Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äitiys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äitiys. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 19. toukokuuta 2024

Muistoja hänestä: Colleen Hoover

Muistoja hänestä: Colleen Hoover. Suomentanut Sirpa Parviainen. WSOY 2024

                       

Englanninkielinen alkuteos (2022): Reminders of Him. Kansi: Caroline Johnson

"Vankilasta vapauduttuaan Kenna Rowanin ainoa toive on saada vihdoin olla äiti pienelle tyttärelleen. Tyttären kotikaupungin asukkaista ainoastaan baarinpitäjä Ledger suostuu edes puhumaan Kennalle, ja vastoin kaikkia hyviä aikeitaan Kenna ei voi vastustaa miehen vetovoimaa. Tunteiden syventyessä Kennan on löydettävä keino hyvittää menneisyyden erheet hinnalla millä hyvänsä. Voiko uuden tulevaisuuden rakentaa silkalle toivolle ja rakkaudelle?" (WSOY)

Oma arvio:

Tuntuu siltä, että olisi huomattavasti trendikkäämpää olla tykkäämättä suosikkikirjailija Colleen Hooverin teoksista, mutta trendikkyys ei ole koskaan ollut minua varten. Olen tähän kirjaan mennessä lukenut kirjailijalta Lily&Atlas-kirjaparin eli Se päättyy meihin ja Se alkaa meistä, ja pidin oikein kovasti molemmista. Muistoja hänestä on yksittäinen romaani, eli tälle ei tietääkseni ole jatkoa luvassa.

Minun kaltaiseni tytöt eivät tuntuneet sopivan minkäänlaiseen perheeseen. (s. 176)

Jos olet lusinut viisi vuotta nuoren aikuisen elämästäsi vankilassa, elämän aloittaminen vapaudessa ei ole helppoa. Tämän näkökulman tuo kirjan 26-vuotias päähenkilö Kenna, joka palaa kotikaupunkiinsa rähjäiseen ensiasuntoonsa, mukanaan kamalat muistot siitä illasta, kun hänen rakas poikaystävänsä Scotty menehtyi kamalassa kolarissa. Ja johon syyllinen oli  parikymppinen, kännipäissään autoa ajanut Kenna. Ja jonka takia hänet tuomittiin vankilaan. Miksi ihmeessä hän palaa sitten tuohon kaupunkiin, jossa hän ei haluaisi tulla tunnistetuksi? Koska hänen vankila-aikansa alkutaipaleella synnyttämänsä lapsi, nyt viisivuotias Diem, on siellä Scottun vanhempien hoivassa. He taistelivat lapsen huoltajuuden itselleen ja vaativat, ettei heidän poikansa surmannut Kenna saisi enää koskaan tavata tyttöä. Kenna haluaisi nyt kuitenkin nähdä oman lapsensa, ja on suunnitellut lähestyvänsä Gracea ja Patrickia sopivalla hetkellä. 

Huolimatta kaikesta tuhosta, joka seuraa vanavedessäni, en ole paha ihminen. En ole paha ihminen. (s. 380)

Kenna törmää heti kotiinpaluunsa jälkeen komeaan baarimikkoon Ledgeriin, jonka kanssa hän melkein päätyy heiluttelemaan peittoa - tai paremminkin pölyyttämään auton penkkejä - heti ensi metreillä, mutta Kenna perääntyy viime hetkellä, vaikka tuntee suunnatonta vetoa tuota karskia komistusta kohtaan. Kennalle nimittäin valkenee melko pian, että Ledger on juuri se Scottyn paras ystävä, jota hän ei koskaan päässyt livenä tapaamaan. Ledger ihmettelee Kennan säikkyä käytöstä, mutta ei osaa vielä yhdistää palasia paikalleen, vaan kuvittelee vain naisen olevan pettynyt rakkaudessa tai jotain. Kenna päättää, että hänen on unohdettava Ledger heti alkuunsa, mutta helpommin sanottu kuin tehty

Haluan, että hänelle tapahtuu vain hyviä asioita, koska minusta alkaa vaikuttaa siltä, että hänelle ei ole pitkiin aikoihin tapahtunut mitään hyvää. (s. 30)

Ilmenee, että Ledger on ollut Diemin elämässä todella kiinteästi läsnä. Hän asuu Gracen ja Patrickin naapurissa, osallistuu pikkutytön hoitoon tuon tuosta ja kuskaa tätä treeneihin. Mitä tapahtuu, jos hän saa tietää, kuka Nicoleksi esittäytynyt Kenna oikeasti on? Pariskunta ei pysty vastustamaan vetovoimaansa toisiaan kohtaan, mutta jossain vaiheessa Ledgerille tulee paljastumaan Kennan todellinen henkilöllisyys. Silloin toisessa vaakakupissa on Ledgerin tarve suojella Gracea, Patrickia ja Diemiä kaikelta pahalta ja hämmennykseltä, ja toisessa taas pikku hiljaa tärkeämmäksi muodostunut nuori nainen, josta hän ei pysty pysymään erossa vihastaan huolimatta. Onko Kenna vaaraksi Diemille? Onko Kennalla oikeus tulla sotkemaan Gracen ja Patrickin elämä? 

Mutta entä jos me halusimmekin syyttää jotakuta vain koska meihin itseemme sattuu niin paljon? (s. 178)

Kennalla olisi paljonkin kerrottavaa tuosta onnettomuusyöstä, mutta hän pitää kaiken itsellään. Lukijalle kaikki kerrotaan kuitenkin kirjeissä, joita Kenna kirjoittaa yhä säännöllisesti elämänsä rakkaudelle eli Scottylle. Mikä on totuus, eli jättikö päihdepöllyissään oleva Kenna todellakin kituvan poikaystävänsä tien varteen ja meni itse nukkumaan päänsä selväksi? Olisiko Ledger valmis kuuntelemaan Kennan version tarinasta, tai pikemminkin lukemaan sen Scottylle osoitetusta kirjeestä?

Muistoja hänestä on moniulotteinen rakkaustarina, jossa on mielenkiintoinen vankilasta vapautuneen nuoren äidin näkökulma ja tärkeä sanoma siitä, miten ennakkoluulot ja väärät uskomukset jatkavat elämistään, jos asioita ei selvennetä. Kenna käy muistoissaan läpi myös omaa lapsuuttaan välinpitämättömän äitinsä huollettavana. Hän tietää, millainen hyvä äiti ei ainakaan ole. Hän on ehkä hiukan itsekäs ajatellessaan noin vain voivan pölähtää tyttärensä elämään varoittamatta, mutta niin kova palo hänellä on nähdä oma rakas lapsensa, joka häneltä vietiin heti synnytyksen jälkeen.

Tiedän kokemuksesta,että jos varttuu epätäydellisen äidin kanssa, on parempi varttua tietoisena siitä, että epätäydellinen äitisi taistelee sinusta, kuin tietäen ettei hän välitä paskaakaan. (s. 135)

Hooverin tyyliin sekstailukohtauksissa on ytyä, mutta kovin intensiivisen graafikseksi hän ei niissä heittäydy. Muutama asia jää vähän mietityttämään, kuten se, miten muka kaikki oikeudet tavata lastaan voidaan viedä äidiltä? Myös Ledgerin käytöksen täyskäännös hänen kuultuaan, kuka Nicole oikeasti onkaan, on vähän liioiteltua. Ymmärrettävää on toki, että jos joku on tekeytynyt joksikin muuksi ja sitten paljastuukin parhaan ystävän tuomituksi surmaajaksi, jolla ei huhupuheiden mukaan ole omaatuntoa ollenkaan (kirjassa puhutaan paljon siitä, miten ilmeetön ja tunteeton nuori Kenna oli oikeussalissa), että se suututtaa. Tulee petetty olo. Onneksi Ledgerillä on järjen äänenä hänen baarissaan työskentelevä Grady, joka pistää tämän miettimään käytöstään ja sitä, että Kennakin on tunteva ihminen. Ledger jopa tarjoaa Kennalle tiskaajan töitä ravintolassaan, mutta vain siksi, että tämä saisi rahaa kokoon ja voisi matkustaa mahdollisimman kauas Diemistä. Mutta haluaako Ledger, että Kenna matkustaa pois?

Lopussa tulee taas aimo annos ällöimelyyttä ja -onnellisuutta, mutta mitäs sitä muutakaan kannattaisi odottaa. Muutaman onnenkyyneleen pyyhkäisin silmäkulmastani jopa minäkin. Mukava, tunteita herättävä lukupaketti siis jälleen tämä Hooverin uusin. 

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:


Samantyylistä:

lauantai 28. tammikuuta 2023

Lily & Atlas -sarja: Colleen Hoover

Se päättyy meihin: Colleen Hoover. Suomentanut Sirpa Parviainen. WSOY 2023. (Lily & Atlas #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): It ends with us. Kansi: Jon Shireman

"Tunne, mistä puhutaan.

Se päättyy meihin on valtaisan menestyksen sosiaalisessa mediassa saavuttanut ilmiö, jonka viimeisiä sivuja ei voi lukea kyyneleitä vuodattamatta.

Lilyn elämä ei ole ollut helppo. Vaikeista perheoloista ponnistanut nuori nainen uskoo kuitenkin voittaneensa ongelmansa, kun hän valmistuu yliopistosta ja uskaltautuu perustamaan unelmiensa yrityksen. Kun hän vielä kohtaa Rylen, komean neurokirurgin, elämä tuntuu jo liian hyvältä ollakseen totta. Mutta sitten Lilyn nuoruudenrakkaus ilmestyy kuvioihin ja nykyisyys alkaa muistuttaa menneisyyttä. Päätöksiä on tehtävä, eivätkä ne ole helppoja."(WSOY)

Oma arvio:

Nonnih. Nyt tiedän mistä puhutaan ja kohkataan. Olen katsellut tätä Colleen Hooverin Se päättyy meihin -kirjaa kirjasomessa jo pitkään enkunkielisenä, mutta kun näin suomennoksen olevan tulossa, päätin odottaa hetkisen. Nyt haukon happea, sillä imaisin tämän kirjan viikonlopun aikana (eikä se ole ollenkaan tavallista, että vetäisen muun elämän ohella yli 400-sivuisen romaanin parissa päivässä.) Olen ihan tietämätön kaikesta kirjailijan ympärillä pyörivästä #booktok-kohusta, sillä minua ei kiinnosta tällaiset seikat. Sen verran tiedän, että jotain kohua siis on.

En ole hirveästi lukenut tästä arvioita, joten en tiennyt juuri, mitä odottaa. Jos sinä et halua tietää liikaa juonesta, niin en suosittele lukemaan arviotani vielä, sillä avaan melko paljon juonta. Aion kirjoittaa seikoista, joita ei välttämättä alussa arvaa mukaan tulevan. 

