Paha: Ingvild Bjerkeland

Paha: Ingvild Bjerkeland. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Otava 2025

Norjankielinen alkuteos (2023): Udyr. Kansi: Perttu Lämsä.

"Palkittu, hyytävän koukuttava nuorten kauhuromaani vangitsee lukijansa.

Pakene henkesi edestä. Kaikkialla vaanii selittämätön paha…

Abdi on pakomatkalla pikkusiskonsa Alvan kanssa. Monien muiden tapaan heidän äitinsä on joutunut karmivien petojen uhriksi. Koko sivilisaatio on romahtanut, yhteiskunta hajonnut pirstaleiksi. Yhä elossa olevat ihmiset piileskelevät – sekä pedoilta että toisiltaan.

Abdi ja Alva rämpivät halki metsän kohti merenrantaa, jossa huhujen mukaan odottaa pakolaiva. Voiko yhteenkään ihmiseen matkan varrella luottaa? Pääsevätkö he koskaan enää turvaan?" (Otava)

Oma arvio: 

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ohut kauhukirja nuorille. Juhuu! Kirjavinkkarina sitä aina innostuu, kun tällaisia julkaistaan. Tietysti minulla oli kovat odotukset tähän ladattuna, että onhan tämä nyt oikeasti hyvä ja mikä tärkeintä - oikeasti pelottava. Sillä kauhua rakastaville nuorille ei mitä tahansa kehtaa vinkata.

Abdi ja Alva ovat matkalla kohti Syvälahtea, jossa kuuleman mukaan olisi laiva odottamassa. Sillä pääsisi Skotlannin edustalle Fair Islelle, jossa heidän isänsä olisi. Ja jossa ei olisi varmaankaan petoja. Maailma on mennyt sekaisin sen jälkeen, kun julmat, kahdella sorkkajalalla kulkevat pedot levisivät alueelle. Ne tappavat kaikki tielleen osuvat. Myös Abdin ja Alvan äidin ne tappoivat, sen jälkeen kun isä lähti etsimään heille turvallista paikkaa saarelta. Nyt 13-vuotiaan Abdin on pidettävä huolta 5-vuotiaasta pikkusiskostaan ja saatava heidät laivaan. Kaikkiin ihmisiinkään ei ole luottamista, sillä ihmiset ovat kääntyneet pelossaan toisia vastaan.

Kun tuollainen suuttuu, kynnet oikenevat pitkiksi, teräviksi miekoiksi.

Olen nähnyt sen, kun oliot tappoivat äidin. (s. 10)

Kirjan hyvin post-apokalyptinen tunnelma muistuttaa tosi paljon Walking Dead -sarjan tai Cormac McGarthyn Tie-romaania. Ihmiset ovat enimmäkseen toisille uhka, pedot pitävät kaikkia vallassa ja ruokaa joutuu etsimään hylätyistä taloista. Pedot näyttäisivät löytävän ihmiset äänten perusteella, ja ne ovat sen verran älykkäitä, että osaavat koputtaa oviin. Muuten petojen alkuperää ei selitetä, ne ovat vain ilmestyneet jostakin eräänä päivänä.

Kirja on selviytymistä hetki kerrallaan: Alvan vatsataudista, nälästä, kylmyydestä, väsymyksestä, epätoivosta, pelosta, äidin ja isän ikävästä. Abdi yrittää olla järkevä, mutta välillä hänenkin ote lipsuu ja hän huomaa huutavansa pikkusisarelleen. Suloista, että hän yrittää löytää siskolleen uutta nallea kadonneen tilalle, ja löytääkin hiukan rähjäisen nuken. Välillä Alvankin on otettava hiukan vastuuta ja laitettava ruokaa sillä aikaa, kun Abdi rakentaa heille suojaisaa nukkumapaikkaa. Tölkkiä hän ei kuitenkaan osaa avata.

Juoksimme, kunnes lihaksia särki ja rintaa poltti.

Juoksimme, kunnes taivas vaaleni ja aamu-usva leijui peltojen yllä. (s. 59)

Kirja loppuu hyvin avoimesti. Se ei vie kaikkea toivoa mennessään, mutta ei lupaile liikojakaan. Lukija saa itse päättää, mikä olisi paras ratkaisu.

Kirjan ohuus ja selkeä kerronta tekee tästä suhteellisen helpon kauhukirjan, jota aion ainakin minä vinkata kasien genrevinkkauksissa.  Rohkeille vitos-kutosille käy yhtä lailla. Olisin kyllä toivonut, että tässä olisi ollut pikkaisen vanhempi päähenkilö kaseja ajatellen, mutta menköön. Plussaa myös Perttu Lämsän taiteilemalle kannelle, joka on hyvin vakuuttava. Mietin tosin hiukan, onko vaarallista kuvittaa kanteen kirjan pääpetoa, sillä sen olisi aina parasta olla lukijan mielikuvituksen muovaama. Kuva on onneksi siluettimainen, eli ei vie ihan kokonaan tilaa mielikuvitukselta.

Pidin itse kirjan kauhun tunnelmasta ja dystopiahenkisyydestä, mutta kirja ei ihan yltänyt huippupisteisiin minun arvoasteikoissani. Olisiko sitten niin, että kirjan lyhyys jättää tarinan kuitenkin liian köykäiseksi.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Korahduksia kirjoista

Hopeasiipi-kirjapari: Anniina Mikama

 Häkkilintu: Anniina Mikama. WSOY 2025 (Hopeasiipi #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Tänä iltana saat katsoa ja oppia, miten todellista taikuutta esitetään!'

Maagisilla seikkailuromaaneilla lukijoita ihastuttaneen Mikaman uutuus vie viktoriaaniseen Irlantiin ja myyttiseen haltiamaahan sirkuspoika Emilin matkassa. Häkkilintu on tarina salaisuuksista ja petoksesta, taikuudesta ja kaiken voittavasta ystävyydestä.

Sirkus on Emilin koti ja taikuri Nick hänen oppi-isänsä. Nickillä on häkissä lumottu lintu, joka laulaa vain hänelle. Eräänä iltana lintu karkaa. Sitä seuratessaan Emil ja Nick päätyvät haltioiden valtakuntaan, joka on ihmisiltä salattu, ja siellä lintu muuttuu tytön hahmoon. Auttaessaan tyttöä palaamaan kotiinsa haltioiden luokse Emil ja Nick tempautuvat seikkailuun, josta selviytyäkseen heidän on kaivettava kaikki taikatemput hihastaan. Ennen kuin matka on lopussa, Emil joutuu kohtaamaan omaa menneisyyttään varjostavan salaisuuden.

Häkkilintu aloittaa seikkailullisen fantasiaduologian, jonka jälkimmäinen osa Hopeasiipi ilmestyy syksyllä 2026." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämä Anniina Mikaman uutukainen vaikutti kiinnostavalta sirkusteemansa vuoksi. Täytyypä myös heti alkuun myös kehua lempikuvittajani Kaisu Sandbergin taiteilemaa upeaa kantta. Wau!

Emil on sirkuksessa kasvanut poika, joka on menettänyt pienempänä vanhempansa tuhoisassa tulipalossa ja on nyt vanhan eläintenhoitajan Sharifin ja tämän vaimonsa Waldan hoivissa, yhä sirkuksen mukana kiertäen. Nyt sirkusta johtaa maagikko Nick, joka aikoinaan pelasti pienen Emilin liekkimerestä, ja kaavailee Emilistäkin taikuria. Emiliä toki kiehtoo Nickin taikatemput, mutta hän haluaisi taitoratsastajaksi, kuten hänen isänsä oli. Nick vastustaa kuitenkin kovasti pojan haaveita.

- Emil, on olemassa kokonainen toinen maailma, joka on meiltä ihmisiltä salattu. Taikuuden maailma. Viisaat ovat kautta aikojen saaneet sieltä neuvoja, mutta sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et ole varuillasi, se voi viedä sinut mukanaan. (s. 37)

Nickin huoneessa on rautaisessa häkissä mitä kauneimmin laulava lintu, jota Emil tykkää aina välillä käydä ihailemassa salaa. Hän ei ole ajatellut linnussa olevan mitään erikoista, kunnes erikoinen Tibert-niminen mies saapuu sirkukseen vaatimaan lintua itselleen. Emil tulee päästäneeksi linnun karkuun ja lähtee seuraamaan tätä metsään. Siellä hänelle selviää, että lintu olikin nuori haltiatyttö Jinny, jonka Nick oli vanginnut rautaiseen häkkiin. Myös Tibertin todellinen olemus paljastuu Emilille ja mukaan lyöttäytyneelle Nickille. Kovan taistelun jälkeen he lupaavat saattaa Jinnyn takaisin haltiamaahan, jonne he löytävätkin reitin. 

Ja miten hän olikaan ihaillut Nickiä ja tämän taikuutta! Sisimmässään hän oli aina halunnut uskoa, että taikuus oli todellista. Se oli salaisuus, joka oli yksinomaan Nickin hallussa. (s. 246)

Emil on aina ihaillut ja kunnioittanut Nickiä, vaikka muut ovat varoitelleet hänestä. Selviääkin, ettei Nick todellakaan ole haltiamaassa ensimmäistä kertaa, eikä hän ehkä ollutkaan niin tietämätön häkkilintunsa todellisesta olemuksesta. Kolmikon matka tyssää siihen, kun häijyt vuoren peikot kaappaavat Nickin ja Jinnyn leiriinsä, ja Emilin on lähdettävä pelastamaan heitä. Peikkovuorella Nickistä alkaa selvitä yhä huolestuttavampia piirteitä. Saako Emil pelastettua Jinnyn, voiko hän enää luottaa Nickiin ja ovatko peikot ja haltiat pian sodassa keskenään? Emil löytää myös uuden kyvyn itsestään ja hänelle selviää, mikä hän oikeasti on, ja miten sirkuksen tulipalo sai aikoinaan alkunsa.

"Emil! Muista kuka olet! Kutsu lintuja ja metsän eläimiä, ja ne vastaavat sinulle. Kutsu tuulta, ja se kantaa sinua! Tule siksi, joksi sinua kerran kutsuttiin. (s. 252)

Häkkilintu alkaa sirkushuumalla ja magialla, mutta muuttuu aika pian seikkailuvoittoiseksi tarinaksi, jossa juonittelulta ja paljastuvilta salaisuuksilta ei voi välttyä. Kirjasta huokuu vahva luontoyhteys, ihan kuten Mikaman aiemmasta teoksesta Myrrys. Nyt ollaan vain Irlannin metsissä, vaikka minun oli jotenkin hankala sijoittaa tarinaa sinne. Aina välillä piti muistutella itseäni, että nyt ei olla Suomessa vaan Irlannissa. 

Haltiamaahan eli Viheriään laaksoonkin päästään ihan lopussa, jossa Emilin on tehtävä vaikea valinta: jäädäkö sinne vai palatako ihmisten maailmaan. Hänen olisi hyvästeltävä iäksi tärkeäksi tullut Jinny. Varsinaisia romanttisia juonenkäänteitä tässä kirjassa ei ole, eikä se minusta sellaista kaipaakaan. Pientä ihailua toki Emilillä on kaunista Jinnyä kohtaan, ja mistäpä sitä tietää, mitä kirjaparin seuraavassa osassa tapahtuu.

Olin odottanut enemmän sirkustelua, magiikkaa ja vähemmän seikkailujuonista kirjaa, joten en ollut ihan niin innoissani tämän kirjan luettuani. Peikkovuorille sijoittuvat jaksot koin hiukkasen tylsiksi/epäkiinnostaviksi ja lukeminen niiltä osintakkusi, mutta pidin kovasti alun sirkusosuuksista ja lopun haltiamaasta. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä seuraava osa tuo tullessaan.

Aion vinkata tätä 5.-luokkalaisille paljon lukeneille, sillä tämä on oikein sopiva varhaisnuorten fantasia olematta liian jännä. Kaseillekin tämä voisi ehkä mennä.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Lumola-sarja: J.S. Meresmaa

Pimeänkynsi: J.S. Meresmaa. Kuvittanut Elina Äijälä. Karisto 2024 (Lumola #1)

Kansi: Elina Äijälä (kuvitus)

"Kutkuttavan karmiva, upeasti kuvitettu nuorten kauhusarja alkaa.

13-vuotias Aapo on muuttanut Mustakolun kylään. Eräänä päivänä hän näkee salaperäisen tyypin, jolla on samannäköinen tatuointi kuin hänen hiljattain kuolleella vaarillaan. Voiko se olla sattumaa? Kun Aapo päätyy frisbeegolfia pelatessaan Lumolan kartanon pihaan, alkaa kylässä vaikuttaa olevan muutakin outoa. Aapo kohtaa ensimmäisen hirviönsä - joita kartano on pullollaan.

Vaikka kaikki kartanossa asuvat hirviöt eivät ole vaarallisia, jotkin niistä ovat. Aapo alkaa nähdä painajaisia uhkaavasta pimeydestä. Pian hän huomaa tempautuvansa keskelle tapahtumia, joissa unet ja totuus sekoittuvat vastustamattomaksi pyörteeksi." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Kaipaan kasien genrevinkkauksiin jatkuvasti helppoja kirjoja suomen toisena kielenä opiskeleville ja muillekin, joilla on lukemisessa haasteita. Nykyään heitä on yhä enemmän, ja kirjavinkkauksissa lainaan lähtee yhä enemmän ohuemmat ja helpommat kirjat. Niinpä innostuin kovasti tästä Meresmaan uudesta kuvitetusta Lumola-kauhusarjasta. Jännärit ja kauhut kun ovat niitä genreistä suosituimpia, ainakin oman kokemuksen mukaan.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa Mustakoluun ihan vasta, ja Aapoa jännittää aloittaa kasiluokka uudessa koulussa. Nyt on kuitenkin vielä kesäloma, ja Aapon täytyy tehdä töitä isänsä kaupalla. Hän törmää kaupassa mystiseen tyyppiin, jolla on hämmästyttävän samanlainen tatuinti ranteessaan kuin kaivosonnettomuudessa menehtyneellä vaarilla. Aapo nimeää tyypin Tiikeritassuksi, ja mokaa itsensä ottaessaan kuvan muka huomaamattomasti tämän tatuoinnista - käyttäen salamaa! Pakeneminen pilkkopimeään takahuoneeseen ei ole hyvä idea, sillä Aapo pelkää kuollakseen pimeää. 

Aapo yrittää unohtaa välikohtauksen nakkelemalla kiekkoja frisbeegolfradalla, mutta tietysti hänen paras ja uusin kiekkonsa Enigma lentää Pimiäjoen toiselle puolen. Sitten alkaa tapahtua kummia: outo zombisilmäinen, mustaleukainen orava varastaa hänen lenkkarinsa, johdattaa hänet veneelle, jolla Aapo pääsee joen toiselle puolen. Ja joen toisella puolella on lisää omituisia otuksia, nimittäin mustaleukainen kettu nappaa frisbeen suuhunsa ja jolkottelee menemään. Ja sitten Aapo huomaa olevansa keltaisen kartanon pihalla, jonka ikkunasta kettu hyppää sisään kiekko suussaan.

- Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. (s. 69)

Lumolan kartano ei ole mikä tahansa kartano, sillä se on täynnä hirviöitä. Tämä valkenee Aapolle pian, sillä kartanossa työskentelevät Immu ja Molla luulevat pojan olevan tulossa sinne töihin hoitamaan hirviöitä. Aapo ei saa sanottua totuutta, sillä hänellä on välillä vaikeuksia ilmaista itseään. Jäisikö hän kiinni siitä, että onkin tunkeilija eikä työntekijä? Millainen on arvostettu Elviira eli Elvis, joka johtaa paikkaa? Entä Isoäiti, joka ilmoittaa löytyneistä hirviöistä? Miksi Aapo näkee kammottavia unia, joissa pimeys imaisee hänet mustuuteensa sisälle?

Pimeys liikahti häntä kohti.

Se tulvahti päin kuin musta aalto,

ja sen kynnet viilsivät ilmaa. (s. 105)

Pimeänkynsi aloittaa hyvin kiehtovan fantasiamaisen kauhusarjan, jossa ensin viattomilta vaikuttavat hirviöt muuttuvat Aapon painajaisunien veroisiksi. Juoni tarjoaa yllätyksiä ja jännittäviä tilanteita sopivaan tahtiin. Lumolan kartanoon ja hirviöihin liittyy monia kiehtovia yksityiskohtia, joita paljastuu varmasti lisää jatko-osissa. Loppu jättää hyvin uteliaaksi ja suorastaan pakottaa tarttumaan jatko-osaan. Parhaiten tämä kirja uppoaa varmastikin varhaisnuoriin lukijoihin noin 10-vuotiaista ylöspäin, mutta voisin vinkata tätä helppona kaseillekin, vaikka onkin ehkä hiukan lapsekas heille. Elina Äijälän kivat kuvitukset eivät ole kuitenkaan mielestäni liian lapsekkaita ja kauhun tunnelma tiivistyy loppua kohti pelottavammaksi. 

Erityisesti plussaa vielä muunsukupuolisesta henkilöhahmosta, jota Usva ilmiselvästi edustaa ainakin oman tulkintani mukaan. Muutenkin hahmoissa on otettu huomioon erilaiset kehot ja ihonvärit.

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Frisbeegolfmedia

Kirjojen keskellä

Lastenkirjahylly

Kummat-trilogia: Eli Brown

 Kummat: Eli Brown. Kuvittanut Karin Rytter. Suomentanut Kaisa Kattelus. Tammi 2022 (Kummat #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): Oddity. Kansi: Karin Rytter.

"Kiehtova fantasialänkkäri kuvitteellisesta Pohjois-Amerikasta

Ensimmäinen osa vauhdikkaasta ja omaperäisestä fantasiasarjasta saa lukijan pidättämään henkeään jännityksestä: pystyykö Clover voittamaan noidan ja pysäyttämään sodan?

Peili joka johtaa toiseen maailmaan, tulitikut jotka voivat pysäyttää ajan, sulkakynä joka kirjoittaa eri kielillä – kummat ovat tavallisia esineitä joilla on epätavallisia ominaisuuksia. Clover Elkin asuu Kenturiovuoristossa ja auttaa lääkäri-isäänsä potilaiden hoitamisessa. Hän on kiinnostunut kummista ja tutkii isältään salaa Poikkeavien esineiden rekistereitä. Salaa siksi, että Cloverin äiti on ollut kummien tutkija ja keräilijä ja kuollut kun Clover oli vauva.

Yhdistyneiden osavaltioiden rajan takana on Ranskan Louisiana ja jännitys maiden välillä kasvaa koko ajan. Clover joutuu pakenemaan kotikylästään isänsä murhaajia. Matkalla kummalogien luo hän kohtaa puhuvan Kukon ja salaisuuksia ahmivan Hatun, ja koko ajan Cloveria jahtaavat roistot, joiden päällikkö on Vuoren noita, rajaseutujen pelottavin olento.

Kaisa Katteluksen upea suomennos lisää lukunautintoa."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Eli Brownin Kummat on niitä harvoja ns. varhaisnuorten fantasioita, joita lisäsin tänä vuonna lukulistoilleni. Minua kiehtoi ajatus vaihtoehtohistoriallisesta fantasialänkkäristä. Kirjan tajuttoman kaunis kansi suorastaan kutsuu lukemaan.

Hattu pullisteli ja mourusi kuin säkillinen kissanpentuja. Lierille lankesi sylkiusva, kun Hatussa puhkesi kuiskauksien suhina, niin vaimea että siitä oli mahdoton saada selvää. Hatun halu kertoa oli yhtä kiihkeä kuin hänen halunsa kuulla. (s. 219)

Kirja alkaa surullisissa ja dramaattisissa merkeissä, kun 13-vuotias Clover ja hänen lääkäri-isänsä Konstantin joutuvat ryövärijoukon kynsiin. Konstantin saa surmansa ja Clover pääsee pakoon suuntanaan Uusi Manchester, jonne isä kehottaa viimeisillä voimillaan tytärtään menemään. Cloverin on löydettävä Aaron Agate niminen mies. Monien vastoinkäymisten kautta tyttö löytääkin tuon merkillisen miehen luo, jonka asunto on täynnä kummia: poikkeavia esineitä, joita Cloverin äiti Miniver on myös keräillyt ennen kuolemaansa. Cloverilla ja isällä ehti olla riitaa tästä aiheesta, sillä Cloveria myös kiehtoo oudolla tavalla nuo taikavoimia sisältävät esineet, jotka kuitenkin jollain tapaa koituivat hänen äitinsä kohtaloksi. Merkillistä kyllä isä myöntää ennen viimeisiä henkosiaan, että hänen lääkärinlaukussa on yksi kumma, ja että se on välttämätön. Clover ei keksi millään, mikä esineistä olisi kumma, mutta hän varjelee laukkua viimeiseen asti.

Maailman tappavin käärme, pysäyttämätön Nukke ja tulenkestävä tyttö. Hän oli aloittanut matkansa yksin mutta solminut liittoja yllättävien toverien kanssa. (S. 242)

Clover ei tietenkään ole kauaa turvassa Agatenkaan tykönä, sillä Cloverin perässä ovat niin roistot kuin pelottava noita, jota kutsutaan Ompelijattareksi, sillä tämän kerrotaan herättävän henkiin kuolleiden eläimien raatoja, joita tämä on kursinut kokoon ihmelangalla. Clover löytää matkallaan monenlaisia liittolaisia: kukko nimeltä Hannibal on yksi kummista, sillä hän osaa puhua, ja on sotajoukkojen eversti. Nessa-niminen katukauppiastyttö ei ole aluksi kovin luotettava, mutta lopulta korvaamaton apu Cloverille. Onpa lopulta Cloverilla matkassaan myrkkykäärme, jonka puremalla hän itse on immuuni sekä Smalt-nimiseltä kieroilijalta varastettu hattu, joka varastaa ihmisten muistoja sisäänsä. Ompelijattaren kokoon kursima Susanna-nukke näyttää söpöltä, mutta on valtavan voimakas ja pippurinen, suorastaan raivokas. Hänet saa kuitenkin rauhoitettua laulamalla hänelle "Oi Susanna"-laulua.

"Tuleeko sinulle tosiaan ikävä vanhaa lintua?"

"Tietysti tulee." Clover niiskaisi ja oikaisi selkäänsä. "Hannibal valoi minuun rohkeutta."(s. 95)

Kummat on hyvin seikkailullinen kirja, jossa fantasiaelementtejä tuovat nuo merkilliset kummat esineet sekä Tuholaiset, eläimet joita Ompelijatar on kursinut ja herättänyt henkiin. Kirjassa seikkaillaan vaihtoehtoisessa Amerikassa, jossa Yhdistyneillä osavaltioilla ja Ranskan Louisianalla on kytemässä sotatoimet toisiaan vastaan. Tarinassa mainitaan niin Napoléon Bonaparte kuin tarinaan keksityt Sehannaliittoumat, jotka ovat saaneet innoituksensa Amerikan alkuperäisväestöstä. Länkkärimeininkiä tuovat muun muassa vankkurit, saluunat ja ratsut.

Minun täytyy myöntää, että vaikka kirjassa oli paljon omaperäisyyttä, kuten länkkärifantasiamaisuus ja taikaesineet, ei tämä ollut ihan minun makuuni. Sotastrategiasuunnitelmat kyllästyttivät ja ne harpoin ohi. Muutenkin seikkailullisuudesta huolimatta kerronta oli jotenkin liian tylsää minulle, ja tämä lojuikin yöpöydälläni luvattoman kauan keskeneräisenä. Henkilöhahmot eivät oikein jättäneet minuun minkäänlaista jälkeä lukuun ottamatta riehuvaa Susanna-nukkea, joka oli omalla tavallaan hellyttävä. Sotajoukkoja johtava Hannibal-kukko on kyllä hauska ajatuksena, mutta minusta jotenkin rasittava. Päähenkilö Clover oli jotenkin mitäänsanomaton myös, ja alan jo väsyä orpoihin/puoliorpoihin fantasiahahmoihin. Vaikka kirjan kansikuva loistaa upeudellaan, en oikein syttynyt Karin Rytterin suttuisentyylisestä kuvituksesta kirjan sivuilla. Voi olla, etten lue enempää osia tähän sarjaan, sillä minulla on paljon parempaakin luettavaa.

Näky jäi kummittelemaan kaikkien paikalla olijoiden mieleen: epätodellinen lapsi hehkumassa äkillisessä hiljaisuudessa. (s. 324)

Kustantajan ikäsuositus tälle sarjalle on 12+. Itse mieltäisin tämän nimenomaan varhaisnuorten kirjaksi eli vinkkaisin vitos-kutosille. Kirjan paksuus (332 sivua) voi karkottaa heikommat lukijat, mutta toisaalta kuvitus hiukan keventää. Ehkä tätä voisi suositella myös seiskaluokkalaisille, vaikka onkin melko lapsellinen. Uskoisin, että ahmimisikäisille tämä voisi upota minua paremmin.

Arvosanani 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Seinäjoen kirjasto: 14. Kirjassa ollaan tunturissa tai vuorilla

Elokuussa minä kuolen: Anne Leinonen

 Elokuussa minä kuolen: Anne Leinonen. Haamu 2022

Kansi: Iines Partanen

"Alma tietää olevansa kirottu. Rakas isoäiti Baba on kuollut, ja häneltä perityt oudot helmet ennustavat, kuinka monta elinpäivää Almalla on jäljellä.

Mutta sitä ennen on kesä. On hyvästeltävä kaikki rakkaat. Heitä ei tosin ole monta.

Kuoleman odotus keskeytyy, kun naapuriin muuttaa salaperäinen Mia, joka vie Alman seikkailuille kotipihan perukoille Juurankojen maahan. Alma löytää toisenkin ystävän, Kuuran. Tietenkin asiat alkavat muuttua kiinnostaviksi juuri, kun Alman pitäisi kuolla. Miten tyypillistä.

Mutta jokin paha on liikkeellä, eikä se aio pysyä maan alla. Alman on voitettava pelkonsa, jotta hän voi pelastaa ystävänsä, joita on äkkiä jonoksi asti."(Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Viime aikoina nuortenkirjoissa on vahvana teemana kuolleet ja kuolema. Mainittakoon esimerkiksi Sini Helmisen Lujaverinen-sarja, jossa päähenkilö näkee kuolleita ja asuu hautaustoimistoa pyörittävän enonsa luona, tai Thomas Aidenin Hautausmaan pojat, jossa kuolleet ovat myös hyvin vahvasti tarinassa mukana. Mintie Dasin viime vuonna ilmestyneessä Kuolleetkin ghostaa -romaanissa nähdään myös kuolleiden henkiä. Lisään listaan vielä J.S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä. Nyt Anne Leinosen uusin kirja, jonka nimessäkin mainitaan reteästi kuolema, ilmestyi juuri kohderyhmänään varhaisnuoret kauhun ja fantasian ystävät. Elokuussa minä kuolen ei vaikuta nimensä perusteella hilpeimmältä mahdolliselta kirjalta.

Tämä on minun viimeinen kesäni.

Ylläni on kirous. 

Elokuussa minä kuolen. (s.8)

Kirja alkaa hautajaisilla, jossa surraan juuri kuutosluokkansa päättäneen Alman rakkaan mummon, Baban kuolemaa. Samalla tyttö ilmoittaa reteästi, että tietää kuolevansa elokuussa, koska mummonsa antamat helmet ovat kirotut ja siirtäneet näin kirouksen Almaan. Alma tietää, että kirotut helmet olivat myös baban kuoleman syynä. Helmien lukumäärä määrittää sen, kuinka monta elinpäivää on jäljellä. Almalla niitä on enää 58, koska mummo käytti helmien elinpäivästä osan. Tässä on minusta nyt hieman epäloogisuutta, tai sitten en oikein ymmärtänyt oikein: jos kirottujen helmien määrä määrittää elinpäivät, miksi mummo kuoli kesken kaiken, koska helmiä on yhteensä 216? 

- Mummi piti helmiä kaulassaan. Ja sai kurkkusyövän. Ne kantavat kirousta! (s.86)

Alma on melko yksinäinen lapsi: hänellä ei ole sisaruksia eikä tunnu olevan hirveänä ystäviäkään. Erikoinen Velieno vierailee heillä säännöllisesti, mutta muuten he elelevät talossaan aika lailla kolmistaan, Alma ja vanhemmat. Nyt kesäloman alussa Alma on melko paljon yksin, koska vanhemmat ovat töissä. Onnekseen eräänä päivänä Alma näkee naapurin kauan tyhjänä olleen talon pihassa kalpean, laihan tytön pyörätuolissaan ja tutustuu tähän. Syöpää sairastava Mia kertoo pian Almalle, että hän tietää, miten päästään hyvin erikoiseen paikkaan, Juurankomaahan. Niinpä Alma lähtee Mian kanssa jännittävälle seikkailulle maahan, joka näyttää hyvin samanlaiselta kuin oikea maailma, mutta jokin siellä on kuitenkin vinksallaan. Pian Alma tulee huomaamaan, etteivät retket Juurankomaahan ole kovin turvallisia. Mia haluaa kuitenkin jostain syystä sinne vaaroja kaihtamatta.

Emme ole mitään velkaa Juurankomaalle. Jos se on liian vaarallinen, meidän ei tarvitse mennä sinne. (s. 114)

Alma saa elämäänsä lisää uusia ihmisiä, kun Velieno (tämä rasittava nimi on yhdistelmä Veli-etunimestä ja sukulaisuussuhteesta) tuo näytille uuden naisystävänsä ja tämän tyttären, Kuuran. Alussa Alma ei voi sietää Kuuraa, mutta pikku hiljaa he tutustuvat toisiinsa. Kuura ei ole ihan niin kuin kaikki tytöt, ja kirjan lopussa hän hiukan avaa Almalle omaa hämmennystään omasta itsestään. Asiaa ei käsitellä kuitenkaan sen perusteellisemmin, mikä mielestäni riittääkin kohderyhmä huomioiden. Kiva, että tarinaan on saatu mukaan sateenkaarevuutta hyvin luontevasti.

- Minusta tuntuu, että minä en ole minä. Olen, mutta en ole sitten kuitenkaan. Tiedätkö? (s. 154)

Samalla kun Alma viettää viimeistä kesäänsä uusien ystäviensä ja perheensä kanssa, hän yrittää selvittää helmien kirousta. Löytyisikö vastaus kaikkeen Juurankomaasta? Kuka on pelottava Rappeuttaja, jota heidän pitää varoa?

Elokuussa minä kuolen on ihan mukavan seikkailullinen kirja, jossa yhdistyy fantasian ja kauhun elementit. Tarinaan on sekoitettu myös hiukan suomalaista kansanperinnettä, jota Baba on opettanut Almalle. Kuitenkin muutamat epäselväksi jääneet asiat tai epäloogisuudet haittasivat minua. Esimerkiksi Mian tapaus jäi jotenkin epäselväksi. Odotin jotenkin koko ajan, että hänestä paljastuisi jotain käänteentekevää. Toki hänen kohtalonsa on kovin yllätyksellinen.

Kirjan käänteismaailmassa on minusta hiukan samaa kuin Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa -kirjassa ja siitä tehdyssä animaatioelokuvassa. Kirjan alkuasetelma, jossa 12-vuotias tyttö kertoo olevansa kirottu, tuo myös hyvin vahvasti mieleen Potterit ja Nevermoor-sarjan. Onneksi Almalla on kuitenkin molemmat vanhemmat elossa, sillä välillä alkaa jo tuntua turhan toisteiselta asetelma, jossa päähenkilölapsi on orpo. 

Kirjaa suosittelisin noin 11-13-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä luettavaa:

Ilkka Auer: Domowik

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: Speculative fiction

Oboin kirja: Veera Salmi

 Oboin kirja: Veera Salmi. Otava 2022

Kansi: Nelli Långstedt

"Huikea romaani maailmasta, josta lukutaito on hävitetty, ja pojasta, joka ei usko tarinoihin.13-vuotias Oboi on karannut etsimään entistä kotitaloaan. Hän päätyy katastrofin kärsineeseen kummalliseen kaupunkiin, jossa kukaan ei osaa lukea. Ihmisten toimia ohjaa kämmeneen kytketyn laitteen kautta salaperäinen Wanda, joka kertoo heille kaiken, mitä heidän pitää tietää ja tehdä. Kirpputorilla Oboi törmää naiseen, joka antaa hänelle kirjan. Naisen mukaan kirja voi muuttaa kaiken ja auttaa löytämään sen minkä Oboi luuli kadonneen ikuisesti. Ja yhtäkkiä tarinoita inhoava Oboi saakin huomata, että hänestä on tullut tarinan sankari, se orpo poika, jonka pitää pelastaa koko maailma."(Otava)

Oma arvio:

Kun näin tämän Veera Salmen uusimman kirjan kuvailun kustantajan luettelossa syksyllä, mietin, tartunko tähän ollenkaan, sillä maininta "lukutaito" takakansitekstissä pani minut miettimään, että sorrutaanko kirjassa nyt valistamaan liian "tätimäisesti" lukutaidon merkityksestä nuorille lukijoilleen. Lukutaito on tärkeä asia, mutta onko se liian läpinäkyvää, jos se on fiktiivisen, nuorille suunnatun kirjan keskeisenä teemana? Tämmöisiä pohdiskelin, kunnes postilaatikkooni tupsahti yllätyksenä arvostelukappale tästä kirjasta. Eipä auttanut kuin tarttua kirjaan ja muodostaa mielipide vasta sitten.

Ensin on ihan pakko hehkuttaa kirjan kaunista kantta! Nelli Långstedt on loihtinut kirjalle uskomattoman kauniin ja yksityiskohtaisen kannen, jonka kuvien merkitykset alkavat avautua lukijalle vasta kirjaa lukiessa. Mitä tarkoittaa punainen lentokone, entä kettu? Mitä ovat nuo hienot kasvihuonekuvut tuossa oikealla yläkulmassa? 

Miksi sinä luet heille satuja? Mikset kerro oikeasta maailmasta? (s. 106)

Kirjan alussa saan tutustua 13-vuotiaaseen Oboihin, joka on juuri saapunut ihan oudon kaupungin laidalle, jossa ihmiset käyttäytyvät hyvinkin kummallisesti. Miksi ihmeessä hän on siellä ja mistä hän on oikein tulossa? Kaikki tämä alkaa toki selvitä, kun Oboi valottaa vaarallista pakomatkaansa vankilasta, Tómos-Raamatista, jonne hän on ollut suljettuna kolmossisarustensa Marmeladin ja Fantan, sekä lukuisien muiden lailla, ilman parempaa tietämystä siitä, miksi. Vankilaan jäivät myös Oboin rakas ystävä Petite sekä oppi-isä Aristo. Uudessa kaupungissa ihmiset ovat pukeutuneet harmaisiin, ovat jotenkin ponnettomia ja tuijottavat vain kämmeniinsä, joista loistaa outoa valoa. 

Osa ihmisistä on kuitenkin erilaisia: kirpputorilla erilaista tavaraa myyvät, resuiset ihmiset näyttävät eläväisemmiltä. Siellä Oboi törmää naiseen, jonka valikoimissa oleva tummakantinen kirja houkuttelee tätä, vaikka Oboi ei juuri pidä kirjoista eikä varsinkaan tarinoista. Siitä huolimatta, vaikka niitä vankilassa lukikin. Erikoisesti käyttäytyvä nainen suorastaan tyrkyttää kirjan Oboin mukaan. Torireissulla Oboille myös selviää, että tämä outo kaupunki on nimeltään Vuorikaupunki, mutta jos haluaa sanoa sitä sen oikealla nimellä, joutuu pulaan. Berihelland on jotain sellaista, mikä kaupunki on ollut, ennen kuin kaikki muuttui.

- Berihelland! Kuiskasin ääni innosta ja jännityksestä täristen, kuin kokeillakseni, mitä tapahtuisi, kun nimen sanoi ääneen. Tuuli tarttui hiuksiini, repäisi reppuani ja jos olisin uskonut moisiin enteisiin, olisin kai pitänyt sitä varoituksena. (s. 43)

Myöhemmin Oboi törmää kaupungilla mystiseen, kalpeaan tyttöön, Thuleen, joka johdattaa Oboin vanhaan kirjastoon. Siellä asuu muitakin kodittomia, sellaisia, jotka eivät kulje harmaissa eivätkä tuijota kämmeniinsä. Kun Thulelle selviää, että Oboi osaa lukea kirjoja, hän ja kirjaston väkeä luotsaava Samuel ovat riemuissaan. Oboille selviää, että lukeminen ja lukutaito on kiellettyä tässä Vuorikaupungissa, jota johtaa mystinen Wanda. Ihmiset, joita kodittomat kutsuvat normoiksi, pidetään vallassa kämmeneen asennettujen älylaitteiden eli Kjammeneiden avulla. Lapset ovat töissä biosfääreissä, joissa tuotetaan kaupunkiin happea kasvien avulla. Kaikki tämä tieto saa Oboin haukkomaan henkeään. Hän on aina ollut penseä tarinoiden suhteen, vaikka he kyllä lukivat vankilassa ollessaan, mutta että lukeminen olisi kiellettyä ja vaarallista! Thule näyttää pelkäävän Wandan valtaa niin, että siitä puhuessaan jäätyy kesken kaiken. Ihan siis kirjaimellisesti, hänestä tulee hetkeksi kuin jääpuikko.

Ennen kuin kiemurainen totuus alkaisi valjeta sinulle, sinun oli löydettävä ympärillesi ystäviä, joihin voisit luottaa. Nyt olit saapunut sellaiseen paikkaan. Sinä olit saapunut turvasatamaan, jossa salasana oli turvallista lausua. Sinä olit muutoksen avain, ja ensimmäiset askelet oli nyt otettu. Rohkeus, sitkeys ja mielikuvituksen valo, ja niiden myötä vapaus! (s. 71)

En halua paljastaa kirjan juonesta juuri enempää, sillä sen tarjoamat yllätykset täytyy ehdottomasti kokea itse. Kirjan tarina jatkuu niin hämmästyttävän monisäikeisenä, että voin vain haukkoa ilmaa hämmästyksestä. Kirjan tarinaan sekoittuu intertekstuaalisesti useita, tuttuja tarinoita, ja lukija saa jatkuvia ahaa-elämyksiä juonen edetessä. Alussa mietin, että tämä kirja olisi alakoululaisille suunnattu lastenkertomus, mutta tarinan moniulotteisuus tekee tästä minusta enemmänkin varhaisnuorten kirjan. Viitos-kutoset ja seiskat saavat tästä kirjasta varmasti parhaiten irti (kustantajan ikäsuositus onkin 12+). Ja ehdottomasti aikuiset!

Kettu työntyi Petitin jalkaan kiinni, katsoi häntä kuin anoen.

- Se haluaa, että kesytät sen, sanoi Thule.

Sitten me purskahdimme nauruun, myös Petit. (s. 157)

Lukutaito-teema ei ole mitenkään häiritsevän valistavasti esillä tässä kirjassa, vaikka se onkin hyvin keskeinen asia. Tärkeintä tässä on tarinat ja niiden merkitys ihmisille. Kirjassa tarinat todellakin heräävät eloon tavalla, joka tekee tästä ihanan oivaltavan lukukokemuksen aikuisellekin lukijalle. Salmi on loihtinut kirjaan kiehtovan, dystopisen maailman, jota ei ole kuitenkaan liian vaikea hahmottaa. Kuitenkin hieman pienemmille lukijoille kirja voi vielä olla vähän hankala. Välillä juonenkäänteet tuo mieleeni nuorille aikuisille suunnatun romaanin, Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli (2019), jossa myös juonenkäänteet olivat hyvin yllätyksellisiä. Myös Salmen aiemmin kirjoittama Saari (2018) on hyvin samantyyppinen, eli juoneltaan kuin tarinaltaan niin hieman moniselitteisempi varhaisnuorten kirja.

Niin kuin tarinoilla, on sinulla ja minullakin alku ja loppu, lopussa on piste. Piste on pieni o. (s. 39)

Pidän kovasti siitä ideasta, miten kirjan nimi viittaa tarinan ja juonen kannalta hyvin keskeiseen symboliin, tuohon Oboin kirpputorilta ostamaan nahkakantiseen kirjaan, jonka kannessa on iso O, ja joka alkaa ikään kuin itse kirjoittamaan itseään. 

Hirmuisen lähelle nykymaailman tilaa liippasi kirjan alkuvaiheilla kuvaus siitä, mitä tapahtui Berihelland-nimisen kaupungin ihmisille, kun mystinen virus laitettiin leviämään lepakoiden kautta ihmisiin ja se koitui suurimman osan kohtaloksi. Mietin, olisiko tämän voinut toteuttaa jollakin toisella tavalla, sillä näin pandemian aikoina joka tuutista jo varmasti tulee mainintoja viruksista. Onneksi tähän kohtaan ei jumiuduttu vaan se oli lyhyesti käyty läpi.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, jota en olisi itse hoksannut edes pyytää.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Vuokko Hurme: Huimaa-trilogia

Veera Salmi: Saari

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

Booklist Queen: With a Bird on the Cover

Seinäjoen lukuhaaste: 6. Kirjassa ollaan vankilassa

Popsugar haaste: A Book Featuring a man-made Disaster

Billie Eilish: Billie Eilish

 Billie Eilish: Billie Eilish. Suomentanut Petri Leppänen. Like 2021

Englanninkielinen alkuteos: Billie Eilish. Kansi: Kenneth Capello (kuvat), Hans Hettich / Somnioinc (suunnittelu), Hachette Book Group

"Kurkistus poikkeuksellisen supertähden elämään

Billie Eilish on todellinen aikamme supertähti. Vuonna 2019 alle 20-vuotias poplaulaja voitti ennätykselliset viisi Grammyä ja nousi esikoisalbumillaan listaykköseksi 18 maassa.

Minkälainen on yksityisyyttään tarkoin varjeleva artisti? Eilishin itsensä valitsemat valokuvat lapsuuden takapihoilta stadioneiden valoloisteeseen esittelevät moniulotteisen laulaja-lauluntekijän perheineen ja ystävineen. Kuvia värittävät Eilishin itsensä kirjoittamat kuvatekstit."(Like)

Oma arvio: 

En ole mikään suuri Billie Eilish -fani, mutta kun sain tietää hänestä olevan tulossa elämäkerta, kiinnostuin kovasti. Hämmästykseni oli suuri, kun sain käsiini valokuvateoksen, jossa tekstiä on suhteessa kuvamäärään varsin vähän. Mutta mitä ihmettä: tämä toimii varsin hyvin! Billie Eilishin itse teokseen valitsemat kuvat puhuvat puolestaan.

Tässä kuvassa kuusivuotias Billie on ensimmäisessä kykykilpailussaan. (s. 59) Kuva: Billie Eilishin perhe

 

 

Kirjan kuvat etenevät kronologisesti Billien äidin raskausmahakuvista vauva- ja taaperokuvien kautta teini-ikäiseen, uraansa aloittelevaan kuorotyttöön, esittelee muun muassa musiikkivideokuvauksia, Billien loukkaantumisia, keikkaelämää, ystäviä ja perhettä, ja päättyy sitten loppukuvaan: koronaeristystä aloittelevaan täysi-ikäiseen nuoreen naiseen, joka on jo luonut uskomattoman uran suosittuna popartistina, voittanut Grammy-palkintoja ja levyttänyt Bond-tunnarin No time to die.

 

Billien isoveli Finneas on hänelle hyvin tärkeä, ja se välittyy kuvista. S. 173. Kuva: Billie Eilishin perhe

 

Alussa minulle tulee tunne, kuin joutuisin (vaivaantuneena) pakosti katsomaan jonkun perhealbumin vauvakuvia, mutta pikku hiljaa huomaan tuijottelevani kuvia kiinnostuneemmin ja jännityksellä, mitä seuraavalta sivulta paljastuu. Hellyttävintä minusta on Billien ja hänen isoveljensä Finneasin läheinen suhde, joka välittyy kuvista. Billie näyttää myös loukanneen jalkansa melko moneen otteeseen, ja hän on valikoinut kirjaan paljon kuvia näistä haavereista. 

Tässä kuva yhdestä loukkaantumisesta, tällä kertaa LA-keikalla. s. 210. Kuva: Ashley Osborn @Darkroom/Interscope

 

Kirjan innoittamana halusin tutustua tarkemmin tähden musiikilliseen tuotantoon, sillä minulle oli oikeastaan tuttuja vain muutamat biisit. Everything I wanted -biisiin rakastuin heti kun kuulin sen, ja Bad guy ja Therefore I am ovat soineet myös Spotify-soittolistallani. Muut biisit ovat oikeastaan olleet minulle tähän asti outoja. Alkuun tuntui, että suuri osa Billie Eilishin biiseistä on liian hidastempoisia ja haahuilevia makuuni, mutta kuuntelukertojen jälkeen löysin monta uutta suosikkiani: muun muassa Ocean eyes, Lovely (ft. Khalid), When the party is over ja uusi Your power sykähdyttävät minua. Loppujen lopuksi löydän hänen jokaisesta biisistään jotain hyvää. En siis ihmettele ollenkaan tämän lahjakkaan (ja hieman onnekkaankin) nuoren naisen menestystä.

 

Tämä herttainen kuva on Billien kohtaamisesta fanin kanssa uran alkutaipaleella. S. 95. Kuva: Billie Eilishin perhe.

Billie Eilish tunnetaan hyvin omintakeisesta pukeutumistyylistä. Kirjan avulla saakin aika hyvän kattauksen hänen asuistaan, jotka ovat toinen toistaan persoonallisempia. Arvostan todella sitä, ettei hän ole lähtenyt mukaan paljastelevaan tyyliin, kuten monet muut naisartistit. Hän on myös ommellut vaatteita aiemmin itse.

Ensimmäiset isot festarini. En odottanut, että kukaan ilmaantuisi paikalle tai kiinnostuisi, ja sitten seisoin backstagella ja kuulin tuhansien nuorten messuavan nimeäni. En voinut uskoa sitä. (s. 118)

Goodreadsissa jotkut hieman mietiskelivät, onko tämä kirja fanien rahastusta näin korona-aikana, kun suuret keikat peruuntuivat. Mitä sitten, jos fanit oikeasti saavat rahoilleen vastinetta? Raha pyörittää tätä maailmaa. Minä ainakin olisin ollut aivan hullaantunut, jos nuorena fanityttönä olisin saanut jostakin idolistani tällaisen aarteen. Minuun tämä teki vaikutuksen, vaikken suuri fani olekaan. Kirjasta välittyy Billie Eilishin perheen ja ystävien tuki, Billien rakkaus musiikkiin, eläimiin ja tanssiin, arvostus omaan tyyliinsä ja tietynlainen surumielisyys. Tämä kirja myös innoitti minua tutustumaan tarkemmin Billie Eilishin tuotantoon ja odottelen innolla heinäkuun lopussa ilmestyvää levyä, jonka ajattelin ostaa itselleni. 

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa/vlogeissa:

Samuel

makayla.c

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

Popsugar haaste saa ruksin kohtaan:

A book about art or artist

Filigraanityttö: Anu Holopainen

Filigraanityttö: Anu Holopainen. Karisto 2021

 Kansi: Mari Villanen

"Rohkea nuortenromaani painajaismaisista mielen koukeroista

Kaksi asiaa pitää Ennin elämän oikeilla raiteilla: filigraanisormus ja leluhylly, jossa lapsuusvuosien pehmot istuvat aina tietyssä järjestyksessä. Jos järjestys menee sekaisin, Enni uskoo jonkin vaaran uhkaavan häntä itseään tai hänen läheisiään. Sormusta Enni pyörittää hädän hetkellä kolme kertaa oikealle, kolme kertaa vasemmalle. Silloin Varoittaja hänen päässään vaikenee ja olo on turvallinen. Kukaan ei sitä ymmärrä. Mutta sitten Enni näkee jotakin. Kohtalotoverin?"(Karisto)

Oma arvio: 

Olen lukenut Holopaiselta aiemmin dystopiset YA-kirjat Ihon alaiset ja Molemmin jaloin sekä realistisen Sydänhengitystä. Filigraanityttö on perinteisempi nuortenkirja, jossa on kuitenkin painava aihe, kuten kaikissa lukemissani kyseisen kirjailijan teoksissa. 

Kirjan päähenkilö on seiska- ja kasiluokan välistä kesää viettävä Enni, jolla on muutamia sellaisia omia juttuja, joista hän ei ole kertonut ystävilleen eikä vanhemmilleen. Hänellä on nimittäin oma Varoittaja, joka kulkee aina hänen mukanaan ja varoittelee kaikesta, mikä voi mennä pieleen ja aiheuttaa jotain pahaa tapahtuvaksi - ihan kuten se eräs puhelu, kun äidille soitettiin vaarin joutuneen onnettomuuteen ja kuolleen siihen. Onneksi Ennillä on keinoja, joilla vaientaa Varoittaja hetkeksi ja estää pahoja tapahtumasta; filigraanisormusta pyöräyttämällä tietyn määrän hän voi vaikuttaa asioihin, ja myös kirjahyllyn pehmolelujen pysyessä järjestyksessä kaikki menee hyvin.

Ei Varoittaja Ennin vihollinen ollut, ei pahantahtoinen, mutta sen alttius pitää huolta kaikista ja kaikesta, kaiken aikaa, kävi toisinaan raskaaksi. Sillä Varoittaja ei kyennyt itse estämään mitään, se kykeni vain varoittamaan, ja Ennin tehtävä oli kuunnella sitä ja toimia kuten tarve vaati. (s.31)

Enni uskoo tosissaan Varoittajan olevan totta, mutta epäilee kuitenkin, ettei näistä asioista kannata muille puhua. Kaverit hieman ihmettelevät Ennin lotraamista käsidesiä piknikillä ja huomauttavat, kuinka paljon likaa sormuksen alle voi kertyä. Tämän jälkeen Ennin on pestävä sormusta joka päivä kuuman veden alla ainakin 20 sekuntia. Vai riittääkö sekään? Saako hän mitenkään pidettyä pahoja asioita poissa, kun Varoittaja kuiskii niitä silti hänen korvaansa? Jatkuva huolissaan oleminen on rankkaa, mutta Enni ei koe sen olevan mitenkään sellaista, josta pitäisi mainita kenellekään.

Jotain tapahtuu. Jotain pahaa tulee vielä tapahtumaan, saat nähdä. (s. 79)

Mutta sitten eräänä päivänä Ennin pelko toteutuu ja jotain pahaa tapahtuu! Koko perhe kuitenkin selviää säikähdyksellä, mutta kaikki alkaa tosissaan mennä pieleen, kun isosisko Kaisa huomaa filigraanisormuksen alla olevan tulehtuneen ihottuman. Enni tutustuu onnekseen naapurin lippispäiseen poikaan, jolla näyttää olevan samantyyppisiä juttuja kuin Ennillä. Lauri avaa Ennin silmät näkemään, että hänen juttu voikin oikeasti olla sairaus, johon voi saada apua. 

"Mutta pelkään niin kovasti, että jotain kamalaa tapahtuu, jos kerron", Enni sanoi hiljaa. (s. 135)

Filigraanityttö on hyvin perinteikäs nuortenkirja, niin hyvässä kuin pahassa. Ennin perhe-elämä tuntuu minun mittapuullani hiukan epäuskottavan siloitellulta: teini-ikäisten siskosten halailu, äidin "kullittelu" aamupalapöydässä ja semmoinen elokuvamainen perhe-elämän kuvaus vieraannuttaa minut lukijana. Vai onko jossain perheessä muka oikeasti tuollaista? Olisin ehkä kaivannut hieman realistisempaa eikä niin helppoa ja kaiken ymmärtävää perhekuvausta. 

Kirja on hyvin kirjoitettu kuvaus nuoren tytön pakko-oireista ja ahdistuneisuushäiriöstä (diagnoosi on omani, sillä sitä ei missään vaiheessa kirjaa annettu.) Samaa aihetta käsitellään Holly Bournen Normaali-trilogiassa, joskin siinä päähenkilö on diagnosoituna enemmän sinut sairautensa kanssa. Enni on vielä seiskaluokkalaisena hyvin lapsekas, niin kuin varmasti tosi moni sen ikäinen on, vaikka yrittää esittää muuta. Ennillä ei ole tarvetta olla isompi kuin onkaan, mutta sen verran hän haluaa pitää kaikkea hyvää tarkoittavaa äitiä loitolla, ettei tämä pääse hänen salaisuudestaan selville. Lukija pääsee hyvin sisälle siihen, millaista on olla jatkuvasti huolissaan ja peloissaan siitä, että jotakin voi sattua, ja kuinka niitä koettaa estää erilaisilla pakkokeinoilla.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 

Samantyylistä luettavaa:

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? 

Holly Bourne: Are we all lemmings and snowflakes?

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa 

Vahvat naiset -lukuhaaste saa ruksin kohtaan:

Suomalainen naiskirjailija

 

Lisäksi kirjassa on pinkki kansi, joten se on osa #luepinkkejäkirjoja haastetta.

 

Homma hallussa, Keiko Carter: Debbi Michiko Florence

 Homma hallussa, Keiko Carter: Debbi Michiko Florence. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2021.

Englanninkielinen alkuteos (2020): Keep it together, Keiko Carter. Kansi: Riikka Turkulainen

"Lukuelämys Girl Onlinen ja Jenny Hanin kirjojen hengessä

Keiko, Audrey ja Jenna ovat olleet tiivis ystäväkolmikko jo alaluokilta asti. Yläkouluun menoa edeltävän kesäloman aikana he tuntuvat kasvaneen vastakkaisiin suuntiin, mutta Keiko on päättänyt pitää ystävät yhdessä. Kaakaokuppien, konvehtien ja koirahaaveiden keskellä puidaan niin ystävyyskriisiä ja perhepulmia kuin ensirakkauksien mukanaan tuomia kysymyksiä. (WSOY)" 

Lukunäyte

Oma arvio:

Koska pidän ihan hirveänä Jenny Hanin kirjoista, halusin ehdottomasti ottaa lukuuni tämän kirjan, jota hänen kirjoihin kovasti verrataan. Toisin kuin Pojille, joita joskus rakastin -trilogia on ehdottomasti yläkouluikäisten kamaa, tämä on suunnattu varhaisnuorille. 

Kirjan päähenkilön, 12-vuotiaan japaninamerikkalaisen Keikon vahvin luonteenpiirre on miellyttämisenhalu, ja tämä meinaa saada hänen elämänsä melkoiseen solmuun. Sillä pöhkömpikin tietää, ettei kaikki voi miellyttää, ja lopulta täytyy keskittyä siihen mikä on itselle parasta. Keiko joutuu kokemaan tämän kantapään kautta.

Keiko ja hänen parhaat ystävänsä Audrey ja Jenna ovat siirtymässä seitsemännelle luokalle ja tämä tuo muutoksia heidän elämäänsä. Audrey on sitä mieltä, että heidän ensimmäinen tavoitteensa on saada kaikille poikaystävät, joiden kanssa mennä koulun tanssiaiseen. Vaitonainen Jenna, joka on viettänyt kesän isänsä luona Teksasissa, ei heti kehtaa kertoa Audreylle, että on itse asiassa tekstaillut koko kesän yhden pojan kanssa. Ja tämä poika sattuu olemaan juuri hän, jonka Audrey haluaisi poikaystäväkseen. Tällainen asia helpostikin aiheuttaa suuren särön ystävyyteen, varsinkin kun Audrey on hyvin joustamaton ja anteeksiantamaton luonne. Keiko-raukka yrittää olla molempien ystävä ja saada asiat rullaamaan, mutta kolmikko on auttamattomasti hajonnut, kun totuus paljastuu.

Pystyisin silti korjaamaan tilanteen. Tekisin sovinnon Audrey kanssa. Audrey tekisi sovinnon Jennan kanssa.

Sitten kaikki olisi taas täydellistä. (s. 176)

Keiko ei ole niin innostunut poikaystäväasiasta, mutta kun koulun uusi oppilas, supersöpö Gregor lyöttäytyy Keikon seuraan, hän tulee toisiin ajatuksiin. Samaan aikaan Audreyn ärsyttävä kiusaajaisoveli Conner yhtäkkiä tulee hieromaan sovintoa Keikon kanssa, ottaa tämän korisporukkaansa ja auttaa toteuttamaan Keikon suurinta haavetta eli hankkimaan oman koiran. Rescuekoira Yuki, joka tarkoittaa japaniksi lunta, yhdistää Conneria ja Keikoa yhä enemmän, sillä myös Connerilla on rescuekoira nimeltä Möykky. Valitettavasti Audrey ei ole Keikon ja Connerin ystävyydestä mielissään, vaan pakottaa Keikon valitsemaan jomman kumman. Aivan kuten hän on tehnyt aikaisemmin, ja sillä kertaa Keiko valitsi Audreyn. Kumman hän nyt valitsee?

"Mitä tapahtui? Me oltiin ennen kavereita." (s. 69)

Keikolla on myös muita huolia, sillä heidän äitinsä on ollut hirveän etäinen viime aikoina ja paljon pois kotoa, vaikka aiemmin he ovat olleet tosi tiivis perhe. Pikkusisko Macylla on myös omat salaisuutensa, joskin niiden paljastuttua Keiko ei voi kuin olla ylpeä pikkusiskostaan. Lopulta äidin käytökseenkin saadaan selitys. 

"Sinä olet ollut niin pystyvä ja luotettava, että minä unohdan aina välillä, että sinä olet vielä lapsi."(s.165)

Homma hallussa, Keiko Carter on juuri kohderyhmälleen, noin alakoulun 5-6-luokkalaisille (tytöille) sopivaa luettavaa. Monimutkaiset ja (yli)dramaattiset ystäväkuviot, ihastumiset ja ensimmäiset poikakuviot on kuvattu sopivan kepeällä ja naiivilla tavalla. Itse pyörittelin välillä silmiäni henkilöhahmojen lapsellisuudelle, mutta minä en olekaan kirjan otollisinta kohderyhmää. Keiko on kiltti ja miellyttämisenhaluinen tyttö, joka kuitenkin oppii kirjan edetessä ottamaan huomioon myös omat tunteensa. Koirakuvioiden lisäksi myös suklaa on hyvin vahvasti mukana tarinassa, sillä herkkusuu Keiko rakastaa maistella erilaisia suklaita. Mukava, höpsö varhaisnuorten kirja tämä. Bechdel-testiä tämä ei kyllä läpäise, mutta tarviiko kaikkien?

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Jenny Han: Pojille, joita joskus rakastin -trilogia

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

 

Booklist Queen -haaste saa kirjan kohtaan:

Coming of Age Story

 

Popsugar haasteessa kirja solahtaa kohtaan:

A Book that has a heart, diamond, club, or spade on the cover

Ravilikat: Marika Riikonen

Ravilikat: Marika Riikonen. Karisto 2020

 Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Emma ei ole ikinä haaveillut ravihevosista, mutta mikä tahansa käy, kun on palava halu päästä hoitamaan hevosia. Eräänä elokuun päivänä Emma ja Kristin löytävät itsensä Emman mummolan lähellä olevan pienen ravitallin pihasta. Tytöt pyytävät päästä auttamaan hevosten hoidossa ja tallitöissä, ja tallin omistajat Paavo ja Eila antavat heille mahdollisuuden. Emma ja Kristin käyvät tallilla joka viikonloppu ja tottuvat hoitohevostensa oikkuihin. Lopulta he pääsevät kokeilemaan ajamistakin. Kaikki on täydellistä, kunnes Kristin alkaa tylsistyä.

Ravilikat on haikeankaunis tarina harrastuksesta ja intohimosta, joka riittää ystävyyden siteeksi ja täyttää koko elämän.(Karisto) "

Oma arvio:

Varhaisnuoruuteni ja teini-ikäni alkuvuodet heppatalleilla asuneena mieleni halajaa aina välillä siihen huolettomaan, kuivan heinän, hevosenlannan ja sahanpuruntuoksuiseen maailmaan, jonka voi kokea ainoastaan hevostallilla. Itse en ole koskaan ollut ratsastuskoulujen vakiokävijä, vaan olen lampannut yksityisillä talleilla, joissa on ollut vaihtelevasti niin ratsuja kuin ravureitakin. Niinpä osaan mainiosti heittäytyä siihen tunnelmaan, joka vallitsee tämän kirjan maalaisravitallilla.

Varoitankin nyt heti alkuun, että tämä postaus sisältää omia muistojani ja kokemuksiani heppatallielämästä.

Marika Riikosen Ravilikat on täydellinen kuvaus siitä, kun tallilla ei vallitsekaan "kärpästen herruus" eli tyttöjen välistä kyräilyä, suitset ja satulat eivät ole siistissä rivissä satulahuoneessa, hevosilla ei ole omia söpönvärisiä harjapakkeja ja karsinoiden ovissa ei ole hienoja nimikylttejä. Seiskan ja kasin välistä kesälomaa aloitteleva Emma on käynyt aiemmin ratsastuskoululla, mutta siellä hoitohevosen saaminen on todella vaikeaa. Niinpä hän on lähtenyt Kristinin kanssa kokeilemaan eräältä ravitallilta, joka sijaitsee noin yhdeksän kilsan pyörämatkan päässä. Voin niin hyvin samaistua siihen jännittyneeseen tunnelmaan, kun tytöt rohkenevat kysyä tallin omistajilta, Paavolta ja Eilalta, josko he saisivat alkaa hoitaa hevosia. Olen itsekin ollut monta kertaa samassa tilanteessa, ja saanut niin pakkeja kuin myöntäviä vastauksiakin. Tällä kertaa tyttöjä onnistaa, ja Paavo ja Eila lupaavat, joskin alkuun melko varovaisesti, tyttöjen alkaa käydä tallilla.

Kai se sitten käy. Maailman kaunein lause. (s.9)

Alussa tytöt saavat vain vähän vastuuta; karsinoiden siivousta, hevosten tarhasta hakua ja harjausta, valjastuksessa avustamista. Pikku hiljaa tyttöjen taidot karttuvat (Kristinillä kokemusta on hiukan enemmän) ja he alkavat päästä mukaan hiitille, saavat ajaa hevosia itsekin ja hoitaa iltatallit omistajien puolesta. Minusta on niin mukava pujahtaa ravitallin huolettomaan maailmaan, jossa suitsia ei sanota suitsiksi, vaan ne ovat päävehkeet, hevoset harjataan sillä harjalla, mikä sattuu käteen, omistaja ei anna laittaa nimikylttejä oviin ja tallipäivä aloitetaan hörppimällä Eilan keittämät, väkevät kahvit. Tai kahveet, niinkuin Eila sanoo.

"Jaa tolla tavallako ratsuille pannaan päävehkeet?" Paavo äimistelee. "Kai sen noinkin voi tehdä." (s. 29)

Kirjassa kuvataan pääosin tavallista talliarkea, johon kuuluu myös jännittävät hiitti- ja kisareissut, uusien asioiden oppiminen ja tallille pääsemisen haasteet. Kesällä tallimatka sujuu helposti pyöräillen, mutta koulujen alettua syksyllä ja ilmojen viiletessä matka alkaa tuntua pidemmälle. Välillä jomman kumman vanhemmat suostuu pitkin hampain kyyditsemään tallille. Teini-ikäisellä minulla  tallimatka oli vain 4-5 kilometriä, joka taitettiin kesät talvet pyörällä. Vanhemmat lähtivät tosi harvoin kuskiksi, joten monet kerrat poljimme parinkympin pakkasilla kohmeisina tallille ja sieltä kotia. Illalla kotona sulattelin varpaitani lämpimässä vesisaavissa. Mutta ei me valitettu, ainakaan kovin monesti. Tallille oli päästävä!

Emma on kuvitellut, ettei unelmaan voi tottua, mutta voi. Samalla hän nauttii siitä, että nyt työ vasta alkaa. Hän alkaa tuntea hevoset. Ne eivät ole enää lauma mustia jouhia ja ruskeita karvapeitteitä. Värien alta erottuu luonteita. (s. 39)

Tallitapahtumien sivussa käydään läpi Emman ja Kristinin ystävyyttä, joka perustuu pääosin vain tähän yhteiseen harrastukseen. Koulussa molemmilla on omat ystävänsä eivätkä he ole tekemisissä keskenään. Kristin on luonteeltaan kokeilunhaluisempi, rohkeampi ja impulsiivisempi kuin Emma, ja tämä alkaa pikku hiljaa hiertää tallikavereiden välejä. On tytöillä toki hauskat ja hupsut hetkensä tallilla. Paavon ja Eilan aikuinen poika Heikki herättää kitkaa tyttöjen välillä, sillä Emma on hyvin vaivaantunut huithapelinä tunnetun Heikin läsnäollessa, kun taas rohkeampi Kristin lähes flirttailee miehelle. Pian Kristin alkaa osoittaa tylsistymisen merkkejä tallilla, jossa ei aina tapahdu mitään jännittävää. Emma ei voi käsittää tätä, sillä hänelle on ihan okei istuskella heinäpaalin päällä ja odotella kyytiä kotiin. Hän rakastaa tallin verkkaista tunnelmaa. 

"Sä olet aina niin huolissas. Aina sä jaksat vatvoa", Kristinin ääni naukuu hänen korvissaan. (s. 147)

Kirjassa tuodaan myös hyvin esille vanhempien suhtautuminen talliharrastukseen. Kristinin äidin hienovaraiset vihjailut siitä, kuinka rankkaa työtä tytöt "joutuvat" tekemään eivätkä saa palkkaa siitä, olivat hyvin yleisiä ainakin minun talli-iässäni. Monien vanhemmilla tuntui olevan huoli siitä, että innokkaita heppatyttöjä ja -poikia käytettäisiin hyväksi ilmaisena työvoimana, vaikka näin ei missään vaiheessa ole. Kun sain hevoskärpäsen pureman, tein ilolla ihan mitä vain, mikä liittyi hevosiin: lakaisin käytäviä, siivosin karsinoita, putsasin harjoja ja varusteita, nakkelin heinäpaaleja jne. Kaikki se on osa harrastusta, ja siitä nautitaan. Emme osanneet olla vailla palkkaa, sillä palkkanamme oli se, kun saimme olla osa tallielämää. Minä en ainakaan ole koskaan katunut sitä, että vietin suurimman osan teini-ikääni talleilla, sillä opin siellä valtavasti vastuunottoa ja sosiaalisia taitoja. Hevosmaailmassa ollaan tekemissä todella monenikäisten ihmisten kanssa, ja siinä opittiin olemaan niin pienempien kuin aikuisten kanssa rennosti ja välittömästi tekemisissä sen sijaan, että oltaisiin riekuttu kylillä omanikäisten klimpissä.

Tie on erinäköinen, kun he ovat rattailla kaksin. Se on pidempi ja leveämpi ja täynnä ääniä. Ja kärryjen edessä askeltaa turhankin pirteänä uppo-outo hevonen. Vänrikin hokitetut kaviot tupsahtelevat tiehen, ja lumi narisee renkaiden alla. Pakkanen pistelee poskia, ja heidän edessään keikkuu paksu, musta häntä. (s. 139)

Ravilikat on pitkästä aikaa kunnon hevoskirja, johon ei ole tupattu liikaa epäuskottavia seikkailuja ja ihastumiskuvioita. Jos kaipaa ehtaa tallitunnelmaa ja sen kuvausta, tämä on oikea kirja. Emman ja Kristinin tarina tuo myös sen näkökulman esille, ettei aina hevosharrastukseen tarvita isoja rahoja, vaan hevosten kanssa voi olla ja puuhailla ihan ilmaiseksi, kun löytää oikean tallin. Myös minä jouduin ystäväni kanssa näkemään vaivaa, jotta pääsisin hevosten lähelle, sillä vanhemmillani ei ollut varaa kustantaa kalliita ratsastustunteja. Lisäksi kirja on mainio ystävyyskuvaus, jossa yksi yhteinen tekijä on saattanut kaverukset yhteen, ja kun tämä  tekijä poistetaan, jäljelle ei jää välttämättä mitään. Sen kanssa vain eletään. Jotkut lähtevät tallilta, kun muut asiat alkavat kiinnostaa, mutta jotkut jäävät. Kaiken kaikkiaan Ravilikat on aito, uskottava ja helppolukuinen kirja, jota suosittelen noin 11-14-vuotiaille.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Milja-sarja: Anna-Riikka Sairio 

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla

The Weight of Water: Sarah Crossan

The Weight of Water: Sarah Crossan. Bloomsbury 2012. Ei suomennettu.

"Sometimes I want to tear off my clothes
And show them I'm the same
Underneath –
Maybe better.

Life is lonely for Kasienka. She misses her old home in Poland, her mother's heart is breaking, and at her new English school friends are scarce. But when someone new swims into her life, Kasienka learns that there is more than one way to stay afloat.

This stunning novel from multi-award-winning author Sarah Crossan explores how to pick up the pieces when everything you know is turned on its head and you have to start all over again. "(Bloomsbury)

Lukunäyte: https://issuu.com/bloomsburypublishing/docs/binder1_a418721aae34a6

Oma arvio:

Olen taas löytänyt yhden lempikirjailijan lisää! Sarah Crossan on onnistunut koskettamaan syvälle sydämeeni jo kolmella säeromaanilla, joista Yksi ja Kuunnousu (postaus tulossa myöhemmin!) on suomennettu, ja Toffeen luin alkukielellä englanniksi. Nyt ahmaisin Crossanin esikoisteoksen The Weight of water, joka on suunnattu varhaisnuorille lukijoille.

Kirjan alussa pian 13 täyttävä Kasienka ja hänen äitinsä raahaavat raskaita kassejaan lentokentällä. He ovat muuttamassa Puolasta  Lontooseen, koska äiti haluaa löytää isän. Isän, joka eräänä päivänä otti ja lähti ja muutti Englantiin. Isoäiti yrittää puhua äidille järkeä, etteivät he lähtisi, sillä isä ei välttämättä halua tulla löydetyksi. Äiti ei kuitenkaan anna periksi, ja niin Kasienkasta ja äidistä tulee maahanmuuttajia, jotka joutuvat asumaan nuhjuisessa kämpässä ja opettelemaan uuden kielen.

Kasienkalle on erityisen raskasta joutua kuudennelle luokalle 11-vuotiaiden kanssa vain sen takia, että hänen englanninkielensä on heikkoa. Muissa aineissa Kasienka loistaa. Onneksi opettaja myöhemmin tajuaa tämän ja Kasienka siirretään seitsemännelle luokalle. Aluksi luokan suosikkityttö Clair ja hänen ystävänsä tuntuvat ottavan Kasienkan mukaan porukkaan, mutta pian Kasienka saa huomata, ettei näin olekaan. Hänellä on liian lyhyt ja kihara tukka, väärät vaatteet, vääränlainen reppu... Hän joutuu Clairin silmätikuksi ja jokapäiväisen kiusaamisen uhriksi. Hän ei kelpaa, vaikka saa suoristusraudan ja kasvattaa hiuksensa pidemmäksi.

They are hunting, 

circling me to prevent my escape.

They yap and snuffle, 

Jostle to be close to to Clair,

Covering their mouths

To stifle laughter.

I am a fox surrounded by beagles.

They will eat me alive and spit out the fat.

I am their prey and there is nothing

I can do to stop them pouncing. (s. 79)

Onneksi Kasienkalla on uiminen. Hän muistaa, miten teki isänsä ylpeäksi uidessaan lujempaa kuin kukaan muu. Nyt hänen uintivauhtinsa tekee vaikutuksen erääseen poikaan, Williamiin, joka ei muutenkaan saa silmiään irti Kasienkasta. Pian he ystävystyvät, ja pian heillä on jotain vähän enemmänkin. Vaikka ensimmäinen suudelma on suorananainen katastrofi, koska Kasienka aukaisee suunsa ihan liian isolle. Tämä kohtaus saa minut hihittelemään.

He knows 

I can save

Myself.

And this makes me glow

And love him even more. (s. 172)

Kasienkan äidillä on pakkomielle löytää miehensä. Illat kuluvat pimpotellessa ihmisten ovikelloja, ja Kasienkaa hävettää ja turhauttaa. Naapurissa asuva, Keniasta muuttanut Kanoro yrittää myös vihjailla, kannattaisiko jo luovuttaa. Kanorosta tuleekin Kasienkan ja äidin ystävä, tuki ja turva, vertaistuki. Hän on koulutukseltaan lääkäri, mutta ei saa Lontoosta lääkärin töitä.

I am so angry that

My stomach is a stone

I wish I could throw at Tata. (s. 140)

The Weight of Water on hieno esikoisteos, joka yhtä aikaa koskettaa ja huvittaa. Kirjassa on isoja teemoja, kuten maahanmuutto, perheen hajoaminen, äiti-tytär-suhde, erilaisuus, koulukiusaaminen ja ensirakkaus. Crossanin säeromaanit ovat ehdottomasti parhaimmillaan alkukielellä. En voinut olla rakastamatta Kasienkan tarinaa, joka tuntuu hyvin uskottavalta ja aidolta, kuin sen olisi oikeasti kirjoittanut 13-vuotias  tyttö. Kirjasta kuvastuu Kasienkan pettymys isää kohtaan, häpeä ja epätoivo äitiä kohtaan ja epävarmuus oman itsensä kanssa vieraassa kulttuurissa. Mutta uima-altaassa hän loistaa, ja William tykkää hänestä. Mutta löytävätkö Kasienka ja äiti isää koskaan?

Arvosanani 5-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

The Books, the art and me

Mundie kids

The Book blog

A dream of books

Payton's book thoughts

Samantyylistä luettavaa:

Rakkaus suurempi kuin meri: Tahereh Mafi

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

45. Esikoiskirja

Hirviötrilogia: Kristina Ohlsson

Zombikuume: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2020 (Hirviötrilogia #1)

 Ruotsinkielinen alkuteos (2016): Zombiefeber. Kansi: Niklas Lindblad, Mystical Garden Design / Shutterstock

"Outo muukalainen ilmaantuu Eldsalaan keskellä yötä. Näin hiostavaa kesää 12-vuotias Herbert ei muista kokeneensa, ampiaisia pörrää joka paikassa. Sitten ihmisiä alkaa sairastua erikoisesti. Herbertillä ja Sallylla on pahoja aavistuksia. Yhdessä nuoret hakeutuvat salaiseen lymypaikkaansa, jossa he ovat turvassa niin eläviltä kuin kuolleiltakin. Vai ovatko? (WSOY)"

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510445587_lukun.pdf

Oma arvio: 

  

Ruotsalainen dekkaristi Kristina Ohlsson ilahduttaa (ja kauhistuttaa) jälleen kerran varhaisnuorten kauhukirjalla. Zombikuume aloittaa Hirviötrilogian, jonka toinen osa Ihmissuden salaisuus ilmestyy jo ensi syksynä. 

Eipä olisi pahempaan aikaan voinut sattua tämän ensimmäisen osan julkaisu. Nimittäin kirjan aiheena on Eldsalassa riehuva virus, joka alkaa tarttua ihmisiin kulovalkean tavoin. Virus saa ihmiset sairastumaan ihmeelliseen tautiin, joka saa niiden silmät punoittamaan ja  käyttäytymään zombimaisesti.Syyksi epäillään Eldsalan uimahallia, joka suljetaan viruksen leviämistä hidastamaan.

- Mitähän nuo tyypit mahtoivat haluta?

- Verta, Herbert kuiskasi hiljaa. - Ne halusivat verta. (s. 107)

Kirjan päähenkilönä on uintia harrastava, 12-vuotias Herbert-niminen poika, joka asuu kahdestaan majataloa pitävän isoisänsä kanssa. Kesä Eldsalassa on ollut epätavallisen kuuma ja ampiaisia tuntuu pörräävän kaikkialla. Sitten eräänä yönä isoisän majataloon tulee kummallinen muukalainen, jonka kassista Herbert huomaa valuvan verta! Yhdessä Sally-ystävänsä kanssa utelias poika alkaa nuuskia Alexander-nimisen muukalaisen tavaroita, ja saa selville, että myös tämä on kiinnostunut mystisestä viruksesta, jota ampiaiset levittävät. Eivätkä mitkä tahansa ampiaiset, vaan sellaiset, jolla on selässä tähti.

Sairastuneita oli paljon. Aivan liian paljon. (s. 125)

Herbert joutuu zombiongelman lisäksi miettimään kotiolojaan, sillä sosiaaliviranomaiset ovat sitä mieltä, että aivoinfarktin potenut isoisä ei enää voi pitää huolta pojasta. Herbertin omat vanhemmat kuolivat hänen ollessa kuusi. Herbert ei halua muuttaa pois Eldsalasta norrlantilaisten sukulaisten hoteisiin, joten hän yrittää selvittää, olisiko lähempänä ketään, kenen luokse hän voisi muuttaa. Isoisä tuntuu salailevan jotain Herbertin sukulaisuussuhteista. Samantyylistä perhekuviopähkäilyä on siis tässäkin kirjassa kuin Ohlssonin aiemmissa. Olisikohan kirja toiminut paremmin, jos niitä ei olisi ollut? Jaksavatko lapset keskittyä niihin, jos he haluavat lukea kauhutarinaa?

- Ei moisista asioista puhuta, Herbert. Se tekee liian kipeää. (s. 157)

Yhdessä Sallyn ja Alexanderin kanssa Herbert alkaa selvittää, miten zombeista selvittäisiin. Pian Sallyn rasittava isosisko Mirandakin saa oireita. Kuolleita eläimiä syövät zombit ovat kammottavia ja heitä tuntuu olevan koko ajan lisää. Keksivätkö he koskaan parannusta zombikuumeeseen? 

Zombikuume on sopivalla tavalla kauhistuttava, noin 10-12-vuotiaille sopiva kirja. Aihe on sellainen, että nyt koronapandemian aikaan se voi olla vähän liikaa, mutta ehkä tilanteen joskus tasoituttua tätä voisin viides-kuudesluokkalaisille vinkata. Kirjailijan aiempaan Lasilapset-trilogiaan verrattuna tämä oli minusta kesympi kauhuelementeiltään. En ole erityisesti zombien ystävä, joten sillä tämä ei minuun niin kovasti iskenyt (ja inhoan ampiaisia, jotka tuntuivat tuijottavan minua koko ajan kirjan kannesta.) Ahmimisikäisille ja kauhusta tykkääville tämä varmasti menee kuitenkin kuumille kiville.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lukuhirmu Hertan lukuvinkit (Youtube)

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Lasilapset-trilogia: Kristina Ohlsson