YA-lukuhaasteen koonti

On tullut aika koota puolen vuoden mittaisen YA-lukuhaasteen saldo. Vaikka luen muutenkin YA-kirjoja, halusin mielelläni osallistua Sivujen välissä -blogin Hannan järkkäämään kivaan haasteeseen.

Sain ruksittua taulukosta huikeat kaksikymmentä kohtaa ja sain myös yhden pystyrivin. Kuvaa klikkaamalla pääset varsinaiseen haastepostaukseeni, jossa näkyy haasteeseen lukemani kirjat:

Kiitos Hanna kivasta haasteesta!

Ainoa taivas: Essi Ihonen

Ainoa taivas: Essi Ihonen.WSOY 2018

Kansi: Riikka Turkulainen/ iStockphoto

"Tyttäret olivat syntiä.

 

Koskettava kasvutarina Ainosta, joka pyristelee irti uskonnollisesta yhteisöstä.

Aino pukeutuu maanläheisiin väreihin ja peittää pitkät, letitetyt hiuksensa huivilla. Hän on 17-vuotias, eikä ole koskaan pitänyt ketään poikaa edes kädestä, mutta on jo suostunut Armon kosintaan. He kuuluvat molemmat seurakuntaan, jossa ketään ei jätetä yksin ja kaikkeen on selkeä vastaus. Vaikka Armon kiinnostus hivelee itsetuntoa, Ainoa kauhistuttaa ennalta määrätty elämänpolku – ja yhtäkkiä hän ei ole varma enää mistään. Kestääkö usko asioiden kyseenalaistamista vai sortuuko kaikki? Askel vapauteen on samaan aikaan kaikkein houkuttavin ja pelottavin. "(WSOY)

Oma arvio:

Olen odottanut tämän Essi Ihosen esikoiskirjan ilmestymistä siitä asti, kun näin sen keväällä kirjakatalogissa. Vihdoinkin on julkaistu nuorille suunnattu kirja, jossa on teemana uskonnollinen yhteisö. Kuten olen aiemmin hehkuttanut, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on yksi parhaimmista lukemistani romaaneista, eikä hänen seuraava teoksensa Synninkantajat ole myöskään hassumpi. Aihe kiinnostaa minua suuresti, vaikkei minulla ole siitä juuri omakohtaista kokemusta. Tai ehkä juuri siksi se kiehtookin.

Elimme näin. Huivit hiuksien peittona, maanläheisissä väreissä, leuka rinnassa ja aivot tiukasti Jumalassa, lähipiiri seurakunnasta kudottuna. Tässä hiljaisuudessa, johon minun on vaikea mahtua.

Maailma oli niiden takana. Pelkäsin elämäni karkaavan liian kauaksi, jos en itse pyristelisi irti. (s. 11)

Ainoa taivas kertoo Ainon tarinan selkeällä, kauniilla tyylillä ja lineaarisessa aikajärjestyksessä ilman sen kummempia kirjallisia kikkailuja. Ainon ja hänen sisarensa Suvin välillä on syvä sisarussuhde, joka on murtumassa, kun Suvi astuu pian avioliittoon Larin kanssa. Aino jännittää Suvin puolesta hääyötä, josta hänellä on aavistus, muttei juuri mitään tietoa. Suvikin tuntuu olevan kihelmöivän hermostunut tulevasta, ja juuri se hääyö tuntuu olevan pahin jännityksen aiheuttaja, ei itse häärituaali.

Yksi sana ja Suvi lakkasi olemasta sama ihminen, joka oli nukkunut samassa kerroksessa  kerroksessa kanssani. Peitin silmäni käsillä ja katsoin kengänkärkiäni. Kuinka kauan kuluisi aikaa, kun minä seisoisin samassa kohdassa, jossa Suvi nyt? (s.48)

Ainon vanhemmilla tuntuu olevan kiire saada myös nuorimmainen tytär pian naimisiin. Kapiokirstu odottaa valmiina ja sinne valitaan sopivat vuodevaatteet odottamaan tulevaa elämää vaimona ja lasten, mielellään useiden, äitinä. Kannattaako Ainon panostaa viimeiseen lukiovuoteen, kun hän ei tule koskaan menemään yliopistoon? Ainon vanhemmat, pelottavan patriarkaalinen isä ja alistunut, myötäilevä äiti ovat sopineet Armon perheen kanssa, että Armo voisi olla Ainon tuleva aviomies - poika on toki osoittanut itse olevansa Ainosta kiinnostunut, mutta Aino ei ole vielä varma. Ainosta tämä kaikki tuntuu yhtä aikaa pelottavalta, jännittävältä, kihelmöivältä, uudelta. Aino saa Armon perheeltä syntymäpäivälahjaksi kirsikkakuvioisen huivin, jota seuroissa käyttämällä hän tavallaan julkisesti tulee hyväksyneeksi asian.

 Se mies oli minun isäni. Minun rankaisijani, hän, joka tulisi aina muistuttamaan, mitä kaikkea olin tehnyt väärin. (s. 118)

Ainon isä on surullinen tapaus, joka piiskaa itseään siitä, ettei Jumala ole siunannut hänelle kuin kolme lasta. Hänen arkeaan rytmittävät Kirjan (=Raamatun) lukeminen ja siitä liikuttuminen. Kumisaappaat ovat isälle tärkeä symboli: hän on ostanut jo kumisaappaat valmiiksi vävylleen, ihan kuten hänen isänsä osti miniälleen. Ja ihan kuten hän on ostanut ne kaikille lapsilleen symboloimaan koskemattomuutta.

Tarina seuraa Ainon pohdiskelua tulevasta avioliitosta Armon kanssa, äitiydestä ja vaimona elämisestä samalla, kun hän yrittää valmistautua viimeiseen lukiovuoteensa. Tytön seksuaalisuus on heräämässä uteliaisuutena ja hämmentävinä tunteina, mutta siihen se jää.  Kesäleirillä hän tutustuu Iinaan, jonka äiti on tullut ulkopuolelta, eli ei ole syntyjään esikoislestadiolaisesta liikkeestä. Tämä tuntuu Ainosta jännältä, sillä Iinan äiti käy töissä ja pukeutuu hameen sijasta housuihin. Ainon perheessäkin on vaiettu häpeä, seurakunnasta eronnut isoveli Valo, joka on mennyt naimisiin ulkopuolelta tulleen Leenin kanssa. Heillä on vain yksi lapsi Frans, ja Leeni kertoo Ainolle, että hänkin voisi puhua ehkäisystä Armolle, jos lasten tekeminen mietityttää vielä liikaa. Leeni tulee kertoneeksi myös Ainolle, mitä hääyönä tapahtuu, eikä Aino ole varma, olisiko hän halunnut tietää.

Ainoa, joka päättäisi mitä vartalolleni tapahtuisi, olisin minä itse. Se oli kaunis ajatus, idylli, josta en halunnut luopua. Samalla se soti kaikkea vastaan, mihin olin oppinut. Sitä arkea, mihin minun oli palattava. (s.80)

Ainoa taivas on hyvin mukavalukuinen ja mukaansatempaava kasvutarina, jossa päähenkilön kypsyminen on selvästi havaittavissa. On ilahduttavaa, kun aluksi niin arka ja myötäilevä Aino alkaa löytää rohkeuden itsestään. Ainon isoveli Valo vaimoineen on ihana tukipylväs ja pelastus Ainolle, ilman heitä hän ei välttämättä olisi niin rohkea. Suvi-sisko on hieman eri maata, eikä hän voisi tehdä niin isoa loikkaa kuin pikkusisarensa. Armo taas - hän on täysin Ainon isän johdateltavissa, mutta hänestä kyllä huokuu aito kiinnostus Ainoa kohtaan. Hänellä kuitenkin menee puurot ja vellit sekaisin, koska hän ei osaa ajatella asioita loppuun itse.

Olin alussa hieman hämmentynyt kirjan ajankuvasta, sillä ihmettelin seuroissa käytettäviä huiveja. Tietääkseni kun vanhoillislestadiolaisilla ei seuroissa mitään huiveja pidetä, saati vaatimattomia vaatteita. Mietin, sijoittuvatko kirjan tapahtumat jonnekin 1950-1960-luvulle. Vasta kun otin hieman asioista selvää, tajusin, että kirjassa on kyse eri suuntauksesta, eli esikoislestadiolaisuudesta, jossa huivia ja pitkiä hameita käytetään tänäkin päivänä seuroissa. Laitankin postaukseni loppuun pienen tietopläjäyksen tästä suuntauksesta.

Kirja sopii selkeän tekstinsä ja helppolukuisuutensa takia luettavaksi myös sellaisille nuorille, joilla on hankaluuksia tarttua kirjaan. Ainon tarina on lohdullinen, vaikka olisin ehkä toivonut vielä radikaalimpaa irrottautumista ja ehkä jotain suurta käännekohtaa, jossa pimennossa pidetty tyttö olisi löytänyt seksuaalisuutensa ja puhjennut kukkaan. Se olisi kyllä ehkä vaatinut enemmän kasvutilaa, ainakin toisen kirjan verran. Kirjan vahvana teemana on naisen itsemääräämisoikeus omasta kehostaan, sillä Ainoa mietityttää ja pelottaa juuri se, onko hän vielä valmis äidiksi, tai onko koskaan. Uskaltaako hän ottaa puheeksi ehkäisyn Armon kanssa?

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Samantyylistä luettavaa:

Synninkantajat: Pauliina Rauhala

Lisään tämän Naistenviikon lukuhaasteeseen.

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä.


Tietoa esikoislestadiolaisuudesta:

Esikoislestadiolaisuuden suuntaus on syntynyt lestadiolaisuuden suurissa hajaannuksissa, 1900-luvun vaihteessa ja on lestadiolaisuuden suunnista toiseksi suurin maailmassa (vuonna 2012 heitä oli noin 24 000). Esikoislestadiolaisuuteen kuuluu painotus esikoisten seurakuntaan, Lapin vanhimmat, kriittinen suhtautuminen kirkkoon ja pappeuteen sekä yksinkertaisen elämän korostus. Näin ollen  esikoislestadiolaiset naiset eivät käytä koruja eivätkä meikkiä ja peittävät päänsä seuroissa huivilla. Miehet taas eivät käytä solmiota. Esikoislestadiolaisten pukeutumiskoodia ja käytännön elämänohjeiden noudattamista kutsutaan liikkeen sisällä  "kristityn esikuvaksi". Populaarikulttuuria vieroksutaan, televisiota paheksutaan ja täysraittius kuuluu asiaan. Vastaan otetaan kaikki lapset, jotka syntyy. Se, joka ei näitä suosituksia noudata, saa osakseen nuhtelua ja kehotuksia parannukseen. Esikoislestadiolaisilla on myös käytössä synninpäästö. (Jouko Talonen: Iustitia 14. Lestadiolaisuuden hajaannukset 2001. Suomen teologinen instituutti.)

Sammuta valot! / Sytytä valot!: Salla Simukka

Sammuta valot! / Sytytä valot!: Salla Simukka. Tammi 2018

Kansi: Laura Lyytinen / iStockphoto

"Salla Simukan odotettu ja oivaltava kertomuskokoelma Sammuta valot! / Sytytä valot! sisältää pieniä kauheita ja kauniita tarinoita nuorten elämästä.

Miksi kellariin saa mennä vasta 15-vuotiaana? Mitä Koiranpääpuistossa on tapahtunut? Kuka vierailee öisin Klaran eristyshuoneessa? Särkyykö ensirakkauden lumous, jos siitä kertoo rakkauden kohteelle vuosien jälkeen?

Kääntökirja Sammuta valot! / Sytytä valot! on uudenlainen kokoelma, jonka tarinat peilaavat toisiaan hätkähdyttävillä ja riemastuttavilla tavoilla. Simukan tekstit liikkuvat kauhusta romantiikkaan ja scifistä realismiin. Tämä teos on harvinainen herkku nuorille, aikuisille ja nuorille aikuisille.

#minunvastaukseni" (Tammi)

Oma arvio:

Luin tämän kääntökirjan "valoisamman puolen" eli Sytytä valot! novellit ensimmäiseksi. Olen hyvin tyytyväinen siitä, miten monipuolisia aiheita nämä kymmenen novellia käsittelevät ja miten erityyppisiä henkilöhahmoja novelleissa vilahtaa. On sateenkaarta, tihkuvaa seksiä, jättämisen vaikeutta, fantasiaa ja dystopissävytteistä tarinaa. Minun suosikkini tältä puolelta ovat Koru, Sama kude meissä ja Ranneke. 

En tiedä, heräsinkö painon tunteeseen rintakehälläni vai jatkuvaan, pieneen hälytysääneen. Joka tapauksessa heti herätessäni kokeilin kädellä kaulaani ja sormenpääni vahvistivat sen, minkä aivoni jo tiesivät: minulla oli koru. (s. 68)

Koru on dystopissävytteinen tarina näkymättömistä - kun kuka tahansa, ilman mitään syytä, voi saada tuon pelottavan Korun kaulaansa, minkä jälkeen tätä ei ole muille enää olemassa. Tarinan näkymättömyys symboloi eräänlaista henkisen kiusaamisen muotoa kouluissa, miksei muuallakin, missä joitakin ihmisiä ei noteerata mitenkään. Se on pahinta kaikista.

Sä olet mun maailmanpyörä, joka nostaa mut korkealle ja

saa näkemään kauas.

Ja vaikka mua huimaa sun kanssa, mä haluan kyytiin kerran toisensa jälkeen. (s. 41)

Ranneke on kaunis, lyhyt, kirjemuotoinen rakkaudenylistys Villeltä Eetulle, jossa on käytetty huvipuistometaforaa kuvaamaan rakkauteen liittyviä tuntemuksia. Aivan ihana minun mielestäni! 

Puro rakasti ja vihasi uniaan. Hän rakasti niitä yöllä, kun hän sai elää unelmiensa ihmissuhdetta. Hän vihasi niitä päivällä, kun tiesi, ettei ihmissuhde ollut totta ja että unet olivat tuhonneet hänen mahdollisuutensa mennä koskaan oikeasti juttelemaan Kuismalle. (s. 53)

Sama kude meissä on hieno maagisrealistinen tarina siitä, miten unet voivat paljastaa todelliset tunteet ja sekoittua toisen ihmisen kanssa. Puro ja Kuisma eivät tiedä juuri toisistaan, ennen kuin unet puuttuvat peliin.

Fantasiamaisessa novellissa Näytän sinulle miten lennetään sekoittuu nuoren tytön riipaisevaan tarinaan hauskasti sadusta tuttu Peter Pan, joka tarjoaa torniin eristetylle tytölle lohtua ja pelastuksen. Klaraa kun rangaistaan rakkaudesta tyttöön. Novelli Ariel on mahtava kuvaus lukiolaispojasta, joka uskaltaa viimeinkin esiintyä koulunsa edessä drag queenina roolinimeltään Ariel. Mitähän hänen pitkäaikainen ystävänsä Mikael tuumaa?

Kääntökirjan toisella, "pimeämmällä" puolella Sammuta valot! on niin ikään kymmenen tarinaa, mutta nyt sävyltään synkempiä, pelottavampia, scifimpiä. Yllätykseni on suuri, kun huomaan novelleissa olevan yhteyden kääntöpuolen novelleihin: jotkut kertovat tarinaan toisen näkökulman, jotkut kytkeytyvät toisiinsa vain ihan pienen yhdistävän symbolin kautta. Novelli Koru on taas lähes samanmuotoisena, mutta vaihtoehtoisella, lohduttomammalla lopulla. Pidän tältä puolelta kääntökirjaa eniten novelleista Kutsu ja Pitkä uni.

Kun herään, tiedän heti, että jokin on muuttunut. (s. 45)

Pitkä uni on Sama kude meissä -novellin kääntöpari, joita oikeastaan yhdistää vain uniteema. Tässä novellissa pieni tyttö, Sissi, on lopen uupunut vanhempiensa riitelyyn. Yhtäkkiä hän huomaa nukkuessaan menettäneensä vuosia elämästään ja tehneensä väliin jääneellä ajalla kauheuksia. Tarinassa kauhu sekoittuu maagiseen realismiin.

Pimeys alkaa tiivistyä Siljan ympärillä. Ja äkkiä sillä on asiaa.

Vastaa hänelle. (s. 57)

Kutsu on novellista Viesti kääntöpuolen kertova, kauhusävytteinen novelli, jossa on pääosassa Silja. Siljalla on kannettavaan kivulias salaisuus, sillä hän kantaa suvun kirousta. Novelli loppuu hyvin karmaisevalla tavalla.

Novelli Kengät esittelee toisen näkökulman siihen, mitä tapahtui Näytän sinulle miten lennetään -novellissa. Huvipuisto taas on kauhufantasiamainen kääntöpuoli Ranneke-novellin huvipuistoteemalla.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten erilailla olisin ajatellut, jos olisin lukenut novellit toisin päin, eli ensin Sammuta valot! -puolen novellit. Samoin olisi hauska lukea novellit niin, että lukisin aina perätysten molempien puolien novelleja, jotka tavalla tai toisella kytkeytyvät toisiinsa. 

Tämä Simukan novellikokoelma on aivan loistava, monipuolinen ja viihdyttävä. Uskon, että kirjasta löytyy novelli jokaiseen makuun ja aion mielelläni suositella tätä nuorille lukijoille lasten- ja nuortenkirjastotyössäni.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Carry on Reading 

Lastenkirjahylly

Yöpöydän kirjat

Luetaanko tämä? 

Lukijan roolissa

Muita novelleja nuorille aikuisille: 

Let It Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa: John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle
My True Love Gave To Me - Twelve Winter Romances: Stephanie Perkins (edit.)

Älä riko pintaa: Katri Alatalo

Pienen rasia jumala - ja muita kertomuksia: Anne Leinonen

Lisään tämän Naistenviikon lukuhaasteeseen.

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Julkaistu vuonna 2018

Every day -sarja: David Levithan

Every day: David Levithan. Electric Monkey 2018 (julkaistu ensimmäisen kerran UK  2013, USA 2012 by Alfred A Knopf)   (Every day #1) Ei suomennettu.

"very day a different body. Every day a different life. Every day in love with the same girl.
There’s never any warning about where it will be or who it will be. A has made peace with that, even established guidelines by which to live: Never get too attached. Avoid being noticed. Do not interfere.

It’s all fine until the morning that A wakes up in the body of Justin and meets Justin’s girlfriend, Rhiannon. From that moment, the rules by which A has been living no longer apply. Because finally A has found someone A wants to be with—day in, day out, day after day. "

Oma arvio: 

Tämä kirja suorastaan pakotti itsensä mukaani Turun Akateemisesta kirjakaupasta, jonka englanninkielisen YA-hyllyn ääreltä mieheni piti melkein raahata minut pois. Olen pitkään halunnut tutustua Levithanin tuottoisaan YA-kirjatarjontaan, sillä olen lukenut häneltä ainoastaan John Greenin kanssa yhteistyössä kirjoittaman Will Grayson, Will Grayson -teoksen, joka on siis ainoa Levithanilta suomennettu, ja josta pidin tosi paljon. Levithan on tunnettu sateenkaarevista nuortenkirjoistaan, ja nyt järjestyksessään toinen hänen romaaneistaan on päätynyt myös valkokankaalle elokuvan muodossa. Siksipä tästä Every day -sarjan aloitusosasta on painettu tämä elokuvakannellinen versio.

"What's your name today?"

"A," I tell her. "For you, it's always A." (s. 203)

Every day -kirjassa on hyvin kiehtova idea: A:ksi itsensä nimennyt nuori elää joka ikisen vuorokautensa aina eri ihmisen ruumiissa. Kirja käy läpi vuorokausi vuorokaudelta läpi A:n elämää aloittaen päivästä 5994 ja päättyen päivään 6033, eli kirja käy läpi reilun kuukauden mittaisen ajanjakson. Tämä ruumiista ruumiiseen vaellus muistuttaa hyvin paljon Elena Madyn The Body Jumper -trilogian ideaa, sillä erotuksella, että A ei ole koskaan voinut jäädä kenenkään ruumiiseen yhtä vuorokautta pidemmäksi. Lisäksi myös Stephenie Meyerin scifiromaanissa Vieras on ulkoavaruudesta tullut sielu vierailemassa Melanien ruumiissa.

I never want to stay. I'm always ready to leave.

But not tonight.

Tonight I'm haunted by the fact that tomorrow he'll be here and I won't be.

I want to stay.

I pray to stay.

I close my eyes and wish to stay. (s. 33)

A on varhaisessa lapsuudessaan tajunnut, ettei tällainen ole normaalia, että joka aamu hänellä on eri koti, eri vanhemmat, eri ystävät, eri opettajat. Jossain vaiheessa hän on oppinut suremaan sitä, ettei hän voi koskaan muodostaa syvää kiintymyssuhdetta vanhempiinsa ja ystäviinsä, ja tultuaan teini-ikään hänelle on valjennut, ettei hän voi koskaan rakastua. Vai voiko?

A sattuu joutumaan tyhjäpäisen Justinin ruumiiseen, jonka tyttöystävällä Rhiannonilla on riipaisevan surumielinen katse. A tajuaa hyvin pian, ettei Justin ole ollut kovin mallikelpoinen poikaystävä, vaan tämä on pitänyt Rhiannonia itsestäänselvyytenä, joten A päättää korjata asian ja antaa Rhiannonille edes yhden ikimuistoisen päivän poikaystävänsä kanssa merenrannalla. Yleensä A kunnioittaa ruumiita ja yrittää elää päivänsä sotkematta näiden omia kuvioita. Hän pystyy onkimaan isäntä/emäntäruumiin muistoja ja rakentamaan päivänsä mahdollisimman uskottaviksi. Tällä kertaa A tekee siis kuitenkin poikkeuksen, hurmaa Rhiannonin ja poistuu sitten seuraavana aamuna seuraavaan ruumiiseen. Ongelma on vain siinä, ettei A saa enää Rhiannonia mielestään ja hänen on saatava nähdä tämä uudestaan. Miten se on mahdollista, kun seuraavana päivänä hän on taas ihan jonkun muun näköinen?
 

Sähköposti on  ainoa keino, jolla A pystyy pitämään yhteyttä ihmisiin, jatkossa lähinnä Rhiannoniin. Hänen on nimittäin pakko tavata Rhiannon ja kertoa tytölle totuus itsestään, jotta heidän suhteensa pääsisi kehittymään.

In my experience, desire is desire, love is love. I have never fallen in love with a gender. I have fallen for individuals. (s. 165)

Every day kätkee taakseen suuren teeman: kuinka paljon ulkokuorella merkitystä, kun on kyse rakkaudesta? A ei koe olevansa poika eikä tyttö; hän on yhtä lailla kotonaan tyttöjen ja poikien ruumiissa, on ihastunut pojan ruumiissa poikaan, tytön ruumiissa tyttöön ja niin edelleen. Nyt hän rakastaa Rhiannonia yhtä lailla, oli hän mallinvartaloinen kaunotar tai liki satakiloinen pojankossi. Rhiannonille tämä ei ole kuitenkaan helppoa: kun A on reippaasti ylipainoisen Finnin ruumiissa, Rhiannon sanoo, ettei voi tuntea mitään häntä kohtaan ulkomuodon vuoksi. Sinä päivänä A ja Rhiannon eivät suutele. Samoin näin käy aina, kun A on tytön ruumiissa.

I really need to speak to you right now. The girl whose body I'm in wants to kill herself. This is not a joke. (s. 148)

Mielenkiintoisinta on se erilaisten elämien kirjo, millaisiin  A tulee osallistuneeksi ja sekaantuneeksi vieraillessaan muiden kehoissa. Hän tulee pelastaneeksi yhden tytön, jonka hän tietää aikovan tehdä itsemurhan. Hän taistelee läpi masentuneen nuoren päivän, on tiukan kotikoulukasvatuksen parissa, on transsukupuolisen nuoren ruumiissa, niin homo- kuin lesbonuoren elämässä, ylipainoisen, kuvankauniin, tietokonenörtin, tajuttoman mukavan ja täyden kusipään ruumiissa. Pian A huomaa, ettei häntä enää kiinnosta niin paljon kuin aiemmin isäntä/emäntäruumiiden elämä, vaan hänen omat tarpeensa alkavat ajaa edelle - tarve nähdä Rhiannon. Aamuisin häntä kiinnostaa vain tieto, kuinka monen tunnin ajomatka hänellä on Rhiannonia tapaamaan, miten hän voi skipata tyylikkäästi ruumiin omistajan päivän ja tekemään omansa. Aina se ei vain mitenkään onnistu, sillä esimerkiksi oman isoisänsä hautajaisista ei ketään voi riistää pois. Isäntä/emäntäruumiit nimittäin voivat muistaa jotakin A:n viettämistä päivistä, ainakin ne tärkeimmät muistot. Onko oikein viedä jonkun ensisuudelma tai eka kerta, tällaisia asioita hän joutuu pohtimaan päivittäin.

Pidän oikein paljon kirjan sielunvaellusideasta ja siitä, miten erilaisia nuoria sen kautta tulee esitellyksi, mutta olen hieman pettynyt Levithanin yksinkertaiseen kirjoitustyyliin. Se tekee kirjasta toki helppolukuisen, mutta hieman tylsähkön ja tönkön. A:n tarina käy lisäksi jossain vaiheessa hieman puuduttavaksi, kun A:n instarakkaus Rhiannoniin täyttää hänen ajatuksensa pakkomielteenomaisesti, eivätkä kaikki isäntä/emäntäruumiit ole niin kiehtovia seurata. Rhiannonin ja A:n rakkaustarina ei oikein ota tuulta alleen minun mittarillani. Rhiannon ei ole minusta kovin fiksu henkilöhahmo, kun on roikkunut jo pitkään Justinin kaltaisen idioottipoikaystävän seurassa ja hermostuu A:n arvostellessa tätä. Kirjan loppu jää kuitenkin kivasti avoimeksi ja jättää yhtä aikaa onnellisen ja haikean olotilan.

Kirjassa ei anneta minkään valtakunnan selityksiä sille, miksi A:n sielu kieppuu ruumiista toiseen. Mistä hän on tullut? Onko muita samanlaisia? Miksi hän siirtyy vain Yhdysvaltojen rajojen sisällä asuvien nuorten ruumiisiin, miksei ympäri maailmaa? Näin tarina olisi saanut uusia ulottuvuuksia, mutta toisaalta tehnyt Rhiannonin ja A:n rakkaustarinasta hankalasti toteutettavan.

Sarjan toinen osa, Another day kertoo saman tarinan Rhiannonin näkökulmasta. Lisäksi tarinaan saadaan jatkoa tänä syksynä osalla Someday. Every day -kirjasta tehty elokuva on julkaistu tänä keväänä (traileri). Sen aion ehdottomasti katsoa, kunhan leffan saa DVD:nä.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Kirjaneidon tornihuone
Valopolku
Todella vaiheessa

Samantyylistä luettavaa:

The Body Jumper -trilogia: Elena Mady
Vieras: Stephenie Meyer


Lisään tämän YA-lukuhaasteen kohtaan:

Kirjasta on tullut/tulossa elokuva


Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan: 

Valokuva

Järistyksiä: Riina Mattila

Järistyksiä: Riina Mattila. WSOY 2018.

"Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailun 2. palkinto

WSOY:n kirjoituskilpailussa palkittu esikoisromaani kertoo rohkeudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi, tarpeesta tulla kohdatuksi sellaisena kuin todella on.

Eelia ei tunne olevansa tyttö eikä poika, eikä sitä katsota hyvällä hänen pienessä kotikaupungissaan. Sitten löytyy lukio muualta, löytyy yhteisö, jossa voi vihdoin antaa kuorien murtua ja maan järistä. Löytyy omia ihmisiä, jotka auttavat näkemään maailman kaikissa väreissä. Löytyy rakkaus, jota kohti on vain uskallettava ottaa se ensimmäinen askel. Än yy tee nyt.

"Kilpailun toiselle sijalle sijoitimme tekstin, joka kuvaa rakastumista sellaisella voimalla, herkkyydellä ja tarkkuudella, että lukija tuntee jokaisen värähdyksen omassa vatsanpohjassaan saakka." - Salla Simukka, kilpailuraadin jäsen" (WSOY)

Oma arvio:

Yöpöydän kirjat -blogin emännöimän Prideviikon lukutempauksen toisena sateenkaari-kirjanani toimii tämä Riina Mattilan Järistyksiä, joka on WSOY:n viimevuotisen kirjoituskilpailun satoa.

Ja miksi äiti sulki jatkuvasti silmänsä ja näki kiinni painuneiden silmäluomiensa takana jonkun ihan toisen.

Tytön, joka suostui pastellisävyihin ja kosmetologiaikoihin ja astui junasta lupaava pesäpalloilija perässään.

Ei koskaan minua.

Ei kertaakaan. (s. 64)

Järistyksiä kertoo hyvin kauniilla, korumaisella kielellä Eelian kipuilusta identiteettinsä kanssa sekä ensirakastumisen järisyttävyydestä. Tämä on myös siinä mielessä niin sanottu kaapistatuloromaani, että tarina kietoutuu tuon ratkaisevan askeleen ympärille. Kirja on kuitenkin paljon muutakin. Päällimmäisenä minulle jää hyvin voimakas pahan mielen tunne Eelian ymmärtämättömistä vanhemmista, mutta toisaalta suuri helpotus siitä, että Eelia oppii tuntemaan sen, miltä tuntuu olla rakastettu ja lopulta myös vapaa.

Eelia on tuntenut itsensä erilaiseksi pienestä pitäen, eikä hän osaa määritellä, kumpaan sukupuoleen hän kuuluu. Sen hän osaa sanoa, ettei joulujuhlaan puettu mekko tunnu oikealta, eikä se, ettei hän saa pelata liikuntatunnilla jääkiekkoa, vaan ringetteä. Mattilan romaani avaakin lukijan silmät monelle seikalle, jotka vaikuttavat meistä sukupuolestamme tietoisilta ihan ookoilta, mutta jotka ovat hankalia muunsukupuolisille.

 Kun kaikki keinut ovat varattuja ja sitä huomaa seisovansa yksin eri puolella pihaa kuin muut, ymmärtää maanpinnalla kaikessa olevan kyse rajoista. Kahlitsevista, muiden määräämistä rajoista, joihin minä en saanut itseäni mahtumaan, vaikka yritin kuinka. (s.13-14)

Eelia, ristimänimeltään Elisa, ei ole koskaan ollut vanhempiensa silmissä hyväksytty. He aavistavat, että heidän tyttärensä ei sovi heidän ajattelemaansa muottiin, mutta taistelevat kynsin hampain vastaan. Vanhempien takapajuisuus ja suvaitsemattomuus voi tuntua epäuskottavalta, mutta sitä se ei välttämättä ole. Toki välillä tuntuu, että Eelian vanhemmat on tiivistetty liiankin täyteen kaikkia niitä ennakkoluuloja, joita voi olla, mutta se tekeekin Eelian tarinasta entistä vahvemman. Eelia joutuu keräämään kaiken voimansa vanhempiensa seuralla, ja tämä aiheuttaa minussa lukijana kauheita epätoivon tunteita. Tekisi mieli mennä Eelian tueksi ja sanoa pari painavaa sanaa hänen junttivanhemmilleen.

Mä en oo teidän tyttö, en kenenkään tyttö, enkä koskaan tuu olemaankaan. (s. 107)

Kirjan kerronta on hyvin kaunista, unenomaista. Eelian ja Islan rakkaus on kuvattu hyvin tunteikkaasti ja yksityiskohtaisesti, mutta juuri se, mikä minulle on aina tärkeintä - ensisuudelma - on harmillisesti kuvattu ohimennen hätäisesti. Seksikuvaukset ovat sopivan graafisia ja herkkiä, niistä välittyy aitous.

 "Mä vaan huomasin sut eri tavalla kuin ketään niistä toisista" (s. 41)

Kirjassa hyvin tärkeässä osassa oleva henkilö, Eelian kämppäkaveri Karhu jää harmillisen etäiseksi, ja kirjan lopussa oleva outo huomionhakukohtaus mietitytti minua. Karhu hyppää kirjan sivuille jotenkin äkkiarvaamatta ja joudun selaamaan taaksepäin, että kuka ihme hän onkaan. Mielestäni Eelian ja Karhun tutustumisen olisi voinut kuvailla alkuun tarkemmin. Heidän ystävyytensä on kuitenkin hyvin vahvaa ja toisiaan pönkittävää.

Tarina päättyy Eelian ratkaisevaan askeleeseen, mutta sen aiheuttamia seurauksia voi lukija vain arvuutella. Jatko-osalle voisi olla tilausta, mutta toisaalta tarina voisi jäädä tähänkin pisteeseen.

Arvosanani 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat 
Kirsin kirjanurkka 
Kirjanurkkaus 
Kirjojen keskellä
Maria Calendula 
Lukijan roolissa
Lastenkirjahylly


Samantyylistä luettavaa:

Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu 
Tyttösi sun: Meredith Russo 
Valoa valoa valoa; Vilja-Tuulia Huotarinen
Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi: Salla Simukka

Lisään kirjan YA-lukuhaasteen kohtaan:

Kirja ei kuulu sarjaan

Välimatkoja: Nina LaCour

Välimatkoja: Nina LaCour. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): We Are Okay. Kansi: Adams Carvalho (kuva); Samira Iravani (alkuperäisdesign); Sakari Tiikkaja (suomennos)

"Marin ei ole puhunut yhdellekään tutulle sen jälkeen, kun hän pakkasi laukkunsa ja muutti toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Kukaan ei tiedä totuutta hänen viimeisistä viikoistaan kotona, ei edes Marinin paras ystävä Mabel. Mutta tuhansienkin kilometrien päässä kotoa, collegessa New Yorkissa, Marin tuntee menneisyyden kutsun. Nyt, kuukausia myöhemmin, hän odottaa yksin joululoman ajaksi tyhjenneessä opiskelija-asuntolassa. Mabel on tulossa kolmeksi päiväksi vierailulle, ja Marinin on kohdattava kaikki mikä on jäänyt sanomatta, yksinäisyys joka on kalvanut häntä kesästä asti."(Karisto)

Oma arvio:

Sattumoisin sain luettua tämän kirjan hiukan ennen Prideviikon alkua, mutta säästelin tätä postausta tälle viikolle, sillä saan tämän lisättyä kätevästi osaksi Prideviikon lukutempausta, joka on tänäkin vuonna Yöpöydän kirjat -blogin emännöimä.

Me olimme ihme.

Me  olimme meren väkeä.

Meillä oli aarteita taskussa ja toistemme tuntu iholla. (s. 115)

Välimatkoja ei ole markkinoitu sateenkaarikirjana, joten en oikeastaan tiennyt tämän käsittelevän sateenkaariteemaa ennen kuin luettuani kirjan. Toisaalta ymmärrän, miksi ei ole. Kirjassa ei nimittäin alleviivata päähenkilön homoseksuaalisuutta, vaan muut teemat puskevat paljon vahvemmin esille - joista vahvimpana yksinäisyyden ja kuulumattomuuden tunne. Lisäksi kirjasta kumpuaa menettämisen suru niin vahvana, että se tunkeutuu lukijan luihin ja ytimiin.

Kirjan alkuasetelmassa Marin hyvästelee kämppäkaverinsa Hannahin joulun pyhiksi ja valmistautuu jäämään ypöyksin newyorkilaiseen opiskelija-asuntolaan, vain puutarhuri valvojanaan. Lukijan päässä alkaa viritä kysymyksiä: miksei Marin mene kotiinsa jouluksi oman perheensä luo? Onko hänellä perhettä? Marin tuntuu kantavan sisällään suurta surua ja pettymystä, josta lukijalla ei ole aluksi pienintäkään vihiä.

Taivas on tumminta sineä, jokainen tähti erottuu selkeänä ja kirkkaana. Kämmenet tuntuvat lämpimiltä polvea vasten. Ihminen voi olla yksin monella tavalla. Sen tiedän todeksi. Hengitän sisään (tähtiä ja taivasta.)Hengitän ulos (lunta ja puita.)

Ihminen voi olla yksin monella tavalla, ja viimeksi se ei ollut tällaista. (s. 13)

Marinin ystävä Mabel on kuitenkin tulossa muutamaksi päiväksi hänen seurakseen, ja Marinia tämä kovasti jännittää. Pikku hiljaa alkaa paljastua salaisuuden verho ja Mabelin saavuttua valkenee, ettei kaikki ole nyt kunnossa ystävysten välillä. Jotain on tapahtunut. Mabelilla on myös suuri pyyntö Marinille, niin suuri, ettei Marin osaa vastata siihen heti, vaikka siinä pyynnössä on kaikki, mistä hän on jäänyt elämässään paitsi.

Marin alkaa takautumin paljastaa paloja elämästään ennen New Yorkia. Hänen äitinsä on kuollut hänen ollessa pieni, isästä ei ole oikein tietoa ja hänen vaarinsa, jonka luona hän on elänyt, on hyvin omalaatuinen tapaus. Vaari ei liikoja tunteile, mutta hän tykkää pitää luentoja tytöille aiheesta kuin aiheesta, leipoa ja kirjoittaa kirjeitä. Hän on vuosikausia kirjoitellut erään naisen kanssa, jota hän nimittää Birdieksi. Jotain salamyhkäistä vaarissa kuitenkin on, eikä Marin ole koskaan astunut talon takaosaan, jossa vaari asustaa. Vaari ei ala jakamaan muistojaan Marinin äidistä, mikä tekee Marinin surulliseksi.

Jotain ikävää ja romahduttavaa on tapahtunut Marinille, jonka vuoksi hän on kadonnut etuajassa New Yorkiin ja katkaissut välinsä Mabeliin, joka on epätoivoisesti yrittänyt tavoittaa ystäväänsä. Mitä ystävysten välillä on tapahtunut? Olen suorastaan hermostuksissani yrittäessäni lukea kirjan mahdollisimman nopeaa, jotta saan selville, mitä Marin kantaa sisällään. Miksi vaari on niin kipeä puheenaihe Marinille?

Sitä hetkeä ei ole mahdollista saada takaisin. Sitä luottamusta. Vapautunutta naurua. Sitä tunnetta että on lähtenyt kotoa vain hetkeksi. Tai sitä että on koti, johon palata. (s. 129)

Välimatkoja on todella tunteikas, mutta myös toiveikas kirja, jossa keskiössä ovat yksinäisyys, ystävyys, ensirakkaus ja pettymys. Miltä tuntuu, kun huomaa tulleensa huijatuksi ja petetyksi koko elämänsä ajan? Voiko sellaisesta nousta ehjänä ja vahvana ihmisenä? Kirjan kerronta on kaunista ja suvuvalukuista, se menee ihon alle.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjakko ruispellossa
Reader, why did I marry him?
Sivutiellä
Anun ihmeelliset matkat


Samantyylistä luettavaa:

Syvään veteen: Anna-Maija Aalto (suru)

Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi: Salla Simukka (sateenkaari)

Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen (sateenkaari)

Tyttösi sun: Meredith Russo (sateenkaari, menneisyyden pakeneminen, ystävyys)


Lisään tämän YA-haasteen kohtaan:

kirjassa naiskertoja

Kirjankansibingosta ruksaan kohdan:

uimarannalla

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne. Usborne 2017. Ei suomennettu.

Kannen kuvat: Juj Winn, Jiri Hera & Alexander III

"Audrey is over romance. Since her parents' relationship imploded her mother's been catatonic, so she takes a cinema job to get out of the house. But there she meets wannabe film-maker Harry. Nobody expects Audrey and Harry to fall in love as hard and fast as they do. But that doesn't mean things are easy. Because real love isn't like the movies...

The greatest love story ever told doesn't feature kissing in the snow or racing to airports. It features pain and confusion and hope and wonder and a ban on cheesy clichés. Oh, and zombies..."

Oma arvio:

Mikä yllätys, kun töissä laittaessani varauksia asiakkaille tämä kirja pomppasi käteeni! Mitäh, mikä tämä on ja miksi en ole nähnyt tätä ennen? Mielenkiintoinen nimi, pirtsakankeltainen kansi popcorn-kohokuvioilla vangitsi heti huomioni, eikä innostustani vähentänyt yhtään se, että kirjoittaja on Holly Bourne, jonka Normaali-trilogia on aivan huippu ja yksi YA-lemppareistani. Varaukseenhan tämä täytyi heti laittaa. 

"---they never pick fights with the guy's friends about the fact they're sexist slobs. They never fart, let alone fanny fart, or get their period and accidentally bleed reddybrown splodges onto their jeans. Their fringes are always impeccable. ---" (s. 93)

It Only Happens in the Movies on Bournen tällä hetkellä tuorein YA-romaani, joka on julkaistu lokakuussa 2017. Kuten nimi paljastaa, elokuvat ovat kirjassa hyvin keskeisessä asemassa: kirjan päähenkilö, Audrey, alkaa työskennellä koulun ohessa Flicker-nimisessä elokuvateatterissa, jonka erikoisuutena ovat pulled pork -hodarit, omatekoiset guacamolet ja kanelipopcornit. Hyvin erikoinen, tiukoista aikatauluistaan tunnettu esimies Ma sekä rennot työkaverit LouLou ja Harry perehdyttävät Audreyn pienen elokuvateatterin kiireiseen arkeen. Audrey saa samalla paeta kotonaan vallitsevaa ahdistavaa ilmapiiriä ja vastuuta äidistään, joka ei ole koskaan toipunut siitä, kun Audreyn isä otti ja lähti ja perusti uuden perheen Jessien kanssa.

 I looked at my notepad.

I'd written:

Why love is never like the movies. (s. 40)

Audrey vihaa rakkauselokuvia, koska ne antavat hänen mielestään ihan väärän kuvan rakkaudesta. Ne ovat täynnä kliseitä: suudelmia vesisateessa, lentokentällä juoksemista, sanakylteillä esitettyjä rakkaudentunnustuksia. Audrey on kyynistynyt isänsä tempauksen takia ja hän on hyvin väsynyt katsomaan ailahtelevaisen äitinsä perään, jolla on selviä ongelmia alkoholin ja itsehillinnän kanssa. Kaikki pahenee, kun Audreyn isä vaatii heidän kotitalonsa myymistä, jotta he pääsevät uuden perheensä kanssa tilavampaan taloon. Audreyn veli Dougie opiskelee yliopistossa eri kaupungissa, ja sälyttää Audreylle vastuuta äidistä syyllistämällä tätä tyyliin: "Sinun pitäisi katsoa hänen peräänsä paremmin." 

Audreyllä on muutenkin paljon painolastia kannettavanaan, sillä hän on vieläkin pahoillaan erosta Milon kanssa. Milo on jättänyt Audreyn julmasti heidän ensimmäisen seksikertansa jälkeen, mikä ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Audrey on myös vieraantunut ystävistään - osittain sen takia, ettei hän ole kehdannut kertoa heille, mitä tapahtui Milon kanssa. Audrey on jopa jättäytynyt pois draamakurssilta, vaikka hän on ilmiömäisen hyvä näyttelijä, koska Milo ja hänen uusi tyttöystävänsä ovat samalla kurssilla. Sen sijaan Audrey käy mediakurssilla, jossa hän päättää tehdä projektityönsä rakkauselokuvien kliseistä. Näyttelemään hän pääsee onnekseen myös työkaverinsa Harryn ohjaamaan zombie-elokuvaan, jossa hän saa pääroolin miehiä vihaavana zombiemorsiamena. Samalla hän tulee astuneeksi erään Rosien varpaille, jolla on ihan selvästi tunteita Harryä kohtaan.

It only Happens in the Movies on ehtaa Holly Bournea: huumorilla höystettyä mukavaa kerrontaa, jossa ei vältytä myöskään suurilta tunnekuohuilta, feministiseltä näkökulmalta eikä intertekstuaalisilta viittauksilta rakkauselokuvaklassikoihin. (Minähän rakastan rakkauselokuvia, eivätkä kliseet haittaa minua pätkääkään, vaan jopa odotan niitä - vesisadesuudelmat, balladit ikkunan alla, viimehetken rakkaudentunnustukset lentokentällä, montaasijaksot rakastumisen vaiheista, joissa pariskunta tekee kaikkea hupsua, kuten on maalisotaa ja painii rannalla.) Kirjassa pohditaan sitä, miten tosielämän rakkaus eroaa elokuvien rakkaustarinoista. Audrey saa huomata, että joskus elämä voi muistuttaa elokuvaa, mutta tosielämä ei ole aina niin mutkatonta. Onko rakkaus valinta vai tunne? Miksi hänen isänsä pystyi jättämään äidin, vaikka hän kosi tätä ihan kuin elokuvassa ja lupasi rakastaa aina? Onko Harry kaikkien varoitteluista huolimatta aidosti rakastunut Audreyyn vai käykö heille kuten muillekin?

What was the point? What is the point in love, and promises of it, when it can just jump from one person to another like that? (s. 141)

Bourne kirjoittaa asioista ihanan realistisesti ja rehellisesti. Enpä muista, milloin olisin lukenut näin graafisesti kuvailtua seksikohtausta YA-kirjassa kuin tässä. Yleensä seksikuvauksissa keskitytään kuvailemaan tuntemuksia ja kosketuksia, mutta jätetään kuvailematta, mikä menee minne ja miltä se tuntuu. Lisäksi orgasmia ei juuri mainita, mutta tässä sekin tulee kirjaimellisesti esille - kun sen aika on. Seksiin liittyvä häpeä tulee samalla käsitellyksi. Seksi on kuitenkin kirjassa kuvailtu ikätasolle sopivalla tavalla.

 I pulled the sheet down so only my eyes were showing.

"I said...I'm not sure I want you so close to... there. I'm worried it's...it's...ugly." (s. 304)

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Rurouni Jenni Reads 
Amyjanealice 
Fuzzable (Katrina)
Mostly in Pyjamas
Lots of Livres

Samantyylistä luettavaa:

Normaali-trilogia: Holly Bourne 
Fangirl: Rainbow Rowell
Girl Online -sarja: Zoe Sugg

Eleanor & Park: Rainbow Rowell

Dumplin - Isosti tai ei ollenkaan: Julie Murphy

Et kävele yksin: Juuli Niemi
Mirror, mirror: Cara Delevingne
Heittäydy, jos uskallat: Estelle Maskame

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

YA-lukuhaasteesta ruksaan kohdan:

Englanninkielinen kirja

Tyttösi sun: Meredith Russo

Tyttösi sun: Meredith Russo. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2016): If I Was Your Girl. Kannen design: Liz Dresner ja Elaine C. Damasco, Sakari Tiikkaja (suomennoksen kansi)

"Sukupuolensa korjannut Amanda Hardy vaihtaa koulukiusaamisen takia kotikaupunkia ja lukiota. Uudessa koulussa hän aikoo pitää taustansa salassa ja opiskella ahkerasti, jotta voisi lukion jälkeen jättää Tennesseen ahdistavat pikkukaupungit lopullisesti taakseen ja suunnata yliopistoon New Yorkiin tai Bostoniin. Uusiin koulukavereihinsa tutustuessaan Amanda huomaa, että yhdellä jos toisella on jotain salattavaa… ja sitten hän kohtaa Grantin, jonka kanssa Amanda haluaisi jakaa kaiken. Mutta ymmärtäisikö Grant?

Tyttösi sun on koskettava kuvaus matkasta omannäköiseen elämään."(Karisto)

Oma arvio:

 "Entä jos poikasi olisikin tyttäresi?" (s. 19)

Amandan kertomus alkaa bussimatkasta kohti Lambertvilleä isänsä luo. Hän on kaunis, fiksu tyttö, jonka yllä kulkee musta pilvi. 18-vuotias Amanda on saanut kokea paljon ihmisten vihaa ja jopa väkivaltaa kotikaupungissaan, josta hän nyt pakenee - säästääkseen henkensä. Pelko seuraa kuitenkin joka paikkaan. Pelko siitä, että joku saa tietää, ettei hän ole aina ollut Amanda, tuo kaunis, tummatukkainen, pitkäsäärinen tyttö, vaan vielä kaksi vuotta sitten hänen nimensä oli Andrew Hardy. Tuolloin hänen suurin pelkonsa oli murrosikä ja se, että hänelle tulisi äänenmurros ja partakarvoja.

 En pääsisi koskaan eroon menneisyydestäni; se olisi aina läsnä, se odottaisi kuin musta aukko päästäkseen imaisemaan minut sisäänsä ja murskaamaan minut. Ainoa tapa päästä pakoon oli pysyä liikkeessä. (s. 88)

Amandan vanhemmat erosivat  muutamia vuosia sitten, koska heidän avioliittonsa ei kantanut heidän pojan ruumiseen syntyneen tyttärensä ongelmia. Nyt Amandan ja isän on alettava rakentaa suhdettaan kuntoon. Kun Amanda yritti itsemurhaa erään koulumatkalla tapahtuneen ikävän välikohtauksen jälkeen, isästä ei kuulunut mitään. Muutenkaan Amanda ei ole ollut tekemisissä isänsä kanssa, jolle on ollut vaikeaa sulatella kaikkea sitä, mikä liittyy Amandan transsukupuolisuuteen. Isä kuitenkin yrittää kovasti, siitä sympatiapisteet hänelle.

Koulussa kaunis Amanda saa heti paljon ihailijoita peräänsä. Grant, jalkapalloilija, joita Amanda on tottunut karttamaan ja pelkäämään, tuntuu olevan erityisen paljon tytön perään. Amanda yrittää olla torjuva, ihan itsesuojeluvaistonsakin määräämänä, mutta pian hän huomaa tuntevansa kivaa kihelmöintiä poikaa ajatellessaan ja ollessaan hänen seurassaan.

"Mulla on menneisyys. Etkä sä todellakaan halua sekaantua siihen." (s. 103)

Kirjassa vuorotellaan nykyhetken ja takaumien välillä. Minäkertojana toimiva Amanda raottaa edellisen elämänsä vaiheita aina itsemurhayritykseen johtaneesta päivästä ensimmäisen hormonitabletin nielemisen kautta tukiryhmässä kulkemiseen. Muutama välähdys nähdään myös hänen alakoululaisesta minästä, joka haaveilee kouluaineessaan aikuisena olevansa nainen. Tällaisia asioita on Amandan isän vaikea hyväksyä, ja systemaattisesti hän on yrittänyt pakottaa hänet "poikamuottiin" esimerkiksi pakottamalla hänet pallonkopittelukaveriksi, vaikka Amanda on aina ollut siinä surkea. Amandan äiti on kuitenkin suvaitsevaisempi ja ymmärtäväisempi, mutta ei hänellekään kaikki ole helppoa.

"Minulla on ikävä häntä", äiti kuiskasi väistäen katsettani.

"Isääkö?"

"Ei", äiti vastasi ja kuulin hänen kurkkunsa kuristuvan. Yksittäinen kyynel vieri hänen poskeaan. "Ei, minulla on ikävä poikaani." (s. 235)

Amandan seesteisesti etenevä tarina etenee kohti vääjäämätöntä konfliktia, mitä  koko ajan aavistelin ja pelkäsin. Kirjan loppu ei kuitenkaan muserra lukijaansa vaan antaa pikemminkin toivoa. Kuten kirjailija kirjoittaa jälkisanoissaan, Amandan tarina on pedattu melko hyvin kirjassa, sillä hän pääsee hyvin kalliiseen sukupuolenvaihdosleikkaukseen nuorempana kuin se todellisuudessa olisi mahdollista. Hän on myös piirteiltään hyvin siropiirteisen kaunis. Russo (transnainen itsekin) myöntää, että tarinasta olisi tullut hyvin erilainen, jos Amanda ei olisi ollut kaunis, tai jos hän ei olisi vielä päässyt sukuelinten korjausleikkaukseen. Voisi olla, että tarina olisi saanut kuitenkin hiukan enemmän rosoa ja elämänmakua, jos kaikki ei olisi sujunut Amandan sukupuolenkorjausoperaatiossa niin mallikkaasti. Entä jos Amandan terapeutti ei olisi ollut niin valveutunut tytön itsemurhayrityksen jälkeen, ottanut hänen hätäänsä tosissaan ja ottanut ajaakseen hänen prosessiaan eteenpäin? Entä jos...

Minulle tulee Amandan tarinasta mieleen Kimberly Peircen ohjaama elokuva vuodelta 1999 nimeltä Boy's Don't Cry, jossa Hilary Swankin transsukupuolinen roolihahmo Brandon kokee kamalan kohtalon. Onneksi Amandalle käy paremmin. Myös Siri Kolun teoksessa Kesän jälkeen kaikki on toisin on samanlainen teema, mutta nyt transmiehen näkökulmasta, kun päähenkilö Peetu valmistautuu sukupuolenkorjausleikkaukseensa.

"---mä olin syy äidin ja isän eroon." (s. 154)

Tyttösi sun on suoraviivainen, kaunis ja liikuttava romaani, mutta myös opettavainen ja hyödyllinen transseksuaalisuuden ymmärtämiseen. Russon omat kokemukset transnaisena olosta varmasti heijastuvat Amandan tarinaan ja tekevät Amandan tuntemuksista aidon oloisia. Tätä kirjaa suosittelen niin nuorille kuin  aikuisillekin.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Luetaanko tämä?
Suudelmia & sukkanauhoja


 Samantyylistä luettavaa:

Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

33. Selviytymistarina

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Kirja käsittelee LGBTQ+ aihetta 

Loukkupoika: Nonna Wasiljeff

Loukkupoika: Nonna Wasiljeff. Otava 2018.

"Fantasiatrilleri vankeuteen syntyneestä pojasta, jonka kohtalo heittää vaaralliselle matkalle.

15-vuotias Aaron on elänyt koko elämänsä Loukussa, vankilassa, jota hallitsevat harmaaunivormuiset Tomut. Loukusta on vain yksi tie ulos: salaperäinen Toinen taso, josta kukaan ei halua puhua.

Aaron on oppinut selviämään pysyttelemällä näkymättömänä, kunnes eräänä päivänä Loukkuun tuodaan nuoret veljekset, jotka alkavat suunnitella pakoa. Aaronilla ei ole mitään aikomusta päästää uusia ystäviään lähtemään, mutta kun kaikki menee kammottavalla tavalla pieleen, hänen on valittava: yhä vaarallisemmaksi käyvä vankeus tai kammottu Toinen taso, joka vilisee Tomuja. "(Otava)

Oma arvio:

"Tämä on hauta. Me vain odotamme kuolemaa."

"Emme me odota kuolemaa", Mortimer vastasi. "Odotamme Toista tasoa." (s. 36)

Olin jotenkin ajatellut tämän kirjan dystopiaksi ennakkotietojen perusteella, ja ihmettelin vielä siinä vaiheessa, kun olin alkanut kirjaa lukea, miksi tätä markkinoidaan fantasiatrillerinä. Kirjan alkuasetelma on hyvin dystopiamainen. Loukkuun vangitut ihmiset, joista ainoastaan Aaron ei ole koskaan elänyt sitä ympäröivässä maailmassa, elävät tiukan valvonnan ja tiukkojen sääntöjen alaisuudessa. Loukkua ympäröi kauhistuttavat Toinen ja Kolmas taso, jotka erottavat Loukussa asuvat ulkomaailmasta. Sekään ei kuitenkaan ole turvallinen paikka elää, sillä kammottavia Tomuja, erikoiskykyjä omaavia vartijoita on kaikkialla. He etsivät luonnokkaita omiin kokeisiinsa. Luonnokkaat ovat siis ihmisiä, joille on kehittynyt jokin erikoiskyky, ihan kuten Aaronille - hän kykenee kuulemaan Tomujen telepaattiset keskustelut.

"Ajattele Ensimmäistä tasoa. Eikö se tarjoakin asukkailleen mukavan ja turvallisen elämän? Eikö se tarjoa ruokaa, suojaa, vaatteita, ystäviä? Siellä on kirjoja, joita lukea, puutarha, jota hoitaa. Se ei ole vankila. Se on osoitus armosta, jonka suomme niille, joita muuten olisi odottanut kuolema.Se on osoitus meidän hyvyydestämme, meidän moraalistamme, meidän tahdostamme auttaa." (s. 140)

Kirjan luettuani olen kuitenkin lokeroinut sen itsekin enemmän seikkailulliseksi fantasiaksi kuin dystopiaksi. Kun Aaron pakenee  Holtin, Evertin, Mortimerin, Taikurin ja Toiselta tasolta löytyneen Ellinorin kanssa Loukusta, heidän elämänsä ei ainakaan helpotu. Monien vastoinkäymisten, kamppailujen, vankeuden ja loukkaantumisten jälkeen he löytävät itsensä keskellä aavikkoista kylää sijaitsevasta sirkuksesta, jota Taikuri johtaa. Aaronia painaa suru äitinsä kuolemasta, mutta onneksi hänellä on ohjenuoranaan äitinsä kirjoittamat ohjeet Seitsemän pientä hiippalakkia -nimisen satukirjan marginaaleissa sekä mystinen sormus. Aaronin tärkein missio on kuitenkin löytää Sofia, hänen lapsuudenystävänsä, joka katosi Loukusta yllättäin vuosia sitten.

Minä viihdyin oikeastaan kirjan parissa vasta tarinan loppuvaiheilla, kun mukaan juoneen tulee varjot ja sen takana lymyilevä Syvyys-niminen ulottuvuus. Loppuun on myös säästetty mielenkiintoisimmat juonenkäänteet ja paljastukset, tottahan toki. Satukirjasta otetut pitkät lainaukset harppasin ohi, tai luin niistä vain Aaronin äidin kirjoittamat muistiinpanot. (Olen huomannut jo aiemmin, etten jaksa lukea mitään kursiivilla kirjoitettuja tarinoita tarinan sisältä.) Petyin myös Toiseen tasoon, sillä sen kauheus ei oikein välittynyt minulle. Olin odottanut jotain vielä pahaenteisempää.

Varjomaailma vaikuttaa hyvin kiehtovalta: se on siis toinen ulottuvuus, jonka raja ei ole kuitenkaan niin kiinteä kuin yleensä. Varjojen turvin Aaron kumppaneineen pystyvät kätkeytymään nopeasti pakoillessan Tomuja. Aaron löytää itsestään kyvyn kurkata vielä varjojen takana olevaan Syvyyteen, josta häntä varotellaan kovasti. Syvyys vaikuttaakin hyvin ahdistavalta paikalta.

"---Syvyyteen ei kurkistella! Syvyyteen ei katsota! Se katsoo aina takaisin!"(s.315)

Loukkupojan maailma on tosi huolellisesti rakennettu. Seikkailuvoittoisen tarinan ansiosta tämä kirja sopii erityisen hyvin yläasteikäisille pojille. Erikoista kyllä, romanttista sivujuonta ei kirjassa ole. Sellaista kuitenkin aavistelen tulevan seuraavassa osassa Aaronin Sofia-dilemman takia. Odotan mielenkiinnolla jatkoa sarjaan.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Yöpöydän kirjat

Kirjavinkit (Mikko)

Eniten minua kiinnostaa tie

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Maze Runner -sarja: James Dashner

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan: 

Kirjailija, jota et ole lukenut aiemmin

Runosunnuntai osa 6 ~ Yksi: Sarah Crossan

Yksi: Sarah Crossan. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2018. (Proosaruno)

 Englanninkielinen alkuteos (2015): One. Kansi: Aino Ahtiainen.

"Teini-ikäiset Grace ja Tippi eivät siedä, että heitä tuijotetaan, mutta he ovat tottuneet siihen. He ovat siamilaiset kaksoset, yhtä kaikin mahdollisin tavoin. He toivovat enemmän kuin mitään muuta, että heidät nähtäisiin yksitellen, kumpikin vuorollaan, kahtena erillisenä ihmisenä kuten muutkin. He haluavat oikeita, omia ystäviä. Entä rakkaus?

Kun vanhemmilla ei ole varaa jatkaa tyttöjen kotikoulutusta, heidän täytyy mennä tavalliseen kouluun muiden nuorten armoille. Vaikka muutos ei ole helppo, samalla avartuu maailma.

Mutta Tippin ja Gracen edessä on raastava valinta. Heidän on tehtävä päätös, joka voi muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti Koskettava ja poikkeukselliseen proosarunon muotoon kirjoitettu romaani kertoo identiteetistä, sisaruudesta ja rakkaudesta ja kysyy tärkeän kysymyksen: mitä sielunsisaruus todella merkitsee?" (S&S)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa saan taas runosunnuntai-postauksen blogiini, kun yllätyksekseni Sarah Crossanin Yksi on runoproosamuotoon kirjoitettu kirja. Tämä muoto tekee kirjasta todella nopea- ja miellyttävälukuisen, ja onkin hienoa, että näin erikoiseen ja vakavaankin aiheeseen on uskallettu ottaa runollisempi muoto.

Ajan kuluessa

todennäköisyys että me

yhtäkkiä vain

lakkaamme

olemasta

nousee

sangen

korkeaksi. (s. 38)

Kirjan pääosassa on siamilaiset kaksoset, Grace ja Tippi, jotka jakavat alavartalon lantiosta alaspäin. Tarina kerrotaan pelkästään Gracen näkökulmasta, ja lopussa siihen oikeastaan selviää todellinen syy. Kaksosten välinen henkinen yhteys on niin sanoinkuvaamattoman syvä ja tiukka, että sitä on muiden vaikea ymmärtää. Tämä yhteys vielä korostuu, jos kaksoset ovat kiinni toisissaan. Ulkopuolisten on hankala käsittää sitä, etteivät Grace ja Tippi koe heidän synnynnäistä virhettään kärsimykseksi, tai etteivät he halua heitä irrotettavan leikkauksella. He ovat yhtä, mutta kuitenkin kaksi erillistä ihmistä.

Me voidaan tehdä mitä tahansa.

Okei?

"Okei", minä sanon.

"Mutta me ei voida ikinä

ikinä

rakastua.

Tajuatko?" (s. 193)

Kirjassa lukija haastetaan pohtimaan sitä, voiko siamilainen kaksonen koskaan rakastua, kun hän on kiinni toisessa ihmisessä. Gracen yllättää hyvin voimakkaat tunteet uutta ystävää Jonia kohtaan. Siskonsa varoituksista huolimatta hän rakastuu. Voiko siitä seurata mitään hyvää?

Kirjassa käsitellään myös muita vakavia teemoja, kuten vanhemman alkoholismia ja miten se vaikuttaa koko perheeseen. Grace yrittää silotella kodin tunnelmaa, ettei hänen ailahtelevainen isänsä mieli järkkyisi eikä hän tarttuisi pulloon, mutta Tippiä moinen ärsyttää, sillä hän tajuaa, ettei isän juominen ole kenenkään muun käsissä. Kun kaksosista aletaan tehdä dokumenttia, isän juomisongelma on pakko ottaa puheeksi, sillä perhe ei halua koko maailman tietävän siitä.

Kukaan ei sano mitään viimeisestä

perunasta joka kylmenee uunissa.

Kukaan ei sano mitään oksennuksenhajusta

joka leijuu eteisessä. (s.88)

Gracen ja Tipin 14-vuotias  pikkusisko Nicole, jota he kutsuvat Lohikäärmeeksi, edustaa kaikkea sitä "normaaliutta", mitä kaksoset eivät ole. Hän on intohimoinen tanssija, notkea ja ketterä. Gracen ja Tipin ystävät, Yasmeen ja Jon, vihkivät tytöt kaikkeen normaaliin nuorten vapaa-ajanviettoon, johon kuuluu salassa tupakointia ja juomista vanhan kirkon raunioissa. Välillä Grace ja Tippi käyvät kumpikin oman terapeuttinsa luona puhumassa ajatuksistaan, vaikka Grace ei käsitä sitä, miksi hänen pitäisi avata mieltään kellekään. Eihän hänen mielessään ole mitään vikaa!

"Olen onnellinen", sanon.

"Mutta pelottaa kamalasti.

Mitä jos herään ja sinä olet poissa?

En halua herätä ilman sinua." (s.391)

Varoitan, ettei lopussa voi välttyä kyyneliltä: koin hyvin voimakkaita tunteita tätä kirjaa lukiessani.  Gracen ja Tippin sisaruus on kuvattu tajuttoman kauniisti. Heidän arkeansa varjostaa jatkuvasti tieto siitä, kuinka heidän elämänsä roikkuu pelkän hiuskarvan varassa. Silti he saavat niin paljon voimaa toisistaan, ettei lukija voi kuin ihastella heidän välistä tunnesidettään.

Arvosanani täydet 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Sivutiellä

Evarian kirjahylly
Lukeva peikko

Samantyylistä luettavaa: 

Ihme: R.J. Palacio

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Ruksaan kirjan YA-haasteessa kohtaan:

Kirja, jonka voit lukea päivässä

Lisäksi Yksi on ensimmäinen  Reader, why Did I Marry Him -blogin Runohaasteeseen 2018 lukemani kirja.

Mirror, mirror: Cara Delevingne & Rowan Coleman

Mirror, mirror: Cara Delevingne & Rowan Coleman. Suomentanut Ulla Selkälä. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017) : Mirror, mirror.

"Ystävä, rakastaja, uhri, petturi - mitä näet, kun katsot peiliin?

Supertähti Cara Delevingnen väkevä esikoisromaani ystävyydestä, identiteetistä ja ulkokuoren petollisuudesta

Red, Leo, Rose ja Naomi ovat sopeutumattomia - jokaisella on omat mustat pisteensä ja tapansa selvitä niistä. Turvallisuutta tuo bändi, Mirror, Mirror, ja treenit ovatkin ainoa paikka, missä nuoret saavat olla oma itsensä.

Sitten Naomi löydetään puolikuolleena Thames-joen saastan joukosta, ja poliisi uskoo hänen yrittäneen itsemurhaa. Ystävät ovat järkyttyneitä, heidän piti suojella toisiaan, mutta kukaan ei tajunnut, kuinka rikki Naomi oli. Kuinka hyvin he loppujen lopuksi tuntevat toisensa?

Asiat eivät kuitenkaan ole niin kuin niiden halutaan uskotella olevan: matkalla totuuteen Red, Leo ja Rose joutuvat kääntymään kohti itseään, toisiaan ja pahuutta, joka väijyy pinnan alla."(WSOY)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=_2PaK90z3qc&feature=youtu.be

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510431382_lukun.pdf 

Oma arvio: 

Minua hieman hämäsi tämän kirjan kansi, kun sain sen käsiini. Kirjan tekijäksi on merkitty isoin kirjaimin Cara Delevingne, jota kirjan liepeessä tituleerataan sukupolvensa vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Minä olisin ollut täysin tietämätön, kuka hän on, mutta onneksi minua valistettiin kirjan sisäkannessa, että hän on sekä menestyksekäs malli että näyttelijä, joka on tähdittänyt muun muassa elokuvaa Paper Town. Nyt hän on myös kirjailija, joka tosin on tehnyt tämän esikoisteoksensa yhdessä Rowan Colemanin kanssa. Colemanin nimi on kannessa pikkuriikkisillä kirjaimilla kirjoitettuna, ja on hiukan epäselvää, kuinka suuri rooli hänellä on ollut kirjan teossa. Se jäänee arvoitukseksi.

Karkotan kuitenkin alkuhämmennykseni pian, sillä minä todella viihdyn Mirror, mirrorin parissa. Minulle tulee sen hengestä mieleen lempiteinisarjani Skins - Liekeissä, joka sijoittuu Bristoliin, ja jossa myös kuvataan hyvin todentuntuisesti ja kaunistelemattomasti nuorten elämää. Mirror, mirror taas sijoittuu Lontooseen, tuohon persoonalliseen ja hämmentävään suurkaupunkiin. Kirjan minäkertojana toimiva Red onnistuu myös hämmentämään minut totaalisesti, sillä... no, enpä kerrokaan, jos vaikka joku muukin menisi samaan kuin minä. (Älä siis myöskään lue tunnisteita bloggauksen lopusta.)

Luulin, että tuntisin jotain, kun me saataisiin Naomi takaisin. Onnea tai surua, jotain! Sen sijaan me kolme vain istutaan hänen vuoteensa vierellä tuppisuina, tuntien...ei mitään. Me ollaan tyhjiössä. (s.73)

Kirjan nimi viittaa samannimiseen bändiin, joka on nyt murroksessa, koska sen lahjakas basisti makaa koomassa sairaalassa. Red, Rose ja Leo päättävät kuitenkin soittaa hyväntekeväisyyskeikan Naomin vuoksi ja pestaavat mukaan basistiksi Lecraj'n. Nuoret ovat hämmennyksissä ja sekaisin ystävänsä tilasta, eivätkä tiedä uskoako Naomin olleen masentunut ja yrittäneen itsemurhaa, vai uskoako jonku tehneen hänelle pahaa. Red, epävarmasta punapäästä hiukan rohkaistunut ja tyylinsä räväköittänyt, uskoo jälkimmäiseen ja saa liittolaisekseen Naomin isosiskon, huippuhakkeritaitoisen Ashin.

En halua enää palata siksi punatukkaiseksi, ruipeloksi mitättömyydeksi, joka ei merkinnyt mitään kenellekään. En halua olla enää näkymätön. Voi jumalauta, välillä oksetan itseänikin! (s. 123)

Kirjassa on hyvin paljon dekkarimaisia aineksia, mutta myös nuorten aikuisten identiteettihapuilua, rakkauden etsimistä ja perustavanlaatuista kipuilua. Kaikkien näiden nuorten elämässä tapahtuu hämmentäviä asioita: Redin kotona on alkoholiongelmaa ja uskottomuutta, Rosen kotona uusperheen sopeutumattomuutta ja Leon kotona kuohuu, kun hänen veljensä palaa kotiin vankilasta. Nämä hyvin erilaisten asioiden kanssa kipuilevat nuoret yrittävät puhaltaa yhteen hiileen Nain vuoksi, mutta heidän välinsä ovat rakoilemassa. Leo ja Red ovat molemmat rakastuneet kuvankauniiseen Roseen, joka taas tapailee jotain mystistä, vanhempaa miestä. Rose ei voi sietää isänsä uutta, nuorta naisystävää, mutta Leo ja Red eivät voi tajuta, miksi yltäkylläisyydessä elävä Rose viitsii valittaa. Red kadehtii lisäksi Leoa, joka saa kaikki naiset lakoamaan jalkoihinsa. Red taas kokee olevansa liian omituinen, liian punapää, liian erikoislaatuinen... eikä hänen oma äitinsäkään hyväksy tätä sellaisena kuin tämä on.

Me seistään kylki kyljessä ja katsotaan huoneeseen, jossa tuo meille rakas, kaunis, eloisa tyttö makaa kuoleman kaltaisessa horroksessa , enkä keksi yhtikäs mitään sanottavaa, mistä olisi apua.(s. 210)

Kirjan lopussa paljastuu inhottavia asioita, jotka horjuttavat näiden nuorten turvallisuudentunnetta, mutta kulminoivat heidän ystävyytensä uuteen uskoon. Jotkut henkilöhahmot ovat tässä kirjassa hyvin vahvoja, kuten Red ja Ash, mutta Rose, Leo ja Lecraj jäävät mielestäni turhan ohkaisiksi ja ontoiksi persooniksi.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Mirror, mirror muissa blogeissa:

The Good Morning 

Mustetta paperilla
 

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Sinua kiinnostava aika/paikka

Viallinen-sarja: Cecelia Ahern

Viallinen: Cecelia Ahern. Suomentanut Terhi Leskinen. Gummerus 2018. (Viallinen #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): Flawed

"Seitsemäntoistavuotiaan Celestine Northin elämä on täydellistä. Hän on kunnollinen tytär ja sisar, suosittu koulussa, ja hänen poikaystävänsä on arvostetun perheen poika, joka saa sydämen läpättämään.

Eräänä päivänä Celestine päättää auttaa yksinäistä vanhusta ja tekee omasta mielestään oikein. Hän kuitenkin rikkoo maan ylimmän päättävän elimen, Killan, sääntöjä ja joutuu kärsimään seurauksista.
Hän voi joutua vankilaan ja tulla merkityksi. Hänet voidaan leimata vialliseksi – yhteiskunnassa, jossa on vain kahdenlaisia ihmisiä, Täydellisiä ja Viallisia.

Viallinen on samastuttava ja rohkaiseva YA-romaani valinnoista ja vallankäytöstä sekä oikeasta ja väärästä. Se sijoittuu maailmaan, jossa täydellisyys on ylemmyyttä ja virheistä rangaistaan. Ja jossa eräs nuori nainen uskaltaa ottaa kantaa, vaikka se voi viedä häneltä kaiken." (Gummerus)

Oma arvio:

Ai että, olen odottanut tätä kirjaa kuun kuuta nousevaa. Olen nimittäin ollut viime aikoina melko murtunut siitä, että YA-dystopiabuumi on alkanut hiipua tieteisfantasioiden tieltä. Minä olen kaivannut kunnon dystopiaa, sillä en vain kyllästy genreen ikinä. Vai kyllästynkö? Kirjaan tarttuminen myös hiukan pelotti: onko Ahernilla uutta tarjottavaa tämän genren alla, vai sortuuko se toistamaan jo käytettyjä ideoita.

Se oli elämäni täydellinen hetki.

Se oli elämäni viimeinen täydellinen hetki. (s.42)

Kirjan päähenkilö Celestine on täydellisyyden ruumiillistuma, mutta sortuu vikoja kaihtavassa yhteiskunnassa virheeseen  - hyväsydämisyyteen vanhaa, sairasta miestä kohtaan bussissa kaikkien nähden. Tämä teko  leimaa hänet Vialliseksi loppuelämäkseen, sillä Viallisten auttaminen on kiellettyä. Celestinen isosisko Juniper, joka on ollut aina ajatuksiltaan kapinamielisempi, ei tee tilanteessa mitään. Tämä aiheuttaa siskosten välille pitkään  kaihertavan arven.

Celestine joutuu poikaystävänsä isän, tuomari Crevanin, terrorin uhriksi, koska ei suostu valehtelemaan oikeudenkäynnissä eli Nimeämispäivänä. Poikaystävä Art katoaa päätöksen jälkeen kuin pieru Saharaan, mutta onneksi Celestinen perhe tukee häntä kauheiden koettelemusten ja nöyryytysten jälkeen. Pian urhea Celestine saa myös apua hyvin yllättävältä taholta, ja salaisuuden verkot alkavat avautua - kuten kaikissa dystopioissa, myös tässäkin kapinaliike on olemassa. Celestine yrittää kuumeisesti löytää sellissä tapaamansa pojan, Carrickin,  josta tuli tuona lyhyenä vankeusaikana tytölle merkillisen tärkeä. Poika oli myös todistamassa Celestinen polttomerkintää, jossa kaikki ei mennytkään ihan sääntöjen mukaan.

Minä etsin sinut. (s.173)

Minusta Viallisen vahvuutena on huolella selitetty ja mietitty yhteiskuntarakenne, joka on tosin melko karkeistetun yksinkertainen. Kirjan maailmassa ihmiset on jaoteltu kahteen kastiin: Täydellisiin ja Viattomiin. Kuten aiemmin kävi ilmi, Viattomien kastiin joutuu hyvinkin helposti. Kun jää kiinni yhdestäkin rikkeestä, joutuu korkea-arvoisen Killan eteen, joka päättää Nimeämispäivänä, saako virheen tehnyt ikuisen polttomerkin, V-kirjaimen johonkin kehonosaansa: huonosta päätöksestä ohimolle, valehtelemisesta kieleen, yhteiskunnalta varastamisesta oikeaan kämmeneen, epälojaalisuudesta Kiltaa kohtaan rintaan ja yhteiskunnan uhmaamisesta oikeaan jalkapohjaan. Lisäksi Viallisten on käytettävä hihassaan käsivarsinauhaa, jossa on punainen V-kirjain, heidän ruokavalionsa on tarkkailun alla ja herkuttelua sallitaan vain harvoin, heitä valvotaan jatkuvasti ja heidän on annettava päivittäin verinäyte, etteivät he ole esimerkiksi nauttineet alkoholia. Lisäksi heille tehdään valheenpaljastustesti, jotta nähdään, ovatko he noudattaneet Viallisten sääntöjä. Jokaiselle Vialliselle merkitään oma Pillinkantaja, joka valvoo Viallista.

Miten he ovat voineet oppia, mikä on oikein ja mikä väärin? Miten he ovat voineet oppia mitään itsestään? Siitä mitä he tekevät mielellään  tai mikä on täysin vierasta heidän luonteelleen? Mitä enemmän virheitä ihminen tekee, sitä enemmän hän oppii. (s. 342)

Viallinen on kaikin tavoin huippuunsa hiottu timantti. Kirjassa on havaittavissa paljon samaa kuin monissa dystopioissa (esim. Margaret Atwoodin Orjattaresi, Veronica Rothin Outolintu, Suzanne Collinsin Nälkäpeli, George Orwellin Vuonna 1984), mutta täydellisyyteen kurkottelevan yhteiskunnan idea on ainakin minulle uusi ja kiehtova. Kirjassa on perusteltu myös hyvin se, miksi yhteiskunta kaihtaa virheitä: sen virheitä tehneet johtajat ovat aikanaan syösseet maan kaaokseen, ja nyt virheitä tekeviä ihmisiä karsimalla yritetään varmistaa se, etteivät sellaiset ihmiset enää pääse maan johtoon. Idea on tietenkin tuhoon tuomittu, sillä kaikkihan tekevät virheitä. Eri asia, kuka jää niistä kiinni.

Tartu hetkeen, Celestine, ja sano se. Anna ääni niille, jotka on vaiennettu. (s. 124)

Iso peukutus myös sille, että kirjan tapahtumat soljuvat tasaisesti eteenpäin eikä kyllästyttävää yhteiskuntajaarittelua tule missään vaiheessa.  Celestine on henkilöhahmona miellyttävä, oikeudentajuinen, rohkea mutta myös haavoittuvainen. Tyylilajilleen epätyypillisesti päähenkilö on tummaihoinen.  Celestinestä on kehkeytymässä vasten tahtoaan uusi kapinan keulakuva, tyyliin Nälkäpeli-sarjan Katniss. Kirjassa ei ole hämmentävää insta-rakkauskohtausta heti ensimmäisessä osassa, vain pientä romanssin kutinaa ja aavistelua. Pidän siitä, että lumousta ei rikota heti ensimmäisessä osassa, mutta on jotain, mitä odottaa. Ja minun vankka mielipiteeni on, että YA-dystopiaan kuuluu olennaisena osana kunnon romanssi, joka saa sydämen pamppailemaan ja lukijan haukkomaan henkeään.

Tämä kirja on mahtava lahja dystopian ystävälle, ja mikä parasta, sarjan toinen osa Täydellinen julkaistaan jo tänä kesänä. Elokuvan tekemisestä löysin muutaman jutun, mutten tuoreempaa kuin vuodelta 2016, joten saa nähdä tuleeko Viallisesta koskaan leffaversioita.

Arvosanaksi annan täydet 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Unelmien aika
Tylypahkan kirjasto
Hurja Hassu Lukija
Evarian kirjahylly

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

3. Kirja aloittaa sarjan

Ruksaan myös YA-lukuhaasteesta kohdan:

Oma suosikkigenre


Täydellinen: Cecelia Ahern. Suomentanut Sirpa Parviainen. Gummerus 2018. (Viallinen #2)

 Englanninkielinen alkuteos (2017): Perfect

"Celestine North on Viallinen.

Hän on elänyt kuin aave siitä lähtien kun tuomari Crevan julisti hänet kansakunnan suurimmaksi uhaksi. Celestine luottaa järkähtämättä vain Carrickiin, toiseen Vialliseen, ja yhdessä he ovat painuneet maan alle.

Celestinellä on hallussaan tietoa, joka voi romahduttaa koko valtajärjestelmän. Sen huipulla on niitä, jotka ovat valmiita melkoisiin tekoihin, jotta salaisuus ei tule yleiseen tietoisuuteen. Lopulta Celestine ajetaan nurkkaan ja tuomari Crevan saa yliotteen. Celestinen täytyy tehdä päätös: pelastaako vain itsensä vai kaikki Vialliset." (Gummerus)

Oma arvio:

Minulle välähti vasta tätä arviota aloittaessani, ettei tämä olekaan trilogia vaan Viallinen-sarjaan kuuluu ainoastaan kaksi osaa. Täydellinen on siis yhtä aikaa sarjan toinen osa että päätösosa. (Olisi kannattanut lukea kirjan takakansiteksti!) Lukiessani suhtauduin tähän kuten trilogian kakkososaan: tämä on johdatus siihen suureen päätösosaan, jossa suuret taistelut käydään ja ratkaisut saavutetaan. Siksi olin lukuprosessini aikana usein hämmentynyt, miten nopeaa asiat etenivät ja lopusta olin enemmän kuin ihmeissäni. Mitäh, ei cliffhangeria, joka saa janoamaan jatko-osaa, vaan oudon seesteinen loppu trilogian keskiosaksi. Noh, nyt kun olen perillä asioista, kaikki saa selityksensä. Oloni on silti vielä hiukan hölmö.

Arviooni on saattanut lipsahtaa spoilereita, joten tätä ei kannata lukea, jos haluat kirjan tapahtumien olevan täysin yllätyksellisiä.

Olen rikkaruoho. Olen selviytyjä. Olen viallinen. (s. 13)

Täydellinen alkaa seesteisellä suvantovaiheella: Kahdeksantoistavuotissyntymäpäiväänsä viettävä Celestine on päässyt turvaan pappansa tilalle, jossa hän huomaa papan piilottelevan työntekijöinään muitakin Viallisia. Missään ei voi kuitenkaan olla turvassa, senhän arvannee. Celestine joutuu eroon papastaan mutta löytää uudet pelastajat, joista yksi on erityisen tuttu - ihana Carrick on löytänyt Celestinen, niinkuin hän viestissään lupasi.

"Aina kun uskon, että en pysty johonkin, tiedätkö, mitä minä ajattelen?" Hän kysyy.

"Kissojen viiksiä ja kasteisia kukkia?" Kysyn itkuisena.

Hän ei naura. Hän ei ole oikein nauravaa tyyppiä.

"Sinua." (s. 107)

Seuraava Celestinen turvapaikka on vaihtoehtoenergiaa tuottava tehdasalue, jonka salaperäinen omistaja on suopeasti piilotellut siellä työntekijöinään joukon Viallisia. Carrick ja Celestine ovat löytäneet vihdoinkin toisensa ja asiat etenevät heidän välillään. Mutta kuten aiemmin kävi ilmi, missään ei voi olla kauaa turvassa eikä keneenkään voi luottaa. Celestine huomaa, ettei saa ihan kaikilta arvostusta osakseen, vaan hänen saapumisensa tehtaalle kirvoittaa joidenkin mieltä. Tyttö kuitenkin tekee tehtaan suojissa piileskelevälle Viallisten joukolle niin ylevän teon, että saa kaiken anteeksi.

Tunnen itseni toiveikkaaksi tarkkaillessani kasvoja, jotka seuraavat, miten kuljemme katuja pitkin - kaikki vikamme, heikkoutemme ja epätäydellisyytemme nähtävillä. (s. 314)

Täydellinen on juonenkäänteitä ja tapahtumia pullollaan, tahti on välillä lähes hengästyttävä. Minun on pakko myöntää, että noin kaksi kolmannesta luettuani lukuintoni meinasi sammua tyystin ja jouduin pitämään taukoa, sillä aloin hiukan turtua jatkuviin käänteisiin ja dramaattisiin kohtauksiin. En oikein tiedä, mitä ajatella kohtaukseksta, jossa kaikki Vialliset puetaan punaisiin alusasuihin ja marssitetaan läpi kaupungin. Punaisen värin symboliikka tuo jotenkin mieleen Margaret Atwoodin Orjattaresi -teoksen tarinalle ominaiset punaiset kaavut. Tuo kohtaus vain tuntuu jotenkin ylidramaattiselta (vai olenko nyt tullut siihen pisteeseen, että olen lukenut liikaa YA-dystopioita. Kauhistus!)

Minua meinaa alkaa tympiä jossain vaiheessa se, että Celestine aina luottaa vääriin henkilöihin, vaikka niin hehkuttaa pappansa opettamaa mottoa: "Älä luota keneenkään." Kerta toisensa jälkeen hänen selkäänsä puukotetaan. Celestineä myös järkyttää ex-poikaystävänsä Artin kohtaaminen, sillä tämä on nykyään yksi Pillinkantajista. Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, kuin luulisi. Minua ilahduttaa suuresti se, millaiseksi Art osoittautuu, ja melkein toivon, että Celestine olisi jäänyt tämän kainaloon. Ehkä olisi jäänytkin, ellei jotain ikävää olisi sattunut.

Hän aloittaa niskani juuresta kielellään ja kuljettaa sitä selkärankaani pitkin aina alaselkääni saakka. Siellä hän suutelee tuskallisinta polttomerkkiäni - jota hän silti pitää mahtavimpana kaikista. (s. 111)

Celestinen ja Carrickin rakkaus pääsee roihuamaan täyteen mittaansa tehdasalueen parakeissa, vaikka olin siitä jopa hiukan pettynyt, sillä tykkään siitä, että kirjassa kiusoitellaan ja viivytellään ennemmin kuin päästetään pari liian pian lemmiskelemään. Toisaalta, kun tämä ei ollutkaan trilogia, niin täytyihän pariskunnan välillä asiat edetä melkoisen nopeaa, jos jotain on tarkoitus tapahtua.

Huomaan Täydellinen-jatko-osassa, kuten aiemmassa Viallinen-osassakin, paljon samankaltaisuutta kahteen suureen YA-dystopiaan, Suzanne Collinsin Nälkäpeliin ja Veronica Rothin Outolintuun: Celestinen hahmossa on haettu sitä samaa keulahahmoa ja rohkeaa nuorta naista, joka kamppailee vinoutunutta yhteiskuntajärjestelmää ja sen julmaa johtajaa vastaan, kuin Nälkäpelin Katniss. Celestinen ja Carrickin suhteessa on hiukan samaa kuin Outolinnun uhmapäisen Trisin ja lempeäsilmäisen Tobiaksen, joka muuten on myös isänsä kaltoinkohtelema, mutta ikävä kyllä ihan samanlaista tunnetta en kuitenkaan heidän välillään tunnistanut. Celestine on kuitenkin hyvä naishahmo, joka ei halua pelastaa pelkästään itseään, vaan haluaa kaikkien Viallisten parasta. Pidän myös siitä, ettei tässä sarjassa mässäillä väkivallalla niin paljon kuin aiemmin mainitsemissa trilogioissa.

Edes oikeudenmukaisuus itsessään ei ole täydellistä. (s. 408)

Täydellinen on ihan hienosti rakennettu päätös sarjalle, mutta ei yltänyt ihan niin korkealle kuin ensimmäinen osa Viallinen. Vahvana teemana nousee esiin ihmisten moninaisuus ja se, ettei virheettömyyteen tule pyrkiä, vaan ihminen oppii ainoastaan virheitä tekemällä. Tänä täydellisyyttä tavoittelevana aikana se on hyvin tärkeää nostaa esille. Nyt jään odottelemaan, josko tästä tulisi jossain vaiheessa elokuva. Niin, ja rakastan kirjan kansikuvaa!

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Bloggasitko kirjasta? vinkkaa minulle, niin lisään bloggauksesi tähän.

Lisään tämän YA-lukuhaasteen kohtaan:

Jatko-osa sarjaan

Lisäksi tämä on yksi Naistenviikon lukuhaasteen kirjoista.

Samantyylistä luettavaa:

Veronica Roth: Outolintu-trilogia
Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia
Ally Condie: Tarkoitettu-trilogia
Lauren Oliver: Delirium-trilogia