Eivät teot ole ne, jotka satuttavat eniten, vaan rakkaus. Jos tekoon ei liittyisi rakkautta, kipu olisi helpommin siedettävissä. (s. 367)

Lily on kirjan alussa 23-vuotias nuori nainen, joka on kiivennyt erään Bostonilaisen kerrostalon kattotasanteelle tuulettamaan aivojaan isänsä hautajaisten jälkeen. Hän on pitänyt isälleen unohtumattoman muistopuheen, jossa hän ei ole keksinyt tästä mitään hyvää sanottavaa. Myöhemmin selviää, miksei. Olennaisinta on kuitenkin Lilyn ja kattoterassin tuolia vihoissaan potkivan komean miehen kohtaaminen katolla. Ryleksi esittäytyvä, neurokirurgian erikoistumisjaksolla työskentelevä  komistus toteaa suorasukaisesti haluavansa naida Lilyä, mutta Lily torppaa hänet sanoen, ettei harrasta yhdenyön suhteita - eikä Ryle taas usko parisuhteisiin. Vetovoimaa heidän välillään kuitenkin on. Parin flirttailu keskeytyy kuitenkin ikävästi ja Lily uskoo, ettei enää koskaan näe tuota miestä.

Lily on kirjoittanut teininä päiväkirjaa, jonka on osoittanut suuresti ihailemalleen Ellen DeGeneresille. Näitä päiväkirjan merkintöjä Lily alkaa käydä läpi paljastaen lukijalle jotain kamalan kipeää hänen lapsuudestaan. Lilyn isä on pahoinpidellyt tämän äitiä niin kauan, kuin Lilyn muistot kantavat. Lily kirjoittaa kuitenkin myös ihanista asioista, kuten siitä, miten hän tutustui naapurin autiotalossa majailevaan kodittomaan poikaan, Atlasiin, ja kuinka he lopulta rakastuivat. Atlasin tie vei kuitenkin pois Lilyn luota hänen enonsa luo ja armeijan palvelukseen. Jäljelle jäi vain kauniit - ja karmivat muistot, kun isä yllätti heidät heidän viimeisenä yönään.

Ehkä rakkaus ei olekaan jotain sellaista, joka kulkee täyden ympyrän. Jospa se on kuin vuoksi ja luode, virtaa sisään ja vetäytyy pois, niin kuin ihmiset elämässämme. (s. 253)

Puoli vuotta kattoepisodin jälkeen Lily on ostanut itselleen liikehuoneiston, johon hän haluaa perustaa kukkakaupan. Heti ensimmäisenä päivänä sisään marssii töitä etsivä tyylikkään näköinen nainen, Allysa, joka osoittautuu Lilylle korvaamattomaksi avuksi. Allysalla on valtavan rikas mies ja kokonainen kerrostalon yläkerros asuntonaan, eikä hänen tarvitsisi tehdä töitä, mutta hän haluaa auttaa Lilyä. Naisilla synkkaa heti ja heistä tulee korvaamattomat ystävät toisilleen. Lilyn loukattua nilkkansa  apuun rientää Allysan aviomies ja veli, joka sattuu olemaan lääkäri. No, okei, hän on neurokirurgi. Niinpä, Ryle astuu jälleen kuvioihin ja ilmoittaa, että haluaa yhä edelleen naida Lilyä.

"Koputitko sinä todella kahteenkymmeneenyhdeksään oveen vain kertoaksesi, että ajatus minusta tekee elämästäsi silkkaa helvettiä ja että minun pitäisi harrastaa seksiä sinun kanssasi, jotta sinun ei tarvitsisi enää koskaan ajatella minua? Lasketko sinä leikkiä?"(s. 85)

Kuinkas sitten käy, kun Lily huomaa ajattelevansa Ryleä yhä enemmän ja enemmän, muttei suostu satunnaiseen seksiin tämän kanssa. Ryle hokee mantraansa siitä, ettei usko parisuhteisiin, ja lopulta rukoilee, että saa harrastaa seksiä edes kerran Lilyn kanssa. Hän ei nimittäin ole pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin Lilyn ajattelemiseen. Yhteisen nukutun yön - aivan, nukutun - jälkeen Rylen on kuitenkin alettava pyörtämään päätöksensä, sillä hän ei saa tarpeekseen tuosta punatukkaisesta naisesta. Allysa on ensin häkeltynyt, mutta sitten mielissään, kun veli on viimeinkin löytänyt naisen elämäänsä.

Ryleen ei voi olla rakastumatta, sillä hän on itse täydellisyys: yhtä aikaa hellä mutta myös melko ronski sille päälle sattuessaan. Hän menestyy hyvin neurokirurgina, on intohimoinen työssään mutta palvoo Lilyä vapaa-aikanaan. Lilyn äidinkin hän jo hurmaa. Juuri kun olen täysin rakastunut Ryleen jo itsekin, matto vedetään jalkojeni alta. Ensimmäinen lyönti tulee kuin vahingossa, ihan puun takaa. Lilyn pettymystä ja surua ja kaikkea sitä epätoivoa on kuvattu niin koskettavasti tuon tapahtuman jälkeen, että tunnen sen itsekin nahoissani. Ryle on surullinen ja ahdistunut itsekin teostaan, ja Lily antaa tälle anteeksi. 

En odottanut tuntevani näin paljon tuskaa hänen tapaamisestaan. (s. 162)

Mutta kun hän ja Ryle sattuvat tuon episodin illalliselle ravintolaan, jonka omistaa hyvin tutunnäköinen mies Lilyn menneisyydestä, välikohtaukselta ei voi välttyä. Atlas näkee Lilyn otsan, Rylen käden ja tajuaa heti. Hän antaa numeronsa Lilylle ja painottaa, että tämä voi aina soittaa tälle, jos tarvitsee apua. Lily on kuitenkin lähes vihainen, sillä eihän hänen ja Rylen tapaus ole lainkaan sama kuin hänen isänsä ja äitinsä tapaus. Tämä oli vain yksi kerta, ja sekin vahinko. Ryle ei voisi rakastaa Lilyä vähempää.

Minun pitäisi vihata häntä. Minun pitäisi olla se nainen, joka äitini ei koskaan ollut tarpeeksi vahva olemaan. (s. 280)

Se päättyy meihin menee syvälle tunteisiin, ja se on minulle juuri tärkein ominaisuus kirjassa. Muita kirjallisia seikkoja en syynää välttämättä kovin tarkasti, ellei tyylissä tai tekstissä jokin haittaa suuresti lukemistani. Hoover paljastaa kirjan lopussa, että hän nimenomaan halusi saada lukijan rakastumaan Ryleen yhtä syvästi kuin hän itse ja Lily rakastuivat. 

Kirjassa tuodaan esille se puoli, mitä parisuhdeväkivaltaa kokematon ei yleensä voi ymmärtää: miten juuri se ihminen, jota eniten rakastaa, tekee hetkittäin hirveitä tekoja. Miten hankalaa on jättää ihminen, jota rakastaa eniten, ahdinkonsa keskelle. Kirjan alussa Ryle toteaa Lilylle, ettei kukaan ihminen ole paha, vaan on vain pahoja tekoja. Vaikka ihmisten tekemiä pahuuksia ei pidä hyväksyä, niitä tehneitä ihmistä voi jollain tasolla ymmärtää. Rylestä ei ole tehty mitään hirviötä, joka olisi jatkuvasti manipuloiva tai muuten epämiellyttävä ihminen. Traumansa takia hänellä vain mustuu mieli, jolloin hän menettää kontrollin. Lily haluaisi ymmärtää ja rakastaa Ryleä, mutta tietää, ettei hän voi enää koskaan luottaa tähän. Hänen on katkaistava kierre tähän.

Ihmiset tekevät virheitä. Eivät ihmistä määritä ne virheet, joita hän tekee. Ihmisen määrittää se, kuinka hän käsittelee niitä ja oppii niistä sen sijaan, että käyttäisi niitä tekosyinä. (s. 223)


Inhoan yli kaiken mustavalkoista ajattelua ja sellaista kauhistelua, että miten-ihminen-voi-olla-niin-julma ja miten-se-ei-jo-jätä-sitä ja kerrasta-poikki-vaan. Kukaan ei koskaan voi tietää, mitä kunkin ihmisen taustalla on ja mitä kyseisen ihmisen päässä liikkuu. Ketään ei voi suoraan tuomita hyväksi tai pahaksi, sillä yllättävän moni kykenee ääriolosuhteissa pahoihin tekoihin. Joku voi kavahtaa tässä kirjassa sitä, miten väkivaltaa tekevästä miehestä on tehty niin rakastettava ja hänelle suodaan hiukan ymmärrystä avaamalla hänen menneisyyttään. Tämä on taas yksi lukemisen ja fiktiivisten tarinoiden parhaita puolia - opimme ymmärtämään ihmisiä. Meidän ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä kaikkea.

Toivottavasti teosparin seuraava osa It starts with us suomennettaisiin pian. Siinä tuodaan mukaan Atlasin näkökulmaa. Voi olla, että malttamattomana luen sen enkuksi.

Korostan vielä tähän loppuun, että kirja ei ole YA-kirja. Suosittelen sitä new adult -ikäisille eli 16-vuotiaista ylöspäin. 

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Se päättyy meihin muualla:


Se alkaa meistä: Colleen Hoover. Suomentanut Sirpa Parviainen. WSOY 2023 (Lily & Atlas #2)

Englanninkielinen alkuteos (2022): It starts with us. Kansi: Danielle Mazzella Di Bosco

"Jokainen loppu on uusi alku.

“Hoover särkee jälleen sydämiä tällä tyrmäävällä Se päättyy meihin -menestysromaaninsa jatko-osalla. Kirjailija esittelee taitojaan hienosyisessä ja empaattisessa hahmokuvauksessa, ja fanit ilahtuvat kuullessaan Atlasin näkökulman tarinasta. Kuten tavallista, Hoover ei pelkää tutkailla rakkauden tummia ja haavoittuvaisia puolia.” ― Publishers Weekly

Lilyn elämä on kiireistä: hänen kukkakauppansa kukoistaa ja tyttärensä kasvaa kovaa vauhtia. Tuntuu siltä, että vaikeudet Rylen kanssa ovat jo takanapäin, mutta kun Lily törmää kadulla nuoruudenrakkauteensa Atlasiin, elämä heittää jälleen volttia. Samaan aikaan Atlas joutuu kasvotusten traumojensa kanssa. Voiko edes rakkaus parantaa nuorena saadut haavat?"(WSOY)

Oma arvio:

Colleen Hoover ei aikonut tehdä jatkoa Se päättyy meihin -teokselleen, mutta osin lukijoiden toiveesta teki sittenkin. Goodreadsin arvioissa muutamat ovat sitä mieltä, että jatko-osa on turha ja Hooverin olisi pitänyt jättää Lilyn tarina yhteen kirjaan. Luettuani kirjan en ole ihan samaa mieltä, mutta olisin toki pärjännyt yhdelläkin kirjalla. 

Se alkaa meistä alkaa pienellä jahkailulla, kun Lily ja Atlas miettivät tahoillansa seuraavaa yhteydenottoa. Edellinen kirja päättyy siihen, kun lastenvaunuja pukkaava Lily ja töihin suuntaava Atlas kohtaavat kadulla ja asioita jää roikkumaan ilmaan. Lily pohtii, onko kuitenkaan viisasta ottaa yhteyttä Atlasiin, kun asiat Rylen kanssa eivät ole vielä selvät, ja Atlas taas keskustelee asiasta 14-vuotiaan terapeuttinsa Theon kanssa. Theo on Atlasin työntekijän poika, jolle tämä on avautunut monista asioista, myös tästä Lilyn tapauksesta. Atlasilla on yhä vahvoja tunteita Lilya kohtaan, on aina ollut. Hänellä tuntuu vain olevan kauheaa kiirettä kahden ravintolan omistajana, etenkin kun viime päivinä ravintolat ovat kohdanneet ilkivaltaa. Seiniä on töhritty, ruokia syöty ja niin edelleen.

