Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »

maanantai 26. kesäkuuta 2023

Crescent City -sarja: Sarah J. Maas

Maan ja veren huone: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2023 (Crescent City #1)


Englanninkielinen alkuteos (2020): House of Earth and Blood. Kansi: David Mann (suunnittelu), Carlos Quevedo (kuvat), Virginia Allyn (kartta)

"Fantasiakirjallisuuden supertähden eeppinen ja hekumallinen uusi sarja alkaa

Bryce Quinlanin elämä oli täydellistä. Päivät hän paiski töitä ja yöt juhli rankasti. Sitten demoni murhasi hänen lähimmät ystävänsä.

Kun samankaltaiset murhat alkavat toistua, Bryce ymmärtää jonkun janoavan hänen vertaan. Hän on kuitenkin päättänyt kostaa ystäviensä kuoleman hinnalla millä hyvänsä. Avukseen Bryce saa poliisivoimille työskentelevän Hunt Athalarin, langenneen enkelin, jolle on tarjottu vapautta vastineeksi tapauksen ratkaisusta.

Kaivautuessaan syvälle Lunathionin synkimpiin salaisuuksiin Bryce ja Hunt törmäävät totuuteen, joka uhkaa koko kaupunkia. Apunaan heillä on vain toisensa, kun maailma heidän ympärillään suistuu kaaokseen."(Gummerus)

Oma arvio:

Huhhuh, oli ensimmäinen reaktioni, kun sain postista tämän Sarah J. Maasin fantasiauutuuden. Kirja on nimittäin vaatimattomat 964-sivuinen järkäle. Olin ehkä hiukan kauhuissanikin. Miten ihmeessä ehdin lukea tätä ikinä loppuun, ja mitä jos tämä ei vedäkään ja tahkoan tätä vielä jouluun asti? Kiinnostuin keväällä kustantajan luettelotekstin perusteella kuitenkin valtavasti tästä rehellisesti aikuisten fantasiakirjaksi luokitellusta sarjan aloituksesta. Ja wau, mikä kansi! Tästä tulee ehdottomasti kirjahyllyni kaunistus.

Minun J. Maas-historiaani kuuluu se, että olen lukenut häneltä tunnetun Throne of Glass -YA-fantasiasarjan viisi ensimmäistä osaa, jonka jälkeen turhauduin ja jätin sarjan sikseen. Sarjassa oli muutamia osia, jotka saivat minut täysin häkellyksiin, positiivisessa mielessä siis, mutta tuo viides osa oli melkoinen koettelemus. Niinpä minulta jäi sarjan kolme viimeistä toistaiseksi lukematta. Lisäksi kirjailijan toinen YA-sarja Valtakunta on minulta vielä lukematta. Sen eka osa Okaruusujen valtakunta on lämmittänyt omaa kirjahyllyäni jo parisen vuotta, mutta ehkä vielä joskus...

" Se tyttö on aina ollut erinomaisen lahjakas olemaan siellä, missä hänen ei pitäisi olla." (s. 202)

Maan ja veren huoneen päätähti Bryce Quinlan on 23-vuotias, muodokas, itsevarma ja vetävä puolihaltia, joka on työskentelee Kuunsirpin eli Lunathionin kaupungissa 400-vuotiaan velhottaren, Jesiban, galleriassa, ja rakastaa tanssimista, bilettämistä ja seksiä. Jesiba on  Brycen hyvin häijy työnantaja, 400-vuotias velhotar, joka uhkaa muuttaa Brycen milloin miksikin elukaksi, jos tämä ei hoida työtään mallikkaasti. Tämä uhkaus kannattaa ottaa todesta, sillä noidalla on todellakin kyky muuttaa ihmisiä eläimiksi. Hienojen arvoesineiden lisäksi Jesiba keräilee alempiarvoisia elukoita, joista osa saattaa ollakin hänen taikuutensa tuloksia. Galleriassa on myös salattu osa, kirjasto, jota vartioi sympaattinen tulikeiju Lehabah. Kirjat ovat kiellettyjä ja sisältävät salattua tietoa, ja lisäksi niillä on taikavoimia.

Huomenna hän tuskin kykenisi kävelemään, hänen aivonsa eivät toimisi lainkaan, mutta voi helvetti sentään - lisää, lisää, lisää. (s. 78)

Brycen paras ystävä Danika Fendyr, Pirulaumaksi kutsuttuun porukkaan kuuluva ihmissusi pölähtää eräänä päivänä Brycen työpaikalle ja kehottaa tätä piilottamaan sinne erään miekan. Ystävykset ovat kovien bilettäjien maineessa ja syystä, sillä yökerhot ja päihteet ovat näille hyvin tuttua viihdettä.  Lisäksi he ottavat ja saavat kenet haluavat, ja tästä syystä saavat lutka-huuteluja välillä osakseen. Danika ja Bryce ovat päättäneet suorittaa pian yhdessä pudotuksen, eräänlaisen kuolemattomuuden tuovan rituaalin, jossa samalla syntyy arvokasta ensivaloa, jota käytetään parantamiseen ja energianlähteeksi kaupungille  Pirulaumassa on myös eräs Connor, komea susimies, joka on pyydellyt sinnikkäästi Bryceä treffeille, mutta vaikka heidän välillä suorastaan kipinöi, on haltianainen kieltäytynyt tähän asti. Mutta nyt hän viimeinkin antaa Connorille toivoa ja lupaa mennä joku päivä tämän kanssa ulos. 

Tuota päivää ei kuitenkaan koskaan tule, sillä tapahtuu jotain todella järkyttävää: Danikan asunnossa tapahtuu hirvittävä verilöyly ja kaikki siellä olevat Pirulauman bilettäjät menehtyvät. Sillä aikaa kun Bryce on ollut panemassa jotakin random-tyyppiä, hän on menettänyt sekä rakkaimman ystävänsä että ehkä tulevaisuuden kumppaninsa. Bryce on se, joka saapuu ensimmäisenä veriroiskeiselle asunnolle, ja josta hän huomaa livahtavan ulos jonkin hirmuisen otuksen. Tämä on nuoren haltianaisen ensimmäinen, muttei viimeinen karu kohtaaminen demonin kanssa, joka todennäköisimmin teurasti hänen ystävänsä. Bryce voittaa surun ja raivon voimalla demonin ja tulee pelastaneeksi sen kynsistä erään hyvin tärkeän henkilön. Hän myös saa vakavan vamman jalkaansa ja tulee kärsimään tästä vielä pitkään. Tärkeintä on kuitenkin se, kuinka hän selviää henkisesti kaikesta kauheudesta, jota hän joutui todistamaan omin silmin. 

Hänen ei olisi pitänyt antaa Athalarin painostaa itseään tulemaan, hänen ei olisi pitänyt nähdä tätä, hänen ei olisi pitänyt joutua muistamaan. (s. 310)

Kuvioihin astuu jo tässä vaiheessa mukaan kirjan toinen päähenkilö, langennut enkeli Hunt Athalar, jota kaikki kavahtavat ja kutsuvat nimellä Umbra Mortis eli Kuoleman Varjo erään aiemman kapinan vuoksi. Hän on rangaistuksena aiemmista teoistaan arkkienkeli Micahin omistuksessa, eräänlaisena orjana siis, pakotettuna työskentelemään 33. legioonan palveluksessa, jotka ovat enkeleistä koostuvia Lunathonin lainvartijoita. Hunt on ensimmäisenä paikalla, kun järkyttynyt ja haavoittunut, demonin kukistanut Bryce löydetään ja  kuulustellaan. Bryce on shokissa, eikä asiaa auta Danikan kamala Sabine-äiti, joka pitää Bryceä maailman pahimpana lutkana ja osasyyllisenä tyttärensä kuolemaan. 

Kirjassa hypätään sitten kaksi vuotta eteenpäin. Bryce yrittää toipua Danikan menetyksestä. Hän asuu Danikan entisessä, hulppeassa asunnossa, välttelee miekkaa kyselevää Sabinea, juoksee kipeästä jalastaan huolimatta ja on lopettanut kokonaan bilettämisen ja itselleen rakkaan harrastuksen tanssin. Syrinxin hän on lunastanut omaksi lemmikikseen, mutta on tästä ikuisesti veloissa työnantajalleen Jesiballe. Sitten kaupungissa alkaa taas tapahtua. Demoni näyttää päässeen taas valloilleen, sillä eräs Brycen hoitelema vampyyrimies joutuu tämän uhriksi. Tässä vaiheessa Brycen ja Huntin tiet kohtaavat, sillä arkkienkeli Micah määrää Huntin tutkimaan demonisurmia ja Brycen turvamieheksi. Bryce ei halua tuota rasittavaa enkeliä riesakseen, mutta ei voi muuta kuin sietää sitä, että tuo lihaksikas könsikäs kyttää mistä milloinkin yläilmoista hänen asuntoaan. Pian he kuitenkin huomaavat, että heillä on yhteinen päämäärä: he haluavat selvittää, kuka on kutsunut vaarallisen demonin  surmaamaan vaaneja, joiksi kirjassa kutsutaan kaikkia puhdasverisiä fantasiaolentoja. 

Bryce haluaa kostaa Danikan ja Connorin kuoleman, sillä hän on täynnä vihaa ja järkytystä. Saako Hunt Athalar murrettua uskomattoman viehkeän Brycen kovan ulkokuoren tärkeän tehtävänsä lomassa? 

Tuhanteen sivuun mahtuu hirmuisesti tapahtumia ja juonenkäänteitä, vaikka parhaat käänteet on säästelty loppuun. Kirjan maailma on kiehtova sekoitus urbaania ja korkean fantasian maailmaa: Kuunsirpissä käytetään kännyköitä ja katsotaan uutisia telkkarista, käydään yökerhoissa, mutta se vilisee fantasiahahmoja keijuista vampyyreihin, susista merenmiehiin, enkeleistä haltioihin ja noitiin ja näkkeihin, muun muassa. Muinaiset valtarakenteet ja olentojen arvojärjestykset ovat taas hyvin perinteisiä fantasiamaailman elementtejä.  Alussa minulle meinasi  tulla fantasiahahmoähky ja mietin, miksi ihmeessä kaikki mahdollinen on pitänyt tupata mukaan tähän maailmaan. Mutta kun pääsin sisään tarinaan (joka tapahtui ehkä vasta noin 200 sivun jälkeen), kaikki hahmot ja otukset löytävät kyllä paikkansa. 

Kirjan nimi Maan ja veren huone viittaa Midgardin valtakunnan yhteen huoneeseen, johon kuuluvat muun muassa ihmiset ja muodonmuuttajat. Kaikki valtakunnan neljä huonetta on esitelty heti kirjan alussa ennen Kuunsirpin kaupungin karttaa. Kuunsirpin kaupunkia hallitsee kuusi päällikköä kaupunginosittain. Yksi näistä, Viisruusu-nimisen haltioiden kaupunginosan johtaja, Syyskuningas, on Brycen vaiettu biologinen isä, joka on käännyttänyt 13-vuotiaan tyttärensä luotaan ja saanut tämän hyvin katkeraksi. Brycen haltiaveli Ruhn Danaan, jota tämä muille esittelee serkkunaan, on menettänyt myös luottamuksensa siskonsa silmissä, vaikka tämä pitää kovasti siskonsa turvallisuudesta huolta. Ruhnin ja Brycen sisarussuhteen kehittyminen oli minusta yksi parhaimmista kirjan ansioista. Mutta kaikista suurimmat ansiot annan tietysti Huntin ja Brycen haters-to-lovers-romanssista, joka on melkoista kiusaamista kirjan loppusivuille saakka. Etenkin yksi erityisen kuuma kohtaus vahvistaa sen, että tämä on pikemminkin new adult - tai aikuistenromaani kuin YA. Kliseiltä ei toki voida välttyä romanttisten kuvioiden osalta, mutta sehän onkin arvattavissa. 

Kun kirja imaisi minut sisäänsä noin parinsadan kolmensadan sivun jälkeen, se oli sitten menoa se. Sivut sen kuin viuhuivat eteenpäin, sillä niin romanttiset juonikuviot kuin murhamysteerin selvittelyt eeppisine lopputaisteluineen saivat minut pauloihinsa. Jos kirjan alku olisi ollut tiiviimpi, olisin antanut kirjalle huomattavasti korkeamman arvosanan, mutta nyt pisteytystäni laskee hieman kirjan paksuus. Sillä onhan siinä ihan hirmuisesti tiivistämisen varaa! Näköjään sarjan seuraavat osat ovat ihan samanlaisia tiiliskiviä. Mietinkin nyt, jätänkö sarjan tähän, sillä Maan ja veren huone loppuu melko tyydyttävästi eikä jätä minua juurikaan roikkumaan epätietoisuudessa. 

Ehdottomasti suosittelen lukemaan tämän loppuun, vaikka alku ei lähtisi vetämään, kuten minulla kävi. Kirjan maailma, valtarakenteet, fantasiahahmojen väliset suhteet ja keskeiset henkilöhahmot on mielestäni upeasti rakennettu ja ne kehittyvät kirjan edetessä. Lempisivuhahmojani on nenäkäs tulikeiju Lehabah, joka saa kuitenkin hyvin merkittävän roolin juonen kannalta, sekä Brycen oma itsepäinen lemmikkikimeeri Syrinx. Ja mikä mahtava loppurytinätaistelu kirjassa on: se sai minut välillä lähes hermoraunioksi käänteillään. Mikä urakka, mikä kokemus. Kyllä kannatti!

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:


Samantyylistä:


keskiviikko 14. kesäkuuta 2023

Päivitys Mila ja Blake -trilogiaan

 Luin Estelle Maskamen Mila ja Blake -trilogian toisen osan Kun menetin sinut. Klikkaa kansikuvaa ja lue ajatuksistani, joita olen kirjannut molemmista osista.



maanantai 12. kesäkuuta 2023

Soita minulle karusellin kelloa: Ella Paija

 Soita minulle karusellin kelloa: Ella Paija. Tammi 2023

Kansi: Laura Lyytinen

"Kesätyö huvipuistossa muuttuu painajaiseksi!

”Pelkään, että Yksi erityinen on herättänyt jotain, jonka olisi pitänyt jäädä uinumaan. Se saa minut tekemään jotain, mitä ei varmaankaan pitäisi tehdä.”

Teemu on päässyt kesätöihin huvipuistoon yhdessä muiden nuorten kanssa. Edessä on unelmien kesä! Järven rannalla oleva suuri huvipuisto on täynnä värejä ja ääniä. Mutta vähitellen kesä muuttuu oudoksi, koneet temppuilevat itsestään ja vuoristoradalla tapahtuu onnettomuus, kun huoltomies kiipeää huipulle ilman valjaita.

Sitten pikku lapsi katoaa keskellä päivää. Mitä hänelle on tapahtunut?

Ella Paijan esikoisteos on kesäinen trilleri, joka saa lukijan pidättämään henkeään. Nuorten elämän ja iloisen kesätyön ylle nousee huvipuiston tumma, arvoituksellinen varjo. Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää." (Tammi)

Oma arvio:

Mikäs olisikaan mukavampi kesän alun kirja kuin huvipuistomaailmaan sijoittuva kauhunsekainen jännäri. Olen odottanut kovasti Ella Paijan esikoisromaania saapuvaksi, sillä sekä kirjan tapahtumapaikka, huvipuisto, että genre kiinnostaa niin työni kuin omien mieltymystenikin puolesta. YA-kauhua ei edelleenkään ole liikaa.

Yllätyksekseni kirjan minäkertojana toimii eloton olento, huvipuisto. Ei käy epäselväksi, että kyseinen huvipuisto on olemassa oleva Särkänniemen huvipuisto Tampereella. Aavistelin jo, kun minäkertoja mainitsi delfiinit, jotka sieltä vietiin myöhemmin pois. Minun täytyy myöntää, että olisin toivonut tapahtumapaikaksi täysin kuvitteellista huvipuistoa kuvitteellisessa kaupungissa. On hiukan ongelmallista, jos tapahtumapaikkana on oikeasti olemassa oleva paikka. 

Kirjassa on toki myös muita näkökulmahenkilöitä: Teemu, joka on ensimmäistä kesää töissä huvipuistossa, rehti ja hiukan epävarma itsestään; kolmatta kesää huvipuistossa aloittava Elina, villi, vapaamielinen ja hulvaton tapaus; Marianne, jonka juttu niin ikään huvipuistossa työskentelevän Valtterin kanssa tuntuu viilentyneen. Sivuhenkilöinä vilistää Janne, huvipuiston komistus, jota pikkutytöt stalkkaavat; Aleksi, mukava tyyppi, josta Marianne saa luottohenkilön; Petra, joka nappaa pistevastaavan työn Elinan nenän edestä; Telma, joka kiinnostaa Elinaa hirmuisen paljon; Janita, joka kertoo kuinka ihana poikaystävä hänellä onkaan ja Venla, joka ärsyttävästi vie Valtterin huomion Mariannesta.

Ajattelen taas Yhtä Erityistä. Ajattelen häntä jatkuvasti.
Hän näkee minut, koskettaa minua.
Hän sivelee pintaani hellästi, ei paisko portteja kiinni, ei louskuta ovia. Hän kulkee pehmeästi, tarttuu ohimennen sillankaiteeseen ja lepuuttaa hetken siinä. Minä tiivistyn hänen kämmenensä alle ja olen lämmin, melkein sulan. 
Hänkin rakastaa minua. Tunnen sen hänen käsistään. (s. 49-50)

Huvipuiston näkökulmat keskittyvät tuntemuksiin ja romanttisiin ajatuksiin eräästä erityisestä henkilöstä, jota hän kutsuu Yhdeksi Erityiseksi, ja jonka huvipuisto on bongannut heti aluksi. Tämä elottoman olennon hämmentävän inhimillinen kyky tuntea niin rakkautta, himoa, kaipausta, fyysistä kipua, surua ja suurta pettymystä ja vihaa rakentaa kirjan kauhuainekset, sillä huvipuistoa ravisuttaa kamala tapaus: kolmevuotias pikkutyttö katoaa, eikä häntä löydetä lukuisista etsinnöistä huolimatta mistään. Myös muita onnettomuuksia tapahtuu: huoltomies tippuu vuoristoradalta ja työntekijöiden illanvietto päättyy törmäilyauto-onnettomuuteen. 

Kirjassa keskitytään huvipuiston mietteiden lomassa päähenkilöiden keskinäisiin suhteisiin ja huvipuistoelämän kuvaukseen. Teemun kautta lukija pääsee kurkistamaan, mitä kaikkea uutta huvipuiston työntekijä oppii ensimmäisenä kesänään, kun taas kokeneiden konkareiden, kuten Elinan johdolla esiin tulee myös varjopuolia. Syntyy ystävyyssuhteita. Valtasuhteistakin taistellaan, kuten Elinan ja Petran tapauksessa. On mustasukkaisuutta, surua, ihastumista, pettymyksiä. Kaiken tämän näkee ja havainnoi huvipuisto, joka kaipaa yhä delfiinejä, rakastuu palavasti Yhteen Erityiseen ja tekee kamalan virheen tavoitellessaan onneaan. Itsestäni tuntuu hyvin oudolta ja vieraalta tämä huvipuiston näkökulma, etenkin kun hänellä on romanttisia tunteita ja hän tekee loogisia ratkaisuja. Koska teoista puuttuu kuitenkin inhimillisyys, ne eivät ole tietystikään järkeen käypiä. 

Mutta jos sade jatkuu liian pitkään, en tiedä, miten lapsen käy. (s. 210)

Ihmispäähenkilöt jäävät kaikki jollain tapaa etäisiksi pintaraapaisuiksi, mutta uskon sen olleen ihan tietoinen ratkaisu. Pääpaino on itse tapahtumapaikassa, huvipuistossa, sen elämän kuvailussa ja myös sen itsensä kokemuksissa. Tärkeimmäksi henkilöksi nousee epävarmana huvipuistokesän aloittanut Teemu, joka kokee suuren ihastumisen tunteen pettymyksineen, mutta myös tekee hyvin rohkeita ja kiitosta kerääviä ratkaisuja kesän aikana. Hän tuntee viimeinkin kuuluvansa joukkoon, saaneensa ystäviä ja olevansa merkittävä. Huvipuisto on hänelle tärkeä ja merkityksellinen paikka. Valitettavasti hän ei tiedä, mitä se huvipuistolle itselleen merkitsee, sillä kukapa arvaisi, että paikatkin osaavat tuntea. Räväkkä Elina taas edustaa tyyppiä, joka tuntee ja elää täysillä, muttei osaa toimia oikein todellisen ihastuksen satuttua kohdalle. Hän on vapaamielinen bi (tai pan?), joka ei kysele ja mieti, mitä muut hänen vapaamielisestä elämäntyylistään ajattelee. Juttu Telman kanssa jää hiukan haparoivaksi juuri Elinan häilyväisyyden takia.

- Niin voitko kertoa, mikä tässä kestää? (s. 275)

Soita minulle karusellin kelloa on nopsakka lukuinen, viihdyttävä ja omalla tavallaan hyytävä kauhujännäri. Huvipuistomiljöö tekee siitä erityisen. Pidän kirjan tunnelmasta, joka säilyy alusta loppuun. Tämä sopii myös sateenkaarevuutensa vuoksi hyvin meneillään olevan Pride-kuukauden lukemistoon.

Arvosanaksi annan tälle 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:


Samantyylistä luettavaa:





maanantai 5. kesäkuuta 2023

Näkymättömät: Sanna Isto

 Näkymättömät: Sanna Isto. Tammi 2023

Kansi: Laura Lyytinen, IStockphoto

"Talo, jossa kummittelee. Se tästä enää puuttuikin.

Lomanvietto kaukana kaupungista ja kavereista ei ollut se, mitä Pii toivoi hartaasti odottamaltaan kesältä. Ja sitten vielä lomatalokin osoittautuu oudoksi ja arveluttavaksi. Kuka on poika, joka liikuskelee huoneissa kuin kotonaan, ja miksei kukaan muu näe häntä?

Piin ulkopuolisuuden kokemus kääntyy vahvuudeksi, sillä hän näkee asioita, joita muut eivät huomaa. Pian hän on keskellä pikkukylän aurinkoista idylliä varjostavaa salaisuutta. Liittyvätkö lomataloihin kohdistuvat varkaudet sekä puoli vuotta aiemmin tapahtunut, selvittämättä jäänyt kuolemantapaus toisiinsa? Entä mitä tekemistä salaperäisellä vihreäpipoisella pojalla on tämän kaiken kanssa?

Vastauksia on etsittävä syvältä pinnan alta, ja niitä sukeltaessaan Pii joutuu kohtaamaan myös itsensä. Tylsäksi kuviteltu lomamatka muuttuu löytöretkeksi omaan itseen, eikä lopulta mikään – kummituksetkaan – ole sitä, miltä se ensi alkuun näytti." (Tammi)

Oma arvio:

Pidin kovasti Sanna Iston edellisestä romaanista Sirpale, jossa oli historiallisia ja maagisia sävyjä. Näkymättömät on myös maagisrealistinen romaani, joka tosin on laitettu Risingshadow -sivustolla fantasian alle. Joka tapauksessa, Iston nuortenromaanit näyttävät sisältävän useampia tasoja, mikä tekee niistä oikein nautittavia lukuelämyksiä myös aikuiselle lukijalle.

Kirjan alussa ei käy epäselväksi, mitä mieltä Piisku eli Pii on siitä, että hänen äitinsä ystävänsä Kettusen kanssa on päättänyt vuokrata heille kesäksi Tuulispää-nimisen talon jostain korvesta. Talon edellinen omistaja, Niilo, on kuollut ja siksi talo on tyhjillään. Piin kesä on siis armottomasti pilalla, sillä hän joutuu viettämään sen ärsyttävän isosiskon Mimon ja Kettusen tyttären Iiriksen kanssa jossain lautahökkelissä, jossa kahvikupitkin on eri paria. Paljon mieluummin hän viettäisi kesän Laura-ystävänsä kanssa. Pii on jo tottunut siihen, että hän tuntuu olevan välillä täysin näkymätön. Iiris ja Mimo eli Kukkaset viihtyvät kahdestaan ja naljailevat nuoremmalle Piille, äidillä ja Kettusella on omat juttunsa. Ja sitten heti alkumetreillä Pii tajuaa, että talossa kummittelee: miten muuten selittyy se, ettei kukaan muu nää talossa vierailevaa, söpön tummatukkaista, pipopäistä poikaa. Kaikki pitävät Piitä höyrähtäneenä, kun hän mainitsee pojan.

Pahinta on nähdä toisten reaktiot. Katseet, jotka hädin tuskin koskettavat. Ne lipuvat ohitse tai lävistävät niin kuin ihminen ei enää olisikaan siinä. Muu ryhmä tiivistyy, mutta itse ei enää ole osa sitä. (s. 69)

Kyläläiset ovat turhankin uteliaita ja juoruisia. Heti alkuun kesälomalaisia käydään varoittamassa varkauksista ja näpistyksistä, joita on viime aikoina sattunut paljon. Iiris ja Mimo innostuvat ja haluavat leikkiä Miss Marplea miettiessään syyllisiä. Voisiko se olla puutarhuri? Puutarhuri paljastuu komeaksi moottoripyöräileväksi Jooseksi, joka vie Mimon huomion mennessään, ja saa Iiriksen kiristelemään hampaitaan. Vanhempi rouva Meeri taas käyttäytyy oudon erikoisesti Piitä kohtaan. Kylässä asuu myös äkäinen Ukko, jolla on värikäs papukaija. Monenlaista mysteeriä siis kylässä kerrakseen.

"Mitä sä etsit?"
Poika säpsähti niin rajusti, että tönäisi ruokapöytää ja sai pippurimyllyn kaatumaan. Hän ryntäsi ulos samaa tietä, mitä oli tullutkin. (s. 37)

Pii alkaa viihtyä näkymättömän pojan seurassa. Piin läheiset luulevat hänen viettävän aikaa yksinään, vaikka todellisuudessa hän on pojan seurassa. Mutta miksi myös Pii tuntee välillä olevansa näkymätön? Hän ajautuu yhä kauemmaksi lomaseuruettaan, vaikka etenkin äiti yrittää saada Piitä juttelemaan kanssaan. Äidillä ja Kettusella tuntuu olevan joku salaisuus, jonka Pii saa lopulta selville kuunnellessaan salaa heidän keskusteluaan. Pii on hyvin vihainen ja turvautuu yhä enemmän pojan seuraan. Mutta poikakin tuntuu välillä pysyttelevän piilossa ja salaavan jotakin.

"---Kaikkein viisainta on olla kertomatta nimeään kenellekään." (s.111)

Näkymättömät avautuu kerros kerrokselta ja antaa uusia oivalluksia, mitä pidemmälle sitä lukee. Kirja ei ole kuitenkaan moniulotteisuudeltaan vaikea, joten voisin tätä suositella jo varhaisnuorillekin. Syvemmältä kirjan tarinan takaa kumpuaa monenlaisia teemoja, kuten yksinäisyys, huomatuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve, sisaruskateus, ihastuminen, omien juurien etsiminen. Paljon on myös väärinkäsityksiä, joista on kummunnut sitten syvempiä ongelmia. 

Kirjassa on oma, arvoituksellinen tunnelmansa, joka jää mieleen. Piin ikää ei taideta kertoa missään vaiheessa, mutta arvelisin hänen olevan 13-14-vuotias. Kirjan lopetus on minusta oikein ihastuttava, hiukan haikeakin, mutta oikein sykähdyttävä.

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:


Samantyylistä luettavaa: