Ihmeiden aika: Karen Thompson Walker

Ihmeiden aika: Karen Thompson Walker. Suomentanut Pirkko Biström. Bazar 2020

Englanninkielinen alkuteos (2012): The Age of Miracles. Kansi: Satu Kontinen

"Pysäyttävä tarina katastrofista ja selviytymisestä, kasvusta ja muutoksesta.

Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika on henkeäsalpaava muotokuva ihmisistä, jotka yrittävät löytää tien eteenpäin alati muuttuvassa maailmassa

Aurinkoisena lauantaiaamuna kalifornialaisessa esikaupungissa 11-vuotias Julia vanhempineen saa tietää, että maapallon pyöriminen on alkanut hidastua. Tv:n täyttävät uutiset, jotka kertovat vuorokauden pidentyneen melkein tunnin yhden yön aikana. Viikkojen kuluessa päivät ja yöt pitenevät pitenemistään ja maan painovoima alkaa kasvaa. Linnut, vuorovedet ja ihmisten käytös luisuvat sekasortoon.

Maailman täyttyessä vaaroista Julian täytyy kohdata myös muutokset itsessään ja omassa pienessä maailmassaan: hänen vanhempiensa välille kasvava kuilu, ensirakkauden mukanaan tuoma haavoittuvuus, kasvava yksinäisyys ja yllättävä, lannistumaton rohkeus.(Bazar)"

Lukunäyte: https://www.bazarkustannus.fi/wp-content/uploads/2020/07/9789525637915_lukun.pdf 

Oma arvio: 

Miten suhtautuisit, jos saisit kuulla maapallon pyörimisliikkeen alkaneen hidastua ja että se tulisi hidastumaan päivä päivältä enemmän? Herättäisikö se sinussa pakokauhua vai ottaisitko asian tyynesti vastaan? Alussa voisi ajatella, että mitäs haittaa siitä on, kun päivänvalon aika pitenee muutaman minuutin, samoin kuin pimeä aika. Mutta mitäs sitten, kun on kulunut viikkoja, kuukausia, kellonajat eivät enää voi näyttää suuntaa arjen sujumiselle, linnut alkavat reagoida oudosti, kasvit alkavat kärsiä pitkistä pimeistä jaksoista ja toisaalta pitkistä paahteisista päivistä, painovoima alkaa voimistua ja jotkut ihmiset alkavat sairastua niin sanottuun painovoimatautiin.

Ihmeiden aika kertoo tapahtumista alkaen maan pyörimisen hidastumisen havaitsemisesta ja loppuen siihen, kun tarinan kertoja, Julia, on jo nuori aikuinen. Kirja käy kuitenkin pääsääntöisesti läpi reilun vuoden mittaisen ajanjakson 11-vuotiaan, lopussa 12-vuotiaan, Julian elämästä ja hänen havainnoistaan muuttuvassa maailmassa. Julia on juuri lapsuuden ja nuoruuden rajamaastossa, ja joutuu käymään muutoksen läpi kaiken kaaoksen keskellä. Vuodessa ehtii tapahtua paljon: Julia kokee ensirakkauden, menettää ystävän, saa isänsä kiinni aviorikoksesta, näkee äitinsä kärsivän sairauden kourissa, kadottaa isoisänsä ja näkee ympäröivän luonnon kuolevan pikku hiljaa.

Kuviteltavaksi mahdoton oli kuviteltu, uskomaton uskottu. Nyt minusta tuntui, että kaikkialla vaani vaaroja. Joka rakosessa tuntui piilevän uhkaa. (s. 34)

Kun päivien pidentymistä aletaan mitata muutamissa minuuteissa, sitten tunneissa, todetaan kellonaikojen mukaan elämisen olevan mahdotonta. Joka päivä koulu alkaa hieman eri aikaan, jotta se osuisi päivänvalon aikaan. Mutta kun vuorokaudet alkavat venyä yhä enemmän, päätetään ottaa 24-tuntinen vuorokausisysteemi eli perinteiset kellonajat taas käyttöön riippumatta siitä, osuuko valveillaolon aika pimeään vai valoisaan aikaan. Sopeutuminen on vaikeaa, eivätkä kaikki suostu noudattamaan kellonaikoja, vaan haluavat jatkaa aurinkoajassa. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät nämä tosiaikalaisiksi itseään kutsuvat voi enää elää normaalin elämänmenon tahtiin, käydä töissä tai koulussa, he saattavat valvoa kun muut nukkuivat,  ja heidän yöunensa ja valveillaoloaikansa venyvät pidemmiksi kuin kelloaikalaisilla. Tosiaikalaisia aletaan myös hyljeksiä ja pitää omituisina. Osa muuttaa pois siirtokuntiin, kuten keskellä aavikkoa sijaitsevaan Cirkadiaan, jossa tosiaikalaiset elävät omaa elämäänsä.

On vaikea uskoa, että tässä maassa on ollut aika - eikä kovin kauan sitten - jolloin joka vuosi painettiin paksuja almanakkoja ja niissä lueteltiin muiden asiatietojen ohella joka ainoan auringonnousun ja joka ainoan auringonlaskun tarkka kellonaika vuodeksi eteenpäin. Minusta tuntuu, että menetimme muutakin, kun niiden selkeä rytmi katosi: menetimme jonkinlaisen yhteisen ja yleisen uskon siihen, että tiettyihin asioihin saattoi luottaa. (s. 113-114)

Julia tarkkailee muutoksia niin ihmisissä kuin luonnossakin. Viljelykasvit alkavat kärsiä, joten viljelyksiä aletaan kattaa kasvihuoneisiin ja keinovalosta tulee auringon korvike pimeille jaksoille. Nurmikot vaihdetaan tekonurmiksi niiden kuihtuessa pitkien valoisien jaksojen aikana. Unilääkkeitä ja pimennysverhoja myydään mielettömiä määriä. Julian entinen pianonsoitonopettaja Sylvia päättää luopua omalta osaltaan kellonajoista, ja Julia tarkkailee tätä yhä riutuneemmalta näyttävää naapuria isältä saamallaan kaukoputkella. Julia tulee nähneeksi myös jotain pöyristyttävää tapahtuvan Sylvian kodissa, josta hän kertoo myöhemmin poikaystävälleen Sethille.

Niin, muuttuvan maailman tapahtumat tekevät Juliasta hyvin yksinäisen. Paras ystävä Hanna muuttaa perheineen katastrofin alussa muiden mormonien tavoin Utahiin, ja palattuaan lyöttäytyykin yksiin toisen mormonitytön, Traceyn, kanssa. Naapurin Gabby alkaa käyttäytyä omituisesti, ja karkaa myöhemmin pojan perässä Cirkadiaan, joten tästäkään ei ole Julialle seuraa. Michaela kutsuu Julian yökylään vain äitinsä pakottamana. Julian äiti on vuoroin hysteerinen, vuoroin sairas painovoimataudissaan, isän aika kuluu työssään sairaalassa (tai sitten jossain muualla) ja skeittaava Seth Moreno ei tunnu alkuun noteeraavan Juliaa kuin satunnaisesti. Varmuusvarastoja koonnut isoisä katoaa mystisesti Julian 12-vuotissyntymäpäivänä. Futistreenit ei enää nappaa Juliaa, pallokin käy yhä raskaammaksi potkia, mutta isä on sitä mieltä, ettei treenejä jätetä väliin. Onneksi ajan myötä  kiinnostus luonnossa tapahtuviin muutoksiin yhdistää Sethin ja Julian, he ystävystyvät ja ihastuvat toisiinsa.

"Saattepa nähdä", sanoi Josh. "Kun jonain päivänä menette ruokakauppaan, kaikki hyllyt onkin tyhjiä." (s. 205)

Kirja on miellyttävän sujuvalukuinen, Julian kertoma raportti siitä, miten asiat etenevät ja muuttuvat. Tunnelmaltaan se on yhtä aikaa lohdullinen ja hyytävä. Lukija odottaa koko ajan jotain kamalaa tapahtuvaksi, mutta tapahtumat pysyvät yllättävän tasaisina. Kertoja-Julia ei hysterisoi, vaikka kertoo avoimesti peloistaan, mutta myös toteaa tasaiseen tyyliinsä kaiken tapahtuneen, tarkkailee ja havainnoi ympäristöään.  Tuo vuosi on hänelle todellakin muutosten vuosi.

Ihmeiden aika sopii mainiosti luettavaksi tähän ajankohtaan, kun koronavirus on aiheuttanut monenlaista sekasortoa yhteiskunnassamme. Samalla on pieni pelko olemassa, että ilmastonmuutos tuo tullessaan lisää muutosta, kaaosta ja turvattomuutta. Dystopiakuvauksissaan kirja on erittäin onnistunut ja ne lomittuvat luontevasti kehyskertomukseen. Kirjan kieli on kaunista ja huoletonta lukea. Myös Satu Kontisen taiteilema, häkellyttävän kaunis kansikuva saa minulta kiitoksensa.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjanmerkkinä lentolippu
Kirjasähkökäyrä


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

28. Tulevaisuudesta kertova kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book by or about a journalist

Lintuhäkki-sarja: Josh Malerman

Lintuhäkki: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2019 (Lintuhäkki #1)

Englanninkielinen alkuteos (2014): Bird Box. Kansi: Ea Söderberg.

"On kulunut viisi vuotta siitä, kun maailma ajautui kaaokseen ja selviytyjät naulasivat ikkunansa umpeen. Tänään Malorie sitoo silmät itseltään ja kahdelta lapselta, työntää soutuveneen vesille ja alkaa meloa hiljaista jokea pitkin kohti turvaa. Joka hetki vihamielisessä ulkomaailmassa on vaarallinen, mutta kaikkein vaarallisinta on nähdä.

Josh Malermanin postapokalyptinen kauhuromaani Lintuhäkki on hiuksianostattavan intensiivinen kertomus horjuvista mielistä ja elämästä kuulon ja tuntoaistin varassa. Romaanin oikeudet on myyty yli 20 maahan. Lintuhäkistä on tehty myös huippusuosittu Netflix-elokuva Bird Box, jota tähdittävät Sandra Bullock ja John Malkovich.

Josh Malerman on yhdysvaltalainen kauhukirjailija, laulaja ja lauluntekijä. Lintuhäkki on hänen esikoisromaaninsa." (Karisto)

Oma arvio:

Arvuuttelin pitkään, kummin päin tekisin: katsoisinko ensin leffan vai lukisinko ensin leffaa pohjustavan kirjan. Lopulta tein (viisaan) valinnan ja otin mökkilomalle mukaan tämän Josh Malermanin esikoisteoksen. Niinhän siinä kävi, että minun oli luettava kirja loppuun reissun aikana, ja muut mukana kulkevat kirjat jäivät liki koskemattomiksi. Tämä hyytävä tarina imaisi minut syvälle syövereihinsä. Lintuhäkki sai minut järsimään alahuultani jännityksestä. Malerman on jättänyt liki jokaisen luvun luvun loppuun  koukuttavan cliffhangerin, joka ei juurikaan edesauta kirjasta luopumisen mahdollisuutta. Lisäksi scifikirjailija J. Pekka Mäkelän suomennos on erittäin toimiva.

Lapset eivät ole koskaan nähneet maailmaa kotinsa ulkopuolella, eivät edes ikkunoista. Eikä Malorie ole nähnyt ulkomaailmaa yli neljään vuoteen. (s. 9)

Koska kirjassa ollaan tosi paljon joko silmät kiinni tai jopa sidottuna, pelkän kuulo- ja tuntoaistin varassa, tuntui, kuin lukiessani itsekin olisin nähnyt pelkkää pimeyttä. Kirjan alussa näkökulmahenkilö, kahden lapsen äiti Malorie päättää viimeinkin uskaltautua pakoon talosta, jossa on vain pahoja muistoja veriroiskeina seinillä, mukanaan kaksi neljävuotiasta lasta, joita hän kutsuu ainoastaan nimillä Tyttö ja Poika. Malorie on kouluttanut lapsia syntymästään saakka kuulemaan asioita tarkasti: mistä päin ääni tulee, kuinka lähellä se on, mikä se on. Ja tärkeintä kaikista: silmiä ei saa avata. Käsikopelolla Malorie ja lapset selviävät sokkona veneelle ja vaaralliselle, kauhunsekaiselle matkalle pitkin jokea. Lapset toimivat Malorien korvina ja tutkana, hän luottaa heihin.

Ei hän haudannut sisartaan. Hän vain lähti. (s. 47)

Toisessa tarinalinjassa selvitetään takautuvasti, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa. Kuinka juuri kun Malorie saa tietää olevansa raskaana jollekin random-tyypille, hän ja hänen siskonsa saavat todistaa koko maailman tulevan pikku hiljaa hulluksi. Uutiset ovat tulvillaan ympäri maailmaa tapahtuneita mystisiä tapauksia, joissa ihmiset sekoavat täysin nähtyään jotakin ja riistävät itseltään hengen mitä kauheammilla tavoilla. Ihmiset alkavat peittää ikkunoitaan, piileskellä taloissaan ja elää olioiden pelossa ja vainoharhaisuudessa. Lopulta Maloriekin huomaa olevansa yksin, ja päättää hakea apua talosta, joka on lehti-ilmoituksen perusteella valmis ottamaan ihmisiä turvaan. Talossa on vastassa joukko ihmisiä, jotka yrittävät yhdessä selviytyä päivästä toiseen. Myöhemmin ovelle koputtaa vielä Olympia, joka on myös raskaana - yhtä pitkällä kuin Malorie. Ja myöhemmin myös vanhempi mies, Gary, jolla on mukanaan uskomaton tarina.

Jokainen valveillaolon hetki kuluu siihen, että estän heitä katsomasta ulos. Huovat on tarkistettava. Kehdot on tarkistettava. Eivät he muista näitä päiviä sitten vanhempana. Eivät he muista näkemistä. (s. 137)

En halua paljastaa kirjan juonesta enempää. Kirja on hyytävän, kauhean ihana sekoitus uuskummaa, psykologista kauhua, postapokalyptista epätoivoa ja scifiä. Kirja muistuttaa tunnelmaltaan hiukan Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa, jossa myös lukija pidetään jatkuvassa pahaenteisessä pelossa, ihmetyksessä ja kauhunsekaisessa jännityksessä. Vaikka kirjan lopussa tapahtuu jonkinasteinen helpotus, jättää kirja minulle hyvin hämmentyneen tunteen. Kaikkea ei selitetä, paljon mitään ei selitetä. On vain kirjassa tapahtuvat hetket ja henkilöistä välittyvä kauhu ja pelko. Gary-niminen mies jää arvoitukseksi, samoin kuin joella meuhkaava mies, joka väittää nähneensä olion menettämättä järkeään.

Suosittelen niille, jotka eivät halua tajuta ihan kaikkea lukemaansa. Tämä nousee minun kauhukirjasuosikkieni kärkijoukkoon! Leffan aion katsoa nyt heti perään.

(Hauska yksityiskohta on muuten kirjassa sivulla 34 mainittu vanha pariskunta, jonka sukunimi on supisuomalainen Mikkonen.)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Paula)
Marko Hautala


Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

3. A book written by a musician (fiction or non-fiction)

 

Malorie - Älä katso, älä kosketa: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2021. (Lintuhäkki #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): Malorie. Kansi:@blacksheep-uk.com, Mari Villanen, @Shutterstock / Depositphotos (kuvat)

"Piinallisen jännittävän Bird Boxin tarina jatkuu

Malorie elää teini-ikäisten lastensa kanssa side silmillään Camp Yadinissa, entisellä kesäleirialueella. Maailma ympärillä on hengenvaarallinen, sillä kaikkialla on olioita, joiden katsominen tai koskettaminen suistaa hulluuteen ja itsemurhaan. Eräänä päivänä Malorie saa tietää, että hänen vanhempansa ovat kenties sittenkin selviytyneet, eikä hän näe muuta vaihtoehtoa kuin ottaa riskin ja lähteä lapsineen kohti tuntematonta." (Karisto)

Oma arvio:

Eipä käynyt mielessänikään, että Josh Malermanin Lintuhäkki olisi saanut jatkoa. Se tosin loppui sen verran epämääräiseen kohtaan, että jatko-osa on enemmän kuin tervetullut. Malorie - Älä katso, älä kosketa jatkaa tarinaa maailmasta, jossa silmien aukaisu vie ihmiseltä järjen ja sitä myötä myös hengen. Kun ihmisjärjen käsittämättömissä olevat oliot valtaavat maan, ei ihmisillä ole muuta keinoa kuin selviytyä - sokkona. Mutta riittääkö sekään? Voiko olion kosketuksestakin menettää järkensä?

Lintuhäkki päättyi siihen, kun Malorie pääsi kahden lapsensa, Tomin ja Olympian kanssa turvaan Jane Tuckerin Sokeainkouluun. Tämä toinen osa alkaa samasta paikasta, mutta nyt jokin on hullusti - tai kaikki. Joku on menettänyt järkensä nähtyään olion ja Malorien on löydettävä kuusivuotiaat lapsensa kaaoksen keskeltä ja vietävä heidät pois. Kaiken lisäksi, miten sokea Annette voi menettää järkensä, kun hän ei näe? Malorie on kauhuissaan, sillä sehän merkitsee sitä, että oliot voivat sekoittaa ihmisen mielen myös koskettamalla. Heidän on paettava ja pian!

Sitten hypätäänkin kymmenen vuotta eteenpäin. Malorie asuu 16-vuotiaiden Olympian ja Tomin kanssa Camp Yadinin leirikeskuksessa rutiininomaista ja tarkkaanharkittua elämää. Nuoriso toimii Malorien korvina, sillä he pystyvät kuulon perusteella päättelemään olioiden sijainnit. Heidän aistinsa on kehittynyt pakon edessä. Malorie on hysteerisen tarkka suojatoimista: käsivarret on oltava peitettyinä huppareilla, silmäside on oltava aina paikallaan ulkona. Teinit ovat kuitenkin teinejä: he ihan vain hiukkasen haluavat uhmata sääntöjä ja kokeilla asioita omin päin. Tom on perheen keksijä: hän on pienestä pitäen kehitellyt menetelmiä ja laitteita, joiden avulla olioilta voisi suojautua ilman, että silmiä tarvisi pitää kiinni. Erityisen ylpeä hän on kehittämistään laseista, joista taas Malorie ei halua kuullakaan. Malorie muistaa vielä sen, mihin liika optimismi voi johtaa. Pelko Garyn saapumisesta leiriin on joka päivä läsnä.

Me emme tee mitään muuta kuin pysymme hengissä!

Ei kehu. Vaan moite. (s. 106)

Kaikki järkkyy sinä päivänä, kun ovelle koputtaa outo mies, joka väittää olevansa väestönlaskija. Malorie ei anna lasten päästää miestä sisään, vaikka Tom haluaisi luottaa mieheen, mutta mies jättää nipun papereita kuistille ja huikkaa ennen lähtöään jostain sokeasta junasta, jonka kyytiin voisi kuka vaan hypätä. Papereista käy ilmi monenlaisia asioita: listoja ihmisistä, joita vielä on elossa, kokeiluja olioiden kiinni saamiseksi, uskomuksia olioiden vaarattomuuteen. Tom ja Olympia lukevat niitä ilman lupaa, mutta eräs asia kiinnittää heidän huomionsa. Malorie järkyttyy kuullessaan listalta löytyvän hänen vanhempiensa nimet ja olinpaikan. Hänen on saatava lisätietoa sokeasta junasta, joten hän käy kylässä erään Ron Handyn luona. Eräänä päivänä Malorie tekee päätöksen, käskee teinien pakata mukaan tarpeelliset ja he lähtevät vaaralliselle matkalle kohti mahdollista junaa. 

Hän kyllä ymmärtää, että Malorie kasvoi sellaisessa maailmassa, missä oli normaalia katsella ulkoilmassa, nähdä lato ja havaita siten kaikki vaaran merkit. Mutta Tomin mielestä Malorie ei oikeasti ymmärrä, että hän ja Olympia pystyvät samaan korvillaan. (s. 107)

Kirjan juoni tarjoaa hyvin herkullisia käänteitä matkan edetessä. Olympia kantaa mukanaan salaisuutta, joka kääntää päälaelleen monta asiaa. Tomin ja Malorien näkemyserot aiheuttavat kahnausta heti matkan alusta saakka ja saavat aikaan melkoisen käänteen porukan matkalla. Malorien pahimmat pelot meinaavat toteutua. Näiden kolmen matkassa lukija saa kokea todellista pimeyttä, pelkoa tulevasta ja ymmärtämättömyyden tunnetta selittämättömissä olevien olioiden vallatessa maailmaa. Mitä nuo oliot ovat, miksi ne ovat, vai ovatko ne? 

Hän lukee avoimen muistikirjan ensimmäiseltä sivulta:

AJATUKSIA SIITÄ KUINKA TÄMÄ KAIKKI ALKOI:

LAUMAHYSTERIAA (s. 225)

Minusta kirjan asetelma tuo hieman mieleen nykyiset ajat koronaviruksen kurituksessa. Osa ihmisistä noudattaa sääntöjä ja rajoituksia orjallisesti, jotkut jopa hysteerisesti, kun taas jotkut uskovat, ettei todellista vaaraa ole ja lipsuvat rajoituksista oman hyvän nimissä. Samaa tapahtuu kirjan maailmassa, jossa radikaaleimmat yrittävät todistella suojausten olevan liioittelua ja kehittelevät menetelmiä, jotta voivat nähdä ja hyväksyä oliot ympärillään turvallisesti ja menettämättä järkeään. Monelle voi olla hankala varoa ja pelätä sellaista, mitä ei ole koskaan nähnytkään. 

Kirjan oliot tuovat minulle mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian, jossa suuri osa tuntemattomasta jätetään selittämättä ja lukijan mielikuvituksen varaan. Jännitin kirjan loppuun saakka, saanko kuvailun siitä, miltä nämä järjettömät oliot näyttävät, mutta toisaalta pelkäsin, viekö se kaikelta tarkoituksen. Enpä paljasta, miten kävi. Lue itse. 

Kirjan loppu on mielestäni nerokas ja oivaltava ja jollain tapaa toiveikaskin, muttei paljasta liikaa. Elokuvaa odotellessa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:  

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer 
Kevätuhrit-trilogia: K.K. Alongi 

Punainen piano: Josh Malerman

Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

 

Viimeinen illuusio -trilogia: Henrik Fexeus

Menetetyt. Viimeinen illuusio 1: Henrik Fexeus. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2019. (Viimeinen illuusio #1)

Ruotsinkielinen alkuteos (2017): Den sista illusionen: De förlorade. Kansi: Samppa Ranta.

"Kun 17-vuotias Ky vahingossa tekee reiän huoneensa seinään, hän löytää jotain mikä ei missään nimessä ole tarkoitettu hänelle. Jotain mikä muuttaa hänen loppuelämänsä.

Samaan aikaan toisaalla Tukholmassa 15-vuotias Adam alkaa nähdä asioita, joita kukaan muu ei näe. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan, vai onko hän tulossa hulluksi? Hopeanharmaa auto tuntuu seuraavan hänen jokaista askeltaan. Miehet, joiden kasvot verhoutuvat varjoihin ja salaisuuksiin.
Kyn ja Adamin tiet kohtaavat ja heidät vedetään mukaan ahdistavaan painajaiseen, maanalaisiin tunneleihin, joissa on vaikea hengittää mutta helppo eksyä. Mikä on totta ja mikä ei? Onko heidän tuntemansa maailma vain illuusio?

Menetetyt aloittaa Viimeinen illuusio -trilogian, jossa todellisuus, unet ja alitajunta yhdistyvät kiehtovalla tavalla niin, että kirjan luettuaan ei enää ole varma omastakaan todellisuudestaan." (Jalava)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=lO0BbuRgBKg#action=share

Oma arvio:

Kirjakevät 2019 on hemmotellut maagisen realismin ystäviä, kun aiemmin Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli kieputti nerokkaalla juonellaan. Ruotsalaisen mentalistin ja psykologisen manipuloijan Henrik Fexeuksen nuorille suunnatun Viimeinen illuusio -trilogian aloitus Menetetyt kieputtaa samaan tyyliin lukijan päätä pyörälle, kun todellisuus ja sen aikatasot eivät olekaan sitä, mitä pitäisi olla.

Ky heräsi maailmanloppuun. Siltä se ainakin kuulosti. Avatessaan silmänsä hän näki vieraan katon.Häneltä vei viisi sekuntia muistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli maan alla. (s. 150)

Kirjan tarina alkaa Ky-nimisestä tytöstä, joka asuu kahdestaan isänsä kanssa äidin jätettyä heidät viitisen vuotta sitten. Kyn isä on kuitenkin melko ankeaa seuraa, ja on käyttäytynyt viime aikoina entistä sulkeutuneemmin. Käytännöllisesti Ky on siis yksin. Ky ihailee yli kaiken kahlekuningas Houdinia ja harrastaa itsekin lukkotiirikointia. Kun hän hakkaa julistetta kiinnittäessään seinäänsä vahingossa reiän, kuulee väliseinästä outoja ääniä ja lopulta lähtee seikkailemaan seinien välissä oleviin salakäytäviin, hänen elämänsä saa uutta, jännittävää sykettä. Vielä kun hän yllätyksekseen löytää salahuoneessa majailevan pojan, Jaquinin, Ky ei tunne olevansa enää yksin omassa huoneessaan.

Tarinan toinen keskeinen henkilö on 15-vuotias skeittaripoika Adam, jonka elämä alkaa järkkyä, kun hän alkaa nähdä ja kuulla sellaisia asioita, joita muut eivät havaitse. Mitä ihmettä tarkoittaa teksti Carpere20, johon hän törmää yhtenään? Hän ei uskalla puhua kenellekään, sillä hän pelkää olevansa sairastumassa skitsofreniaan, jota hänen suvussaan on esiintynyt. Eräänä aamuna hän löytää perheensä keittiöstä oudon jähmettyneenä ja todellisuus tuntuu vielä vääristyneemmältä. Kun ovella takoo joukko nuoria, jotka kehottavat poikaa tulemaan heti mukaansa, ennen kuin hänet haetaan, joutuu Adam miettimään, keneen hän voi oikein luottaa. Onneksi hän tekee oikean päätöksen, sillä autollinen Harmaita marssii hetken päästä hänen ovelleen.

Tästä lähtien Adam ja Ky yhdessä Jaquinin, Bossin, Gabriellan, Davidin ja Annan kanssa piileskelevät Tukholman alla olevissa viemäriverkostoissa. Tukholmasta ei jostain syystä pääse enää pois, eikä kukaan oikein tiedä Harmaista muuta kuin sen, että he keräävät listan perusteella tiettyjä nuoria mukaansa kokeisiinsa tai vastaavaan. Bossi ja Gabriella johtavat porukkaa, jotka karttojen perusteella yrittävät selvittää viemäriverkostojen sokkeloita. Asetelmasta tulee hiukan mieleen James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti, jossa myös etsittiin kartalta sokkeloista oikeita reittejä.

Kaikki on silti hiukan kyseenalaista: Bossi vaikuttaa välillä epävakaalta, Gabriella tuntuu inhoavan Kytä ja Adamia ja Anna muistuttaa ihan liikaa Adamin pikkusiskoa Saraa. Ky ja Adam kyseenalaistavat Bossin suunnitelmat, ja he uhkaavat lähteä takaisin kotiinsa. Kotona käydessään he kuitenkin huomaavat, että todellisuus on vääristynyt ihan oudoille raiteilleen, ja paluu tunneleihin on väistämätön.

Kaikki haettiin sillä aikaa kun kokosimme tätä palapeliä. Ne veivät lopulta Evan ja Monikankin. Olimme liian hitaita. Ne alkavat pian taas rakentaa. Uutta illuusiota. Uudelle sukupolvelle. (s. 245)

Kirjan maailma menee loppua kohti melko monimutkaiseksi ja vaikeaksi hahmottaa, eikä kirjan lopussa ole oikein selvyyttä siitä, mitä oikein tapahtui. Harmaiden toiminnasta paljastetaan kuitenkin jotain ja lopussa selviää, keneen kannatti luottaa ja keneen ei. Mielenkiinnolla jään odottamaan jatkoa. Menetetyt on sopiva sekoitus mysteeriä, illuusiota, seikkailua, hyytävää dystopianomaista tunnelmaa ja kieroilua.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Lukufiilis

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt

Ontot. Viimeinen illuusio 2: Henrik Fexeus. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2019. (Viimeinen illuusio #2)

Ruotsinkielinen alkuteos (2018): De Ihåliga (den Sista illusionen 2). Kansi: Samppa Ranta.

"Ky ja Adam yrittävät ymmärtää, mitä on juuri tapahtunut. Mitä harmaat ovat, mitä ne haluavat. Mitä hirveää Tukholmalle on tapahtumassa - ja miten se on estettävissä.

Varmaa on, että taistelu harmaita vastaan ei ole lähimainkaan ohi.

Kartat johdattavat Kyn ja Adamin kumppaneineen yhä syvemmälle tunneleihin. Siellä he kohtaavat yllättäen ihmisiä, jotka ovat olleet maan alla pitkään. Aivan liian pitkään...

Ontot on toinen osa Viimeinen illuusio -trilogiassa, jossa todellisuus, unet ja alitajunta sekoittuvat häiritsevän kiehtovalla tavalla."(Jalava)

Oma arvio:

Viimeinen illuusio -sarjan avausosa jätti minut melkoisesti pyörälle päästäni, joten odotin kovasti jatko-osan Ontot selkeyttävän kirjan kuvioita. Sainkin iloisesti yllättyä, sillä tämä toinen osa on kuin onkin huomattavasti selkeämpi ja selittää nyt paljon ensimmäisessä osassa hämärän peittoon jääneestä illuusiosta, harmaista ja luojista, jotka ovat illuusion käynnistäneet.

On olemassa keino saada heidät takaisin.

Kaikki, jotka olet menettänyt.

Anna harmaiden käynnistää uusi illuusio. (s. 292)

Kirjassa seurataan Kyn, Gabriellan, Annan ja Davidin selviytymistä Jaquinin petoksen jälkeen illuusion sekoittamassa maailmassa.  Toinen tarinalinja seuraa porukasta ulos potkitun Adamin ja myöhemmin myös Jaquinin edesottamuksia. Harmaat ovat yhä Adamin perässä, mutta hän saa nyt apua aiemmin koko porukan pettäneeltä Jaquinilta. Adam alkaa ymmärtää, mitkä hänen kykynsä ovat ja miten hän voi vaikuttaa koko illuusioon ja maailman pelastumiseen. Sillä tämä on todellakin viimeinen illuusio, jos sitä ei voida pysäyttää. Voiko Jaquiniin luottaa, siinäpä kysymys.

Hän kantoi kaupungin sielua. Mutta hän oli myös Adam. Hän ei antanut kaupungin viedä sitäkin.

Adam tunsi kuinka kaupunki alkoi herätä yhä enemmän.Sen kärsimättömyys sykki hänen sisällään. Hänen piti tehdä se nyt. Ennen kuin kaupunki kaappaisi. (s. 228)

Ky yrittää toipua Jaquinin (ja Adamin) petoksesta. Hänen kylkeensä ilmestynyt pehmeä kohta huolettaa häntä, muttei hän halua kertoa siitä muille. Yhdessä nelikko löytää maanalaisen turvapaikan, kylän,  jossa Ky kohtaa myös hyvin yllättävän ihmisen - tämä ei vain tunnu tunnistavan tyttöä. Kylässä ihmiset eivät ole kiinnostuneita maailman pelastumisesta, vaan odottavat siellä lopullista tuhoa. Kuilun toisella puolella asuvat zombimaiset ihmisrauniot, Ontot, eivät enää välitä mistään.

Pidän huomattavasti enemmän tästä toisesta osasta, joka avautuu selkeämmin kuin avausosansa. Välillä tapahtumat menevät hiukan etovan puolelle, kuten maanalaisessa luolassa seiniin imeytyvät ihmiset ja yhdessä sykkivässä köntässä elävät luojat Kaksnästornetissa. Hahmotan kuitenkin nyt paljon selkeämmin, mikä kirjan illuusio on, mistä se on lähtöisin ja mitä se aiheuttaa.

Kirjan henkilöhahmoissa ei mielestäni ole juurikaan paljon mieleenpainuvaa: Ky jää tässä osassa selkeästi Adamin varjoon, joka saa hetkeksi myös perheensä takaisin - tai illuusion perheestään, ja näkee oman tulevaisuuden kumppaninsa. Adamin ja Kyn välinen tunnekuohunta jättää toiveita jostain syvemmästä, mutta se jää nähtäväksi viimeisessä osassa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

Lisään kirjan YA-haasteen kohtaan:

Pohjoismainen kirjailija (ei Suomi)

Ensimmäiset. Viimeinen illuusio 3: Henrik Fexeus. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2020 (Viimeinen illuusio #3)

Ruotsinkielinen alkuteos (2019): De Första (Den Sista Illusionen 3.) Kansi: Samppa Ranta

"Tukholman Kaknästornet on romahtanut, ja keskellä Gärdetiä on vain jättimäinen kraatteri. Sen toisella puolella ovat Adam ja Jaquin. Ja toisella puolella on Ky.

Kaupunki on sekaisin, mikään illuusio ei enää pidä sitä ja sen asukkaita otteessaan. On alkamassa jotain uutta. Mutta maailma, joka muovautuu, ei ole sitä mitä kukaan toivoi. Adam ja Ky ymmärtävät, että he tarvitsevat toisiaan selviytyäkseen - jos selviytyminen on edes mahdollista.

Ensimmäiset päättää Viimeinen illuusio -trilogian, jossa todellisuus taipuu ja vääristyy häiritsevän kiehtovalla tavalla."(Jalava)

Oma arvio:

Kuten kirjan kansikuvakin vihjailee, tämä Henrik Fexeuksen Viimeinen illuusio -trilogian päätösosa on sävyltään postapokalyptinen ja tummanpuhuva. Kaupunki ei ole enää viimeisen illuusion jälkeen entisensä, ja sen sisällä alkaa muodostua valtataisteluja, joten hyvin pitkälti Ensimmäiset on teemoiltaan hyvin dystopiamainen.

Kirjan näkökulmahenkilöinä vuorottelevat Ky, joka suuren Kaksnästornetin romahduksen jälkeen löytää itsensä paareilta Bossin kätyreiden, Onttojen, kantamana, sekä Adam, joka epätoivoissaan yrittää löytää Kyn savuavien raunioiden ja muuttuneen kaupungin kätköistä. 

Ky päättää pitkän harkinnan jälkeen luottaa psykopaattiseksi osoittautuneeseen Bossiin, koska hänellä ei sillä hetkellä ole muitakaan. Bossi ja hänen Ontoista koostuva armeijansa, joita hän kutsuu Ystäviksi, valtaavat vanhan Åhlensin tavaratalon tukikohdakseen. Myös David on siellä. Heidän tehtävänään on saada joukkoonsa lisää Ystäviä, ja tuhota kaikki muut, eri toten Harmaat. Ky ei saa Adamia mielestään, ja haluaa palavasti löytää tämän. Kytä huolettaa myös oma pehmeä kohtansa, joka isonee päivä päivältä. Sulautuisiko hän lopulta kaupunkiin? Houdini tuntuu yrittävän viestiä hänelle jotain unissa. Pian Ky alkaa vakuuttua siitä, ettei Bossi ole sen tasapainoisempi kuin aiemminkaan. 

Entä jos elämä tosiaan olisi tästä eteenpäin tällaista? Oliko hän sammuttanut maailman lopullisesti? Vai oliko tämä vain luojien ja kaupungin välisen kamppailun jälkijäristyksiä? (s. 53)

Toisaalla Adam katselee räjähdystuhon jättämiä jälkiä ja etsiskelee Kytä, aluksi turhaan. Onnekseen hän kuitenkin löytää Gabriellan ja Jon sekä Annan, joka ei kuitenkaan ole sama Anna. Nämä ovat ystävystyneet Harmaiden kanssa, mikä alkuun on Adamille hyvin hämmentävää. Adamin on luonnollisesti hyvin vaikea luottaa Harmaisiin, joita hän on aiemmin pitänyt pahiksina. Hän kokee myös ristiriitaisia tuntemuksia siitä, että käynnisti viimeisen illuusion ja tuli näin tuhonneeksi monen ihmisen elämän. Etsiessään Kytä Adam tutkii kaupunkia, joka on ihan eri kuin ennen. Osia kaupungista on hävinnyt kokonaan. Aia, jonka Adam tapasi sarjan edellisessä osassa Ontot, opetti tämän kulkemaan eri illuusioissa, ja tätä taitoa Adam hyödyntää jälleen. Tavatessaan Aian uudelleen paljastuu hyvin hämmentäviä asioita niin Aiasta kuin koko illuusiosta, että lukija saa hämmästellä tosissaan. 

Mutta kuinka hän voisi tietää, mikä oli totta ja mikä ei, kun maailma oli yhtä hullu kuin hänkin? (s. 93)

Pidän siitä, miten hyvin moni epäselväksi jäänyt asia alkaa tässä päätösosassa loksahdella paikoilleen. Moniulotteiset, illuusioiden luomat aikatasot tekevät tästä sarjasta kiehtovan, toisaalta hieman hankalan ymmärtää. Fexeuksen luoma maailma on kuitenkin hyvin persoonallinen enkä ole moiseen törmännyt aiemmin lukemissani YA-kirjoissa, vaikka aikatasoilla ja rinnakkaismaailmoilla leikittelyä toki on tavattu aiemminkin. Sarjan päähenkilöhahmoissa, kuten Adamissa ja Kyssä, olisi toki voinut olla enemmän särmää, kun nyt osa sivuhenkilöistä jää vinksahtaneisuudessaan paremmin mieleen, kuten vallanhimoinen Jaquin, harhainen Bossi ja Kyn entinen ystävä Freia, josta tulee melkoinen kulttijohtaja tapahtumien edetessä. 

"Te ihmiset muututte lopulta tällaisiksi. Olette täynnä vihaa. Murhanhimoa. Siksi jouduimme luomaan koko ajan uusia illuusioita. Ne päättyivät aina samalla tavalla. Mikä teitä vaivaa?" (s. 210)

Ensimmäiset on mielestäni hyvin onnistunut sarjan päätösosa. Se selkeyttää illuusioiden kaavan ja tarjoaa vielä lopussakin lukijalle yllätyksiä käänteillään ja paljastuksillaan. Pidän kovasti tässä osassa postapokalyptisen maailman kuvauksesta. Kirjassa on selkeä sanoma, että vaikka maailmassa käynnistettäisiin aina uusia illuusioita, ihmiskunta aina tyrii kaiken ja tuhoaa itse itsensä. Kirjan ilmestyskirjamainen epilogi jättää mielikuvitukselle tilaa ja pienoisen hämmennyksen tunteen.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen 
Unien kirjat -trilogia: Kerstin Gier
Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer

Mortal engines - Kävelevät koneet: Philip Reeve

Mortal engines - Kävelevät koneet: Philip Reeve. suomentanut Tero Kuittinen. Karisto 2018 (1. painos suomennettu 2004)

 Englanninkielinen alkuteos(2001): Mortal engines

"Luonnonkatastrofi on runnellut maan, jossa valtavat kaupungit liikkuvat moottorien ja telaketjujen varassa kuivunutta merenpohjaa pitkin toisiaan saalistaen. Nuori museoharjoittelija Tom Natsworthy asuu Lontoon alimmissa kerroksissa. Joutuessaan todistamaan murhayritystä, jonka kohteena on hänen idolinsa keksijäinsinööri Valentine, Tom tempautuu mukaan hurjaan seikkailuun, joka saattaa maksaa hänen henkensä. Hän yhdistää voimansa vihollisia pakenevan, arpikasvoisen Hester Shaw’n kanssa: nuoret tarpovat kulkukaupunkien mylläämässä maastossa ja eksyvät villeihin merirosvokaupunkeihin. Lopulta he liittyvät kapinallisjoukkoon, joka pyrkii suojelemaan maapallon viimeisiä luonnonvaroja tuhoyrityksiltä.

Philip Reeven huikean suosion saavuttanut esikoisteos on voittanut Gold Nestle Smarties Awardin ja ollut ehdokkaana useille muille kirjapalkinnoille. Tämän omaperäisen, jännittävän scifiseikkailun johtoteemoja ovat ystävyys, moraali ja uskollisuus ihanteille." (Karisto)

Oma arvio:

Karisto julkaisi tästä kirjasta uuden elokuvakannellisen pokkariversion, kun elokuva Mortal engines tuli vuoden 2018 lopussa leffateattereihin. Tänä vuonna onkin tullut jo kaksi elokuvaversiota nuorten klassikkoscifikirjoista, kun myös Madeleine L'englen Hyppy tuntemattomaan -kirja sai myös oman elokuvansa keväällä 2018.

Monta tylsää vuotta hän oli haaveillut seikkailuista, ja nyt hän yhtäkkiä oli mukana sellaisessa! Hän oli pelastanut herra Valentinen hengen! Hän oli sankari! (s.35)

Kirjassa eletään postapokalyptisessä, dystopisessa maailmassa, jossa kaupungit ovat pyörien päällä liikkuvia, massiivisia kulkukaupunkeja. Kaupungit ovat jatkuvassa sodassa keskenään, ja etenkin isommat kaupungit syövät pienempiä jatkuvasti. Kirjan päähenkilö, 15-vuotias Tom on kolmannen luokan museoharjoittelija Lontoo-nimisessä kaupungissa, jonka johtajaa Valentinea hän pitää suurena sankarinaan – ja jonka kauniiseen tyttäreen Katherineen hän on rakastunut. Kun kaupunkiin tunkeutuu huiviin verhoutunut tyttö, Hester, yrittäen surmata Valentinen, Tom päättää leikkiä sankaria ja napata tunkeilijan. Lopulta käykin niin, että Valentinen mielestä hänen pelastajansa on kuullut ihan liikaa ja pudottaa Tomin yhdessä Hesterin kanssa ulos kaupungista, keskelle mutaista ja aavikoitunutta maata.

Tutustuttuaan tuittupäiseen Hesteriin Tom joutuu muuttamaan käsityksiään ihailemastaan valtionmiehestä: tämä on surmannut Hesterin vanhemmat hänen ollessa pieni ja viiltänyt myös tytön kasvot niin, että ne ovat ihan arpien peittämät. Yhdessä Lontoosta pudonneet joutuvat etsimään lähimpiä kaupunkeja, meinaavat joutua orjiksi merirosvokaupunkiin, mutta pelastuvat ihmeesti ilmalaiva Jenny Haniverilla kulkevan neiti Fangin ansiosta. Kuten jo kuvailustani saa selvän, kirjan maailma on hyvin Steampunk-henkinen ilmalaivoineen, höyrykoneineen ja keksintöineen.

”Äitini tapasi haukkua kulkukaupunkeja typeriksi. Hänen mukaansa niitä oli järkevää käyttää tuhat vuotta sitten, kun ihmisten elämää vaikeuttivat kaiken maailman maanjäristykset, tulivuoret ja etelään työntyvät jäätiköt. Nyt ne vain rullaavat sinne tänne ja syövät toisiaan, koska ihmiset ovat niin typeriä, etteivät tajua pysäyttää niitä.”(s. 55)

Pidän kovasti kirjan seikkailuhenkisestä juonesta ja kaupungeista, jotka liikkuvat paikasta toiseen höyryvoimalla. Kuten aina dystopioissa, myös tässä on myös kapinahenkisiä. Heitä kutsutaan liikkumisenvastaisisiksi ja he ovat perustaneet paikalleen juurtuneet kaupunkinsa syrjään. Tom paheksuu pitkään liikkumisenvastaisia, sillä hän on tottunut ajattelemaan niin liikkuvassa kotikaupungissaan. Hän huomaa kuitenkin kiintyneensä kovasti arpikasvoiseen Hesteriin, ja ajattelevansa Katherinea yhä vähemmän. Pian Tom tajuaa, ettei hänen Lontoo-kaupunkinsa menettelytavat olekaan kovin rehtejä.

Kirjassa kerrotaan myös Valentinen viisitoistavuotiaan ottotyttären, Katherinen näkökulma. Tytär on tottunut pysyttelemään poissa isänsä asioista, mutta häntä alkaa kiinnostaa se, mitä kuuli Hesterin sanoneen ennen putoamistaan. Hän luulee, että Tom putosi vahingossa, eikä voisikaan aluksi uskoa isästään mitään pahaa, mutta myöhemmin hänen käsityksensä isää kohtaan muuttuu. Hester käy juttelemassa alimmissa kerroksissa, Sisuksessa työskentelevän harjoittelija Bevisin Podin kanssa, jolta hän saa tietää tapahtumien oikean laidan. Bevisistä tulee Katherinen apulainen, ja myös ystävä, ja yhdessä he alkavat selvittää kaupungin pahiksen, Quirken luotsaaman MEDUUSAn tarkoitusperiä. Käy ilmi, että MEDUUSA on eräänlainen tuhoase, jolla Lontoo pystyy valloittamaan yhdellä napin painalluksessa kaikki kaupungit, myös itseään isommat. Katherine uskoo, että Tomin ajojahtiin Kolmannentoista kerroksen hissillä (aluksen nimi) matkustanut Valentine-isä ei tiedä MEDUUSAN käyttötarkoitusta, koska haluaa uskoa isästään vain hyvää. Kun Katherinen maailma murtuu, hän saa lohtua Bevisiltä. Parin rakkaustarina saa lohduttoman päätöksen. 

Kirjan todellisia pahiksia ovat pelätyt Marssijat, jotka ovat siis kuolleista ihmisistä henkiin herätetyt, tunteettomat tappajat. Hester ja Tom saavat yhden Marssijan peräänsä, ja käy ilmi, että Hester on tuntenut tämän Shrike-nimisen miehen tämän vielä eläessään. Vaikka Shrike vielä muistaa Hesterin, hänet on määrätty tappamaan tyttö, joten Hesterin on tehtävä moraalisia valintoja – tappaako entinen ystävänsä, tai sen mitä hänestä on jäljellä, vai antaako tämän surmata itsensä ja tehdä hänestäkin tunteeton Marssija. Onko Hesterillä enää mitään jäljellä tässä maailmassa? Tom alkaa kyllä tuntua hyvin läheiseltä…

Hän tarttui huiviin ja sitoi sen huolellisesti Hesterin kaulan ympärille, mutta kuten hän osasi odottaa, Hester veti huivin heti ylemmäksi ja peitti sillä suunsa ja nenänsä. Tomille tuli kumma kyllä surullinen olo: hän oli tottunut Hesterin kasvoihin, ja hän arveli kaipaavansa tämän vinoa hymyä. (s. 238)

Mortal engines – liikkuvat koneet on hyvin toiminnallinen ja kiehtova sarjan aloitus. Kirjasta tulee jossain määrin mieleen James Hashnerin Maze Runner –trilogia. Aion ostaa leffan itselleni, kunhan se on saatavilla, sillä olen kuullut siitä kehuja, ja sarjan jatko-osan Kadotettu manner olenkin jo lainannut kirjastosta valmiiksi.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

Taikakirjaimet

Tähtivaeltajablogi

Tahaton lueskelija

Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Lukunen

Samantyylistä luettavaa:

James Dashner: Maze runner -trilogia 

********

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

 

10. A book with an item of clothing or accessory on the cover

Sadan vuoden unet. Satuja aikuisille: Juri Nummelin (toim.)

Sadan vuoden unet. Satuja aikuisille: Juri Nummelin (toim.) Jalava 2017. Novellikokoelma.

 Kansi ja taitto: Samppa Ranta/ Punavuoren Folio Oy. Kannen kuva: Charlie Bowater

"Masentunut Ruusunen satuttaa sormensa leipäveitseen, Tuhkimon prinssillä on kenkäfetissi, ja Lumikin ilkeän äitipuolen peili päätyy kampaamoon.

Sadan vuoden unissa suomalaiset eturivin kirjailijat tarttuvat vanhoihin satuihin, eikä mikään ole enää kuten ennen. Kirjassa on kolmetoista aikuisille kirjoitettua muunnelmaa kaikkien tuntemista satuklassikoista. Mukana on niin Grimmin veljesten ja Charles Perrault’n kertomuksia kuin Aisopoksen eläinsatuja, hölmöläisten toilailuja unohtamatta.

Kirjan kirjoittajat ovat suomalaisen spekulatiivisen fiktion veteraaneja sekä nousevia kykyjä. Hyytävissä, ravistelevissa ja ilkikurisissa tarinoissa kirjoittajien äänet sekoittuvat vanhoihin myytteihin, kun tutut hahmot kohtaavat elämän realiteetit.

Satujen kirjoittajat:

Markus Harju
Artemis Kelosaari
Juha-Pekka Koskinen
Markus Leikola
Anne Leinonen
Heikki Nevala
Sari Peltoniemi
Tiina Raevaara
Marika Riikonen
Johanna Sinisalo
Vesa Sisättö
Shimo Suntila
Johanna Venho 

Kirjan on toimittanut Juri Nummelin, joka tunnetaan monista spekulatiiviseen fiktioon keskittyvistä novelliantologioistaan, muun muassa Kirotun kirjan vartija: suomalaisia Cthulhu-tarinoita (Jalava 2016) ja Kuun pimeä puoli: suomalaisia ihmissusinovelleja (Jalava 2013). (Art House -ryhmä)

Oma arvio:

Nyt vuoden vyöryvät täysinä kuin vain sellaisen vuodet, joka on nukkunut sata vuotta (Johanna Venho: Sadan vuoden unet, s. 19)

Kukaan ei ole liian vanha lukemaan satuja. Kun tarkemmin ajatellaan, esimerkiksi Grimmin veljekset kirjoittivat satunsa alunperin aikuisille, ja ne olivat paljon raaempia kuin lapsille siivotut versiot. Juri Nummelin on toimittanut kaiken kattavan satukokoelman, jossa toinen toistaan taitavammat suomalaiset kirjailijat pistävät sadunkerrontataitonsa peliin, toki vanhoja satuklassikoita mukaillen. Osa saduista on minulle outoja, joten on mahtavaa, että kirjan lopussa on osio, jossa kirjailija kertoo, mihin satuun hän viittaa omassa versiossaan.

Olen lukenut tätä novellikokoelmaa hiljaa nautiskellen. Päätin jo heti kirjan saatuani, etten lue tätä heti suinpäin putkeen, vaan luen sadun silloin, kun siltä tuntuu, sulattelen lukemaani ja luen seuraavan sadun sitten taas joskus. 

Kuten viini paranee vanhetessaan, myös tämän novellikokoelman helmet ovat mielestäni kirjan loppupäässä. Minun suurimmaksi suosikiksi nousi Johanna Sinisalon nokkela, nykyaikaistettu ja brutaali versio Hannu ja Kerttu -sadusta nimeltään Hantta ja Kertsi. Myös Anne Leinosen post-apokalyptinen Luola, joka on mukaelma Ali Baban sadusta, on nautinnollista luettavaa, joskin se jää turhan lyhyeksi nautinnoksi. Myös Tiina Raevaaran mukaelma Grimmin satujen Korpista on loistava, hyytävän kauhutunnelmainen novelli, joka jättää monta kysymystä lukukokemuksen päätteeksi. 

Korpin viisaat, vihaiset silmät, kasvot, jotka olivat hyvin epäinhimilliset, mutta kasvot kuitenkin. Terävä ja syyttävä katse. Tuttu, sillä tämä oli juuri se korppi.

Marilla kirkaisi. (Tiina Raevaara: Korppi, s. 313) 

Kuva: Pixabay

Kaikki novellit eivät oikein innostaneet minua, kuten esimerkiksi Juha-Pekka Koskisen Lumikuningatar-satuun pohjautuva  Jääsydän ja Markus Harjun Tittelintuure-mukaelma Pieni mies, muodoltaan väärä, saati Heikki Nevalan Aisopoksen Mies ja käärme -sadun innoittama Ikuisuuden purema ei saanut minua vakuutettua. Silti kirjan novellit ovat mielestäni yleisesti ottaen huolella harkittuja ja hyvin hiottuja aikuisten satuja, joten koko kokoelman taso on ihan hyvä. Tällaisia vain lisää! 

Erikoiskiitos kauniille kansikuvalle.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

Kirjat kertovat 
Usva
Bookishteaparty
Kirjan vuoksi
Evarian kirjahylly
Tuijata.Kulttuuripohdintoja

Huimaa-trilogia: Vuokko Hurme

Kiepaus: Vuokko Hurme. Kuvat Susanna Iivanainen. S&S 2017. (Huimaa #1)

"Lenna Anderssen eli elämänsä kahdeksan ensimmäistä vuotta kaupungissa, jonka nimi oli Kardum, maailmassa, joka oli kääntynyt nurin päin. Siellä missä ennen oli taivas, oli nyt maa, ja missä piti olla maata jalkojen alla, olikin vain huikaiseva pudotus tyhjyyteen. Tapahtuma, jota kutsuttiin Kiepaukseksi, oli mullistanut kaiken. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet pärjäämään ylösalaisessa maailmassaan, ja Lennan perheen elämä Kardumissa on oikeastaan juuri sopivan jännittävää ja mukavaa kunnes puhdas vesi alkaa loppua. Miten Lennan ja hänen perheensä, äidin, isän, pikkusiskon ja lemmikkikanan, käy? Uskaltavatko he lähteä etsimään tulevaisuuttaan toisesta maailmasta, joka ehkä on jossain heidän allaan, taivaalla?" (S&S)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kiepaus kiehtoi minua ideallaan jo ennen kuin ehdin tarttua siihen, sillä olen aina ollut innoissani väärinpäin kiepsahtaneen maailman ajatuksesta. Se on jotain, mikä on meillä varmasti käynyt mielessä jo lapsena: miksei maapallon toisella puolella asuvat roiku pää alaspäin, jos kerran maapallo on pyöreä.

Kiepaus on tarina postapokalyptisesta maailmasta. Kirjan minäkertoja, Lenna, kertoo heti kirjan alussa Kiepauksesta eli suuresta kamalasta tapahtumasta, joka kiepsautti kaiken ylösalaisin. Hänellä on asiasta tosin vain toisen käden tietoa, äitinsä ja isänsä kertomaa. Lennalle nurinpäin roikkuva kaupunki, Kardum, on aivan normaali kaupunki, sillä hän on syntynyt siellä. Hän harjoittelee talojen välillä kulkevilla vaijereilla kulkemista, syö kokeneesti kärpäsentoukkakakkuja, osaa säännöstellä vettä, varoo avonaisia ikkunoita, ettei putoaisi alhaalla avautuvalle taivaalle. 

Kuva: Susanna Iivanainen

Nautin eniten huolella ajatelluista yksityiskohdista, jotka tekevät riippuvassa kaupungissa elämisestä mahdollista. Aikuiset rakentavat uusia vaijeriratoja, hakevat vettä jäljellä olevista säiliöistä, yrittävät löytää vielä penkomattomia varastoja, tekevät kauppaa ruokatarvikkeista ja muista hyödykkeistä. Lennan perheen Newton-kana on heille kultaakin kalliimpi proteiininlähde, ja kärpäsentoukkien kasvatus toinen. Vaatteet käytetään loppuun asti, eikä vettä tuhlata niiden pesemiseen, vaan käyttökelvottomat vaatteet nakataan loputtomaan roskakuiluun - ikkunasta ulos, alas taivaalle.

Lennan perhe pitää ihanasti yhtä. Hänellä on pikkusisko Rousku sekä ihana ystävä Jaan, joka joutuu usein olemaan Lennan perheen luona yötä. (Hassua, mutta luulimme häntä kirjan puoliväliin saakka tytöksi, ja kun tekstistä kävi ilmi hänen sukupuolensa, olimme kumpikin hiukan ällikällä lyötyjä.) Silti Lennan perheessä ei kaikki ole aina satumaisen ihanaa, vaan perheen äiti reagoi välillä tuleviin huolenaiheisiin hyvin kiukkuisesti ja äreästi. Perheyhteisön lisäksi koko Kardumin kaupunki vetää yhtä köyttä. 

"Lenna, sinun pitää muistaa aina mikä meille on tärkeää, mikä Kardumissa on kaikkein tärkeintä. Sinun pitää luvata tehdä kaikkesi muiden auttamiseksi, mutta niin, ettet unohda itseäsi. Sinä pärjäät kyllä, kun muistat sen. Tarvitset muita, jotta voit selvitä." (s.165)

 Lenna joutuu kuitenkin kohtaamaan hyvin pelottavan tilanteen toisella vaijerireissullaan kaupalla, kun perheen tuttu ja luottokauppias Ondan on heitä vastassa vihaisena, veitsi ojossa. Tämä kohtaus vaikutti selvästi tyttäreeni niin, että hän meinasi menettää kiinnostuksensa koko kirjaan. Lisäksi tunnelmat muuttuvat loppua kohti melko synkiksi ja masentaviksi, niin että minuakin alkoi jo puuduttaa moinen. Synkkyys ja toivottomuus meinaa ottaa vallan tarinasta veden alkaessa loppua, Lennan äidin lähdettyä tutkimusmatkalle ja osan kaupungista alettua romahtaa. Lennan ajatuksista huokuu lapsen voimattomuus isojen asioiden äärellä, kun aikuiset päättävät asioista ilman lasten mielipidettä. Onneksi tunnelin päässä on valoa ja kirja päättyy hyvin toiveikkaasti.

Kuva: Susanna Iivanainen

Tyttäreni mielestä Kiepaus on hauska ja kiinnostava kirja, jossa olisi saanut olla kuitenkin enemmän kuvia. Mustavalkoisia kuvia hän luonnehtii hauskoiksi, tarkoiksi ja kiinnostaviksi. Hän piti kovasti Lennasta "koska se oli vaan niin kiva ja rohkea." Parasta kirjassa oli  "kun ne meni toiseen maailmaan joka oli taivaassa." Yllättävää ei ole se, että Ondan oli hänen mielestään ikävä henkilöhahmo. Kirjan kansikuva  ei saanut pisteitä tyttäreltäni, ja lisäksi kirja olisi saanut olla pidempi. Hän oli kovin pettynyt, kun Jaan paljastuikin pojaksi, ja ehdotti minulle, että ajattelisimme yhä hänen olevan tyttö.

Kirjan toiveikas ja muutoksellinen loppu oli tyttäreni mieleen. Hän suosittelee kirjaa yli yhdeksänvuotiaille lapsille. Hänen mielestään kirja kiinnostaa enemmän tyttöjä, koska päähenkilönä on tyttö. Hän aikoo ehdottomasti lukea kirjan vielä uudelleen, ja kyseli jo minulta, milloin tähän tulee jatkoa. Kirja jää kyllä kutkuttavan jännään kohtaan.

Kiepaus on huikean kiehtova tarina rohkeudesta ja selviytymisestä murenevassa kaupungissa. Sarjan jatko-osaa odotan innolla minäkin: Kaipaus ilmestyy vuonna 2018.

Tyttäreni arvosana 5

minun arvosanani 4+

Yhteisarvosanamme 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle! 

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly
Minityyli
Lähiömutsi


Kaipaus: Vuokko Hurme. Kuvittanut Susanna Iivanainen. S&S 2018 (Huimaa #2)

"Kiepauksen jälkeen kaipaus!

Vesi oli niin hirveän tuntuista. Ja sitten minä lipesin. Valuin avomeren puolelle ja kellahdin kylki edellä veteen.

Lenna perheineen on jättänyt taakseen ylösalaisin kääntyneen kotikaupunkinsa Kardumin. Hypättyään alas taivaalle he ovat laskeutuneet Mabaliin, uuteen maailmaan. Mabalissa, jossa on runsaasti vettä, maa vetää puoleensa ja taivas levittäytyy metsien päälle.

Lennan ei tarvitse enää pelätä taivaalle putoamista mutta nyt on pelättävä sitä, mitä taivaalta putoaa: Kardumista putoilee Mabaliin roskia mutta myös muuta: autoja, hiekkaa, taloja ja kallioita. Siksi Mabalin ihmiset rakentavat vahvoja kattoja, käyttävät suojavarjoja ja pukevat lapsilleen kypärät.
Ihmisiä Mabalissa on enemmän, ja ensimmäistä kertaa Lenna ja hänen pikkusisarensa Rousku pääsevät kouluun. Mutta Lennan paras ystävä Jaan on kadonnut hypätessään. Kun käy ilmi, että myös Mabalin ulkopuolella elää ihmisiä, Lennassa herää toivo: voisiko Jaan löytyä?

Kun aikuiset päättävät järjestää retkikunnan Jaanin ja tämän isän pelastamiseksi, Lennan on päästävä mukaan keinolla millä hyvänsä. Onhan Jaan hänen paras ystävänsä. Luvassa on meriseikkailu pelkoa herättävien, tuntemattomien ulkopuolisten maille. Mutta Lenna ei osaa arvata, millaisia yllätyksiä matka tuo mukanaan...

Kaipaus jatkaa lasten Huimaa-fantasiasarjaa, jonka ensimmäinen osa Kiepaus ilmestyi 2017." (S&S)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan, kuten aiemmankin Huimaa-sarjan osan, yhdessä 10-vuotiaan tyttäreni kanssa. Alussa tyttäreni ei innostunut ollenkaan  tarinasta, joka sijoittuu nyt Mabalin saarelle. Hänellä kun oli vielä niin tuoreessa mielessä kiehtova Kardumin ylösalaisinmaailma. Loppua kohti kirjan jännittävät juonenkäänteet veivät kuitenkin mennessään, ja tyttäreni pitikin loppujen lopuksi tästä kirjasta enemmän kuin aloitusosasta Kiepaus.

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun Lenna, Rousku ja isä ovat laskeutuneet nurin päin kiepahtaneesta ja pian murenevasta Kardumista laskuvarjoillaan ihan uuteen maailmaan, Mabaliin. Lennan järkytykseksi hänen rakasta ystäväänsä Jaania ja tämän isää Teoa ei näy missään! Lennan perhe sijoitetaan Suljetulle rannalle, eräänlaiseen tulokkaiden karanteeniin, jossa varmistetaan, etteivät he esimerkiksi tuo mitään sairauksia Kardumiin. Lennalla on tajuton ikävä äitiänsä, joka on hypännyt saarelle jo aiemmin, mutta pian hän saa nähdäkin hänet - tosin aluksi vain eristyslasin läpi.

Kirjan alku kuulostaa ihan dystopiamaiselta, mutta tilanne hieman normalisoituu, kun Lennan ja muiden karanteeniaika päättyy ja yhdessä äidin ja opastajansa, yrmeän Severon  kyydillä he matkaavat saaren toiseen päähän, tulevaan kotipaikkaansa. Hallin kylässä on hyvin tarkat säännöt, mikä jopa hiukan kammoksuttaa Lennaa. Kylää johtaa seesteinen ja pidetty, minusta hiukan pahaenteinen ja luotaantyöntävä, Frida. Minulle tulee hänestä mieleen joku uskonnollinen johtaja, vaikka kirjan tekijä on ilmeisesti tarkoittanut Fridan jotenkin turvalliseksi ja miellyttäväksi johtajaksi. Myöhemmin tulee ilmi, että Frida on hyvin ennakkoluuloinen Hallin kylän ulkopuolisen alueen asukkaita kohtaan, ja syynä tuntuu olevan se, etteivät he halua noudattaa Hallin nipotiukkoja sääntöjä.

Hallissa kaikilla tulokkailla oli auttajat. Fridan mukaan tulijat tarvitsivat tietoa siitä, miten kaikki kylässä toimi ja miten asioita oli tapana tehdä. Tiedon oli parasta "tulla vain yhdestä suusta", kuten Frida asian ilmaisi. Tyydyin pian siihen, että Severo ohjasi meitä. (s.85)

Lapsia ei juuri Hallissa ole, vaan kaikki pyörii aikuisten ehdoilla, mikä Lennaa välillä jurppii tosissaan. Toki lapsille on perustettu ihan koulu, ja jokaisella lapselle tehty oma huone. Lenna ja Rousku tutustuvat eristäytyvään Patel-poikaan, joka puhuu hiukan hassusti. Patel on menettänyt omat vanhempansa. Myöhemmin Halliin tulee myös Rouskun ikäinen Omi. Lenna kuitenkin kaipaa päivä päivältä enemmän Jaania, eikä voi tajuta sitä, etteivät aikuiset usko tämän olevan elossa. Lenna haluaisi lähteä etsimään ystäväänsä, mutta kun aikuiset... Minua hieman ihmetyttää sarjan aikuiset, jotka on kaikki jossain määrin omituisesti käyttäytyviä. Johtuuko se siitä, että aikuiset on kuvattu niin vahvasti lapsen näkökulmasta?

Kuva: Susanna Iivanainen

Kun Kardumissa olivat huolenaiheina putoaminen, murenevat rakennukset ja ruuan ja veden loppuminen, Mabalissa suurin pelko on se, että taivas putoaa niskaan. No ei ihan kirjaimellisesti, mutta koska Kardumista kaikki putoaa saarelle, asukkaat suojautuvat mahdollisilta taivaalta putoavilta tavaroilta liikkumalla taivasalla harkiten ja puiden suojaa hyväksi käyttäen. Lapset pitävät suojakypäriä. Silti onnettomuuksia välillä sattuu, kuten eräänä päivänä Hallissa, kun kokonainen lasten liukumäki putoaa erään asukkaan päälle.

Mabalin metsissä ei ollut tietenkään samalla tavoin hiljaista kuin Kardumissa. Linnut liversivät ja rapistelivat, ja hyönteiset surisivat ja pörisivät. Olin jo oppinut, ettei sen suurempiin, eikä järin vaarallisiin eläimiin voinut Mabalissa törmätä. Suuret nisäkkäät eivät olleet selviytyneet kiepauksesta, vain kalat ja linnut ja hyönteiset. (s. 126)

Taivaalta putoavat tavarat ovat uhan lisäksi kuitenkin myös aarteita - asukkaat saavat paljon hyödyllistä tavaraa, kuten vaatteita, työkaluja, rakennustarpeita. Luonnonvaroja Mabalissa riittää, ja Lennasta ja Rouskusta onkin outoa, kun vettä on riittämiin ja siinä voi jopa peseytyä. Lenna viihtyy metsässä yksistään, vaikka vanhempia kauhistuttaa päästää hänet sinne. Eräällä retkellään Lenna löytää metsästä uuden asukkaan, Glorian. Glorian menneisyydestä paljastuu yllättävä asia. Pian Lenna huomaa olevansa osana jännittävää seikkailua, johon liittyy Laituri-niminen lautta, Mabalin ulkopuoliset saaret ja kadoksissa oleva ystävä. Löytyykö Jaan, se on tämän tarinan polttavin kysymys.

Kuva: Susanna Iivanainen

Kirjan maailmankuvaa ei juurikaan selitetä, tai suurin osa kiepauksesta on selitetty vain sillä, että se vain eräänä päivänä tapahtui. Tässä jatko-osassa heitetään ilmaan sellainen epäily, että maailma olisikin nykyisin litteä, eli Mabalin asukkaat uskovat, että tarpeeksi pitkälle mentäessä tulee raja vastaan, ja liian syvään kaivaessa putoaakin pois. Tällainen kerroksittainen maailmankuva on ajatuksena kiehtova.

Tyttäreni mielestä Kaipaus on jännittävä, hauska ja kiinnostava kirja. Hänestä päähenkilö, Lenna, on kirjan kiinnostavin persoona. Mieleenpainuvinta tarinassa on se, kun Lenna lähtee salaa Laiturin mukana pelastusretkelle. Hänestä tapahtumat siinä on kerrottu mukavan tarkasti. Kirjassa olisi saanut olla enemmän kuvia, jotka ovat tarkkoja ja kiinnostavia. Kansikuva ei tosin oikein innosta häntä. Tytärtäni kirjan alun kankeus ei innostanut, eli tapahtumat lähtivät vasta myöhemmin kunnolla käyntiin. Kirjan päätökseen hän on tyytyväinen, ja seuraavassa osassa hän haluaisi lukea enemmän siitä, mitä kaikkea Lenna ja Jaan leikkivät saarella, kiipeilevät puissa jne. Tyttöni suosittelee kirjaa yli 10-vuotiaille tytöille. Hän aikoo ehkä lukea kirjan vielä joskus itse uudelleen.

Minulla on hieman ristiriitaiset ajatukset, minkä ikäisille Kaipausta suosittelisin. Kirja voi olla vielä hieman hankala 9-vuotiaalle lukijalle, joten itse ehkä vinkkaisin tätä viides-kuudesluokkalaisille.  Yllätyin, että sarja jatkuukin vielä tänä vuonna osalla Keikaus. Spekuloimme jo tyttäreni kanssa nimen perusteella, että kääntyykö Mabali nyt seuraavaksi nurinpäin. Jäämme jännityksellä odottamaan.

Tyttäreni arvosana 5
Minun arvosanani 3,5
Yhteisarvosana 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kirjojen keskellä

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

4. A book you think should be turned into a movie


Keikaus: Vuokko Hurme. Kuvittanut Susanna Iivanainen. S&S 2019 (Huimaa #3)

"Lennan elämä Mabalissa on alkanut asettua uomiinsa: paras ystävä Jaan on vihdoin löytynyt ja kotikylä muuttunut monin tavoin turvallisemmaksi. Hallin kylän niukka elämä kuitenkin kyseenalaistuu, kun kylän rantaan putoaa uusi saari, jonka tavarantäyteinen maa osoittautuu oikeaksi aarreaitaksi. Kun kyläläiset alkavat kaivella uutta maata, Lenna ja Jaan tahtovat esineistä osansa. Senkin uhalla, että se on lapsilta kiellettyä.

Kaivamiseen liittyy kuitenkin suuria riskejä. Kerrotaan, että Mabalin pohjaan on paikoin matkaa vain metrejä.

Mitä tapahtuu Pohjan läpi pudonneille, sitä ei kukaan tiedä. Putoavatko maankaivajat avaruuteen vai häviävätkö vain jonnekin?

Lenna ja Jaan saavat näihin kysymyksiin vastaukset, kun he päätyvät uuteen maailmaan. Kaupunki kuitenkin vaikuttaa hämärästi tutulta ja tunnistettavalta myös lukijalle. Mutta missä Lenna ja Jaan ovat? Ja kuuluuko lasten pelastaa maailma?" (S&S)


Oma arvio:

Olen lukenut aiemmat Huimaa-trilogian osat tyttäreni kanssa, mutta nyt häntä ei enää kiinnostanutkaan ja niinpä luin tämän sarjan päätösosan Keikaus ihan yksinäni. Harmi vain, sillä tämä osa oli ainakin minun mielestäni kaikista osista kiinnostavin ja juoneltaan vetävin lukea.

Jos on elänyt vaarojen keskellä, ei lakkaa koskaan ihan täysin pelkäämästä. (s. 11)

Ehkä osasyynä siihen, että nautin enemmän kirjan lukemisesta on päähenkilöisen kasvaminen lapsista varhaisteineiksi. Lenna on nyt kirjan alussa jo 11-vuotias eli edellisen kirjan Kaipaus tapahtumista on kulunut pikakelauksella neljä vuotta. Lennan ja  häntä hiukan vanhemman Jaanin ystävyys on ennallaan, ja lisäksi Lennalla on muitakin ystäviä Mabalin saarella. Saarta kuohuttaa nyt maa-aines, joka putosi roppakaupalla taivaalta mereen, aivan heidän kotikylänsä rannikon lähettyville. Aikuiset lähtevät vaaroja uhmaten kaivamaan aarteita uudelta saarelta, ja huimapäinen Jaan saa houkuteltua myös Lennan saarelle salassa aikuisilta. Jaan on nimittäin päättänyt vakaasti muuttaa omilleen, rakentaa oman asumuksen ja pyytää Lennaa asumaan luokseen. Lenna on hiukan skeptinen, mutta myötäilee ystäväänsä.

"Uskon, että Uusi maailma on litteä, että pyöreiden maailmojen aika on mennyt." (s. 45)

Aikuiset puhuvat pelonsekaisesti Pohjan läpi putoamisen vaarasta, ja tämä tietenkin kiehtoo Jaania, hiukan Lennaakin. Ja niinhän siinä sitten käy, että he humpsahtavat ihan vahingossa itsekin kaivamaansa kuoppaan ja päätyvät ihan ihmeelliseen paikkaan. Tuo paikka esittäytyy lukijalle heti ihan normaalina nykyajan yhteiskuntana kouluineen, liikenteineen, kauppoineen ja älykännyköineen.

Lennalle ja Jaanille tämä on tietenkin ihan outoa. He näyttävät kaupunkilaisille kummajaisina itsetehtyine vaatteine ja kenkineen. Nuoret joutuvat oppimaan kantapään kautta, että kaupasta saa ruokaa vain maksamalla rahalla, ja rahaa saa vain tienaamalla sitä - vaikkapa katulaulajana. Mutta mikä on tuo paikka, mihin ystävykset putosivat? En tahdo spoilata enempää, mutta vihjaan sen verran, että kirjassa leikitellään kovasti perinteisellä maailman- ja ajankuvalla. Paikka on tutumpi, kuin Jaan ja Lenna ovat osanneet arvatakaan.

Pidän kovasti Keikauksen juonivetoisuudesta ja aikatasoilla leikittelystä, joka näyttää olevan nyt kova trendi lasten- ja nuortenkirjoissa. Lennan ja Jaanin ystävyys on syventynyt entisestään, mutta ei etene romanssiin asti, mutta lukijan mielikuvitushan voi jatkaa kirjan avointa loppua mielesekseen. Toisaalta, miksipä aina pitäisi tytön ja pojan ystävyyden itsestäänselvästi edetä romanssiksi? Ei miksikään. Eli hyvä näin.

"Jaan, sinä kuuntelet nyt minua. Nyt me juostaan - ja kovaa." (s. 152)

Kirjan loppuvaiheilla on melkoisen apokalyptinen tunnelma ja Jaan ja Lenna ryhtyvät  maailmanpelastajiksi, mutta kirjan loppu on onneksi toiveikas ja avoin erilaisille vaihtoehdoille. Hieman surumieliseksikin tunnelma menee, mutta kirjan ihan viimeinen lause tuo takaisin kaiken toivon. 

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa: 

Sisarla - seikkailu toisessa maailmassa: Salla Simukka

The Young World -trilogia: Chris Weitz

Kaaoksen päivät - The Young World: Chris Weitz. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2014): The Young World. Kansi: Steve Stone & Adam Swaab

"Kun tauti tappaa koko muun väestön, henkiin jäävät vain nuoret. 

Piinaavan jännittävän toiminta-trilogian avaus.

New York on kaaoksessa. Kaduilla liikkuminen on jatkuvaa venäläistä rulettia. Arkipäivää ovat myrkkysavu, tulipalot, raivohullut sekopäät jotka eivät enää välitä mistään.

Nuoret selviytyjät kerääntyvät heimoihin. Jefferson, vastentahtoinen johtaja, ja Donna, tyttö jota hän salaa rakastaa, yrittävät luoda kaaoksen keskelle epävakaan turvasataman. Kun yksi heimon jäsenistä löytää taudin nujertamisen jäljille, viiden nuoren ryhmä lähtee hengenvaaralliselle matkalle…"(Otava)

Oma arvio: 

Kun pahin nuorten aikuisten dystopiakirjabuumi alkaa hälvetä, ilmestyy Otavalta yllättäin uusi  post-apokalyptiseen maailman sijoittuva trilogia, jonka on kirjoittanut aiemmin elokuvakäsikirjoittajana ja -ohjaajana tunnettu Chris Weitz (Twilight, American Pie). Koska minä olen suuri dystopioiden ystävä, enkä soisi niiden väistyvän tieteisfantasioiden tieltä, innostuin tästä kovasti.

Kaaoksen päivät tuo kovasti mieleen suomalaisen K.K. Alongin Kevätuhrit-trilogian, josta on ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa. Tässäkin kirjassa eletään maailmassa, jossa yhtään aikuista ei ole jäänyt henkiin - eikä myöskään lapsia. Syy tähän kuitenkin selviää melko alussa, sillä tämän joukkotuhon on aiheuttanut virus, tai kuten nuoret kutsuvat Tauti, joka aktivoituu vain tiettyjen hormonien vaikutuksesta, eli yleensä 18 vuoden paikkeilla  saa sanoa hyvästit elämälleen. Kovasti tässä Taudin syntymisessä ja aktivoitumisessa on minusta epäuskottavuutta.

Ja niinpä - Washington saa oireita täsmälleen syntymäpäivänään. Se on kummallista, koska ei se yleensä ihan niin säännöllistä ole. Jokainen potkaisee tyhjää noin kahdeksantoistavuotiaina, mutta jotkut alle, jotkut yli. Sitä ei koskaan tiedä. Jotenkin se liittyy hormoneihin. (s. 35)

Kirjan keskiössä ovat New Yorkissa elelevät nuoret, jotka ovat jo sopeutuneet jollakin tavalla elämäänsä ilman aikuisia. He jopa vitsailevat apokalypsistä tuon tuostakin, joka minusta syö hiukan tarinalta pohjaa. Nuoret ovat kauhean tiedostavia post-apokalyptiseen maailmaan sijoittuvien tarinoiden kliseistä, mikä voisi olla ajatuksena ihan hauskaa, mutta kun minusta noissa sutkauksissa kirjailijan oma ääni tulee liiaksi läpi. En tiedä, onko jatkuva selittely vastaisku viime aikoina puhututtaneelle moraalisesti arveluttavalle nuorten aikuisten kirjallisuudelle (morally complicated YA), kuka ties.

Todellisuudessa on melko sattumanvaraista, onnistuuko kalauttamaan toiselta tajun vai saako koko pään halkeamaan niinku melonin ja aivot lentämään ympäriinsä. Ja vaikka se kalauttaminen onnistuisikin,kalautettu saattaa silti saada aivoverenvuodon ja vajota vaikka koomaan. (Donna, s. 216)

 

Kirjassa on  kaksi minäkertojaa: aasialaistaustainen Jefferson, jonka isoveli Washington kuolee tarinan alussa Tautiin, sekä teräväkielinen Donna. Jefferson on ihastunut Donnaan, joka on ollut hänen ystävänsä jo ennen aikuissivilisaation tuhoa eli Tapahtumaa. Kertojaäänet on eroteltu toisistaan käyttämällä eri fontteja, mutta myös tyyli on erilainen: siinä missä Jeffersonin kerronta on neutraalimpaa, Donnan kerronnasta huokuu sarkasmi ja hän puhuttelee lukijaa suoraan.

Kuva: Pixabay

Jos tarina kerrottaisiin koko ajan suoraan Jeffersonin näkökulmasta, pitäisin kirjasta enemmän. Nyt Donna saa minut hyvin äkkiä ärsyyntymään nokkavalla ja lapsellisella tyylillään. Hän on muutenkin hyvin vastenmielinen henkilö, mikä tulee viimeistään esille siinä vaiheessa, kun Jefferson tunnustaa tunteensa tälle. Donnan tyly ja suorastaan tollomainen vastaus on jotain sellaista, mitä ei soisi koskaan pahimmalle vihamiehellekään. Ei, ei ja ei, noin ei vain vastata! Hän nimittelee myös myöhemmin kuvioihin tulevaa tyttöä mustasukkaisuuksissaan halveksivasti muun muassa Povipommiksi.

Sisäpolitiikkamme: Otetaan iisisti.

Ulkopolitiikkamme: Painukaa vittuun. (Jefferson, s.41)

Mielenkiintoisinta on lukea kaikesta siitä, miten nuoret ovat kehittäneet keinoja selviytyä. Kaikki eivät missään nimessä ole ystäviä keskenään, vaan nuoret ovat jakautuneet ryhmiin, joiden välille tulee monenlaisia kahnauksia. Kirjan päähenkilöviisikko, eli Jefferson, Donna, Brainbox, Peter ja SeeThrough (kääk, mikä nimi!) kuuluvat Washington Squaren jengiin ja halveksuvat syvästi Keskustan jengiä, jossa muun muassa kaupitellaan ryhmän tyttöjä. Jotkut jengit ovat kehitelleet uskonlahkon ja harrastavat kannibalismia. Kaikesta käydään kovaa kauppaa eikä mitään saa ilmaiseksi. Kaupungissa liikkuu myös huhu, että yksi aikuinen olisi selvinnyt hengissä. Tuo Vanhukseksi kutsuttu hiippari on silti monien mielestä urbaanilegenda.

Kuva: Pixabay

Kirjastossa asuva, nörttimäinen Brainbox on saanut vihiä jostain, että virukseen olisi ollut kehitteillä parannuskeino, ja yhdessä nuoret lähtevät vaaralliselle tiedonhakumatkalle kirjastoon ja myöhemmin viruksen kehittäjän alkulähteille. Matkalla he joutuvat Harlemin jengin kynsiin, joiden vahvuus on 3D-tulostimella valmistetut aseet. Kyllä, ja materiaalina heillä on vanhat legopalikat, joista he sulattavat muovin. Juoni tiivistyy, kun Washington Squaren seikkailijat pääsevät selville totuudesta.

Hämmästyttävää kyllä, kirja loppuu lähes samanlaiseen tilanteeseen kuin Kevätuhrien toinen osa Ansassa. Jatko-osan aion lukea kyllä, jotta selviää, kehittyykö tämä sarja tästä. Parhaimmillaan tämä kirja tarjoaa jännitystä ja toimintaa, mutta esimerkiksi henkilöhahmot jäivät etäisiksi. Nyt tästä jäi hiukan laskelmoivan ja kliseitä henkilöhahmoillaan ja lajityypillään viljelevän teoksen maku.

Arvosana 3-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Samantyylistä luettavaa:

K.K. Alongi: Kevätuhrit-trilogia 

Amber Kizer: A Matter of Days

Salla Simukka: Jäljellä/Toisaalla