Lopulta lapsuuden rakastavaiset sopivat treffeistä, joista ei tule ihan sellaiset kuin he aluksi suunnittelivat. Äitiyden uuvuttama Lily ei ole pirteintä treffiseuraa, mutta se ei rakastunutta Atlasia haittaa, päinvastoin. Parin välillä on yhä sama kipinä kuin teineinäkin. Lily on kahden vaiheilla: hän haluaisi heittäytyä Atlasin syliin ja viettää tämän kanssa kaiken aikansa, mutta toisaalta hän pelkää Rylen reaktiota. Siispä hänen on salailtava Atlasin ja hänen treffailu. Ryle, joka tapaa heidän pian 1-vuotiasta Emersonia pari kertaa viikossa, on kuitenkin hyvin tarkka ja alkaa epäillä jo pienistäkin vihjeistä. Valitettavasti hänen käytöksensäkin voi yhä muuttua uhkaavaksi hetkessä, mutta mies toki tiedostaa sen, että menettäisi hetkessä tapaamisoikeutensa Emersoniin, jos kävisi Lilyyn käsiksi. Pelottavia hetkiä on kuitenkin yhä tiedossa.

Hän tuntuu aina ilmestyvän paikalle juuri, kun tarvitsen hengenpelastajan. (s. 147)

Välillä palataan taas menneisyyteen, kun Atlas pyytää saada lukea Lilyn teini-iän päiväkirjaa. Sukelletaan taas nuoren rakkauden alkulähteille, ja Atlas saa nyt lukea Lilyn tuntemuksia ja kokemuksia heidän kohtaamisistaan. Ikävistä tapahtumista, kuten siitä, kun Lilyn isä sai nuoret kiinni verekseltään, Atlas joutuu palauttamaan kurjia muistoja mieleensä. Nyt päästään myös kurkistamaan Atlasin karmeaan lapsuuteen välinpitämättömän äidin ja karmeiden isäpuolten hoteissa. Ei siis ihme, että Atlas asui autioituneessa talossa, josta Lily hänet löysi. Ja että Atlas lähti kokonaan paikkakunnalta pois täysi-ikäistyttyään. Nyt hän johtaa menestyksekkäästi kahta ravintolaa, mutta rakkausrintamalla hänellä on ollut aika hiljaista. Kunnes Lily taas palaa... Mutta valitettavasti kuvioihin palaa myös ikävä ihminen Atlasin menneisyydestä, eli hänen äitinsä Sutton. Saapa Atlas elämäänsä myös yhden uuden, yllättävän ihmisen.

"Minun olisi pitänyt suojella sinua. Minun olisi pitänyt tehdä enemmän." (s. 203)

Se alkaa meistä on hyvin viihdyttävä romanttiselta puoleltaan, ja toki muutkin teemat ovat mielenkiintoisia. Tosin Rylen ja Lilyn välinen kitka alkoi jossain vaiheessa puuduttaa ja tuntua jo toisteiselta, ja ajattelin, että eikö tähän nyt saada ikinä selvyyttä. Toisaalta tämä on varmasti hyvä esimerkki siitä, kuinka pitkälle lähisuhdeväkivallan lonkerot ulottuvat, eikä ero tee siitä välttämättä loppua. Varsinkin, kun pariskunnalla on yhteinen lapsi. 

On eri asia inhota jotakuta sen takia, miten hän kohtelee minua, mutta kun eniten ihailemaani ihmistä kohdellaan kaltoin, vihani on aivan erilaista. (s. 74-75)

Atlas on oikea unelmien prinssi, joka saapuu valkealla ratsullaan pelastamaan kaltoin kohdellun Lilynsä. Toisaalta Atlas kutsuu myös Lilyä pelastajakseen, sillä onhan Lilykin aiemmin pelastanut Atlasin ahdingosta. Tuntuu tosin hiukan hassulta, että komea, seksikäs, superhuomaavainen ja menestyksekäs mies olisi vapaana vain juuri sitä nuoruuden rakkauttaan varten eikä ole perustanut perhettä tähän mennessä. Atlas tuntuu olevan välillä liiankin täydellinen, mutta haitanneeko tuo kamalan Rylen jälkeen. Kun Atlasille valkenee kaikki se, mitä Lily sai kokea Rylen kanssa, hänet valtaa suuri raivo ja riittämättömyyden tunne. Lily havahtuu kuitenkin siihen, että vaikka Atlas olisi kuinka vihainen, hänellä ei ole koskaan vaaraa miehen seurassa. Atlas ei ikinä satuttaisi Lilyä, vaikka tämä nauraisi tälle päin naamaa tai vaikka he kuinka riitelisivät.

No olihan tämä oikein ihana pakkaus, ja taisin lukaista kirjan parissa päivässä. Hoover taitaa romanttisen ja eroottisen vireen ylläpitämisen kirjoissaan, mutta osaa sälyttää sekaan luontevasti myös vakavampaa teemaa. Ihan niin korkealle tämä kakkososa ei yltänyt kuin ensimmäinen, mutta melkein.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:



Samantyylistä tai -aiheista luettavaa:



tiistai 27. joulukuuta 2022

Royalteen-sarja: Anne Gunn Halvorsen ja Randi Fuglehaug

 Royalteen - Puoli valtakuntaa: Anne Gunn Halvorsen ja Randi Fuglehaug. Suomentanut Kati Valli. WSOY 2022 (Royalteen #1)

Norjankielinen alkuteos (2020): Halve kongeriket. Arvingen. Kansi: Kaisu Sandberg (suunnittelu) ja Hilla Semeri (kuvitus)

"Hittisarjan avaus, jonka pohjalta on juuri tehty Netflix-elokuva!

Maan tunnetuin poika ja suurta salaisuutta mukanaan kantava tyttö. Lukuisiin maihin myyty kuninkaallinen romanssi on tarina pelkojen voittamisesta ja yllättävästä rakkaudesta norjalaisessa eliittikoulussa.

17-vuotias Lena on juuri muuttanut Osloon, eikä oman paikan löytäminen upeassa eliittikoulussa ole helppoa. Lenalla on takanaan menneisyys juorukuningattarena ja kotona suuri salaisuus, josta kukaan uudessa koulussa ei saa tietää mitään. Mutta kun Lenan ja samaa koulua käyvän kruununprinssi Kallen elämät risteävät, Lena saa unohtaa toiveensa välttää liiallista huomiota. Miten paljastaa omat salaisuutensa, kun ihastus on koko valtakunnan seuratuin nuori – niin tosielämässä kuin sosiaalisessa mediassakin? 

Raikas ja koukuttava Royalteen: Puoli valtakuntaa on ollut valtava hitti kotimaassaan Norjassa ja sarjasta on kasvanut neliosainen. Ensimmäisen kirjan filmausoikeuksista kilpailtiin rajusti, ja lopputuloksena tarina valloittaa nyt maailmaa myös Netflix-elokuvana."(WSOY)

Oma arvio:

Tämä kirja tulla tupsahti taas jostain näkökenttääni syksyllä, ja kiinnostuin oitis valtavasti. Ensinnäkin siksi, että norjalaista YA:ta en olekaan vielä lukenut, ja toiseksikin, koska kuninkaalliset. Niin, olen jotenkin hirmuisen mieltynyt viime aikoina kirjoihin, joissa vilisee kuninkaallisia. Ja kolmas syy: tästä on tehty Netflix-elokuva, joten voin täydentää lukukokemukseni vielä katsomalla leffan. Mikäs sen parempaa.

Hänen täytyi olla varovainen.
He eivät saisi koskaan tietää. (s. 86)

On hankala kertoa kirjan juonesta paljastamatta liikaa, sillä haluaisin muidenkin yllättyvän samanlailla kuin minäkin tarinan edetessä. Yritän siis olla varovainen:

Lena on muuttanut pieneltä paikkakunnalta isän, äidin ja suloisen pienen Theon kanssa suureen kaupunkiin, Osloon. Lenalle on tapahtunut jotakin Hortenissa, ja hänen perheensä on päättänyt antaa hänelle uuden alun Oslossa, jossa hän aloittaa hienossa Elisenbergin lukiossa. 

Heti ensimmäisenä päivänä Lena huomaa, etteivät uudet lukiokaverit ole keitä tahansa: muun muassa norjan kuninkaalliset kaksoset Margrethe ja Karl Johan käyvät samaa lukiota. Karl Johan kiinnittää huomionsa Lenaan, mutta kukaan muu ei tunnu huomaavan tyttöä. Uusi alku ei siis vaikuta kovin lupaavalta. Lenaa se ei haittaa, mutta vanhemmat toivoisivat hänen saavan ystäviä. Lena kaipaa Horteniin jäänyttä ystäväänsä Liviä, jonka kanssa hänellä meni välit tyystin ennen heidän muuttoaan. Lukijalle syy selviää toki myöhemmin.

- Me taidamme nyt olla sujut. Minä pelastin  sinut korvesta ja sinä minut punkkikuolemalta. (s. 33)

Eräänä päivänä Lena lähtee käyttämään Theoa vaunulenkillä, kun hän eksyy uudessa ympäristössä. Sattumoisin lenkillä ollut Karl Johan eli Kalle pelastaa Lenan pinteestä ja ottaa heistä kuvan snäppiin, kun Lena vuorostaan pelastaa Kallen punkin puremalta. Kun snäppikuva sattuu muiden näkökenttään, Lena yhtäkkiä huomataan. Nyt hän pääsee kuninkaallisiin piireihin ja tulee kutsutuksi Ingridin bileisiin, vaikka Lena ei halua lähteä. 

Kalle on sinnikäs ja hakee tytön väkisillä mukaan. Hiukan Lenaa häiritsee se, että Kalle vapettaa maria leikkimökissä ja jättää sitten hänet huomiotta loppubileiden ajaksi. Kukaan ei tunnu syövän bileissä mitään eikä kukaan ui uima-altaassa, vaikka sellainen on. Lenaa alkaa ärsyttää. Hän juo liikaa ja mokaa pahemman lailla. Menettikö hän nyt maineensa Oslossakin? Katsooko Kalle enää häneen päinkään? Miksi Margrethe on niin ynseä Lenaa kohtaan?

Kruununprinssi veti voitonriemuisena esiin purkillisen makrillia tomaattikastikkeessa. (s. 95)

Norjalaisuus tulee kivasti esille esimerkiksi Lenan eväsleivissä, joissa on päällä makrilleja tomaattikastikkeessa (ja jota Kalle ei voi sietää!) Vai oliko tässä nyt viljelty kliseetä, jonka mukaan norjalaiset tykkäisivät makrilleista, vaikka suurin osa nuorista oikeasti vihaa niitä? Joitakin kyseenalaisia kohtia tässä oli, jotka jättivät hiukan hämmentyneen olon, kuten Kallen vapettaminen ja samaan hengenvetoon sen puolusteleminen ryyppäämistä järkevämpänä vaihtoehtona, mutta toisaalta tässä näytetään kirjan nuorten aikuisten elämää sellaisena kuin se on eikä aleta heti valistaa. Pidin kirjaa kuitenkin tosi viihdyttävänä ja helppolukuisena.

