tehnyt itsemurhaa, vaan että hänet on murhattu. Samaa mieltä tuntuu olevan myös mystinen @xzq, joka laittaa Oonalle viestejä. Oona saa tutkimuksilleen myös yllättävää apua eräältä toiseltakin Roosan elämään kuuluneelta henkilöltä.

Vaikka en kuule sanoja, tiedän mitä hän minulta pyytää: Kerro heille, etten tehnyt sitä. (s. 158)

Kuka yrittää pysäyttää Oonan tutkimukset? Onko Oonan tuntemukset Kaislaa kohtaan turhia, jos Emmi on Kaislan kiinnostuksen kohde? Keneen Oona voi luottaa?

Kuolleet tytöt eivät tanssi, mutta tiedän hänen olevan täällä. Kanssani lavalla. Pyörähtelemässä ympäri, hymyilemässä yleisölle. Pitämässä kiinni kädestäni. (s. 220)

Kuolleet tytöt eivät tanssi tarjoaa tavallista lukioarkea muodostuvine kaverisuhteineen, Oonan tavoitteellisia tanssitreenejä, perheen sisäisiä jännitteitä ja tiukasti kiristyvän murhamysteerijuonen. Oikein toimiva oli tämä jännäriosuus minun mielestäni. Hiukan samaa henkeä tässä on kuin Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaoppaassa: on selvittämätön murha, jota lukiolaistyttö alkaa tutkia, salaisuuksia, podcastaaja ja salaisia viestittelijöitä. Sateenkaareva romanttinen juonikuvio ei valtaa liikaa tilaa varsinaiselta jännärijuonelta. 

Alussa olin hiukan kärsimätön, koska lukiolaiselämää kuvattiin aika paljon, mutta kun juoni tiheni jännittäviin sfääreihin, en malttanut enää laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin sain selville lopputuleman. Vaikka sivumäärä on aika vähäinen, ei tullut sellaista oloa, että asiat etenivät liian hätäisesti. Odottelen kovasti jatko-osia tähän. Tämä kirja lähtee minun kasien vinkkauspakettiin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Kadonneet tytöt eivät kantele: Jenni Multisilta. Myllylahti 2026 (Buriedpodies #2)

Kansi: Riikka Pihlajamaa, Pexels, Shutterstock

"@buriedpodies-podcastia tekevä Rafael saa pyynnön tutkia vanhaa katoamistapausta, ja Oona lupautuu avuksi ystävänsä Kaislan kanssa. Viisi vuotta sitten Mari Kaski, lahjakas porilainen taiteilijanalku, katosi jäljettömiin lakkiaispäivänään. Nyt Marin perhe on saanut viisi vuotta sitten lähetetyn kortin, jossa lukee: Kadonneet tytöt eivät kantele.

Oona ja Rafael alkavat selvitellä Marin taustoja ja katoamista edeltäneitä tapahtumia, mutta Kaisla vaikuttaa poissaolevalta. Oonaa heidän viileät välinsä häiritsevät, mutta sopivaa hetkeä kiusalliselle keskustelulle eräästä suudelmasta ei tahdo löytyä. Niinpä Oona heittäytyy täysillä ratkomaan tapausta ja pyrkii unohtamaan ihmissuhdesotkut.

Pormestarinluodon lukiossa kiertää urbaani legenda salaisesta portaikosta, josta myös Mari Kaski oli ennen katoamistaan pakkomielteisen kiinnostunut. Minkälaista salaisuutta Mari varjeli, ja mitä hänelle tapahtui?

Kun totuus hiljalleen kiertyy auki, Oona ymmärtää, että Marin lailla hänkin on saattanut luottaa vääriin ihmisiin. Ja joskus virheistään joutuu maksamaan liian kovan hinnan…" (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Onpa mukavaa, kun tämä oikein mukiinmenevä kotimainen nuorten Buriedpodies-jännärisarja sai jatkoa. Pikkuisen minulta oli jo päässyt unohtumaan, miten edellinen osa päättyi, mutta se ei menoa haitannut.

Nauroimme ja juttelimme, eikä elämässäni ollut draamaa tai murheita.

Tai no, okei. Pari selvittämätöntä murhaa ja niin poispäin, mutta kuka niitä nyt muistelee. (s. 214)

Edellisessä osassa selvitettiin Oonan isosiskon Roosan tapausta, mutta nyt on selvittelyssä toinen mystinen tapaus liittyen Oonan lukioon eli Pormestarinluotoon. Taiteellinen Mari Kaski katosi viitisen vuotta sitten lakkiaspäivänsä jälkeen. Buriedpodies-podcastia pitävä Rafael on saanut yhteydenoton Marin veljeltä Paavolta: perheelle on ilmestynyt yllättäin postikortti, joka on lähetetty Espanjasta ja jossa lukee "Kadonneet tytöt eivät kantele." Kaisla ja Oona jututtavat Paavoa, joka uskoo siskonsa olevan yhä elossa, mutta jonkinlaisessa vaarassa. Hän ei halua uskoa, että Mari olisi lähtenyt noin vain vapaasta tahdostaan kertomatta veljelleen mitään. 

Tutkiessaan Marin tapausta Oona ja kumppanit törmäävät mainintoihin salaisesta käytävästä ja siivestä, jonka uskotaan koulun tiloissa olevan, mutta josta kukaan ei tiedä mitään. Ei edes talossa pitkään työskennellyt vahtimestari Tuominen, joka meinaa hermostua Oonan kyselyistä. Mari on ollut ilmeisesti yhtä kiinnostunut salaisen käytävän tapauksesta, sillä myös hän on kysellyt Tuomiselta sen sijainnista. Salaperäinen käytävä esiintyy myös Marin maalauksissa. Onko Mari oikeasti löytänyt salaisen siiven? Onko hän yhtä siellä, elävänä vai kuolleena? Kenellä on Marilta löytyneen sydänkaulakorun puolikas?

Pakko. Hengittää...

Vaikka.

Se.

Olisi.

Myrkkyä... (s. 242)

Oona kaivautuu yhä syvemmälle arvoituksen syövereihin, samalla kun hän yrittää selviytyä toisen lukiovuotensa alusta, selvittää mikä hänen ja Kaislan tilanne tällä hetkellä on (he eivät ole nimittäin suudelleet enää toista kertaa, saati puhuneet siitä mitään) ja pitää siskoaan kaipaava Paavo rauhallisena. Kaislasta ei tunnu olevan tutkimuksissa paljoa apua, sillä tämä on oudon poissaoleva, selailee kännykkäänsä jatkuvasti ja tapailee kaikkia muita ystäviään paitsi hämmentynyttä Oonaa. Oona ei kehtaa ottaa asiaa puheeksi, eikä etenkään sitä, että hän tuntee vetoa Kaislaa kohtaan ja janoaa toista suudelmaa.

Kirjan juoni etenee oikein koukuttavasti johtolangasta toiseen. Sivujuonteena oleva Kaislan ja Oonan romanssikuvio jää taka-alalle, vaikka lopussa toki alkaa enemmän tapahtua, kun osapuolet tajuavat jutella asiasta. Näin aina: lukija kyllä tietää, että kyse on väärinymmärryksestä ja siitä, etteivät tyypit vain tajua puhua toisilleen asioista. Hiukan minua häiritsi samankaltaisuus Kiltin tytön murhaoppaan -kanssa, lähinnä juuri tuo Oonan pakkomielteinen omistautuneisuus mysteerin selvittämiselle ja vanhempien huoli. 

Toimivan jännärijuonen lisäksi mukana kulkee jälleen Oonan ja ystäviensä normaali lukioarki vanhojentanssitreeneineen. Oonan tanssiharrastus ei saa juuri isoa roolia tässä osassa, mutta isona käänteenä on uusi tanssinope, joka jonkinlaisena somejulkkiksena tunnetaan. 

Erityisesti pidin tässä kirjassa lopusta, joka käänsi jälleen kaiken päälaelleen. Enpä olisi arvannut ollenkaan, mikä on lopputulema Mari Kasken tapaukselle. Pääsenkin sitten melko pian lukemaan sarjan kolmannen osan Kirotut tytöt eivät kuole, kunhan saan sen kirjastosta.

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Unelmien aika

Samantyylistä:

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas -trilogia

Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

Leena Paasio: Itämeri-duologia

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Pihlajapalatsi: Mari Renko. WSOY 2025 (Häiveen tapauskirjat #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Siellä missä valo ja varjo kohtasivat, pimeyden rajamaalla missä äänet vaimenivat kuiskauksiksi, piileskeli Häive.'

Lumoava fantasia- ja mysteeriromaani vie keiju- ja ihmishovien ikiaikaisiin juonitteluihin. Rikoksen selvittämisen ympärille kehkeytyvää juonta höystää röyhkeän mestarivarkaan ja aatelisen etsiväneidin kipinöivä kemia.

Häive on Ilisiran hovia piinaava mestarivaras ja keiju. Viona Hollins on nuori aatelisetsivä, jonka tinkimättömiä tutkimuksia ei hidasta edes hänen kävelykeppinsä.

Varjonpäivän iltana kaikki silmäätekevät ovat koolla tanssiaisissa – myös Häive. Häive törmää yllättäviin vaikeuksiin keikallaan ja jää kiinni rikospaikalta ihmisaatelisen verta käsissään. Syyllisestä ei näytä olevan epäilystä, mutta keijuhovi palkkaa Vionan selvittämään tapausta.

Totuus on oletettua monimutkaisempi ja Viona huomaa pian avustavansa Häivettä vankilapaossa saadakseen sen selville. Rikosta ratkovan päähenkilökaksikon yhteispeli palaa herkullisesti kytevällä liekillä." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että, on ihanaa, kun tulee uusia kotimaisia nuorten aikuisten fantasiasarjoja. Mari Renko on minulle (ja monelle muullekin) ihan uusi nimi, mutta häneltä julkaistiinkin sitten kerralla kolme romaania tälle vuotta. Yksi näistä on siis tämä YA-kirja Pihlajapalatsi, jonka upean kannen on suunnitellut - kukas muukaan kuin - Kaisu Sandberg. 

Pitäisikö hänen luovuttaa ja tyytyä aatelisneidin rooliin? Jos hän yrittäisi enemmän, jos hän vain käyttäytyisi niin kuin kaikki muutkin? (s. 79)

Kirjan sympaattinen ja nokkela päähenkilö on aatelisneito Viona, joka ei ole tyytynyt vain tekemään kirjontatöitä ja juomaan teetä salongissa, vaan hän tutkii tilauksesta erilaisia rikoksia. Useimmiten hänellä on ollut toimeksiantoina erilaisia koruvarkauksia, mutta nyt hän saakin hyvin erilaisen tehtävän: Keijuprinssi Cory pyytää tätä selvittämään kuningattarenkaartin päällikön, Leodor Evertonin murhaa. Murhasta syytetään nyt siis Coryn pikkuveljeä, keijuhovin raikulipoikaa,  keijuvaras Elymus Adevanea, joka vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ihmisten suhtautuminen keijuihin on hyvin asenteellista, joten kukaan ei ole kyseenalaistanutkaan, etteikö ruumiin kanssa samasta huoneesta yllätetty keijunuorukainen olisi syyllinen. Eipä silti, keijutkaan eivät oikein arvosta ihmisiä, jotka ovat ajaneet heidät omasta Pihlajapalatsistaan maan alle Käänteinen-nimiseen paikkaan.

Näky sai Elyn sydämen vihlomaan kaipuusta, joka oli tuttu jokaiselle keijulle. Se oli heidän kotinsa, heidän palatsinsa, jonka ihmiset ja tulikuningatar olivat varastaneet. (s. 138)

Ely ei ole syyllinen murhaan, sen saa tietää heti alussa lukijakin, joka pääsee seuraamaan tuon ketterän varkaan etenemistä Varjonpäivän tanssiaisten juhlarakennuksessa. Hänen on ollut määrä varastaa Evertonin työhuoneen kassakaapista eräs lipas, mutta saavuttuaan huoneeseen hän huomaakin jonkun ehtineen ensin - ja surmanneen herra Evertonin. Ja kuin kutsusta poliisit saapuvat samantien paikalle. Lavastettiinko Ely? Viona haluaa tavata vangitun keijupojan, joka paljastuu Vionan pitkään etsimäksi mestarivaras Häiveeksi, vaikka poliisipäällikkö Jac ei ole kovin innokas Vionan sekaantumisesta asiaan. Ely ei myöskään ole kovin yhteistyökykyinen Vionan kanssa, mutta hänen mieltä toki lämmittää pehmeä huivi, jonka neito sujauttaa tämän käsiraudoista kipeisiin ranteisiin. 

Ilisiran kaupungissa on odotettu jo pian saapuvaa tulikuningattaren uudelleensyntymää, joka on hyvin tärkeä tapahtuma. Kuningatar on hädissään, sillä juuri tuossa varastetussa lippaassa on tuon tapahtuman kannalta tärkeää tietoa. Niinpä hän pyytää Vionaa etsimään lippaan takaisin.

Viona päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja vapauttaa keijuprinssin, vaikka tämä onkin todella tylykäytöksinen. Apuna vankilapaossa hänellä on uusi lentohärveli, jonka hän on kehitellyt yhdessä herra Hastfieldin kanssa. Nyt ei ollut aikaa testilennolle, vaan Feenikssiiveksi nimetty kone pääsee tosi toimiin. Viona nimittäin haluaa tosissaan tietää, kuka murhasi herra Evertonin, kuka ehti varastaa kuningattarelle tärkeän lippaan ennen Elyä ja kuka palkkasi taas Elyn varastamaan lippaan? Ely saa toimeksiantonsa kammottavan Lyrissan välityksellä, mutta ei tiedä tarkalleen, kuka hänet palkkasi. 

Ely joutuu esittelemään rasittavan sinnikkään etsiväneidon asuinkumppaneilleen ja rikostovereilleen, peikkotyttö Meeralle ja kitsune Ryolle, joka pystyy muuttamaan muotoaan kolmihäntäisen ketun hahmostaan minkä tahansa ihmisen hahmoon. Yhdessä tämä varaskopla asustaa laitakaupungilla hylätyssä Puolen kuun teatterin rakennuksessa. Elyn harmiksi Viona sopeutuu joukkoon yllättävän hyvin, vaikka prinssillä on omat ennakkoajatuksensa aatelisista. Viona ei ole ihan täydellinen: hänellä on toisessa jalassaan proteesi, sillä hän on joutunut lapsena räjähdysonnettomuuteen ja menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Hänen kasvojaan kehystävät kaiken lisäksi pyöreät rillit, jotka eivät ole tuossa maailmassa in.

Pikku hiljaa Vionan ja Elyn yhteistyö alkaa toimia, onhan heillä yhteinen päämäärä. Ketterä keijupoika ja kömpelö, mutta hyvin älykäs aatelisneito on loistava vastakohtapari. Välillä vieraillaan keijujen asuttamassa Käänteisessä, jossa Vionalle alkaa selvitä Elyn hankalat välit hänen perheeseensä. Pala palalta ratkotaan murhamysteeriä ja lippaan olinpaikkaa samalla, kun Vionan ja Elyn on selviteltävä välejään. Vionalle on kova pala huomata, miten syvästi Ely on riippuvinen tomusta, päihteestä, jolle erityisesti keijut ovat herkkiä. Kumpi on tärkeämpää Elylle, tomun tuoma vapauden tunne vai Vionan ystävyys?

Jos hän seuraisi himon kutsua, hän joutuisi jättämään tämän kaiken taakseen. Tomun tie oli yksinäinen. Ja hän todella oli saanut tarpeekseen yksin olemisesta. (s. 398)

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti! Henkilöhahmot ovat todella moninaisia, Vionan ja Elyn  kemia toimii loistavasti, murhamysteerijuoni on kiehtova ja fantasiamaailma selkeä ja mielenkiintoinen yhdistelmä historiallista ja korkeafantasiaa. Mietin, olisinko halunnut romantiikan kipinää enemmän, mutta enpä sitten tiedä. On ihanaa, ettei tässä suin päin hypätä intohimon syövereihin, vaan selkeästi rakennetaan kunnon syvällistä pohjaa rakkaudelle. Tai niin ainakin oletan. Uudelleensyntyvä Feenikskuningatar on jotain ihan uutta ja jännittävää, keijut taas tuttua taattua muista YA-fantasioista. Ripaus steampunk-henkeäkin tulee Vionan lentohärvelikiinnostusten myötä. Plussaa myös siitä, että traagisen lapsuuskokemuksen jälkeen Vionalla on rakastava perhe tukenaan, eli aina ei tarvitse päähenkilön elää täysin kurjien ihmisten ympäröimänä.

"Nyt on aika näyttää koko maailmalle, että taikaolentojen aika on lopullisesti ohitse." (s. 256)

Jään innolla odottamaan Häiveen tapauskirjojen jatkoa, Elyn ja Vionan yhteistyön jatkoa ja ehkä jotakin muutakin heidän välilleen. Myös syntisen komea Cory-isovelikeiju aiheuttaa Vionalle sydämentykytyksiä, joten nähtäväksi jää, miten tässä vielä käy. Ihana, ihana kirja!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Samantyylistä:

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras -trilogia

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance games -sarja

Kayvion Lewis: Thieves' Gambit -kirjapari

Holly Black: Ilman väki -trilogia ja Keijuvalta-kirjapari