Lumotut kirjeet -kirjapari: Rebecca Ross

Jumalainen vastustaja: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen.  WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Divine rivals. Kansi: Kelley McMorris / Shannon Associates

"Salaperäisiä juonitteluja, historian lehtien havinaa ja riipaiseva rakkaustarina.

Rebecca Rossin omintakeisen menestysduologian aloitusosa on kertomus lumotuista kirjoituskoneista, rakkaudesta sodan varjossa ja toivosta, joka ei sammu koskaan.

Muinaisten jumalien sota raivoaa Cambriassa. Kahdeksantoistavuotias toimittaja Iris Winnow hyvästelee rintamalle lähtevän veljensä ja joutuu huolehtimaan yksin perheensä toimeentulosta. Toiveissaan hänellä on oma palsta sanomalehdestä.

Kun Irisin veljelleen kirjoittamat kirjeet joutuvat vääriin käsiin – komealle, rikkaalle ja tylylle Roman Kittille, joka on Irisin pahin kilpailija saman lehden toimituksessa – Irisin ja Romanin välille syntyy maaginen yhteys.

Veljensä löytääkseen Iris pestautuu sotakirjeenvaihtajaksi kauas kotoaan. Turvanaan hänellä on kirjoituskoneensa ja tuntematon kirjeystävänsä, johon hän on alkanut auttamattomasti rakastua…" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** 

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Tämä kirjapari on ollut minun yksi odotetuimmista syksyn kirjoista, vaikka en ole etukäteen tiennyt tästä juurikaan mitään kuin takakannen tekstin verran. Mikä parasta, duologian molemmat osat ilmestyvät tämän syksyn aikana. Kirjan kansikuvakin on oikein vetoava.

Minun täytyy mennä, Pikkukukka, Forest oli sanonut ja koskettanut hänen hiuksiaan. Minun on vastattava kutsuun. (s. 68)

Kirjan alussa seurataan Oathissa asuvan Iriksen arkea sanomalehti Cazetten toimituksessa. Hänen isoveljensä Forest on ollut sotatantereella jo viisi kuukautta, ja sinä aikana Iris on lopettanut koulunsa kesken ja hankkinut työpaikan Cazettesta toiveenaan saada sieltä vielä joskus kolumnistin paikan. Irisilla on huoli sotivan isoveljensä lisäksi alkoholisoituneesta äidistään, josta ei ole perheen elättäjäksi. Konttorilla häntä taas kiusaa hänen pahin vastustajansa, kiusallisen komea ja rikas Roman Kitt, joka havittelee yhtä lailla kolumnistin paikkaa. 

Iris on perinyt mummoltaan kirjoituskoneen, jota hän säilyttää piilossa äidiltään sänkynsä alla. Sillä hän iltaisin kirjoittaa kolumniehdotuksia pomolleen Zebille, mutta myös kirjeitä veljelleen Forestille. Kirjeet hän on sujauttanut vaatehuoneen oven alta, ja ne ovat kadonneet siitä mystisesti. Iris ei ole uskoa silmiään, kun eräänä päivänä oven alta sujahtaa hänelle osoitettu kirje. Ensin hän luulee Forestin vastanneen hänelle, mutta pian kirjeiden kirjoittaja paljastaa, ettei ole Forest. Kuka tämä mystinen kirjekaveri on? Lukijalle paljastuu heti alussa, että hän on Roman Kitt, joka on alkanut tuntea kiinnostusta pisamanenäistä kilpakumppaniaan kohtaan, varsinkin luettuaan hänen kirjeitään. Hän ei kuitenkaan saa kerrottua kirjeissään todellista henkilöllisyyttään.

Pieneen hetkeen Iris ei pysty liikkumaan. Se naamio joka Romanin kasvoilla oli ollut kaikkien muiden edessä - hymy, iloiset silmät ja punehtuneet posket - putosi, ja Iris näki miten uupunut ja surullinen hän oli. (s. 98)

Kun Iris menettää äitinsä, Roman on ainoa, joka huolehtii tytön voinnista. Irisin on hankala paljastaa sisintään kenellekään, sillä hän kaipaa vähiten kenenkään sääliä. Hän kuitenkin hiukan lämpenee Romanille ja lupaa auttaa tätä artikkelin kirjoittamisessa. Romanin kihlaus neiti Elinorin kanssa tulee Irikselle puun takaa ja kirpaisee kummasti, vaikka eihän se hänelle kuulu. Roman ei todellakaan ole menossa naimisiin ynseän Elinorin kanssa vapaasta tahdostaan, vaan molempien vanhempien junailujen seurauksena. Onko hänellä pakotietä pakkoavioliitosta?

Tuntuu hyvältä tietää, etten ole tänä iltana yksin, vaikka istun hiljaa pimeässä. (s. 107)

Iris päättää lähteä kilpailevan lehden sotakirjeenvaihtajaksi keskelle sota-aluetta hävittyään Romanille kolumnistipaikan lehdessä. Hän voisi näin löytää ehkä veljensäkin. Hänet majoittaa majataloonsa reilu kolmikymppinen Marisol, ja Iris saa seuraa samanikäisestä sotakirjeenvaihtaja Attiesta. Myöhemmin majataloon tulee vielä kolmaskin sotakirjeenvaihtaja, joka pistää pakan sekaisin - ainakin Irikseltä. Sotakirjeenvaihtajille tulee sodan julmuus ja raakuus konkreettisesti silmille heidän avustaessa sotasairaalassa Marisolin mukana sekä päästessä mukaan rintamalle juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Kolmenlaiset sireenihälytykset pitävät majatalon asukkaat valppaana: milloin pitää vetäytyä pimeään kotiin piiloon Hurtilta, milloin Dacre-jumalan lähettämiltä kyliä pommittavilta etyyreiltä ja milloin pitää evakuoitua lopullisesti kylästä. 

Mikä tämä sota oikein on? Tässä sodassa taistelevat toisiaan vastaan maailmaa vallitsevat jumalat, Dacre ja Enva. Enva on hyvis, taivaallinen jumala, kun taas Dacre se maanalinen pahis, joka suuttui aikoinaan Envalle pahasti tämän hylätessä hänet. Forest taistelee jossakin Envan puolella, ja Iris on huolissaan siitä, onko tämä enää elossa. Dacre vaikuttaa olevan pahasti voitolla, sillä hänellä on järeämmät aseet käytössään.  

Tästä jumalten sodasta ja Iriksen ja Romanin maagisesta kirjeenvaihdosta sekä muutamista satunnaisista maagisista esineistä tai taloista, jotka sivumennen mainitaan, koostuu oikeastaan kirjan ainoat fantasiaelementit. Kustantajan mukaan tämä on dystopiaa, mikä hämmentää vielä entisestään. Itse laittaisin tämän maagiseen realismiin hyvin vähäisten fantasiaelementtiensä vuoksi, mutta voisi tämä olla kevyttä fantasiaakin.

"---Ei ilo ole mikään rikos, vaikka ympärillä olisi toivottomuutta. Iris, katso minua. Sinä ansaitset kaiken onnen maailmassa. Ja minä aion pitää huolen, että sinä saat nauttia siitä." (s. 331)

Romantiikkapuoli tässä on hyvin vahvasti keskiössä, ja se on ihan mukavasti kirjoitettu. Iris ja Roman lähentyvät kivasti kirjeenvaihtonsa kautta. Hiukan turhauttaa se, kun Iris ei voi antaa tunteilleen valtaa Romanin kanssa, koska haluaa olla kirjeiden kirjoittelijalle, jolle Roman on siis antanut toisen nimensä Carver, uskollinen. Onneksi asiat alkavat paljastua. Loppuun on säästetty totinen tujaus sodan traagisuutta ja käänteentekeviä juonikuvioita. Pakkohan se on lukea jatko-osa tähän heti, kun se ilmestyy.

Pidin oikein paljon kirjan ideasta, maagisesta kirjeenvaihdosta, sotateemasta, joka oli kevennetty jumalten väliseksi sodaksi ja Iriksen ja Romanin ihanasta haters/enemies-to-lovers- suhteesta. Jossain vaiheessa kirjaa minun innostus hiukan laski, siksi ei tämä kuitenkaan päässyt minun huippuarvosanoilleni. Ehkä olisin toivonut hiukan lisää maagisia elementtejä tähän kirjaan, ja lisäksi Iriksen ja Romanin suhteen välistä jännitettä olisi voinut ehkä vielä hiukan kasvattaa. Oikein ihana romanttinen sotaromaani ripauksella maagisuutta, voisi olla minun kuvailuni tälle kirjalle kiteytettynä.

Annan arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Armottomat valat: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen. WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ruthless Vows. Kansi: Kelley McMorris /  Shannon Associates

"Romanttisen tarinan tiivistunnelmainen päätös.

Jumalainen vastustaja -kirjan jatko-osa saa sydämen tykyttämään ja silmät kyyneliin.

Iris on palannut rintamalta ruhjeilla ja sydän murtuneena. Sota ei ole vielä läheskään ohi, ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa valmistautumattoman Oathin kaupungin.

Roman on jäänyt vihollislinjojen taakse vailla muistikuvia menneisyydestään. Hän alkaa jälleen kirjoittaa lehtijuttuja – mutta tällä kertaa viholliselle. Yllättäen hänen huoneensa lattialle ilmestyy kirje, jonka lähettäjä vaikuttaa yhtä aikaa vieraalta ja oudon tutulta.

Kohtalo heittelee Irisia ja Romania vääjäämättä lähemmäs toisiaan. Kun tilanne kiristyy, he vaarantavat rakkautensa ja tulevaisuutensa muuttaakseen sodan kulun.

Lukijat äänestivät kirjan vuoden 2024 Goodreads Choice Award -voittajaksi YA-fantasia-sarjassa." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Olipas mukavaa saada Lumotut kirjeet -kirjaparin molemmat osat saman vuoden aikana. Odottelin Jumalainen vastustaja -aloitusosalle kovasti jatkoa saadakseni tietää, miten kahden jumalan välisessä sodassa käykään, ja ennen kaikkea, miten Iriksen ja Romanin ihana rakkaustarinan kävisi. Ensimmäinen osahan päättyi hyvin dramaattisiin tunnelmiin...

