lauantai 31. lokakuuta 2020

Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita: Mikko Toiviainen

 Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita: Mikko Toiviainen. Otava 2020

 

"Tappavia sähköposteja, pahoja koneita, pelejä joita ei kannata pelata, käyttäjiä joille ei kannata vastata somessa.
Kokoelma internet-ajan urbaanilegendoja, kauhutarinoita ja karmivia myyttejä. Hiuksia nostattavia kertomuksia nykyajan leirinuotioilta."(Otava)

Lukunäyte: https://issuu.com/otavankirjat/docs/pime__peili_lukun_yte_001-012

Oma arvio: 

Mikko Toiviainen arveli Helsingin kirjamessujen haastattelussaan, että tulevaisuudessa suosittaneen lyhyttä tarinamuotoa nuortenkirjallisuudessa. Tällaista muotoa hän esittelee myös uudessa kauhukokoelmassaan Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita hyvin toimivasti. Kauhutarinat ovat toki toimineet kautta aikojen lyhyinä novelleina, ja Toiviainen kertoi haastattelussaan itsekin lukeneensa nuorena taskulampun valossa esimerkiksi Pirkko-Liisa Perttulan kauhutarinakokoelmia. Kauhukirjallisuus kiehtoo varhaisnuoria ja nuoria lukijoita, ja Toiviaisen mukaan tällaiset teokset tukevat nuorten turvallista pelkäämisen tarvetta. 

"Minä täällä", sanoi  tumman hahmon tuttu kylmä ääni. "Miksi sammutit valot? Luuletko, etten minä näe pimeässä?" ("Facetime" s.24)

Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita sisältää 25 lyhyttä, muutaman sivun mittaista kauhutarinaa, joita kaikkia yhdistää nykymaailman ja tulevaisuuden teknologia. Kauhun ainekset liittyvät siis kaikeen siihen, mitä teknologia ja virtuaalitodellisuus voi aiheuttaa: on kamalia TikTok-videoita, liiankin älykäs Apple iCar -älyauto, Pokemon Go -pelin mustempi versio Pokemon Black, identiteettivarkauksia ja Netflixin pelottavampi versio Netflix Snaff. Joissakin tarinoissa teknologia ja sovellukset ovat tärkeässä roolissam, vaikkakaan eivät kauhun aineksena. Esimerkiksi novellissa Wilma-merkinnät Eetu-nimisen pojan kohtalo selviää Wilma-merkintöjen kautta. Myös monia ihmisille arkipäiväisiä asioita, kuten deja-vu-kokemus, on selitetty uudella, kammottavalla tavalla. 

Et voi lopettaa pelaamista. Peli on pelattava loppuun saakka. ("Delfoi tietää kaiken", s.77)

Kauhukertomukset jättävät aika paljon lukijan mielikuvituksen varaan. Pidän juuri siitä, että novelli loppuu hieman hämmentäväksi, jolloin itselle jää tilaa selittää asiat - joko parhain päin tai pahimmalla tilalla. Sillä tavalla novellit ovat myös juuri sitä turvallista kauhua, kun kaikkea ei läväytetä silmille valmiina, vaan lukijan oma mielikuvitus saa täydentää tarinan itselle sopivalla tavalla. Siksipä uskallan antaa kokoelman seuraavaksi pian 11-vuotiaan, kauhusta kiinnostuneen poikani luettavaksi. Pääsääntöisesti suosittelisin novelleja kuitenkin 12-14-vuotiaille.

Tip tip tip.

He tuijottivat häntä.

He tuijottivat ja nauroivat.

Tuijottivat.

Ja nauroivat. ("Netflix Snaff", s. 133)

Toiviainen on jatkojalostanut osan novelleista netin syövereistä kaivetuista tarinoista, joiden alkulähteet hän mainitsee kirjan lopussa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

Lisään tämän kirjan viimeisenä osallistumisenani Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.


lauantai 24. lokakuuta 2020

Kuunpäivän kirjeet: Emmi Itäranta

 Kuunpäivän kirjeet: Emmi Itäranta. Teos 2020


Kansi: Jussi Kaakinen

"Aurinkokunta on ihmisen valtakunta, jonka kaivokset, tehtaat ja viljelmät hyödyntävät taivaankappaleita uuraasti ja järjestelmällisesti. Siirtokuntien väliset luokkaerot tuntuvat perheissä ja tuntemattomien välillä; Maasta pois päässeet eivät halua sinne takaisin. 

Lumi Salo etsii puolisoaan. Sol, kasvitieteilijä, ei ole saapunut jälleennäkemiseen, ei seuraavaankaan tapaamiseen, rikosta epäillään, terrorismista huhutaan. Solin perhe ei osaa tai halua kertoa mitään. Vaillinaisen tiedon varassa Lumi joutuu etsimään Solia muistikirjan sivuilla, sanoin, ja vieläkin syvemmältä, parantajien maailmasta – monet suhtautuvat Lumin ammattiin skeptisesti, Solkin. Mihin Sol on kadonnut, mihin sekaantunut? Kenet hän tuntee? Kuka hän oikeastaan on? 

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet avaa synkkyydessäkin uskomattoman kauniin avaruuden ja kielen, joka kurkottaa kohti jotain mennyttä ja yhteistä. Niin Solin kuin oikean kodin kaukaisuus luovat romaaniin päättäväisen haikean vireen, joka rivi riviltä kysyy: Mikä kaikki on liian kaukana, ja minkä voimme vielä pelastaa?"(Teos)

Oma arvio:

Olen odottanut Emmi Itärannalta uutta kirjaa viisi vuotta sitten ilmestyneen Kudottujen kujien kaupungin jälkeen. Kuunpäivän kirjeet ei petä odotuksiani: siinä on huikaisevan huolella mietitty maailma, johon Itärannan taidokkaan kirjoittamistyylin takia onnistun upputumaan ja lähes sulautumaan totaalisesti. Sain hetken asua avaruuden siirtokunnissa ja matkustaa supernopeaa planeettojen välisillä aluksilla. 

Kirja perustuu päähenkilön ja minäkertojan kirjeisiin, jotka on osoitettu yhdelle tietylle henkilölle. Nuori nainen, Lumi Salo, on kotoisin Maasta. Kirjeiden kirjoittamisen aikaan hän asuu kuitenkin tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuden siirtokuntiin eri planeetoille, kuten Marsiin ja sen ilmakehän sylinterikaupunkeihin. Lumin vanhemmat jäivät ilmastonmuutoksen runtelemaan Maahan, Talvimaahan, kun nuori Lumi lähti Vivian-nimisen parantajan oppiin avaruuteen. Kuun kautta Lumi siirtyi Marsiin tutustuttuaan ja rakastuttuaan kasvitieteilijä Sol Uriarteen. Sol on juuri se, jolle kirjeet on kohdennettu. Lumin kirjoittamien kirjeiden välissä on myös lyhyitä sähköposteja pääasiassa Solilta.

Lumi rakkaani,

tämänhetkiset olosuhteet estävät minua kuvailemasta ympäristöni ominaisuuksia tai kertomasta sinulle sijaintini koordinaatteja. Itsestäni riippumattomista syistä tietoliikenteeni on rajattua. Olen viettänyt viime päivät pohtien, kuinka saada kontakti sinuun ja mitä kertoa. (s. 153)

Samalla kun kirjan tapahtumissa käydään läpi Lumin vaiheita parantajana, on siinä hyvin vahvasti mukana mysteerijuoni, jossa Lumi yrittää löytää rakkaansa vihjeiden perusteella. Jupiterin Europa-kuuhun sijoittuvan työkomennuksensa jälkeen Lumin on tarkoitus tavata Sol Marsin Harmoniassa, jossa Solin perhe asuu. Kun Lumi ja hänen Ziggy-kissansa saapuvat perille, hän saa kiireisen oloisen viestin, jossa Sol pyytää häntä tulemaan Marsin Datong-nimiseen kaupunkiin ja odottavansa tätä hotellihuoneessa. Sol ei kuitenkaan koskaan tule hotellihuoneeseen ja pian pyytääkin Lumia palaamaan takaisin Harmoniaan. Lisäksi tämä viestissään pyytää Lumia palaamaan Kuunpäivän taloon. Kuunpäivän talo on Solin ja Lumin yhteinen unelma, fantasia, johon he ovat tehneet mielikuvitusmatkoja. Kuvitelmiin uppoutumalla Lumi saattaa löytää vihjeen Solin olinpaikasta. Mutta sitten Lumi saa kuulla tapahtuneen jotain kamalaa, eikä Solin olinpaikasta tunnu löytyvän kuin vihje sieltä, toinen täältä. Onko Sol siepattu? Mihin ihmeeseen Sol on sekaantunut?

Kun suljen silmäni, olen Kuunpäivän talossa. Siellä huoneet aukeavat vaitonaisina ja puutarha odottaa. Minua, sinua. Meitä, joiden ajatukset ovat sen ainoa koti, aivan kuten sekin on ainoa koti meidän yhteisille ajatuksille. (s. 310)

Kirjassa seurataan Lumin epätoivoista etsintää, johtolankojen onkimista ja muistoihin uppoutumista. Lumin parantajan työtä avataan hiukan, ja myös kirjan kiehtovaa maailmaa valotetaan erilaisin faktatiedoin kirjeiden välissä. Ei voi muuta kuin ihailla Itärannan taitoa luoda näin ihmeellinen, mutta silti uskottava maailma siirtokuntineen ja teknologioineen. Hän on taustoittanut kaiken kirjoittamansa hyvin. Kirjan parasta antia minulle onkin itse maailma, sillä henkilöhahmot eivät minulle tulleet kovin läheisiksi ja tärkeiksi. Myönnettäköön, että toki jännitin kovasti, löytävätkö Sol ja Lumi koskaan toisiaan. Solin ja Lumin rakkaus on kuvattu kauniin, varovaisen intiimisti. Siitä nykyaikaan heijastettava erikoinen rakkaudenkuvaus tämä on, että seksiä ei kuvata oikeastaan lainkaan, vain syvää läheisyyttä. Enkä minä kyllä seksikuvauksia kirjaan kaivannutkaan.

Kuunpäivän kirjeet sisältää hyvin vahvan ilmastoon ja ympäristöön liittyvän tematiikan. Marsin asuttaneet ihmiset riistävät Maata, joka yrittää pyristellä vahingoittuneella Maapallolla. Ihmisten eriarvoisuus näkyy hyvin vahvoina luokkaeroina, ja käytännössä köyhimmät ovat jääneet asumaan Maahan tai työskentelevät esimerkiksi Kuussa. Terroristijärjestö Kivenkääntäjät ottaakin ohjat omiin käsiinsä pelastaakseen Maa-planeetan, johon kaikilla, myös Marsissa ikänsä eläneillä tuntuu olevan vielä vahva yhteys ja kytkös. 

Tiesitkö, että sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole koskaan käyneet  Maassa, ikävöivät sinne? Kysyin hetken kuluttua.

Olen kuullut ilmiöstä, sanoit. Lääketieteessä sitä kutsutaan alkukotisyndroomaksi. (s. 204)

Tämä kirja hämmästytti ja huikaisi minut kiehtovalla avaruusmaailmallaan, sillä olen suuri avaruusfani. Itäranta kirjoittaa myös niin huolellisen kaunista ja eteenpäin soljuvaa tekstiä, että sitä on aina ilo lukea. Kerrassaan mieleenpainuva lukukokemus!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Iltaluvut

Kirjasähkökäyrä

Tuulevin lukublogi

Kirjahilla

Samantyylistä luettavaa:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 Andy Weir: Yksin Marsissa

 

 



maanantai 19. lokakuuta 2020

Teemana tulevaisuus: Helsingin kirjamessut verkossa 2020 ~ Tärppejä ja vähän muutakin

Viime vuonna 2019 toteutin viimeinkin pitkäaikaisen haaveeni ja matkustin Helsingin kirjamessuille bloggaajapassi kaulassani roikkuen. (Tästä linkistä voit lukea bloggaukseni aiheesta.) Tänä vuonna aikomukseni oli suunnata joko Tampereen tai Turun kirjamessuille, jotka molemmat kuitenkin peruttiin koronan takia. Mutta onni onnettomuudessa: Helsingin kirjamessut päätettiin järjestää tänä vuonna kokonaan verkossa, joten voin osallistua niihin kotisohvaltani. Kiitos järjestäjälle somevaikuttajan kutsulipusta, jolla pääsen nauttimaan koko kirjamessujen annista.

Helsingin kirjamessut ovat jo ovella, sillä tänä torstaina 22.10. ne avataan 400:n esiintyjän voimin. Teemana on tulevaisuus ja ohjelma on sekä kansallista ja kansainvälistä. Osa messulavan haastatteluista on kuvattu etukäteen ja osa lähetetään suorana 22 - 25.10. välisenä aikana. Kokoaikalipun ostaneet voivat katsoa ohjelmaa tallenteena vielä 8.11. saakka. Itsekin katson osan jälkikäteen, sillä en mitenkään ehdi ja voi katsoa kaikkea haluamaani suorana, vaikka olenkin pyhittänyt ensi viikonlopun kirjamessuiluun. Sitä paitsi kirjamessujen ohjelma starttaa jo torstaina, jolloin olen töissä.

Kirjojen ja muun oheismateriaalin shoppailu on iso osa kirjamessujen ihanuutta, joka ei voi tänä vuonna toteutua samanlailla. Kustantajilla ja kirjakaupoilla on kuitenkin messutarjouksia, joita voi löytää Helsingin kirjamessujen tapahtumasivulta 19.10. alkaen. Eli shoppailun voi aloittaa vaikka nyt heti! En ole itse vielä varma, ostanko kirjoja messualennuksin, sillä minulla on kirjoja nytkin ihan liikaa, mutta katsotaan, katsotaan...

Ohjelman helmet

Kirjamessujen ohjelmasta minua kiinnostaa luonnollisesti kaikki nuortenkirjallisuuteen liittyvä. Harmillisesti ohjelmassa on suhteellisen vähän lanu-asiaa. Siitä iso mur! Kirjakallion haastattelut haluaisin katsoa lähes kaikki, sillä niissä on todella kiinnostavat ja tuoreet aiheet ilmaisutaidon lukiolaisten haastattelemana. Nämä joudun enimmäkseen katsomaan jälkikäteen, sillä Kirjakallion ohjelmasta iso osa esitetään torstaina ja perjantaina päiväsaikaan.

Pidemmittä puheitta listaan tähän alle päiväkohtaiset tärppini ohjelmasta ilman suurempia selityksiä. (Viereistä kuvaa klikkaamalla pääset selaamaan messulehteä ja lukemaan tarkemmat kuvaukset ohjelmasta.)

Torstai 22.10

12.00-12.30 Senaatintori

Ruotsalaisen sarjakuvan tähdet: Liv Strömquist ja Moa Romanova

12.00-12.30 Töölö

Kirjakallio: Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita ja Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen (Mikko Toiviainen ja Magdalena Hai)

13.30-14.00 Töölö

Kirjakallio: Ihana tyttö ja Sen pituinen se (Elina Kilkku ja Janne Saarakkala)

14.30-15.00 Senaatintori

Rikkaruoho - viimeinen kirje isälle (Otto Gabrielsson)

Perjantai 23.10.

12.00-12.30 Töölö

Kirjakallio: Unienpunoja ja Kesämyrsky (Elina Rouhiainen ja Siiri Enoranta)

13.00-13.30 Töölö

Kirjakallio: Lupa ja Runkkarin käsikirja - kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi (Sita Salminen ja Ina Mikkola)

16.30-17.00 Senaatintori

Hukkuva maa (J.P.Koskinen)

Lauantai 24.10.

10.30-11.00 Töölö

Tulevaisuuden kirjallisuus

11.00-11.30 Töölö

Tulevaisuus äänessä - äänikirjojen nousu ja tulevaisuus

11.30-12.00 Töölö

Ääni tarinalle - kertomuksia äänikirjan lukija työstä

13.30-14.00 Senaatintori

Mercedes Bentso - Totuus ja tunnustus

16.30-17.00 Esplanadi

Pimeän arkkitehti (Marko Hautala)

Sunnuntai 25.10

10.30-11.00 Senaatintori

Metoo ja BLM, miten muutokset näkyvät kirjallisuudessa? (mm. Koko Hubara)

12.00-12.30 Töölö

Suomen kirjailijaliitto esittää: Utopiaa!

12.30-14.00 Senaatintori

Kuunpäivän kirjeet (Emmi Itäranta)

12.30-13.00 Esplanadi

Vieraat (Johanna Sinisalo)

******************************

Minua kiinnostaa kuulla, aiotko sinä osallistua tänä vuonna Helsingin kirjamessuille, mikä haastattelu sinua kiinnostaa eniten vai aiotko skipata kokonaan sen takia, että et pääse aidosti paikan päälle Messukeskukseen?

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Pimeän arkkitehti: Marko Hautala

Pimeän arkkitehti: Marko Hautala. Tammi 2020.

Kansi: Mika Tuominen 

"Tästä talosta ei selviä ulos hengissä

Pimeän arkkitehti tarjoilee parasta psykologista kauhua Suomen Stephen Kingiltä. 

Nuori mies muuttaa kerrostaloon, mutta talon salaisuus paljastuu hänelle liian myöhään. Asukkaita tuntuu riivaavaan jokin.

Betonielementtejä, nauhaikkunoita, kaikuvia rappukäytäviä, mykkinä tuijottavia ovisilmiä. Vauraassa perheessä kasvanut Joni Widenius muuttaa ensimmäistä kertaa elämässään kerrostaloon ja sopeutuminen uuteen arkeen on vaikeaa. Tilannetta pahentaa tieto siitä, että talossa on asunut mies, joka on tappanut tyttärensä talon kellarissa.Unettomien öiden kasautuessa Joni alkaa kuulla ääniä pimeästä rappukäytävästä, siellä vaeltaa outoja hahmoja. Kun hän tutustuu verkossa alakerran naapuriin, hän saa kuulla, että talossa on jotain pahasti vialla. "(Tammi)
 
 
 
Oma arvio:
 
Kovasti olen odotellut Marko Hautalalta lisää kauhua sitten toissa vuonna julkaistun Leväluhdan.  Osallistun myös tänä vuonna Yöpöydän kirjat -blogin vuotuiseen Halloween lukuhaasteeseen, johon tämä Hautalan uusin kauhuromaani Pimeän arkkitehti osuu paremmin kuin hyvin. Jo kirjan kammottava kansi, joka on Mika Tuomisen käsialaa, saa aikaan kylmiä väreitä.
 
Kuivaushuoneen ikkunoista tuleva hohde paljasti hahmon juuri ennen kuin näkökenttä heilahti. Takaraivo iskeytyi kuivauslaitteen kulmaan. Hahmon ääriviivat tanssivat edessä sekavana jälkikuvana. (s. 232)
 
Kirjan päähenkilö, Joni, joka kärsii pakonomaisista haaveilukohtauksista eli MD-oireista, aloittaa ensimmäistä yliopistovuottansa isänsä ostamasta kerrostaloasunnosta käsin. Talo on neuvostoliittolaistyylinen betonirumilus, jonka asukkaatkin ovat jo suurin osa elämänsä ehtoopuolella. Heti asuntovälittäjän esittelykierroksella Joni huomaa talossa jonkin olevan pielessä. Saunatilassa hän saa mielikuviteksensa tuottaman kammottavan kuvan eteensä. Asuntovälittäjä menee vaikeaksi ja paljastaa, että talossa on vuosia sitten tapahtunut lapsenmurha, ja juuri saunatiloissa. Nainen kuitenkin vakuuttelee, että kaikki on nykyään kunnossa.
 
"Se juoksee ", Sulevi sanoi. "Se on kuollut ja juoksee silti."(s.169)

Heti ensimmäisinä öinä Joni tajuaa, ettei voi nukkua hyvin asunnossaan, koska Joni ei saa talolta rauhaa. Tuntuu, kuin talon seinissä ja viemäreissä olisi oma elämänsä. Kaiken kruunaa katolla oleva äänekäs jäähdytinlaite, josta Joni aikoo ensi kädessä kerätä talon asukkailta valituslistan isännöitsijälle. Samalla Joni voisi tutustua talon asukkaisiin. Pian hän huomaakin olevansa kylässä alakerran omituisen vanhan miehen, Sulevin luona, joka kehuskelee tappaneensa ihmisiä Afrikassa ollessaan ja vaikuttaa jotenkin epävakaalta. Hän kertoo valittaneensa yläkerran Matildalle tämän soittavan öisin musiikkia liian kovaa, mihin tyttö on vastannut, ettei saa muuten nukuttua. Joni saa lisätietoa Matildasta yläkerran Ahmedilta, joka kehottaa Jonia katsomaan tämän Youtube-videoita. Niissä ahdistuneen oloinen nuori nainen kertoo talon outouksista, ja videoiden sävy muuttuu kerta kerralta kammottavammiksi.
 
Miten outoa kuulla vaimeiden askelien kahahduksia huoneissa, joiden olisi pitänyt olla tyhjiä. Paljaan ihon kuisketta lattiaa vasten. Sellainen rikkoi jotakin perustavaa sääntöä. Kenenkään ei pitänyt joutua kuulemaan sellaista omassa kodissaan, tajuta että äänet olivat todellisia, että ne syntyivät tietoisen olennon liikkestä, että niistä ei voinut syyttää mielikuvitusta tai vesiputkia tai ajan painosta valittavia talon rakenteita. (s. 276)

Eräänä yönä Joni kuulee, kuinka rappukäytävässä joku juoksisi paljain jaloin edestakaisin. Postiluukku heilahtaa ilmavirran seurauksesta, mutta Joni ei onnistu näkemään ovisilmästä mitään. Hän on kauhuissaan, etenkin kun ovisilmä yhtäkkiä tummuu ja hän aistii jonkun hengittävän oven takana. Tästä alkaa pikku hiljaa vyöryä talon kammottavat tapahtumat, jotka jostain syystä yltyvät, kun katon viilennyslaite irrotetaan. Jonin pesuhuoneen laattojen takaa paljastuu ammottova aukko, jossa on oudon hohtavaa ainetta. Jotain on todellakin pielessä, eikä Joni voi oikein keskittyä opintoihinsa enää. Vihainen isäukko soittelee Jonille ja vaatii tätä ryhdistäytymään. Isä ei ole koskaan voinut suhtautua poikansa MD-diagnoosiin ja taipukseen jumittua haaveisiinsa.
 
Sulla on selkärangan tilalla paskaa, isä oli sanonut kolme päivää äidin kuoleman jälkeen istuessaan olohuoneessa kylpytakissa, viskilasi kädessä, kuivunutta vaahtoa suupielissä. --- Sielun tilalla, isä oli tarkentanut katse humalasta huolimatta pistävänä, läpitunkevana. Sielun tilalla pelkkää paskaa. (s. 51)
 
Perinteisten, aistinvaraisten kauhuelementtien lisäksi kauhua lietsoo erikoiset henkilöhahmot, kuten yläkerran koiraa ulkoiluttava, Jonin oven takana omituisia höpisevä iäkäs nainen, alakerran traumatisoitunut Sulevi, asunnostaan tuskin koskaan poistuva tubettaja-Matilda, joka video videolta menee yhä riutuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi. Itse kerrostalosta ja sen elämää huokuvista seinistään minulle tulee hieman samat tuntemukset kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa lukiessani. 
 
Parhaimmillaan kyseessä oli selviytymiskeino. Fantasiamaailmat tarjosivat paikan, jossa käsitellä ahdistavia asioita. Pahimmillaan MD oli ikään kuin yksityinen virtuaalimaailma, jonne saattoi paeta vastuuta. Tällöin pienikin vastoinkäyminen tai haaste laukaisi haaveilutarpeen. (s. 88)

Päähenkilön taipumus uppoutua haaveiluun tekee lukijan epäuskoiseksi kaikesta tapahtuneesta. Monta kertaa mietin, tapahtuiko tämä nyt oikeasti vai onko Jonin vilkas mielikuvitus tehnyt tepposensa. Tämä tekee kirjasta vielä karmeamman.

En suostu tähän, Joni vakuutti itselleen. En suostu pelkäämään omassa kodissani. (s. 98)

Jälleen kerran Hautala on onnistunut kirjoittamaan oikeasti kauhean kirjan, joka sai ainakin minut hytisemään kauhusta. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
 
En löytänyt vielä muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:
 

Osallistun tällä kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen (Yöpöydän kirjat)

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Kansainvälinen tyttöjen päivä ~ Tyttönä olemisen säännöt: Candace Bushnell & Katie Cotugno


Tyttönä olemisen säännöt: Candace Bushnell ja Katie Cotugno. Suomentanut Kati Valli. Tammi 2020

Englanninkielinen alkuteos: Rules for being a Girl. Kansi: Laura Lyytinen/ iStockphoto


"Hei, tyttö! Sinusta on mihin vain, kunhan noudatat paria sääntöä…

Älykäs ja viihdyttävä #MeToo-ajan romaani lukiolaistytöstä, joka kertoo rohkeasti totuuden lähentelevästä opettajastaan ja tyttöyden ristiriitaisista vaatimuksista.

Marinin elämä on hyvällä mallilla: hänellä on urheilullinen poikaystävä, ja hän toimittaa bestiksensä kanssa koulun lehteä. Tulevaisuudessa siintävät jo journalistiikan opinnot huippuyliopistossa, ja niihin Marinia kannustaa myös hänen äidinkielenopettajansa herra Beckett. Komean opettajan kehut tuntuvat imartelevilta, mutta viaton ystävyys johtaa yllättäen suudelmaan. Marin säikähtää ja potee syyllisyyttä mutta päättää lopulta ottaa asian rohkeasti puheeksi. Siitä alkaa Marinin kamppailu totuuden puolesta, sillä kaikki eivät suinkaan usko häntä! Hämmästys, pettymys ja kiukku purkautuvat paperille sanoina, jotka koulun ja maailman on aika kuulla."(Tammi)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789520419844_lukun.pdf 

 Oma arvio:

Oikein hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää kaikille tytöille ja naisille! Sopivasti ehdin lukea ja postata tämän teemaan liittyvän, Sinkkuelämää-kirjoistaan tunnetuksi tulleen Candace Bushnellin ja  feministisen YA-kirjailija Katie Conugnon yhteistyössä kirjoittaman Tyttönä olemisen säännöt -kirjan, joka pureutuu nimensä mukaisesti tyttönä olemisen ja elämisen monimutkaisuuteen nyky-yhteiskunnassa. 

---Tyttö, muista tämä: Maailmanhistoriassa ei ole koskaan ollut parempaa hetkeä olla tyttö. Voit tehdä ihan mitä vain! Voit tehdä ihan kaiken! Voit olla mitä ikinä haluat!

Kunhan vain noudatat sääntöjä. (Tyttönä olemisen säännöt, kirjoittanut Marin Lospato, s. 67)

Kirjassa on mukana on myös vahva #metoo-teema klassisen "opettaja-oppilas"-esimerkin kautta. Kun usein tarinoissa oppilas-opettaja-suhde etenee haaveilua pidemmälle myös oppilaan toiveesta, tällä kertaa hämmentynyt ja tarmokas Marin pistää stopin heti siinä vaiheessa, kun mukava ja tuttavallinen opettaja ylittää rajan ja suutelee tätä. Toisin käy paraikaa kuuntelemassani Kate Elizabeth Russellin romaanissa Vanessa, jossa teini-ikäisen Vanessan ja 45-vuotiaan opettajan suhde etenee seksuaaliselle tasolle.

Ja sitten muistan, että se oikeasti tapahtui. Minä olin paikalla. Voi luoja, ihan kuin epäilisin itsekin itseäni. Sairasta, vai mitä? Mutta lukiolaisen elämään liittyy niin paljon kirjoittamattomia sääntöjä - tai kentien elämään ylipäänsä - että tulen väkisinkin ajatelleeksi, mitä niistä mahdoin rikkoa, kun päädyin tähän tilanteeseen. Tytöille on niin paljon sääntöjä. (s. 64)

Herra Beckett eli tuttavallisemmin Bex on nuorekas ja komea äidinkielen opettaja, jonka perään muiden tyttöjen tavoin kuolaavat myös lukion viimeistä luokkaa käyvät, seitsentoistavuotiaat ystävykset Marin ja Chloe. Marin ei tietenkään tosissaan haaveile opettajastaan, onhan hänellä poikaystävä Jacob ja muutenkin jalat tiukasti maassa. Kun sitten Bex eräänä päivänä tarjoaa Marinille ystävällisesti kyytiä kotiin, ei Marin tästä hätkähdä. Eikä siitäkään, että törmätessään vapaa-ajalla kahvilassa he päätyvät juttelemaan pitkäksi aikaa tuttavallisesti. Marin on toki ihastunut opettajaansa, ja kun sitten eräänä päivänä opettaja pyytää Marinia käymään kotonaan, häntä hiukan ujostuttaa ja arveluttaa, mutta suostuu sitten käymään piipahtamassa. Mutta Bexin suudelma tulee kuin puskista, eikä Marin ole odottanut mitään sellaista. Hän hämmentyy ja poistuu paikalta, kun taas Bex on hyvin ihmeissään, miksi Marin reagoi sillä tavalla. Hän kun käsitti, että juuri sitä Marin halusi.

---Älä ole sellainen tyttö, joka ei voi syödä pizzaa. Ai, otat vielä pirtelönkin? Ohhoh. Oletko lihonut? Älä laihduta niin paljon, että kurvisi katoavat. Älä muutu niin kurvikkaaksi, ettet enää ole laiha. Älä vie liikaa tilaa. Terveydestäsi tässä vain on kyse.--- ( Tyttönä olemisen säännöt, kirjoittanut Marin Lospato, s. 67)

Marinin täydelliseltä vaikuttava elämä alkaa murentua. Jacob-poikaystävä ei ymmärrä Marinin tekemää feminististä pääkirjoistusta koulun lehteen, jonka otsikkona on "Tyttönä olemisen säännöt." Lopulta Marin katkaisee välit poikaystäväänsä. Paras ystävä Chloe alkaa käyttäytyä oudosti siitä saakka, kun Marin kertoo hänen ja Bexin lähentyneistä väleistä. Kun hämmentynyt Marin uskoutuu ystävälleen suudelmavälikohtauksesta, Chloelta ei herukaan oikeanlaista tukea, vaan tämä vähättelee Marinin tuntemuksia ja vihjailee ehkä kyseessä olleen väärinkäsityksen. Chloe alkaa viihtyä muiden kuin Marinin seurassa. Lopulta Marin ei enää kestä, kertoo vanhemmilleen tapahtumista ja marssii rehtorin luokse. Lopputulos ei ole kuitenkaan toivotunlainen: rehtori on epäileväinen, johtokunta vapauttaa Bexin syytöksistä näytön puutteen vuoksi ja Beckett saa jatkaa työtään opettajana. Marinia ahdistaa, etenkin kun opettajan käytös on muuttunut hyvin kylmäkiskoiseksi, ja kummasti Marinin aineista alkaa tulla huonoja arvosanoja perusteetta.

---Älä ole helppo. Älä anna noin vain. Älä ole liian siveä. Älä ole kylmä. Älä ehdota pojalle pelkkää ystävyyttä. Älä ole epätoivoinen. Älä anna hänen mennä liian pitkälle. Älä anna hänen ymmärtää liikoja. Älä syytä häntä yrittämisestä. Älä kulje yksin pimeällä. Mutta ota iisisti! Stressaaminen on turhaa. Hymyä huuleen! --- (Tyttönä olemisen säännöt, kirjoittanut Marin Lospato, s. 67)

Marinilla on myös huoli hoitokodissa asuvasta mummostaan, jolla on alkanut olla dementian oireita. Mummo on hänelle hyvin rakas esikuva ja tukija, jonka luona Marin vieraileekin säännöllisesti. Onneksi Marin tutustuu ahdinkonsa aikana isokokoiseen lacrossepelaajaan Gray Kendalliin, johon hän suhtautuu hyvin ennakkoluuloisesti siihen saakka, kunnes tämä liittyy Marinin perustamaan feministiseen lukupiiriin ja osoittautuu hyvin feministishenkiseksi nuorukaiseksi. Gray on mielestäni ehkä vähän liiankin käsikirjoitettu tilauksesta eräänlaiseksi esimerkkitapaukseksi Marinin tarinaan: kahden naisen kasvattama joka tytön unelmapoika, joka ymmärtää naisia täydellisesti, muistaa hokea joka käänteessä Marinille "tiedän, ettet tarvi minun suojeluani, mutta...", suhtautuu täysin oikealla tavalla Bex-tapaukseen, ei yritä kähmiä Marinia ja on muutenkin vähän liiankin hyvää ollakseen totta. Marinilla on tukenaan toki myös vanhempansa, jotka suhtautuvat vakavasti Beckettin tekemään virheeseen. 

Mieleeni välähtää yksi kirkas ajatus: Älä aina ole niin kunnollinen. (s. 195)

Tyttönä olemisen säännöt on viihdyttävä ja nopealukuinen kirja, jonka vakava teema kuitenkin nostaa sen hienosti esille YA-kirjojen joukosta. Kirjasta tulee mieleen Mathieun vuonna 2018 suomeksi ilmestynyt nuortenkirja Näpit irti! koulun pukeutumissääntöineen ja pamfletteineen, mutta tämä Bushnellin ja Cotugnon kirja on ehkä hiukan kevyempi ja valoisampi. 

Näin tyttöjen päivänä kirja on omiaan muistuttamaan ja kannustamaan nuoria pitämään kiinni rajoistaan ja tuomaan rohkeasti äänensä kuuluville, vaikka seuraukset eivät aina heti olisikaan toivotunlaiset. Marinin tarina tuo esiin hienosti sen, miten helposti tyttö tai nainen saa syyllistämistä osakseen, kun ilmoittaa häirinnästä. Ja miten helposti sitä alkaa epäillä itseään: "olinko liian vihjaileva, hymyilinkö liikaa, flirttasinko tahtomattani, ja jos flirttasin, eikö se sitten ollut omaa syytäni, että niin tapahtui?" Varmasti moni samaa kokenut lukija samaistuu päähenkilön hämmentyneisiin ja itseä epäileviin ajatuksiin ja tuntemuksiin.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?

Juno Dawson: Mallikappale

 

Lisää blogini #metoo-teemaisia bloggauksia löydät täältä:   

https://adelheid79.blogspot.com/p/blog-page_3.html

Suosittelen myös katsomaan For YA -kanavan vinkkausvideon kehosuhteesta kertovista nuortenkirjoista:

https://youtu.be/oN30BIvrfdc

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Korento: Anne-Maija Aalto

 Korento: Anne-Maija Aalto. Otava 2020

Kansi; Johanna Junkala
 
"Vavahduttava, loisteliaasti kerrottu tarina vastarinnasta eriarvoisessa yhteiskunnassa.

Kaksi nuorta naista, Satomi ja Mai ovat aina pitäneet yhtä. He ovat syntyneet internointikylään saarella, jota ennen vesien nousua kutsuttiin Japaniksi. He ovat ulkokansalaisia joiden tarkoitus on palvella kokokansalaisia.
Hyvinä iltoina he menevät yhdessä merenrantaan kahlaamaan. Se heillä sentään vielä on, vaikka heiltä vietäisiin kaikki muu.
Sitten komentaja Rafikov vie Main mukanaan Nymfiksi.
Eikä Satomi voi enää vain odottaa.

”Nyt seison tässä ja sisältä minä ratkean, noin vain. Ajattelen vain loppua.”(Otava)"

 Oma arvio: 

Jos jonkun kirjan kansi saa haukkomaan ihastuksesta henkeään, se on tämä! Johanna Junkala on loihtinut tälle Anne-Maija Aallon järjestyksessään toiselle romaanille Korento uskomattoman kauniin, kimmeltävän ja mieleenpainuvan kannen, joka on synkassa kirjan nimen - ja juonen kannalta erittäin keskeisen symbolin kanssa. En jaksa painottaa tarpeeksi kansikuvan tärkeyttä: se on kuin avain kirjan sisuksiin, se luo lukijalle etukäteen mielikuvia kirjan sisällöstä. Siksi monesti harmittaa, jos oikein hyvässä kirjassa on kökkö kansitaide. 

Aallon vuonna 2016 ilmestynyt reaalimaailmaan sijoittuva esikoisromaani Syvään veteen teki minuun vaikutuksen herkällä surun kuvauksellaan. Sana herkkyys ja kielen kauneus löytyy myös tästä dystopiseen maailmaan sijoittuvasta Korennosta, jossa on esikoisteoksen lailla vesi hyvin tärkeänä elementtinä.

Kun olimme vain vuoden ikäisiä, he leikkasivat pehmeän vauvaihomme auki ja upottivat niskaamme omat tunnistesirunsa. Siru on ihon alla piilossa, mutta arpi muistuttaa aina, että meihin on laitettu jotakin ylimääräistä. (s. 14)

Kirjan tapahtumapaikkana on saari, jonka tunnemme nimellä Japani, mutta joka kirjan maailmassa tunnetaan  Itäisten kauppaliittojen Unionin kolmantenatoista siirtokuntana. Merenpinnan nousun jälkeen  ulkokansalaisiksi nimetyt on siirretty näihin siirtokunnan internointikyliin, jossa myös kirjan minäkertoja, 17-vuotias Satomi asuu yhdessä sokeutuneen isänsä kanssa. Kylässä eletään köyhyydessä ja sairaudet vievät heikommat mennessään. Lapset lähetetään jo nuorina työhön ruokapalkalla Unionin tehtaisiin, joissa työolot eivät ole kovinkaan kummoiset. Japanin kieli on kielletty kieli, kaikkien on puhuttava Unionin kieltä. Vartijat seuraavat, ettei minkäänlaista kapinahenkeä pääse syntymään, sillä muistissa on yhä ulkokansalaisten vastarintaliikkeen, tombon, kapina, joka vei myös Satomin äidin hengen.  Hän saa tietää tästä, kun eräänä päivänä hänen isänsä vie tyttärensä luolaan, jonka seinällä on tombon symboli, korento.

"Korennot ovat selviytyneet kaikesta. Se on minusta ihmeellistä. Niitä on ollut tässä maailmassa satoja vuosia. Kuvittele sitä, Satomi. Ne ovat eläneet ja sopeutuneet, selvinneet kaikista suurista muutoksista. Me halusimme itseemme edes hieman niiden elinvoimaa ja rohkeutta. Siksi aloimme kutsua vastarintaliikettä nimellä tombo. Se tarkoittaa vanhalla kielellä sudenkorentoa." (S.58)

Satomilla on rakas sydänystävä Mai, jolla on enemmän sisaruksia kuin Satomilla. Koska heidän perheessä on jatkuva puute ruuasta ja sairaudet on viedä nuorimmaisen hengen, Mai on täysi-ikäisenä suostunut lähtemään kaupunkiin korkea-arvoisen komentaja Rafikovin Nymfiksi. Nymfit on kuvattu kirjassa moderneiksi geishoiksi, seuraneideiksi,  mutta todellisuudessa he ovat jalkavaimoja. Asetelmasta tulee minulle heti mieleeni Atwoodin Orjattaresi, jossa hedelmälliset naiset lähetetään arvovaltaisiin perheisiin synnytyskoneiksi. Ulkokansalaiset tosin eivät voi tehdä lapsia, sillä heidät on tehty hedelmättömiksi, mutta muuten he Nymfiksi jouduttuaan (vaikka ketään ei siihen pakoteta, olosuhteet kuitenkin usein pakottavat suostumaan, sillä perheet saavat Nymfi-tyttäristä paremmat ruoka-avustukset) saavat viihdyttää isäntäänsä myös seksuaalisesti.

Lupaan itselleni, että minä teen siitä vielä totta. Minä vien meidät pois. Levitän kämmeneni meidän saaremme ja uuden suurmantereen välille. Avaan sormeni niin auki kuin saatan.

Kaksi kämmenenleveydellistä vettä. Se ei ole vähän, mutta ehkei kovin paljoakaan. (s.67)

Satomin elämä romahtaa Main lähdettyä, sillä heidän ystävyytensä on ollut hyvin intensiivinen ja syvä. Jäljelle jää vain Main salassa antama vanhan Japanin kartta, jota Satomi säilyttää visusti piilossa muiden rannalta löytämiensä aarteiden joukossa. Ystävykset ovat lapsuudesta asti vannoneet vielä joskus pakenevansa saarelta, mutta Mai on se, joka luopui ensiksi ajatuksesta. Satomin elämä jatkuu internointikylässä selviytyessä päivästä toiseen. Hän takaa perheelleen toimeentulon käymällä töissä ja isä hoitaa rakkaudella vaalimaansa puutarhaa. Main isoveli Eisuke toimii jonkinlaisena lohtuna Satomin surussa, mutta kukaan ei voi saada niin isoa sijaa hänen sydämessään kuin Mai. Kun Satomi pääsee myymään puutarhansa omenoita kaupungin markkinoille, hän saattaa päästä näkemään vilaukselta Main, sillä Nymfit tuodaan usein sinne näytille. Mutta onko kohtaaminen sellainen, josta Satomi on haaveillut? Mitä he ovatkaan tehneet Maille!

Aika on kummallinen käsite. Nyt, silloin. Miten tuo hetki rannalla voi olla menneisyyttä, kun saatan aivan selvästi nähdä meidät tuolla vesirajassa kahlaamassa? Ajattelen, että ehkä nykyhetki ja menneisyys limittyvät, ehkä ne voivat olla olemassa yhtä aikaa. (s. 310)

Koska kyse on dystopiasta, Unionin ja internointikylien väliset jännitteet etenevät hiljalleen nousevaan kapinaan. Satomi saa apua Main pelastamiseen ja suunnitelmiin saarelta pakenemiseen yllättävältä taholta, sillä hänen isänsä parantajan kyvyistä on sana kiirinyt. Kirjan lopussa meinaan järsiä kynsinauhani verille, sillä niin tiivistunnelmaiseksi tapahtumat etenevät. Ehtiikö Satomi ajoissa sovittuun paikkaan? Pelastuuko Mai hirviömäisen komentajan kodista? Kohtaavatko ystävykset enää koskaan?

"Mikä antaa meille oikeuden lähteä kun kaikki muut joutuvat jäämään?" (s. 285)

Kirja loppu on minulle hyvin yllättävä ja ennalta-arvaamaton. Olen hetkisen ajan jopa hienoisen pettynyt, mutta tarkemmin mietittyäni sopivan avoimeksi jäänyt viimeinen luku jättää kirjan sopivan arvoitukselliseksi ja säilyttää loppuun asti pahaenteisen tunnelman, muttei syö kaikkea toivoa. Kirjan tunnelmasta tulee mieleeni hyvin vahvasti Emmi Itärannan Teemestarin kirjan tunnelma ja henki. Anne-Maija Aalto kirjoittaa kaunista tekstiä ja lukiessani halusin viipyillä mahdollisimman kauan sen tunnelmassa:

Syksy saapuu vähitellen iltojen aikaisessa hämärässä kuin mustaviittainen nainen vuorten yli. Se heittää punertavia hiuksiaan ja tanssii, tuo tullessaan ensimmäiset kuurat ja puhaltaa viileitä tuulia punaisena ja keltaisina hehkuvissa vuorenrinteen metsissä. (s. 109)

Nuorten naisten, Satomin ja Main, ystävyys on kuvattu niin kauniisti, etten ole pitkään aikaan moista syvällisyyttä kokenut. Pelkäsin hetken, että Satomin ja Eisuken välinen orastava ystävyys ja pienoinen romanttinen vire vie liikaa huomiota tarinasta, mutta onneksi se pysyy sopivan pienenä.  Japanin saarelle sijoittuva dystopinen maailma on erikoislaatuinen ja kiehtova ja juoni pysyy eheänä alusta loppuun saakka. Vaikka kirjan yhteiskunta ja sen valtarakenteet on sepitteellisiä, on niissä heijastuskohtia niin historian siirtomaavaltojen aikoihin kuin nykypäivän pakolaisten ja muiden vähemmistöjen asemaan. Korento sisältää myös hyvin samantyyppisen vahvan (nuoren) naisen asemaa käsittelevän teeman kuin tänä vuonna ilmestynyt Kim Liggettin Armonvuosi.

Kirjaa suosittelen ehdottomasti aikuislukijoillekin, eli suotta kavahtaa tätä, vaikka onkin nuortenkirjaksi luokiteltu. Nuorille, iältään 15+ lukijoille tämä sopii, jos on lukenut hieman jo ennestään, eli ihan ensikirjaksi vähän tai ei lainkaan lukeneelle en tätä kouraan tyrkkäisi. 

Uskon ja toivon, että Korento löytyy tämän vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokaslistalta!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kim Liggett: Armonvuosi

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

 

 
Osallistun tällä kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen