Emily Wilde -trilogia: Heather Fawcett

Emily Wilden Haltiatiedon opas: Heather Fawcett. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2025 (Emily Wilde #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Emily Wilde's Encyclopaedia of Faeries. Kansi: Vera Drmanovski.

"Romanttinen hyvänmielen fantasia vie pohjoisen tuiskuihin ja haltioiden matkaan.

Yrmeä professori Emily Wilde matkaa pohjoiseen syrjäiselle saarelle tutkimaan keijuja ja haltioita. Työ kuljettaa hänet niin pahantahtoisen magian kuin odottamattoman rakkaudenkin äärelle. Lukijat ja kriitikot lumonnut Tiktok-ilmiö aloittaa valloittavan fantasiasarjan.

Emily Wilde on haltiatiedon asiantuntija ja nerokas tutkija, muttei järin hyvä ihmisten kanssa. Kun Emily saapuu nietosten peittämään Hrafnsvikin kylään tutkimusmatkalle, hänellä ei ole aikomustakaan tutustua paikallisiin. Eikä hän myöskään halua viettää aikaa kilpailijansa Wendell Bamblebyn kanssa. Bamblebyn, joka hurmaa kyläläiset, tunkee nokkansa Emilyn työhön ja hämmentää hänet läpikotaisesti.

Kun Emily raottaa ovea aiemmin tutkimattoman haltiakansan maailmaan, hän törmää toiseen mysteeriin: kuka on Wendell Bambleby? Ratkaistakseen arvoituksen Emilyn on paljastettava oman sydämensä salat." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että. Taas ollaan niin kauniin kansitaiteen äärellä, että kirjan lukemisen aloittamisesta ei meinaa tulla mitään, kun tekisi mieli vain jäädä ihastelemaan kantta. Emily Wilden Haltiatiedon opas sai vuoden 2023 Goodreads choice awardseissa neljänneksi eniten ääniä fantasiakategoriassa. Siispä minulla oli hyvät aavistukset tästä kirjasta ennakkoon.

Emily Wilde saapuu yhdessä Shadow-koiransa kanssa Norjan Ljoslannin saarelle, Hrafnsvikin kylään tutkimaan haltioita ja niistä kerrottuja tarinoita. Emily on tieteen nimeen vannova Cambridgen yliopiston professori, ja hänen erikoisalaansa on nimenomaan haltiatietous. Tämä on hänen viimeisen tutkimusetappinsa ennen hänen Haltiatiedon oppaansa viimeistelyä. Hänen on siis saatava juroista kyläläistä irti paljon kansanperinteenä kulkenutta tietoa, mutta se ei olekaan niin helppoa, sillä Emily ei ole käytökseltään mikään ihastuttava ihminen. Hän on puhtaasti ammatillinen ja paneutunut osaamisalaansa, mutta ihmisten kanssa hän on tönkkö, joidenkin mielestä jopa töykeä. Niinpä hän ensitöikseen onnistuu suututtamaan kylän arvossapidetyn emännän, Audin.

Emilyn vuokrakämppä on vetoisa ja karu, eikä hänellä ole kokemusta takan käytöstä saati polttopuiden hakkaamisesta. Onneksi mökin vuokraajan poika Finn auttaa Emilyn alkuun. Emily ei kuitenkaan vaadi luksusoloja, sillä Väen tutkiminen on hänelle tärkeintä. Niinpä hän suuntaakin metsään ja alkaa ensi töikseen pehmittämään erästä lähteen reunalla asuvaa pikkuista kansanhaltiaa. Koska haltiat pitävät lahjoista ja kaupanteosta, Emilyn ja Poen välille syntyy sopimus: Jos Emily toimittaa Poelle karhuntaljan ja lapioi talven tullen hänen kotitalon polkunsa, Poe valmistaa hänelle joka päivä tuoreen, herkullisen leivän. Näin alkaa Emilyn ja Poen välinen tuttavuus.

Sängyllä istuva poika oli kalvakka kuin kuutamon loiste vasta sataneella lumella. Pysähdyin siihen paikkaan, sillä olento ei ollut lainkaan samannäköinen kuin aiemmin kohtaamani vaihdokkaat - ne olivat viimeistä myöten rumia, luisevia otuksia, joilla oli yhtä paljon älliä kuin eläimillä. (s. 89)

Kylässä on tapahtunut ikäviä asioita, sillä pelätyt hienohaltiat ovat viime vuosina vieneet kyläläisten lapsia tiheämmin kuin ennen. Emily käy tapaamassa erästäkin perhettä, joita nyt piinaa erittäin ärhäkkä vaihdokas. Vaihdokasta ei voi surmata, sillä se surmaisi myös haltioiden maahan viedyn ihmislapsen. Emily haluaisi auttaa sekoamisen partaalla olevaa perhettä tietämyksensä ja Poelta saamiensa tietojen turvin.

Pakkaa saapuu hämmentämään kuvankaunis Wendell Bambleby, Emilyn kollega ja kilpailija Cambridgestä. Emilyllä on ollut aina aavistus siitä, ettei Bambleby ole täysin ihminen, sillä hän osaa hurmata ihmiset hämmästyttävällä tavalla. Niin käy myös Hrafnsvikin kylässä, jossa neidot lankeavat tuon kultahiuksisen, vihreäsilmäisen hurmurin jalkoihin ja Emilylle ärhennelleet kyläläiset syövät hänen kädestään. 

Bambleby nojautui taaksepäin, ja hänen huulillaan kareili hymy. "Em, tiedäthän sinä, että voisit helpottaa elämääsi todella paljon, jos yrittäisit edes välillä olla pidettävä." (s. 108)

Bambleby on kuin rasittava teini: hän nurisee kylmyydestä, hän vaatii palvelua ja laistaa hommista. Hän käy säikyttämässä Emilyn suojatin Poen kysymyksillään ja kiusoittelee työlleen omistautunutta, ulkonäöstään viis veisaavaa Emilyä. Heidän välillään on jotakin, sen kyllä aistii alusta saakka, mutta Emily verhoaa sen kiukkunsa taakse. Että kehtasikin Bambleby-ryökäle tulla sotkemaan kaiken! Toisaalta, hänen ansiostaan ja avullaan kyläläiset lämpenevät myös Emilylle, he saavat parempaa tarjoilua mökkiinsä ja Bambleby sisustaa mökistä paljon kodikkaamman. Hänen käsityötaitonsa ansiosta myös Emilyn laatikkomaiset vaatteet saavat uutta ilmettä, vaikka Emily ei tätä kovin arvostakaan.

Kirja etenee päiväkirjamaisesti päivä kerrallaan, paitsi lopussa, kun tapahtumat menevät sen verran hämäriksi, että päivätkin ovat Emilyllä hukassa. Niistä en kerro sen enempää, sillä juonenkäänteet ovat melkoisen yllättäviä. Alaviitteissä Emily selventää muutamia haltiatietouteen liittyviä seikkoja, ne ovat tosi kiva lisä. Mukana on myös muutama haltiatarina, jotka Emily siirtää kirjansa sivuille kuultuaan ne kyläläisiltä. Yhden tarinan perusteella hän ja Bambleby lähtevät etsimään Luunvalkeaa puuta, jonka sisään tarun mukaan olisi haltiakuningas. Tämän reissun jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.

Kyllä, tunsinhan minä jotakin - en suinkaan ole hirviö.  Mutta lähtisinkö heidän peräänsä  vain heidän itsensä vuoksi, jos tiedossa ei olisi ainuttakaan tieteellistä löytöä?

En. En minä lähtisi. (s. 175)

Kylläpäs minä pidin tästä kirjasta! Emilyn ja Bamblebyn kemiat toimivat loistavasti, mutta romantiikalla ei ole tässä mällätty ollenkaan liikaa. En siis todellakaan laittaisi tätä romantasiakategoriaan, eikä itse asiassa seksiä ole tässä kirjassa ollenkaan. Emily on nepsypiirteineen riemastuttava henkilö, hellyyttävän kömpelö ja ihanan itsekäs, mutta ällistyttävän viisas ja empaattinen. Bambleby osaa olla yhtä aikaa rasittava, hemmoteltu olento, mutta myös oikea hurmaava herrasmies sille päälle sattuessaan. Hänen ihailunsa Emilyä kohtaan on niin suloista. Emilyn ja Bamblebyn välillä tapahtuu vain hiuksenhienoja, suloisen romanttisia asioita. Se saa lukijan toivoimaan lisää - ehkäpä sitten ensi osassa.

Kirja alkaa hyvin reaalifantasiamaisena, mutta menee välillä korkeafantasian määritelmiin. Ljoslannin  hyisevä ilmasto pureutuu lukiessa luihin ja ytimiin. (Googlettelu paljasti Norjassa olevan oikeasti Ljosland-niminen kylä, mutta kirjassa Ljoslann on hyvin Islanninkaltainen saari.)  Kaikista ihaninta kirjassa on kuitenkin sympaattinen kansanhaltia Poe. Kun hänen kotipuunsa miltei poltetaan, sydämeni on murtua. 

Odotan innolla ensi keväänä ilmestyvää jatko-osaa Emily Wilden Kätkettyjen maiden atlas. Ai että, pääsen taas lukemaan, miten Emilyn ja Bamblebyn juttu jatkuu ja mitä lisää Emily oppii haltioista.

Annan tälle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Noidanlanka: J.S. Meresmaa

 Noidanlanka: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2025

Kansi: Karin Niemi

"Taianomainen ja tunteikas tarina nuoresta helmenkuiskaajasta, joka lähtee hakemaan mahtinoidalta parannuskeinoa surmiaisuneen sairastuneelle siskolleen.

Pian seitsemäntoista vuotta täyttävä Nooa on helmenkuiskaajan tytär. Hän asuu isosiskonsa ja karhuhyökkäyksen vammauttaman äitinsä kanssa mökissä Syväharjulla synkkien metsien keskellä. He viljelevät raakkutarhassaan helmiä, joita myyvät kaupunkiin korusepille. Raakkutarha tosin on vaikeuksissa. Uusia helmiä ei ole kuiskattu vuosiin. Äiti on menettänyt kykynsä, ja hiljattain on paljastunut, ettei Nooan isosiskolla Midjalla ole helmenkuiskaamisen kykyä. Perheen isä istuu velkavankeustuomiota Paulavan kaupungissa. Vain Nooa on jäljellä.

Kun Nooan isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin, perheellä on edessään kova paikka: Midjan voi parantaa vain Kernoksen valtakunnan voimakkain noita, Sardeesian noita. Nooan on lähdettävä ensi kertaa suureen maailmaan, etsittävä noita ja tuotava parannuskeino mukanaan. Muuten siskoa uhkaa kuolema ja heidän raakkutarhaansa perikato, eikä isä pääse koskaan vankilasta.

Yhdessä salaviisaan rupikonnan ja matkalle mukaan lyöttäytyvän, arvoituksellisen Vesper-nimisen nuorukaisen kanssa Nooa kohtaa niin kaupungin kuin sydämensä vaarat." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale / Oulun kirjamessut yhteistyö ***

Lupauduin lähtemään mukaan tämän vuoden Oulun kirjamessujen ohjelmassa olevaan, Yöpöydän kirjat -blogin Niina Tolosen vetämään, lukupiiriin (la 11-10. klo 16-17, auditorio, 2 krs), jossa on käsittelyssä tämä J.S. Meresmaan uusin Noidanlanka. Mikäpäs sen mukavampaa kuin keskustella laadukkaasta kotimaisesta nuorten fantasiasta! Olen tykännyt aiemmista lukemistani Meresmaan kirjoista, joten uskoin jo etukäteen pitäväni tästäkin. En voi myöskään olla ihastelematta heti alkuun Karin Niemen taiteilemaa upeaa kantta.

Nuori Nooa kuuluu helmenkuiskaajien sukuun, joka on saanut elantonsa oman raakkutarhan antimista eli helmistä, mutta nyt heidän tulevaisuutensa on vaakalaudalla: isä istuu Paulavan kaupungin vankilassa velkavankeuttaan, äiti on menettänyt karhuhyökkäyksen jälkeen niin osan toimintakyvystään kuin helmenkuiskaustaidoistaankin ja isosisko Midja ei ole perinyt tätä tärkeää kykyä kuiskata helmiraakkuja pintaan. 

Raakku lepäsi verkon pohjalla kuin ryhmyinen, ruskeansävyinen kivi. Käteen otettaessa vaikutelma kivestä katosi. Oli selvää, että tässä oli hengittävä, elävä olento. Ehkä muinainen, ehkä ikuinen, ehkä pinnaltaan kova mutta sielullinen. (s. 20)

Nooan suhteen on toivoa ollut, sillä joki on aina puhunut hänelle. Niinpä Nooa yllättyy iloisesti, kun vakiokäynnillään raakkutarhalla  hän löytääkin kyvyn itsestään - ja hän saa kuiskattua elämänsä ensimmäisen helmen, vieläpä arvokkaan sateenkaarihelmen. Hänen intonsa tosin laantuu kotiin päästyään, sillä isosisko Midja on tullut kotiin Paulavasta ikävä uutinen mukanaan: hän on sairastunut surmiaistautiin, jolle ei ole juurikaan parantamismahdollisuuksia. Taudin edetessä potilas vaipuu surmiaisuneen, josta ei herää enää koskaan.

Onneksi heillä on kuitenkin toivoa, kiitos Nooan kuiskaaman helmen. Nimittäin on yksi, joka voi parantaa Midjan. Paulavassa asuva mahtava Sardeesian noita voisi parantaa Midjan, ja nyt helmestä saatavilla rahoilla se on mahdollista. Nooan on lähdettävä ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolelle, mutta onneksi hän saa saattajakseen Midjaakin kuljettaneen veikeän Vesperin, joka on kehitellyt matkantekoon eriskummallisen rapukulkijan. Nooa on ensin hiukan varuillaan yltiöystävällisen Vesperin seurassa, mutta alkaa pikku hiljaa pitää tästä. Silti tuntuu, kuin poika kuitenkin salaisi jotakin. Hän saa myös outoja yskänpuuskia ja verenvuotoja eri paikoista, ja hänen toinen silmänsä verestää välillä kummasti, mutta poika vakuuttelee, ettei hänellä ole mitään hätää.

Kirjassa seurataan Nooan ja Vesperin matkantekoa erilaisine ikävine sattumuksineen. Matka Takiaiskylän läpi on uhkaava ja pelottava, mutta siitäkin selvitään. Nooalla on myös mukanaan Midjan lemmokki, rupikonna joka on sidoksissa hänen siskoonsa. Nooa kutsuus tuota korissa matkustavaa hupaisaa sammakkoa Suolakurkuksi, vaikka tällä on ylevämpikin nimi: Udolfus Lumbertius Ryyti. Sammakolla onkin aika keskeinen rooli tarinassa. Nooa tapaa myös Midjan tyttöystävän, korusepän opissa olevan Elvinan, joka huolestuu yhtä lailla kuultuaan Midjan tilasta.

"Sinä kuiskasit helmen, Nooa. Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin isäsi kuin Midjan kuin koko perheenne kannalta." (s. 177)

Kirjan tarinassa langoilla on merkittävä rooli. Myöhemmin, Paulavan kaupungissa paljastuu se merkittävin, mutta ihan alusta saakka langat ovat mukana. Nooan äiti virkkaa hänelle mukaan pienen viisikolmioin muotoisen työn, Langaslukon, jonka lankaan on jalavanoita aikoinaan lisännyt taikuuttaan, ja johon Nooan äiti on virkannut mukaan myös tyttärensä hiuksia. Nooa pitääkin tätä työtä koko matkan ajan ihoaan vasten tuomassa suojaa. Eräässä majatalossa Nooa törmää myös solmunoitaan, joka virkkaa tälle huivin, jonka langoissa on mukana kolme eri taikaa. Näistä taioista onkin Nooalle hyötyä matkan varrella.

Kirjan maailmassa noidat ovat yhtä lailla ihailtuja, hyödyllisiäkin, mutta myös pelättyjä. Nooa tekee ensikosketuksensa noitiin juuri solmunoidan kanssa, mutta matkan määränpäässä oleva Sardeesian noita onkin yllättävän ystävällinen. Kun Nooalle paljastuu kaupungista vähän enemmän kuin pitäisi, noita ehdottaa tytölle eräänlaista sopimusta. Tämä aiheuttaa närää Nooan ja Vesperin välille, sillä Vesperillä ei ole kovin hyviä kokemuksia noitien sopimuksista. Tämän nuoren parivaljakon välille on syntynyt paljon lämpimiä tunteita, joita varsinkin kokemattoman Nooan on vaikea tunnistaa.

Vesper painoi päänsä Nooan solisluuta vasten ja mumisi itkusta tikkuisella äänellä solmunoidan huiviin: "Minä en ansaitse hyvyyttä." (s.234)

Pidin oikein kovasti tämän kirjan tasaisesta juonivetoisuudesta, mutta myös sen huikeasta maailmasta. Omintakeiset eläimet ja kulkuvälineet ynnä muut steampunk-henkiset laitteet toivat tähän ihan oman särmänsä. Helmenkuiskaajan ja raakkujen, ja ylipäänsä luonnon suhdetta on kuvattu ihanalla tavalla. Nooan ja Vesperin ihastuminen ja sen syveneminen etenee ihanan luontevasti, rauhakseen. Lopussa mennään aika syviin ja traagisiin vesiin, mutta toivoa ei menetetä. Tarinaan on sekoitettu myös kansanperinnettä juuri sopivissa määrin. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Morren kirjablogi

Kirjavinkit (Mikko)

Samantyylistä:

Rauniara-kirjapari: J.S.Meresmaa

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro. Suomentanut Lauri Lattu. Haamu 2024

Englanninkielinen alkuteos (2020): On the shoulders of Otava. Kansi: Noora Jantunen

"On vuosi 1918. Köyhän perheen tytär Siiri Tuokkola on liittynyt punakaartiin. Omien joukossa naistaistelijoita sekä vierastetaan että toisaalta ylistetään proletariaatin yhtenäisyyden symbolina. Valkoiset pitävät heitä pahan ruumiillistumana.

Sodan kurimukseen ilmestyy lisäjuonne, kun rintamia erottavissa metsissä alkaa liikkua jotain vihollistakin vaarallisempaa. Huhutaan oudoista valoista, joiden kohtaaminen vie järjen ja lopulta hengen.

Kun yksi tovereista katoaa lumimyrskyssä, Siiri päättää löytää hänet. Matka vie sodan kauhuista vanhan mysteerin äärelle.

Palkitun brittikirjailija Laura Mauron pienoisromaanissa Suomen sisällissota yhdistyy nerokkaasti kansanperinteen ja mytologian taianomaisiin sävyihin. Otavaisen olkapäillä on kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos." (Haamu)

Traileri

Oma arvio:

Pakkohan minun oli tarttua tähän kirjaan, sillä brittiläiskirjailijan kauhumainen, suomalaista mytologiaa hyödyntävä pienoisromaani sijoittuen Suomen sisällissodan aikaan on jotakin niin kiehtovaa, että se on luettava. Sotatarinat aiheena eivät minua niin paljon kiinnosta, mutta suomalaiseen metsään liittyvä, myyttinen uhka enemmänkin. Lauri Latun suomentamassa kirjassa on alussa meidän oman kauhumestarimme Marko Hautalan alkusanat pohjustamassa tarinaa.

Kirjan alussa ollaan odottavissa ja pelokkaissa tunnelmissa. Tuvallinen punaisten joukkoihin lähteneitä tyttöjä on sulloutuneena pieneen pappilaan ja yrittävät tulla toimeen ennen kuin käsky seuraavaan tehtävään käy. Mirva on joukon vanhin, 18-vuotias, ja hän yrittää pitää tyttölaumassa jöötä. Siiri ja Elina ovat kiintyneet toisiinsa, Ester on kovin kipakka suustaan. Kuohuntaa aiheuttaa tumma, paikallaan tönöttävä miehen hahmo hautuumaalla - se on Osku, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän ketään. Seuraavana päivänä Osku tekee jotakin kamalaa ja käsittämätöntä. Tytöt ovat järkyttyneitä, ja kuulevat, että huhun mukaan Osku olisi nähnyt jotakin metsässä ennen sekoamistaan.

Tuolla, ulkona hautuumaalla. Pitkä varjo. Mies, siluetti tasaiseksi tallautunutta lunta vasten. Pimeässä hautuumaa on vieras ja aavemainen. Murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita.(s. 17)

Matkalla taistelukentille suurin osa tytöistä jänistää ja palaa takaisin Tampereelle. Miehet eivät usko naisista olevan mitään hyötyä taistelussa ja osin passittavat heitä kotimatkalle. Jäljelle jäävät vain Siiri, Ester ja Mirva, jotka sinnikkäästi haluavat ottaa osaa taisteluun. Siiri kaipaa Elinaa ja on harmissaan, että tämä palasi. Sitten Mirva katoaa. Hän höpisee jostakin valosta, jonka myös Osku kertoo nähneensä ennen sekoamistaan. Jäljellä ovat enää Siiri ja töykeästi käyttäytyvä Ester. Kun pieni tyttö tupsahtaa heidän tielleen lumisessa metsässä aseella osoittaen, Siiri joutuu tekemään ikävän valinnan. 

Älä uskallakaan kuolla, Ester. Hänen piti kaatua taistellen. Hänen piti kaatua hampaat miehen kurkussa, veri leukaa pitkin virraten. Ei näin. (s. 66)

Mitä metsässä on, joka saa ihmiset sekoamaan? Onko puheet liekkiöistä totta vai pelkkää taikauskoisten höpötystä? Miksi Ester pelkää karhuja eikä halua Siirin puhuvan niistä mitään?

"Ehkä se johtuu sodasta. Ehkä taistelut häiritsevät niitä ja ne tulevat ulos piiloistaan. Niin minä ainakin luulen." (s. 76)

Kirjan tunnelma on yhtä aikaa kaunis ja hyytävä. Tyttöjen selviytyminen talvisessa metsässä laukausten kummutessa taustalla on kuvattu niin taidokkaasti, että lukiessani kirjaa tunnen olevani itsekin metsässä. Kauhuelementit tulevat kirjaan nimenomaan hyytävän pahaenteisen tunnelman kautta. Siirin kaiho Tampereelle palannutta Elinaa kohtaan on kaunis vastapaino Esterin luotaantyöntävälle olemukselle, jota Siirin on hankala - mutta pakko - sietää. 

Pidän kovasti kirjan kauniista kielestä (kiitos Lauri Latulle käännöksestä) ja tunnelmasta. Suomalaista mytologiaa on ujutettu tarinan sekaan omaperäisellä tavalla. Repliikeissä on välillä suomalaiseen tyyliin karskia kielenkäyttöä, joten tämä kirja olisi hyvinkin voinut olla senkin puolesta syntyperäisen suomalaisen kirjoittama. Tähän karmean kauniiseen tarinaan on vangittu hyvin suomalaisuuden henki. 

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirsin kirjanurkka

Kirjokansi: Karoliina Tervonen

 Kirjokansi: Karoliina Tervonen. Tammi 2023

Kansi: Maya Hahto

"Kirjokansi kumartaa tyylillään romantiikan ajalle ja kansanperinteen tarinoille. Se kertoo turhamaisesta neiti Holmbergistä, joka on keplotellut viehätysvoimallaan tiensä seurapiireihin, vaikka onkin vain hienostunut taskuvaras ja petkuttaja.

Kun kotikaupunkiin hyökkäävät sudenturkkiset pedot, neiti pakenee fantastiseen seikkailuun, jossa viimeisetkin hattuhöyhenet haihtuvat.

Neiti Holmberg viihtyy ylellisyyksien täyteisessä elämässään loistavasti. Hän osaa taitavasti pyörittää laajaa ja anteliasta kosijakaartia lupaamatta mitään, mutta antaen kaikkien olla toiveikkaassa uskossa yhteisestä tulevaisuudesta, ainakin niin kauan kuin rahapussissa riittää roposia tai povitaskusta löytyy pihistettävää.

Kurjenpahkan seuraelämä tuntuu olevan kaukana sudenturkkisten vihollisten leimuavista taisteluista, kunnes koittaa päivä, jolloin mystinen paha saapuu satamakaupunkiin. Ja vie neiti Holmbergilta kaiken.

Alkaa huima kostoretki Pohjolaan, Tuonen valtakuntaan, kun nuori nainen seurueineen lähtee vaatimaan omaansa takaisin. Kätkeytyvätkö onni ja vauraus alisen maailman tuntureille?" (Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Olipas ihastuttavaa, että tartuin tähän Karoliina Tervosen esikoisromaaniin, vaikka alkuun epäröin. Pidän muuten myös tajuttoman paljon Maya Hahton suunnittelemasta kannesta, joka mukailee tarinaa täydellisesti. 

Pedot ovat saapumassa Kurjenpahkan satamakaupunkiin, tai näin päähenkilö, neiti Holmberg lukee paikallisesta aviisista. Neiti Holmberg rakastaa kauniita vaatteita ja seuraelämää, lumoaa innokkaat kosijat mutta ei huoli ketään aviomiehekseen, vaan tyhjentää onnettomien miespolojen taskut. Tämä nuorena orvoksi jäänyt nuori nainen ei kerro koskaan kenelläkään etunimeään. Hän on Herra Holmbergin hienoimmat puvut ja pukimet -liikkeen ompelijatar yksin kovaa kuria pitävän Herra Holmbergin armosta.

---"Mutta ette ymmärrä - kompassini - en ole kertonut teille kaikkea."(s. 48)

Neiti Holmberg on jälleen liehitellyt erästä päihtynyttä merimiestä, herra Lainekaria, varastaakseen tämän taskustaan arvokkaan taskukellon. Ikäväkseen hän jää kiinni, saa vihastuneet Lainekarin peräänsä, mutta pelastuu armollisen, mutta hyvin vihaisen Herra Holmbergin ansiosta. Kun Lainekari tulee myöhemmin liikkeeseen vaatimaan saataviaan, valehtelee neiti Holmberg piilottaneensa kellon - tai kompassin, kuten Lainekari sanoo. Oikeasti tuo kummallisesti hyrisevä kello on piilotettuna hänen rintojensa väliin. Herra Lainekari on vain ovelampi, eikä neiti Holmbergillä ole enää mahdollisuutta paeta avioliiton satamaa. Kunnes pedot tulevat kaupunkiin ja kaikki muuttaa suuntaansa.

Mutta mitä ovat nuo pedot? Ne ovat sudenturkkisia Pohjolan väkeä, jotka polttavat kyliä ja kylvävät kauhua mennessään. 

"Olen vain pahainen taskuvaras! Selvisin hädin tuskin Kurjenpahkan palosta hengissä. En pysty kamppailemaan petoja vastaan."(s. 79)

Rouva Lainekari lähtee yksinään pakomatkalle, törmää talonsa menettäneeseen kotitonttuun, jonka ajatuksesta he lähtevät kostoretkelle Pohjolaan. Koska Pohjolan väki tuhosi kylän ja talonhaltian rakkaan talon talonväkineen, he aikovat viedä kostoksi heiltä Sammon, tuon ehtymättömien rikkauksien taikakalun. Rouva Lainekarilla siintää jo silmiensä edessä kauniit vaatteet, korut ja asusteet, joita hän saisi Sammon avulla. Tontulla on myös narunnokassa yksi Pohjolan pedoista, jonka hän on napannut loitsunsa valtaan ja jota he nyt raahaavat perässään oppaanaan kohti Pohjolaa. Myöhemmin seurueeseen liittyy myös metsän kuningas, karhu, ja neuvokas peltomyyrä Pyllervo, joka pelastaa rouva Lainekarin näkin kynsistä.

Pääseekö seurue Pohjolaan ja löytävätkö he Sammon? Tuoko taikakalu onnea vai johtaako se vain kaaokseen ja sekasortoon, kuten Pohjolan asukas eli peto, tuttavallisemmin Marraskuu, yrittää seuruetta varoitella? 

"Etkö jo ymmärrä? Kun vaurautta kertyy liikaa yhteen paikkaa, tasapaino murtuu."(s. 166)

Kirjokansi on ihana yhdistelmä romanttista historiallista romaani, kansanperinnettä ja Taru Sormusten herrasta -henkistä fantasiaseikkailua. Myönnettäköön, että olin alkuun hieman pettynyt, kun suomalaisen mytologian elementit alkoivat tulla mukaan, sillä olin odottanut enemmänkin historiallista, cozy crime -henkistä tarinaa, ja muutenkin suomalainen kansanperinne on ollut aika vahvasti mukana useassa nuorten fantasiassa viime aikoina, mutta ihastuin tarinan edetessä seurueen jäseniin. Peltomyyrä Pyllervosta muodostui minun suurin suosikkini. Kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia persoonia: turhamaisuuteen tottunut rouva Lainekari, äreä ja kunnioitusta vaativa karhu, rohkea ja pippurinen Pyllervo, ujo ja lämminhenkinen Marraskuu ja ylpeä ja voimakastahtoinen kotitonttu. 

Mukana on myös haikeaa romanttista latausta, josta jää lämmin odottavainen olo. Kirjan loppu on sopivalla tavalla haikean surullinen, mutta toiveikas. Viehättävä fantasia, voisi olla oikea sana kuvaamaan Kirjokantta.

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan kansa

Kirjahullun päiväkirja

Lukihäirikkö

Samantyylistä:

Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Olipa kerran: Kiyash Monsef

Olipa kerran: Kiyash Monsef. Suomentanut Riina Vuokko. WSOY 2023

Englanninkielinen alkuteos: Once there was. Kansi: Mike Heath & Krista Vossen

"Neil Gaimanin ja Philip Pullmanin vahva tarinankerrontaperinne kohtaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!

Olipa kerran on lumoava lukukokemus ja arvoituksellinen seikkailu, jossa persialaiset kansantarut punoutuvat osaksi nykymaailmaamme.

Isänsä kuoleman jälkeen Marjan Dastani saa tietää, että isä ei ollutkaan vain tavallinen eläinlääkäri vaan hoiti salaa myyttisiä taruolentoja, joista oli kertonut iltasaduissa tyttärelleen. Marjan vedetään mukaan synkkään ja ahneeseen verkostoon, jossa kilpailevat ikiaikaiset yhteisöt ja modernin maailman suuruudenhullut eksentrikot.

Totuuden palasia kootessaan turhautunut Marjan uppoaa yhä syvemmälle taruolentojen ja isänsä murhan sokkeloihin, ja vastassa on aina vain suurempia vaaroja. Hän saa apua kahdelta epätodennäköiseltä ystävältä, kotoaan karanneelta teini-ikäiseltä noidalta Mallorynilta ja hurmaavalta brittipoika Sebastianilta, joka tietää millaista on kasvaa aarnikotkan kanssa. Mutta kun maailman tasapaino uhkaa järkkyä, täydellisen tuhon voi lopulta estää vain Marjan.

Mikä on se jokin, joka erottaa Marjanin kaikista muista ihmisistä – yksisarvisen jättämä arpi rinnassa vai vielä mahtavampi taikuus?"(WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olipa kerran, ja kerran ei ollut. Näin sadunomaisesti alkaa iranilais-amerikkalaisen Kiyash Monsefin fantasiateos, jossa vuorottelevat persialaiset kansansadut ja mukaansatempaava fantasiatarina. Jos pidät ihmeotuksista, kuten yksisarvisista, keijuista ja muista käsittämättömistä mielikuvitusolennoista, tämä on kirja juuri sinua varten.

"Mitä minun on tarkoitus tehdä? Mitä ylipäätään voi tehdä pidätysvaivaiselle" - hiljensin ääntäni kuiskaukseksi - "tontulle?" (s. 118)

Nuori Marjan on saanut vastuulleen isänsä omistaman, konkurssin partaalla olevan eläinlääkäriaseman tämän kuoltua hämärissä olosuhteissa. Marjanilla on ristiriitaiset muistot kiireisestä isästään, joka sai tuon tuosta mystisiä puheluita, jonka jälkeen tämä katosi maailmalle joksikin aikaa. Marjanilla ei ole aavistustakaan, mitä isän työ piti sisällään. Mutta kun hän saa itsekin puhelun, jossa häntä pyydetään lentämään välittömästi Lontooseen, Marjan alkaa tajuta, ettei hänen isänsä ollutkaan ihan tavallinen eläinlääkäri. Lontoossa Marjan pyydetään parantamaan sairas aarnikotka nimeltä Kipling, Stoddardin suvun rakkain ja vaalituin taikaolento. Hämillään oleva Marjan ei tiedä, mitä tehdä, mutta kun hän koskettaa Kiplingiä, hän kokee jotain outoa: hän pystyy saamaan otukseen yhteyden, tuntemaan tämän tunteen, kuulemaan ajatukset ja näin ollen paikantamaan sen, mikä aarnikotkaa vaivaa. Samalla reissulla Marjan tutustuu Stoddardien poikaan Sebastianiin.

Hetkeksi aivoni tyhjentyivät täysin. Minua ei pelottanut. En ollut ihmeissäni. En ollut yhtään mitään. Päässäni oli yksi ainoa ajatus, mitään muuta sinne ei mahtunut.

Aarnikotka on olemassa. (s. 36)

Kotiin palattuaan Marjan ei tiedä, mitä ajatella. Hän haluaisi elää tavallista nuoren tytön elämää, viettää aikaa ystäviensä kanssa, mutta erikoiskyvyn tuoma taakka alkaa viedä häneltä liikaa voimia ja ajatuksia muualle. Viestittely Sebastianin kanssa antaa Marjanille voimia jaksaa. Hän alkaa saada lisää outoja pyyntöjä, joista yksi on mullistava hänen elämänsä. Ohjelmistoyhtiö Menagerien omistaja Horatio Prendergast esittelee Marjanille omituisten otusten kokoelmansa, jota hän pitää yhtiönsä tarkoin vartioidussa kellarikerroksessa. Häkeissään viruvat mm. keiju, Kultasarvi, Makara, kotitonttu ja tajuttoman pelottava, ihmiskasvoinen Manticora, jotka ovat tuttuja Marjanin lapsuuden saduista, joita hänen iranilaislähtöinen isänsä hänelle kertoi. Horatiolla on suunnutelma pelastaa maailma keräämällä otuksia ensin omaan säilöönsä. Hän tarjoaa Marjanille töitä, mutta tyttö ei voi suostua työskentelemään moisessa paikassa. 

Näillä eläimillä oli ihmeellinen taito löytää juuri sopiva paikka. Ihmisten elämässä oli niin paljon tyhjää tilaa. Minullakin oli. Ehkä tyhjä tila oli kuin magneetti. Ehkä se oli majakka - ei mille tahansa eläimelle vaan juuri sille tietylle. (s. 421)

Marjan tuntuu olevan haluttu, sillä myös taruolentojen parantamiskeikkoja Marjanille tarjonnut Jane Glass -nimisen henkilö haluaa Marjanilta jotain. Käy ilmi, että kyseinen nainen järjestää taikaolentojen huutokauppoja apunaan Glassin suvun perinteenä säilynyt teekannu, jossa on sisälle vangittuna minikokoinen lohikäärme. Marjan ei tiedä, kumman puoleen kääntyisi, Horation vai Janen, sillä molemmat tuntuvat toimivan moraalittomasti.

"Tämä eläin ei kuulu teille. Ei kenellekään. Se on erilainen kuin kaikki muut." (s. 256)

Marjan alkaa saada vihiä, että hänen isänsä saattoi tietää jotakin sellaista, joka vei hänen henkensä. Hän alkaa tehdä salapoliisityötä nuuskien isänsä kirjanpidot ja löytää johtolangan, lentoliput Ithacaan, jossa olisi nähty uskomattomin taikaolento, yksisarvinen, joka tarujen mukaan olisi kaikkien taikaolentojen alkulähde. Marjan lähtee yksin vaaralliselle matkalla, mutta paikan päällä häntä odottaa yllättävä, joskin toivottu matkaseuralainen. Mutta moni muukin haluaa löytää yksisarvisen, ja Marjan huomaa olevansa tekemisissä hyvin riskialttiiden asioiden kanssa. 

Olipa kerran on uskomattoman kiehtova ja omaperäinen fantasia. Persialaissadut ihmeolennoista taustoittavat aina kunkin olennon alkuperää ja ominaisuuksia. Kirjan juoni on hyvin loppua kohti tiivistyvä ja otteessaan pitävä. Pidän myös siitä, ettei tarinaan ole väkisillä tupattu romanttista sivujuonnetta, vaan se painottaa ystävyyttä ja luottamusta kahden ihmisen välillä, kaikkine komplekseineen. Toki mukana on lupaus enemmästäkin, mutta kaikki se jää lukijan itsensä mielikuvituksen varaan. Kirjassa on taustalla hyvin vahva oikean ja väärän välinen tasapainottelu. Onko moraalisesti oikein säilöä hoteisiinsa uhanalaisia otuksia toivoen niille parempaa aikaa olla taas vapaana? Onko oikein päättää ihmiskunnan kohtalosta, vaikka se olisikin itse pilannut omat mahdollisuutensa?

Tiesittekö muuten, ettei yksisarvinen ole sellainen kimaltava, valkoinen tai pinkki nätti sarvekas hevonen, vaan lähinnä kolhoa hirvieläintä muistuttava ruskea otus sorkkineen päivineen?

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin sanomat

Samantyylistä luettavaa:

Myrrys: Anniina Mikama

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.) Hertta 2023

Kansi: Karin Niemi

" 'Joskus naiselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin muuttua suunnattomaksi petolinnuksi.'

Miltä tutut tarinat kuulostaisivat, jos äänen saisivatkin Kalevalan naiset itse? Miten sammon kanssa kävi Louhen näkökulmasta? Entä miten tarinansa pukisi nykyajan Aino tai Marjatta puolukoineen? Voisiko Tuonen tytti työskennellä ruumishuoneella tai Vellamo olla intohimoinen luonnonsuojelija?

Tinarinnat-novellikokoelmassa 11 suomalaista kirjailijaa kertoo oman tulkintansa valitsemastaan Kalevalan naishahmosta. Tyyliltään novellit ovat moninaisia: on historiallisia, fantastisia ja futuristisia, herkkiä, synkkiä ja humoristisia. Yhteistä tarinoille on, että ne ravistelevat pölyyntyneitä mielikuvia.

Jokaisen hahmon tarinaa täydentää muotokuva eri kuvittajalta. Juhlavaan teokseen tekee mieli palata kerran toisensa jälkeen.

Kokoelman ovat toimittaneet tamperelaiset kirjailijat J. S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen. He saivat idean teokseen Tampereen taidemuseon näyttelyssä, jossa Kalevalan aiheita hallitsivat – jälleen kerran – miehet ja miehinen näkökulma. Oli siis aika kertoa Kalevalan naisten tarinat aivan uudella tavalla.

Mukana on 22 nais- tai muunsukupuolista kirjailijaa ja kuvittajaa.

Kirjailijat: Katri Alatalo, Magdalena Hai, Anu Holopainen, Emmi Itäranta, Jenny Kangasvuo, Jenna Kostet, Anne Leinonen, Anni Kuu Nupponen, Tiina Raevaara, Solina Riekkola ja Johanna Sinisalo.

Kuvittajat: Broci, Maya Hahto, Juliana Hyrri, Emma Kantanen, Jutta Kivilompolo, Anne Muhonen, Karin Niemi, Emmi Nieminen, Johanna Rojola, Julia Savtchenko ja Nora Surojegin." (Hertta)

Oma arvio:

Pakko myöntää heti tähän alkuun, että Kalevala ei ole minulle kovin tuttu. Ei, vaikka olen opiskellut suomen kieltä ja kirjallisuutta. Onhan sitä käsitelty peruskoulussa, mutta kansalliseepokset  eivät ole erityisesti minun sydänasiani, vaikka toki arvostan kulttuuriperintöämme. Kiinnostuin silti valtavasti, kun kuulin, että Kalevalan naisista tulee oma novellikokelma, jossa on vieläpä kirjoittajina Suomen parhaimmistoa niin spefin kuin lanukirjallisuudenkin saralla sekä lisäksi loistavia kuvittajia.

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat esittelee yhteensä 11 Kalevalan tarinoista enemmän tai vähemmän tutuksi tullutta naishahmoa. Kokoelma alkaa päräyttävästi pahishahmo Louhesta, Pohjan Akasta,  ja päättyy Väinämöisen emoon Ilmattareen. Pidän kovasti kirjan rakenteesta, jossa jokainen naishahmo esitellään ensin kuvittajan taidonnäytteellä ja lyhyellä esittelytekstillä, joka selostaa missä roolissa kyseinen nainen Kalevalassa esiintyy. Näin minäkin, joka en ole niin kauheasti perillä eepoksestamme, pääsen vähän jyvälle. Tuttuja nimiähän siellä vilisee ja heti muistini palailee pätkittäin: ei kai kukaan ei voi olla muistamatta, miten Marjatta tulee puolukasta raskaaksi ja Lemminkäisen äiti suree Tuonelan äärellä kuollutta poikaansa.

He olivat vieneet minulta Aamuni ja Iltani, joten minä vein heidän. (Emmi itäranta: Taivasta silpovat pilvet, s. 34)

Vaikka novellikokoelma alkaa melko perinteikkäästi Kalevalan aikaan sijoitetulla Emmi Itärannan novellilla Taivasta silpovat pilvet, jossa Louhi pyytää Väinämöiseltä Sampoa itselleen ja tulee luvanneeksi tälle palkkioksi tyttärensä, sekä jumalhahmo Tuurin vaimo Villikerta taltuttaa Ukko Ylijumalan sytyttämän palon Jenny Kangasvuon novellissa Tulisoronen, kivikipinä, seuraavat novellit ujuttautuvat pikku hiljaa taidokkaasti nykymaailmaan tai jopa dystopisiin maailmoihin, joissa ihmisen kehittelemät peltilehmät tuottavat maitoa ja lihaa eettisemmin (vai josko sittenkään?) Jenny Kostetin novellissa Kaitse karja kaunihisti,  tai Tuonen Tytti on töissä ruumishuoneella ja saattelee vainajien sielut Tuonelaan ruumishuoneen takaoven kautta Solina Riekkolan novellissa Kalma päätä kallistavi. 

"Tytti joenkorpi, hei", sanon, ja kättelen Terttua. "Obduktioteknikko. Ja sinun oppaasi Tuonelaan." (Solina Riekkola: Kalma päätä kallistavi: s. 113)

Tulevaisuuden maailmoihin sukelletaan esimerkiksi novellikokoelman päättävässä Magdalena Hain novellissa Veen emonen, Ilman impi, Ilma-Tarin kätilö, jossa ihmiskuntaa uhmaa heidän emonsa eli kohduksi kutsutussa luolassa asuvan Ilma-Tarin mahdollinen tuhoutuminen ja emon uusiutuminen. Anni Kuu Nupposen novellissa Tule marja poimimahan Marjatta elää tulevaisuuden maailmassa, jossa algoritmien valta on noussut koko maailmaa hallitsevaksi systeemiksi. Johanna Sinisalon novellissa Poika palasina pääosassa on Lemminkäisen äiti, joka joutuu pelastamaan poikansa päihdehelvetistä. 

He antoivat minulle nimen puolukka. He tekivät minut ja vangitsivat tänne. ( Anni Kuu Nupponen: Tule marja poimimahan, s. 253)

Vedenalaisiin fantasiamaailmoihin sukelletaan sekä Katri Alatalon novellissa Ken kulkee vettä vasten, jossa opiskeluajan taloudellisiin vaikeuksiin väsynyt Aino tuntee veden kumman kutsun, sekä Anu Holopaisen novellissa Veen voima, Veen väki, jossa on päähenkilönä Vellamon hahmoon perustuva Vee, nuori nainen, joka pelastetaan eräänä päivänä pahasti kalastusverkkoihin sotkeutuneena ja muistinsa menettäneenä. 

Älä pelkää. Hengitä vesi sisään ja pelko ulos. Tämä on kotisi, tule takaisin. (Anu Holopainen: Veen voima, Veen väki: s. 153)

Sateenkaareviakin scifin sävyjä tarjoaa Anne Leinosen novelli Vilua hohkaa hopea, jossa kuulun teknoseppä Ilmarin sisar Annikki joutuu peittelemään veljensä kamalaa tekoa eli tämän vaimon Irinan surmaa. Tiina Raevaaran novellissa Saaren neidot, kauan kasvaneet on ehkä jopa hiukan kauhumaisia piirteitä päähenkilönään Kyllikki, joka anoppinsa kanssa surmaa ja silpoo Lemminkäisen palasiksi kursiakseen tämän uudelleen kokoon. 

Kaikki aina luulivat, että Ahti Saarelainen ryösti minut. Lemminkäinen ryösti Kyllikin, sanottiin, aivan kuin olisin ollut pelkkää materiaa, esine, jonka voi varastaa. Niin tarina väittää. (Tiina Raevaara: Saaren neidot, kauan kasvaneet, s. 205)

Novellikokoelma on hyvin tasalaatuinen ja pitää sisällään kaunista ja huoliteltua kieltä. Kuvitukset ovat persoonallisia ja toinen toistaan kauniimpia. Vaikka novellit poikkeavat hiukan tyyliltään, on punainen lanka kuitenkin olemassa. Novelleissa tulee usein esiin se huoli, mihin tämä yhteiskunta ja planeettamme tila on menossa. Kantavina teemoina ovat luonnon kiertokulku ja kunnioittaminen, eläinlajien säilyminen, lihansyönti, teknologian lisääntyminen ja toksiset mieskuvat.  Tämä kokoelma on täyttä timanttia, ja jos ei ole vielä esimerkiksi valmistujais/ylioppilaslahjaa nuorelle hankkinut, tämä kannattaa pitää mielessä. Itse näkisin, että novellit toimisivat mainiosti äidinkielen opetuksessa toisen mainion Kalevala-teemaisen novellikokoelman eli Satalatva - Kalevala uusin silmin ohella (Tammi 2021, toim. Salla Simukka ja Siri Kolu.) Vaikka Tinarinnat ei ole varsinaisesti lanua, se kuitenkin soveltuu mainiosti niin yläkouluun kuin lukioonkin.

Mitkä novellit pääsevät sitten minun top-kolmoseeni? Minä innostuin eniten dystopissävytteisestä Anni Kuu Nupposen novellista Tule marja poimimahan, jossa on tuotu mukavasti puolukka-teemaa ja neitseellistä sikiämistä mukaan erittäin persoonallisella tavalla, ja joka maalailee algoritmien valtaaman yhteiskunnan kauhukuvaa. Toinen suosikkini on Anne Leinosen niin ikään futuristinen Vilua leimaa hopea, jossa Ilmarin siskolla Annikilla on vaiettu salaisuus. Kolmas suosikkini, synkkämielinen Katri Alatalon Ken kulkee vettä vasten tuo esille nuoren aikuisen eli Ainon epätoivon, kun haaveiden toteutuminen ei olekaan sitä, mitä elämältä kuvitteli, ja tulevaisuus näyttää vain hyvin synkältä ja toivottomalta.

Suosittelen tätä kaikille, jotka haluavat katsoa Kalevalaa toisin silmin - tai niille, jotka eivät tunne kovin hyvin Kalevalaa, mutta haluaisivat oppia sitä viihdyttävällä tavalla, ilman runomittaa, päsmäröiviä miespäähenkilöitä ja ankeita analyysejä. 

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän

Anniina Mikama: Myrrys

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Carole: Tulen tyttäriä -sarja

Rauniara-kirjapari: J.S. Meresmaa

 Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2023 (Rauniara #1)

Kansi: Karin Niemi

"Maanläheisesti maaginen romaani kahden nuoren naisen elämästä maailmassa, jota määrittää vuodenyö ja ikuinen syksy. Romantiikka ja lumoavat ihmiskohtalot vievät lukijan mukanaan.

Tiedonjanoinen mutta köyhiin oloihin syntynyt Malka on lähtenyt etsimään parempaa elämää ja asuu Hellantian tietäjän metsätilalla opinsisartensa kanssa. Eräänä päivänä hän löytää polun varresta hylätyn pienokaisen. Hän poimii lapsen turvaan lähestyvältä yöltä ja pedoilta. Malka ei tiedä, että niin tehdessään hän avaa oven salaisuuksien maailmaan, josta Rauniaran valtakunnassa on vaiettu iät ja ajat.

Samaan aikaan valtakunnan pääkaupungissa nuori eloseppä Arona Pohtovius on tehnyt toisenlaisen mullistavan löydön. Kuuluisien seppien sukuun syntynyt lyhytkasvuinen Arona on ponnistellut koko ikänsä yltääkseen äitinsä vaatimusten tasolle, mutta nyt näyttää siltä, että yksi hetken mielijohteesta tehty teko uhkaa romuttaa kaiken.

Vuosisataiset salaisuudet ja ennalta määrätyiltä vaikuttavat kohtalot alkavat purkautua voimalla auki, kun Malka ja Arona esittävät tahoillaan kysymyksiä, joita muut eivät ole uskaltaneet kysyä. Rauniaran valtakunta on menettänyt paljon: muistinsa, historiansa ja kolme vuodenaikaa. Jäljellä on enää syksy, vuodenyö ja pelko, joka pitää kansan kyyryssä kodeissaan, kun pimeä laskeutuu. Nyt uhkana on, että Rauniara menettää myös tulevaisuutensa.

Koittaako Malkan ja Aronan myötä vihdoin valoisampi aika?" (Myllylahti)

Oma arvio:

J.S. Meresmaa on ollut ahkerana nuortenkirjallisuussaralla, sillä Tytär hämärän, piika pimeän on jo toinen tänä keväänä häneltä ilmestynyt nuortenkirja tälle keväälle. Karin Niemen loihtima uskomattoman upea kansi ja takakansiteksti antaa vihiä maagisuudesta, fantasiaelementeistä ja ehkäpä ripauksesta steampunk-henkeäkin, mikäli hammasrattaista ja putkistoista voisi johtopäätöksiä vetää.

Yö suolla palautui mieleeni. 

Myrrys ja hänen ihmeellinen valonsa. (s. 23)

Kirjassa on kaksi päähenkilöä: minäkertoja Malka, joka on läheisestä kaupungista tullut Hellantian tietäjän Ketterin oppiin, sekä Arona Pohtovius, Rauniaran kaupungissa asuva eloseppäkisälli, Ruhtinattaren kellosepän ja elosepän tytär. Malka on itsellinen nuori nainen, joka tiedostaa sen, ettei parantajana voi koskaan avioitua tai tehdä lapsia. Petikumppaneita hänellä on ollut, mutta rakastumista hän ei ole koskaan kokenut. Kun hän löytää sattumalta metsään jätetyn vauvan, jonka nimeää Myrrykseksi, hän kokee suurta tarvetta huolehtia tuosta pikku raukasta. Ja kuka on tuo mies, joka samaan aikaan laukkaa jaralillaan metsän siimeksessä? Tuo mysteerimies saa Malkan tuntemaan uskomattoman voimakkaita tuntemuksia, mutta toisaalta paheksuntaa moista lapsenjättäjää kohtaan. Kun hän myöhemmin törmää samaan komistukseen, jonka nimeksi paljastuu Teno, ystävänsä Liian kotona, hän uskoo menneensä lopullisesti sekaisin, sillä ei saa miestä mielestään. Mutta kuinka hän voi rakastua mieheen, joka hylkäsi lapsen metsään?

Minuun kasvoi laho. Musta, tukahduttava, peruuttamaton. Romahduttava pettymys näivetti sen, mikä hetki sitten oli havahtunut eloon sisälläni. Kiintymyksen kärhet - poissa. Uteliaisuus ja kupliva ilo - poissa.

Mutta himo, se pahalainen, se minussa yhä paloi. (s. 46)

Arona on vaikeuksissa, sillä hänet kutsutaan kiltamestarin kellotorniin. Arona tietää, mitä hän on tehnyt, mutta kiltamestari puhuu vain epämääräisesti selvityksistä. Tämän ajan hän ei saa olla eloseppien pienolentojen pajalla, vaan hänet lähetetään arkistotöihin. Tunkkaisessa ja ankeassa arkistossa Arona tutustuu Tarvoon, joka on eloseppien kehittämä tarvaslajiin kuuluva elonto, eräänlainen härän ja ihmisen yhdistelmä. Juuri niitä elosepät kehittelevät, elontoja erilaisiin tarkoituksiin. Ja juuri eräänlaisen oman kokeilun vuoksi Arona uskoo olevansa pulassa. Tähän liittyy hyvin vahvasti hänen löytämänsä yksisarvenjauhe, jota hän saattoi ehkä vahingossa ottaa omin luvin käyttöönsä. Aronan äiti on arvostettu Ruhtinattaren eloseppä, joka voisi ehkä pelastaa tyttönsä pulasta, mutta muunlaista tukea päämäärätietoiselta äidiltä on turha odottaa. Ja sitten Malka huomaa olevansa vaarassa.

Arona on ollut vaitelias. Hän on ollut kuuliainen.

Mutta nuhteeton hän ei ole ollut. (s. 51)

Kirja nappasi minut maagisen tarinan pyörteisiinsä hyvin nopeaa. Mystinen lapsi, Ruhtinattaren hallitsema Rauniaran muurikaupunki, jossa kellosepät ja elosepät tekevät taikojaan, unohdettu kirjasto arkiston uumenissa, kummallinen syksyyn pysähtynyt maailma ja mielenkiintoiset henkilöhahmot ovat täydellinen yhdistelmä nautittavaan lukukokemukseen. Romantiikkakuviot ovat myös oikein miellyttäviä, mutta eivät vie liikaa juonelta. Lopussa kirjaan tulee hiukan scifimäisiä piirteitä, mistä pidän erityisesti. Kaikki eri aikaulottuvuuksiin sijoittuvat tarinat ovat erityisesti mieleeni.

---Aika otti ja pysähtyi. Nyt yli sadan vuoden ajan on Rauniarassa eletty samaa syksyä. Kun aika ei etene luontaisesti, alkaa rappio --- (Ote vastarintaliikkeen jäsenen käsinkirjoitetusta muistiinpanoista, s. 240)

Fantasiamaiset eloseppien luomat elonnot sekä kirjan maailmassa seikkailevat omat eläinlajit ovat kiehtovia, vaikka niiden kuvailua olisi voinut olla hiukan enemmän. Malka kerää kirjan alussa kävynkäisiltä käpymaitoa, jota tietäjä Ketter tarvitsee päivittäin. Kansikuvan vihjeiden perusteella ne lienee eräänlaisia lintuja? Malka ratsastaa metsässä Ahtua-nimisellä ratsullaan, joka on strutsimaisen näköinen tami. Elonnot ovat taas eloseppien kehittelemiä hybridejä, kuten tarvaat vartiointitarkoitukseen tehtyjä. Minulle tulee tästä hiukan mieleeni Anniina Mikakan Taikuri ja taskuvaras -trilogia ja tänä keväänä ilmestynyt Katinka Sarjanojan Kisälli, joissa molemmissa luotiin erikoisia eläinlajeja. Erityisen ilahtunut olen yksisarvien mukana olosta, vaikkakin tässä kirjassa niitä ilmeneekin vain pelkästään sarvijauheen ja kirjasta luettujen tiedonpätkien lisäksi. 

Kirja jää hyvin jännittävään kohtaan, joten arvailuja jatko-osasta olen havainnut muiltakin kuin minulta. En ole löytänyt tietoa, että Tytär hämärän, piika pimeän aloittaisi sarjan, mutta hyvin vahvasti kirjan lopetus siihen viittaa. Ehkä mahdollisessa seuraavassa osassa yksisarvetkin esiintyvät? 

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Goodreads

Kirjavinkit (Mikko)

Kirjojen pyörteissä

Kirjaimia

Siniset helmet

Kirjojen keskellä

Poika valkean, renki raudan: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2024 ( Rauniara #2)

Kansi: Karin Niemi

"Taianomainen tarina yön pelossa elävästä, ajan rattaiden hallitsemasta Rauniarasta jatkuu! Pystyvätkö kaksi nuorta naista pelastamaan valtakunnan, joka horjuu loppunsa edessä?

Nuori eloseppä Arona Pohtovius on uusien haasteiden edessä. Epäonnisesti päättynyt Valonjuhlan ilta on vienyt hänet selliin ja itsevaltiaan Ruhtinattaren suurennuslasin alle.

Millainen tuomio Aronaa odottaa?

Toisaalla Hellantian tietäjäoppilas Malka on löytänyt rakkauden, mutta joutuu vaikeiden valintojen eteen. Hänen on vietävä ihmeellistä valoa hohtava Myrrys suojaan Ruhtinattarelta sekä keksittävä keino, jolla hän saa pidettyä kaikki rakkaansa turvassa myös jatkossa. Moni uskoo hänen taitoihinsa, mutta uskaltaako Malka luottaa itse itseensä?

Rauniaran aika on käymässä vähiin. Riittävätkö Aronan ja Malkan kyvyt kääntää ajan rattaat oikeaan asentoon? Entä millaista osaa ihmelapsi Myrrys näyttelee kaikessa?"(Myllylahti)

Oma arvio:

Kovasti olen odotellut jatkoa Tytär hämärän, piika pimeän -fantasialle, ja viimein odotukseni palkittiin. Pidin kovasti Rauniara-kirjaparin avausosasta ja erityisesti sen maailmasta, jossa leikiteltiin erilaisilla aikaulottuvuuksilla. Myös hahmot jäivät kovasti mieleeni. Rakastin myös kirjan kansikuvaa, jonka on taiteillut kukapa muukaan kuin Karin Niemi, ja tottahan jatko-osan Poika valkean, renki raudan kansi on yhtä huikea yksityiskohtineen. Ruskea taustaväri on vieläpä tämänhetkinen lempivärini, joten kyllä kelpaa ihastella!

Valheelle rakennettu vajoaa ennen pitkää. Vain totuus kannattelee. (s. 24)

Eloseppäkisälli Arona Pohtovius vangittiin ensimmäisen osan lopussa epäiltynä kielletyistä asioista, kuten yksisarvisjauheella tehdyistä kokeista. Rauniaraa hallitseva pahis Ruhtinatar ei välttämättä aio päästää nuorta neitoa vähällä rikkomuksistaan, vaikka tämä on saanut kärsiä jo tarpeeksi nähtyään äitinsä, eloseppä Pohtoviuksen kärventyvän lähes hengiltä. Missä äiti on, onko hän edes elossa? Arona saa keploteltua asiat niin, että pääsee näkemään äitinsä vielä kerran, ennen kuin hän saa rangaistuksensa. Sen jälkeen hän voi kertoa Ruhtinattarelle kaiken, mitä tämä tahtoo tietää. Arona ei kuitenkaan tiedä, että hänelle hyvinkin tutut tyypit ovat järkänneet hänelle mahdollisuuden karata vaunuistaan paluumatkalla. Karkulaiset suuntaavat Ruhtinattarelta karkuun metsän siimekseen.

Liia, joskus minua pelottaa, mitä kaikkea olisin valmis tekemään tämän miehen vuoksi. Sillä mies hän minulle on, ei vähäarvoisempi olento - elonto, jonka ruumis on sepän elovaskesta valama, sielu Päivättären siunaama ja henki Loviattaren loitsima. Hän on minulle omaa itseänikin rakkaampi. (s. 46)

Toisaalla Hellantiassa nuori, vastarakastunut Malka joutuu tekemään viimein kipeän päätöksen ja viemään rakkaan löytölapsen, Myrryksen Obeloohon, jossa tämä saisi oman perheen. Vaikka Malka tietää, että näin on paras, hän ei voi täysin tietää, millainen elämä Myrrystä odottaa. Onneksi tukena on aikanaan Ruhtinattaren rattopojaksi valettu Teno, johon Malka on syvästi kiintynyt. Tenokin tuntuu välittävän Malkasta vastoin elontojen tapoja, mutta hänellä on paljon kipeitä muistoja, joita hän ei halua Malkan kanssa jakaa. Malkalle selvisi edellisessä osassa Tenon elontous hänen nähtyään täydelliset rakkaansa rattopoika-kopiot.  Kommunikointia vaikeuttaa myös Tenon puhumattomuus, joka on Ruhtinattaren asettaman säppitaian syytä.

Myrrys sulki silmänsä niin kuin oli tehnyt muistoissaan.

Vika. Hänessä oli vika. (s. 164)

Millainen hylätyn orpolapsen Myrryksen elämä tulee olemaan? Ilokseni myös hän pääsee ääneen tässä kirjassa. Koska aika on pysähtynyt Rauniarassa ikuiseen syksyyn, Obeloossa aika kulkeekin eri lailla. Niinpä mustatukkainen Myrrys on jo teini-ikäinen tyttönen. Hänen perheensä tietää, että heidän tyttäressään on jotakin erilaista, sillä kastuessaan hänen ihonsa muuttaa juovikkaaksi. Perheessä onkin salattu pitkään tytön ominaisuuksia. Myrryksellekin alkaa valjeta, ettei hän ole ihan samanlainen kuin muut. Ja eivätkö hänen vanhemmat olekaan hänen oikeat äiti ja isä? Myrrys haluaa saada vastauksia, mutta sitten hän tuntee outoa vetoa jostakin, ja hänen on lähdettävä metsään kulkemaan. Apua hän saa matkallaan mustasarviselta yksisarviselta, joka ilmestyy hänelle suolla.

Lintunen. Mikä sellainen nimi edes oli? (s. 116)

Mikä on Ruhtinattaren tarina? Kirjassa vuorottelevat näiden kolmen nuoren naisen, Myrryksen, Aronan ja Malkan, näkökulmien lisäksi myös Ruhtinattaren kirjeet ja tarinanpätkät, joissa kerrotaan kaikesta siitä, mitä on tapahtunut ennen Ruhtinattaren valta-aikaa. Nämä tarinat ovat kiehtovia satuja, jotka avaavat hyvin Rauniaran valtakunnan saloja ja sen ajassa pysähtynyttä maailmaa. Oli hyvin kiehtovaa lukea sitä, miten monet henkilöt kietoutuivat osaltaan mukaan Rauniaran nykytilaan. Parasta fantasiaa on tällainen, että asiat on oikeasti avattu niin hienosti, että lukija saa itse löytää oivalluksia tarinan myötä. Mikä on käpymaidon salaisuus? Sekin selviää kirjan luettua.

Viihdyin oikein mainiosti tämänkin osan parissa. Aiemmin vielä hämärän peitossa olevat seikat alkoivat avautua ja se teki lukukokemuksesta oikein tyydyttävän. Kirjan eri näkökulmahenkilöt olivat kaikki kiinnostavia ja heidän vaiheitaan luin yhtä lailla mielenkiinnolla. Kirjassa ei juurikaan mässäillä romanttisilla osuuksilla, mutta tämä ei oikeastaan haitannut minua, sillä olen herkutellut tänä kesänä romanttisilla kirjoilla lähes kyllikseni. Rakkautta kirjassa kyllä on, ei pidä siis ymmärtää väärin.  

Poika valkean, renki raudan täydentää Rauniara-kirjaparin onnistuneesti. Kirjan paikoin jopa sadunomainen juoni vie mukanaan ja viihdyttää loppuun asti. 

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Katinka Sarjanoja: Kisälli

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Myrrys: Anniina Mikama

 Myrrys: Anniina Mikama. WSOY 2021

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto

"Mestarillisen kertojan uusi seikkailu!

Myrrys on vanhaa suomen kieltä ja tarkoittaa tietäjää. Taikuri ja taskuvaras -trilogian tekijän vetävä historiallinen seikkailuromaani, jossa on mukana ripaus muinaista magiaa.

15-vuotias orpo Niilo elää kovissa oloissa Kivihalmeen talon kasvattina. Hän ei muista omaa menneisyyttään, mutta siihen liittyy jotakin, mistä ei puhuta. Kun talossa tarvitaan tietäjän apua, ottaa mahtava myrrys palkkioksi avustaan Niilon rengikseen ja päättää perehdyttää hänet parantamisen ja tuonpuoleisen taikuuden saloihin. Elämä korpimetsän armoilla kasvattaa Niilosta vahvan ja rohkean ja hän löytää omat voimansa. Monien seikkailujen ja käänteiden kautta vaietut salaisuudet paljastuvat ja Niilo nousee vastustamaan heitä, jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä."(WSOY)

Lukunäyte 

Oma arvio:

Pidin tosi paljon Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -esikoistrilogiasta, joten lisäsin ehdottomasti hänen tänä syksynä ilmestyvän nuortenkirjan lukulistalleni, kun näin sellaisen olevan tulossa. Tiesin ja aavistelin kyllä jo ennakkoon, että Myrrys tulisi olemaan hyvin erilainen kuin kirjailijan aiempi trilogia. 

Myrrys tuo hyvin vahvasti mieleen vuonna 2019 ilmestyneen Meri Luttisen romaanin Myrskynsilmä, jossa seikkaillaan myös historiallisessa Suomessa ja tuodaan tarinan myötä lukijalle tietoa suomalaisesta kansanuskosta ja -perinteistä. Myrrys ei ole kuitenkaan niin juonivetoinen eikä fantasiaelementtejä juurikaan ole. Kirjan miljöönä on suurimmassa roolissa suomalainen metsä kaikessa monimuotoisuudessaan, kun taas Myrskynsilmässä oleskeltiin paljon myös kylissä.

Kirjan päähenkilö Niilo on 14-vuotias kun eräällä metsästysretkellä karhu hyökkää hänen kasvattiperheensä pojan, Akselin kimppuun. Niilo pelastuu karhun raivolta, sillä metsä ottaa hänet suojiinsa, metsänpeittoon.  Ilkeä ja pahansisuinen Akseli syyttää myöhemmin Niiloa siitä, että yllytti karhun puraisemaan Akselia, vaikka hän itse ei kunnioittanut metsää eikä kontiota. Niinpä Niilo joutuu taas kokemaan kohtuuttoman rangaistuksen  perheessä, jossa hänestä ei ole oikein koskaan välitetty. Kun Akselin purema ei tunnu parantuvan, lähetetään nuori Niilo hakemaan viimeisenä keinona pelättyä myrrysmiestä Martinia hoitamaan Niiloa. Perheen isäntä, Juhani, ei arvosta myrrysmiehen kykyjä, mutta hän ei keksi enää muutakaan. Niinpä Niilo joutuu pelko kurkussaan vaaralliselle ja pitkälle matkalle hakemaan tuota pelättyä tietäjää.

Isokokoinen, erakkona metsätöllissään asuva Martin ei ehkä olekaan niin paha kuin Niilo pelkäsi. Ainakin hän antaa pojalle yösijan ja tarpeeksi ruokaa syödäkseen. Kun myöhemmin Kivihalmeella tämä huomaa, kuinka huonosti Niiloa siellä kohdellaan, hän ovelana vaatiikin poikaa työmiehekseen palkaksi Akselin parantamisesta. Niilo on aluksi kauhuissaan, sillä hän vielä arastelee Martinia, mutta lähtee kuitenkin mukaan - eihän hän muutakaan voi, sillä Juhani uskoo tehneensä voitokkaat kaupat. Eihän Niilosta ollut heille kuin harmia!

Minulla ei ole mitään annettavaa sinulle, tiedä se. Mutta en aio myöskään pyytää sinulta mitään, ainoastaan toveruutesi. Ja jos sinä jonakin päivänä päätät lähteä pois - mikä lienee väistämätöntä - se on oma asiasi. (s. 107)

Kirja perehdyttää lukijan Niilon ja Martinin elämää seuratessa moniin suomalaisiin kansanperinteisiin, parantamiseen ja hieman henkimaailman asioihinkin, kun Martin johdattaa Niilon noitarummun avulla tuonpuoleiseen tapaamaan kuollutta äitiä. Niilo oppii Martinilta paljon parantamiseen liittyviä asioita, mutta mieltä varjostaa Kivihalmeen isäntä, joka tuntuu olevan yhä katkera Niilolle ja alkaa vaatia tätä takaisin rengikseen. Niilo saa myös selville salaisuuden, joka liittyy hänen juuriinsa ja siihen hetkeen, kun hänen äitinsä toi hänet Kivihalmeen portaille tuupertuen itse hengiltä nälkiintymisen takia.

Myrrys on upeasti kirjoitettu historiallinen, 1800-luvun seikkailutarina sellaisista pitäville nuorille lukijoille. Se kunnoittaa suomalaista metsää ihastuttavalla tavalla ja Niilo ja Martin kunnoittavat metsää, metsäneläimiä ja sen henkiä siellä kulkiessaan. Heidän syvenevä ystävyytensä on myös sydäntälämmittävää luettavaa.  Muutamat kirjan kohtaukset ovat melko julmia, minkä vuoksi suosittelisin kirjaa vasta 6-luokkalaisista eteenpäin. Kustantajan ikäsuositus onkin 12+, eli aika samoilla linjoilla minun ajatusteni kanssa. 

 Hän ei nähnyt minua vain kerjäläisenä ja taakkana, ajatteli Niilo. Hän näki minut ihmisolentona, josta voisi vielä tulla jotakin, jos vain saisin mahdollisuuden. (s. 357)

Olisin kaivannut kirjaan hieman enemmän juonellisuutta, sillä koin välillä tarinan yksitoikkoiseksi. Hieno lisä on Mikaman itsensä keksimät loitsut sekä aidot kansanperinteestämme kumpuavat arvoitukset ja sanonnat tarinan lomassa. Niilo on samaistuttava, rauhallinen ja vähään tyytyväinen henkilöhahmo, joka ei ole oikein tottunut ottamaan hyvää vastaan, mutta pikku hiljaa saa itseluottamusta kohdatessaan hyviä ihmisiä. Pientä romanssinpoikastakin on ilmassa. Suurena romantiikan ystävänä olisin toki suonut sille enemmänkin tilaa tarinassa, mutta ehkä hyvä näin. Jääköhän tämä vain yksittäiseksi teokseksi, vai onko kirjalle tulossa jatkoa? Olisi mukava lukea lisää nuoren Niilon vaiheista.

Vaikka Myrrys on hyvin erilainen kuin Taikuri ja taskuvaras, aika samantyyppinen tematiikka molemmissa on: on orpo nuori, joka pääsee "mestarin" suojatiksi, oppii uusia taitoja ja paljon itsestään ja saa itseluottamusta. Siinä mielessä löydän yhtymäkohtia molemmista.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Myrskynsilmä: Meri Luttinen 

Maresin voima: Maria Turtschaninoff 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

3. Historiallinen romaani

Lasienkeli: Marja Aho

 Lasienkeli: Marja Aho. Myllylahti 2021

Kansi: Kaisu Sandberg

"Valon ja varjon rajalla kulkeva nuortenromaani kertoo mielen särkymisestä, ystävyydestä ja toivosta. Juuri kun kaikki näyttää olevan hyvin, elämä kiskaisee maton jalkojen alta.

 Killin elämässä on ongelmia, jotka ovat kokoa XXL. Hän on hukannut itsensä pimeyteen ja yrittänyt itsemurhaa. Siksi hän on psykiatrisessa sairaalassa, osasto koovitosella, etsimässä valoa ja syitä elää.

Sairaalan pihalla Killi tapaa Iiriksen, ylilääkärin tyttären. He ystävystyvät, ja Iiris tutustuttaa Killin sairaalan hautausmaahan, karmiviin kummitusjuttuihin ja lähellä virtaavaan synkkään Kalmajokeen. Iiriksen avulla Killi saa roikuttua kiinni elämän langassa.

Kun Killi pääsee pois osastolta, yhteys Iirikseen katkeaa. Vain kuva sinipukuisesta hauraan kauniista tytöstä muistuttaa menneestä. Yrittäessään löytää ystävänsä uudelleen Killi saa kuulla jotakin sellaista, mitä hän ei olisi ikinä uskonut kuulevansa." (Myllylahti)

Oma arvio:

Kirjan alussa suljetulta osastolta psykiatsiselle siirretty Killi on yhteistyöhaluton, tympääntynyt ja äreä. Osaston lempeä Ritva ei saa Killiltä armoa, eikä taideterapia tunnu Killistä auttavan. Lastenkodilta käyvät Tuomas ja paras ystävä Moona katsomassa Killiä, mutta eivät he tunnu tajuavan, miltä hänestä tuntuu. Ei masentuneelle auta sanoa, että ottaa itseään niskasta kiinni, eikä Killi tajua, miten Tuomaksen laatima biisilista auttaisi hänen olitilaansa, jossa kaikki tuntuu paskalta.

- En mä oikein usko, että enkelistä olis mulle apua, sanon ja tökin sandaalinkärjellä lattiaa.

- Ei enkeli tulekaan luoksesi, ellet itse sitä halua. Enkeli antaa merkin ja kysyy, oletko valmis ottamaan hänet vastaan --- (s. 16)

Sairaalapappi puhuu Killille suojelusenkeleistä, ja vaikka Killi on skeptinen moisiin, hän haluaisi uskoa, että hänen maasta löytämänsä höyhen voisi olla merkki enkeliltä. Sitten Killi tapaa hauraan, mustatukkaisen Iiriksen, joka tuntuu ymmärtävän tätä ilman sanoja ja on erityisen kiinnostunut suomalaisesta kuolemaan liittyvästä kansanperinteestä. Onko Iiris hänen suojelusenkelinsä? Killi alkaa selvästi piristyä, osin Iiriksen ansiosta, mutta myös Ritvan lempeyden ja myös erikoisen taideterapian avulla - vaikka Killi pitää taideterapiaa pitävää Pirkkoa kahjompana kuin itseään.

Mitä väliä, ajattelen sitten. Mitä väliä sillä on, vaikka en pystykään. Millään ei ole enää mitään väliä. (s. 100)

Sitten ikäviä uutisia kantautuu lastenkodista, eikä Killi meinaa kestää. Onneksi Iiris ja Ritva auttavat häntä pahimman yli ja jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin Killi saa palata kotiinsa, eli lastenkotiin. Se vain tietää hyvästejä Iirikselle. Onneksi ne ei ole kuitenkaan lopulliset hyvästit. Eihän? 

Pyörittelen kukkaa käsissäni vaivautuneena. Vilkaisen varovasti Iirikseen. Hän hymyilee, nappaa lumpeenkukan käsistäni ja laittaa sen hiuksiinsa korvan taakse. (s. 117)

Lasienkeli on tarina toipumisesta, eheytymisestä ja menettämisestä. Tärkeässä roolissa on myös syvä ystävyys, joka syventyy rakkaudeksi, mutta kokee surullisen, katkeransuloisen lopun. Pelkäsin vähän papin alkaessa puhua enkeleistä, että kirja menee liian uskonnolliseksi paatokseksi, mutta jäivät onneksi suojelusenkeli-tasolle. Iiriksen ja Killin ystävyys  ja siitä syventynyt rakkaus on kuvattu (turhankin) hienovaraisesti ja paljon jää lukijan mielikuvitukselle tilaa. Toisaalta, rakkautta se on täydentymätönkin rakkaus.

- Ai että miten ihana nähdä, kun sä hymyilet. Oikein sydäntä lämmittää --- (s. 122)

169-sivuinen kirja on nopsaa luettu, mutta hiukan epätasapainoinen: kirjan alkuosa on hiukan tylsä, kun taas tapahtumat on pakkautuneet loppuosaan. Mielenterveysteemaisia nuortenkirjoja ei ole koskaan liikaa, ja tämä voisi antaa toivoa jollekin, joka kipuilee samojen asioiden kanssa. Tosin minua hiukkasen ärsytti Killin ajattelemat alkuosan valistavat mietteet siitä, miten masentuneiden kanssa kuuluisi käyttäytyä. Ne kun olivat melko läpinäkyvästi kuin suoraan jostakin mielenterveyspotilaiden omaisille -oppaasta.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Maailman merkillisimmät kummitustarinat: Mervi Koski

Maailman merkillisimmät kummitustarinat: Mervi Koski.  Minerva 2017.

Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

"Kautta aikojen jännitystä janoavat ovat sukeltaneet kummitusjuttujen syövereihin, ja kaikkialta löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita vannomaan nämä uskomattomat tarinat tosiksi. Mervi Koski on koonnut maailmalla liikkuvat tarinat yliluonnollisista tapahtumista ja henkien kohtaamisista kiehtovaksi kokoelmaksi kummitusjuttujen parhaita perinteitä kunnioittaen.

Perinteisesti aaveen on uskottu olevan kuolleen ihmisen sielu, joka on jäänyt syystä tai toisesta maan päälle kummittelemaan. Mutta aaveet eivät ole vain ihmisiä, vaan kyse voi olla myös eläimestä tai vaikkapa aavekulkuneuvosta. Tekniikan kehityskin on vaikuttanut aaveiden maailmaan. Tänä päivänä valvontakamerat tallentavat omituisia ilmiöitä, henkiolentoja on vangittu valokuviin ja jotkut jopa metsästävät aaveita erilaisten ilmavirtoja ja lämpötilaeroja mittaavien laitteiden avulla. (Minerva.)

Oma arvio:

Kuka uskoo kummituksiin? Vuonna 2011 tehdyn galluptutkimuksen mukaan vain noin 14 prosenttia suomalaisista uskoi yliluonnollisiin voimiin. Johtuneeko tämä luterilaisen uskonnon valta-asemasta Suomessa, sillä esimerkiksi katolisissa maissa usko yliluonnolliseen on vahvempaa kuin suomessa, ja esimerkiksi Taiwanissa, Chilessä ja Etelä-Afrikassa yli puolet uskovat yliluonnolliseen.  (Koski 2017: 241.)

Yhdysvaltalaisen filosofian professori Stephen Brauden mukaan ilmiö on paranormaali, jos ja vain jos se täyttää seuraavat ehdot:

1. Se on selittämätön vallitsevan tutkimuksen valossa.

2. Sitä ei voi selittää tekemättä tieteeseen suuria muutoksia.

3. Se kumoaa arkiajattelun oletukset siitä, mitä läsnäolijoille voi tapahtua. (s. 18.)

Piti kummituksia ja kummittelua totena tai ei, Mervi Kosken kirja Maailman merkillisimmät kummitustarinat tarjoaa lyhyitä, selkäpiitä karmivia tarinoita ympäri maailmaa. Kirjassa on omat jaksonsa linnakummituksille, aavetaloille, poltergeisteille, julkisten rakennusten kummituksille, haamukulkuneuvoille sekä lopussa on myös tietoa eri maissa järjestettävistä kummituskierroksista ja aavejahdista harrastuksena. Kirja ei ole kuitenkaan tietokirjamainen, vaan folkloristinen kokoelma tarinoita. Toki kirjassa on myös jonkin verran faktatietoa. Kirjan lopun kattava lähdeluettelo tarjoaa vielä lisäluettavaa asiasta kiinnostuneille. 

Teattereissa on eletty sekä näyttämöllä että kulissien takana niin suuria tunteita, että jotkut näyttelijät ovat jääneet taloon pysyvästi. (s.128)

Pidin kovasti kertomuksista erilaisista aavetaloista, joista tuttu Amityvillekin mainittiin, sekä kertomuksista erilaisiin julkisiin rakennuksiin pesiytyneistä kummituksista. Teatterin kummitus lienee monille tuttu sanapari, ja myös kirjastoissa haahuilee haamuja. Olenpa minäkin kuullut juttua, että entisen työpaikkani kirjavarastosta olisi kuultu kummittelua, ja sen epäiltäisiin olevan edesmenneen kirjastonjohtajan aiheuttamaa. Minua meinasi hiukan huvittaa kertomus yhdysvaltalaisen kirjaston Rose-kummituksesta, joka hyllytti joskus kirjat väärin. Onkohan tämä ollut vain selitys sille, että kirjastonhoitajalle on sattunut vahinko hyllytyksessä ja hän on sälyttänyt virheen kummituksen vastuulle? Kelpo selitys sekin.

Yleisiä kirjastokummittelun merkkejä hiljaisuuden keskellä ovat oudot kuiskaukset, kylmät ilmavirrat hyllyjen välissä ja kirjojen putoilu itsekseen. (s. 133.)

Kirjan mukaan kummituksilla on monenlaisia omia tapojaan: jotkut ovat kohteliaita, jotkut ilkeitä, jotkut suorastaan tuhoisia - kuten poltergeistit. Monesti aaveen näkeminen tietää jotain pahaa.

Die Weisse Frau on maailmalla tunnettu harvinaisuus. --- Die Weisse Frau kuuluu varmasti maailman kiireisimpiin haamuihin, sillä tuo rouva kiertää Euroopan linnasta toiseen. --- Tämä rouva on olemukseltaan varsin vaaraton, sillä kohdatessaan jonkun kuolevaisen hän vain nyökkää. Leidi käyttäytyy kohteliaasti, mutta yksi ikävä puoli hänestä löytyy. Hän ennustaa kuolemaa. (s. 64.)

Odotin tältä kirjalta ehkä hieman enemmän,  ja huomasin pitkästyväni esimerkiksi linnakummituksista ja haamukulkuneuvoista lukiessani, mutta ahmin taas osiot, joissa kerrottiin aavetaloista sekä teatterin ja kirjastojen kummituksista. Tämä kirja täydentää hienosti Eero Ojasen kirjoittaman, viime vuonna ilmestyneen samantyyppisen kirjan tarinat, jotka esittelevät enemmän suomalaista kummitustarinaperinnettä.

Arvosanani 3+


Maailman merkillisimmät kummitustarinat muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Paula)

Samantyylistä luettavaa:

Suuri suomalainen kummituskirja - kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen: Eero Ojanen.

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

41. Kirjan kannessa on eläin (Kaukaa haettua, mutta kun oikein tarkkaan tiiraa, oikeassa yläkulmassa on lintujen siluetteja)