Takaisin Oathiin palannut Iris työskentelee ystävänsä Attien kanssa Inkridden Tribunen leivissä. Säpäkkä mutta empaattinen lehden johtaja Helena haluaa julkaista rehellistä ja sodan toisen osapuolen, Enva-Jumalaa puoltavaa tietoutta, vaikka kaikki eivät siitä pidäkään. Iris on onnellinen saatuaan veljensä Forestin takaisin, mutta sydän kaipaa Romania, jonka sodan pahis-osapuoli Dacre kaappasi joukkoihinsa. Dacre tyhjentää sotilaidensa muistin edellisestä elämästään, joten Iris pahoin pelkää, ettei Roman enää muistaisi häntä. Lumottu kirjeenvaihtokaan ei onnistu, koska Iris on menettänyt hienon perintökirjoituskoneensa, eikä Romanillakaan varmasti ole pääsyä maagisen Alouette-kirjoituskoneen ääreen - onhan niitä olemassa enää neljä kappaletta. Joista yksi on Oathin museossa. Siitä Iris saakin ajatuksen, joka edellyttää pientä murtokeikkaa.

"En halua taistella puolella sydämellä, vaan koko sydämelläni." (s. 160)

Roman ei muista edellisestä elämästään mitään, kiitos Dacre-jumalan, joka on nyt hänen pomonsa. Roman saa yhä hyödyntää kirjoitustaitoaan, sillä hänestä on tehty Alisten kirjeenvaihtaja. Sattumalta hänelle tarjotaan kirjoituskonetta, joka onkin Iriksen vanha Alouette. Ensimmäinen vaatehuoneen lattialle ilmestynyt kirje hämmentää Romania. Kuka kumma hänelle kirjoittelee nimimerkillä "E"? Hän päättää pitää kirjeet salassa, vaikka hänellä ei vielä ole aavistustakaan vaimostaan Iriksestä. Unissa hänelle kuitenkin alkaa ilmestyä kaunis nuori neito nimeltä Iris Winnow, joka tupsahtaa Romanin työpaikalle Gazette-lehden toimitukseen. Roman ei kuitenkaan vielä ymmärrä unen tarkoitusta.

Irikselle ja Attielle tulee taas uusi keikka lähelle sotatanteretta, eikä Forest ole tästä ollenkaan riemuissaan. Sotakirjeenvaihtajakaksikko pääsee kuitenkin taas tapaamaan rakasta Marisolia ja tämän sotilasvaimoaan Keegania, mutta joutuu myös melkoiseen vaaraan jälleen kerran. Iris ei kuitenkaan kadu vaarallista reissuaan, sillä hänelle ja Romanille tulee yllättävä kohtaaminen, joka voi pikku hiljaa palauttaa Romanin muistoja. Kaikkea toivoa ei ole menetetty. Kaksikko tutustuu myös mukavaan autokuskiinsa Tobiakseen, josta tulee Attielle hyvinkin tärkeä henkilö. 

Tänä iltana tapahtuisi jotain. Jotain, mikä halkaisisi maailman kahtia. (s. 332)

Armottomat valat on mielestäni edeltäjäänsä monipuolisempi ja mukaansatempaavampi kirja, jossa on myös enemmän fantasiaelementtejä mukana. Sodan vastapuolet, alisten jumala Dacre ja taivaallinen jumala Enva pääsevät isompaan rooliin, tosin Enva on lähinnä varjoissa piileskelevänä, kun taas Dacre näkyy ja kuuluu hurttineen ja etiireineen. Päästäänpä kirjassa kurkistamaan Dacren valtakuntaan eli aliseen maailmaan, ja matkustamaan kammottavan etiirin kyydissä. 

Kaiken tämän sodan takanahan on siis Dacren ja Envan onneton rakkaustarina, jossa maanaliseen valtakuntaan vangittu Enva on vapautunut soittamalla erityistä kehtolauluaan, joka on vaivuttanut kaikki uneen, ja vapautunut Dacren toksisesta rakkaudesta. Siitä suuttuneena Dacre on käynnistänyt sotatoimet ja valjastunut väkipakolla mukaan ihmisiä, joiden muistoja hän on pyyhkinyt pois. Tämän takia viulu on ollut kielletty soitin siitä asti Dacren käskystä. Enva on kuitenkin ihmisten puolella ja haluaa lopettaa sodan. Siihen hän tarvitsee kuitenkin hiukan apua.

Rakas Iris,

Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että olin rakastumassa sinuun toisen kerran? Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että sanasi löysivät minut täältä, jopa tässä pimeydessä? Että olen kantanut E-kirjeitäsi lähellä sydäntäni kuin suojakilpeä? --- (s. 223)

Romanin ja Iriksen rakkaustarina on tietysti tämänkin osan keskiössä, vaikka se kaiken sodan ja melskeen jalkoihin meinaakin jäädä. Maaginen kirjeenvaihto on tässäkin osassa isossa roolissa, kun Iris yrittää mahdollisimman salamyhkäisesti saada Romanin taas muistamaan hänet. Kiinnijäämisen pelko on suuri, sillä kirjeet eivät saa päätyä Dacren hyppysiin. Iriksen ja Forestin sisarellisia välejä on myös kuvattu ihanalla tavalla. 

Armottomat valat jaksoi pitää minut otteessaan alusta loppuun saakka. Siinä on juuri sopivassa suhteessa romantiikkaa, toimintaa, maagisia elementtejä ja traagisia kohtauksia. Oikein hyvä lopetus tälle duologialle!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Kirjojen tytär: Margaret Rogerson

Faebound-trilogia: Saara El-Arifi

Faebound - Veren erottamat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2024 ( Faebound #1)

Englanninkielinen alkuteos: Faebound. Kansi: Ellie Game © Harpercollinspublishers ltd 2024 (suunnittelu), Joe Wilson/ Début Art Type Design and Leaves by Dan Jones (kuvat)

"Yeeran on haltioiden armeijan sotapäällikkö, jonka elämä on täynnä taisteluita ja väkivaltaa. Hänen pikkusiskonsa Lettle yrittää ansaita elantonsa etsien enteitä paremmasta tulevaisuudesta. Kun Yeeran ja Lettle tempaistaan Haltiamaasta keijujen lumovoimaiseen valtakuntaan, sisarten välinen uskollisuus rakoilee ja intohimoinen rakkaus repii heidän kummankin sydäntään... "(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale *** Juonipaljastuksia!

Ensireaktioni oli saatuani tämän kirjan käsiini, että voi jestas miten kaunis kansi voi ollakaan kirjassa! Fyysisessä kirjassa näkyy vielä lehtien, tähtien ja tekstien kultaukset niin ihanasti. Olin juuri tätä ennen lukenut Armentroutin Verestä ja tuhkasta, jonka sijoitin vuoden -24 parhaaksi aikuisten romantasiaksi, mutta nyt täältä tulikin kova haastaja. Arvion lopussa lukee, kuinka kävi. 

Tämä mies on vienyt sydämeni.

---

Ja jonain päivänä tapan sinut. (s. 357)

Eletään maailmassa, jota hallitsee kolme jumalaa: maan jumala Asase, joka loi ihmiset, auringon jumala Ewia, joka loi keijut ja kuun jumala Bosome, joka loi haltiat. Erinäisten sotaisten eripurien myötä ihmiset on pyyhkäisty maan pinnalta ja haltiat vallitsevat maailmaa. Myös keijujen uskotaan olevan olemassa enää vain tarinoissa. 

Yeeran on reilu kolmekymppinen haltianainen, joka johtaa Alakuun armeijaa. Hän on sisukas, itsenäinen ja aika kovapäinen nainen, jonka sisaruutta muutaman vuoden nuorempi sisar Lettle kaipaisi kovasti enemmän. Yeeran on kuitenkin hyvin omistautunut omalle sotilasuralleen, vaikka hänen isänsä tätä vielä eläessään kovasti vastusti. Yeeranilla on kiihkeä suhde Alakuun heimopäällikkö Salawan kanssa.

Eräänä päivänä Yeeranin johtama hyökkäys menee kuitenkin todella pahasti pieleen, koska hän itsepäisesti kieltäytyy noudattamasta ylempien käskyjä ja johdattaa näin joukkojansa surman suuhun. Salawan on karkotettava rakkaansa haltiamaasta ja niinpä musertunut mutta tuomionsa ymmärtävä Yeeran lähtee vaeltamaan Salawan lahjoittama uudenkarhea taistelurumpu kainalossaan. Taistelurummut tehdään obeah-eläinten nahasta, josta rumpuun saadaan taikavoimia. Harvinainen, mustanahkainen obeah ei ole helpoin metsästettävä, joten nahka on arvossaan. 

Yeeran ei vielä tiedä, että sisukas, joskin sairasteluistaan heikko sisar Lettle on lähtenyt siskonsa perään. Kuten myös yksi hänen armeijan kapteeneistaan, Rayan, joka on pahoillaan siitä, että osin hänen syystään Yeeran sai rangaistuksena karkotuksen. Lettle ei haluaisi Rayania matkaseurakseen, mutta tajuaa pian hyötyvänsä kokkaustaitoisesta soturista. Jotain kiinnostavaa tuossa raamikkaassa miehessä myös on.

Yeeranin kohtaloksi koituu obeah, jonka hän bongaa matkallaan. Hän huomaa tilaisuutensa tulleen: jos hän saisi osuman rumputulituksellaan, hän voisi viedä arvokkaan nahan Salawalle ja hänen rangaistuksensa ehkä kumottaisiin. Hän onnistuukin kaatamaan eläimen, mutta joutuu saman tien tyyppien piirittämäksi, jotka väittävät hänen juuri tappaneen keijujen prinssin. Selviää, että keijuja on yhä olemassa, pakotettuna asumaan maansisäisessä luolassa, Mosimassa.  Ja sinne nyt raahataan pahan rikoksen tehnyt Yeeran mukanaan myös Lettle ja Rayan. 

Kuinka monta obeahia on vuosien saatossa murhattu? Kuinka monta keijua on kuollut samalla? (s. 124)

Obeahit eivät olekaan ihan mitä tahansa elukoita, vaan ne voivat tehdä taiallaan sidoksen keijuihin. Silloin obeahin nahka muuttuu mustaksi ja sidoksessa oleva keiju saa taikavoimia obeahiltaan. Koska Yeeran tappoi Mosiman prinssin kanssa sidoksissa olleen obeahin, myös prinssi menehtyi. Todennäköisesti tämä tulisi koitumaan Yeeranin kohtaloksi eli johtaisi kuolemantuomioon, ihan kuten Lettle hänelle aiemmin ennusti. Lettle on  näet liittynyt kohtalonkatsojien klaaniin ja ennusti siskolleen obeahin sisälmyksistä juuri ennen tämän tuhoon tuomittua sotaretkeään.

Olenko minä kuollut?

Et. Minun nimeni on Pila. Me olemme sidottuja, sinä ja minä. (s. 156)

Keijujen suljetussa maassa on paljon ihmeteltävää haltioille. He saavat heti oman stylistin, Golanin, josta tuleekin heidän ystävänsä. Keijumaassa ollaan tarkkoja, miten pukeudutaan erilaisiin tilanteisiin. He suosivat läpikuultavia, paljastavia asuja. Yeeranin pahimmaksi vihaajaksi osoittautuu uskomattoman upea Furi, kuolleen prinssin sisar,  joka saa Yeeranin kiemurtelemaan olemuksellaan niin hyvässä kuin pahassa. Furi määrätään antamaan Yeeranille taisteluopetusta tulevaa koettelemusta varten, jolla he pääsevät kiertämään tiettyjä sääntöjä. Yeeranin kuolemaantuomion täytäntöpäivänä nimittäin Pila-niminen obeah tekee yllättäin taikasidoksen hänen kanssaan eikä näin ollen keijut voikaan enää surmata häntä. Nyt Yeeran ymmärtää, miten tärkeitä olentoja obeahit ovat. Hän saa itsekin sidoksen myötä taikavoimia ja alkaa ymmärtää keijujen kieltä. Lisäksi hän saa oppia keijujen tavoista Furin veljeltä Neradilta, joka on siskoaan huomattavasti ystävällisempi tapaus. 

Jos hän nyt pyytäisi minua rakastamaan häntä, en ole varma, riittäisikö tahdonvoimani kieltäytymiseen. (s. 286)

Samaan aikaan Lettlen ja Rayanin välillä tunteet kuohuu, mutta Lettle luottaa saamaansa ennustukseen, jonka mukaan hän ei voi antautua tunteilleen Rayania kohtaan. Hän törmää keijuhovin entiseen näkijään, Sahariin, ja saa tältä oppia ennustamisesta keijumaassa. Obeahin sisälmyksien käyttäminen ei tule enää ikinä kuuloonkaan, sen Lettle tietää. Myös Yeeran tajuaa, miten kamalaa heidän obeahinmetsästyksensä on ollut. Hänen olisi päästävä takaisin Alakuuhun kertomaan asiasta muille haltioille. 

Alku lähti minulla nahkeasti käyntiin (joka voi johtua myös siitä, että toisesta fantasiamaailmasta toiseen siirtyminen on usein hankalaa), mutta sitten kirja imaisi minut totaalisesti maailmaansa. Viihdyin ja nautin! Kirjassa on aivan upeasti rakennettu maailma, joka ei ole kuitenkaan liian monimutkainen eikä kirja sisällä pitkiä infodumppauksia. Erityisen kiehtovaa oli tietysti keijumaailma ja sen henkilöt ja eläimet taianomaisia obeaheja unohtamatta. Sukupuolten moninaisuus näkyy kirjassa hyvin luontevasti, etenkin kun keijujen seksuaalisuus on hyvin vapaata ja luokittelematonta. Loppua kohti myös mukaan tulee juonittelukuvioita, jotka kuuluvat tietysti asiaan, kun on kuninkaallisista kyse.

Pidän siitä, miten tässä kirjassa henkilöhahmojen ennakkoluulot rikkoutuvat tiedon lisääntyessä. Yeeran kumppaneineen tajuaa, miten he ovat käyttäneet hyväkseen obeaheja ja miten väärät luulot heillä ylipäänsä on keijuista. Keijut taas ajattelevat myös haltioista pääsääntöisesti  pahaa, koska ovathan nämä tietämättään surmanneet heitä. Haltioilla on vaarallista kulkea keijujen keskellä ilman vartijaa, sillä monet haluavat heidät hengiltä. Keijut pitävät arkisena asiana niin taikavoimaisia obeaheja kuin pimeässä luolassa ainoana valonlähteenä käyttämäänsä Fraedia-kristallia, jotka taas ovat haltioille arvokkaita ja vaikeasti saatavia rikkauksia. Yeeran ajattelee alussa vievänsä mahdollisimman paljon Fraediaa haltiamaahan, kunhan pääsee Mosimasta pakoon.

Romanttisista kuvioista vielä sen verran, että tässä kirjassa ei ole menty lähellekään niin överille  tasolle seksikuvauksissa kuin viime aikoina lukemissani. Lajityypilleen uskollisena romanssit ovat aika insta-rakkauksia, heti ensi silmäyksellä ulkoiseen olemukseen perustuvia, jotka siitä lähtevät kehittämään kuumottavammiksi. Siitä pieni miinus, mutta muuta moitteen sanaa minulla ei ole antaa.

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras lukemani romantasia!

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

POC-lukupiiri

Cursebound - Kohtalon vangitsemat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2025 (Faebound #2)

Englanninkielinen alkuteos: Cursebound. Kansi: Ellie Game @HarperCollinsPublishers Ltd (suunnittelu), Joe Wilson/Début Art (kuvat)

"Afroromantasiassa haltiasiskoksia sitovat sydänten kahleet

Soturiksi syntyneelle Yeeranille rakkaus on toissijaista. Niinpä hän on jättänyt keijukuningattarensa palatakseen kotimaahansa. Siellä häntä odottavat synkät uutiset: heimopäällikkö Salawa, Yeeranin entinen rakastettu, uhkaa keijuja verisellä sodalla.​

Keijujen valtakuntaan jäänyt pikkusisko Lettle on päättänyt murtaa keijujen kirouksen. Mutta kohtalottaret, jotka kerran puhuivat hänelle, ovat nyt vaienneet.​

Kykenevätkö Lettle ja Yeeran yhdistämään keijut ja haltiat ennen kuin pelätyt taistelut syttyvät?" (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olin aivan iki-ihastunut viime vuonna ilmestyneeseen Faebound-trilogian avausosaan, joka poikkesi nykyisistä romantasiakirjoista todella edukseen. Olipas ihanaa saada tänä syksynä käsiini tämä trilogian kakkososa, jonka kansikin on niin kaunis, että ihan hykerryttää.

Ensin hän oli ollut tässä unohdetussa maassa vankina. Sitten vieraana. Ja nyt hän oli kuninkaan puoliso: haltia, joka kuului keijujen kuninkaalliseen hoviin. (s. 35)

Viime osassa koettiin dramaattisia hetkiä, kun  entinen Alakuun armeijan eversti Yeeran päätti lähteä Mosimasta varoittamaan entista rakastajatartaan, Alakuun heimopäällikkö Salawaa muiden haltiakansojen ja keijujen liittoumasta. Tuore kuningatar Furi jää suremaan rakkaansa lähtöä ja Yeeranin näkijä-sisar Lettle puremaan hammastaan närkästyksestä, kun sisko taas lähti omille teilleen. Lettlellä on sentään rakas Rayan tukenaan, joka on nykyisin keijuvaltakunnan kuningas. 

Mosimassa ei todellakaan ole kaikki kunnossa, sillä Lettle joutuu salamurhauksen uhriksi ja on menettää Rayanin samassa hötäkässä. Kuka yritti myrkyttää Lettlen? Lettleä turhauttaa myös se, ettei hän näe taika-amuleteillaan yhtään mitään tulevaisuudesta. Lettle ja stylistinä toimiva Golan lähtevät vaaralliselle matkalle Mosiman ulkopuolelle etsimään Rayanin isän piilottamaa Afan loitsukirjaa, jossa voisi olla toivottuja vastauksia keijujen kirouksen purkamiseen, jonka ihmiset ovat aikoinaan langettaneet. 

Onko kaikki hyvin? Pila kysyi.

On.

Ei.

Kaikki ei ikimaailmassa olisi hyvin. Furi oli sytyttänyt Yeeranissa jotakin, minkä hän ei halunnut koskaan sammuvan. (s. 66)

Yeeranin matka kohti Alakuuta sujuu sutjakkaasti hänen obeahinsa Pilan turvaamana. Toki Yeeranilla on jatkuva huoli, etteivät salametsästäjät saa hänen kallisarvoista sidoseläintään kiinni - se tietäisi myös Yeeranin hengenmenoa. Hän tulee pohtineeksi ja hävenneeksi omaa aiempaa elämäänsä, johon kuului juuri obeahien metsästys. Silloin hän ei tiennyt niiden sidoksista keijuihin. Yeeran tulee myös tutustuneeksi taivaltajien porukkaan, jotka ovat aiemman Kuunsirpin armeijasta eronneita haltioita, joiden elämäntyyliin kuuluu paikasta toiseen vaeltelu. Darel on yksi heistä, joka tarjoaa ystävällisesti Yeeranille ruokaa ja yönsijan heidän puuhun viritetyssä asumuksessaan. Väärinkäsityksen vuoksi Yeeranille tulee nopea lähtö leiristä keskellä yötä. Tämä liittyy Darelin hyvin kiusalliseen vaivaan, unissakävelyyn.

"Hirsipuuta odottavaksi naiseksi sinulla on melko paljon vaatimuksia." (s. 86)

Ottaako Salawa karkottamansa entisen rakastettunsa vastaan suopeasti, varsinkin kun hänellä on hyvin epäuskottavia uutisia mukanaan? Pystyykö Lettle elämään ikinä enää turvassa Mosimassa, jossa häntä nykyään ympäröi henkivartijoiden kaarti ja kaikki hänen ruokansa maistellaan etukäteen? 

Mosimassa valottomat eli ne keijut, jotka eivät ole saaneet luotua sidosta omaan obeahiin, ovat pitkään kokeneet asemansa eriarvoiseksi. Siksipä kapinaliikettä on ilmassa, etenkin, kun heitä kismittää muualta tulleet haltiat Lettle ja Yeeran, jotka ovat heti päässeet parempiin olosuhteisiin Keijuhovin ylellisyyksiin. Sattuneista syistä Mosimaan joutunut Darelkin pääsee selville levottomuuksista ja tyytymättömyydestä Mosiman epätasa-arvoiseen järjestykseen Golanin kautta, joka aiheuttaa lisäksi Darelissa hyvin voimakkaita tuntemuksia. Myöhemmin Darel joutuukin hyvin hankalan valinnan eteen: jatkaako takaisin oman rakkaan taivaltaja-perheensä luo vai jääkö hän sadunomaiseen Mosimaan Golanin luo.

Wau, miten kirjan lopussa alkoi paljastua herkullisia vihjeitä tulevista juonenkäänteistä. Pikkuisen saattaa jo aavistaa, mutta siltikään mikään ei ole vielä täysin selvää. Tämä toinen osa lähti minulla hiukan hitaasti käyntiin eikä alku napannut mukaansa minua, mutta loppua kohti imeydyin jo ihan täysin kirjan maailmaan. Varsinkin, kun uusia asioita alkoi paljastua.