Nyt Lena oli itse yksi heistä.
Oslolaisista. (s. 167)

Kirjan loppuosa menetti hiukan otettaan, eli pidin paljon enemmän kirjan kahdesta ensimmäisestä kolmanneksesta. Kallen ja Lenan  epäonniset sekstailuyritykset toivat  kiusaantuneen olon. Toisaalta, siinä mielessä ne ehkä olivatkin onnistuneita kuvauksessaan. Eihän se läheskään aina mene ekalla kerralla nappiin eivätkä toiveet kohtaa. Tässä on myös käännetty asetelma toisin päin totutusta, eli poika ei ole valmis, vaikka tyttö on.

Kirja loppuu melkoiseen cliffhangeriin, joten jatkoa seuraa...

Seuraavaksi siirryn sitten leffan pariin ja odottelen keväällä ilmestyvää jatko-osaa Onnellisina loppuun asti.


Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Royalteen - Onnellisina loppuun asti: Anne Gunn Halvorsen ja Randi Fuglehaug. Suomentanut Kati Valli. WSOY 2023 (Royalteen #2)

Norjankielinen alkuteos (2021): Halve kongeriket 2: Drømmeprinsen. Kansi: Kaisu Sandberg (suunnittelu), Hilla Semeri (kuvat)

"Lukuisiin maihin myyty hittisarja, josta on juuri tehty Netflix-elokuva!

Salaisuuksia, juoruja ja virheitä. Koukuttavan Royalteen-sarjan toinen osa keskittyy prinsessa Margrethen myrskyisään elämään. Miten toteuttaa tavalliset teinitytön unelmat, jos koko maa tarkkailee sinua?

Prinsessa Margrethen elämä on täynnä rajoitteita ja ihmisiä, jotka odottavat, että hän mokaa lopullisesti. Samalla hänelle on kehittymässä salainen, rajat ylittävä kuninkaallinen romanssi. Kaiken päälle Margrethen vanhemmat, Norjan kuningas ja kuningatar, ovat vieraantuneet nykyajasta. Aivan toisenlaisia kuninkaallisia ovat modernit ja empaattiset naapurit Tanskassa. Kun kuningasperheet päätyvät yhteiselle hiihtoreissulle, Tanskan kruununprinssi osoittautuu myös varsin hurmaavaksi. Mutta unelmien prinssit ja prinsessat eivät välttämättä ole sitä miltä päälle päin näyttää. Royalteen-sarja on valtaisa norjalainen hitti. Sen toinen osa Onnellisina loppuun asti on yhtä aikaa raadollinen ja suloinen tarina, jota on mahdoton laskea käsistään." (WSOY)

Oma arvio:

Royalteen-sarjan toinen osa ei pettänyt odotuksiani. Onnellisina loppuun asti esittelee nyt viileän jääprinsessa Margrethen kaikkine heikkouksineen. Eikä Kallen sisar, joka ensimmäisen osan lopussa tuupertui kesken koulun halloweenbileiden lattialle, ole niin viileä kuin mitä hän antaa ymmärtää.

Tässä toisessa osassa eletään Covid19-viruksen aikaa, jolloin koulutkin olivat hetken suljettuna. Niinpä Margrethe on saanut toipua rauhassa hänen tuupertumisensa aiheuttamasta kohusta ja hämmennyksestä. Toisin kuin arvellaan, Margrethen pyörtyminen johtui paracetamolin ja alkoholin yhteisvaikutuksesta, ei sen kummemmasta. Muut luulevat sen johtuvan yliannostuksesta. Vain Margrethe itse tietää totuuden paremmin, eikä korjaa asiaa, vaikka ystävänsä Arnie kokee syyllisyyttä tuon illan tapahtumista annettuaan gammaa prinsessalle.

- Onko naama järjestyksessä? Oletko valmis tekemään comebackin? (s. 7)

Kalle ja Margrethe palaavat kouluun muiden tavoin koronasulkutoimenpiteiden laannuttua. Kuninkaallisperhe on kuitenkin tiukan syynin alla, jotta kansalaiset saisivat heidät kiinni pienestäkin rikkeestä, jolla he rikkoisivat koronarajoituksia. Margrethe saa alkuun kyräilyä osakseen, mutta kipakkaan tyyliinsä hän hiljentää äkkiä kuiskutteluporukat ja yrittää palata normaaliin. Muilta salaa hän jatkaa kuitenkin voimakkaiden paracetamol-kipulääkkeiden syömistä krooniseen päänsärkyynsä. Lääkkeitä hän nyysii äidiltään, joka on liian väsynyt ja masentunut huomatakseen mitään. 


Margrethellä on salaisuus: hän on viestitellyt Tanskan kruununprinssi Henrikin kanssa jonkin aikaa, ja uskoo, että heillä voisi olla jotain kipinää välillään. Henrik on häntä muutaman vuoden vanhempi, mutta tuskinpa se haittaa. Sitten Margrethe kuulee, että Tanskan kuninkaalliset tulevat viettämään pääsiäistä Norjan hovin kanssa laskettelun ja mökkeilyn parissa, joten Margrethe on kuin tulisilla hiilillä. Hän haluaa kokea ensimmäisen seksikertansa komean ja mukavan Henrikin kanssa. Tämä on ihan toista maata kuin eräs Gustav, joka osoittautui ihan erilaiseksi kuin Margrethe kuvitteli - ja joka kiristää nyt Margretheä eräällä asialla.

Mihin kaikkeen hän olisikaan valmis, jos vain saisi sen tekemättömäksi. Koko sen illan. (s. 55)

Margrethe huomaa välillä vieraantuvansa niin perheestään kuin hänen ja Kallen yhteisestä kaveriporukasta: isällä on outoja menoja ja hän käyttäytyy muutenkin oudosta, äidillä omat ongelmansa, Kalle haluaa vain bilettää ja olla Lenan kanssa ja kaveriporukka unohtaa välillä kutsua Margrethen yhteisiin bileisiin. Ainoastaan Arnie ja Fanny tuntuu välittävän hänestä, mutta sitten Lenan ystävä Liv iskee kyntensä Arnieen. Prinsessa tuntee olevansa aika yksin kaiken keskellä. Fannylle hän ei ole kertonut kaikkea, kuten sitä, mitä tapahtui Gustavin kanssa. Tuupertumiskohtauksen takia hän haluaa välttää alkoholia, mutta sekään ei ole niin helppoa alkoholinhuuruisissa bileissä. Sitten tapahtuu yksi ylilyönti, joka vaikuttaa koko perheen maineeseen.

Pandemia meni, pääsiäinen tuli.
Rinteet täynnä valkeaa! Shottisuksi odottaa! Jodl doi dii, jodl doi daa! (s. 119)

Onnellisina loppuun asti on yhtä viihdyttävä, hauska ja koskettava kuin sarjan ensimmäinenkin osa. Parasta antia on kuninkaallisten mökkeily, Arnien tehtailemat biisit ja Fannyn ikimuistoiset synttäribileet. Muutama kohta Margrethen ja Henrikin välillä minua jäi häiritsemään, jonka takia en ihan viis kautta viittä tälle anna. Lisäksi motkotin jo eka osan kohdalla vapettamisesta, ja nyt mukana oli myös gammaa bileiden buustaajana. (Jotenkin haluaisin, että nuortenkirjat jätettäisiin vähemmälle tuommoisista aineista. Varsinkin, kun ne esitetään mielestäni tässä kirjassa aika normalisoituna.) Noista epäkohdista huolimatta nautin lukea kuninkaallisen perheen elämästä, joka ei ole sekään yhtä juhlaa, Margrethen kertomana. Romanttiset kuviot toimivat myös oikein kivasti. Suorittajankeskeinen Margrethe haluaa pitää kaiken kontrollissa ja hänen on vaikea olla oma itsensä, sillä se tarkoittaisi hölläämistä kaikesta suunnitellusta. Kirjan aikana hän oppii hiukan löysäämään ja olemaan pingottamatta niin paljoa, mutta vaikeaa se on. Siinä on myös hiuksenhieno raja, kuinka paljon kannattaa höllätä ja antaa palaa. 

Se oli takuulla Margrethen vähiten sujuva ja tyylikäs lasku koskaan, mutta näin hauskaa hänellä ei ollut ollut pitkään aikaan. (s. 145)

Kirja loppuu jälleen melkoiseen cliffhangeriin, josta käy sanomattakin selväksi, että seuraavan osan päähenkilönä on somettaja Tess. Royalteen 3 - Vallan huipulla ilmestyy marraskuussa -23, joten jään innolla odottamaan jatkoa. Kävin Goodreadsissa nuuskimassa ja selvitin, että 4. osassa näkökulmahenkilönä on kruununprinssi Kalle, 5. osassa Kallen ja Margrethen ystäväpiiristä Ingrid ja 6. osassa Margrethen paras ystävä Fanny.

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Royalteen - Vallan huipulla: Anne Gunn Halvorsen ja Randi Fuglehaug. Suomentanut Kati Valli. WSOY 2023 (Royalteen #3)

Norjankielinen alkuteos (2021): Halve kongeriket 3: På tronen. Kansi: Kaisu Sandberg

"Kuka nykymaailmassa käyttää suurinta valtaa? Netflixistä tutun, eliittikoulun kuninkaallisia kuvaavan Royalteen-sarjan kolmannessa osassa päärooliin nousee somevaltiatar Tess.

Meikkivinkkeihin aiemmin Instagramissa keskittynyt Tess kohoaa mielipidevaikuttajaksi sen jälkeen, kun hänen yhteenotostaan rasistisesti käyttäytyvän laulajan kanssa tulee valtakunnan uutinen. Mutta ymmärtääkö 17-vuotias varakkaan perheen tytär ja somejulkkis oikeasti mistä puhuu? Kun Tess lisäksi päätyy tutustumaan laulajaan, josta koko soppa lähti liikkeelle, hän joutuu miettimään tarkkaan, missä kulkevat yksityisyyden rajat. Romanttinen ja raikas Royalteen-sarja kuvaa norjalaisen eliittikoulun elämää ja Norjan kuningasperheen lasten ihmissuhteita. Sarjan kolmannessa osassa pohditaan kiinnostavalla tavalla nykyaikaista vallankäyttöä ja vaikuttamista."(WSOY)


Oma arvio:

Norjalaisen Royalteen-sarjan kolmannessa osassa loistaa sometähti Tess, joka oli ensimmäisessä osassa Puoli valtakuntaa prinsessa Margrethan epäsuosiossa, mutta jonka ystävällinen tulokas ja kirjan päähenkilö Lena ujutti takaisin kuninkaalliseen ystäväpiiriin. Toinen osa, Onnellisina loppuun asti, jonka päähenkilönä on itse prinsessa Margrethe, päättyy siihen, kun ystäväpiiri lukee Tryvannin festarikeikan päätteeksi otsikoista, että heidän ystävänsä Tess on heilutellut nyrkkejään erästä kuuluisaa artistia, TÖS:iä päin. Mitä kummaa on tapahtunut? Juttu jää auki.

Nyt Tess pääsee kertomaan tuon karmean illan tapahtumista itse. Kuinka TÖS ja hänen typerät kaverinsa nöyryyttivät Tessiä, kuvasivat hänen twerkkaustaan ja käyttäytyivät rasistisesti häntä kohtaan - eikä suosittu artisti puuttunut asiaan mitenkään. Kaiken huipuksi TÖS tarttui Tessiin kiinni repien tämän paidan, jonka seurauksena tytön oli pakko puolustaa itseään ja huitaista nuorta miestä nyrkillään. Ja nyt kaikki otsikot toitottavat samaa. Tessin isoveli ei voi ymmärtää, miten hänen siskonsa saattoi olla niin ajattelematon ja pahoinpidellä suositun artistin. Tess taas ei voi ymmärtää, miksei isoveli puolusta häntä. Hän päättää luottaa uskollisiin katsojiinsa ja tuuttaa someen videota, jossa esiintyy repeytynyt paita päällään. Näin syntyy antirasismia ja metoo-henkeä huokuva  #isketakaisin-kampanja, joka suistaa TÖS.in suosion laskuun - mutta Tessin seuraajamäärät senkun kasvaa.

Tess nosti puhelimensa Laminin silmien eteen.
- Iske takaisin? Mitä vastaan?
- Arkipäivän rasismia tietenkin! Minun eilisen toimintani innoittamana! (s. 35)

Some on Tessille turvasatama, rakas harrastus ja keino ilmaista itseään. Hänen meikkausvideonsa ovat todella suosittuja, mutta isoveli ei ymmärrä, kuinka isosta jutusta on kyse. Tess tekee hyvän sopimuksen Sunny-aurinkovoideyrityksen kanssa ja on esikuvana muille ruskeille tytöille - sillä ruskeidenkin tyttöjen täytyy suojautua auringolta. Sitten Tessiä pyydetään ehdolle suosittuun Bloggarit-ohjelmaan, ja hänellä riittää menoa erilaisissa tilaisuuksissa ja bileissä, joiden aikana arvioidaan Tessin sopivuutta ohjelmaan. Mutta sitten Tess saa kuulla jotain, joka ei ole tarkoitettu hänen korvilleen. Täyttääkö hän vain ruskean tytön kiintiön ohjelmassa?

No niin, Tess ajatteli. Siinä oli tv-väelle sisältöä!
Eikä tämä liittynyt mitenkään hänen ihonväriinsä. Hän oli saanut tämän aikaan ihan itse. Samoin kuin kaiken muunkin. (s. 176)

Missä ovat Tessin vanhemmat? He omistavat Dubaissa hotellin ja viettävät arkensa siellä, kun taas Tess ja norjalaista hotellia johtava Lamin-veli asustavat kahdestaan. Tess huomaa, että välit ystäväpiiriin alkavat rakoilla niin #isketakaisin-jupakan kuin Tessin somekiireiden vuoksi. Paras ystävä Ingrid tarvitsisi kipeästi Tessin apua matematiikan kokeisiin valmistautumisessa, mutta närkästyy, kun Tess tuo paikalle Bloggarit-kuvausryhmän. Kuninkaallisen perheen nuoret, Kalle ja Margrethe eivät taas arvosta sitä, että Tess yrittää tuoda kuvausryhmän mukanaan kansallispäivän bileisiin. Tess tuntuu olevan puun ja kuoren välissä: hän ei itsekään haluaisi sotkea ystäviään kaikkeen mukaan, mutta toisaalta hänen pitäisi vakuuttaa Bloggarit-tuotantoryhmä siitä, että hän sopisi ohjelmaan ja voisi tuottaa sinne mielenkiintoista sisältöä.

Oliko hän tosissaan yrittänyt viedä kuvausryhmän mukanaan kuninkaanlinnaan Norjan kansallispäivänä? Mitä hän oikein kuvitteli? Että hän olisi Margrethelle ja Kallelle niin tärkeä, että he suostuisivat siihen? (s. 167)

Tess tutustuu söpöön Jonakseen, hiukan homssuiseen poikaan, joka on poliittisesti aktiivinen ja vastustaa muun muassa kuningaskuntaa. Poika vaikuttaa aluksi oikein ihanalta, mutta onko hänkään ihan sitä, mitä väittää olevansa? Viekö pojan mielipiteet kuninkaallisista ja muista etuoikeutetuista, joihin koko Tessin ystäväpiiri kuuluu, häntä kauemmaksi ystävistään? Voivatko he koskaan ymmärtää häntä, ruskeaa tyttöä Norjassa, täysin? Saako hän enää tukea ystävistään, kun hän heitä eniten tarvitsisi? 

Tämä  sarjan kolmas osa oli yhtä viihdyttävä ja hyvä kuin aiemmatkin, ellei jopa paras tähänastisista. Sivumäärältään tämä on sarjan muhkein osa, sillä sivumäärä hurahtaa pikkaisen yli kolmensadan (kun taas viimeinen osa on vain 200-sivuinen.) Rasismin lisäksi sosiaalisen median valta ja voima on hyvin keskeisessä roolissa, niin hyvässä kuin pahassa. Tessin lisäksi myös muilla henkilöillä ei mene niin nappiin, ja voi arvatakin, että tänä keväänä ilmestyvässä sarjan neljännessä osassa Teidän majesteettinne setvitään pääosassa olevan prinssi Kallen näkökulman kautta  tässä osassa ilmenneitä ongelmia. 

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Royalteen - Teidän majesteettinne: Anne Gunn Halvorsen & Randi Fuglehaug. Suomentanut Kati Valli. WSOY 2024 (Royalteen #4)

Norjankielinen alkuteos (2022): Halve Kongeriket 4:  Audiens. Kansi: Hilla Semeri

"Norjalaisessa hittisarjassa on vietetty ikimuistoisia hetkiä jo usean samaa eliittikoulua käyvän päähenkilön kanssa. Nyt ääneen pääsee viimeinkin kruununprinssi Kalle itse.

Aurinko hellii Norjan Lofootteja ja surffauskaupunki Unstadia, mutta kruununprinssi Kallen elämää peittävät varjot. Hän on kesälomareissulla ystävien kanssa, mutta samalla hänen olisi voitettava takaisin puolelleen sekä entinen tyttöystävänsä Lena että koko Norjan kansa. Onko Kalle pelkkä bileprinssi vai olisiko hänestä muuhunkin? Kallen tilannetta ei auta sekään, ettei hän tunnu pärjäävän Unstadin omille pojille, jotka ovat harrastaneet surffausta koko ikänsä. Kesäisille Lofooteille sijoittuva dramaattinen ja romanttinen tarina tarjoilee tunnemyrskyjä ja suuria paljastuksia jylhissä maisemissa. Se on pakollista ahmittavaa kirjasarjan ja Netflix-elokuvien maailmasta tutun kuninkaallisen ystäväporukan seuraajille."(WSOY)


Oma arvio:

Norjalainen Royalteen-sarja on ollut tasaisen viihdyttäbää luettavaa, ja jokaisessa osassa on ollut jokin oma teemansa, jota on seurattu eri näkökulmahenkilön kautta. Omat osansa ovat nyt saaneet kruununprinssin kanssa seurusteleva teiniäiti Lena, päihdeongelmista toipuva prinsessa Margrethe ja somettaja-Tess. Vaikka jokaisessa osassa keskiössä on kulloisenkin päähenkilön vaiheet, koko eliittikoulun porukan vaiheet seuraavat mukana ja kirjat ovat loppuneet cliffhangeriin, josta on sitten jatkettu uuden näkökulmahenkilön parissa. Neljännessä osassa päästään viimein kurkistamaan lähemmin kruununprinssi Carl Johanin eli Kallen elämään. Odotin tätä innolla, mutta en nyt kirjan luettuani olekaan ihan varma, mitä sanoa.

Viime osassa Lenan ja Kallen suhde alkoi kriiseillä ja nyt Lena on halunnut, että hän ja Kalle olisivat enää vain ystäviä. Kallen on hankala niellä tätä, sillä hän kaipaa Lenaa kovasti. Hän ottaakin suhteen kariutumisen omille niskoilleen, tarkastelee tekemiään virheitä ja päättää kunnostautua sellaiseksi, että Lenan on pakko ottaa hänet takaisin hänen ja pikkuisen Theon elämään. Avuksi tähän Kalle lainaa erilaisten elämäntaito-oppaiden kirjoja ja podcasteja, joissa opastetaan, miten kunnon mieheksi tullaan. Kalle alkaa treenata tosissaan, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Ajatuksesi muokkaavat sinua itseäsi. Jos ajattelet heikkoja ajatuksia, sinusta tulee heikko mies. Podcastin puhujaääni kaikui hänen korvissaan. (s. 19)

Eliittikoulun porukka on muutenkin kriisissä, sillä Ingrid ei ilmestynyt kevätjuhlaan ja ilmoitti lähteneensä somessa tapaamansa surffaripojan Falkin luokse Lofooteille asumaan. Kalle keplottelee vanhemmiltaan luvan, että he saavat lähteä porukalla suostuttelemaan Ingrid takaisin kotiin. Kalle laatii täydelliset matkasuunnitelmat, vuokraa porukalle huippuasumuksen ja hykertelee täydellinen loma mielessään. Taka-ajatuksena hänellä on toki saada Lena takaisin oppaidensa neuvojen avulla. Hänen on osoitettava olevansa kunnon mies Lenalle. Harmi vain, että toksista mieskuvaa ylläpitävät self helpit eivät ole tähän ehkä paras ratkaisu.

Hän oli ajatellut, että reissusta tulisi leppoisa, lämmin ja mahtava, mutta kaikki olikin ollut vain kylmää, märkää ja kamalaa.(s. 124)

Kallen suunnitelmat eivät oikein ota onnistuakseen. Varattu majapaikka onkin melkoinen mörskä, Falk osoittautuu oikeaksi Kallen oppaiden esikuvalliseksi urooksi ja lisäksi naapurimaatilalla asusteleva, raamikas Tommy tuntuu kiinnostuneen Lenasta liikaa - ja toisinpäin. Muuta porukkaa ei tunnu haittaavan, vaikka puitteet reissulle eivät ole täydelliset, mutta Kalle kiristelee koko ajan hampaitaan. Arnie tuntuu saavan ihan liikaa huomiota ja Kalle ilkeilee kaverilleen. Tess motkottaa vain sopivan somekontentin puutteesta, Ingrid tuntuu olevan täysin tyytyväinen Falkin seuraan, mutta jokin mättää heidän suhteessaan. Lena ei tunnu arvostavan Kallen hössötystä. Margrethe vaikuttaa olevan pettynyt veljeensä. Kaikki siis tökkii, mutta muulla porukalla tuntuu olevan ihmeen hauskaa. 

Kalle nielaisi. Tuota hän ei ainakaan tekisi. Tai ehkä tekisikin. Aivan, juuri tuollaisia juttujahan hän nykyään teki! Hän oli mies! (s. 96)

Kallen käytös on lähes sietämätöntä koko kirjan ajan. Hän ihailee toksisia mieskuvia ja miettii jatkuvasti, miten hänen tulisi olla lihaksikkaampi ja "enemmän mies". Tämä käy lukijalle melko ärsyttäväksi, vaikka toki ymmärtäisi, mikä tässä on tarkoituksena. Tokihan Kalle lopussa sitten herää tähän päivään, mutta minun kohdallani se on myöhäistä: olen jo ehtinyt ärsyyntyä liikaa. Kalle saattaa itsensä parikin kertaa vaaraan välinpitämättömyydellään ja tarpeellaan todistella osaamistaan. Osaako hän oikeasti tehdä muuta kuin bilettää, miettii hän. Miksi Lena kiinnostuu rempseästä lammastarhuripojasta, oikeasta maalaisjuntista, kun Kalle yrittää koko ajan tosissaan pitää tytöstä huolta. Hänellä on siihen rahaa. Hän osaa suositella kunnon ulkoiluvarusteet ja järkätä parhaimmat herkut bileisiin. 

Eipä unohdeta kuitenkaan kirjan juonen kannalta tärkeää seikkaa, eli saavatko nuoret houkuteltua Ingridin palaamaan kanssaan kotiin, vai haluaako tyttö jäädä elämään vapaata elämää autossa asuvan surffarin kanssa, joka arvostaa tytön ruuanlaittotaitoja. Onkohan parin suhteessa kaikki kunnossa, sillä ihan kuin Ingridin pitäisi kysyä kaikkeen Falkin lupa. Kalle huomaa myös, että Ingridin lähellä tuntuu jotenkin jännältä, ja hänellä menee ajatukset sekaisin, kun saa kuulla tytön olleen tosi ihastunut Kalleen ennen Lenaa. 

Olin jotekin ajatellut, että Royalteen-sarja päättyy tähän, mutta eipäs päätykään! Norjaksi on ilmestynyt vielä kaksi osaa lisää, joista seuraavissa osissa päähenkilöinä ovat Ingrid ja Fanny. Kirja loppuikin taas sen verran kutkuttavaan kohtaan, että jään innolla odottamaan Ingridin näkökulmaa.

Annan arvosaksi tälle osalle 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


Samantyylistä luettavaa: 


maanantai 7. joulukuuta 2020

Kaikilla mausteilla: Elizabeth Acevedo

Kaikilla mausteilla: Elizabet Acevedo. Suomentanut Eeva Ojalatva. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): With the Fire on High

"Emoni Santiago on high school -opiskelija, pikaruokalan työntekijä ja pienen tytön yksinhuoltajaäiti. Kun luokkatoverit katsovat jo tulevaisuuteen, Emonin vaihtoehdot ovat rajatut. Keittiö onkin ainoa paikka, jossa hän voi päästää irti huolistaan. Keittiössä hän saa aikaan taikoja. Kun koulussa alkaa ruoanlaittokurssi, Emoni haluaa osallistua, vaikkei hänellä ole varaa kurssiin sisältyvään opintomatkaan. Hän päättää kuitenkin murehtia sitä myöhemmin. Lähipiirin sekä inspiroivan opettajan kannustuksen avulla Emonille aukeaa uusia, odottamattomia polkuja.

Palkitun runoilijan uutuusromaani on lämminhenkinen lukupala ja antaa äänen nuorille naisille, joiden tarinoista usein vaietaan." (Karisto)

Oma arvio:

Rakastan Elisabeth Acevedon aikaisempaa säeromaania Runoilija X, ja jotenkin oletin tämän uutukaisen Kaikilla mausteilla olevan samanlainen muodoltaan. Melkein yhtä helppolukuinen tämä romaanimuotoinen kirja kuitenkin on, sillä sen erikoisuutena on superlyhyet luvut, jotka on lisäksi otsikoitu nasevasti. Lisäksi kirjan kaikki kolme osaa on teemoitettu makuaistimusten mukaan ja ne alkavat Emonin omilla resepteillä. Lukija voi siis kokeilla vaikkapa sitruunaverbena-temblequeta kirjan ohjeella. Kansikuva on mielestäni hyvin onnistunut kirjan teemaa ajatellen; siinä on väriä, päähenkilön näköinen nuori nainen, hedelmiä ja yrttejä, jotka viittaavat päähenkilön harrastukseen, eli ruuanlaittoon. Houkutteleva paketti siis kerta kaikkiaan!

Mä olen aina ollut pieni: koska mä olin fyysisesti hento, ihmiset luuli, että mä olin pieni myös persoonaltani. Ja sitten, ihan yhtäkkiä mä olinkin kävelevä hätätiedote: paisunut teini-ikäinen varoitusmerkki, joka vei ihan liikaa tilaa ja vaati ihan liikaa huomiota. (s. 26)

Kirjan päähenkilö, 17-vuotias ja lukion viimeistä luokkaa käyvä Emoni asuu Philadelphiassa mumminsa ja parivuotiaan tyttärensä Emman, tai tuttavallisemmin Babygirlin kanssa. Välit tyttären isään Tyroneen ovat ihan ok, vaikka parannettavaakin olisi. Emonin isoäiti käytännössä hoitaa Emmaa suurimman osan ajasta, jotta Emoni voi käydä koulunsa loppuun ja työskennellä iltaisin Burger Joint -pikaruokalassa. Rahallista apua tytön isältä ei juuri heru, mutta tämä kuitenkin hakee tytön aina joka toinen viikonloppu luokseen. Emoni ei kuitenkaan hihku riemusta ja lähde tuolloin bilettämään, vaan on kotona 'Buelansa kanssa, tekee hyvää ruokaa ja ikävöi tytärtään. Pojille hän ei suo ajatustakaan - yksi pettymys Tyronen kanssa riitti hänelle. Poika kun lupasi aikoinaan kuut ja taivaat Emonille, mutta menetti sitten mielenkiintonsa, kun oli harrastanut tämän kanssa (suojaamatonta) seksiä.

Joskus musta tuntuu, että mä olen pahemmin levällään kuin Babygirlin lelut. (s. 172)

Emoni on erittäin lahjakas ruuanlaittaja ja tämän hän uskoo perineen edesmenneeltä äidiltään. Välillä Emoni viestittelee ja vaihtaa reseptejä Sarah-tätinsä kanssa ja soittaa velvollisuudentuntuisia puheluita kampaajaisälleen Juliolle, joka on palannut asumaan Puerto Ricossa Emonin äidin kuoleman jälkeen. Emoni on hiukan katkera siitä, ettei isä kyennyt huolehtimaan hänestä äidin kuoltua vaan muutti takaisin synnyinmaahansa ja jätti tyttärensä äitinsä hoiviin. Emoni palvoo ja rakastaa mummiaan, mutta on huolissaan tämän jaksamisesta, sillä hänellä alkaa jo olla ikää.

"Sulla on kiva nauru", mä sanon ja näytän varmaan yhtä yllättyneeltä kuin Malachikin, kun sanat on päässeet mun suusta. "Mutta ei me silti kavereita olla. Mä en tiedä, miksi mä sanoin noin."(s. 88)

Kun koulussa ilmoitetaan uusista valinnaisaineista, ja listalla on gastronomiakurssi, johon kuuluu opintomatka Espanjaan, Emoni ei ole pysyä housuissaan. Pitkän soutamisen ja suopaamisen jälkeen Emoni osallistuu unelmiensa kurssille, jonka myös koulun uusi oppilas, tumma ja pitkä Malachi on valinnut. Malachi on selvästi kiinnostunut Emonista, mutta tyttö tekee pojalle selväksi, ettei halua olla edes kaveri tämän kanssa. Pikku hiljaa Emonin suojaus kuitenkin murtuu ja hän päästää kuin huomaamattaan mukavan pojan lähipiiriinsä. Kokkikurssilla Emoni meinaa joutua vaikeuksiin, sillä soveltavana kokkaajana hän ei ole tottunut noudattamaan reseptejä. Lisäksi häntä huolettaa, miten hän saisi rahat kasaan opintomatkaa varten, kun kaikki tienestit menevät Babygirlin elättämiseen. 

Mutta sitten se hymyilee. Sen molempiin poskiin ilmestyy hymykuopat, kuin riemun mainostaulut, ja mä olen kompastua omiin jalkoihini. Ei helvetti, tuommoisesta hymystä pitäisi tulla triggerivaroitus. (s. 63)

Kaikilla mausteilla on mielestäni aidon elämänmakuinen, värikäs ja ehdottomasti herkullinen kirja. Kannattaa varata syötävää lähettyville, sillä Emonin kokkailut saavat veden herahtamaan kielelle. Minulle tulee tästä hieman mieleen Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti, jossa myös ruualla saadaan aikaan erilaisia tunteita ja parannetaan suruja ja murheita. Emoni pohtii tosissaan, mikä hänen roolinsa tässä maailmassa on ja mihin hän on kykeneväinen pienen lapsen teiniäitinä olosuhteissa, joihin hän ei voi vaikuttaa. Lapsen isä, Tyrone, toisaalta herättää Emonissa kaipuun jostakin, mitä heillä joskus on ollut, mutta toisaalta saa tytön raivon partaalle, etenkin siinä vaiheessa, kun Tyrone alkaa puuttua Emonin mieskuvioihin. Emoni haluaisi työskennellä ravintolassa, mutta ei ole varma, riittävätkö hänen suoristuspisteensä hyvään kouluun, jossa voisi alaa opiskella. Hän on luonnonlahjakkuus ruuanlaitossa, mutta koulumenestys tökkii erilaisten oppimishäiriöiden takia (joita ei kuitenkaan kirjassa sen kummemmin selitetä eikä alleviivailla). Tämän takia hänen on hankala noudattaa sääntöjä gastronomiakurssillakin - hän on tottunut soveltamaan. Hänen itsetuntonsa saa kuitenkin kirjan edetessä suitsutusta, kun hänen taitonsa huomataan.

Mä työnnän syrjään, tai ehkä tuonnemmaksi, kaikki tunteet, jotka velloo mun sisällä. Suuttumus siitä, että mun täytyy antaa Babygirl pois joka toinen viikonloppu. Että mun täytyy pukea tyttö nukeksi ennen kuin sen isoäiti voi rakastaa sitä. Ristiriitaiset fiilikset siitä hemmetin valinnaisaineesta, jonka mä ylipuhuin itseni ottamaan mutta josta on nyt tullut mun työläin kurssi. Kiukku rasvankäryisestä duunista, jossa mä joudun tarjoilemaan tylsää bulkkiruokaa ja jossa pienimmätkin virheet tietää hankaluuksia. (s. 82-83)

Emoni kaipaa myös isäänsä Juliota, vaikka mummin luona onkin hyvä asua. Koska Emoni on joutunut niin monesti pettymään, on hänen hankala päästää ketään lähelleen. Hänellä on kuitenkin hyvä ystävä Angelica, joka on täysin tyttöystävänsä Lauran lumoissa, mutta osaa arvostaa Emonin ruokia ja kannustaa tätä eteenpäin. Emonin maine on kärsinyt teiniraskauden myötä ja hän on edelleen hiukan varuillaan, mitä hänestä puhutaan, mutta on kuitenkin ylpeä omasta tyttärestään. Malachista tulee myös hyvin tärkeä tukipilari Emonille. Näiden kahden välinen, ystävyydestä hiljaa romanssiksi hiipivä suhde on kuvattu luontevasti ja uskottavasti. Hetken meinaan jo hieman vaipua epätoivoon, että noinko Emoni luopuu heti omista periaatteistaan, mutta ei - hän osaa myös soveltaa ihmissuhteissa. Kirja onkin hieno osoitus siitä, ettei kaikki ole aina niin mustavalkoista, vaan jokainen voi soveltaa oman polkunsa.

Ja että vaikka kaikki muu menisi pieleen, niin pieni loraus limettimehua ja pullollinen chilikastiketta ei ole koskaan ollut pahitteeksi. (s.21)

En ole tainnut törmätä vielä yhteenkään YA-romaaniin, jossa päähenkilöllä olisi ollut lapsi. Raskauksia, abortteja ja aborttien tekemättä jättämisiä nuortenkirjoissa on viime vuosina ollut jonkin verran, mutta äitiyden ja lukio-opiskelun yhdistämistä kirjan aiheena ei ole tainnut liiemmin olla. Siksi tämä tuokin uutta, raikasta ja tarpeellista näkökulmaa nuortenkirjallisuuteen. 

Tässä muuten ehdottoman hyvä joululahjavinkki yläkoulu/lukio/ammattikouluikäiselle nuorelle naiselle, joka tykkää realistisista ja todenmakuisista kirjoista. Tämä voisi toimia lukuhalun sytyttäjänä vähemmän lukeneelle nuorelle, sillä kirjan rakenne tekee siitä hyvin helppolukuisen.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Kirjojen keskellä



 


perjantai 19. heinäkuuta 2019

Naistenviikko kirjablogeissa ~ Rouva C: Minna Rytisalo

Rouva C: Minna Rytisalo. Gummerus 2018.


Kansi: Jenni Noponen (Soutworth & Hawesen, the Metropolitan Museum of Art ja Alex Malikov, Shutterstock)

" 'Ehkä sellainen on avioliitto, Minna ajattelee, kahdella sanalla pikaisesti solmittu mutta hitaasti kasvava.'

Harjun juurella järvikaupungissa on harmaa talo, jossa on kahdeksan kamaria, kuusi lasta sekä lehtori ja hänen rouvansa. Rouvan sisällä myrsky katkoo oksia eikä hiljene. Keittiössä kakut palavat tai jäävät raaoiksi, eikä rouvalle vieläkään riitä se, mikä riittää muille. Hänessä on voima, joka etsii pääsyä ulos, kasvaa ja riepottelee, kyseenalaistaa luonnonlait ja saa välillä vaipumaan melankoliaan.

Rouva C. kuvaa erään avioliiton tarinan ja näyttää, millaisista silmuista puhkeaa se Minna Canth, jonka me tunnemme: esikuva, taistelija, patsas. Piian ja pumpulikauppiaan tytär päätyy naimisiin opettajansa kanssa ja huomaa olevansa aina raskaana. Perhe kasvaa, mutta samalla kasvaa halu tehdä kodin ulkopuolella paljon enemmän. Rouva C. on rakkaustarina ja ystävyyden kuvaus. Vaikka aika on eri, kysymys on sama: missä kulkevat yksilön rajat? Romaani on myös voimakas, kaunokirjallinen kannanotto tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta." (Gummerus)

Oma arvio:


Oikein hyvää naistenviikkoa! Osallistun tällä bloggauksella Tuijata.kulttuuripohdintoja-blogin jokavuosittaiseen Naistenviikkohaasteeseen, sillä mikäpä voisi olla osuvampi kirja tähän haasteeseen kuin Rouva C: kaunista kieltä kirjoittavan Minna Rytisalon fiktiivinen teos kaikkien aikojen naisasianaisesta, Minna Canthista.

Hän oli pohtinut, että sellaista ei ole kuin ihminen. On miehiä ja sitten tyttöjä ja naisia, ja näiden kahden maailmat eivät koskaan kohtaa, ja jos niin käy, valta on aina miehellä, valta ja väkivallan uhka. (s. 102)


Olen taas hiukan myöhässä, sillä Rouva C julkaistiin jo viime syksyn (2018) alussa ja siitä on jo kohistu ja blogattu tuutin täydeltä viime vuoden ajan. Olen aikonut lukea kirjan siitä asti, kun näin viime keväänä sen syksyn uutuusluetteloissa, mutta aikatauluni ja miljoonat muut kirjat ajoivat ylitse ja ohitse tämän aikeeni. Ostin kirjan itselleni tänä keväänä palkinnoksi jostakin, en nyt muista mistä. Ja nyt, viimein, kesälomaviikkoseni alkaessa, nappasin tämän kirjan kirjahyllyäni koristamasta ja otin luettavakseni. Ihmettelen kovasti, miksi annoin tämän helmen roikkua niin kauan to-read-listallani.

Kuten jo takakansitekstistä ja lukuisista bloggauksista voi päätellä, kirja on Minna ja Ferdinand Canthin rakkaustarina. Rytisalo on kokeillut mennä tämän kovasti naisten oikeuksista taistelleen naisen nahkoihin ja kuvitella, millaista hänen elämänsä on ollut nuorena opettajaseminaarin opiskelijana, myöhemmin Ferdinandin vaimona, suurperheen äitinä ja aikaansa nähden mullistavia ajatuksia täynnä olevana naisena. Lopputulos vaikuttaa uskottavalta ja ihmeellisen herkältä ja puhuttelevalta.

---ja nyt, nyt, hetkinen, jääatomit sulivat vedeksi lämmön voimasta, pieni hetkinen, seis, mitä ihmettä nyt tapahtui, sillä tämä kaikki oli uutta ja tämä hetki olisi pitänyt pysäyttää. (s. 112)

Pidän kovasti siitä, miten tämä kirja ei ole pelkkä selonteko Minnan saavutuksista, sillä niistä on saatavilla tietokirjallisuutta, vaan inhimillinen, lämmin ja haikea kertomus nuoren naisen elämästä ja sen sattumuksista kohti seitsemän lapsen äidin elämää - ja myöhemmin kirjallisista saavutuksistaan tunnettua naista. Rytisalon kaunis kieli lumosi minut jo kuunnellessani äänikirjana hänen esikoisteoksensa Lempi, ja nyt makustelin mielelläni Rouva C:n kauniita lauseita ja hengästyttäviä sanarimpsuja. Vaikka kieli on tyyliteltyä, se ei etäännytä lukijaa liikaa, vaan kuljettaa kauniisti tarinan mukana.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin. (s. 254)

Ferdinand Canthin ja Minna Johnsonin rakkaustarina on kuvattu kauniiksi ja kiihkeäksi. Ferdinand on sinnikäs ihailija, joka ei jätä nuorta Minnaa rauhaan, vaan päättää saada tämän vaimokseen. Hän tukee myöhemmin vaimoaan, joka kärsii välillä masennusjaksoista, välillä taas riehaantuu lähes maaniseksi jonkin uuden asiansa äärellä. Minna kipuilee välillä omien ajatustensa kanssa -  tai lähinnä sen kanssa, miten saisi kaikki muutkin tajuamaan niiden tärkeyden. Hän haluaa, että tyttäretkin saavat hyvän koulutuksen, että he saavat oppia talousasioihin, terveyteen ja kodinhoitoon liittyen. Minnan opiskeluaikainen ystävä Flora (joka on täysin fiktiivinen hahmo) edustaa sitä naistyyppiä, jonka mielestä naisen ei kuulu sotkeutua miesten asioihin, kuten talousasioihin. Minna ei voi olla tukahduttamatta sanojaan ystävänsä seurassa, minkä vuoksi heidän välinsä viilenevät viilenemistään.

Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: Etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä ja turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? (s. 227)

Minna saa tukea mieheltään, joka yhä vuosienkin jälkeen palvoo ja rakastaa tätä, mutta tärkeä tuki on myös taloudenhoitaja Riika. Lopuksi tämä huolehtii lähes täysin Minnan seitsemännestä lapsesta, jota hän ei halua lähelleenkään, koska on masentunut Ferdinandin poismenosta. Kirjan loppu on liikuttavan lohdullinen. 

Minua hieman epäilyttää tarinassa Ferdinandin hyveellisyys ja pyyteetön rakkaus vaimoaan kohtaan. Fiktiivisessä tarinassa se toki menee läpi, mutta jos pitäisi kuvitella se aikaansa sidottun faktana, se tuntuu hyvin epäuskottavalta. Käsittääkseni Minnan kirjallinen ura on lähtenyt kunnolla käyntiin vasta lehtori Canthin kuoleman jälkeen, niinkuin kirjan tarinassakin on kuvailtu, ja syynä siihen voisi hyvinkin olla, ettei Ferdinand ihan aina ole ollut tukemassa vaimonsa kirjoitelmia. Tiedä häntä, en ole lukenut Minna Canthista kirjotettuja faktoja, vaan tämä perustuu vain minun omiin päätelmiini. Mutta kuten tiedämme, Rouva C on enimmäkseen fiktiota, ja siinä lajissa Rytisalo on onnistunut luomaan  sykähdyttävän ahmittavan ja mielenkiintoisen tarinan.

Minna Rytisalo kertoi teoksestaan Rouva C Oulun kaupunginkirjaston Kirjastosatoa-tapahtumassa, josta tein bloggauksen.

Arvosanani 5-

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Kirsin Book Club 
Luettua elämää 
Kirja vieköön!
Kirjanmerkkinä lentolippu
Kulttuuri kukoistaa
Kirjaluotsi
Tuijata.Kulttuuripohdintoja


Ruksaan Kirjankansibingosta kohdan:

Kaunis vaate

Helmet-lukuhaasteessa tähän sopii kohta:

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Popsugar-haaste saa merkinnän kohtaan:
 
36. A novel based on a true story
 

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Lintuhäkki-sarja: Josh Malerman

Lintuhäkki: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2019 (Lintuhäkki #1)

Englanninkielinen alkuteos (2014): Bird Box. Kansi: Ea Söderberg.

"On kulunut viisi vuotta siitä, kun maailma ajautui kaaokseen ja selviytyjät naulasivat ikkunansa umpeen. Tänään Malorie sitoo silmät itseltään ja kahdelta lapselta, työntää soutuveneen vesille ja alkaa meloa hiljaista jokea pitkin kohti turvaa. Joka hetki vihamielisessä ulkomaailmassa on vaarallinen, mutta kaikkein vaarallisinta on nähdä.

Josh Malermanin postapokalyptinen kauhuromaani Lintuhäkki on hiuksianostattavan intensiivinen kertomus horjuvista mielistä ja elämästä kuulon ja tuntoaistin varassa. Romaanin oikeudet on myyty yli 20 maahan. Lintuhäkistä on tehty myös huippusuosittu Netflix-elokuva Bird Box, jota tähdittävät Sandra Bullock ja John Malkovich.

Josh Malerman on yhdysvaltalainen kauhukirjailija, laulaja ja lauluntekijä. Lintuhäkki on hänen esikoisromaaninsa." (Karisto)

Oma arvio:

Arvuuttelin pitkään, kummin päin tekisin: katsoisinko ensin leffan vai lukisinko ensin leffaa pohjustavan kirjan. Lopulta tein (viisaan) valinnan ja otin mökkilomalle mukaan tämän Josh Malermanin esikoisteoksen. Niinhän siinä kävi, että minun oli luettava kirja loppuun reissun aikana, ja muut mukana kulkevat kirjat jäivät liki koskemattomiksi. Tämä hyytävä tarina imaisi minut syvälle syövereihinsä. Lintuhäkki sai minut järsimään alahuultani jännityksestä. Malerman on jättänyt liki jokaisen luvun luvun loppuun  koukuttavan cliffhangerin, joka ei juurikaan edesauta kirjasta luopumisen mahdollisuutta. Lisäksi scifikirjailija J. Pekka Mäkelän suomennos on erittäin toimiva.

Lapset eivät ole koskaan nähneet maailmaa kotinsa ulkopuolella, eivät edes ikkunoista. Eikä Malorie ole nähnyt ulkomaailmaa yli neljään vuoteen. (s. 9)

Koska kirjassa ollaan tosi paljon joko silmät kiinni tai jopa sidottuna, pelkän kuulo- ja tuntoaistin varassa, tuntui, kuin lukiessani itsekin olisin nähnyt pelkkää pimeyttä. Kirjan alussa näkökulmahenkilö, kahden lapsen äiti Malorie päättää viimeinkin uskaltautua pakoon talosta, jossa on vain pahoja muistoja veriroiskeina seinillä, mukanaan kaksi neljävuotiasta lasta, joita hän kutsuu ainoastaan nimillä Tyttö ja Poika. Malorie on kouluttanut lapsia syntymästään saakka kuulemaan asioita tarkasti: mistä päin ääni tulee, kuinka lähellä se on, mikä se on. Ja tärkeintä kaikista: silmiä ei saa avata. Käsikopelolla Malorie ja lapset selviävät sokkona veneelle ja vaaralliselle, kauhunsekaiselle matkalle pitkin jokea. Lapset toimivat Malorien korvina ja tutkana, hän luottaa heihin.

Ei hän haudannut sisartaan. Hän vain lähti. (s. 47)

Toisessa tarinalinjassa selvitetään takautuvasti, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa. Kuinka juuri kun Malorie saa tietää olevansa raskaana jollekin random-tyypille, hän ja hänen siskonsa saavat todistaa koko maailman tulevan pikku hiljaa hulluksi. Uutiset ovat tulvillaan ympäri maailmaa tapahtuneita mystisiä tapauksia, joissa ihmiset sekoavat täysin nähtyään jotakin ja riistävät itseltään hengen mitä kauheammilla tavoilla. Ihmiset alkavat peittää ikkunoitaan, piileskellä taloissaan ja elää olioiden pelossa ja vainoharhaisuudessa. Lopulta Maloriekin huomaa olevansa yksin, ja päättää hakea apua talosta, joka on lehti-ilmoituksen perusteella valmis ottamaan ihmisiä turvaan. Talossa on vastassa joukko ihmisiä, jotka yrittävät yhdessä selviytyä päivästä toiseen. Myöhemmin ovelle koputtaa vielä Olympia, joka on myös raskaana - yhtä pitkällä kuin Malorie. Ja myöhemmin myös vanhempi mies, Gary, jolla on mukanaan uskomaton tarina.

Jokainen valveillaolon hetki kuluu siihen, että estän heitä katsomasta ulos. Huovat on tarkistettava. Kehdot on tarkistettava. Eivät he muista näitä päiviä sitten vanhempana. Eivät he muista näkemistä. (s. 137)

En halua paljastaa kirjan juonesta enempää. Kirja on hyytävän, kauhean ihana sekoitus uuskummaa, psykologista kauhua, postapokalyptista epätoivoa ja scifiä. Kirja muistuttaa tunnelmaltaan hiukan Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa, jossa myös lukija pidetään jatkuvassa pahaenteisessä pelossa, ihmetyksessä ja kauhunsekaisessa jännityksessä. Vaikka kirjan lopussa tapahtuu jonkinasteinen helpotus, jättää kirja minulle hyvin hämmentyneen tunteen. Kaikkea ei selitetä, paljon mitään ei selitetä. On vain kirjassa tapahtuvat hetket ja henkilöistä välittyvä kauhu ja pelko. Gary-niminen mies jää arvoitukseksi, samoin kuin joella meuhkaava mies, joka väittää nähneensä olion menettämättä järkeään.


Suosittelen niille, jotka eivät halua tajuta ihan kaikkea lukemaansa. Tämä nousee minun kauhukirjasuosikkieni kärkijoukkoon! Leffan aion katsoa nyt heti perään.

(Hauska yksityiskohta on muuten kirjassa sivulla 34 mainittu vanha pariskunta, jonka sukunimi on supisuomalainen Mikkonen.)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Paula)
Marko Hautala


Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

3. A book written by a musician (fiction or non-fiction)
 

Malorie - Älä katso, älä kosketa: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2021. (Lintuhäkki #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): Malorie. Kansi:@blacksheep-uk.com, Mari Villanen, @Shutterstock / Depositphotos (kuvat)

"Piinallisen jännittävän Bird Boxin tarina jatkuu

Malorie elää teini-ikäisten lastensa kanssa side silmillään Camp Yadinissa, entisellä kesäleirialueella. Maailma ympärillä on hengenvaarallinen, sillä kaikkialla on olioita, joiden katsominen tai koskettaminen suistaa hulluuteen ja itsemurhaan. Eräänä päivänä Malorie saa tietää, että hänen vanhempansa ovat kenties sittenkin selviytyneet, eikä hän näe muuta vaihtoehtoa kuin ottaa riskin ja lähteä lapsineen kohti tuntematonta." (Karisto)

Oma arvio:

Eipä käynyt mielessänikään, että Josh Malermanin Lintuhäkki olisi saanut jatkoa. Se tosin loppui sen verran epämääräiseen kohtaan, että jatko-osa on enemmän kuin tervetullut. Malorie - Älä katso, älä kosketa jatkaa tarinaa maailmasta, jossa silmien aukaisu vie ihmiseltä järjen ja sitä myötä myös hengen. Kun ihmisjärjen käsittämättömissä olevat oliot valtaavat maan, ei ihmisillä ole muuta keinoa kuin selviytyä - sokkona. Mutta riittääkö sekään? Voiko olion kosketuksestakin menettää järkensä?

Lintuhäkki päättyi siihen, kun Malorie pääsi kahden lapsensa, Tomin ja Olympian kanssa turvaan Jane Tuckerin Sokeainkouluun. Tämä toinen osa alkaa samasta paikasta, mutta nyt jokin on hullusti - tai kaikki. Joku on menettänyt järkensä nähtyään olion ja Malorien on löydettävä kuusivuotiaat lapsensa kaaoksen keskeltä ja vietävä heidät pois. Kaiken lisäksi, miten sokea Annette voi menettää järkensä, kun hän ei näe? Malorie on kauhuissaan, sillä sehän merkitsee sitä, että oliot voivat sekoittaa ihmisen mielen myös koskettamalla. Heidän on paettava ja pian!

Sitten hypätäänkin kymmenen vuotta eteenpäin. Malorie asuu 16-vuotiaiden Olympian ja Tomin kanssa Camp Yadinin leirikeskuksessa rutiininomaista ja tarkkaanharkittua elämää. Nuoriso toimii Malorien korvina, sillä he pystyvät kuulon perusteella päättelemään olioiden sijainnit. Heidän aistinsa on kehittynyt pakon edessä. Malorie on hysteerisen tarkka suojatoimista: käsivarret on oltava peitettyinä huppareilla, silmäside on oltava aina paikallaan ulkona. Teinit ovat kuitenkin teinejä: he ihan vain hiukkasen haluavat uhmata sääntöjä ja kokeilla asioita omin päin. Tom on perheen keksijä: hän on pienestä pitäen kehitellyt menetelmiä ja laitteita, joiden avulla olioilta voisi suojautua ilman, että silmiä tarvisi pitää kiinni. Erityisen ylpeä hän on kehittämistään laseista, joista taas Malorie ei halua kuullakaan. Malorie muistaa vielä sen, mihin liika optimismi voi johtaa. Pelko Garyn saapumisesta leiriin on joka päivä läsnä.

Me emme tee mitään muuta kuin pysymme hengissä!

Ei kehu. Vaan moite. (s. 106)

Kaikki järkkyy sinä päivänä, kun ovelle koputtaa outo mies, joka väittää olevansa väestönlaskija. Malorie ei anna lasten päästää miestä sisään, vaikka Tom haluaisi luottaa mieheen, mutta mies jättää nipun papereita kuistille ja huikkaa ennen lähtöään jostain sokeasta junasta, jonka kyytiin voisi kuka vaan hypätä. Papereista käy ilmi monenlaisia asioita: listoja ihmisistä, joita vielä on elossa, kokeiluja olioiden kiinni saamiseksi, uskomuksia olioiden vaarattomuuteen. Tom ja Olympia lukevat niitä ilman lupaa, mutta eräs asia kiinnittää heidän huomionsa. Malorie järkyttyy kuullessaan listalta löytyvän hänen vanhempiensa nimet ja olinpaikan. Hänen on saatava lisätietoa sokeasta junasta, joten hän käy kylässä erään Ron Handyn luona. Eräänä päivänä Malorie tekee päätöksen, käskee teinien pakata mukaan tarpeelliset ja he lähtevät vaaralliselle matkalle kohti mahdollista junaa. 

Hän kyllä ymmärtää, että Malorie kasvoi sellaisessa maailmassa, missä oli normaalia katsella ulkoilmassa, nähdä lato ja havaita siten kaikki vaaran merkit. Mutta Tomin mielestä Malorie ei oikeasti ymmärrä, että hän ja Olympia pystyvät samaan korvillaan. (s. 107)

Kirjan juoni tarjoaa hyvin herkullisia käänteitä matkan edetessä. Olympia kantaa mukanaan salaisuutta, joka kääntää päälaelleen monta asiaa. Tomin ja Malorien näkemyserot aiheuttavat kahnausta heti matkan alusta saakka ja saavat aikaan melkoisen käänteen porukan matkalla. Malorien pahimmat pelot meinaavat toteutua. Näiden kolmen matkassa lukija saa kokea todellista pimeyttä, pelkoa tulevasta ja ymmärtämättömyyden tunnetta selittämättömissä olevien olioiden vallatessa maailmaa. Mitä nuo oliot ovat, miksi ne ovat, vai ovatko ne? 

Hän lukee avoimen muistikirjan ensimmäiseltä sivulta:

AJATUKSIA SIITÄ KUINKA TÄMÄ KAIKKI ALKOI:

LAUMAHYSTERIAA (s. 225)

Minusta kirjan asetelma tuo hieman mieleen nykyiset ajat koronaviruksen kurituksessa. Osa ihmisistä noudattaa sääntöjä ja rajoituksia orjallisesti, jotkut jopa hysteerisesti, kun taas jotkut uskovat, ettei todellista vaaraa ole ja lipsuvat rajoituksista oman hyvän nimissä. Samaa tapahtuu kirjan maailmassa, jossa radikaaleimmat yrittävät todistella suojausten olevan liioittelua ja kehittelevät menetelmiä, jotta voivat nähdä ja hyväksyä oliot ympärillään turvallisesti ja menettämättä järkeään. Monelle voi olla hankala varoa ja pelätä sellaista, mitä ei ole koskaan nähnytkään. 

Kirjan oliot tuovat minulle mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian, jossa suuri osa tuntemattomasta jätetään selittämättä ja lukijan mielikuvituksen varaan. Jännitin kirjan loppuun saakka, saanko kuvailun siitä, miltä nämä järjettömät oliot näyttävät, mutta toisaalta pelkäsin, viekö se kaikelta tarkoituksen. Enpä paljasta, miten kävi. Lue itse. 

Kirjan loppu on mielestäni nerokas ja oivaltava ja jollain tapaa toiveikaskin, muttei paljasta liikaa. Elokuvaa odotellessa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:  

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer 
Kevätuhrit-trilogia: K.K. Alongi 

Punainen piano: Josh Malerman


Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa