Antiikin pahikset -sarja: Jasmine Mas

Herkuleen veri: Jasmine Mas. Suomentanut Laura Haavisto. Gummerus 2025 (Antiikin pahikset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Blood Of Hercules. Kansi: Maria At Steamy Design.

"Antiikin hahmoja herkullisen synkässä hittiromantasiassa

Villi, sekopäinen ja uskomattoman koukuttava matka antiikin taruihin!

Ujo Alexis koettaa pysytellä näkymättömänä titaanien maailmassa. Sitten verikoe paljastaa yllättävän faktan: Alexis on eliittiä, yksi heistä. Spartalainen.

Alexis joutuu inhimillisyyden rajat ylittävään Spartan sotakouluun, missä hän saa mentoreikseen Akilleen ja Patron sekä julmiksi opettajikseen kuoleman lautturin Kharonin ja sodan pojan Augustuksen. Heillä vain ei ole aavistustakaan, kenen kanssa ovat oikeasti tekemisissä." (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Villi & sekopäinen, lukee tämän kirjan takakansitekstissä. Se osuukin naulan kantaan, nimittäin jo tämän Antiikin pahikset -sarjan asetelma on vähintäänkin sekopäinen: antiikin kreikan jumalat ja kauhua aiheuttavat titaanit sotkettuna nykyaikaiseen maailmaan. Siksi kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka vannotinkin vielä vähän aikaa sitten pitäväni taukoa romantasioista.

Tänään oli maanantai.

Oli selvittävä enää neljä päivää nälässä. Käytännössä kolme, koska maanantai oli melkein ohi ja perjantaina saisimme ruokaa.

Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kurnivaa vatsaa. (s. 76)

Alexiksen elämä on ollut yhtä kurjuutta niin kauan kuin hän muistaa. Kirjan alussa kymmenvuotias tyttö on joutunut taas päihdekoukussa olevien sijaisvanhempiensa pahoinpitelemäksi, kun hän kuulee niityllä oudon äänen. Näin hän tulee tutustuneeksi näkymättömään käärmeeseen, Nyksiin, joka lyöttäytyy tytön suojelijaksi ja ainoaksi ystäväksi. Kukaan muu ei näe tätä käärmettä eikä kuule hänen ääntään, ainoastaan Alexis voi keskustella Nyksin kanssa.

Vuonna 2090 ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa titaanien hyökkäysten pelossa. Nuo kammottavat otukset surmaavat kaiken, mikä osuu heidän tielleen. Onneksi ihmisten apuna ovat Spartalaiset, nuo antiikin 12 jumalasta polveutuvat sankarit, joita koulutetaan jatkuvasti uusia ja jotka tekevät puoliverisiksi kutsuttuja jälkeläisiä ihmisten kanssa. Ihmiset ihailevat noita kuumia, voimakkaita ja urheita nuoria spartalaisia, joiden gladiaattoritaisteluita he voivat seurata TV-lähetyksistä. erityisen suosittu on Tulipunaduo, johon kuuluvat Akhilleus ja Patroklos. He kuuluvat paljon puhuttuun ktooniseen sukulinjaan, eli ovat todellisia pahiksia ja raakalaisia.

Alexiksen yksinäinen elämä saa tarkoituksensa, kun sijaisvanhemmille tuodaan uusi lapsi hoidettavaksi. Charliesta Alexis saa kaivatun sisaruksen ja ystävän, jonka kanssa selvitä onnettomien vanhempiensa hoivassa. Koulussa Alexiksella ei ole yhtään ystävää, vaan häntä pilkataan siellä tuon tuosta änkytyksen, likaisten vaatteiden ja pahan hajun takia. Paidan alla matkustava Nyks-käärme on hänen ainoa lohtunsa, mutta myös erittäin sinnikäs ja periksiantamaton luonne. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun titaanit hyökkäävät heidän kotiinsa ja surmaavat verisesti vanhemmat. Tämän jälkeen omasta kodistaan häädetyt Alex ja Charlie asuvat metsässä kyhätyssä pahvilaatikkoasumuksessaan ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Alexis ei osaa aavistaa, mitä vielä onkaan edessä. 19-vuotiaana hän osallistuu muiden tavoin spartalaisten kelpoisuuskokeeseen, jossa selviää yllättäin, että Alexis on spartalainen. Tämä on ällistyttävää senkin takia, että hän on tyttö. Naispuolisia spartalaisia ei ole juuri tavattu. Saman tien shokissa oleva Alex hyppäytetään Kreikkaan valmistautumaan kovaan koulutukseen ja muihin initaatiomenoihin, joihin spartalaiskoulutettavat joutuvat. Hän saa omiksi mentoreikseen Tulipunaduon eli Patron ja Akhilleuksen, joiden hulppeassa talossa hän saa viettää lyhyet taukonsa rankan koulutuksen välissä.

Zeus katsoi alaspäin meihin. "Kokelaat, onko teissä ainesta JUMALIKSI?" hän karjahti täysin palkein. (s. 95)

Spartan sotilasakatemian ankeassa, kosteassa luolastossa suoritettava koulutus on rankka ja vie Alexiksen ja muiden koulutettavien voimat äärimmilleen. Kenraali Kleandro on säälimätön kouluttaja ja hänen apunaan ovat myös kenraali Pine, Augustus ja Kahron. Intensiivisissä koulutusjaksoissa kokelaat eivät saa juuri taukoa eivätkä lepoa, saati ravintoa ja peseytymismahdollisuuksia. Opiskeluohjelmassa on matematiikkaa eli thagorasta, kadonnutta klassista tarustoa sekä kuria ja voimankäyttöä. Sokraattisen menetelmän mukaan kenen tahansa oppilaan väärästä vastauksesta seuraa kaikille rangaistus, joka on hornankierros. Käytännössä se tarkoittaa rankkaa juoksukierrosta vuoren huipulla, joka huipentuu uimareissuun säälimätön Kharon kintereillä. Heti ensimmäisellä kierroksellä yksi kokelaista kuolee hyiseen veteen. Lähempänä tulikoetta kokelaat pääsevät valitsemaan villieläinpuistosta oman voimaeläimensä. Se, joka ei saa itselleen eläintä, tapetaan. Säälimätöntä on siis tämä koulutus.

"Sinulla ei ole voimia, ei koulutusta, ei suvun tukea, mutta runsaasti luunmurtumia jo ennestäänkin. Sekö on sinun antisi?"

Lisäksi toinen silmäni on sokea ja toinen silmäni kuuro, ja Tim-Tom sanoi kerran, että ruumiinrakenteeni on kuin sairaalla kirahvilla - en tosin vieläkään ole varma, tarkoittiko hän sairaalla tosi hyvää vai oikeasti fyysisesti huonokuntoista. (s. 145)

Alexis ystävystyy yhden koulutettavan, Drexin kanssa, mutta muuten muut tyypit jäävät aika etäiseksi - tai he pilkkaavat Alexista. Siihen hän on tottunut, mutta eri asia, sietääkö hän enää sitä. Häntä hämmästyttää julmana pidetyn professori Augustuksen käytös häntä kohtaan, sillä vaikka se on avoimen vihamielistä, se on myös oudon suojelevaa ja kiihkeää. Sama homma pelätyn Kharonin kanssa, joka onkin iskenyt silmänsä Alexikseen heti ensimmäisen hornankierroksen aikana. Hän nimittäin tietää Alexiksesta jotain, mitä kukaan muu, edes tyttö itse, ei vielä tiedä. Lyhyet tauot mentoreiden Patron ja Akhilleuksen luona osoittavat, että hänestä huolehditaan. Hänelle selviää, että Patrokles ja Akhilleus ovat pari. Myös Patron 16-vuotias pikkusisar Helena vierailee heidän luonaan, ja hänestä Alex saa kauan kaivatun naispuolisen ystävän.

Vatsaani kouraisi, kun he tulivat yhä lähemmäs. Minulla oli paha aavistus siitä, keitä he olivat.

"Nyt me tanssimme kanssasi", toinen sanoi.

Se ei ollut pyyntö.

Se oli käsky. 

Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä, smaragdisilmäinen mies laski kätensä omalla kädelleni ja kietoi toisen vyötärölleni.

Perhoset lepattivat.

Toinen mies astui astui taakseni ja tarttui minut lantiolta molemmin käsin.

Perhoset räjähtivät lentoon, ja minä vedin vapisten henkeä.

Tämä ei vaikuta hyvältä. (s. 474)

Mitä suunnitelmia Augustuksella ja Kharonilla onkaan Alexin päänmenoksi? Onko Alexis sittenkään periytynyt Zeuksen suvusta, kuten alussa luullaan? Ketkä selviävät hengissä tulikokeesta ja pääsevät spartalaiseen armeijaan? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja myös niitä kuumia kohtauksia. Tulisuudeltaan tämä ei nyt ole ihan kolmea chiliä enempää ja kuumimmat kohtaukset on säästetty ihan loppuun. 

Herkuleen veri tarjoaa kyllä hyvin erikoisen maailman olympolaisine jumalineen ja rankkoine juonenkäänteineen, mutta en nyt ollut tästä kovin haltioitunut. Kirjoitustyyli on aika tönkköä, hahmot melko  mitäänsanomattomia (muut kokelaat) tai liian samankaltaisia (puoliveriset.) Kuumat kohtaukset eivät oikein tehneet minuun vaikutusta. Alexiksen hahmosta on toki tehty hyvin mieleenpainuva, sinnikäs, oikeudentajuinen jne, mutta en oikein tykännyt tästä toksisesta asetelmasta, jossa kokematon ja kaltoinkohdeltu nuori nainen joutuu kahden dominoivan, agressiivisesti lähestyvän ja kaikkialla suihkineen mieskaksikon kynsiin, halusi tai ei. Tokihan Alexis kokee seksuaalista heräämistä näiden ktoonisten olentojen läheisyydessä ja kokee Augustuksen ahdistelut yhtä aikaa kauhistuttavina ja kiihottavina, mutta en minä tiedä. Jokin näissä asetelmissa ei vain oikein tunnu kivalta.

Kirja loppuu tietysti sen verran herkulliseen kohtaan, että saatan kuitenkin uteliaisuuttani vilkaista seuraavaa osaa. 

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Rebecca Yarros: Empyrean-trilogia

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Muualla:

---

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Kahlittu perillinen: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): The Stolen Heir. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Huikaiseva romantasiaseikkailu vie supersuositun Ilman väki -sarjan maailmaan.

Keijuvallan hyytävässä pohjoiskärjessä sijaitsee Hampaiden hovi, jonka 18-vuotias kuningatar Suren on paennut äitinsä tyranniaa ihmisten maailmaan eikä aio palata koskaan kotiin.

Mutta sitten Keijuvallan hurmaava kruununprinssi, 17-vuotias Oak, tarvitsee apua. Suren karsastaa petolliseksi tiedettyä Oakia, mutta prinssi suostuttelee hänet mukaansa vaikealle matkalle kohti pohjoista.