Vielä sananen kirjan kuumista kohtauksista. Tässä kirjassa on juuri oivallettu se, miten voidaan kirjoittaa kuumat kohtaukset tyylillä. Ei ole siis luvassa monen sivun mittaisia, yksityiskohtaisia ja karkeasanaisia rakastelukohtauksia, vaan sopivanmittaisia, tyylillä ja taidolla tehtyjä kohtauksia, jotka eivät vie liikaa tilaa juonelta ja muuten kiehtovilta tapahtumilta. 

Parasta kirjan maailmassa ovat kuitenkin obeahit, nuo täydellä sydämellä isäntiinsä tai emäntiinsä sitoutuneet eläimet, jotka ovat yhtä aikaa lapsekkaan eläimellisiä ja viisauden ruumiillistumia.

Jään odottelemaan kirjan päätösosaa, joka tulee varmasti räjäyttämään tajuntani.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Empyrean-trilogia: Rebecca Yarros

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro. Suomentanut Lauri Lattu. Haamu 2024

Englanninkielinen alkuteos (2020): On the shoulders of Otava. Kansi: Noora Jantunen

"On vuosi 1918. Köyhän perheen tytär Siiri Tuokkola on liittynyt punakaartiin. Omien joukossa naistaistelijoita sekä vierastetaan että toisaalta ylistetään proletariaatin yhtenäisyyden symbolina. Valkoiset pitävät heitä pahan ruumiillistumana.

Sodan kurimukseen ilmestyy lisäjuonne, kun rintamia erottavissa metsissä alkaa liikkua jotain vihollistakin vaarallisempaa. Huhutaan oudoista valoista, joiden kohtaaminen vie järjen ja lopulta hengen.

Kun yksi tovereista katoaa lumimyrskyssä, Siiri päättää löytää hänet. Matka vie sodan kauhuista vanhan mysteerin äärelle.

Palkitun brittikirjailija Laura Mauron pienoisromaanissa Suomen sisällissota yhdistyy nerokkaasti kansanperinteen ja mytologian taianomaisiin sävyihin. Otavaisen olkapäillä on kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos." (Haamu)

Traileri

Oma arvio:

Pakkohan minun oli tarttua tähän kirjaan, sillä brittiläiskirjailijan kauhumainen, suomalaista mytologiaa hyödyntävä pienoisromaani sijoittuen Suomen sisällissodan aikaan on jotakin niin kiehtovaa, että se on luettava. Sotatarinat aiheena eivät minua niin paljon kiinnosta, mutta suomalaiseen metsään liittyvä, myyttinen uhka enemmänkin. Lauri Latun suomentamassa kirjassa on alussa meidän oman kauhumestarimme Marko Hautalan alkusanat pohjustamassa tarinaa.

Kirjan alussa ollaan odottavissa ja pelokkaissa tunnelmissa. Tuvallinen punaisten joukkoihin lähteneitä tyttöjä on sulloutuneena pieneen pappilaan ja yrittävät tulla toimeen ennen kuin käsky seuraavaan tehtävään käy. Mirva on joukon vanhin, 18-vuotias, ja hän yrittää pitää tyttölaumassa jöötä. Siiri ja Elina ovat kiintyneet toisiinsa, Ester on kovin kipakka suustaan. Kuohuntaa aiheuttaa tumma, paikallaan tönöttävä miehen hahmo hautuumaalla - se on Osku, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän ketään. Seuraavana päivänä Osku tekee jotakin kamalaa ja käsittämätöntä. Tytöt ovat järkyttyneitä, ja kuulevat, että huhun mukaan Osku olisi nähnyt jotakin metsässä ennen sekoamistaan.

Tuolla, ulkona hautuumaalla. Pitkä varjo. Mies, siluetti tasaiseksi tallautunutta lunta vasten. Pimeässä hautuumaa on vieras ja aavemainen. Murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita.(s. 17)

Matkalla taistelukentille suurin osa tytöistä jänistää ja palaa takaisin Tampereelle. Miehet eivät usko naisista olevan mitään hyötyä taistelussa ja osin passittavat heitä kotimatkalle. Jäljelle jäävät vain Siiri, Ester ja Mirva, jotka sinnikkäästi haluavat ottaa osaa taisteluun. Siiri kaipaa Elinaa ja on harmissaan, että tämä palasi. Sitten Mirva katoaa. Hän höpisee jostakin valosta, jonka myös Osku kertoo nähneensä ennen sekoamistaan. Jäljellä ovat enää Siiri ja töykeästi käyttäytyvä Ester. Kun pieni tyttö tupsahtaa heidän tielleen lumisessa metsässä aseella osoittaen, Siiri joutuu tekemään ikävän valinnan. 

Älä uskallakaan kuolla, Ester. Hänen piti kaatua taistellen. Hänen piti kaatua hampaat miehen kurkussa, veri leukaa pitkin virraten. Ei näin. (s. 66)

Mitä metsässä on, joka saa ihmiset sekoamaan? Onko puheet liekkiöistä totta vai pelkkää taikauskoisten höpötystä? Miksi Ester pelkää karhuja eikä halua Siirin puhuvan niistä mitään?

"Ehkä se johtuu sodasta. Ehkä taistelut häiritsevät niitä ja ne tulevat ulos piiloistaan. Niin minä ainakin luulen." (s. 76)

Kirjan tunnelma on yhtä aikaa kaunis ja hyytävä. Tyttöjen selviytyminen talvisessa metsässä laukausten kummutessa taustalla on kuvattu niin taidokkaasti, että lukiessani kirjaa tunnen olevani itsekin metsässä. Kauhuelementit tulevat kirjaan nimenomaan hyytävän pahaenteisen tunnelman kautta. Siirin kaiho Tampereelle palannutta Elinaa kohtaan on kaunis vastapaino Esterin luotaantyöntävälle olemukselle, jota Siirin on hankala - mutta pakko - sietää. 

Pidän kovasti kirjan kauniista kielestä (kiitos Lauri Latulle käännöksestä) ja tunnelmasta. Suomalaista mytologiaa on ujutettu tarinan sekaan omaperäisellä tavalla. Repliikeissä on välillä suomalaiseen tyyliin karskia kielenkäyttöä, joten tämä kirja olisi hyvinkin voinut olla senkin puolesta syntyperäisen suomalaisen kirjoittama. Tähän karmean kauniiseen tarinaan on vangittu hyvin suomalaisuuden henki. 

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirsin kirjanurkka

Sitruunapuiden aika: Zoulfa Katouh

Sitruunapuiden aika: Zoulfa Katouh. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2023

Englanninkielinen alkuteos (2022): As Long as the Lemon Trees Grow. Kansi: David Curtis, Laura Lyytinen

"Koskettava romaani 18-vuotiaasta syyrialaistytöstä, Salamasta, hänen perheestään ja hänen ensirakkaudestaan.

Salaman on päätettävä jääkö hän Syyriaan auttamaan haavoittuneita sairaalassa vai lähteekö pois maasta." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Ai että. On onni löytää yhä uudelleen ja uudelleen kirja, joka tekee minuun vaikutuksen. Joka auttaa ymmärtämään. Joka ravisuttaa ja liikauttaa mieltäni. Zoulfa Katouhin Sitruunapuiden aika on sitä koko reilun 570 sivun verran, kirjailijan jälkisanoineen ja kiitoksineen kaikkineen (harvoin luen kokonaan kiitos-osuuksia, mutta nyt oli pakko.)

Puoleltapäivin tulee katastrofi, kun viereiseen alakouluun sataa pomminsirpaleita. Lasten päälle.

Maailma hidastuu, kun uhrit tuodaan sisään. Lenkkarini ovat verentahrimat ja jalat tarttuvat kiinni. Olen keskellä verilöylyä, todistan hetkiä elämän ja kuoleman rajamailla. Panen merkille jokaisen kyynelet ja jokaisen sielun, joka kohoaa Luojansa luo. (s. 77)

18-vuotias farmaseutiksi opiskellut Salama on menettänyt lähes koko perheensä Syyrian sisällissodan vuoksi. Äiti kuoli hänen käsivarsilleen ja isä ja Hamza-veli jäivät kiinni eräässä mielenosoituksessa. Todennäköisesti he ovat kuolleet - tai sitten kidutettavana jossain vankileirillä. Salama rukoilee ensimmäistä vaihtoehtoa. Salamalla on jäljellä enää rakas ystävänsä Layla, joka on myös Hamzan vaimo ja odottaa tälle lasta. Yhdessä he asuttavat Laylan ja Hamzan ensikotia, jonka piti olla heidän rakkauden tyyssijansa. Nyt ystävyksillä on enää toisensa. Ja heidän on paettava Syyriasta, ennen kuin lapsi syntyy. Tämän Salama on vannonut ja luvannut veljelleen.

Farmaseutit määräävät lääkkeitä - eivät tee leikkauksia. Minun oli tarkoitus valmistua farmaseutiksi. Tai jatkaa tutkijaksi. En ole kirurgi. Minua ei ole tarkoitettu avaamaan ihmisiä, ompelemaan haavoja eikä amputoimaan raajoja, mutta pakotin itseni siihen. (s. 45)

Myös Salama on saanut vammoja samassa pommi-iskussa, joka vei äidin hengen. Hänet kursi kasaan tohtori Ziad, joka otti Salaman töihin sairaalaansa. Sinne kuskataan jatkuvasti salamurhaajien iskujen uhreja: vauvoja, lapsia, naisia, miehiä. Tilanteet ovat kaoottisia, ja jatkuvasti täytyy tehdä valintoja, kenet ehtii pelastaa. Salama poistaa kranaatinsirpaleita ihmisistä siinä missä koulutetut lääkäritkin. Hädässä ei kysellä tutkintopapereita. Lempeä mutta jämäkkä Ziad on isähahmo Salamalle, joka ei aina tunnista omien voimavarojensa ehtymistä. Salama kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta, jonka seurauksena hän on nähnyt äitinsä kuolemasta saakka hallusinaation: savukkeita polttelevan miehen, Khawfin, joka näyttää hänelle näkyjä pahimmista mahdollisista skenaarioista. Tietyin ajoin ilmestyvä mies haastaa Salaman ratkaisuja, näyttää väläyksiä niin menneisyyden traumaattisista kuin ihanistakin muistoista ja väläyttelee myös kauhukuvia siitä, mitä kaikkea voi tapahtua Salaman valintojen seurauksena.

Salaman on hankittava hänelle ja Laylalle venekyyti Välimeren yli Kreikkaan, josta heidät kyyditään sitten Saksaan. Sairaalassa vieraileva Am järjestää kyytejä, mutta hänellä on kovat hinnat. Hänelle se on bisnestä. Kun sitten Salama saa syliinsä Amin vertavuotavan tyttären Samirin, hän työntää syrjään oman moraalinsa ja omatuntonsa, kovettaa itsensä ja kiristää Amilta hänelle ja Laylalle venepaikat pilkkahintaan. Muuten hän ei pelastaisi Samiria. Amin ei auta kuin suostua, mutta hän ei anna tätä hetkeä ikinä anteeksi Salamalle. Ja Salama ei pysty tämän tapahtuman jälkeen enää syömään, ja pelkkä muisto saa hänet oksentamaan. Mutta nyt hänellä on venepaikat hankittuna, ja se on tärkeintä. Nyt täytyy vain selvitä hengissä lähtöpäivään saakka.

Salaman ajatuksia sekoittaa kuitenkin eräs nuori mies, jonka pikkusisko sairastuu pahasti sairaalasta kotouttamisen jälkeen. Salama lupaa seurata Kenania tämän kotiinsa pelastamaan Lama-tyttö, jonka vatsaan on jäänyt vielä yksi sirpale. Lama toipuu, ja samalla Salama tutustuu Kenaniin, joka kuvaa mielenosoituksia ja muita Syyrian tapahtumia Youtubeen näyttääkseen maailmalle, mitä Syyriassa tapahtuu. Kenan haaveilee animaatioiden tekemisestä, mutta ei halua jättää kotimaataan. Salama miettii, missä on nähnyt tuon pojan aiemmin.  Hän pyytää Kenania kameroineen myös sairaalalle kuvaamaan, jotta ihmiset näkisivät, mitä kauheuksia syyrialaiset joutuvat kestämään. Tästä alkaa kehittyä näiden kahden välille syvä luottamus, ystävyys ja lopulta rakkaus. Mutta Salaman on lähdettävä, eikä Kenan halua lähteä.

Hän tulee lähemmäksi, sormet koskettavat työtakkini reunaa, ja kaikki pysähtyy. Jaloissamme tanssivat kuolleet lehdet, kylmä tuuli, sirkuttavat linnut. Kaikki. Ainakin mielessäni. (s. 313)

Sitruunapuiden aika on surullinen, rankka ja raaka kuvaus maasta ja kulttuurista, joka on minulle hyvin vieras, mutta tulee Salaman kautta tutummaksi. Salaman tunteista huokuu rakkaus omaa synnyinmaata kohtaan, joka ei enää ole kuitenkaan se sama, turvallinen paikka. Hän haluaa taas nähdä värit, jotka ovat kadonneet kotikaupungista Homsista. Siellä on vain harmaata. Kenan lupaa auttaa Salamaa näkemään taas värit uudestaan. Salama muistelee äitiään ja hänen tekemäänsä herkullista sitruunamehua, jonka tämä teki tuoreista hedelmistä. Khawfista hän ei uskalla puhua kenellekään, vaikka Kenan alkaa aavistella jonkin olevan pielessä. Ja miten Kenan suhtautuisi siihen, mitä Salama teki Amille saadakseen venekyydin? Jatkuva huoli Laylan voinnista vie myös Salaman voimavaroja. Hän rauhoittelee aina itseään hokemalla eri lääkekasvien nimiä ja parannuskeinoja kuin mantrana itselleen. Myös uskostaan hän saa paljon voimaa.

Minuun vedotaan: Tämä on sinun maasi. Tämä maa kuuluu minulle ja lapsilleni. (s.481)

Suosittelin töissä tätä  kirjaa lukiolaiselle, joka etsi luettavaa lukiokurssin vieraita kulttuureja -teemaan. En ollut vielä itse lukenut tätä, mutta enpä kadu sokkosuositteluani nyt tippaakaan. Jos haluaa vaikuttavaa luettavaa nuorelle, noin 15+ ikäiselle, tässä se on. Toki melkoisen runsas sivumäärä voi karkottaa heikomman lukijan, mutta normaalin lukutaidon ja -halun omaavalle ihmiselle, niin nuorelle kuin aikuisellekin, Sitruunapuiden aika on loistovalinta. Kenanin ja Salaman rakkaustarina on kaunis ja riipaiseva, ja oman lisänsä siihen tuo kulttuuriset seikat, jotka toivat vielä lisää pakahduttavaa tunnetta tarinaan. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat ovat tosia ja elävästä elämästä ammennettuja. Tämä tieto tekee lukukokemuksesta vieläkin vavahduttavamman.

Kirjailijalla on työn alla jatko-osa Sitruunapuiden ajalle. Tämäpä onkin varsin mukava tieto.

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirja.fi: Zoulfa Katouh kertoo kirjastaan

Helsingin Sanomat (ei maksumuuria)

Samantyylistä luettavaa:

Terhi Raikas: Ei minun maailmassani

Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

 Ei minun maailmassani: Terhi Raikas. Basam Books 2023

Kansi: Naidzionysheva / Bigstock

"Kun poliittiset johtajat eivät osaa säilyttää maailmanrauhaa, onneksi on olemassa valveutuneita nuoria!

Somen kautta nuoret saavat äänensä kuuluviin ja näyttävät, etteivät hyväksy maailmassaan sotaa, pahuutta ja väkivaltaa. Pystyvätkö tavalliset teini-ikäiset ystävykset pelastamaan maailman kolmannelta maailmansodalta?

Terhi Raikas on 29-vuotias esikoiskirjailija, jonka sydäntä lähellä ovat ympäristönsuojelu ja nuorisopolitiikka. Näistä aineksista syntyi jännittävä, lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, joka innostaa vaikuttamaan kaikille tärkeiden asioiden puolesta." (Basam Books)

Oma arvio:

Huomasin tämän kirjan ihan sattumalta kustantajien sivuja selatessani (teen yleensä vielä luetteloiden lukemisen lisäksi haravointia kustantajien sivuilla, jos minulta on jäänyt joku nuortenkirja huomaamatta.) Terhi Raikkaan Ei minun maailmassani ei ole kustantajan toimesta laitettu nuortenkirjaksi, mutta sitä se ilmeisimmin on jo takakansitekstin perusteella. Kiinnostuin kovasti sen yhteiskunnallisesta sanomasta.

Kirjassa eletään vuotta 2117, Suomen 200-vuotisjuhlan aikaa. Tosin Suomi on enää yksi osavaltio Euroopan Unionissa. Ilmastonmuutoksen vuoksi Suomessa ei ole satanut lunta enää 40 vuoteen ja Afrikka on kuumuudessaan asumiskelvoton. Lihatuotteita ei enää kukaan käytä, ja kahvin ja teen sijaan juodaan lämmintä kauramaitoa (yök.) Suurimmalle osalle ihmisistä ei enää riittänyt töitä, varsinkin kun monet töistä hoidetaan roboteilla ja tekoälyllä, joten moni elelee aikuisikänsä perustulon turvin askarrellen omia juttujaan. Korona- ja influenssaepidemiat olivat arkipäivää ja jokavuotinen riesa ja niihin varaudutaan yhä maskeilla ja välimatkoilla (mikä tuntuu minusta hassulta, sillä nythän on jo luovuttu moisista varotoimista.) Maailmalla kuohuu ja puhutaan kolmannen maailmansodan uhasta.

Kirjan päähenkilö on lukion viimeistä vuotta opiskeleva Meeri, joka on alkuun ihan tavallinen opiskeleva nuori, mutta josta kehittyy oikea yhteiskunnallinen vaikuttaja, osin vahingossa. Meeri on tavallisesta perheestä, johon kuuluu kotona olevat äiti ja isä, pikkusisko Elli, jolla on Downin syndrooma, ja isoveli Eino, jota koulutetaan tällä hetkellä salaisessa paikassa armeijan tekoälyjoukkoihin. Meerillä on diagnosoitu ADHD ja lisäksi hän kärsii monesti änkytyksestä, josta koulun ärsyttävät tytöt sitten häntä kiusaavat. Lotta on ystävä päiväkotiajoista saakka, mutta Meeri kokee, ettei heitä enää yhdistä kovinkaan monet asiat. Etenkään yhteiskunnalliset asiat, joista taas Meeri on kiinnostunut. 

Lotta oli niitä, jotka haaveilivat takaisin siihen elämään, kun ihmiset vielä pystyivät kasvattamaan eläimiä syötäväkseen ja muuten hyödynnettäväkseen, käyttämään ajaessaan polttoaineita ja pitämään valoja jokaisessa huoneessa. Onneksi sittemmin oli tajuttu, että moisessa kulutusyhteiskunnassa olimme tuhon tiellä. (s. 21)

Meerin elämää on varjostanut isoäidin etenevä Alzheimerin tauti ja isoveljen poissaolo ja poikaystävä Yusufin etäinen käytös, mutta sitten lisämurhetta tuo Einon kirje, josta selviää, että hänet ollaan lähettämässä Kiinaan, ja ettei sieltä ole paluuta takaisin. Meeri uskoo, että sota on tulossa. Englanninopettaja Mirjami huolestuu Meerin alakulosta ja niinpä tämä uskoutuu politiikkaan hörähtäneelle opettajalleen kuulemastaan. Yusufista ei tunnu olevan apua Einon tilanteen selvittämisessä, sillä tällä tuntuu olevan aina jotain kiirettä. Meeri kertoo epäilyksistään siis myös etäystävälleen, Etelä-Amerikassa asuvalle Palomalle. Tästä lähteekin melkoinen tapahtumien ketju vyörymään liikkeelle, sillä ilman Meerin lupaa Paloma vuotaa tiedon Einon ja maailman tilanteesta someen. Meeristä kiinnostuu BBC:n toimittaja ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat. Laaja somekampanja #notinmyworld ajaa sodanvastaista kampanjaansa ja myös Meeri lähtee opettajansa Mirjamin kanssa Helsinkiin suureen sodanvastaiseen mielenosoitukseen.

---Kootaan voimamme yhteen, jotta Eino ja muut nuoret pääsevät takaisin kotiin. Kolmatta maailmansotaa ei saa tulla, joten ajetaan yhdessä rauhaa. #notinmyworld (s. 47)

Pystyykö nuorten liikkeelle laittama kampanja pysäyttämään käynnistyvän maailmansodan? Saako Meeri enää koskaan nähdä isoveljeään? 

Uskoisin, että kirjan yhteiskunnallinen vahva sanoma voisi kiinnostaa nuoria lukijoita. Omasta mielestäni kirjan kerronnalliset keinot ja juonen uskottavuus ei ole sen vahvuus, mutta onhan tämä mukavan (utopisen) optimistinen kuvaus nuorten osallisuudesta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Kirjan henkilöhahmot eivät jättäneet syvempää jälkeä minuun, vaikka päähenkilön nepsy-piirteet ovat toki plussaa, mutta nautin kirjan tarkoista dystopisen maailman kuvauksista. Vaikka ajatuskin lihattomasta ja kahvittomasta maailmasta epäilyttää, mistäpä sen tietää, mihin tämä kaikki vie. En silti ihan usko, että somekamppikset saati kauppasaarrotkaan saisi suuria sotajohtajia pyörtämään päätöksiään. Onneksi kirjojen maailmassa kaikki on mahdollista.

Annan arvosanaksi 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Näpit irti!: Jennifer Mathieu

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Tuntematon taivas: Elina Rouhiainen

 Tuntematon taivas: Elina Rouhiainen. Tammi 2022

Kansi: Laura Lyytinen, Istockphoto

"Sota. Rakkaus. Siperia.

Paranormaalin romanssin ja urbaanin fantasian taiturin ensimmäinen realistinen YA-romaani kertoo rakkaudesta, kuolemasta sekä vaikeista valinnoista ja perustuu pohdintoihin siitä, miltä nykyajan sotaromaani voisi näyttää.

Tapahtumat sijoittuvat Venäjälle vuoteen 2002, jolloin toinen Tšetšenian sota oli yhä käynnissä. Dima ja Aljona kohtaavat toisensa Siperian junaradan varressa. Moskovalainen Dima on karannut armeijan kutsunnoista, Aljona taas ei halua jättää kotikyläänsä, vaikka kaivosteollisuus varjostaa sen ja koko paikallisen evenkiyhteisön tulevaisuutta. Molemmat heistä ovat joutuneet kasvokkain kuoleman kanssa. He ehtivät viettää yhdessä kolme kuukautta, kunnes Aljonan upseeri-isä palaa komennukseltaan. Kolme kuukautta, jotka riittävät kyseenalaistamaan aivan kaiken..."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Elina Rouhiainen teki minuun aikanaan vaikutukset Susiraja-sarjallaan. Sitä seurannut Väki-trilogia ei ollut minulle ensimmäistä osaa lukuun ottamatta niin suuri lukukokemus, mutta kiehtova urbaanifantasia sekin. Oli hyvin jännittävät fiilikset tarttua nyt tähän kirjailijan ensimmäiseen realistiseen romaaniin. Sota ja Venäjä, mikäpäs vielä sen ajankohtaisempi aihe. Kirjassa tosin eletään 2000-luvun alkua ja Tšetšenian sotaa, mutta samantyyppisiä asioita käsitellään, jotka voisivat sopia tähänkin hetkeen. Sota-aiheinen romaani nuorille aikuisille on myös jotain sellaista, jota ei ihan yhtenään julkaista. 

Diman mieleen muistuivat Mišan sanat: He eivät opettaneet meille mitään. He vain lähettivät meidät sinne. (s. 219)

Jos kirjan ensimmäinen luku on nimeltään "Niska-perseote", se ei voi olla muuta kuin hyvä. Nuori Dima nakataan tällä kyseisellä, hyväksi havaitulla otteella junasta keskellä Siperiaa. Pienellä juna-asemalla on vain kourallinen ihmisiä, mutta yksi niistä näyttää ystävälliseltä. Hän on evenkityttö Aljona, joka tulee kysymään Dimalta, onko kaikki kunnossa. Hän myös valistaa poikaa, että hänen määränpäähänsä Habarovskiin on matkaa liki 4000 kilometriä. Eikä junia ole lähiaikana sinne menossa. Niinpä tuo ystävällinen tyttö ehdottaa, että Dima lähtisi hänen ja isovanhempiensa kyydissä heidän asuinkyläänsä. Dimalla ei ole juuri muita vaihtoehtoja.

Evenkien asuinalue ei loista tyylikkyydellään, mutta Dima on tyytyväinen, kun saa yöpyä Tatjanan ja Jevgenin ylimääräisessä huoneessa. Isovanhemmat ovat alkuun hyvin ynseitä Dimaa kohtaan, mutta Aljona on oma ystävällinen itsensä. Dima kiinnittää huomiota Aljonan pukeutumistyyliin, joka poikkeaa huomattavasti samanikäisten venäläisneitojen vaatteista. Aljona lupaa Diman asua heidän luonaan siihen asti, kunnes hänen isänsä palaa komennukseltaan. Diman kauhuksi Aljonan isä on upseeri, ja jossain vaiheessa paljastuu, miksi Dima on pakomatkalla kohti Habarovskia, tätinsä kotia. 

Dima on pakoillut kutsuntoja, sillä hänen isoveljensä kokemukset Tšetšenian sodasta eivät juuri lievennä pelkoja sotimaan joutumisesta. Kuitenkin eräänä päivänä hän aukaisee oven väärille tyypeille ja joutuu armeijan kynsiin. Diman kokemukset ennen pakomatkaansa kohti Siperiaa ovat karmaisevia. Hän mieluusti unohtaisi sen kaiken.

"Me pääsemme sinne", Dima sanoo. "Tuntemattomaan taivaaseen. Ja sitten se ei enää ole tuntematon." (s. 241)

Dima auttaa Aljonaa kaupalla, jonka pitämisestä tämän perhe saa toimeentuloa, vaikkakin niukasti. He alkavat lähentyä ja rakastuvat. Dima pääsee myös näkemään, kuinka omalaatuinen evenkien oma kulttuuriperimä on, ja kuinka Aljona kuitenkin ensisijaisesti tuntee aina kuuluvansa tähän yhteisöön. Evenkien asuinsijoja uhkaa alueelle ujuttautuva kaivosteollisuus. Aljonalla on tämän huolen lisäksi salaisuus kannettavanaan, jonka salaaminen Dimalta alkaa myöhemmin näkyä hänen käytöksessään.

"Onko sinun isäsi tappanut ihmisiä?"

Aljonan katse on siirtynyt jonnekin kaukaisuuteen: "Hän ei ole koskaan sanonut, että olisi."

"Hän luultavasti on."

"Ehkä. Mutta hän on minun isäni ja minulle hän on hyvä." (s. 176)

Tuntematon taivas esittelee mukaansatempaavan tarinan lisäksi kiehtovalla tavalla venäläisiä ja evenkiläisiä tapoja ja kulttuuriperimää. Kirjassa on myös sisältövaroitukset, mikä on vielä perin erikoista suomalaisissa YA-romaaneissa. Siitä huolimatta kirja ei ole minusta nuorille mitenkään liian rankkaa kamaa, mutta hyvä, että herkimpiä varten varoitukset ovat olemassa. Lähinnä Diman kokemukset armeijan kutsunnoissa ennen pakomatkaa ovat sitä rankinta settiä. Kirjassa on myös mukavan lyhyet kappaleet, mikä tekee lukukokemuksesta kevyen.

Vaikka viihdyin kirjan parissa ja se on minusta hyvin kaunis ja taidokas YA-romaani siperialaisine miljöineen, jotain jäin silti kaipaamaan, jotta arvosanani olisi yltänyt nelosella alkavaksi. En päässyt päähenkilöiden sisään kunnolla ja näin ollen tunnekokemukset etenkin romantiikkapuolella jäivät hiukan vajaiksi.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

 Maailmantyttäret: Siiri Enoranta. WSOY 2022

Kansi; Riikka Turkulainen

"Me oltiin enemmän tai vähemmän orpoja, ja me päätettiin enemmän tai vähemmän pelastaa maailma.

Palkitun kirjailijan utopia Maailmankodista on rohkeudessaan pysäyttävä. Tulevaisuudenkuvitelma häikäisee elämänvoimallaan ja palauttaa lukijan kyvyn unelmoida.

Heitä on viisi ja he tapaavat Sopusointu-leirillä yksinäisille. Vaikka luonto on alkanut elpyä ja ihmiset ovat vihdoin yhdenvertaisia, jokainen tytöistä on kohdannut surua omassa elämässään. Lisäksi esiäidin muistot maailmanlopun partaalta heittävät varjonsa heidän ylleen. Joselinan veli on kuollut salaperäisten konehyönteisten hyökkäyksessä, ja tytöt lähtevät yhdessä selvittämään niiden arvoitusta. Mysteeri vie heidät taistellen ja tanssien läpi Maailmankodin ihmeiden – ja lopulta matka saattaa olla perille pääsyä tärkeämpää. Teos on kangastus seikkailuromaanista, moderni tyttökirja ja visionäärinen tutkielma ystävyydestä ja paremmasta maailmasta."(WSOY)

Oma arvio:

Siiri Enorannan kirjat ovat minulle odotetuimpien kirjojen joukossa, sillä hän kirjoittaa yleensä aina jotain niin omalaatuista ja pysähdyttävää, että olen aina saanut kokea uskomattomia lukuelämyksiä hänen kirjojensa parissa. Edellisestä kirjasta Kesämyrsky on kulunut jo parisen vuotta, joten tartuin innolla tähän utopiaksi genretettyyn uutuuteen, jonka nimi ja kansi antavat vihiä siitä, että hyvin naiseuttava kirja on edessäni (olenkohan keksinyt juuri uuden sanan?) Dystopia on lempigenreni, mutta yhtään utopiaa en ole vielä lukenut. Siitäkin syystä olen hyvin utelias.

Mutta me teemme parhaamme. Minä näen historian taaksepäin osoittavana puunrunkona, josta versoo lukuisia oksia ja niistä kaikista uusia oksia. Romahduksen pahimpina vuosina 2028-2033 kuoli melkein kaksi miljardia ihmistä ja laskematon määrä ihmisiä, ja jotkut osat maapallosta saastutettiin ydinaseilla. Tämän Zerinda näkee, kun sulkee silmänsä. (s. 204)

Maailmantyttäret aloittaa tarinansa Sopusointu-leiriltä, jonne kirjan viisi päähenkilöä, noin 17-18-vuotiaat Zerinda, Kaia, Ritva, Lise-Lotte ja Joselina, ovat syystä tai toisesta päätyneet käsittelemään suruaan. Leiri järjestetään Maailmankoti-nimisessä valtiossa, joka on perustettu Romahdukseksi nimitetyn hävityksen jälkeen, ja jossa vallitsee täydellisen sopusointuinen elo. Zerinda ja Ritva eivät ole maailmankotilaisia, vaan he ovat kotoisin Saarivaltioiksi kutsutusta paikasta, jonka uskoisin käsittävän nykyisen Iso-Britannian ja Irlannin alueet. He nimittävät ilmeisesti nykyistä Euroopan aluetta käsittävää Maailmankotia Hourumantereeksi, sillä sitä se heille ilmentää. Ihmisiä houruineen.

Ritva ja Zerinda ovat eläneet ihan eri maailmassa: Zerinda menetti vastarintaliikkeessä olevan äitinsä ja isä viruu Hourumantereen vankilassa, ja hänen enonsa istutti kaiken huipuksi luvatta häneen esiäitinsä sirun, joka aiheuttaa hänelle nyt monenlaisia oireita. Esiäidin muistot valtaavat Zerindan mielen vähän väliä kuin varkain, eikä hän välillä tiedä, kuka hän enää itse on. Muistot sijoittuvat aikaan ennen Suurta Romahdusta, joka alkoi vuonna 2028 kolmannella maailmansodalla. Ritva taas on kilpaillut huomiosta sisaruskatraansa kanssa, kadehtinut ystäväänsä Stacieta ja seurustelee väärän tyypin kanssa. Häntä erityisesti ärsyttää Hourumantereen tyyli ymmärtää, keskustella, antaa anteeksi, välttää riitaa ja sovitella. Hän on heti alusta saakka karvat pystyssä muiden leiriläisten kanssa. Zerinda taas ajautuu usein poissaolevaksi, kun siru valtaa hänen muistonsa.

"Siis miten voi olla mahdollista, että sulla on muka joka kerta vaan ihanaa? Kai nyt joskus tulee hutejakin?" Ritva kysyi, mutta Ritvakin oli pehmeä sinä aamupäivänä, halusin pörröttää hänen kaniininturkkiaan.

"Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole odotuksia. Haluan vain tutkia ja antaa, ottaa vastaan. Kaikki mitä voin saada toisesta ihmisestä selville on kaunista. Jokainen kohtaaminen on juuri sellainen kuin sen kuuluu olla." (s. 224-225)

Lise-Lotte ja Joselina ovat todella rakkaat ystävät, vaikka niin kovin erilaiset ovatkin. Lise-Lotte tahtoo syleillä koko maailmaa ja nappaa tuon tuostakin mukaansa jonkun pojan, jonka kanssa hän käy sekstailemassa. Kun Ritva sihahtaa hampaidensa välistä "lutka", Lise-Lotte vain naurahtaa ja ottaa nimityksen mielellään käyttöönsä, sillä hänhän rakastaa seksiä. Joselina on transsukupuolinen ja kantaa surua sisällään menetettyään veljensä feizhongeille, eräänlaisille konehyönteisille, jotka ovat oikeastaan ainoa uhka ja pelon aihe Maailmankodissa. Ne hyökkäävät satunnaisesti isoina parvina ihmisten kimppuun, ja niiden vimmaisten siipien sanotaan voivan sivaltaa ihmisen silpuksi. Kaia on porukan ainoa valkoihoinen, vähemmistöön kuuluva ihonvärinsä puolesta, sillä ruskeat ja mustat ovat kirjan maailmassa enemmistönä. Hän on iskenyt silmänsä säkkärätukkaiseen Zerindaan, joka tuntuu kuitenkin välillä olevan ihan saavuttamattomissa, kun antautuu sirun ja esiäidin muistojen valtaan.

Kauhu paiskasi mun jalat veteläksi, oli hullun avuton olo. Yksi feizhongeista tuli suoraan mua päin. Se oli vähän kuin sudenkorennon ja koppakuoriaisen sekoitus, paitsi jättimäinen, ja sen siivet oli kuin veitset. (s. 75)

Kirjan tarina alkaa kunnolla siitä, kun feizhongit hyökkäävät Sopusointu-leiriin ja nämä viisi urheaa tyttöä päättävät tarttua aseisiin ja mätkiä konehyönteiset lentokyvyttömiksi, sillä sen jälkeen niiden itsetuhomekanismi räjäyttää ne. Zerinda saa jälleen pahan kohtauksen, jonka vuoksi hän päättää lopettaa leirin ja lähteä pois. Muut tytöt haluavat lähteä tuhoamaan feizhongeja, etenkin Joselina, joka on vihainen veljensä menetyksestä. Niinpä tämä viisikko lähtee leiriltä tarkoituksenaan ratkaista noiden konehyönteisten alkuperä ja tuhota niitä niin paljon kuin voivat. Erään feizhongin sisältä löytynyt koodi herättää heidän uteliaisuuden ja he alkavat etsiä lisää koodeja ja muita johtolankoja, samalla kun vaeltavat Maailmankodissa eri kulkuvälineillä (erikoisuutena maalla kulkeva purjealus nimeltä purjelinna), vierailevat eri juhlissa, tapaavat ihmisiä, tekevät havaintoja, miettivät maailmaa, purkavat tuntojaan ja hitsautuvat  huomaamattaan yhteen. 

"Minä luulen, että tämä on vain iso peli. Tai jonkinlainen koe. On yksinkertaisesti liian epäuskottavaa, että elämää olisi syntynyt juuri tänne ja vain tänne, että täällä on meille tarjolla näin täydelliset olosuhteet, en minä tiedä. Sekö olisi vain sattumaa, että minä olen elossa tänä käsittämättömän lyhyenä aikana, kun ihmiskunnan sivilisaatio kukoistaa?---" (s. 134)

Kirjassa on tyttöjen seikkailun lomassa kohtia, joissa he pohdiskelevat syvällisesti maailman tilaa ja historiaa. Maailmankodissa asuneet Lise-Lotte, Joselina ja Kaia ovat jo omaksuneet rauhanomaisen elon valtiossa, jossa varallisuuskaton ansiosta kukaan ei pääse rikastumaan muita enemmän, aseita ei valmisteta eikä saasteita tuottavaa teollisuutta sallita. Ritva ja Zerinda taas ovat Saarivaltion kasvatteja, jonka perustivat ja erottivat mantereesta survivalistien joukko samoihin aikoihin, kun Maailmankotikin perustettiin, eli vuonna 2049. Vaikka elo on kovin rauhaisaa, ei utopiakaan ole täydellinen: feizhongit aiheuttavat pelkoa, ja mikä kummallisinta, Saarivaltiossa niitä ei ole ollenkaan. Lisäksi välillä jotkut kaupungit yrittävät irtautua Maailmankodista, koska sääntelemätön markkinatalous voisi mahdollistaa paremmin rikastumisen. Onko kouluttautumisessa mitään mieltä, jos ei saa enempää varallisuutta kuin muut?

Utopian määritelmä lienee, että se on kuva tulevaisuudesta, visio siellä jossakin, jotain mitä kohti pyrkiä. Niin että täydellinen maailma ei voi koskaan toteutua tänään, aikaisintaan huomenna, mutta onpahan jotakin, minkä eteen työskennellä. (s. 368)

Zerinda käy siruistutteensa vuoksi läpi esiäitinsä ahdinkoa ennen kolmatta maailmansotaa, aikana, kun maailma alkaa olla sellaisessa murroksessa, ettei mikään tuo enää iloa, mutta silti täytyy mennä massan mukana ja kuluttaa, ostaa lisää ja huvitella, ennen kuin kaikki loppuu. Tytöt kauhistelevat aikaa, jolloin ihmiset käyttivät eläimiä hyväkseen: saattoivat lehmät uudelleen raskaaksi, ja veivät vasikan, jotta saivat tästä lypsettyä maitoa omaan käyttöönsä. Vanha navetta toimii Maailmankodissa muistomerkkinä tälle kauheudelle, ja tytöt eivät voi käsittää moista tapahtuneen. Tuolloin ihmiset olivat vain tottuneet käyttämään eläimiä hyväkseen.

Minä pelkään pelkoa: pelkään ihmisten levottomuutta, sitä että vaikka Maailmankoti toimii kuinka hienosti, aina on niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä. (s. 257)

Lukijaa herätellään ajattelemaan tämän utopistisen maailman (ja sen vastakohdan, Saarivaltion) kautta nykymaailman tilaa. Maailmantyttäret on erityisen ajankohtainen nyt, kun sota on meneillään Ukrainassa ja kolmannen maailmansodan pelko kaikkien takaraivossa. Vaikka kuinka haluaisin ajatella täydellistä maailmaa, jossa vallitsisi rauha, tasapaino kaikkien taloudessa ja sopusointu ihmisten välillä, huomasin samaistuvani Hourumantereesta ja sen ihmisistä ärsyyntyneeseen Ritvaan, jonka mielestä ihmiset siellä vain lässyttivät, eivät osanneet edes tapella kunnolla (kiistat sovitettiin joko keskustelemalla tai tanssibattleilla), ihmisten aika kului yhteisen hyvän tekemiseen jne. Suhtaudun hyvin kyynisesti kaikkeen utopistiseen ajatteluun, sillä utopia on lopulta hyvin lähellä kääntyä dystopiaksi. 

Maailmantyttäret ei noussut minun suosikikseni Enorannan kirjoista, mutta hyvin vahvan jäljen se minuun jätti teemoillaan. Uskoisin, että tämä olisi hyvä ajatuksien herättäjä nuorille aikuisille, joten varmasti tulen vinkkaamaan tätä ainakin lukioryhmille. Tämä on voimauttava tarina ystävyydestä, naiseudesta ja maailman tilasta. Mikään kevyt lukusukkula tämä ei ole, vaan vaatii makustelua ja pohdintaa, jotta tästä saa mahdollisimman paljon irti. Kirjan loppu antaa toivoa ja lukijalleen tyynen mielen, joskin feizhongien arvoituksen paljastuminen oli minulle suoranainen pettymys. 

Arvosanani 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

--

Samantyylistä luettavaa:

Kesämyrsky: Siiri Enoranta

Surunhauras, lasinterävä: Siiri Enoranta

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

Booklist Queen: Genre you dont usually read

Seinäjoen kirjasto: 15. Kirjassa ollaan tropiikissa

Popsugar: A book about or set in a nonpatriachal society

YA-spefihaaste; Utopia

Grishaversumi-trilogia: Leigh Bardugo

 Varjo ja riipus: Leigh Bardugo. Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & Co 2019. (Grishaversumi #1)

Englanninkielinen alkuteos (2012): Shadow and Bone. Kansi: April Ward, Antti Kukkonen (sovitus)

"Alina Starkov on teini-ikäinen orpotyttö ja rivisotilas, joka tietää ettei välttämättä selviä hengissä ensimmäisestä vaelluksestaan Sysikuilun halki. Sysikuilu on yliluonnollisen pimeä ja synkkä alue, joka kuhisee ihmislihaa syöviä hirviöitä. Se katkaisee ravkalaisten pääsyn merelle, ja retkikunnat ylittävät alueen säännöllisesti kuljettaakseen meritse tulevia tarvikkeita. Kun Alinan rykmentti joutuu raivoisan hyökkäyksen kohteeksi, hänen uinuneet voimansa heräävät eloon.

Tieto Alinan poikkeuksellisesta kyvystä leviää ja hänet pestataan grishojen eliittisotajoukkoihin. Joukkojen pahamaineinen mutta lumoava johtaja Varjo uskoo, että Alinan voima riittää tuhoamaan Sysikuilun ja yhdistämään sodan rikki repimän valtakunnan, mutta vain Alina pystyy hallitsemaan kesyttämätöntä kykyään. Kun menneisyyden salaisuudet alkavat paljastua, Alina ymmärtää, että ne voivat tuhota paitsi hänen kotimaansa myös kaiken mitä hän rakastaa.(Aula & Co)

Oma arvio:

Skippasin tämän fantasiauutuuden sen ilmestyttyä suomeksi reilut pari vuotta sitten, koska en uskonut tämän tuovan mitään uutta YA-fantasian saralle. Osa kollegoistani on tätä toki kehunut ja viimestään kiinnostuin tästä, kun kuulin uudesta Netflix-sarjasta, joka pohjautuu tähän ja kirjailijan toiseen kirjasarjaan. Haluan nyt kerrankin lukea kirjan ennen sarjaa.

Kirjan alussa kerrotaan päähenkilöiden, Alinan ja Maljenin eli Malin taustasta: heidät on tuotu orpolapsina arvoisan herttua Keramzinin kartanoon oppimaan lukemista ja kirjoittamista. Oppimisen lomassa lapset tekevät kotitöitä ja leikkivät keskenään. Kun pelätyt grishat tulevat tekemään tarkastusta, onko lapsilla mitään kykyjä, Alina ja Mal ovat kauhuissaan. Nimittäin jos heillä olisi, he pääsevät (tai joutuvat) ghishojen joukkoon. Onneksi heidät todetaan ihan tavallisiksi kaupungin raunioista poimituiksi orpolapsiksi, jotka saavat jatkaa elämäänsä kreivin suojeluksessa, kunnes aikuistuvat.

"Olen pahoillani, että minulta kesti niin kauan nähdä sinut, Alina. Mutta minä näen sinut nyt." (s. 279)

Nykyhetkessä Alina ja .Mal ovat nyt 16-vuotiaita ja työskentelevät sotajoukkojen tehtävissä. Alina toimii kartografina. Heillä on juuri edessä melko kuumottava tehtävä: heidän rykmenttinsä on ylitettävä pelätty Sysikuilu, jota Epämereksikin kutsutaan. Se on nimittäin täynnä verenhimoisia tappajia, olentoja, joita sanotaan Volkriksi. Monetkaan eivät ole selvityneet Sysikuilusta hengissä, mutta se täytyy ylittää, jos mielii päästä Tosimerelle. Alina on kauhuissaan, eikä voi tajuta Malin kepeää asennetta. Alinaa myös ärsyttää Malin flirttailu kauniin Grishanaisen kanssa. Hyvin pian nimittäin lukijalle käy selväksi, että Alina on toivottoman rakastunut lapsuudenystäväänsä.

Olen pahoillani, että jätin sinut pimentoon niin pitkäksi aikaa.

Olen pahoillani, mutta nyt olen valmis.

Kutsuin, ja valo vastasi. (s. 173)

Sysikuilun ylityksessä meinaa käydä köpelösti, mutta ihmeen kaupalla Alina ja Mal ja muutama muu pelastuvat volkrien hyökkäyksestä. Alina ei oikein tajua, mitä hyökkäyksessä oikein tapahtui, mutta hän herää vangittuna ja häneltä aletaan kysellä kaikenlaista. Käy ilmi, että Alinalta on paljastunut vaaran hetkellä voimakas auringonkutsujan kyky, josta hän ei itsekään tiennyt. Hän on kuin onkin grisha, ja hänet kiikutetaan tarkoin varjellussa vaunukyydissä Pieneen palatsiin (joka on kaikkea muuta kuin pieni) arvostetun ja pelätyn Varjon alaisuuteen. Tästä alkaa Alinan täysin uudenlainen elämä: siihen kuuluu kauniita pukuja, ehostusta, kykyjen harjoittamista, muiden ihailua ja Varjon outoa suosimista. Varjo yhtä lailla pelottaa kuin kiehtoo Alinaa, eikä hän tunnu voivan vastustaa tämän vetovoimaa. Mal ei vastaa Alinan kirjeisiin, joten tämä alkaa jo epäillä pojan unohtaneen hänet täysin.

"Vaatteet, korut, jopa ulkonäkösi. Hän on merkinnyt sinut omakseen."(s. 217)

Onko uusi elämä auringonkutsujana kuitenkaan Alinaa varten? Voiko Varjoon luottaa? Miksi Mal ei anna kuulua itsestään? Varjolla on suuret suunnitelmat Alinan varalle. Pieni epäilyksen siemen kuitenkin kytee tytön mielessä, vaikka Varjon vetovoima tuntuu olevan vastustamaton.

Varjo ja riipus aloittaa mielenkiintoisen tarinan, jonka henkilönnimistä ja paikasta tulee hieman Neuvostoliitto/Venäjävibat. Muuten tuntuu, ettei tarina kuitenkaan anna hirveänä uutta: orpotyttö, jolla on piilevä kyky, jota muut haluavat hyödyntää johonkin pahaan. Salainen rakkaus lapsuudentoveriin, kunnes kolmiodraamaa tulee uuden tyypin astuessa kuvioihin. Kurjuuksista rikkauksiin, vaatimattomuudesta kaunottareksi ja mitättömyydestä kaikkien ihailemaksi kyvyksi. Sekaan hieman kammottavia hirviöitä ja sotaa. Kirja oli kyllä ihan mukiinmenevä, mutta en nyt hirveänä riemastunut tästä.  Lainasin kyllä jo jatko-osan Saarto ja myrsky, mutten ole vielä innostunut siihen tarttumaan. Sarjaan on ilmestynyt juuri myös kolmas osa, Tuho ja roihu.

Annan arvosanaksi 3

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko) 

Yöpöydän kirjat 

Sonja Arstio 

Auringonlaskuissa 

Kirjoihin kadonnut

 

Samantyylistä luettavaa:

 Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Anne Frankin päiväkirja: Ari Folman & David Polonsky

Anne Frankin päiväkirja: Ari Folman (sarjakuvasovitus.) David Polonsky (kuvitus.) Suomentanut Anita Odé. Tammi 2019

Englanninkielinen alkuteos ( 2017): The Diary of A Young Girl. Kansi: David Polonsky (kuvat) ja Markko Taina (Suunnittelu.) Anne Frankin ja Frankin perheen tekstit sekä Anne Frank Fondsin arkistomateriaali @Anne Frank Fonds, Basel / Sveitsi, 2017

"Unohtumaton klassikko uudessa muodossa!

Sarjakuvamuotoinen Anne Frankin päiväkirja päivittää yhden viime vuosisadan kuuluisimmista tarinoista nykylukijoihin vetoavaksi, neliväriseksi sarjakuvaksi.

Anne Frankin päiväkirja on klassikkoteos nuoren tytön elämästä raakojen historiallisten mullistusten keskellä. Alkuteokselle uskollisessa, kauniissa sarjakuvassa salaisten päiväkirjamerkintöjen äärimmäinen henkilökohtaisuus yhdistyy vavahduttavalla ja visuaalisella tavalla juutalaisvainojen julmuuteen."(Tammi)

Oma arvio:

Onkohan kukaan voinut suorittaa peruskoulua lukematta klassikkoteosta Anne Frankin päiväkirja (joka Nuoren tytön päiväkirjanakin tunnetaan)? En ihmettele kyseisen elämäkerrallisen teoksen suosiota, sillä se nyt vain on niin loistava kirja tutustuttaa nuoret toisen maailmansodan kauheimpaan ilmiöön, holokaustiin, nuoren juutalaistytön itsensä kertomana. Kun kuulin tämän sarjakuvaversion olevan tulossa, innostuin, sillä on enemmän kuin kiehtovaa nähdä Frankin ja Van Daanin perheen piileskelypaikka kuvitettuna.

Anne Frank ei ole kirjoittanut päiväkirjaansa pinnallisia höpötyksiä, vaan hän kipuilee muun muassa oman perheen sisäisten asenteiden kanssa. Suorasukainen ja äkkipikainen Anne kokee olevansa kaikessa isosiskoansa Margotia huonompi, eikä tätä kokemusta vähennä yhtään hänen vanhempiensa suhtautuminen. Äitiänsä, joka vaikuttaa hyvin tunnekylmältä naiselta, Anne suorastaan vihaa. Isäänsä hän kunnioittaa, vaikka kokee välillä isänsäkin suosivan liikaa Margotia.

Kirjoittaa Anne toki myös rakkaudesta ja pojista, sillä ennen piileskelyä hän on ollut todella suosittu poikien keskuudessa. Nyt hän ei saa enää ihailua osakseen, vain pelkkiä moitteita. Kunnes hän ja  Peter Van Daan lähentyvät.

Toki sarjakuvassa kerrotaan myös siitä ikävimmästä aiheesta, eli sodasta. Lisäksi lukija saa olla läsnä Annen pelkojen kanssa, ja myös muun ahdistuksen, jota aiheuttaa sodan ja piileskelyn lisäksi hänen asuinkumppaninsa. Suurin ahdistus Annelle on se, kun häneltä kielletään Peterin seurassa oleminen juuri, kun he ovat löytäneet toisensa.

David Polonsky on kuvittanut ja Ari Folman sovittanut hienosti Anne Frankin tarinan sarjakuvaksi. Itseäni hieman väsytti sarjakuvan seassa olevat pitkät tekstinpätkät, jotka toisaalta ovat hyvin perusteltuja, Annen tunnoista kertovia päiväkirjan sivuja. Tuntuu vain, että kun on sarjakuvasta kyse, en jaksaisi lukea sen lomassa pitkiä tekstejä. Polonskyn piirrosjälki on minun mieleeni selkeää ja mukavaa katsella.

Jos sinulla on vielä joululahjat hankkimatta, suosittelen tätä vaikuttavista tarinoista kiinnostuneen nuoren (13+) lahjapakettiin.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Bibbidi Bobbidi Book

Kirjojen keskellä

Lisään tämän Popsugar-lukuhaasteen kohtaan:

14. A retelling of a classic