Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen: Magdalena Hai

Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen: Magdalena Hai. Karisto 2020

 Kansi: Satu Ketola

"Tervetuloa Uhriniituntakaiseen! On pelkkää pahaa puhetta, että täällä muka tapahtuisi enemmän selittämättömiä onnettomuuksia kuin muissa vastaavankokoisissa kunnissa. Varsinkaan Uhriniituntakaisen hautausmaassa ei ole kerrassaan mitään kummallista. Täällä ei ole aavebussia kiertämässä öisin, ei pahantahtoisia mustia tonttuja, kostonhimoisia ragemutseja, kirottuja kirjoja tai päättömiä hirvimiehiä.

Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on hyytävä, ihastuttava ja naurattava kauhutarinakokoelma nuorille. Kirjassa on tarinoita niin keppariharrastajalle kuin gamerillekin, ja novelleissa käsitellään muun muassa ensirakkauden vaikeutta, hiertäviä perhesuhteita ja kuolemaa. Kokoelma on odotettua jatkoa teokselle Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016). " (Karisto)

Oma arvio:

Veikkaanpa, että tätä kirjaa on odotettu kuin kuuta nousevaa. Hain aiempi kauhunovellikokoelma Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta toi muutamia vuosia sitten nuorille kauhunystäville jotain ihan uutta: ehtaa nuorten kauhua, jota ei ole selitetty parhain päin. Goosebumps-sarjan tunteville Hain novelleissa on paljon samaa, mutta hänen tekstinsä ovat paremmin kirjoitettuja, eivät kehnoja suomennoksia, ja hän käsittelee kauhutarinoiden ohella myös muita teemoja. Olen lukenut Haisevaa kättä puoleenväliin, mutta koska se jäi aikoinaan kesken, en ole siitä koskaan blogannut.  

Kuolleiden kirja päästää lukijansa takaisin Haisevasta kädestä tutuksi tulleeseen, kuvitteelliseen Uhriniituntakaisen kylään, jossa on aina tapahtunut selittämättömiä kauheuksia. Ensimmäisessä tarinassa tutustutaan Ragemutsiin, joka on hermostunut poikansa koulukiusaamisesta niin, että päättää kostaa kaikille koulukiusaajille tappamalla heidät lapiollaan ja pitämällä heitä vankinaan elämän ja kuoleman välimaastossa. Kuten tässä tarinassa, myös muissa on mukana jokin pohdiskeleva, opettavainenkin teema. Tiedä sitten, karkottaako se ehtaa kauhua janoavia nuoria lukijoita, vai olisiko pelkkä kauhuteema tarinoissa riittänyt.

Uhriniituntakainen - paras paikka elää ja kuolla! - Uhriniituntakaisen kuntamotto (s. 6)

Minun ehdoton lempitarina on Kepponen, jossa kaksi siskosta inhoaa toisiaan niin syvästi, että keksivät toisilleen toinen toistaan kamalampia kepposia. Lopulta he tulevat saattaneensa vanhempansa kriittiseen tilaan lasimurskapannukakulla ja tappaneensa sosiaalityöntekijän itse aiheutetussa autokolarissa. Tämän tarinan opettavaisuus on siinä, että paha saa aina palkkansa, sillä vanhemmilla on toivuttuaan lasimurskasta tyttöjen päänmenoksi kammottava rangaistus. Tämä tarina oli minusta niin hulvattoman kamala, että aloin innoissani selostaa sitä 11-vuotiaalle tyttärelleni. Myös Kivi, paperi, sakset on mielestäni niin karmea, että kerroin siitä tyttärelleni: tarinassa kerrotaan pojasta, joka hävisi aina kyseisessä leikissä. Kerran hän teki kivi, paperi, sakset peilikuvalleen, jolloin peilikuvakin voitti ja sieppasi pojan peilin sisälle. Tätä tarinaa tytöt kertovat heppaleirillä tallinvintillä, kun vintin peiliin ilmestyy yhtäkkiä kauhistuttava näky: tyyppi käsi valmiina haastamaan kivi, paperi, sakset -peliin.

Kaupunkilaistyttö alkoi kirkua.

13-vuotias könysi taaksepäin raputyyliin. Kuulin, kun sen selkä kolahti seinään mun takana. Se tuntui koomiselta, kunnes katsoin, mitä se pakeni.

Peilissä seisoi poika.

Sen käsi oli leikin alkuasennossa: nyrkissä. Se odotti. (Kivi, paperi, sakset: s. 27)

Joissakin tarinoissa on mukana romanttinen juoni, kuten esimerkiksi tarinassa Korppikesä, jossa hautausmaalla kesätöissä oleva Sunniva rakastuu mystiseen poikaan. Suomalainen tonttukansanperinne saa uuden vivahteen tarinassa Musta tonttu, jossa kouluun ilmestyy näitä pahantahtoisia otuksia. Humoristia sävyjä on tarinassa Hemmetin nimeen, Ruu, jossa Ruu-niminen tyttö yrittää manata paholaista karkottamaan demonia omasta papastaan, mutta koska ei pysty kiroilemaan, tulee kutsuneeksi Perkeleen sijasta hänen siskonsa Penteleen. 

Päästä sisään metsän henki

Lähteen neiti

Sienihattu

mutta älä koskaan päästä taloosi

Mustaa tonttua (Musta tonttu: s. 109)

Tarinoiden pituus kirjassa vaihtelee. Osa tarinoista on ihan parin-kolmen sivun mittaisia, kuten Äitini vihasi voikukkia tai Kawaii, kun taas osa pidempiä, kuten 26-sivuinen Hemmetin nimeen, Ruu. Pidän kovasti tarinoiden monipuolisuudesta. Muutamia harrastuksia on edustettuna, kuten PC-pelaaminen, ratsastus ja kepparit. Kirjan niminovelli Kuolleiden kirja sisältää mielestäni vahvoja Goosebumps-vivahteita, kun kirjasta astuu esiin vihalla elävä nahkapiru, joka on vienyt aikoinaan päähenkilö Teemun äidin. Pelastuakseen nahkapirulta Teemun on haudattava vihansa uusperheensä jäseniä, äitipuolta ja siskopuoltaan kohtaan. Kirjan lopussa on hassuna kevennyksenä vielä muutama uudelleensanoitettu joululaulu Uhriniituntakaisesta.

Voiko kirja olla melkein kuin elävä olento? Teemu ajatteli. Voiko se olla niin elävä, että se synnyttää hirviöitä? Ainakin kirja oli tehnyt hirviön hänestä. (Kuolleiden kirja: s. 138)

Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on lahja nuorille kauhunystäville. Kirjaa on helppo lukea tarina kerrallaan, ja jokaiselle löytyy takuulla sopivan kammottava kertomus. Kauhuja ei ole tosiaankaan selitetty hyväksi, vaan monissa tarinoissa on avoin loppu. Pieni pilke silmäkulmassa keventää kuitenkin tarinoita ja se, että tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen kylään. Kirjaa suosittelisin noin 11-14-vuotiaille.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa: 

Sammuta valot!/Sytytä valot!: Salla Simukka

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Pohjoinen lukuhaaste saa merkinnän kohtaan:

16. Kirja, josta minulla on ennakkokäsitys, millainen se tulee olemaan

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book that's published in 2020

Savuvarkaat-sarja: Sally Green

Savuvarkaat: Sally Green. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus 2019. (Savuvarkaat #1)

 Englanninkielinen alkuteos (2018): The Smoke Thieves. Kartta ja lukujen kuvitukset: Alexis Snell.

"Viisi nuorta, joiden käsissä on maailman kohtalo. Viisi valtakuntaa konfliktin partaalla.

Brigantissa prinsessa Catherine valmistautuu julman, vallanhimoisen isänsä järjestämään avioliittoon. Samaan aikaan hänen tosirakkauttaan Ambrosea odottaa pyövelin pölkky.

Calidorissa halveksittu palvelija March hautoo kostoa ruhtinaalle, joka petti kansansa.

Pitoriassa vastuuntunnoton hurmuri Edyon varastaa halpoja helyjä jännitystä saadakseen, kunnes saa kuulla todellisesta syntyperästään.

Karuilla pohjoisilla seuduilla Tash juoksee henkensä edestä toimiessaan tylyn paholaismetsästäjän houkutuslintuna.

Kun valtakuntien liittoutumat murtuvat, näiden nuorten kohtalot muuttaa ja kietoo erottamattomasti yhteen sodan arvaamaton kulku – ja paholaissavua sisältävä mystinen pullo." (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut Sally Greeniltä aiemmin ilmestyneen Puoliksi paha -trilogian, joka on melkoisen rujo, synkkä ja raaka tarina Nathan-nimisestä noidasta. En yhtään osannut odottaa, että Greenin seuraava kirjasarjan aloitus olisi näin erilainen. Yllätyin kuitenkin ainoastaan myönteisesti. Savuvarkaat aloittaa hyvin eeppisen, Throne of Glass -sarjan tyylisen fantasiasarjan.

Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, joista 12-vuotias Tash aloittaa kirjan vauhdikkaasti paholaismetsästyksellä. Aivan, nuori orpotyttö on ison, Gandalfmaisen äijänkörilään suojatti ja hänen valtuutettu paholaismetsästysapulaisensa. Vaikka useat ihmiset eivät usko paholaisiin, niitä on oikeasti Pitorian Pohjois-ylängöllä. Nämä punakat otukset ovat arvokkaita, sillä heidän kuoltuaan heidän punainen tai violetinsävyinen, suusta ulos purkautuva henki on kysyttyä tavaraa. Tätä paholaissavuksi kutsuttua ainetta, jota käytetään nautintoaineena, Tash ja Grevell laittomasti keräävät pulloihin henkensä uhalla. Tashin tehtävä on houkutella paholainen piilostaan Gravellin virittämään ansakuoppaan. Yhteistyö tällä kaksikolla toimii loistavasti, mutta Tash on välillä hyvin turhautunut äreän ja viinaanmenevän Gravellin kanssa, sillä hän on hyvin kitsas ostamaan Tashille mitään, kuten hänen markkinoilta himoitsemiaan kenkiä.

"Sinun tehtäväsi ei ole arvioida käskyjäni, vaan totella niitä"--- (s. 122)

Brigandin Prinsessa Catherine elää murroksen aikaan, sillä hänen isänsä on määrännyt tämän avioitumaan hänelle ennestään tuntemattoman Pitorian prinssi Tzsayn kanssa. Salaisesti nuori nainen miettii, kuinka ihanaa olisi avioitua rakastamansa ihmisen kanssa sen sijaan, että isä määrää hänelle kumppanin. Naisen asema on kuitenkin hyvin alistettu Brigandissa, mutta Pitoriassa asiat ovat kuulemma toisin. Catherinella on hyvin lämpimiä tunteita omaa henkivartijaansa Ambrosea kohtaan, ja Catherinen häijy veli Boris on aistinut tämän. Niinpä hän meinaa sinetöidä Ambrosen kohtalon, mutta nuori mies pääsee pakenemaan. Catherine lähtee kohti uutta kotimaatansa veljensä johtaman kulkueen kanssa, epätietoisena siitä, missä Ambrose on, vai onko hän edes elossa.

"Olet nainen.Naisista on aina harmia. Teille on luonteenomaista niskuroida, langeta kiusaukseen ja valehdella päälle." (s. 72)

Edyon on Pitoriassa, Dornan-nimisessä kylässä asuva nuorimies, joka elää yhdessä äitinsä kanssa. Juuri samaiseen kyläpahaseen, Dornanin markkinoille ovat saapuneet myös Tash ja Gravell sekä Brigandista tulleet March ja Holywell. Jälkimmäiset kaverit ovat seuranneet kylään erästä Lordi Regania, joka on Marchin isännän, Ruhtinas Theloniuksen asialla: hänen tulee napata ruhtinaan avioton äpärälapsi, joka on siis Edyon, mukaansa. March ja Holywell, jotka ovat lähes ainoita jäljellä olevia tuhotun Abask-maan kansalaisia, ovat päättäneet siepata pojan mukaansa ennen lordia saadakseen tuntuvan palkkion. Kun March ja Edyon kohtaavat, heidän välillään kipinöi. Edyon nielee abaskilaisten sepitetyn valheen ja lähtee heidän mukaansa, mutta suurin syy mukaan lähtemiseen taitaa olla Marchin erikoiset, taivaallisen kauniit silmät.

March haukkoi henkeään ja tarrasi Edyonin hartioihin, nautinnosta tai kivusta. Kun Edyon raotti huuliaan, savu pääsi koskettamaan haavaa. Hän pidätti hengitystä ja yritti olla vetämättä savua keuhkoihinsa, mutta tuntui kuin hän olisi kohonnut ilmaan. (s. 286)

Kaikkien näiden nuorten  tarinat kietoutuvat yhteen, kun Pitoria ja Brigand ajautuvat sotaan keskenään. Paholaissavu on hyvin keskeisenä elementtinä, sillä se paljastuu paljon enemmäksi kuin pelkäski nautintoaineeksi. Prinssi Tzsaun ei olekaan pelkkä tyhjäpääprinssi, ja Catherine joutuu miettimään tosissaan, meneekö hän prinssin kanssa naimisiin nyt, kun asioiden laidan muuttuessa hänellä olisikin vapaus valita puolisonsa.  Tash ja Gravell taas saa olla suureksi avuksi prinsessa Catherinelle, sillä heillä on eniten tietoa paholaisista ja heidän savustaan. Edyonin ja Marchin kipinöinti jättää kysymyksiä seuraavaa osaa ajatellen.

"Savu tekee hölmöksi ja uneliaaksi, ja jos sitä ottaa liikaa, ei välttämättä muista monesta päivästä mitään. Jotkut jäävät siihen koukkuun." (s. 464)

Savuvarkaat on erittäin viihdyttävä ja sutjakkaasti etenevä fantasiatarina. Vaikka tämä jonkin verran muistuttaa Sarah J. Maasin Throne of Glass-sarjaa, paholaissavu ja sen mystiset ominaisuudet tuovat tarinaan oman persoonallisen lisämausteensa. Paholaiset on kuvattu punakoiksi, ihmismäisiksi mutta hyvin raaoiksi otuksiksi, joista toivottavasti tullaan lukemaan lisää seuraavissa osissa. Ehkäpä heistä löydettäisiin jokin muukin ominaisuus kuin pelkkä raaka tuhoamisvimma? Catherinen ja Ambrosen romanssi alkaa lupaavasti, mutta jää kipinöinniltään selkeästi Marchin ja Edyonin romanssin varjoon. Odotankin kovasti näiden nuorukaisten tarinaan jatkoa. Tash on oikein kunnon Ronja Ryövärintytär, nopea jaloistaan ja nokkela suustaan. Hänestä tullaan varmasti vielä kuulemaan. Kirja sopii mainiosti yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille fantasianystäville.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Musteen jäljet
Jatka lukemista
Kirjoihin kadonnut

Helmet-haasteessa tämä kirja sijoittuu kohtaan: 

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan: 

26. A book featuring an extinct or imaginary creature

Pohjoinen lukuhaasteeseen merkitsen kirjan kohtaan:

25. Kirja, jonka nimessä on vain yksi sana

Paholaisten valtakunta: Sally Green. Suomentanut Meri Kapari. Gummerus 2020. (Savuvarkaat #2)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Demon World

"Sodan kuohut, paholaiset ja petokset uhkaavat erottaa viisi nuorta sankaria, joiden kohtalot ovat kietoutuneet yhteen.

Prinsessa Catherine johdattaa täpärästi tuholta pelastautuneiden joukkoa Pohjoisylängön karuille seuduille. He pakenevat kannoillaan olevia vihollisia yllättävään turvapaikkaan: paholaisten valtakunnan vaarallisiin tunneleihin. Paholaismetsästäjä Tash päätyy paholaissavun alkulähteelle, mutta Catherinen täytyy palata maan pinnalle uhmaamaan kuningasisänsä tyranniaa – ja selvittämään tunteitaan Ambrosea kohtaan. Lain kouraa pakenevat Edyon ja March lähentyvät entisestään, vaikka heidän salaisuutensa uhkaavat repiä heidät erilleen.

Kun hyökkäyksiin käydään joka rintamalla, ensimmäisenä kaatuu totuus. Mutta pelastavatko savuvarkaiden kertomat valheet heidät vai johtavatko ne täydelliseen tuhoon?"(Gummerus)

Oma arvio: 

Kuten kirjan nimikin vihjaa, tässä Savuvarkaat-trilogian kakkososassa päästään sukeltamaan paholaisten punaisena hehkuvaan maailmaan. Kuulostaa erikoiselta ja kiehtovalta, ja sitä se onkin. Maanalainen valtakunta, jossa seinät alkavat vetäytyä paholaisten loitottua, jossa ihmisen puhe purkautuu suusta metallisena helinänä ja kommunikointi toista koskettamalla, ajatuksen kautta on mahdollista, ja jossa syvyydestä hornankattilasta sinkoaa lisää uusia paholaisia, kun sinne uhrataan sotilaita, on jotain semmoista, mistä en ole koskaan lukenut. Mutta miten ihmeessä sinne joudutaan tai päästään?

Edellisessä osassa pakomatkalle lähteneet Catherine, Ambrose, Edyon, March ja Tash seurueineen  pelastautuvat viime hetkellä sukeltamalla Tashin perässä paholaisten tunneliin. Sinne päätyvät kaikki muut paitsi March ja Edyon, jotka joutuvat selviytymään hyytävässä ylängön ilmassa erikoisin keinoin.

March palasi saaliin kanssa ja näki yllätyksekseen, että Edyon syleili paholaisen ruumista.

Edyon sanoi: "En voi uskoa, että teen näin, mutta jos aion kuolla, voin yhtä hyvin pidellä lähtiessäni suunnattoman kaunista miesyksilöä." (s. 48)

Seurueen vaeltelu punaisena hohkaavassa lämpimässä luolassa on kiehtovin osuus tässä kirjassa. Koska luolassa ihmisen puhe ei kuulu oikein, seurue huomaa pian, että kommunikointi onnistuu toista koskettamalla ja toisen ajatuksia lukemalla. Ikävä kyllä kirjan kiehtovaa tunnelmaa latistaa Catherinen ja Ambrosen vaivihkainen vihjailu ja pidättyväinen kiehnäily salassa muilta, etenkin prinssi Tszayn lähettämältä kenraali Davyonilta. Prinsessan moraalinvartijana toimii hänen entinen hovineitonsa Tanya, joka paheksuu ääneen prinsessan tekemisiä. Tarinaan on ilmiselvästi yritetty saada mukaan kielletty rakkaus -tyylistä jännitettä, mutta jotenkin tässä kirjassa se ei nyt vain toimi, vaan tuntuu minusta tosi nololta. Vai olenko jo paatunut?

Ambrose nojautui eteenpäin ja suuteli hänen kättään. Rakastan sinua, Catherine. Hän piti päänsä alhaalla ja suuteli hänen kättään uudelleen. Olen sekä sinun rakastajasi että sinun taistelijasi - jos vain suot sen. Sitten hän veti kätensä pois, vei sen sydämelleen ja vetäytyi kauemmas. (s. 61)

Prinssi Tszayn on vangittu heti sen jälkeen, kun hän lähetti Davyonin suojelemaan prinsessaa. Myöhemmin, paholaisluolista selvittyään Catherine joutuu uudenlaisten ongelmien eteen, kun hän meinaa joutua lordi Farrown pidättämäksi. Hän keksii hätävalheen, jolla pääsee pälkähästä: hän kertoo menneensä naimisiin Tszaynin kanssa juuri ennen pakomatkaansa ja olevansa näin ollen hallitseva kuningaskuntaa niin kauan, kuin prinssi on vankina. Davyon ja Tanya vahvistavat häät ja näin ollen prinsessan pelastuu pinteestä. Ambrose ei tiedä tämän olevan juoni, vaan loukkaantuu verisesti, että sai kuulla vasta nyt Catherinen olevan jo aviossa.

Toisaalla toisilleen sarjaflirttailevat March ja Edyon pakenevat takaa-ajavia sotilaita ylängöltä läheiseen kylään, jossa heidät otetaan aluksi epäilevästi vastaan. Pian kuitenkin ovella takoo lainvartija, joka on nähnyt Edyonin etsintäkuulutusilmoituksen. Käy ilmi, että häntä etsitään murhasta syytettynä, vaikka todellisuudessahan kyseisen surmansa saaneen seriffin surmasi tuolloin  Holywell, Marchin seuralainen, mutta Edyonin kassi jäi epähuomiossa ruumiin viereen heidän paetessa. Edyon siis vangitaan, mutta hänen oikeudenkäyntinsä tuomariksi määrätään prinsessa Catherine. Tämä on vähän kuin ansa nuorelle hallitsijalle, sillä Farrow kumppaneineen haluaa osoittaa hänelle ja kansalle, ettei nainen voi sopia hallitsijaksi. Edyonin syyllisyyttä kun on hankala kumota millään todisteilla.

Kun muut pääsivät pakenemaan paholaistunneleista, nuori Tash ja Geratan jäivät luolan vangiksi. Vaeltaessaan syvemmälle luolaan he pääsevät selville siitä, miten uusia paholaisia syntyy - tai synnytetään. Nimittäin Brigantilaiset osasivat hyödyntää eräänlaista hornankattilaa, johon ruumiita viskomalla sai synnytettyä uusia paholaisia. Vastasyntyneen paholaisen violetti savu on ominaisuuksiltaan erittäin voimakasta, joten he tappavat heti uudet syntyneet, hieman pökkyräiset paholaiset ja tehtailevat näin paholaissavua armeijansa käyttöön. Näky pöyristyttää Tashia ja Geratania. He yrittävät paeta luolasta, mutta luolan suulla törmäävät paholaiseen. Brigantilaiset ovat kytkeneet kahleisiin yhden paholaisen, jotta tämä ei jättäisi luolan suuta (joka umpeutuu, jos paholainen lähtee siitä). Tash ja Geratan vapauttavat paholaisen, ja kiitokseksi siitä tämä ei tapa heitä. Tash päättää jatkaa matkaansa paholaistunneleihin ja alkaa kommunikoida vapauttamansa paholaisen kanssa. Erilaisin mielikuvin he kertovat toisilleen elämästään ja aikeistaan ja ystävystyvät. Mutta luottavatko muut paholaiset Tashin viattomuuteen?

Tash piteli Geratanin kättä ja kertoi hänelle kauhistuttavan totuuden, jonka he olivat molemmat tajunneet. He viljelevät savua. (s. 198)

Paholaissavu on taas merkittävässä roolissa läpi kirjan tapahtumien. Catherine huomaa, kuinka hyvin savusta saa voimaa ja käyttää savuhenkäystä apuna vaikeissa tilanteissa. Pian hän huomaa hönkivänsä salaa savua, ihan vain varalta. On totta, että savu vahvistaa ja parantaa, ja siitä on seurueelle apua moneen kertaan, mutta silti se epäilyttää, etenkin Ambrosea.

"--Sinä et tarvitse savua, vaan tahtoasi ja aivojasi. Ja minusta näyttää siltä, että savu vie sinulta ne molemmat." (s.303-304)

Kirjaan on yritetty ujuttaa mukaan myös feminististä tematiikkaa, kun Catherinen hallitsijuutta kyseenalaistetaan tosissaan hänen sukupuolensa takia. Myös naisen hovineito Tanya mietiskelee välillä, onko Catherinen lainkaan soveliasta toimia tuomarina murhaoikeudenkäynnissä ja johtaa valtakuntaa. Hän myös paheksuu Catherinen ja Ambrosen kuhertelua, koska he ovat ihan eri kastia. Catherine teettää kuitenkin itselleen oman haarniskankin ja hoitaa Edyonin oikeudenkäynnin oikein mallikkaasti perehdyttyään lakipykäliin.

"Tuon naisen ei pitäisi olla tuomari. Kenenkään naisen ei pitäisi olla tuomari." (s. 329-330)

Marchin ja Edyonin välillä kipinät sinkoilevat ja viimein loppua kohti alkaa tapahtua. March haluaisi kuitenkin tunnustaa Edyonille, millä aikein hän alunperin miehen tapasi. Hän ei vain tunnu saavan koskaan tilaisuutta tunnustaa. Lopulta asia valkenee Edyonille pahimman kautta, eikä tämä halua sen jälkeen nähdä tuota Abaskimiestä enää silmissään.

Odotin kovasti jatkoa Savuvarkaat-sarjaan, ja suurimmalti osin tämä jatko-osa täytti odotukseni: sain lukea viihdyttävää, kiehtovaa fantasiaa, jonka juoni piti otteessaan ja tarjosi jotain hieman uutta ja erilaista. Harmikseni kirjan romanttiset viritelmät tuntuivat hiukan falskeilta, mutta pidin kovasti paholaistunnelikuvauksista ja Tashin ja Kieppi-nimisen paholaisen lähentymisestä. Edyonin uusi elämä Calidorin prinssinä on arvatenkin viimeisen osan kiehtovimpia osioita ja se, kuinka Tashin käy paholaistunneleissa.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Lisään kirjan Helmet-haasteessa kohtaan:

13. Kirjassa eksytään

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book with a map 

Maailmojen tulet: Sally Green. Suomentanut Meri Kapari. Gummerus 2021 (Savuvarkaat #3)

Englanninkielinen alkuteos (2020): The Burning Kingdoms. Kartat ja lukujen kuvitus: Alexis Snell. Kansi: ?

"Savuvarkaat-trilogian dramaattinen ja vaikuttava finaali

Sota leviää kulovalkean tavoin, ja kuningatar Catherinen joukot kohtaavat tähänastisista haasteista suurimman. Catherinen isä Aloysius pitelee Pohjoisylängön savuvarantoja tyrannin otteessaan, ja Catherine lähettää uskollisen henkivartijansa Ambrosen suoraan tuleen yrittäessään epätoivoisesti estää paholaissavun toimitukset. Calidorissa Edyon ja March ovat joutuneet eroon toisistaan, ja paholaisten valtakuntaan juuttunut Tash saa kohdata valintansa seuraukset.

Kun ihmisten taistelu valtakunnistaan yltyy, paholaisten maailma paljastaa viimeisen, pelottavan salaisuutensa. Salaisuuden, joka voi muuttaa koko sodan kulun – ja historian – ainiaaksi..."(Gummerus)

Oma arvio:

Savuvarkaat-trilogia alkoi lupaavasti avausosallaan, josta pidin paljon. Toinen osa, Paholaisten valtakunta, ei ollut enää ihan niin kiinnostava, joten mietin kovasti, luenko edes tätä trilogiaa loppuun. Viimein lainasin kuitenkin tämän kolmannen osan ja luin hampaat irvessä loppuun. Eihän tämä nyt ihan tuhottoman huonokaan ollut, mutta en olisi menettänyt mitään, vaikka olisin jättänyt sikseen jo kakkososan jälkeen.

Toinen osahan päättyi siihen, kun Edyon sai tietää totuuden Marchista, sanoi tälle katkerat hyvästit ja pääsi viimein isänsä, Calidorin ruhtinas Theloniuksen luokse. Edyon kruunataan nyt virallisesti prinssiksi ja kadoksissa ollut poika alkaa rakentaa suhdettaan isäänsä. Välillä nuori prinssi haaveilee hänet pettäneestä Marchista ja miettii, missä tämä nyt on, mutta saa pian uutta silmänruokaa muuan Byronista, joka saa hänet unohtamaan Marchin. Mutta Edyonia huolettaa tieto paholaissavua käyttävästä poika-armeijasta, eikä kukaan Calidorin valtaapitävistä tunnun ottavan tämän huolta tosissaan. Lordi Regan kaikkein vähiten, ja tuntuu, että hänellä on muutenkin jotain vilunkipeliä.

"Sinä pyysit minua valitsemaan tulevaisuuteni. Minä valitsen tulevaisuuden sinun kanssasi." (s. 203)

Toisaalla seurataan prinsessa Catherinen ja vammoistaan toipuvan prinssi Tzsayn valmistautumista tulevaan. Catherine tietää, että hänen isänsä ja 14-vuotias veljensä Harold haluavat kostaa hänelle kruununprinssi Boriksen surman. Harold on koonnut vaikuttavan poika-armeijan, jotka paholaissavun avulla saavat uskomattomat voimat. Savun voimalla he aikovat hyökätä niin Brigantin valtakuntaan. Myös kynsille lyöty ja Edyonia kaipaava March soluttautuu joukkoihin, jotta saisi mahdollisimman paljon tietoa Haroldin joukkojen suunnitelmista ja voi samalla varoittaa ja suojella Edyonia.

"Minussa saattaa olla hieman paholaista, mutta minä en ole paholainen. Olen ihminen. En kuulu tänne. Kuulun ihmisten maailmaan." (s. 207)

Tash on paholaistunnelien vankina. Hän kuitenkin löytää viime hetkellä itsestään kyvyn muovata tunneleita paholaisten tapaan, ja tämä tulee olemaan ratkaiseva taito myöhemmin tapahtumien edetessä, kun Catherinen lähettämät joukot ovat lähteneet sulkemaan paholaissavun lähdettä.

Miten käy prinsessa Catherinen ja Ambrosen romanssin, jolta toivoin niin paljon ensimmäisen osan jälkeen? Catherinehan päätti valita prinssi Tzsayn ihan polittisista syistä kuin senkin vuoksi, että hänellä oikeasta heräsi tunteet tuota aiemmin hänen vanhempiensa hänelle valitsemaa miestä kohtaan. Niinpä Catherinen ja Ambrosen kohtaamiset ovat täynnä tukahdettuja tunteita ja huokauksia, mutta Catherine pysyy järeästi muutamaa lipsahdusta lukuunottamatta päätöksessään. Hän haluaa kuitenkin Ambroselle parasta. Tämä romanssi koki minusta kyllä niin blääh-päätöksen kuin suinkin voi.

Kirjassa on myös muutamia (turhia) sivuhenkilöitä, kuten Catherinen nykyinen palvelusneitojen päällikkö Tanya, joka toimii lähinnä Catherinen esiliinana eikä päästä Ambrosea liian liki tätä. Viime osan mielenkiintoisin asia oli paholaisluolat, mutta tässä viimeisessä osassa paholaiset luolineen eivät pääse enää kovin suureen rooliin. 

Kuka tahansa, joka joutuu tiellesi, pääsee hengestään. Minä voin vain yrittää pitää huolen, että Edyon ei koskaan osu tiellesi. (s. 318)

Maailmojen tulet päättää eeppisellä lopputaistelullaan valtakuntien välisen sodan ja paholaisten tulevaisuuden - tosin vain väliaikaisesti. Loppua kohti kirja alkaa napata paremmin mukaansa ja on jopa melko viihdyttävä, mutta olen onnellinen, että sain sarjan päätökseen.

Arvosanani 3,5 

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

---

Lisään kirjan Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan: 

Scifi/fantasia-sankaritar

Popsugar-haaste saa ruksin kohtaan:

A book with something broken on the cover

Samantyylistä luettavaa:

Sarah J. Maas: Throne of Glass -sarja 

Noidan käsikirja - Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia: Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring

Noidan käsikirja - Vampyyreita, aaveita  ja outoja voimia: Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring. Kuvittaneet Derrick Brown, Oliver Frey, Terry Gabbey, Elaine Lee, Seonaid Mackenzie, Rob McCaig, Jenny Thorne, Ken Scott, Pat Thornton. Suomentanut Pirjo Helasti.  Tammi 2018 (Näköispainos, alkup. suomennettu painos ilmestynyt 1983)

Englanninkielinen alkuteos (1979): Usborne Guide to the Supernatural World: Vampires, Ghosts and Mysterious Powers

"Kulttiklassikon odotettu näköispainos!

Kuumeisesti odotettu näköispainos 1980-luvun lapsia ja herkkiä aikuisiakin kauhistuttaneesta kulttiklassikosta. Juuri sellaisena kuin et sitä uskaltanut lukea!

Noidan käsikirja viihdytti ja piinasi kokonaisia sukupolvia viime vuosituhannen lopulla. Noidista, vampyyreista, ihmissusista ja muista oudoista voimista kertova opas kurkistaa pitkälle hämärän tuolle puolen. Miten ihmissudeksi tullaan? Kuinka suojaudutaan vampyyreilta? Miten tunnistaa erilaiset aavelajit? Nämä ja lukuisat muut selkäpiitä karmivat vinkit opastavat taitavaksi noitatutkijaksi.

Noidan käsikirjasta on toivottu kuumeisesti uutta painosta vuodesta toiseen. Teos on noussut kulttiklassikon asemaan ja sille on perustettu jopa oma Facebook-ryhmä. Näköispainoksena ilmestyvä opas tulee viihdyttämään nuorena kirjan parissa jännittäneitä sekä aiheuttamaan teinikauhun väreitä uusissa lukijoissa."(Tammi)

Oma arvio: 

Monilla 80-90-luvun nuorilla tuntuu jääneen tästä klassikoksi muodostuneesta Noidan käsikirjasta jos monenlaisia traumoja, mitä olen somessa vallinneista keskusteluista päätellyt. Minä tartuin tähän kirjaan nyt ihan ensimmäistä kertaa, sillä ilmeisesti lapsuuteni kirjastossa on onnistuttu kätkemään tämä kirja minulta. Olin nimittäin lapsena todella kiinnostunut rajatiedosta ja luin kaikki kirjastomme aiheesta kertovat kirjat, mutta tähän en ole koskaan törmännyt. (Epäilen vahvasti kirjastomme syyllistyneen sensuuriin!)

Noidan käsikirja jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä käsitellään vampyyreihin, ihmissusiin ja paholaisiin liittyviä myyttejä. Kuvitukset ovat tyyliltään hyvin seitkytlukuhenkisiä, mutta yllättävän raakoja. Erittäin kattavasti käydään läpi erilaisia vampyyreihin liittyviä taruja ja uskomuksia ympäri Euroopan. Yllättäen myös Kiinassa on kerrottu useita vampyyritarinoita, joten ne eivät ole pelkästään itäeurooppalaisten myyttejä. Ihmisusimyyteistä käsitellään myös muun muassa ranskalainen ja amerikkalainen versio. Myös erilaiset paholaiset saavat kirjassa osansa. Lopuksi esitellään myös elokuvien hirviöitä ja osion päätteeksi voi testata oman tietämyksensä tietovisassa.

s. 17

Kirjan toinen osa on omistettu kummitustaloille, aaveille ja kummituksille. Siin esitellään kuuluisia kummitustaloja, poltergeisteja, monenmoisia taruja kummituksista, kuten myös eläinaaveista ja kummituslaivoista. Tässä kirjan osiossa on opas aaveiden karkottamiseen, tutkimiseen ja valokuvaamiseen. Myös aaveita ja niihin liittyviä myyttejä esitellään muualtakin kuin Euroopasta, kuten Australiasta ja Kiinasta. Myös oman aavetietämyksensä voi testata lopussa tietovisan avulla.

s. 81

Kolmannessa osassa on keskitytty outoihin voimiin ja selittämättömiin kykyihin. Osiossa käydään läpi hyvin  kattavasti hypnoosi, transsitilat, astraalimatkat, kaksoisolennot, levitaatiot, teleportaatiot, henkiparannukset ja kaivonkatsomiset. Lukija voi testa omaa ESP-kykyään, rakentaa oman paperisen pyramidin, opetella kaivonkatsomista taikavarvulla ja testata tuttuun tapaan tietonsa lopun testissä.

s. 161

Kirjan suomennettu nimi on hiukan harhaanjohtava, sillä noituutta kirja ei varsinaisesti käsittele, vaan ylilluonnollisia olentoja ja voimia, mihin paremmin kirjan alkuperäisnimi viittaakin. Kustantajan sivuilla kirjan ikäsuositus on 10+, enkä minäkään tätä nyt lähtisi kätkemään minnekään aikuisten hyllylle, vaikka jo kansikuva on melko kamala pääkallon verisine silmineen. Kirja käsittelee tärkeitä vanhoja kansanuskomuksia, jotka elävät yhä vieläkin kirjallisuudessa ja elokuvissa. Vampyyrit, ihmissudet ja aaveet ovat olleen selityksiä ihmisten tietämättömyydelle tuolloin, jolloin asioihin ei aina saatu järkeviä vastauksia. Tämän voi halutessaan selittää johdannoksi lapselle, joka haluaa lukea tätä kammottavaa kirjaa. Herkimmille tämä ei varmaankaan sovi. Monet tarinoista ovat kuvituksineen selkäpiitä karmivia, mutta lukijan mielikuvitusta ja pelkoja tekstissä kuitenkin hälvennetään välillä selittämällä asioiden järkiperäisyyttä.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä
Tosivanha
Muistikuvia lapsuudesta
Taikalyhty - elokuvablogi
Lukupino 
Kirjavinkit (Paula)

Linkki Noidan käsikirja -facebookryhmään:

https://www.facebook.com/groups/46847868970/

Lisään tämän Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Devil's Day. Kansi: IStock/ Sebastian Knight

"Kaikki laaksosta kertovat tarinat alkavat paholaisesta." 

Sumuiset nummet Humisevan harjun maisemissa, vanhoista legendoista kumpuava pelko sekä perinteiden taakka ja kirous kertautuvat maagisessa Paholaisen päivässä. 

Joka vuosi John Pentecost palaa juurilleen syrjäiseen kylään Luoteis-Englannin nummille. Laaksossa asiat pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, mutta tänä vuonna on toisin. Johnin isoisä – kyläläisille Gaffer – on kuollut ja John tuo hautajaisiin myös tuoreen vaimonsa, Katherinen.

Kauan sitten sakea lumipyry eristi koko laakson viikoiksi ja paholainen livahti lammasten vaatteissa kylään. Tuho oli valtava. Nyt kylässä vietetään Paholaisen päivää joka syksy, ulkopuolisten mielestä perin kummallista juhlaa. Mutta kyläläiset tietävät, että perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhat rituaalit varmistavat, että kaikki ovat turvassa paholaiselta tänäkin vuonna. Vaan kuinka käy?" (WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510430798_lukun.pdf

Oma arvio:

Olen hiipivän, piilotetun kauhun ystävä. Kirjan tai elokuvan tunnelma itsessään voi luoda kauhun väristyksiä, kun se on oikein rakennettu. Hirviöitä ei ole pakko näyttää. Niinpä olen ihan hekumoissani luettuani tämän Paholaisen päivän, jossa kauhu hiipii sivu sivulta lukijan tajuntaan niin salakavalaa, ettei lukija edes huomaa joutuneensa keskelle kauheutta.

Hurleyn kerronta on kirjassa kaunista ja lukeminen on sen takia hyvin nautittavaa. Pentecostin omalaatuinen suku on kuvattu hyvin elävästi, ihan kuin olisin itsekin mukana keskellä Ukon hautajaisjärjestelyjä ja lammasajoja. Kirjan päähenkilön, John Pentecostin ja hänen isänsä, Taatan, välit ovat lähes huvittavan jäyhät, mutta kuitenkin ymmärrys ja lämpö löytyy kaiken takaa. John on päättänyt jäädä Endlandsiin Taatan avuksi ja kasvattaa pian syntyvän poikansa alueella, jossa Paholaisen pelko on aina läsnä. Taata ei voi ymmärtää, miksi John toisi kaupunkilaisen vaimonsa sinne.

Nimittäin kuin Paholainen oli kätkenyt itsensä lampaiden joukkoon, niin kuin Ukko minulle kertoi, juuri me huomasimme ensimmäiseksi, että jotain oli vialla. Karitsat, jotka olivat kesän mittaan kasvaneet tupasvillalla pulskiksi ja vahvoiksi, alkoivat kuolla ilman mitään näkyvää syytä. Koirat tulivat sokeiksi ja niiden silmät kuhisivat valkoisia matoja.  Sienet, joita tilalliset olivat aina keränneet syksyllä metsästä, aiheuttivatkin nyt kohtauksia, ja Ukon sisar Emily, joka oli keväällä mennyt naimisiin ja nauranut kovempaa kuin kukaan muu viinilasin pudotessa isänsä kädestä, oli kaatunut kouristusten vallassa ja nielaissut oman kielensä. (s. 91)

Hykerrellen luen myös siitä, kuinka suorasti Pentecostin naiset vinoilevat Johnin vaimolle Katille, ja kuinka Kat ei välitä tuon taivaallista näiden naisten kommenteista. Kat on Pentecostin suvun naisten mielestä liian laiha ja tyylikäs, mutta Kat osaa olla välittämättä naisväen osin hyväntahtoisista piikittelyistä ja sinnikkäästi hän osallistuu Paholaisen päiävn rituaalien valmisteluun ja lammasajoon. Varsinaisena Paholaisen päivänä Katille tapahtuu jotain kummaa, joka saa aikaan minulle kylmät väreet yllättävyydellään. Kat ei ole ennen tuota tajunnut kyläläisten pelkoa, mutta hänen näkökulmansa muuttuu.

Ja eikö arinalla häivähtänytkin ylimääräinen varjo? Eikö takanreunuksella olevan viskilasin pinta värähtänyt? Ja eikö lusikka liikahtanut kulhossa? (s. 287)

Kaikkein hyytävin henkilöhahmo on Lizin ja Jeffin tyttö Grace, Johnin siskontyttö, joka palvoo ja ihailee Katia. Gracessa on kuitenkin jotain kummaa: hän on meinannut viiltää ranteensa peilillä ennen Endlandsiin saapumistaan, ja hän tarkkailee Katia aina, kun silmä välttää. Hän tietää myös asioita, joita Kat ei ole omasta mielestään kertonut hänelle. Gracen isä Jeff on istunut linnassa ja on nyt reissutyössä, ja tyttö odottaa isäänsä kovasti Paholaisen Päiväksi. Suku ei kauheana arvosta retkumaista Jeffiä, ja pahoin pelkäävät, ettei tämä ilmaannu Endlandsiin.

John paljastaa kirjan edetessä takaumina, mitä Undercloughin  kylässä tapahtui vuosia sitten, kun pullea, kiusattu Lennie löytyi hukkuneena virrasta. Kylässä on tapahtunut myös paljon muutakin hämärää, ja kaiken takana sanotaan olevan kirous, joka on langetettu kylän ylle. Sen seurauksena Paholainen, Vanha Kehno, hyppää eläimistä toiseen ja jopa ihmiseen ja saa aikaan kaikenlaisia kauheuksia. Tämän vuoksi joka vuosi vietetään Paholaisen päivää, jossa Vanha Kehno houkutellaan pirttiin, leikitään erilaisia rituaalileikkejä ja seuraavana päivänä se herätetään ja ajetaan pois. Talon pässi kruunataan Paholaisen karkottamisen kunniaksi. Onko tämä kaikki vain uskomusta ja leikkiä, vai totisinsa totta?

Mutta pahinta, sanottiin, kaikkein pahinta siinä oli, että kukaan ei tiennyt, kenen luokse Paholainen menisi seuraavaksi. Se ei jättänyt jälkiä lumeen, ei koputtanut ovelle. Aivan kuin se olisi ollut ilmaa, sanottiin. Ilmaa, jota ihminen hengitti. (s. 11)

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka pitävät hiipivästä kauhusta ja jännityksestä, mutta haluavat kirjassa olevan myös muuta kuin kauhun hiippailuja. Paholaisen päivä on kertomus erikoisesta kylästä, suvusta ja siihen liittyvistä siteistä. Hurleyn kerronta tempaa tarinan syövereihin ja saa aikaan kirjalle oman, yhtä aikaa synkän ja lämpöisen, tunnelmansa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

metsä

Anastasia-sarja: Ilkka Auer

Anastasia: Ilkka Auer. Haamu 2017.

Kansi: Broci

"Laukku täynnä kauhua: kirjoja, sarjiksia ja leffoja. Kristian on valmis pitkään kesälomaan! Isovanhempien luona on kaikki mitä lomalta kaipaa. Hyvää ruokaa, oma rauha ja seikkailuja Neuvostoliiton entisellä sotilastukikohta-alueella. Ja mikä parasta: sydänystävät Matias ja Elsa. Aika ihana Elsa. Mutta Kristian ei aavista, että kaikki mukaan pakattu kauhu kalpenee sen rinnalla, mihin hän itse on astumassa. Kylässä on tapahtunut outoja kuolemia ja katoamisia, joiden jäljille kolmikko pääsee. 

Kesä muuttuuu kammottavaksi painajaiseksi, kun vuosikymmeniä kylää piinannut pahuus on taas astumassa esiin. Tutut kylähullut käyttäytyvät entistä oudommin. Eläintenraatoja löytyy naulattuina sähköpylväisiin. Kumma kulkuri aiheuttaa pakokauhua. Onko murhaaja liikkeellä? Ja kuka on seuraava uhri? Elsa? Puna-armeijan räjäyttämä vanha kirous on kaivettu esiin. Sen lonkerot ulottuvat lähemmäksi, kuin kolmikko aavistaakaan. Kaiken keskellä tuntuu olevan tyttö nimeltään Anastasia. Kuka hän on? Saavatko ystävykset siihen vastausta? Vai ovatko he tienneet sen aina?"(Haamu)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=hgfSWNLzdoM
Kauhuversio:  https://www.youtube.com/watch?v=IVe_LA5UnTM

Ilmainen e-novelli Nimeni on Pjotr: http://www.haamukustannus.com/shop/ 
 

Oma arvio:

Nuorille  suunnattuja kauhukirjoja tehdään hävettävän vähän. Haamu-kustannus julkistaa tämän herkkupalan, Ilkka Auerin kirjoittaman kauhukirjan Anastasia, 8.-13. elokuuta järjestettävässä Worldcon -tapahtumassa. E-kirjana tämän teoksen voi saada kuitenkin jo nyt, ja lisäksi ilmainen e-novelli on ladattavissa Haamun sivuilla (katso yllä.)

Hän tunsi selkänahassaan, että häntä tarkkailtiin.

Hänen takanaan oli joku.

Älä katsi, ei siellä mitään ole! Jos sen teet, olet Paskahousu, Kristian Mäkinen. (s. 113)

Anastasia tykittää kauhua tasaisesti koko kirjan verran, niin ettei lukija pääse takuulla missään vaiheessa pitkästymään. Tarinan päähenkilö, Kristian rakastaa kauhuelokuvia, mutta ei olisi uskonut eikä toivonut elävänsä pian sellaisessa, kun hän joutuu keskelle kalmankesän kauhuja mummolassaan Friggesbyssä. Yhdessä ihastuksensa Elsan ja kaverinsa Matiaksen kanssa nuoret joutuvat pistämään rohkeutensa likoon selvittäessään, kuka on outo hiippari ihmisten pihoilla  ja mikä kylähulluja, kuten Kuunaamaa ja Raatoämmää, vaivaa. Nuoret kiertävät Talon kaukaa, sen jossa huhutaan tapahtuneen joskus kauheita.

Kuva: Pixabay

Kristianin kesä mummolassa tuo alkuun mieleen saman asetelman kuin Anna-Leena Härkösen esikoisteoksessa Häräntappoase: lomanalku maaseudulla (tosin Kristian on matkannut mummolaan ihan mielellään), mukava mummo, hiukan typerä kaveri Matias ja  rämäpäinen Elsa - sekä kaikennäkevät ja -tietävät kyläläiset. Siihen samankaltaisuus kuitenkin loppuu pian, sillä kauhuelementit tulevat mukaan tarinaan melko pian. 

Ilmassa oli tuolla hetkellä jotain sellaista, joka kylmäsi sisintä. Jotain, joka kohmetti kylkiluihin kietoutuneen kyykäärmeenkin tuntemusta entisestään.

Tunne meni ohi, mutta se oli silmänräpäyksen ajan ollut aivan totta.

Jotain on tapahtumassa! Jotain pirullista! (s. 54)

Auer viljelee paljon aistein havaittavia kauhuelementtejä: kuvottavia hajuja, kammottavia ääniä, metsässä vilahteleviä hahmoja. Myös intuitio kertoo usein, että jotain pahaa on tapahtumassa. Nopeat päänliikkeet, paikalleen jähmettyminen, nykivä liikkuminen ja ulospäintyöntyneet silmämunat ovat omiaan tekemään hahmoista painajaismaisia. Kirjassa ei kuitenkaan mässäillä mielin määrin verellä tai sisäelimillä. Mukaan on ujutettu jonkin verran kristinuskoon liittyviä kauhukliseitä, kuten kristinuskon symboleita ja pyhää öljyä paholaisen karkottamiseen. Kirotut talot ovat hyvin kammottavia, lemuavia, homeisia ja kolkkoja. Hyvin usein viitataan myös kauhuelokuviin ja niiden vastaaviin tapahtumiin, kuten Ringiin ja Blair Witch Projectiin.

Ei olisi ikinä uskonut, että kirjojen ja leffojen kauhut voisivat oikeasti joskus toteutua. (s. 169)

Vaikka Kristianin ja Elsan ihastumisesta vihjaillaan jo kirjan alussa, ei sille anneta oikeastaan huomiota sen kummemmin kuin silloin tällöin. Ehkä hyvä niin, että juoni keskittyy vain kylän kauhistuttaviin tapahtumiin ja romantiikka on jätetty toissijaiseksi. Matias on joukon ristiriitaisin hahmo, sillä hän tekee kaikkea jäynää kaikille ja tuntuu olevan rohkea tekosissaan, mutta silti hän on kolmikon pelokkain ja säikyin. Elsa ja Kristian vinoilevat hänelle siitä tuon tuostakin.

Friggesbyn kalmankesien  taustatarina on minusta hyvin loppuun asti kehitelty. Brocin taiteilemat kansikuvat ovat goottimaisen kauniit. Suosittelen tätä todellisen kauhun ystäville, niin nuorille kuin aikuisillekin. Uskoisin tämän uppoavan myös  nuoriin miehenalkuihin.

Arvosana 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjakko ruispellossa

*******************

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.

 Kalmankuu: Ilkka Auer. Haamu 2023 (Anastasia #2)

Kansi: Broci

"Elsa, Kristian ja Matias ovat viettäneet kaikkien aikojen kesän. Ihan niin kuin ennen, vanhoina hyvinä aikoina. Kauhuleffoja, uimista ja seikkailuja lähiseudulla. Kaikkien mieltä varjostavat kuitenkin edelliskesän synkät kokemukset ja huoli tulevasta syksystä, jolloin ystävysten tiet erkaantuvat.

Vuosi sitten Elsa ja Kristian taltuttivat seutua piinanneen pahan, mutta sillä oli hintansa. Molemmat näkevät lohduttomia painajaisia ja pelkäävät, että jotain kammottavaa on jälleen tapahtumassa. Matiastakin vaivaa outo levottomuus. Mielenkuohuja aiheuttaa myös Elsa, aika ihana Elsa. Syksyn myötä kotikaupunkiinsa palannut Kristian ei saa tyttöä mielestään.

Kun Matias katoaa ja edesmenneen Mulkku-Eeron tyhjästä kämpästä alkaa öisin kuulua Slayerin säveliä, Kristian ja Elsa tajuavat, että painajaiset ovat heräämässä henkiin. Kun Kalmankuu koittaa, ne ovat pahempia kuin koskaan ennen." (Haamu)

Kirjatraileri (varoitus: aiheuttaa kylmiä väreitä!)

Oma arvio:

No nyt on nuorten kauhua minun makuun - ja toivon mukaan myös nuorten lukijoiden makuun! Ainakin monet hyvät ainekset tuntuvat olevan kasassa tässä Ilkka Auerin uusimmassa. Kalmankuu on jatkoa vuonna 2017 ilmestyneelle kauhuromaanille Anastasia, jota minä olen ainakin vinkannut ahkeraan nuorille kauhun ystäville. Brocin taiteilema kammottava kansi kaasunaamarilla varustettuine sotilaineen on mielestäni myös hyvin vakuuttava. Ainoa asia, mikä arveluttaa, on kirjan pituus, sillä yli 300 sivua voi karkottaa monen nuoren lukijan. Minua se ei tietenkään karkota mihinkään.

Sen verran on aikaa siitä, kun luin Anastasian viimeksi, että jänskätti hiukan, pääsenkö Kalmankuun tapahtumiin mukaan. Ei huolta, sillä tämän voi mainiosti lukea, vaikkei olisi Anastasiaa lukenutkaan. Toki muutamat kohdat voi herättää kysymyksiä, mutta se ei pahasti haittaa.

"Helvetin portit syntyvät paikkoihin, joissa on sattunut kauheita asioita.---" (s. 23)

Kirja alkaa hiukan hämyisissä tunnelmissa, kun Friggesbyssä asuva Elsa vaeltelee tyhjilleen jääneessä Hjeltin talossa. Edellisessä osassa Elsaan asettunut Anastasian henki muistuttelee aika ajoin olemassaolostaan ja on saanut tytön vaaralliselle vaeltelulle suorastaan kummitusmaiseen taloon. Hän löytää sen kaapeista upeita vaatteita, jotka sopivat hänelle kuin valettu ja ovat omiaan muuttamaan hänen tyyliään naisellisempaan suuntaan. Talolla hän kohtaa myös oudon pikkutytön, haamun, joka sanoo olevansa nimeltään Sokea, joka varoittaa Elsaa tulevista kauhuista. (Tässä tuleekin jo ensimmäinen intertekstuaalinen viite kirjailijan aiempiin romaaneihin, tällä kertaa Kymnaasi-nimiseen kauhufantasiaromaaniin.) Elsan vierailut Hjeltin talolla alkavat kuitenkin saada kauhumaisia piirteitä, mutta näiden käyntien jälkeen Elsa uhkuu uutta naisellista voimaa.

Sitten hypätäänkin kesän loppuun, jolloin Kristian, Matias ja Elsa ovat taas tuttu näky Friggesbyn kylänraitilla. Kristian on ollut tuttuun tapaan kesälomalla mummolassa ja saanut taas viettää aikaa ihailemansa Elsan kanssa, joka on muuttunut viime kesästä jotenkin rohkeammaksi. Matias taas tuntuu muuttuneen huonompaan suuntaan: hän vaikuttaa vetäytyneemmältä ja kalja tuntuu maistuvan hänelle liiankin hyvin. Kolmikko viettää kuitenkin kesäänsä yhdessä tuttuun tapaan pelaillen, kauhuleffoja katsellen ja edellisen kesän kauhumuistoja kertailleen. Jokaisella on ollut takana vaikea talvi, sillä edellisen kesän kauhut ovat jääneet mieleen pysyvästi. 

"Mutta sano mun sanoneen, Elsa Stenlund... Sä oot kans yks hemmetin Punahilkka, joka vaan kerjää, että susi tulis ja nappais." (s. 45)

Kun kesä alkaa olla lopuillaan, Elsa saa idean: he tekevät vielä kaikkea viimeisen kerran, ja kuvaavat näistä sitten muistoja puhelimilleen. Ensimmäisenä kohteenaan heillä on Hylsyjärven lähellä olevat varastot, jotka ovat saaneet heille aina kauhunväreet jo pelkällä olemassaolollaan. Käynti neuvostoaikaisilla varastoilla ei ehkä kuitenkaan ole hyvä idea, sen nuoret saavat huomata. Kaikenlaista pahaa tuntuu yhä olevan valloillaan entisessä sotilastukikohdassa.

Kesä loppuu ja Kristian palaa kotiinsa. Friggesbyssä Elsa jatkaa oloaan ja eloaan kylässä, jossa tapahtuu yhä enemmän taas kummia ja pelottavia asioita. Sitten Matiaskin katoaa tielle tietymättömille. Elsa kaipaa Kristiania, jonka kanssa heillä oli muutama hyvin herkkä hetki kesän lopussa. Jotain tosi pahaa on tapahtumassa, ja se kaikki kiteytyy Kalmankuuksi kutsuttuna aikana. Onneksi Kristian palaa taas huudeille saatuaan sairaslomaa lukiosta. Löytävätkö he Matiaksen? Mikä on tuo pelätty Kärsämies, joka kuulostaa kaasunaamarinsa takana ihan Darth Vaderilta? Saavatko he sanottua, mitä tuntevat toisiaan kohtaan?

Ohikiitävä hetki oli kaikki. Se oli elämä, lapsuus, nuoruus, kesä.

Ja Kristian tunsi seisovansa kynnyksellä, jonka toiselle puolelle hän ei olisi halunnut astua. (s. 87)

Kalmankuu on hyytävä kauhukirja, jossa ei ole säästelty eikä hyssytelty nuorta lukijaa. Minua ainakin kauhistutti ajatuskin pimeästä ilmestyvästä Kärsämiehestä ja hänen joukkona marssivista zombisotilasjoukoistaan. Auer ei ole kuitenkaan mässäillyt liikaa kauhuelementeillä, kuten Anastasiassa, vaan nyt kirjan kauhu on rakennettu uskottavammin ja harkitummin. Kehokauhua on mukana jonkin verran, joten jos sellainen inhottaa, suosittelen skippaamaan kirjan. Kristianin ja Elsan välinen kihelmöinti tuo mukavaa kipinää kauhun keskelle, muttei vie liikaa tilaa. Nuorten kieli on uskottavaa, sillä kirosanoja ei ole siistitty miksikään muuksi kuin mitä ne ovat. Kiroilulle on runsaudestaan huolimatta mielestäni perustellut paikkansa ja aikansa.

"Päästäänkö me koskaan tästä paskasta eroon? Näistä helvetin painajaisista, peloista, ahdistuksesta, surusta?" (s. 182)

Ainoa asia, mistä en niin välittänyt, oli Elsaan asettunut Anastasian henki ja sen aiheuttamat vaikutukset Elsassa. Toki siinä on pointtinsa, että Elsa löytää oman seksuaalisuutensa, rohkeutensa ja naisellisuutensa tällaisen historiallisen hengen avulla, mutta tämän vuoksi esimerkiksi kirjan alku oli aika hankala päästä sisään - kuin pitkälle venytetty prologi. Lisäksi intertekstuaalisuus muihin nuortenkirjoihin ovat kiva lisä sellaiselle, joka on kirjailijan aiempaa tuotantoa lukenut, mutta minulle jää sellainen kuva, kuinka kirjailija ei malttaisi nyt millään päästää aiemmista luomistaan maailmoista ja henkilöistä irti, ja haluaa upottaa ne kaikkialle. Nämä viittaukset eivät oikein tuo lisäarvoa tarinalle ja jäävät irtonaisiksi - eivätkä mitenkään avaudu niille, jotka eivät ole aiemmin lukeneet kyseisiä kirjoja.

Tämä oli jotain muuta, isompaa ja paljon uhkaavamman oloista. Pimeyden armeija, joka huokui kutkuttavaa pahuutta. (s. 122)

Kalmankuu on oikeasti pelottavaa kauhua, jossa kauhun tunnelma on mukana heti alusta saakka, mutta kasvaa äärimmäisiin mittoihin tarinan edetessä. Tunnelmassa tuo paikoin samaa kuin Stranger Things -TV-sarjassa. Pienellä tiivistämisellä se olisi toki ollut vielä toimivampi kauhukirja (ja helpompi vinkattava.) Kyllä tämä on valehtelematta yksi toimivimmasta nuorten kauhukirjasta, mitä vähään aikaan on ilmestynyt. Toimii aikuisillekin!

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lukutoukan luetut sivut

Samantyylistä luettavaa:

Sarvijumala: Magdalena Hai

Kirottu: Harri Istvan Mäki

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia: Markku Sadelehto (toim.)

Wendigo ja muista yliluonnollisia kauhukertomuksia: Markku Sadelehto (toim.) Suomentanut Matti Rosvall. Jalava 2015.

"Sarastuksen syvä hiljaisuus ulkopuolella rikkoutui mitä epätavallisimman äänen vaikutuksesta. Se tuli varoittamatta ja ilman enteitä, ja se oli sanoinkuvaamattoman kauhistuttava.
Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia kokoaa yhteen yhdeksän ennen suomentamatonta kauhutarinaa kirjailijoilta, joita kauhun mestari H. P. Lovecraft ylisti esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927).

Kokoelman nimitarina Wendigo on Algernon Blackwoodin parhaita tarinoita. Wendigo on intiaanien mytologiaan juonensa juurtava, Kanadan metsissä kulkeva suuri ja yliluonnollinen olento, joka on innoittanut useita kauhukirjailijoita tummasävyisiin kertomuksiin.

Blackwoodin lisäksi kokoelmassa ovat mukana E. F. Benson, John Buchan, Hanns Heinz Ewers, L. P. Hartley, Montague R. James, Walter de la Mare, Arthur Machen ja M. P. Shiel vuosien 1894 ja 1927 välillä ilmestyneillä novelleillaan."

Oma arvio: 

En ole suuremmin lukenut kauhukirjallisuutta, vaikka olen suuri kauhuelokuvien ystävä,  eikä tämän  kirjan kansikuva juuri houkutellut minua lukemaan. Surkuhupaisan kammottava, kammottavan surkuhupaisa! Viimein päätin sysätä kaikki tekosyyt nurkkaan ja lukea tämän, sillä vanhat kauhutarinat houkuttelivat minua tarttumaan toimeen.


Kirjan nimitarina Wendigo sisältää hitaasti hiipivää psykologista kauhua, kun tuulidemoni Wendigo pelottelee miehiä hirvestysreissulla. Jotenkin minulle tulee vahvasti mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia, ja mietin, onko hän saanut innoituksensa Alue X:n hiipivän kauhun ja tunnelman kuvailuun tästä Algernon Blackwoodin vuonna 1910 kirjoittamasta tarinasta?

Juuri tuolla epätoivon ja hämmennyksen hetkellä sivalsi kauhun piiska laskelmoidun iskun hänen sydäntään kohden. Se löi tappavalla vaikutuksella hänen kaikista arimpaan paikkaansa pannen hänet menettämään hermonsa kerta kaikkiaan. Häntä oli kaiken aikaa salaa kauhistuttanut ajatus, että tämä hetki saattaisi koittaa -  ja nyt se koitti.

L. P. Hartleyn tarina Vieras maan äärestä (1924) tarjoaa verisen ja väkivaltaisen lopun muuten melko ponnettomasti etenevässä kauhutarinassa. Outo muukalainen bussissa ja lopulta hotellissa jää mysteeriksi, enkä oikein kauhistunut tästä tarinasta, vaikka muukalaisen tyly olemus ja omituisuus tuntuu hyytävältä. Tarina jää hiukan kesken enkä oikein ymmärtänyt, mikä tässä oli tarkoituksena.

John Buckhamin Vihreä villieläin (1927) vie tarinansa myötä lukijansa Afrikkaan kaivosinsinööri Hannayn matkassa. Hannay päätyy matkakumppaneineen erääseen kraaliin eli kyläyhteisöön, joiden vesi saadaan vuoren lähistöltä Isäksi kutsutulta mieheltä lahjuksia vastaan.  Tarina sisältää hyvin hienovaraista, piilotettua kauhua, mutta on mielestäni hyvin vangitseva.

E.F. Bensonin tarinassa Hornansarvi (1923) kauhistellaan Sveitsin vuoristossa asuvia, kammottavan karvaisia otuksia, jotka ovat melkein kuin ihmisiä, mutta jääneet kehitykseltään alkeellisemmalle tasolle. Tarinan kertoja saa tuta, miltä tuntuu kohdata nuo puistattavan hirvittävät olennot. Tämä tarina muistuttaa lumimies-tarinoita, joskin nämä isojalat ovat pikemminkin "pienijalkoja".  Tästä tarinasta pidin kovasti.

Erakko on Walter de la Maren vuonna 1927 kirjoittama tarina miehestä, joka eksyy erään vanhan erakon, hra Bloomin pihapiiriin. Tämä vaikuttaa todella omituiselta, ja koska kertoja hukkaa mystisesti autonavaimensa, hänen on yövyttävä rasittavan puheliaan ja kummallisen erakon luona, joka paljastaa harrastavansa okkultismia. Tämä tarina on lähinnä psykologista kauhua, joka päättyy melko arvoituksellisesti ja jättää lukijan miettimään monia kysymyksiä päässään.

Sitä oli hankala täsmentää, mutta jotakin aivan tiettyä siinä oli - huoneen luonteessam sen seinissä, nurkissa, suhteissa, kalusteissa. kaikki näyttäytyi omituisesti tarkemmalta, voimistetummalta. ---Nyt näytti kuitenkin jokainen ympärilläni oleva esine huokuvan niin sanoakseni epäpysyvää, vaarallista tilaa.

M.P.Shielin vuonna 1896 kirjoittama novelli Xélucha ei ole helpoimmasta päästä oleva. Käsittääkseni tarinassa kertoja joutuu erään Cosmon kirjeitä lukiessaan eräänlaiseen koomatilaan, jossa hän joutuu tekemisiin omituisia höpöttelevän porttonaisen kanssa. Minun täytyy tunnustaa, etten nauttinut tämän novellin lukemisesta yhtään - koska en tajunnut siitä mitään.

Apotti Thomasin aarre ( Montague R. James 1904) on tarina kätketystä aarteesta, salaperäisistä vihjeistä Steinfeldin luostarikirkon lasimaalausikkunoista ja niitä tutkiskelevasta herra Somertonista. Hän saa kokea palvelijansa Brownin kanssa kauhun hetkiä etsiessään aarretta, ja hän kertoo karmaisevan tarinansa häntä auttamaan tulleelle kirkkoherra Gregorylle. 

Tämän kokoelman parhainta (ja kammottavinta) antia tarjoaa Arthur Machen novellissaan Suuri Jumala Pan (1894), jossa on paljon henkilöhahmoja, jotka kytkee toisiinsa mystisen naisen tapaus - tuon naisen aviomiehet kun eivät elä koskaan kauaa. Mies nimeltä Villiers Wadham ryhtyy tutkimaan naisen taustoja kuultuaan opiskelutoverinsa Herbertin karmeasta kohtalosta. Hän pyytää apua eräältä Clarkelta, jolla on hallussaan erikoinen teos "Muisteluita Paholaisen Olemassaolon todistamiseksi." Clarke on kuitenkin vaitonainen aavisteluistaan, vaikka alkaa epäillä, mistä kaikesta vyyhti on lähtenyt purkautumaan.

---miehen kasvoihin katsominen kylmäsi vereni. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että sellainen kuohuttavien tunteiden infernaalinen sekoitus voisi paistaa ihmisten silmistä. Olin vähällä pyörtyä katsottuani. Tiesin katsoneeni kadotetun sielun silmiin, Austin. Miehen ulkoinen olemus oli ennallaan, mutta sisäpuolella kiehui helvetti. Raivoisaa himoa ja vihaa joka paloi tulena, kaikki toivo kadotettuna, kauhua joka tuntui kiljuvan täyteen ääneen kauan yöhön, vaikka hän oli purrut hampaansa yhteen, ja vielä epätoivon mustuutta.

Antologian viimeisin, muttei suinkaan vähäisin tarina on kauhistuttavimmasta päästä. Hanns Heinz Ewers on kirjoittanut Hämähäkki-novellinsa vuonna 1908, ja on saanut ujutettua siihen hiukan mysteeriä, psykologista kauhua ja - hämähäkin. Hotelli Stevensin huoneessa numero seitsemän on hirttäytynyt täysin samalla tavalla jo kolme miestä, ja lääketieteen opiskelija Richard Bracquemont uskaltautuu asumaan samassa huoneessa selvittääkseen, mikä on tähän syynä. Tämä kauhutarina on minusta loistavasti rakennettu ja ehdottomasti tämän kokoelman helmi.

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia on mainio kokoelma vanhan kauhun ystäville. Lukekoon ken uskaltaa!

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Osallistun  tällä kirjalla Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. 

Samantyylisiä kirjoja:

Talven hallava hevonen: Tuomo Jäntti

Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko Saari)

Vinttikamarin ikkunasta

Taikakirjaimet

Katvealue