Matkan edetessä Suren joutuu kohtaamaan synkän menneisyytensä – sekä vaarallisen oikukkaan sydämensä. Mikä häntä odottaa Hampaiden hovissa? Voiko Oakiin luottaa?" 

Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja aloittaa Keijuvalta-sarjan. (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava päästä takaisin Holly Blackin luomaan keijujen, peikkojen ynnä muiden tyyppien maailmaan. Edellinen Ilman väki -trilogia päättyi hyvin mielenkiintoisesti, kun prinssi Cardan muuttui käärmeeksi. Nyt tässä Keijuvalta-kirjaparissa pääosassa on Keijuvallan kruununprinssi Oak sekä edellisistä osista tutuksi tullut Suren, joka oli raa'asti suitsittuna Hampaiden hovia vallitsevan äitinsä toimesta.

Keijujen kauneus eroaa Kuolevaisten kauneudesta. Se on alkuvoimaista ja ylitsevuotavaa. Keijumaassa on niin käsittämättömän kauniita olentoja, että niitä on tuskallista katsella. Niin ihastuttavia, että näky saa kuolevaiset itkemään tai tenhoaa heidät, niin että heitä kalvaa halu nähdä ilmestys uudelleen vaikka vain kerran. Kenties he kuolevat niille sijoilleen. (s. 32)

Suren ei ole asunut koko elämäänsä kammottavassa, jäällä ja luunkappaleilla sisustetussa Hampaiden hovissa. Hän on elänyt lapsuutensa ihmisperheen lapsena, sillä hänet löydettiin kadulta ihan pikkuisena. Hänen ihoaan peitti aina sinisävyinen, maidonvalkoinen sävy, ja hän oli hyvin hauras, kuin tikuista tehty. Sitä ihmiset eivät tienneet, että tämä ihmeellinen, Wreniksi itseään kutsuva lapsi oli ihan oikeasti lumesta, jäästä ja oksista tehty. Lasta haluava Hampaiden hovin Lady Nore ja Lordi Jarel pyysivät Karhiaisnoita Bogdanaa herättämään henkiin Lady Noren muovaileman lapsen. Totuus valkenee 9-vuotiaalle Wrenille eräänä päivänä, kun hänelle täysin vieraat tyypit tulevat hakemaan hänet "kotiin" Hampaiden hoviin.

Wren järkyttyy eniten siitä, etteivät hänen ihmisvanhempansa näytä enää rakastavan häntä ja luovuttavat kummallisen, terävähampaisen tyttären mieluusti muukalaisten matkaan. Takana on tietenkin lumous, mutta se satuttaa Wreniä silti. Tämä vaikuttaa yhä hänen itsetuntoonsa sen lisäksi, että hän tietää olevansa lumesta, jäästä ja risuista muovattu olento.

Nyt, 18-vuotiaana Wren on päässyt pakoon kammottavien vanhempiensa luota ja elää pakolaisena metsissä. Välillä hän hiippailee ihmisperheensä pihamaalla ja tsekkaa, että he voivat hyvin. Ikävä on yhä kova. Yllättäen hän törmää metsässä seurueeseen, johon kuuluu hänen äitinsä vangitseman Madocin nuori poika, sarvipäinen ja sorkkajalkainen Oak. Hurmaavakin tämä nuori mies on, jonka sängyn alla Wren piileskeli turvassa aiemmin, kun Keijuvallassa kuohui. Oakin ansiosta hän pääsi myös eroon kamalista suitsista, jotka päivä päivältä porautuivat syvemmälle hänen ihoonsa. Nyt suitset ovat Oakin vangilla, hänet pettäneellä Hampaiden hovin asukilla Hyacinthellä.

Oksaolennot tulevat esiin. Ne ovat tikuista ja oksista luotuja petoja - jotkut ovat kuin valtavia susia, toiset hämähäkkejä, yhdellä on kolme purevaa päätä. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Muutamat muistuttavat epämääräisesti ihmistä ja kantavat jousia. Olennot kasvavat köynnöstä ja sammalta, ne on täytetty maalla, johon on upotettu kiviä. Mutta pahinta on että mudan ja puunosien seassa olen näkevinäni kuolevaisten vahamaisia sormia, ihonriekaleita ja tyhjiä silmiä. (s. 64)

Oakilla on missiona pelastaa isänsä, ja sen hän voi tehdä viemällä Lady Norelle Mellithin sydämen, jonka avulla tämä voi tehdä vielä parempia taikoja. Lady Nore on luonut nimittäin koko joukon hirviöitä luista ja luonnonantimista, muun muassa kammottavia oksaolentoja. Nyt hän pakottaa vastentahtoisen Wrenin mukaan, koska tarvitsee tämän apua vaarallisella matkalla Pohjoiseen. Itsenäisenä elämään oppinut Wren ei haluaisi lähteä, mutta hän pelkää yhä joutuvansa suitsituksi. Hänellä on toki myös haave päästä kostamaan äidilleen, jota hän ei ole koskaan pitänyt oikeana äitinään ja joka on aina vähätellyt häntä.

Seuraa hyvin kiintoisa seikkailu läpi peikkojen hallitseman Kivimetsän, vieraillaan hyytävässä Koiden hovissa ja päästään lopulta Hampaiden hoviin, jossa kaikki ei tietenkään mene täysin käsikirjoituksen mukaan. Välillä ratsastetaan Kelpien kyydissä, paetaan kammottavia oksaolentoja ja joudutaan lähes peikkojen myrkyttämäksi. Matkan aikana Oakin ja Wrenin välit lämpenevät hetkittäin, mutta juuri kun Wren kokee voivansa luottaa lapsuudenaikaiseen leikkikaveriinsa Oakiin, hänen on tarkastettava asiaa uudelleen. Wrenin on myös hankala olla luottamuksen arvoinen itsekään, sillä hän on tottunut toimimaan yksin. Oakissa on kuitenkin kummaa vetoa, vaikka Wren toki tietää, että nuori prinssi osaa hurmata myös loitsujensa avulla. Mistä Wren voisi tietää, onko Oak vilpitön?

"---Vastatkaa, tai teitä odottaa arvoituksen kohtalo ja prinssi Oakille jää vain ruumiinne: Kerro vale ja mestaan sinut. Kerro totuus ja hukutan sinut. Mikä vastaus sinut pelastaa?" (s. 157)

Minä oikeastaan pidin tästä enemmän kuin aiemmista Ilman väki -sarjan kirjoista. Wrenin kasvutarina epävarmasta, hyljätystä tytöstä kohti määrätietoista ja voimakasta nuorta naista oli oikein mukava lukukokemus. Romantiikan hekumaa olisi saanut toki olla enemmänkin, mutta ihan mukavia kipinäkohtauksia tässä oli (eikä mitenkään ronskeja, eli voi hyvällä omatunnolla tätä suositella nuorillekin.) Lopussa koetaan melkoisen jänniä hetkiä ja verikin roiskuu. 

Seuraava osa Vangin valtaistuin ilmestyy jo syksyllä 2025, joten jään innolla odottamaan, miten tämä melkoisen jännästi päättynyt tarina jatkuu. Ehkäpä saamme vielä enemmän kipinöintiä Oakin ja Wrenin välillä, uskoisin niin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Faebound-trilogia: Saara El-Arifi

Faebound - Veren erottamat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2024 ( Faebound #1)

Englanninkielinen alkuteos: Faebound. Kansi: Ellie Game © Harpercollinspublishers ltd 2024 (suunnittelu), Joe Wilson/ Début Art Type Design and Leaves by Dan Jones (kuvat)

"Yeeran on haltioiden armeijan sotapäällikkö, jonka elämä on täynnä taisteluita ja väkivaltaa. Hänen pikkusiskonsa Lettle yrittää ansaita elantonsa etsien enteitä paremmasta tulevaisuudesta. Kun Yeeran ja Lettle tempaistaan Haltiamaasta keijujen lumovoimaiseen valtakuntaan, sisarten välinen uskollisuus rakoilee ja intohimoinen rakkaus repii heidän kummankin sydäntään... "(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale *** Juonipaljastuksia!

Ensireaktioni oli saatuani tämän kirjan käsiini, että voi jestas miten kaunis kansi voi ollakaan kirjassa! Fyysisessä kirjassa näkyy vielä lehtien, tähtien ja tekstien kultaukset niin ihanasti. Olin juuri tätä ennen lukenut Armentroutin Verestä ja tuhkasta, jonka sijoitin vuoden -24 parhaaksi aikuisten romantasiaksi, mutta nyt täältä tulikin kova haastaja. Arvion lopussa lukee, kuinka kävi. 

Tämä mies on vienyt sydämeni.

---

Ja jonain päivänä tapan sinut. (s. 357)

Eletään maailmassa, jota hallitsee kolme jumalaa: maan jumala Asase, joka loi ihmiset, auringon jumala Ewia, joka loi keijut ja kuun jumala Bosome, joka loi haltiat. Erinäisten sotaisten eripurien myötä ihmiset on pyyhkäisty maan pinnalta ja haltiat vallitsevat maailmaa. Myös keijujen uskotaan olevan olemassa enää vain tarinoissa. 

Yeeran on reilu kolmekymppinen haltianainen, joka johtaa Alakuun armeijaa. Hän on sisukas, itsenäinen ja aika kovapäinen nainen, jonka sisaruutta muutaman vuoden nuorempi sisar Lettle kaipaisi kovasti enemmän. Yeeran on kuitenkin hyvin omistautunut omalle sotilasuralleen, vaikka hänen isänsä tätä vielä eläessään kovasti vastusti. Yeeranilla on kiihkeä suhde Alakuun heimopäällikkö Salawan kanssa.

Eräänä päivänä Yeeranin johtama hyökkäys menee kuitenkin todella pahasti pieleen, koska hän itsepäisesti kieltäytyy noudattamasta ylempien käskyjä ja johdattaa näin joukkojansa surman suuhun. Salawan on karkotettava rakkaansa haltiamaasta ja niinpä musertunut mutta tuomionsa ymmärtävä Yeeran lähtee vaeltamaan Salawan lahjoittama uudenkarhea taistelurumpu kainalossaan. Taistelurummut tehdään obeah-eläinten nahasta, josta rumpuun saadaan taikavoimia. Harvinainen, mustanahkainen obeah ei ole helpoin metsästettävä, joten nahka on arvossaan. 

Yeeran ei vielä tiedä, että sisukas, joskin sairasteluistaan heikko sisar Lettle on lähtenyt siskonsa perään. Kuten myös yksi hänen armeijan kapteeneistaan, Rayan, joka on pahoillaan siitä, että osin hänen syystään Yeeran sai rangaistuksena karkotuksen. Lettle ei haluaisi Rayania matkaseurakseen, mutta tajuaa pian hyötyvänsä kokkaustaitoisesta soturista. Jotain kiinnostavaa tuossa raamikkaassa miehessä myös on.

Yeeranin kohtaloksi koituu obeah, jonka hän bongaa matkallaan. Hän huomaa tilaisuutensa tulleen: jos hän saisi osuman rumputulituksellaan, hän voisi viedä arvokkaan nahan Salawalle ja hänen rangaistuksensa ehkä kumottaisiin. Hän onnistuukin kaatamaan eläimen, mutta joutuu saman tien tyyppien piirittämäksi, jotka väittävät hänen juuri tappaneen keijujen prinssin. Selviää, että keijuja on yhä olemassa, pakotettuna asumaan maansisäisessä luolassa, Mosimassa.  Ja sinne nyt raahataan pahan rikoksen tehnyt Yeeran mukanaan myös Lettle ja Rayan. 

Kuinka monta obeahia on vuosien saatossa murhattu? Kuinka monta keijua on kuollut samalla? (s. 124)

Obeahit eivät olekaan ihan mitä tahansa elukoita, vaan ne voivat tehdä taiallaan sidoksen keijuihin. Silloin obeahin nahka muuttuu mustaksi ja sidoksessa oleva keiju saa taikavoimia obeahiltaan. Koska Yeeran tappoi Mosiman prinssin kanssa sidoksissa olleen obeahin, myös prinssi menehtyi. Todennäköisesti tämä tulisi koitumaan Yeeranin kohtaloksi eli johtaisi kuolemantuomioon, ihan kuten Lettle hänelle aiemmin ennusti. Lettle on  näet liittynyt kohtalonkatsojien klaaniin ja ennusti siskolleen obeahin sisälmyksistä juuri ennen tämän tuhoon tuomittua sotaretkeään.

Olenko minä kuollut?

Et. Minun nimeni on Pila. Me olemme sidottuja, sinä ja minä. (s. 156)

Keijujen suljetussa maassa on paljon ihmeteltävää haltioille. He saavat heti oman stylistin, Golanin, josta tuleekin heidän ystävänsä. Keijumaassa ollaan tarkkoja, miten pukeudutaan erilaisiin tilanteisiin. He suosivat läpikuultavia, paljastavia asuja. Yeeranin pahimmaksi vihaajaksi osoittautuu uskomattoman upea Furi, kuolleen prinssin sisar,  joka saa Yeeranin kiemurtelemaan olemuksellaan niin hyvässä kuin pahassa. Furi määrätään antamaan Yeeranille taisteluopetusta tulevaa koettelemusta varten, jolla he pääsevät kiertämään tiettyjä sääntöjä. Yeeranin kuolemaantuomion täytäntöpäivänä nimittäin Pila-niminen obeah tekee yllättäin taikasidoksen hänen kanssaan eikä näin ollen keijut voikaan enää surmata häntä. Nyt Yeeran ymmärtää, miten tärkeitä olentoja obeahit ovat. Hän saa itsekin sidoksen myötä taikavoimia ja alkaa ymmärtää keijujen kieltä. Lisäksi hän saa oppia keijujen tavoista Furin veljeltä Neradilta, joka on siskoaan huomattavasti ystävällisempi tapaus. 

Jos hän nyt pyytäisi minua rakastamaan häntä, en ole varma, riittäisikö tahdonvoimani kieltäytymiseen. (s. 286)

Samaan aikaan Lettlen ja Rayanin välillä tunteet kuohuu, mutta Lettle luottaa saamaansa ennustukseen, jonka mukaan hän ei voi antautua tunteilleen Rayania kohtaan. Hän törmää keijuhovin entiseen näkijään, Sahariin, ja saa tältä oppia ennustamisesta keijumaassa. Obeahin sisälmyksien käyttäminen ei tule enää ikinä kuuloonkaan, sen Lettle tietää. Myös Yeeran tajuaa, miten kamalaa heidän obeahinmetsästyksensä on ollut. Hänen olisi päästävä takaisin Alakuuhun kertomaan asiasta muille haltioille. 

Alku lähti minulla nahkeasti käyntiin (joka voi johtua myös siitä, että toisesta fantasiamaailmasta toiseen siirtyminen on usein hankalaa), mutta sitten kirja imaisi minut totaalisesti maailmaansa. Viihdyin ja nautin! Kirjassa on aivan upeasti rakennettu maailma, joka ei ole kuitenkaan liian monimutkainen eikä kirja sisällä pitkiä infodumppauksia. Erityisen kiehtovaa oli tietysti keijumaailma ja sen henkilöt ja eläimet taianomaisia obeaheja unohtamatta. Sukupuolten moninaisuus näkyy kirjassa hyvin luontevasti, etenkin kun keijujen seksuaalisuus on hyvin vapaata ja luokittelematonta. Loppua kohti myös mukaan tulee juonittelukuvioita, jotka kuuluvat tietysti asiaan, kun on kuninkaallisista kyse.

Pidän siitä, miten tässä kirjassa henkilöhahmojen ennakkoluulot rikkoutuvat tiedon lisääntyessä. Yeeran kumppaneineen tajuaa, miten he ovat käyttäneet hyväkseen obeaheja ja miten väärät luulot heillä ylipäänsä on keijuista. Keijut taas ajattelevat myös haltioista pääsääntöisesti  pahaa, koska ovathan nämä tietämättään surmanneet heitä. Haltioilla on vaarallista kulkea keijujen keskellä ilman vartijaa, sillä monet haluavat heidät hengiltä. Keijut pitävät arkisena asiana niin taikavoimaisia obeaheja kuin pimeässä luolassa ainoana valonlähteenä käyttämäänsä Fraedia-kristallia, jotka taas ovat haltioille arvokkaita ja vaikeasti saatavia rikkauksia. Yeeran ajattelee alussa vievänsä mahdollisimman paljon Fraediaa haltiamaahan, kunhan pääsee Mosimasta pakoon.

Romanttisista kuvioista vielä sen verran, että tässä kirjassa ei ole menty lähellekään niin överille  tasolle seksikuvauksissa kuin viime aikoina lukemissani. Lajityypilleen uskollisena romanssit ovat aika insta-rakkauksia, heti ensi silmäyksellä ulkoiseen olemukseen perustuvia, jotka siitä lähtevät kehittämään kuumottavammiksi. Siitä pieni miinus, mutta muuta moitteen sanaa minulla ei ole antaa.

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras lukemani romantasia!

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

POC-lukupiiri

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Empyrean-trilogia: Rebecca Yarros

Grishaversumin sota -sarja: Leigh Bardugo

Kuninkaan arvet: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 ( Grishaversumin sota #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2019): The King of Scars. Kansi: Laura Noponen

"Huippusuosittu Grishaversumi-sarja jatkuu uudella teosparilla, johon kuuluvat nyt ilmestyvä Kuninkaan arvet ja 2025 ilmestyvä Susien laki

Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Hämärän valtakunta päättyy. Ravkan kuningas Nikolai Lantsov huomaa, että hänen pelaamansa pelin panoksena on niin Ravkan kuningaskunnan kuin hänen omakin kohtalonsa. Yhdessä nuoren munkin ja maineikkaan grishan kanssa hän matkustaa valtakuntansa pimeimpiin kolkkiin löytääkseen vastauksen sisällään kasvavaan pimeyteen. Kirjan on suomentanut Meri Kapari. " (Aula & Co)

Oma arvio:

Minun Grishaversumi-kokemukseni perustuu lähinnä yhteen, Grishaversumi-trilogian aloittavaan Varjo ja riipus -osaan sekä netflix-sarjaan, joka perustuu viiteen Bardugon kirjaan. En innostunut Varjo ja riipus -kirjasta, joten trilogia jäi silloin minulta siihen. Tykästyin kuitenkin valtavasti kirjailijan aikuisille suunnattuun Alex Stern -trilogian kahteen ensimmäiseen osaan, jotka eivät ole siis millään lailla kytköksissä Grishaversum-maailmaan. Päätin nyt kuitenkin uhkarohkeasti antaa mahdollisuuden tälle uuden duologian aloittavalle kirjalle.

Koska Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Paluu Grishaversumiin -duologia päättyi, minulla oli hiukan käynnistymisvaikeuksia, kun henkilöt olivat minulle osin vieraita. Onneksi olen katsonut kuitenkin Netflix-sarjan pohjalle, koska muuten paljon olisi mennyt yli hilseen. Kirjassa ei enää selitetä tarkemmin, mikä oli Varjo, kuka Alina Starkov tarkalleen oli ja mitä hän teki, mitä grishat ovat ja millainen oli pelottavia volkria kuhiseva Sysikuilu. Asiayhteydestä asiat jollain tapaa tulevat selkeämmiksi, mutta epäilen, että jos Grishaversumi ei olisi minulle mitään kautta eikä millään lailla tuttu, paljon olisi mennyt ohi.

Alkuun seurataan kolmen näkökulmahenkilön polkuja Varjon tuhoutumisen jälkeisessä maailmassa. Kaksi niistä ovat Ravkan nuori kuningas Nikolai ja hänen urhoollinen sotilaansa, tuulenkutsuja-grisha Zoja, joiden välillä vallitsee jonkinlainen flirtin, huolenpidon, ystävyyden ja ärsyttävyyden tasapaino. Zojan on nimittäin pidettävä Nikolaissa kytevä hirviö, joka on siis jäänne Varjosta, aisoissa apunaan tämän henkilökohtaiset vartijansa, sydänmenpysäyttäjä-grishat Tolja ja Tamar sekä moni muu. Se käy vain hetki hetkeltä vaikeammaksi, sillä hirviö on hyvin voimakas. Samassa heidän on pidettävä salassa Nikolain tila. Huikentelevainen Nikolai haluaisi lähteä etsimään parannuskeinoa, mutta sitä varten olisi mentävä rotkon yli, siis entisen Sysikuilun. Alue on yhä arvaamaton. Hänellä on kuitenkin jo kovat paineet avioitua, sillä naapurivaltakunnista tarjotaan hänelle sopivia prinsessaehdokkaita. 

"Nikolai", Zoja sanoi taas. "Olen raivoissani, jos yrität syödä minut. Ja sinä tiedät, millainen minä olen vihaisena." (s. 160)

Nina Zenik, salanimellään Mila Jandersdat, suree kuollutta miestään Matthiasta. Hän on kuningas Nikolain käskystä yhdessä Adrikin ja Leonin kanssa salakuljettamassa grishapakolaisia  pelottavan Jarl Brumin vainolta turvaan Ellingistä Ravkaan. Tämän jälkeen heidän tiensä käy kohti Gärvallen kaupunkia, jonka vanhassa tehtaassa puuhataan jotain hämärää, niin että alueen vedenkin huhutaan menneen myrkylliseksi. Asiaa tutkiakseen seurue majoittuu nunnaluostariin, jossa Nina tutustuu Hanneen. Selviää, että isänsä luostariin lähettämä Hanne salaa omia sydämenpysäyttäjä-grishan voimiaan ja haluaisi olla soturi. Oman henkilöllisyytensä salaava Nina haluaa auttaa Hannea ahdingossa.

Hän oli edelleen tyttö, joka kaipasi vohveleita ja itki itsensä uneen, kun tavoitteli Matthiasta muttei löytänyt ketään. (s. 56)

Toisessa osassa mukaan tulee vielä neljäs näkökulmahenkilö, kuningas Nikolain vartijana toimiva Isaak, josta tehdään kuninkaan sijaishenkilö tämän kadotessa Zojan ja muun seurueen kanssa mystisesti matkallaan Epämeren yli. Hyvin samankaltainen asetelma siis kuin vasta lukemassani Cassandra Claren Miekkasiepparissa, jossa myös prinssillä on tällainen kopio. Isaak tutustuu kuninkaan roolin omaksuessaan hyvinkin läheisesti erään prinsessan kanssa, josta toivotaan oikealle kuninkaalle tulevaa puolisoa. Tämä ei välttämättä ole kovin viisasta.

"Kun me jätämme Kuilun rajoitukset, meistä tulee taas kuolevaisia." (s. 343)

Mutta mihin kummaan katoavat Zoja, Nikolai ja kumppanit? Seuraa hyvin unenomainen ajanjakso hiekasta koostuvassa maailmassa, jossa ovat jumissa kolme pyhimystä: Sankt Juris, joka tarujen mukaan löi kuoliaaksi lohikäärmeen ja omaksui tämän jälkeen tämän hahmon itselleen, Sankt Grigori, jonka karhut olivat raadelleen kappaleiksi sekä marttyyrikuolemansa ruusupelloilla kärsinyt Sankt Lizabeta, tuttavallisemmin Elizaveta, joka on jatkuvasti mehiläisten ympäröimänä. Nämä pyhimykset lupaavat Nikolaille vapautuksen hirviöstä okapuun oksan avulla. Toimenpide on hyvin vaarallinen, sillä Nikolain on uskallettava iskeä okapuun oksa omaan sydämeensä. Onko näillä pyhimyksillä puhtaat jauhot pussissaan?

Kirjan tapahtumat alkoivat kiinnostaa minua tosissaan vasta puolenvälin jälkeen, kun alkoi oikeasti tapahtua jotakin. Siihen asti lukeminen oli aika tahmeaa. En ollut tosin kovin riemuissani Zojan ja Nikolain hiekkajaksosta, joka oli jotenkin hyvin sekava. Seurasin ehkä mieluummin Ninan polkua luostarissa, hänen ja Hannen orastavaa välien lämpenemistä, joka ei jostain syystä päässyt kuitenkaan kunnolla kukkaansa. Muutenkin romantiikkaa tässä on turhan kitsaasti, lähinnä ajatuksen tasolla, joka olisi kuitenkin piristänyt kovastikin tarinaa. En ole siis näköjään vieläkään kovin innoissani Grishaversum-maailmasta. Minusta tuntuu, että kirjaan oli tupattu ihan liikaa henkilöitä, ja vielä kun nimet ovat niin kauhean hankalia muistaa, minulla kesti aikaa hahmottaa, kuka mitä ja missä. Nina ja Zoja olivat jotenkin hyvin paljon samanlaisia, joten sekoitin heidätkin jatkuvasti keskenään. Ehkä tarina avautuu paremmin koko sarjan lukeneille ja omaksuneille.

Kuninkaan arvet sopii sellaiselle, joka on lukenut aiemmat osat ja on perillä kirjan maailmasta etukäteen. Romanttisen fantasian ystäville tämä ei tarjoa oikein mitään, mutta romantiikkaa karttaville, taikavoimia ja kuninkaallisia juonitteluja suosiville lukijoille tämä voisi iskeä. Kyllä minä siis loppujen lopuksi viihdyinkin kirjan parissa, vaikka en ihan täysillä hehkutakaan.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Varjo ja riipus: Leigh Bardugo

Miekkasieppari: Cassandra Clare

Savuvarkaat: Sally Green

Miekkasieppari-trilogia: Cassandra Clare

Miekkasieppari: Cassandra Clare. Suomentanut Johanna Vainikainen. Otava 2024 (Miekkasieppari #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Sword Catcher. Kansi: Susan Turner

"Bestseller-kirjailijan odotettu, eeppinen fantasiasarja salaliitoista ja valtapeleistä alkaa.

Kel on määrätty oppimaan miekkasiepparin, kruununprinssin kaksoisolennon ammatti. Hän ja prinssi ovat kuin veljet, mutta Kel tietää, että hänen kohtalonaan on kuolla prinssin puolesta. Lin taas on yksi harvoista, joilla on vielä maagisia kykyjä, ja hänen on käskystä hoidettava sairaita voimillaan.

Salamurhayritys johtaa Kelin ja Linin Castellanen kaupungin alamaailman vaaralliseen verkkoon. Ylimystöllä ja rikollisilla on samat päämäärät: vauraus, valta ja hedonistiset ilot. Kel ja Lin pääsevät salatun tiedon jäljille – mutta onko tiedonjano riittävä syy suistaa koko valtakunta kaaokseen?" (Otava)

Oma arvio:

Viime kesän tuskailin Sarah J. Maasin tuhatsivuisen fantasian parissa ja vannotin, etten ota enää koskaan kesälukemistooni yli 400-sivuisia teoksia. Noh, kun kuulin, että suosikkiromantasiakirjailijaltani Cassandra Clarelta ilmestyy kesällä aikuisempaan makuun suunnattu Miekkasieppari, oli minun se kuitenkin otettava kirjapinooni. Eihän siinä sitäpaitsi ole kuin reilut 600 sivua, eli ei paljon mitään. Melko kauan minä tätäkin lueskelin ja ehdin siinä sivussa saada muutaman lyhyemmän kirjan finaaliin, mutta lopulta minun sinnikkyyteni palkittiin. 

(Olen selittänyt tämän ennenkin: kyse lukutahmeudessani ei ole siitä, etteikö kirja olisi hyvä ja mukaansatempaava, vaan siitä, että keski-ikäisen aivotoimintani ei vain kykene niin soljuvasti käsittelemään fantasiaa hienoine maailmoineen, jotta lukaisin sellaisen teoksen yhtä nopeaa kuin jonkin kevyemmän esim viihderomaanin. Minä tarvin näille enemmän aikaa ja vähemmän arjen kaaosta.)

Kel on pieni poika orpokodissa, kun eräänä päivänä kuninkaan legaatti Jolivet tulee noutamaan poikaa tapaamaan kuninkaallisia. Miksi ihmeessä kuninkaalliset olisivat kiinnostuneita tavallisesta orpopojasta? Heillä onkin Kelille tarjolla hyvin erityinen tehtävä: koska Kel muistuttaa ulkonäöltään hyvin paljon nuorta prinssi Conoria, hänestä tehdään tämän miekkasieppari. Se tarkoittaa sitä, että Kel voi tarvittaessa esiintyä prinssinä tilaisuuksissa, jotka ovat kuninkaalliselle liian vaarallisia. Hänen tulee opetella puhumaan kuin prinssi, pukeutua kuin prinssi, liikkua kuin prinssi, jotta hän menee täydestä. Kuninkaallisen ashkarineuvonantajan tuoma amuletti kaulassaan hän muuntautuu taikuuden avulla prinssin kanssa täysin samannäköisesti myös kasvonpiirteiltään. Muille uskotellaan hänen olevan Conorin serkku. Tarjous on houkutteleva: siitä, että Kel antaa koko elämänsä Conorille, hän pääsee pois orpokodista ja saa elää koko elämänsä yltäkylläisyydessä kuninkaanlinnassa.

Hänet oli opetettu pysymään hievahtamatta Conorin ja nuolen, Conorin ja miekan, Conorin ja tikarinterän välissä. Hän oli oppinut olemaan kavahtamatta terävän metallin kosketusta silloinkaan, kun se leikkasi hänen ihoaan. (s. 111)

Lin Caster on nuori tyttö, joka harjoittelee ashkarilääkäriksi Castellanen kylässä. Sitä ei katsota lainkaan hyvällä, sillä ei ole tavallista, että nainen toimii moisessa tehtävässä. Linin isoisä on aina onneksi tukenut Linin valitsemaa polkua, mutta ei kuninkaallisten neuvonantajana ehdi olemaan mukana hänen elämässään niin paljon, kuin tämä kaipaisi. Linin lääkärintyötä haittaa myös se, ettei häntä naisena päästetä käsiksi lääketieteellisiin kirjoihin. Hän on kuitenkin vakaasti päättänyt pelastaa rakkaan ystävänsä Mariamin, joka kärsii mystisestä sairaudesta. Hän on valmis vaikka käyttämään taikuutta. Ashkarit ovat kylässä vieroksuttuja, mutta heidän lääkärinpalveluksiaan kyllä arvostetaan. Siksipä jopa kuninkaallisilla on luotettu ashkari hovissaan. 

Nuoriksi miehiksi vartuttuaan Kel ja Conor asuvat yhä samassa huoneessa ja ovat erottamattomat kuin veljekset. He viettävät melko railakasta elämää, johon kuuluu päihteitä ja ostettua naisseuraa. Conoria painostetaan jo kovasti avioitumaan, mutta häntä ei sitoutuminen ja tarjotut ehdokkaat juuri kiinnosta. Nuorukaisten lapsuudenystävä Antonetta on suunnitellut, äitinsä avustuksella, avioituvansa Conorin kanssa lähinnä käytännön syistä, mutta Conor ei näe Antonettaa tulevana kumppaninaan. Kel muistelee aikoja, jolloin hän antoi leikkikaverilleen Antonetalle ihastuksissaan heinäsormuksen, mutta nyt nuoreksi naiseksi varttunut Antonetta tuntuu olevan hänen ulottumattomissaan. Niinpä hän aina vain palaa Sillan syliin, joka työskentelee heidän suosikkihuvittelupaikassaan Caravelissa. Rakkautta se ei ole, kiintymystä ehkä, mutta enimmäkseen huvittelua ja nautintoa.

Tämä on se, Kel ajatteli. Salaisuus joka saattaa maksaa minun henkeni. (s. 297)

Kelin, Conorin ja Linin tiet kohtaavat, kun Kel joutuu erehdyksessä pimeällä kujalla pelätyn rikollispomon Prosper Beckin kiipijöiden pahoinpitelemäksi, ja Linin isoisän mukaan hänen tyttärentyttärensä on paras ashkarilääkäri pelastamaan henkitoreissaan olevan Kelin. Conor on vaikuttunut tuon naisen taidoista ja tarjoaa palkkiotaan, jonka tuo ylpeä ja nenäkäs ashkarineito torjuu. Prinssi suivaantuu moisesta käytöksestä ja kieltää Linin koskaan enää astuvan palatsiin. Hänen on kuitenkin pakko pyörtää päätöksensä, kun on myöhemmin itse apua vailla jouduttuaan isänsä, ailahtelevaisen kuningas Marcuksen ruoskimaksi. Linin hoitaessa tuskaista prinssiä he avautuvat  toisilleen ja huomaavat, ettei kumpikaan ole niin paha, miltä näyttää. Ehkä prinssi voisi jotenkin auttaa Liniä?

"Siitä hetkestä, kun tapasin sinut, et ole halunnut minulta yhtään mitään. Sinä olet itse kaikki, mitä tarvitset, sinulla on jo kaikkea." Prinssi kumarsi päätään; hänen hengityksensä liikautti Linin hiuksia. Viinin ja kukkien tuoksu. "Katsot minua kuin minulla ei olisi sinuun minkäänlaista valtaa." (s. 488)

Miekkasieppari on oikein kiehtova fantasiasarjan aloitus. Pidän sen ideasta, kuninkaallisiin juonitteluihin sijoittuvasta maailmasta ja henkilöistä. Olin hiukan hämmästynyt siitä, ettei tämä ollutkaan niin romantiikkapainotteinen kuin Claren aiemmat teokset. Taikuuttakin mukana on vain ripauksen verran, vaikka sitä puolta kirjailija on suosinut tosi paljon fantasioissaan. Jos siis odottaa samanlaista menoa, mitä kirjailijan Varjojen kaupungit - ja Varjometsästäjät -sarjoissa on totuttu lukemaan, tulee yllättymään. Toki tässäkin on tunnistettavissa Claren hyvin yksityiskohtainen tyyli maailmanrakennuksessa ja henkilökuvauksissa sekä luontevasti etenevät dialogit henkilöhahmojen välillä. 

Minä olen prinssin kilpi. Olen hänen särkymätön haarniskansa. Vuodan verta, jottei hän vuotaisi. Kärsin jottei hän koskaan kärsisi. Kuolen jottei hän koskaan kuolisi. (s. 559)

Yllätyin kovasti siitä, ettei minua haitannut ollenkaan romantiikan vähyys kirjassa. Rakastan toki Claren aiempia mahtipontisia romantasioita, mutta Miekkasieppari toimi oikein loistavasti ilmankin jatkuvaa romantiikan räiskettä. Kel, Conor ja Lin ovat mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joiden vaiheista haluan ehdottomasti lukea lisää. Kelin uskollisuus Conorille, mutta toisaalta hänen omat päätöksensä suostua epämääräisten tahojen hommiin tuovat vastapainoa. Linin sinnikkyys pelastaa rakas ystävänsä ja kehittyä lääkärinä ympäristön asenteista huolimatta tuovat raikasta naisenergiaa kirjaan. Ja sitten Conor, hiukan hukassa oleva, rikkinäinen prinssi, joka kohtaa viimein sellaisen tunteen, jota ei pysty hallitsemaan. Upea kolmikko, joiden elämään haluan vielä kuulua seuraavien osien verran.

Olisiko kirja voinut olla kuitenkin hiukan tiiviimpi? Sitä jäin miettimään. Olin kirjaa lukiessani luulossa, että kyseessä olisi yksittäinen teos, mutta loppua kohti aloin tajuta, että tämähän saa jatkoa vielä. Ja totta, The Ragpicker King ilmestyy alkukielellä maaliskuussa 2025, joten ehkäpä saan ensi kesäksi taas luettavaksi lisää paksua, mutta kiehtovaa fantasiaa.

Annan arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Crescent city -sarja: Sarah J. Maas

Varjometsästäjät-trilogia: Cassandra Clare

Empyrean-sarja: Rebecca Yarros

 Fourth Wing: Rebecca Yarros. Piatkus 2023 (Empyrean #1)

Kansi: Bree Archer ja Elizabeth Turner Stokes, Peratek/Shutterstock

"Welcome to the brutal and elite world of Basgiath War College . . .

Twenty-year-old Violet Sorrengail was supposed to enter the Scribe Quadrant, living a quiet life among books and history. Now, the commanding general – also known as her tough-as-talons mother – has ordered Violet to join the hundreds of candidates striving to become the elite of Navarre: dragon riders.

But when you’re smaller than everyone else and your body is brittle, death is only a heartbeat away . . . because dragons don’t bond to ‘fragile’ humans. They incinerate them.

With fewer dragons willing to bond than cadets, most would kill Violet to better their own chances of success. The rest would kill her just for being her mother’s daughter – like Xaden Riorson, the most powerful and ruthless wingleader in the Riders Quadrant.

She’ll need every edge her wits can give her just to see the next sunrise.

Yet, with every day that passes, the war outside grows more deadly, the kingdom’s protective wards are failing, and the death toll continues to rise. Even worse, Violet begins to suspect leadership is hiding a terrible secret.

Everyone at Basgiath has an agenda, and every night could be your last. So, sleep with one eye open because once you enter, there are only two ways out: graduate or die."(Piatkus)

Oma arvio:

Huh, nyt se on viimein luettu. Ostin nimittäin itselleni joululahjaksi tämän paljon puhutun ja kohutun, Goodreads-palvelussa parhaaksi vuoden 2023 romantasiaksi äänestetyn Rebecca Yarrosin Fourth wingin, koska olin tyystin unohtanut, että kirjasta olisi tulosssa tämän vuoden kesäkuussa suomennettu  versio Siivenisku WSOY:n kustantamana. Eihän siinä mitään, enkuksi lukeminenkin minulta sujuu, mutta sanotaanko, että fantasian lukeminen on hiukan haastavampaa kuin esimerkiksi jonkin realistisen YA-romaanin lukeminen. Minä olen tahkonnut tätä kirjaa nyt kevään ja onneksi sain nyt kesälomani alkupuolella tämän selätettyä. Kuulostaa kamalalle, sillä eihän kirja itsessään ole ollenkaan huono, vaan minun väsyneet aivoni huonot ymmärtämään enkunkielisiä fantasiamaailman termejä. 

Postaukseni tueksi otin Bookbeat-palvelusta esille Laura Haaviston suomentaman version Siivenisku, jotta tietyt asiat tulevat minulta suomeksi oikein. (Vaikka en ymmärrä, miksi suomennoksessa puhutaan lohikäärmelentäjistä ratsastajien sijaan. Etenkin, kun alkuteoksessa loppupuolella, kun mukaan kuvioihin tulevat aarnikotkat ratsastajineen, ja niiden kohdalla korjataan, että he ovat aarnikotkalentäjiä, eivät ratsastajia. flyers, not riders.)

"We've been sent here to die."(s. 450)

Violet Sorrengailin vaikutusvaltainen kenraaliäiti on päättänyt, että hänen 20-vuotiaan kuopuksensa on lähdettävä Basgiathin sotakorkeakoulun palvelukseenastumispäivänään opiskelemaan huimapäiseksi lohikäärmelentäjäksi isosiskonsa Miran ja edesmenneen isoveljensä Brennanin vanavedessä. Violetia on koulutettu pienestä asti kirjurin rooliin, ihan kuten hänen isänsäkin on ollut, mutta isän kuoleman jälkeen Violetin äidillä on uudet suunnitelmat. Violet on ihan yhtä varma kuin isosiskonsa Mirakin, ettei hän tule selviämään hengissä vaativasta lohikäärmelentäjien koulutuksesta. Ja vaikka hän selviäisikin, ensimmäisestä vuodesta tulisi tajuttoman rankka. Jo ensimmäinen koettelemus, korkean Vallisillan ylitys tulisi karsimaan ison osan kokelaista. Onneksi isosiskon hyvät neuvot ovat kuitenkin Violetin apuna, kun taas kaikilla ei sitä etua ole. Mira neuvoo siskoaan myös etsimään heti käsiinsä Dain Aetos -nimisen toisen vuoden opiskelijan, joka on Violetin lapsuudenystävä ja hänelle hyvin tärkeä tyyppi - onpa Violet viime vuosina ollut melko ihastunut komeaan Dainiin.

Ensimmäisen koettemuksen jälkeen Violet on kohdannut opinahjonsa raadollisuuden, sillä iso osa Vallisillalta tippuneista on menetettyjä tapauksia, eivätkä he suinkaan tule olemaan ainoita. Hän saa itselleen ystävän, Briannonin, jota hän auttaa Vallisillan ylittämisessä, mutta sukunimensä puolesta myös vihamiehiä, sillä kenraali Sorrengailin teot aiheuttavat monissa kostohaluja tämän tyttärelleen. Violet ei saa harmikseen silmiään irti raamikkaasta ja superkuumasta Xaden Riorsonista, jonka isän teloitusta Violetin äiti on ollut toimeenpanemassa. Violetin on siis vahdittava jatkuvasti selustaansa, koska useampi tyyppi Xadenin lisäksi haluaisi tappaa nuoren Sorrengailin ja kostaa näin tämän äidilleen. Koodeksin velvoittamana oman lentueen jäsenet eivät saa tappaa omia jäseniään, mutta juonen edetessä säännöt saa heittää romukoppaan. 

Onneksi Dain on kuitenkin Violetin turvana, vaikkakin hänen holhoamisensa saa Violetin pikku hiljaa ärsyyntymään. Dain on nimittäin heti alusta saakka sen kannalla, että heikko ja voimaton Violet on saatava pois lohikäärmelentäjäkoulutuksesta ja siirrettävä heti kirjureihin, mutta ei tajua sitä, ettei kenraali Sorrengailin tahtoa voi uhmata. Vaikka Violet onkin ihastunut Dainiin, häntä hermostuttaa sen jatkuva hössötys, varsinkin kun jossakin vaiheessa Violet huomaa viihtyvänsä rankassa ja vaarallisessa koulutuksessaan.

To approach a green dragon, lower your eyes in supplication and wait for their approval. That's what I read, right?

I drop my gaze as one chuffs another breath at me. It's hot and appallingly wet, but I'm not dead yet, so that's a plus. (s. 152)

Alkaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden rankat harjoitukset, jotka koostuvat kamppailusta ja erilaisista vaarallisista kokeista, joissa menetetään aina muutamia henkiä - ne eivät vaikuta tuntuvan missään. Lentoharjoitukset alkavat siinä vaiheessa, kun kaikki kokelaat ovat saaneet oman lohikäärmeensä vaarallisessa tilaisuudessa, jossa lohikäärmeet itse valitsevat lentäjänsä. Siinä voi helposti tulla lohikäärmeen käräyttämäksi. Suurta kuohuntaa aiheuttaa Violetin lohikäärme - tai itseasissa hän saa niitä kaksi! Lentoharjoituksissa hänellä on suuria ongelmia pysyä satulassa heikkojen lihastensa takia, mutta Xaden lupautuu myöhemmin treenaamaan tämän kanssa, koska hänen lohikäärmeensä on sidoksissa Violetin lohikäärmeeseen, ja Violetin kuolema saattaisi olla myös Xadenin loppu. Lohikäärmeet kommunikoivat lentäjiensä kanssa päänsisäisesti, ja he ovat myös lentäjiensä suojelijoita. Lentäjät tulevat myös saamaan lohikäärmeiden kanavoimaa energiaa vahvistamaan heidän omaa sinettivoimaansa, joka kehittyy jossakin vaiheessa koulutusta. Violetilla tämä kyky odotuttaa tavallista pidempään, ja tämä turhauttaa niin häntä itseään kuin kylmänkalseaa äitiään.

"Now get in the seat and actually hold on this time, or no one is going to believe that I've actually chosen you," he growls. (s. 172)

Violetin ja Xadenin, joka toimii myös Violetin siivenkomentajana, haters-to-lovers-tyylinen suhde kulkee muun juonen mukana. Luvassa on mm. hyvin kuumia lähitaisteluharjoituksia heidän välillään. Kolmiodraamaa mukaan tuo Violetin ja Dainin ihastuksen tunteet, joskin ne eivät kanna kovin pitkälle,  koska Dain ei luota Violetin kykyihin selvitä missään vaiheessa, eikä osoittaudu luottamuksen arvoiseksi. Dain osoittautuu suoranaisesti suureksi paskiaiseksi, jos minulta kysytään. Hän jaksaa jankuttaa Violetille perääntymistä vielä siinäkin vaiheessa, kun kaikki muut alkavat uskoa häneen. Violet tulee myös huomaamaan, millaista on, kun tuntee ihan oikeaa fyysistä vetoa jotakin kohtaan. Xadenin ja Violetin suhde perustuukin aika vankasti pelkästään fyysiselle vetovoimalle ja toisen ulkoisten ominaisuuksien ihailuun, vaikka toki syvälllisempiäkin tunteita tulee mukaan myöhemmässä vaiheessa. Aika monta kertaa saa lukea Xadenin lihaksikkaasta ylävartalosta ja kultahippuisista silmistä.

Gods, is there any part of my body that doesn't physically react to the sight of him? (s. 199)

Fourth Wing on loppua kohti hyvin kuumaa kamaa, sillä sen seksikohtaukset eivät ole todellakaan mitään kevyttä sarjaa, vaan kirjaimellisesti salamoiden räiskettä, peräkkäisiä nautinnon huippuja ja rikkoutuneita huonekaluja. Pikkuisen voisi jopa sanoa, että hiukan överiksi on vedetty. Silti nämä räiskyvät kohtaukset jotenkin istuvat tämän kirjan henkeen kuin nenä päähän. Kaikki muukin kun on tässä kirjassa on hiukan överiyden rajoilla: heikko ja voimaton, monen vihaama Violet, joka saa kaikkien vahvimman lohikäärmeen ja uskomattomimman sinettivoiman, komea, mörököllimäinen Xaden (mainitsinko jo ne ylävartalon lihakset ja miten lentäjien nahkahousut istuvat hänelle?), joka ei pysty pitämään näppejään irti Violetista, vaikka muka vihaa tätä, ylihuolehtivainen ja komea lapsuudenystävä Dain, joka on loppujen lopuksi aika kujalla, hyytävän kylmä ja kammottava äiti Sorrengail, joka ei ole oppinut mitään poikansa Brennanin kuolemasta, vitsailevat ja sarkastiset lohikäärmeet, joiden äänen Violet kuulee päänsä sisällä. Kirjan lopussa juoni kääntyy ihan päälaelleen ja lukija pääsee keskelle tositaistelua. Siellä lohikäärmeet eivät ole edes niitä kummallisimpia olentoja.

I'm shamelessly wondering how his skin would feel under my fingertips, how my body would react to having every ounce of thet intense focus on me. Heat races through my veins and stings my cheeks. (s. 266-267)

Tottahan tämä kuitenkin koukutti minut sen verran, että aion lukea seuraavan osan Rautaliekki suomeksi tämän vuoden lopussa. Ei tämä minusta kuitenkaan mitenkään mieltäräjäyttävän hyvä ollut, saati kovin uniikki, sillä tässä oli aika paljon samankaltaisuuksia monien muiden lukemieni fantasia- tai dystopiakirjojen kanssa. Parhaiten tämä voikin toimia sellaiselle lukijalle, joka ei ole kahlannut läpi tunnetuimpia samantyyppisiä eeppisiä spefikirjoja. Sellainen perusviihdyttävä pläjäys, varsinkin kun ei lukenut ihan vakavalla mielellä eli ei yrittänytkään löytää mitään syvällisempiä tunteita tästä päähenkilön kautta.

Arvosanaksi annan tälle 3,5

Tämän kirjan  olen ostanut itselleni.

Muualla:

Jason Fuhrman

Cups and thoughts

Smart bitches trashy books

Realms of my mind

Upside-Down Books

Syn's Book Nook

Samantyylistä luettavaa:

Nälkäpeli-trilogia: Suzanne Collins

Outolintu-trilogia: Veronica Roth

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Julma prinssi: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2024 (Ilman väki #1)

Englanninkielinen alkuteos (2018): The Cruel Prince. Kansi: Sean Freeman (kuvat), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Viettelevä menestysteos täynnä juonittelua, romantiikkaa ja hengenvaarallisia keijuja.

Kun Jude oli 7-vuotias, hänen vanhempansa murhattiin ja hänet siskoineen kaapattiin keijujen valtakuntaan. Vielä vuosikymmenen kuluttuakaan Jude ei kuulu joukkoon. Keijut nimittäin halveksivat kuolevaisia, erityisesti prinssi Cardan, armottomin suurkuninkaan pojista.

Ansaitakseen aseman hovissa Juden täytyy nousta Cardania vastaan ja voittaa prinssi tämän omassa pelissä. Kun sisällissota uhkaa hukuttaa keijujen valtakunnan vereen, kaikki muuttuu ja Juden on laitettava henkensä alttiiksi pelastaakseen sisarensa sekä maailmansa." (Karisto)

Oma arvio:

Yritin lukea tätä Holly Blackin Julmaa prinssiä alkukielellä englanniksi ilmestymisvuonnaan, mutta tämä jäi kesken, koska koin sen fantasiamaailmaan uppoutumisen hankalaksi. Olikin kiva yllätys, että näin monen vuoden jälkeen tästä tuli kuin tulikin suomennos. Mukavaa, että myös alkuperäinen kansi on säilytetty, sillä onhan tämä järjettömän hieno ulkoasultaan!

Kirja alkaa yhtä raa'an väkivaltaisesti ja samankaltaisesti kuin toinen vasta ilmestynyt romantasia, Victor Dixenin Pimeyden hovi: päähenkilö joutuu todistamaan seitsemänvuotiaana vanhempiensa veristä surmaa ja muuttamaan tämän jälkeen ihan vieraaseen ympäristöön itselleen tuntemattomien tyyppien luo. Jude ja hänen siskonsa Taryn ja Vivienne jäävät hetkessä orvoksi, kun pelottava mies ilmestyy heidän ovelleen ja surmaa hetken mielijohteesta heidän vanhempansa. Kaiken huipuksi tämä mies väittää olevansa Viviennen biologinen isä ja kaappaavansa tämän keijujen valtakuntaan. Vastuuntuntoisena miehenä hän ottaa myös tämän nuoremmat sisaruksensa mukaansa. Sillä tämä mies on keijujen suurkuninkaan suosiossa oleva Madoc, jonka vaimo aikoinaan karkasi keijumaasta puoliverinen vauva mukanaan - tuo vauva oli tietystikin Vivienne. Muut perheenjäsenet ovat toki tienneet, että Vivienne ei ole ihan tavallinen ihminen suippoine korvineen ja erikoisine kykyineen, mutta kaikki muu on ollut salaisuus lapsille tähän saakka.

Hypätään ajassa kymmenen vuotta eteenpäin, jolloin Jude ja Taryn ovat keijumaahan väen keskelle enemmän tai vähemmän sopeutuneita teinejä ja Vivienne kapinallinen nuori aikuinen. Madocilla on uusi vaimo Oriana, joka ei ole miehensä lapsista kovinkaan innoissaan, sekä heillä pikkuinen poika Oak. Judella on suuri haave päästä keijujen hovin ritariksi, mutta Madoc on tätä vastaan. Hänestä Jude ei ole tappaja. Pian olisi tulossa turnajaiset, jossa Jude pääsisi näyttämään taitojaan - ja saisi ehkä myös hyväksynnän keijujen parissa, sillä he ovat siskonsa kanssa tunteneet olonsa vieraiksi kaikki nämä vuodet. Ihmisiä käytetään keijumaassa lähinnä lumottuina palvelijoina, joten Taryn ja Jude ovat Madocin suojeluksessa poikkeusihmisiä Väen keskellä.

"Mitä onnea teillä on? Parittelu ja lisääntyminen. Tulisitte hulluiksi, jos hyväksyisitte totuuden siitä, mitä olette. Ette ole mitään. Olette hädin tuskin olemassa. Ainoa tarkoituksenne on jatkaa lajianne, kunnes teitä odottaa tyhjänpäiväinen ja piinallinen kuolema." (s. 156)

Keijumaassa valmistaudutaan suuriin kruunajaisiin, sillä hallitsija Eldred tulee kruunaamaan uudeksi kuninkaaksi poikansa prinssi Dain. Tämä aiheuttaa hieman närää joissakin, koska Eldredin toinen poika Balekin haluaisi kruunun veljensä sijasta. Tämä asetelma tulee aiheuttamaan kirjan suurimmat juonittelut ja kieroilut, joihin myös Jude joutuu osalliseksi.

He eivät ymmärrä. Kyllä, he pelottavat minua, mutta olen ollut peloissani siitä päivästä lähtien, kun saavuin tänne. Minut kasvatti vanhempieni murhaaja hirviöiden maassa. Elän pelon kanssa, annan sen upota luihini ja jätän sen huomiotta. (s. 39-40)

Juden ja Tarynin suurimmaksi kiusaksi ovat osoittautuneet samoilla oppitunneilla käyvät keijunuoret, jotka säännöllisesti keksivät ilkeitä asioita tyttöjen päänmenoksi. Pahin kiusaajista on prinssi Cardan, joka on nuorin istuvan kuninkaan pojista, ja hänen erityisenä silmätikkunaan on siskoksista Jude. Cardanin hännystelijöinä toimivat myös muut arvostetussa asemassa olevat keijut Locke, Nicasia ja Valerian. Jude pistää kuitenkin kampoihin kovasti ja pääsee näpäyttämään Cardanille tämän ilkeilyjä. Tämä aiheuttaa kitkaa Juden ja Tarynin välille, sillä Tarynin mielestä Juden pitäisi vain antaa olla. Hän vain pahentaa tilannetta. Kaiken lisäksi yksi keijupojista, Locke, alkaa kiinnostua Judesta muussakin kuin kiusaamismielessä. 

Vivi, jonka luulisi puoliverisenä keijuna sopeutuvan keijumaahan siskojaan paremmin, ei voisi vähempää kiinnostua keijuista. Hän kaipaa jatkuvasti ihmisten maailmaan ja vieraileekin siellä säännöllisesti ottaen välillä pikkusiskonsa mukaansa. Pian paljastuukin, että hänellä on ihmisten maailmassa tyttöystävä, Heather. 

Pidän kovasti kirjan juonittelukuvioista, jotka astuvat mukaan kuvioihin aika pian. Kuninkaalliset valta-asetelmat ja niihin liittyvät kieroilut vetoavat aina minuun. Keijumaassa vallitsee hyvin erikoinen tunnelma, ja siellä vilisee erilaista väkeä mm. palvelijoina: on menninkäisiä, hiisiä, peikkoja, haltioita jne. Jude pakotetaan syömään huumaavaa keijuhedelmää ja se saa hänet nolaamaan itsensä. Tanssin pyörteistä voi olla hankalaa irrottautua, mutta onneksi Vivienne on Juden ja Tarynin pelastaja tanssiaisissa.  Keijut voivat myös lumota ihmisen tekemään mitä hyvänsä, mutta Jude saa yllättäen suojauksen eli geasin, joka säästää myöhemmin hänen henkensä. Jude alkaa myös siedättää itseänsä keijujen myrkyille syömällä niitä pieniä annoksia kerrallaan.

"Kaikkein eniten vihaan sinua siksi, että ajattelen sinua. Usein. Se on inhottavaa, enkä pysty lopettamaan."(s. 297)

Harmikseni romantiikkakuviot alkavat kehittyä vasta ihan kirjan loppumetreillä ja jäävät muutenkin melko kesyiksi. Tässä pedataan selvästi haters-to-lovers-troopin  mukaista asetelmaa. Muuten kirjassa on melkoista menoa: päihdytään milloin mistäkin, puukotetaan, myrkytetään ja surmataan tyyppejä (ja haudataan ne sitten tunteettomasti) ja petetään luottamuksia ja kieroillaan. 15+ YA-kamaa siis selkeästi. 

Mietin alkuun tälle arvosanaksi 4,5, mutta laskin sen sittenkin neloseen. Ehkä intouduin ensin niin kovasti lopun nerokkaista juonittelukuvioista ja loppua kohti todella vetävästä juonesta ylipäänsä, mutta kun aloin miettiä kokonaisuutta, se sai arvosanani hiukan laskemaan. Alussa oli ehkä hiukan sekavuutta ja henkilöhahmot jäivät kokonaisuudessaan turhan pintapuolisiksi. Toivottavasti romantiikkaa olisi hiukkasen enemmän seuraavissa osissa. Kirja loppui sellaiseen kohtaan, että ehdottomasti minun on luettava jatko-osat tietääkseni, miten tässä käy. Kaikin puolin tämä on perus viihdyttävää fantasiaa ja sivut kääntyilivät kohtalaisen nopeaa.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Helsingin Sanomat

Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Langennut kuningas: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2024 (Ilman väki #2)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Wicked King. Kansi: Sean Freeman (kuvat), Karina Granda (suunnittelu) Hachette Book Group, Inc.

"Toinen osa koukuttavan kuumassa Ilman väki -hittisarjassa! Maailmanlaajuinen romantasia-ilmiö vihdoin suomeksi.

Lapsena keijujen valtakuntaan kaapattu Jude on huijannut prinssi Cardanin valtaistuimelle ja sitonut heidän kohtalonsa yhteen vuodeksi ja yhdeksi päiväksi. Cardan tekee kaikkensa nöyryyttääkseen ja horjuttaakseen häntä, vaikka heidän välillään hehkuu ja säkenöi. Juden on taisteltava henkensä ja rakkaittensa puolesta ja yritettävä taltuttaa tunteensa Cardania kohtaan. Siihen ei vuosi ja yksi päivä tule riittämään...

New York Times -bestseller, myyntimenestys ja some-sensaatio tempaa suurien tunteiden ja kylmäverisen juonittelun valtakuntaan." (Karisto)

Oma arvio:

Suhtaudun hieman epäilyksellä (karvaiden kokemusteni siivittämänä) kirjoihin, joita hehkutetaan somesensaatioiksi, tiktoksuosikeiksi ja mitänäitänytonkaan. Alan nimittäin olla sitä mieltä, että tuon epämääräisen joukon nimeltä some kirjamaku on hyvinkin erikoinen. Monesti nostaisin esiin sellaisia kirjoja, jotka eivät somehehkutusta ole saaneet. Ja puhun nyt nimenomaan YA-kirjallisuudesta ja aikuisten viihdekirjallisuudesta, jotka usein hehkutusta ovat saaneet.

Asiaan: odottelin innoissani Holly Blackin Ilman väki -trilogian ensimmäisen osan suomennosta, mutta hiukan petyin sen sekavuuteen. Sama ongelma toistuu tämän jatko-osan kanssa, ja minun oli jotenkin todella hankala päästä kirjan imuun tämän takia. Nautittaviakin hetkiä kirjan parissa lopuksi koin, mutta yleisvaikutelma jäi kuitenkin hiukan vaisuksi.

Julman prinssin dramaattisten loppukäänteiden johdosta Juden vihaama prinssi Cardan on nyt kruunattu keijumaan uudeksi Suurkuninkaaksi Juden pikkuveljen Oakin sijaan. Oak on lähetetty turvaan ihmisten maailmaan Vivianin ja hänen tyttöystävänsä Heatherin luo, joka ei vieläkään tiedä, ettei hänen rakkaansa ole ihminen. Jude on Cardanin neuvonantaja ja Cardanin on noudatettava hänen käskyjään. Hän ei tiedä Juden biasista, jonka edesmennyt veljensä prinssi Dain asetti hänelle, jotta häntä ei voisi lumota. Kolmas Cardanin veljistä, kieroutuneisuutensa edellisessä osassa paljastanut prinssi Balekin on vangittuna. 

Hetken tunnen kostonhimon nousevan. Kerran hän nauroi nöyryytykselleni. Nyt voisin hekumoida hänen nöyryytyksellään.

Tältä tuntuu valta, puhdas, kahlitsematon valta. Se on mahtavaa. (s. 59)

Kuten edellisessä osassa uumoilinkin, Cardanin ja Juden välit on rakennettu haters-to-lovers-troopin mukaisesti - kirjaimellisesti he vihaavat toisiaan, ja Juden vihantunnustukset saa Cardanin kuumaksi. Locke nöyryytti Judea aiemmin suudelmillaan, sillä pojan liehittelyn jälkeen Jude sai tietää sisarensa Tarynin menevät tämän kanssa naimisiin. Jude on kuitenkin antanut anteeksi Tarynille, vaikka onkin vielä hiukan nihkeä sisartaan kohtaan. Locke taas ei taida ansaita hänen anteeksiantoaan, sillä jatkaa outoa kieroiluaan, joka on viedä Juden hengen.

Pidän kovasti siitä, mihin Cardanin ja Juden välinen vetovoima kehittyy. Kirjan juonittelukuviot tempaavat myös hyvin nopeaa mukaansa, kun kerronnan sekavuus on selätetty. Päästäänpä tässä osassa myös veden alle merenneitojen ja selkieiden maailmaan, kun kaikki eivät ilahdu Cardanin ja Juden välisestä suhteesta. Joku haluaisi Cardanin kovasti omakseen ja tekee häikäilemättömiä tekoja sen eteen. 

"Minä vihaan sinua", sanon. Ja sanat ovat kuin hyväily Toistan ne uudelleen ja uudelleen.Laulun. Lumouksen. Suojaloitsun sitä vastaan, mitä todella tunnen. "Vihaan sinua. Vihaan sinua. Vihaan sinua."

Hän suutelee minua rajummin. (s. 142-143.)

Keijumaassa siis valmistaudutaan suuriin hääjuhliin, joihin myös Keijumaasta lähtenyt Vivian aikoo osallistua ihmistyttöystävänsä ja pikku-Oakin kanssa. Onko Oakin turvallista tulla vielä Keijumaahan? Hänestä aiotaan kruunata myöhemmin varsinainen Suurkuningas, sillä Cardanin kruunaus oli pelkkä juonittelun lopputuloksena tullut harhautus. Juden kylmähkö isä Madoc vakuuttaa kuitenkin, että Oakin on turvallista tulla hääjuhlaan. Ja miten Heather suhtautuu siihen, että Vivian ei olekaan ihminen ja hän on yhtäkkiä keskellä taikojen valtakuntaa?

Langennut kuningas on melkoista juonittelua, kuumaa romantiikkaa ja dramaattisia käänteitä pursuava jatko-osa. Kirjan maailma on todella kiehtova, kunhan siihen pääsee sisään. Jos ei välitä siitä, että henkilöhahmot jäävät jotenkin pinnallisiksi, on tämä oivaa luettavaa korkean fantasian ystäville. Tottahan toki odottelen innolla jo tänä syksynä ilmestyvää kolmatta osaa Kuningatar vailla valtakuntaa.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Lukutoukan luetut sivut

Kuningatar vailla valtakuntaa: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2024 (Ilman väki #3)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Queen of Nothing. Kansi: Sean Freeman (kuvat), Karina Granda (suunnittelu) @Hachette Group, Inc.

"Henkeäsalpaava romantasiaseikkailu huipentaa supersuositun Ilman väki -trilogian.

Keijujen valtakunnan kuningatar, ihmiseksi syntynyt Jude on ajettu maanpakoon, mutta hän ei aio luopua mahdistaan. Hänen on uskaltauduttava takaisin keijujen hoviin ja kohdattava petollinen kuningas Cardan - sekä omat tunteensa julmaa hallitsijaa kohtaan.

Palatessaan kotiin Jude huomaa, että valtakunta on sodan partaalla. Kun väkevä kirous pääsee valloilleen ja paniikki vyöryy yli maan, Jude joutuu tekemään lopullisen valinnan kunnianhimonsa ja ihmisyytensä välillä." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Viimein saatiin tämä hyvin persoonallinen romantasiailottelu päätökseen. Tosin olen hiukan varovainen sanoessani tätä trilogiaa romantasiaksi, koska romantiikkaa on kirjan muihin tapahtumiin suhteutettuna aika vähän, ja etenkin tässä trilogian päätösosassa se oli hyvin laimeaa. 

Jude on maanpaossa prinssi Cardanin takinkääntötempun takia ihmisten maailmassa ja asuu isosiskonsa Viviennen nurkissa. Myös keijumaan suurkuninkaaksi suunniteltu pikkuveli Oak on turvassa Kuolevaisten maailmassa. Viviennen Heather-tyttöystävä on taas lähtenyt kokoamaan ajatuksiaan, sillä hänelle oli liikaa totuus Keijumaasta, Viviennen todellisesta olemuksesta ja siitä, että Viv oli käyttänyt lumousta häneen.

Jude  tekee erilaisia pimeitä hommia keiju Bryernille, jotta saisi jostakin rahaa. Seuraava keikka onkin hiukan rankempi, sillä hänen pitäisi saada entisen Hampaiden hovin kenraali Grima Mog luopumaan Väen tappamisesta ja syömisestä. Kamppailuksihan se menee, mutta yllättäin Juden voittaessa tämän kurjimuksen hän saakin yllättävää tietoa Keijujen väen suhmuroinneista. 

Kun Juden petturimainen kaksoisisar Taryn ilmestyy heidän kotiinsa ja pyytää Judelta apua, tämä ei voi uskoa korviaan. Taryn on tehnyt jotain kamalaa, nimittäin surmannut miehensä prinssi Locken. Nyt hän pyytää Judea esittämään häntä muutaman päivän ajan, jotta Keijumaan suurkuningas ei saisi kuulusteluissa hänestä totuutta irti. Judeenhan eivät lumoukset toimi, koska hänellä on yhä prinssi Dain geas suojanaan. Jude haluaa palavasti nähdä prinssi Cardanin, jota ei saa mielestään, vaikka tämä pettikin hänet todella julmasti. Vai pettikö sittenkään? Sepä selviää.

En halua nopeaa kuolemaa. En halua kuolla laisinkaan. (s. 125)

Tietystikin seuraa mieletön määrä yllättäviä juonenkäänteitä, kuninkaallisten suhmurointeja, kaappauksia ja pakenemisia. Juden isä Madoc on jälleen pahimmasta päästä, sen saa Jude tuta. Cardanille ei taas Juden ja Tarynin vaihto mene lainkaan läpi, ja hän on yllättävän ystävällinen Judea kohtaan, aivan kuin ei olisi koskaan tätä ajanut maanpakoon. Ihan kuin vanhat tunteet olisivat yhä tallella. Loppuvaihella tapahtuu jotakin hyvin uskomatonta, josta en nyt hiisku sanaakaan, sillä niin uskomaton juonenkäänne se on. Pääsevätkö Cardan ja Jude hallitsemaan Keijumaata yhdessä kaikista esteistä huolimatta? 

Hän on totisesti saanut heidät näkemään minut muunakin kuin pelkkänä kuolevaisena kuningattarena. Nyt he pitävät minua murhaajakuningattarena. En ole varma, mitä tunnen sen vuoksi, mutta nähdessäni heidän kiihkeän kiinnostuneet katseensa en voi kieltää, etteikö se toimisi. (s. 187)

Kuningatar vailla valtakuntaa on hyvin odotetun oloinen trilogian päätös. Uskomattomista käänteistä toiseen etenevä juoni pitää otteessaan, vaikka välillä minulla tuli pyöriteltyä silmiäni kaikille övereille käänteille. Paljon tehtiin sopuja ja myönnytyksiä edellisten vihanpitojen välille, mutta myös moni paha saa lopussa palkkansa ansaitusti. Oikein oivallinen trilogian päätösosa on tämä, vaikka romantiikkapuoli jää tässä paljon kakkososaa laimeammaksi. 

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Melissa Marr. Ilki ihana

Victor dixen: Pimeyden hovi

Stephanie Garber: Olipa kerran särkynyt sydän

Merenkehrä-trilogia: Vehka Kurjenmiekka

Kellopelisydän: Vehka Kurjenmiekka. Aula & Co 2023 (Merenkehrä #1)

Kansi: Anna Makkonen, kartta: Riku Similä

" 'Herään kellopelisydämen tikitykseen rinnassani. Sen tasainen rytmi kaikuu kylkiluita vasten ja saa minut ajattelemaan oikeaa sydäntäni: sitä sydäntä, joka on jo varmaankin heitetty pois. En koskaan kysynyt Tiimalta, mitä sille tapahtuisi leikkauksen jälkeen. Ehkä on parempi, etten tiedä.'

Kellopelisydän kertoo salamurhaajista, joiden sydämen paikalla tikittää armottomasti aikaa mittaava kellokoneisto. Jos henkilö ei murhaa vähintään yhtä henkilöä vuoden aikana, mekaaninen sydän pysähtyy.

Samaan aikaan Karunkan Akatemiassa kudotaan harhoja ja kätketään totuuksia. Kaiken taustalla kuiskii meri, joka ei paljasta salaisuuksiaan, ja verkkaan vaihtuvat vuodenajat, joiden kielen voi oppia vain pysymällä vaiti.

Miten mahdoton muuttuu mahdolliseksi? Voiko väkivaltaan ja epäoikeudenmukaisuuteen vastata lempeydellä? Kellopelisydän on romaani muistamisesta, menneisyydestä sekä toivosta, joka sitoo ihmiset toisiinsa." (Aula & Co)

Oma arvio:

Vehka Kurjenmiekan esikoisteos Kellopelisydän on ollut teon alla huikaisevat kaksitoista vuotta. Hän on työstänyt kirjasarjan omintakeista maailmaa erilaisten verkossa olevien kirjoittajayhteisöjen tuella ja myös Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa. Tämän valtavan hionnan, vertaistuen ja työn määrän voi lukija hahmottaa saatuaan tämän Merenkehrä-trilogian avausosan kätösiinsä.

Kirjan maailmaan ei ole helppo päästä sisään, ainakaan minulla. Lukijalle esitellään kaksi porukkaa: karunkalaisessa kellotornissa lymyilevät kellopelimurhaajat, sekä Karunkan akatemiassa opiskelevat nuoret aikuiset, jotka opiskelevat mm. häivekudontaa. Kurjenmiekka on luonut maailmaansa myös omat kalenterisysteeminsä, mutta jokaisen luvun alussa olevista kuukaudennimistä voi toki hiukan päätellä, mikä vuodenaika voisi olla kyseessä: on huurrekuuta, hallakuuta, yrttikuuta, nietoskuuta jne.

Yksi kirjan keskeisimmistä hahmoista, Adele, saa kirjan alussa rintaansa kellopelisydämen. Näin hänestä tulee väistämättä murhaaja, sillä sydän vaatii pysyäkseen käynnissä yhden surman vuodessa. Sydämen kantaja voi itse päättää, tekeekö ensimmäisen murhan vaikka heti, vai viivytteleekö sitä vuoden loppuun. Jälkimmäinen kuulostaisi järkevämmältä, mutta silti muutamat kellotornissa piileskelevät tyypit saattavat surmata ihmisiä aikaisemminkin, osa omasta halustaan ja osa siksi, että he saavat toimeksiannon. Jokaisesta surmaamisesta on kirjoitettava tarina uhrikronikoihin ja surmatuille luetaan kuolinsanat teon jälkeen. 

Muut kellopelimurhaajat puhuvat saalistamisesta, metsästämisestä ja jahdista. Kai se tekee kaikesta vähän helpompaa, mutta minä en aio siihen suostua. Murhaaminen on murhaamista, käyttipä siitä sitten millaisia sanoja tahansa. (s. 19)

Adelen tärkein tukija sydämensiirron jälkeen on Marras, porukan johtaja, joka hyräilee rauhoittavia säveliään, hurmaa ihmisiä komeudellaan ja karismallaan ja leipoo taivaallisen hyvää leipää. Adele on tuntenut Marraksen jo lapsesta saakka, eikä haluaisi unohtaa heidän yhteisiä ihania muistojaan, mutta kellopelisydämen siirron myötä pidetään myös nimihautajaiset, jossa vanha nimi unohtuu, uusi valitaan tilalle ja muistot imetään tyhjiin. Näin Adelestakin tulee Muisto.

"Mutta yhden lupauksen minä pidin, Adele. Sanoinhan, etten anna sydämen viedä minua sinulta kokonaan." (s. 68)

Akatemian opiskelijat kohtaavat suuren surun, kun yksi heidän jäsenistään löydetään surmattuna. Uhrin kädestä löytynyt hammasratas paljastaa surmaajaksi kellopelimurhaajan. Niiden ei sanota jäävän koskaan kiinni. Surmattu on yksi Muiston ensimmäisistä toimeksiannoista, jollaisia kellopelimurhaajien suurin johtaja, Sääntö, heille välillä tuo kellotorniin kirjemuodossa. Muisto epäonnistui ensimmäisessä murhayrityksessään, mutta Marras auttoi häntä saattamaan tämän toimeksiannon loppuun. Koska joskus se ensimmäinen surmatyö on tehtävä, ja se on aina vaikein.

Karunkan akatemian opiskelijoista tutuksi tulevat Helios ja hänen parantajasiskonsa Seleste, Helioksen paras ystävä Eeben sekä häivemestari Viita, jolla on loppua kohti aika merkitsevä rooli. Helioksen ja Eebenin tiet eroavat hetkeksi, sillä molemmat lähetetään osana noviisivuottaan muualle Merenkehrän valtakunnan alueille, Eeben Lasiaavikoille ja Helios pohjoiseen. Tämä retki muuttaa Heliosta, sillä hän oivaltaa jotain todella merkitsevää ajan kulusta ja etenkin vuodenaikojen vaihtelusta.

"Mitä siellä sanotaan talvesta? Maailmanhaavojen juurella?"

Viidan silmissä välähtää talvisten tähtien kirkkaus. "Että pakkasessa valheet paleltuvat hengiltä, mutta totuus polttaa kahta kipeämmin." (s. 121)

Muuttaako kellopelisydän Adelea/Muistoa, kuten Marras pelkää tapahtuvan? Miksi ylipäänsä kellopelimurhaajat ovat olemassa? Mitä olennaista Helios tuo mukanaan Karunkaan palatessaan retkeltään?

Kellopelisydän on maailmaltaan uniikki ja kiehtova, eikä ihan helpoimmasta päästä. Pysyin vielä jokseenkin hyvin kärryillä niin kauan, kun tapahtumat sijoittuivat kellopelitornin ja Akatemian ympärille, mutta Helioksen ristiretket menivät hiukan yli hilseen. Ne eivät olleet minusta kovin kiehtovia, vaikka ymmärsin niiden tarkoituksen, ja laimensivat lukukokemustani. Kurjenmiekan kaunis, omaperäinen kirjoitustyyli tekee myös tästä nautittavan lukukokemuksen. Parasta kirjassa sen lisäksi on ehdottomasti kellopelisurmaajat ja niiden ympärille kietoutuva arvoitus, jännitys ja moraaliset ongelmat. Kellopelimurhaajat valitsevat yleensä uhreikseen pahoiksi määrittelemiään ihmisiä: alkoholisoituneita kalastajia, perheväkivaltaa harjoittavia isejä jne. Vaan onko sekään oikein? 

Luin kirjaa siis haltioituneena ja innostuneena noin 2/3 kirjasta, mutta loppuosa ei ollut ihan sitä, mitä odotin. Tai en tiedä, odotinko mitään erityistä, mutta kirjan lopussa tahti kiihtyy liikaa ja loppuratkaisut vaikuttavat hätäisiltä. Nimet vaihtuvat osalla henkilöistä ja se aiheuttaa hieman sekaannusta. Parasta on kirjan alkupään levollinen, mystisyyden verhoon kietoutuva tunnelma, jossa saattaa suorastaan haistaa Marraksen leipoman tuoreen leivän ja aistia Adelen/Muiston ja hänen väliset lämpimät tunteet, ovat ne sitten ystävyyttä tai jotain muuta. Helios ja Eeben ovat myös mielenkiintoisia henkilöhahmoja, vaikka en oikein lämmennyt heidänkään loppuratkaisuihin.

Tarttuessani kirjaan mietin, olisiko tämä nuorten aikuisten vai aikuisten fantasiaa. Kallistuin samaan kuin kustantaja ja meidän kirjastomme, eli kyllä tämä on aikuisten, tai vähintäänkin new adult - kamaa murhakuvioidensa ja moniselitteisen maailmansa takia. Sen ei kuitenkaan tarvitse estää nuorta lukijaa tarttumasta tähän kirjaan.

Annan kirjalle arvosanaksi 4+

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Helsingin Sanomat

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja