Antiikin pahikset -sarja: Jasmine Mas

Herkuleen veri: Jasmine Mas. Suomentanut Laura Haavisto. Gummerus 2025 (Antiikin pahikset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Blood Of Hercules. Kansi: Maria At Steamy Design.

"Antiikin hahmoja herkullisen synkässä hittiromantasiassa

Villi, sekopäinen ja uskomattoman koukuttava matka antiikin taruihin!

Ujo Alexis koettaa pysytellä näkymättömänä titaanien maailmassa. Sitten verikoe paljastaa yllättävän faktan: Alexis on eliittiä, yksi heistä. Spartalainen.

Alexis joutuu inhimillisyyden rajat ylittävään Spartan sotakouluun, missä hän saa mentoreikseen Akilleen ja Patron sekä julmiksi opettajikseen kuoleman lautturin Kharonin ja sodan pojan Augustuksen. Heillä vain ei ole aavistustakaan, kenen kanssa ovat oikeasti tekemisissä." (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Villi & sekopäinen, lukee tämän kirjan takakansitekstissä. Se osuukin naulan kantaan, nimittäin jo tämän Antiikin pahikset -sarjan asetelma on vähintäänkin sekopäinen: antiikin kreikan jumalat ja kauhua aiheuttavat titaanit sotkettuna nykyaikaiseen maailmaan. Siksi kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka vannotinkin vielä vähän aikaa sitten pitäväni taukoa romantasioista.

Tänään oli maanantai.

Oli selvittävä enää neljä päivää nälässä. Käytännössä kolme, koska maanantai oli melkein ohi ja perjantaina saisimme ruokaa.

Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kurnivaa vatsaa. (s. 76)

Alexiksen elämä on ollut yhtä kurjuutta niin kauan kuin hän muistaa. Kirjan alussa kymmenvuotias tyttö on joutunut taas päihdekoukussa olevien sijaisvanhempiensa pahoinpitelemäksi, kun hän kuulee niityllä oudon äänen. Näin hän tulee tutustuneeksi näkymättömään käärmeeseen, Nyksiin, joka lyöttäytyy tytön suojelijaksi ja ainoaksi ystäväksi. Kukaan muu ei näe tätä käärmettä eikä kuule hänen ääntään, ainoastaan Alexis voi keskustella Nyksin kanssa.

Vuonna 2090 ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa titaanien hyökkäysten pelossa. Nuo kammottavat otukset surmaavat kaiken, mikä osuu heidän tielleen. Onneksi ihmisten apuna ovat Spartalaiset, nuo antiikin 12 jumalasta polveutuvat sankarit, joita koulutetaan jatkuvasti uusia ja jotka tekevät puoliverisiksi kutsuttuja jälkeläisiä ihmisten kanssa. Ihmiset ihailevat noita kuumia, voimakkaita ja urheita nuoria spartalaisia, joiden gladiaattoritaisteluita he voivat seurata TV-lähetyksistä. erityisen suosittu on Tulipunaduo, johon kuuluvat Akhilleus ja Patroklos. He kuuluvat paljon puhuttuun ktooniseen sukulinjaan, eli ovat todellisia pahiksia ja raakalaisia.

Alexiksen yksinäinen elämä saa tarkoituksensa, kun sijaisvanhemmille tuodaan uusi lapsi hoidettavaksi. Charliesta Alexis saa kaivatun sisaruksen ja ystävän, jonka kanssa selvitä onnettomien vanhempiensa hoivassa. Koulussa Alexiksella ei ole yhtään ystävää, vaan häntä pilkataan siellä tuon tuosta änkytyksen, likaisten vaatteiden ja pahan hajun takia. Paidan alla matkustava Nyks-käärme on hänen ainoa lohtunsa, mutta myös erittäin sinnikäs ja periksiantamaton luonne. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun titaanit hyökkäävät heidän kotiinsa ja surmaavat verisesti vanhemmat. Tämän jälkeen omasta kodistaan häädetyt Alex ja Charlie asuvat metsässä kyhätyssä pahvilaatikkoasumuksessaan ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Alexis ei osaa aavistaa, mitä vielä onkaan edessä. 19-vuotiaana hän osallistuu muiden tavoin spartalaisten kelpoisuuskokeeseen, jossa selviää yllättäin, että Alexis on spartalainen. Tämä on ällistyttävää senkin takia, että hän on tyttö. Naispuolisia spartalaisia ei ole juuri tavattu. Saman tien shokissa oleva Alex hyppäytetään Kreikkaan valmistautumaan kovaan koulutukseen ja muihin initaatiomenoihin, joihin spartalaiskoulutettavat joutuvat. Hän saa omiksi mentoreikseen Tulipunaduon eli Patron ja Akhilleuksen, joiden hulppeassa talossa hän saa viettää lyhyet taukonsa rankan koulutuksen välissä.

Zeus katsoi alaspäin meihin. "Kokelaat, onko teissä ainesta JUMALIKSI?" hän karjahti täysin palkein. (s. 95)

Spartan sotilasakatemian ankeassa, kosteassa luolastossa suoritettava koulutus on rankka ja vie Alexiksen ja muiden koulutettavien voimat äärimmilleen. Kenraali Kleandro on säälimätön kouluttaja ja hänen apunaan ovat myös kenraali Pine, Augustus ja Kahron. Intensiivisissä koulutusjaksoissa kokelaat eivät saa juuri taukoa eivätkä lepoa, saati ravintoa ja peseytymismahdollisuuksia. Opiskeluohjelmassa on matematiikkaa eli thagorasta, kadonnutta klassista tarustoa sekä kuria ja voimankäyttöä. Sokraattisen menetelmän mukaan kenen tahansa oppilaan väärästä vastauksesta seuraa kaikille rangaistus, joka on hornankierros. Käytännössä se tarkoittaa rankkaa juoksukierrosta vuoren huipulla, joka huipentuu uimareissuun säälimätön Kharon kintereillä. Heti ensimmäisellä kierroksellä yksi kokelaista kuolee hyiseen veteen. Lähempänä tulikoetta kokelaat pääsevät valitsemaan villieläinpuistosta oman voimaeläimensä. Se, joka ei saa itselleen eläintä, tapetaan. Säälimätöntä on siis tämä koulutus.

"Sinulla ei ole voimia, ei koulutusta, ei suvun tukea, mutta runsaasti luunmurtumia jo ennestäänkin. Sekö on sinun antisi?"

Lisäksi toinen silmäni on sokea ja toinen silmäni kuuro, ja Tim-Tom sanoi kerran, että ruumiinrakenteeni on kuin sairaalla kirahvilla - en tosin vieläkään ole varma, tarkoittiko hän sairaalla tosi hyvää vai oikeasti fyysisesti huonokuntoista. (s. 145)

Alexis ystävystyy yhden koulutettavan, Drexin kanssa, mutta muuten muut tyypit jäävät aika etäiseksi - tai he pilkkaavat Alexista. Siihen hän on tottunut, mutta eri asia, sietääkö hän enää sitä. Häntä hämmästyttää julmana pidetyn professori Augustuksen käytös häntä kohtaan, sillä vaikka se on avoimen vihamielistä, se on myös oudon suojelevaa ja kiihkeää. Sama homma pelätyn Kharonin kanssa, joka onkin iskenyt silmänsä Alexikseen heti ensimmäisen hornankierroksen aikana. Hän nimittäin tietää Alexiksesta jotain, mitä kukaan muu, edes tyttö itse, ei vielä tiedä. Lyhyet tauot mentoreiden Patron ja Akhilleuksen luona osoittavat, että hänestä huolehditaan. Hänelle selviää, että Patrokles ja Akhilleus ovat pari. Myös Patron 16-vuotias pikkusisar Helena vierailee heidän luonaan, ja hänestä Alex saa kauan kaivatun naispuolisen ystävän.

Vatsaani kouraisi, kun he tulivat yhä lähemmäs. Minulla oli paha aavistus siitä, keitä he olivat.

"Nyt me tanssimme kanssasi", toinen sanoi.

Se ei ollut pyyntö.

Se oli käsky. 

Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä, smaragdisilmäinen mies laski kätensä omalla kädelleni ja kietoi toisen vyötärölleni.

Perhoset lepattivat.

Toinen mies astui astui taakseni ja tarttui minut lantiolta molemmin käsin.

Perhoset räjähtivät lentoon, ja minä vedin vapisten henkeä.

Tämä ei vaikuta hyvältä. (s. 474)

Mitä suunnitelmia Augustuksella ja Kharonilla onkaan Alexin päänmenoksi? Onko Alexis sittenkään periytynyt Zeuksen suvusta, kuten alussa luullaan? Ketkä selviävät hengissä tulikokeesta ja pääsevät spartalaiseen armeijaan? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja myös niitä kuumia kohtauksia. Tulisuudeltaan tämä ei nyt ole ihan kolmea chiliä enempää ja kuumimmat kohtaukset on säästetty ihan loppuun. 

Herkuleen veri tarjoaa kyllä hyvin erikoisen maailman olympolaisine jumalineen ja rankkoine juonenkäänteineen, mutta en nyt ollut tästä kovin haltioitunut. Kirjoitustyyli on aika tönkköä, hahmot melko  mitäänsanomattomia (muut kokelaat) tai liian samankaltaisia (puoliveriset.) Kuumat kohtaukset eivät oikein tehneet minuun vaikutusta. Alexiksen hahmosta on toki tehty hyvin mieleenpainuva, sinnikäs, oikeudentajuinen jne, mutta en oikein tykännyt tästä toksisesta asetelmasta, jossa kokematon ja kaltoinkohdeltu nuori nainen joutuu kahden dominoivan, agressiivisesti lähestyvän ja kaikkialla suihkineen mieskaksikon kynsiin, halusi tai ei. Tokihan Alexis kokee seksuaalista heräämistä näiden ktoonisten olentojen läheisyydessä ja kokee Augustuksen ahdistelut yhtä aikaa kauhistuttavina ja kiihottavina, mutta en minä tiedä. Jokin näissä asetelmissa ei vain oikein tunnu kivalta.

Kirja loppuu tietysti sen verran herkulliseen kohtaan, että saatan kuitenkin uteliaisuuttani vilkaista seuraavaa osaa. 

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Rebecca Yarros: Empyrean-trilogia

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Muualla:

---

Ei alkua ei loppua: Ellen Strömberg

Ei alkua ei loppua: Ellen Strömberg. Suomentanut Eva Laakso. S&S 2024

Ruotsinkielinen alkuteos: Ingen början ingen slut. Kansi: Sara Edström ja Sofia Ekelund

"Bennin isä työskentelee koko kesän arkeologisilla kaivauksilla Öuran saarella, ja Benni yrittää saada ajan kulumaan ilman bestistään Oliviaa. Ja tietenkin ilman äitiä. Hän ei voi käsittää, että joutuu aina tästä eteenpäin pärjäämään ilman äitiä.

Eräänä läkähdyttävän kuumana päivänä Benni kohtaa rannalla Tristanin. Tämä on 14-vuotias, salaperäinen ja hauskannäköinen, ja Benni kiinnostuu. Mutta miksi koko kylä tuntuu inhoavan Tristania ja hänen perhettään?

Mitä lähemmäs Tristania Benni pääsee, sitä enemmän herää kysymyksiä. Miksi Tristan itkee, kun he vierailevat isän kaivauksilla? Kuka Tristanin sisko oli? Ja mikä oikeastaan on ikieläjä?"(S&S)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Kirjailijan aiempi, 2022 ilmestynyt Mehän vaan mennään siitä ohi on Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Augustpalkinnon voittaja 2022 ja oli myös Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas 2022. Kirjassa kuvataan ysille menevien tyttöjen arkea. Ei alkua ei loppua on hyvin erilainen kuin kirjailijan edellinen teos. Luonnehtisin tätä maagisrealistiseksi, ellen jopa fantasiaromaaniksi. Kirjastossamme sitä ei ole laitettu minkään genren alle.

Seiskaluokan juuri päättänyt Benjamin eli Benni joutuu riutumaan kesänsä Pohjanmaalla asuntovaunualueella isän työn vuoksi. Isä on arkeologi ja tutkii Öuran saaren muinaislöydöksiä. Moni ihailee karismaattista isää kuin tämä olisi joku Indiana Jones, vaikka Bennille isä on äärettömän nolo ja rasittava nössö. Hän motkottaa jatkuvasti Bennille sotkuisuudesta ja hygienian puutteesta. Bennin äiti on kuollut pari vuotta sitten, ja tämän jälkeen isä on ollut rasittavan ylihuolehtivainen.

Meissä ei ollut mitään samaa, enkä muistuttanut isää ainakaan. Tukkani oli saman värinen kuin hiekka, jonka päällä makasin, ja etuhampaani olivat vinot. Isä oli harteikas ja pitkä. Minä taas lyhyenläntä ja pulleahko. (s. 11)

Asuntovaunualueella ei Bennille juuri ole seuraa, naapurin pariskunta Carola ja Harald ovat kyllä ihan ok, mutta yhdessä naapurivaunussa majailee iskän paheksumia, foliohatuiksi nimittämiä  nuoria aikuisia, jotka isän mielestä uskovat salaliittoteorioihin. Varsinkin yksi heistä, komea Jesse, joka vaikuttaa oudon kiinnostuneelta Bennin asioista. Bennin Olivia-ystävä on taas päässyt bändileirille ja yrittää kannustaa Benniä ulos asuntovaunusta ja etsimään jotakin tekemistä.

Uimaretkellä Benni sitten törmää Tristaniin, uskomattoman komeaan poikaan, joka haluaa viettää aikaansa Bennin kanssa. Benni on ihmeissään ja vähän ihastunutkin, eihän kukaan juuri ole koskaan ollut kiinnostunut hänestä, lihavasta pojasta. Muut kyläläiset vain tuntuvat vihaavan tai vähintäänkin karttelevan Tristania, niin nuoret kuin vanhatkin. Jotakin hämärää hänessä on, sillä hänellä ei tunnu olevan puhelinta, hän sanoo kotinsa olevan rähjääntyneen röttelön kohdalla ja hän välttelee puhua itsestään.

Puristin nenäliinaa kädessäni, selailin muutaman sivun taaksepäin ja katsoin tekstiä. Haukoin henkeä.

Tristanin kasvot tuijottivat kirjan sivulta suoraan minuun. (s. 99)

Benniä ei voisi vähempää kiinnostaa jatulintarhat sun muut isän kiinnostuksenkohteet, mutta koska Tristan vaikuttaa kiinnostuneen isän työryhmän kaivauksista, Benni ostaa kirpparilta aiheeseen liittyvän kirjan. Kirjan sivuilta hänelle paljastuu totuus Tristanista ja kaikesta siitä, mikä hänessä on pielessä: kirjassa on luku ikieläjistä, eräänlaisista vampyyrin tyyppisistä olennoista, ja liitteenä olevan kuvan tyttö on ihan Tristanin näköinen. Tristan ei kieltele totuutta, ja kertoo kirjan kuvan tytön olevan hänen jatulintarhaan kadonnut siskonsa, jota hän kaipaa kovasti.

Miten Benni voisi auttaa Tristania saamaan taas  auki jatulintarhan, joka toimii porttina aikaulottuvuuksien välillä, ja löytämään siskonsa? Mutta joutuuko Benni sitten sanomaan hyvästit Tristanille?

- En mä ole mitenkään vaarallinen, Tristan sanoi ja katsoi minua syvälle silmiin. (s. 115)

Ei alkua ei loppua on kirja itsetunnosta, ensirakkaudesta, kasvamisesta ja isäsuhteesta. Sateenkaarevuus tulee kirjaan ilman sen kummempia alleviivauksia. Mukavaa twistiä tuo fantasiaelementit ja ajatus eri aikaulottuvuuksista, joista Tristan kertoo jotakin Bennille, mutta jota ei viedä sen syvällisemmäksi – paitsi konkreettisilla teoilla.

Ikieläjistä en ole tainnut vielä koskaan lukeakaan, joten tämä kirja toi jotakin uutta. Kirja on melko nopealukuinen ja juoni vei kyllä ihan kiitettävästi eteenpäin, varsinkin sen jälkeen, kun Bennille alkaa selvitä Tristaninen oikea olemus. Kieltämättä kohtaus muistuttaa Twilight-saagan kuuluisaa kohtausta, jossa Bella saa tietää Edwardin olevan vampyyri. Romanttiset kuviot ovat hyvin kevyitä eivätkä vie liikaa tilaa tarinalta, jossa myös Bennin ja isän suhde saa paljon tilaa arkisen kerronnan lomassa. Tämä on sellainen kesäinen kiva perus nuortenkirja maagisella lisätwistillä maustettuna.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Lastenkirjahylly

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro. Suomentanut Lauri Lattu. Haamu 2024

Englanninkielinen alkuteos (2020): On the shoulders of Otava. Kansi: Noora Jantunen

"On vuosi 1918. Köyhän perheen tytär Siiri Tuokkola on liittynyt punakaartiin. Omien joukossa naistaistelijoita sekä vierastetaan että toisaalta ylistetään proletariaatin yhtenäisyyden symbolina. Valkoiset pitävät heitä pahan ruumiillistumana.

Sodan kurimukseen ilmestyy lisäjuonne, kun rintamia erottavissa metsissä alkaa liikkua jotain vihollistakin vaarallisempaa. Huhutaan oudoista valoista, joiden kohtaaminen vie järjen ja lopulta hengen.

Kun yksi tovereista katoaa lumimyrskyssä, Siiri päättää löytää hänet. Matka vie sodan kauhuista vanhan mysteerin äärelle.

Palkitun brittikirjailija Laura Mauron pienoisromaanissa Suomen sisällissota yhdistyy nerokkaasti kansanperinteen ja mytologian taianomaisiin sävyihin. Otavaisen olkapäillä on kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos." (Haamu)

Traileri

Oma arvio:

Pakkohan minun oli tarttua tähän kirjaan, sillä brittiläiskirjailijan kauhumainen, suomalaista mytologiaa hyödyntävä pienoisromaani sijoittuen Suomen sisällissodan aikaan on jotakin niin kiehtovaa, että se on luettava. Sotatarinat aiheena eivät minua niin paljon kiinnosta, mutta suomalaiseen metsään liittyvä, myyttinen uhka enemmänkin. Lauri Latun suomentamassa kirjassa on alussa meidän oman kauhumestarimme Marko Hautalan alkusanat pohjustamassa tarinaa.

Kirjan alussa ollaan odottavissa ja pelokkaissa tunnelmissa. Tuvallinen punaisten joukkoihin lähteneitä tyttöjä on sulloutuneena pieneen pappilaan ja yrittävät tulla toimeen ennen kuin käsky seuraavaan tehtävään käy. Mirva on joukon vanhin, 18-vuotias, ja hän yrittää pitää tyttölaumassa jöötä. Siiri ja Elina ovat kiintyneet toisiinsa, Ester on kovin kipakka suustaan. Kuohuntaa aiheuttaa tumma, paikallaan tönöttävä miehen hahmo hautuumaalla - se on Osku, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän ketään. Seuraavana päivänä Osku tekee jotakin kamalaa ja käsittämätöntä. Tytöt ovat järkyttyneitä, ja kuulevat, että huhun mukaan Osku olisi nähnyt jotakin metsässä ennen sekoamistaan.

Tuolla, ulkona hautuumaalla. Pitkä varjo. Mies, siluetti tasaiseksi tallautunutta lunta vasten. Pimeässä hautuumaa on vieras ja aavemainen. Murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita.(s. 17)

Matkalla taistelukentille suurin osa tytöistä jänistää ja palaa takaisin Tampereelle. Miehet eivät usko naisista olevan mitään hyötyä taistelussa ja osin passittavat heitä kotimatkalle. Jäljelle jäävät vain Siiri, Ester ja Mirva, jotka sinnikkäästi haluavat ottaa osaa taisteluun. Siiri kaipaa Elinaa ja on harmissaan, että tämä palasi. Sitten Mirva katoaa. Hän höpisee jostakin valosta, jonka myös Osku kertoo nähneensä ennen sekoamistaan. Jäljellä ovat enää Siiri ja töykeästi käyttäytyvä Ester. Kun pieni tyttö tupsahtaa heidän tielleen lumisessa metsässä aseella osoittaen, Siiri joutuu tekemään ikävän valinnan. 

Älä uskallakaan kuolla, Ester. Hänen piti kaatua taistellen. Hänen piti kaatua hampaat miehen kurkussa, veri leukaa pitkin virraten. Ei näin. (s. 66)

Mitä metsässä on, joka saa ihmiset sekoamaan? Onko puheet liekkiöistä totta vai pelkkää taikauskoisten höpötystä? Miksi Ester pelkää karhuja eikä halua Siirin puhuvan niistä mitään?

"Ehkä se johtuu sodasta. Ehkä taistelut häiritsevät niitä ja ne tulevat ulos piiloistaan. Niin minä ainakin luulen." (s. 76)

Kirjan tunnelma on yhtä aikaa kaunis ja hyytävä. Tyttöjen selviytyminen talvisessa metsässä laukausten kummutessa taustalla on kuvattu niin taidokkaasti, että lukiessani kirjaa tunnen olevani itsekin metsässä. Kauhuelementit tulevat kirjaan nimenomaan hyytävän pahaenteisen tunnelman kautta. Siirin kaiho Tampereelle palannutta Elinaa kohtaan on kaunis vastapaino Esterin luotaantyöntävälle olemukselle, jota Siirin on hankala - mutta pakko - sietää. 

Pidän kovasti kirjan kauniista kielestä (kiitos Lauri Latulle käännöksestä) ja tunnelmasta. Suomalaista mytologiaa on ujutettu tarinan sekaan omaperäisellä tavalla. Repliikeissä on välillä suomalaiseen tyyliin karskia kielenkäyttöä, joten tämä kirja olisi hyvinkin voinut olla senkin puolesta syntyperäisen suomalaisen kirjoittama. Tähän karmean kauniiseen tarinaan on vangittu hyvin suomalaisuuden henki. 

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirsin kirjanurkka

Ihmisenhaltija-sarja : Satu Leisko

 Ihmisenhaltija: Satu Leisko. Avain 2023 (Ihmisenhaltija #1)

Kansi: Laura Noponen

"Tuuli asuu pienellä Kuustenkylän paikkakunnalla arvaamattoman isänsä kanssa. Kyläläisten elämää varjostaa pelko, sillä eräs asukas on äskettäin löydetty metsästä surmattuna. Kuolemasta epäillään kylän liepeillä liikkuvaa susilaumaa. Kun Kuustenkylälle muuttaa salaperäinen uusi tyttö Maria, Tuuli saa yllätyksekseen hänestä ystävän. Myös Tuulin ihastus Ossi alkaa odottamatta vastata hänen tunteisiinsa.

Pian Tuuli saa selville, että ihmisten kanssa rinnakkain elää salaisia olentoja, kuten eläimiksi muuntautuvia ihmiseläimiä ja ihmisten väkeä syöviä nälkäisiä. Samaan aikaan pahantahtoinen olento seuraa Tuulia metsissä, eikä uhka hellitä kotonakaan. Mikä on todellinen vaara ja miten se pysäytetään? 

Ihmisenhaltija on nykypäivään sijoittuva tummasävyinen young adult -romaani, jonka hahmoihin ja tarinaan ovat vaikuttaneet suomalaisen mytologian olennot." (Avain)

Oma arvio:

Olen tutustunut aiemmin Satu Leiskon selkokielisiin nuortenkirjoihin. Ihmisenhaltija on hänen ensimmäinen yleiskielinen kirjansa. Pidän kovasti kirjan uhkaavan utuisesta kansikuvasta, joka saattaa houkutella vähän vanhempiakin tarttumaan kirjaan.

Kirjan synkkä ja pahaenteinen tunnelma  huokuu heti ensi sivuilta saakka. Siinä on jotakin samaa kuin Meyerin Twilightin ja Rouhiaisen Susiraja-sarjan kirjoissa: syrjäinen asumus metsän keskellä, talven pimeys ja sinisyys, päähenkilö-Tuulin ulkopuolisuuden tunne. Heti kirjan alussa Tuuli tapaa matkallaan Kuustenkylän lukioon komean ja suositun Ossi-pojan, joka tytön hämmästykseksi huomaakin tämän. Ossissa on kuitenkin jotain tosi erikoista, jota Tuuli ei aluksi osaa selittää. Myöhemmin selviää kyllä, mitä.

Samoihin aikoihin kouluun tulee ulkomailta muuttanut uusi tyttö. Maria ystävystyy Tuulin kanssa, mutta tekee heti selväksi, ettei pidä siitä, että Tuuli on tekemisissä Ossin kanssa. Tuuli on varma, että näillä kahdella on yhteinen menneisyys. Kumpikaan ei kuitenkaan puhu alkuun, mikä mättää, kunnes Tuulille alkaa selvitä, etteivät Maria ja Ossi ole kumpikaan ihan tavallisia ihmisiä. 

Tuntui kuitenkin mahdottomalta tunnistaa, mikä oli oikea hetki. Milloin asiat olivat riittävän pahasti? Miten selittää tuntemattomille ihmisille vaara, jota ei voinut nähdä tai koskettaa, mutta joka ympäröi kaiken, oli kaikessa? (s. 149)

Tuulin kotona ei ole asiat hyvin. Alkoholisti-isä on arvaamaton, ja Tuuli on oppinut haistelemaan jo eteisessä, millä mielellä isä on, onko hänellä ryyppykavereita kotonaan ja hipsiikö hän vain hiljaa huoneeseen. Isä on ollut apeana hyvän ystävänsä Pekan kuoltua, ja Tuulia vaivaa Pekan kuolemaan liittyvät asiat. Raatelivatko susilaumat tosissaan Pekan kappaleiksi, niin kuin väitetään? Pikku hiljaa alkaa selvitä, etteivät Tuulin muistot isän kaverista ole kovinkaan kivoja. Kirjaan hiipii sivu sivulta yhä surullisempia ja rankempia asioita.

Tuuli saa voimaa syvenevästä suhteestaan Ossiin, jonka myötä hänen statuksensa lukiossakin paranee. Ystävyys Marian kanssa on myös tärkeää, vaikka hän joutuu tasapainottelemaan toisiinsa yhä ynseästi suhtautuvien Ossin ja Marian välillä. Lopussa kuitenkin eri olentolajien edustajat joutuvat tekemään yhteistyötä, sillä vaarassa oleva Tuuli on heille molemmille tärkeä. Pian Tuuli täyttäisi 18 ja voisi muuttaa pois isänsä luota. Isä tosin lopettaa erään ylilyöntinsä jälkeen juomisen ja alkaa käyttäytyä kuin kunnon isä konsanaan. Voiko Tuuli luottaa siihen, että isä on muuttunut parempaan päin? 

Tuulia seuraa outo, virnuileva nainen, jota kukaan muu ei tunnu huomaavan. Hän löytää itsestään myös hämmästyttäviä, orastavia kykyjä muuttaa muotoaan niin halutessaan. Kuka on tuo pelottava nainen, mitä se haluaa Tuulista ja mitä Tuulin kyvyt tarkoittavat? 

Oletko koskaan halunnut olla joku tai jokin muu? Halunnut sitä niin kovasti, että olet alkanut ajatella ja tuntea kuin se? (s. 200)

Kuten alussa kirjoitin, Ihmisenhaltijassa on paljon samoja elementtejä kuin muissa menneiden vuosien urbaanifantasian kirjoissa, mainitakseni Twilightin ja Susirajan lisäksi Stiefvaterin Väristys-trilogia. Perinteisten vampyyri- ja ihmissusihahmojen sijaan kirjassa esitellään suomalaiseen mytologiaan perustuvat nälkäiset, jotka elävät ihmisistä ottamallaan väellä, ihmisenhaltijat ja ihmiseläimet.

-Nälkäiset syntyy tavallaan kaksi kertaa. Ensin me synnytään ihmiseksi ja eletään ihmisenä, kunnes tapahtuu jokin meille merkittävä asia. Se aiheuttaa syntymisen, tai muutoksen, nälkäiseksi. Sen jälkeen me aletaan tarvita väkeä ja nälkäisen voimat aktivoituu.--- (s. 219)

Harmikseni kirjan alussa huokunut tunnelma kuitenkin rikkoutuu alkumetrien jälkeen eikä kirja täytäkään täysin alkuodotuksiani. Parhaimmillaan Leiskon kirjoitustyyli on tosi mukavaa ja kaunista luettavaa, mutta välillä ihmisten välisissä dialogeissa on kömpelyyttä eikä Ossin ja Tuulin romanssi aiheuta kovinkaan suuria perhoslaumoja vatsassani.  Juonessa on joitakin aukkoja, jotka jäävät selvittämättöminä kummittelemaan, mutta jospa jatko-osissa asioihin saadaan selvyys. 

Tuulin kokemukset isän luona ovat melko rankkoja ja kodin ilmapiiri ahdistavan painostava, ja vielä kun lisätään tapaus Pekka, jonkinlainen sisältövaroitus voisi jopa olla paikallaan. 

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Lukutoukan luetut sivut

 Varjotarha: Satu Leisko. Avain 2024 (Ihmisenhaltija #2)

Kansi: Laura Noponen

"18-vuotias Tuuli on lähtenyt kotoaan, pieneltä Kuustenkylältä dramaattisten tapahtumien jälkeen, jotta saisi uuden alun. Menneisyys varjostaa Tuulin yrityksiä elää tavallista elämää, ja yliluonnollinen piirittää häntä. Tuulin ystävätkään eivät ole aivan sitä, miltä näyttävät.

Tuulin ihastuksen, vaaraa tihkuvan Ossianin ja muun Kuustenkylälle jääneen joukon elämään Tuuli on jättänyt jäljet, joita kukaan heistä ei voi unohtaa. Ossian yrittää seurata sydäntään, mutta sen kuunteleminen osoittautuu hankalaksi. Vapaus voi löytyä odottamattomista paikoista, myös Ossianin omasta menneisyydestä." (Avain)

Oma arvio:

Viime vuonna ilmestynyt Ihmisenhaltija toi tuulahduksia perinteikkäästä nuorten aikuisten urbaanifantasiasta, jonka buumi on viime vuosina jo alkanut laantua sitten 2000-luvun alun, jolloin Twilightit julkaistiin ja joka poiki samantyylisiä paranormaalin romantiikan ilmentymiä.

Ihmisenhaltijassa tummia sävyjä mukaan toivat reaalimaailman kauhut, kuten Tuulin juopotteleva ja väkivaltainen isä ja tämän lääppivät juopottelukaverinsa, joista Pekka-niminen koki lopulta karmean kohtalon. Ensimmäisen osan lopussa Tuulille selviää, kuka surmasi Pekan, sillä hän löytää viimeinkin otuksen, ihmisenhaltijan itsestään. Tuuli on siis muodonmuuttaja. Hänen on nyt opittava hallitsemaan ihmisenhaltijaa itsessään, ettei moisia "vahinkosurmia" pääse enää jatkossa tapahtumaan.

Sisälläni ihmisenhaltija vaati: Käytä kykyjäsi! Et voi tietää, mitä on tulossa!

Ihmisenhaltija oli hereillä yhä useammin ja varasti minulta pieniä asioita: Se puristi käteni nyrkkeihin ennen kuin ehdin estää, niin nopeasti, ettei kukaan huomannut. Se jatkasiai ja ottaisi minulta aina vain jotakin isompaa, kunnes myöntyisin sen vaatimuksiin. (s. 31)

Tuuli on viimeinkin täyttänyt 18 ja hän on päässyt pakenemaan väkivaltaista, alkoholiongelmaista isäänsä Helsinkiin. Tätinsä luo hän ei voi kuitenkaan mennä, sillä viimeksikin tämä petti hänet ja ilmoitti isälle tyttärensä olinpaikana. Tuulin on siis oltava tarkkana, ettei paljasta osoitettaan kenellekään, ei edes tädilleen. Hän saa onnekseen töitä huvipuistosta, ja tutustuu siellä heti mukaviin tyyppeihin. Anton tuntuu olevan ihastunut Tuuliin, vaikka Tuuli ei alkuun tahdo tätä uskoa. Nada vaikuttaa yhtä salaperäiseltä kuin Tuulikin, joten hänestä hän saa luottoystävän. Nadassa tuntuu olevan jotain tosi erikoista.

Tuulilla on toki ikävä Ossiania, jonka hän jätti Kuustenkylälle paetessaan isäänsä. Hän uskoo kuitenkin, että Ossi ymmärtää häntä. Ossian ei voi kuitenkaan jättää asiaa sikseen, ja lähtee Helsinkiin etsimään Tuulia. Nälkäisiin kuuluva Ossi meinaa joutua heti hankaluuksiin juotuaan väkeä väärästä henkilöstä. Hän huomaa myös, että Tuulin perässä on ikäviä tyyppejä. Ja kuka on tuo huvipuiston poika, joka selvästi yrittää iskeä Tuulia. 

- Sä jätit mulle jonkin helvetin kirjeen. Et voinut edes kasvokkain kertoa, että jätät mut! (s. 134)

Varjotarha jatkaa hyvin tummissa tunnelmissa, jossa vuorottelevat Tuulin kamppailut muodonmuutosharjoitusten parissa ja  pelottavat muistot menneisyydestä sekä niistä eheytyminen, toisaalta Ossin kipuilut siitä, miksei Tuuli ota häntä innostuneemmin vastaan. Miksi hän jätti tälle vain kirjeen ja lähti noin vain? Miksi hän treffailee Antonia? Miksi Tuuli ei ole varovaisempi eikä usko Ossianin varoituksia vaarasta? Tuulin kämpille pölähtää Ossin harmiksi vielä Mikaela, Marian ihmissusi-kumppani, joka pyytää Tuulilta apua Marian löytämiseksi. Ossi ei halua Tuulin lähtevän millekään etsintäretkille vaan huolehtivan vain omasta turvallisuudestaan. Tuuli tuntee olevansa Ossin talutusnuorassa ja alkaa toimia tämän selän takana. 

- En tiedä, mitä se näkee sussa, mutta voisitko edes kerran kohdella sitä reilusti. (s. 192)

En saanut oikein  kunnolla otetta tästä kirjasta. Tuulin ja Ossin välit menivät melkoiseksi vatvomiseksi ja ehkä hiukan tekemällä tehdyn konfliktinhakuiseksi. Laimeat konfliktit eivät oikein johtaneet mihinkään, vaan sama vatvominen jatkui. Ossin alun stalkkailut muistuttivat hiukan liikaa vampyyri-Edwardin tyyliä Twilight-saagan kirjoissa. Antonin sivuhahmon tarkoitusperät jäivät minulle hämärän peittoon. Muutenkin synkkäsävyinen tunnelma istui ehkä hiukan paremmin Kuustenkylän korpiin, mutta pääkaupunkiseudulle istutettuna ei toiminutkaan niin hyvin. Loppua kohti, juonen tiivistyessä lukukokemukseni parani hiukan. Oletettavasti sarjaan on tulossa vielä jatkoa, sillä monikin asia jäi vielä auki.

Mikään paha ei voinut olla niin suuri, että se rikkoisi meidät. (s. 314)

Annan arvosanaksi tälle 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Elina Rouhiainen: Susiraja

Stephenie Meyer: Twilight

Maggie Stiefvater: Väristys

Myrrys: Anniina Mikama

 Myrrys: Anniina Mikama. WSOY 2021

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto

"Mestarillisen kertojan uusi seikkailu!

Myrrys on vanhaa suomen kieltä ja tarkoittaa tietäjää. Taikuri ja taskuvaras -trilogian tekijän vetävä historiallinen seikkailuromaani, jossa on mukana ripaus muinaista magiaa.

15-vuotias orpo Niilo elää kovissa oloissa Kivihalmeen talon kasvattina. Hän ei muista omaa menneisyyttään, mutta siihen liittyy jotakin, mistä ei puhuta. Kun talossa tarvitaan tietäjän apua, ottaa mahtava myrrys palkkioksi avustaan Niilon rengikseen ja päättää perehdyttää hänet parantamisen ja tuonpuoleisen taikuuden saloihin. Elämä korpimetsän armoilla kasvattaa Niilosta vahvan ja rohkean ja hän löytää omat voimansa. Monien seikkailujen ja käänteiden kautta vaietut salaisuudet paljastuvat ja Niilo nousee vastustamaan heitä, jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä."(WSOY)

Lukunäyte 

Oma arvio:

Pidin tosi paljon Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -esikoistrilogiasta, joten lisäsin ehdottomasti hänen tänä syksynä ilmestyvän nuortenkirjan lukulistalleni, kun näin sellaisen olevan tulossa. Tiesin ja aavistelin kyllä jo ennakkoon, että Myrrys tulisi olemaan hyvin erilainen kuin kirjailijan aiempi trilogia. 

Myrrys tuo hyvin vahvasti mieleen vuonna 2019 ilmestyneen Meri Luttisen romaanin Myrskynsilmä, jossa seikkaillaan myös historiallisessa Suomessa ja tuodaan tarinan myötä lukijalle tietoa suomalaisesta kansanuskosta ja -perinteistä. Myrrys ei ole kuitenkaan niin juonivetoinen eikä fantasiaelementtejä juurikaan ole. Kirjan miljöönä on suurimmassa roolissa suomalainen metsä kaikessa monimuotoisuudessaan, kun taas Myrskynsilmässä oleskeltiin paljon myös kylissä.

Kirjan päähenkilö Niilo on 14-vuotias kun eräällä metsästysretkellä karhu hyökkää hänen kasvattiperheensä pojan, Akselin kimppuun. Niilo pelastuu karhun raivolta, sillä metsä ottaa hänet suojiinsa, metsänpeittoon.  Ilkeä ja pahansisuinen Akseli syyttää myöhemmin Niiloa siitä, että yllytti karhun puraisemaan Akselia, vaikka hän itse ei kunnioittanut metsää eikä kontiota. Niinpä Niilo joutuu taas kokemaan kohtuuttoman rangaistuksen  perheessä, jossa hänestä ei ole oikein koskaan välitetty. Kun Akselin purema ei tunnu parantuvan, lähetetään nuori Niilo hakemaan viimeisenä keinona pelättyä myrrysmiestä Martinia hoitamaan Niiloa. Perheen isäntä, Juhani, ei arvosta myrrysmiehen kykyjä, mutta hän ei keksi enää muutakaan. Niinpä Niilo joutuu pelko kurkussaan vaaralliselle ja pitkälle matkalle hakemaan tuota pelättyä tietäjää.

Isokokoinen, erakkona metsätöllissään asuva Martin ei ehkä olekaan niin paha kuin Niilo pelkäsi. Ainakin hän antaa pojalle yösijan ja tarpeeksi ruokaa syödäkseen. Kun myöhemmin Kivihalmeella tämä huomaa, kuinka huonosti Niiloa siellä kohdellaan, hän ovelana vaatiikin poikaa työmiehekseen palkaksi Akselin parantamisesta. Niilo on aluksi kauhuissaan, sillä hän vielä arastelee Martinia, mutta lähtee kuitenkin mukaan - eihän hän muutakaan voi, sillä Juhani uskoo tehneensä voitokkaat kaupat. Eihän Niilosta ollut heille kuin harmia!

Minulla ei ole mitään annettavaa sinulle, tiedä se. Mutta en aio myöskään pyytää sinulta mitään, ainoastaan toveruutesi. Ja jos sinä jonakin päivänä päätät lähteä pois - mikä lienee väistämätöntä - se on oma asiasi. (s. 107)

Kirja perehdyttää lukijan Niilon ja Martinin elämää seuratessa moniin suomalaisiin kansanperinteisiin, parantamiseen ja hieman henkimaailman asioihinkin, kun Martin johdattaa Niilon noitarummun avulla tuonpuoleiseen tapaamaan kuollutta äitiä. Niilo oppii Martinilta paljon parantamiseen liittyviä asioita, mutta mieltä varjostaa Kivihalmeen isäntä, joka tuntuu olevan yhä katkera Niilolle ja alkaa vaatia tätä takaisin rengikseen. Niilo saa myös selville salaisuuden, joka liittyy hänen juuriinsa ja siihen hetkeen, kun hänen äitinsä toi hänet Kivihalmeen portaille tuupertuen itse hengiltä nälkiintymisen takia.

Myrrys on upeasti kirjoitettu historiallinen, 1800-luvun seikkailutarina sellaisista pitäville nuorille lukijoille. Se kunnoittaa suomalaista metsää ihastuttavalla tavalla ja Niilo ja Martin kunnoittavat metsää, metsäneläimiä ja sen henkiä siellä kulkiessaan. Heidän syvenevä ystävyytensä on myös sydäntälämmittävää luettavaa.  Muutamat kirjan kohtaukset ovat melko julmia, minkä vuoksi suosittelisin kirjaa vasta 6-luokkalaisista eteenpäin. Kustantajan ikäsuositus onkin 12+, eli aika samoilla linjoilla minun ajatusteni kanssa. 

 Hän ei nähnyt minua vain kerjäläisenä ja taakkana, ajatteli Niilo. Hän näki minut ihmisolentona, josta voisi vielä tulla jotakin, jos vain saisin mahdollisuuden. (s. 357)

Olisin kaivannut kirjaan hieman enemmän juonellisuutta, sillä koin välillä tarinan yksitoikkoiseksi. Hieno lisä on Mikaman itsensä keksimät loitsut sekä aidot kansanperinteestämme kumpuavat arvoitukset ja sanonnat tarinan lomassa. Niilo on samaistuttava, rauhallinen ja vähään tyytyväinen henkilöhahmo, joka ei ole oikein tottunut ottamaan hyvää vastaan, mutta pikku hiljaa saa itseluottamusta kohdatessaan hyviä ihmisiä. Pientä romanssinpoikastakin on ilmassa. Suurena romantiikan ystävänä olisin toki suonut sille enemmänkin tilaa tarinassa, mutta ehkä hyvä näin. Jääköhän tämä vain yksittäiseksi teokseksi, vai onko kirjalle tulossa jatkoa? Olisi mukava lukea lisää nuoren Niilon vaiheista.

Vaikka Myrrys on hyvin erilainen kuin Taikuri ja taskuvaras, aika samantyyppinen tematiikka molemmissa on: on orpo nuori, joka pääsee "mestarin" suojatiksi, oppii uusia taitoja ja paljon itsestään ja saa itseluottamusta. Siinä mielessä löydän yhtymäkohtia molemmista.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Myrskynsilmä: Meri Luttinen 

Maresin voima: Maria Turtschaninoff 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

3. Historiallinen romaani

Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä

Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä. Haamu 2018.

Kansi: Ivi Rebova

"Milloin viimeksi katsoit kuuta? Oliko se punainen? Ole varuillasi! Silloin metsä alkaa elää. Kalpeita haamuja, teräviä hampaita, hiisiä, noitia, menninkäisiä ja muodonmuuttajia. Nekin katsovat kuuta. Ja odottavat. Sinua?

Jaana Ala-Huissin ja Mervi Heikkilän novelleissa historia herää eloon, nykytodellisuus vinksahtaa ja kansanperinne tulee osaksi arkea – eikä aina hyvin seurauksin."(Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=D0DbbVtuKMQ

Oma arvio: 

Jos haluat sukeltaa keskelle suomalaista kansanperinnettä ja myyttejä, tämä novellikokoelma kannattaa lukea. Marjo Heikkilän ja Jaana Ala-Huissin novellit eivät ole ihan sitä perinteisintä kauhua, vaan ne sekoittuvat kotoisiin mytologioihin ja uskomuksiin. Sekä nykyaikaan että menneeseen aikaan sijoittuvissa tarinoissa vilahtelee niin etiäisiä, peikkoja kuin aaveitakin. Välillä päähenkilö huomaa joutuneensa aikahypyn kautta menneisyyteen, välillä taas asioimaan omituista, kauhistuttavaa kauppaa tekevän noidan kanssa.

Kokoelmassa on seuraavat novellit, joista jokaisesta haluan kirjoittaa sanasen ja antaa oman arvosanan:

Verikuu: Mervi Heikkilä

Nuoren Jannen näkökulmasta kerrottu tarina, jossa hirviin ja kylän naisiin liittyy jotain eriskummallista.  Verikuun aikaan kaikki kulminoituu traagisiksi menetyksiksi.
Arvosanani 3,5

Piilopirtti: Jaana Ala-Huissi

- Oi, kuu ma sua palvon ja kanssasi valvon!

Kuun kanssa ei pitäisi leikkiä. (s.17)

Nuori Oona on mökkireissulla ystäviensä kanssa, kun hän huomaa yhtäkkiä joutuneensa aikahypyn myötä menneisyyteen. Vanhan taian avulla hän viimein pääsee takaisin nykyaikaan.
Arvosanani 4,5

Lupaus: Mervi Heikkilä

Maria jää yksin Hiitelän syrjäiselle tutkimusasemalla, joka on edeskävijä peikkotutkimuksessa. Hän odottelee tyttöystäväänsä Milaa vierailulle, joka tuleekin yhtäkkiä etuajassa. Kiihkeän yön jälkeen karu totuus paljastuu Maria ja saa tämän pois raiteiltaan.
Arvosanani 4+

Vierashuone: Jaana Ala-Huissi

Nuori teologian ylioppilas Ilkka Sovelius kokee aavemaisia tunnelmia vanhassa pappilassa. Arvosanani 3+

Pannoitetut: Mervi Heikkilä

Nuori opiskelijapoika saa kutsun rasittavalta Hessu-serkultaan tutustumaan kaupunkiin. Kaupungissa on syytä varoa Pannoitettuja, ihmiskunnan hylkiöitä, venäjältä saapuneita eräänlaisia mutantteja. Kauhukseen poika huomaa pian olevansa serkkunsa johdattelemana bileissä, joka kuhisee Pannattomia. Eräs tyttö kiinnittää huomiota  poikaan, mutta onko vaarallista ihastua Pannattomaan? Arvosana 4+

Kuokkavieras: Jaana Ala-Huissi

Nuori, häihinsä valmistautuva Kaarina kokee jotain pahaenteistä, ja hän suorittaa erilaisia rituaaleja karkottaakseen pahan. Tarina esittelee suomalaiseen kansanperinteeseen liittyviä uskomuksia.
Arvosana 3,5

Chatte: Mervi Heikkilä

Kun itseään väheksyvä puuseppä saa ovelleen ranskalaisen tyrmäävän naisen, Chaten, hän ei meinaa uskoa sitä todeksi. Mutta miksi Chatte palaa jokavuotiselta sukuloimisreissultaan aina yhtä sormea köyhempänä.
Arvosana 4

Juhannusyö: Jaana Ala-Huissi

Nuori Elvi kokee kauhistuttavia hetkiä öisessä metsässä. Lyhyt tarina esittelee suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluvia uskomuksia.
Arvosana 3,5

Agnes: Mervi Heikkilä

Milla lomittaa ison hevostallin omistajaa tämän loman ajan, kun hänen täytyy harmikseen kutsumaan jalkansa katkaisseelle hevoselle eläinlääkärin. Omituinen eläinlääkäri on vailla erikoista maksua.
Arvosana 4-

Jauhot: Jaana Ala-Huissi

Nuori Fiia joutuu kerjuulle, mutta ison tilan isännältä eri heru armoa. Hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta.
Arvosana 4

Kuusi on minun puuni: Mervi Heikkilä

Olin kaksitoista. Istuin kuusen juurella selkä tiukasti sen runkoa vasten ja puristin silmäni lujasti kiinni. Keskityin oikein kovasti ja tunsin, kuinka ihoni alkoi liueta pois. (s. 115)

Nuori biologianopiskelija, pietarilainen Galina joutuu kohtaamaan menneisyytensä, kun tummasilmäinen Juri ilmestyy metsään hänen kesätyöpaikkaansa. Tytöllä on erikoinen suhde puihin.
Arvosana 4,5

Kuutamokeikka: Jaana Ala-Huissi

Insinööri Soininen joutuu pyytämään apua yllättältä taholta työmaallaan tuulivoimapuistossa, kun hänen jalkansa juuttuu maakoloon.
Arvosana 3+

Kirsikkalikööriä: Mervi Heikkilä

- Myöhässä! Taas myöhässä! kärttyinen ääni soimasi.

Mitään ei näkynyt. (s. 132)

Tarina Miiasta, joka piilottelee kotonaan ikävää salaisuutta, joka velvoittaa häntä joka päivä. Kun hän rakastuu työkaveriinsa, hänen on päästävä ongelmastaan eroon.
Arvosana 5-

Aarre: Jaana Ala-Huissi

Eevertti löytää pellolta ikivanhan arkun, joka kätkee sisäänsä salaisuuden.
Arvosana 3-

Suosikkinovellejani ovat siis Heikkilän kirjoittamat Kirsikkalikööriä, jossa on ripaus huumoria mukana, ja Kuusi on minun puuni, jossa pahaenteisen tunnelman sävyttävä tarina saa lohdullisen lopun, sekä Ala-Huissilan kirjoittama Piilopirtti, jossa päähenkilö kokee hämmentävän aikahypyn täysikuun aikaan. Pidän siitä, miten novellit on tehty pilke silmäkulmassa, kunnioittaen suomalaista kansanperinnettä ja mytologiaa ja henkilöhahmojen moninaisuutta. Novellit on melko tasalaatuisia, vaikka kaikista en toki pitänyt niin paljon kuin muista.

Tätä novellikokoelmaa voin suositella kaikille kauhun ystäville, jotka ovat kiinnostuneita suomalaisista uskomuksista. Novellikokoelma sopii aikuisten lisäksi mainiosti myös nuorille aikuisille.

27. heinäkuuta 2018 on taivaalla näkyvissä harvinainen, täydellinen kuunpimennys, jossa pimentynyt kuu näkyy taivaalla punaisena eli verikuuna. Pimennys on syvimmillaan klo 23.22 (Tähtitieteellinen yhdistys Ursa)

Novellikokoelman arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahullun päiväkirja 
Joukon taideblogi

Samantyylistä luettavaa:

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhutarinoita:  Markku Sadelehto (toim.)

Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas

Tämä kirja on osana Naistenviikon lukuhaastetta.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

Novellikokoelma

Kirjankansibingosta ruksin kohdan:

Keltainen ja oranssi

Koutamäen noita -sarja: Seita Rönkä

Koutamäen noita: Seita Rönkä. Haamu 2018. (Koutamäen noita #1)

 Kansi: Marjo Nygård

"Lone on omalaatuinen tyttö, jolla on kaksi äitiä, yksi isä ja hevoshullu pikkusisko. Lone asuu Koutamäen kylässä, jossa kaikki tuntevat kaikki ja juorut ravaavat nopeammin kuin sysimusta arabialaisori.

Kun Koutamäelle muuttaa upporikas kaunotar, kylän juorupata porisee yli. Kuka on neiti Bergström? Mistä hän tuli ja miksi? Onko hän tavallinen nainen vai noita?

Lonen kesästä tulee vähintäänkin epätavallinen. Päänvaivaa tuottaa neiti Von Noidan omituisen älykäs hevonen ja naapuriin kesätöihin rantautunut Oliver, joka tuntuu kummallisen tutulta.

Mikä on hevosen arvoitus? Mitä uusi asukas salailee? Ja miksi ihmeessä rauhaa rakastava Lone on yhtäkkiä korviaan myöten sekaantunut tähän outoon soppaan?

Juhannustaikojen aikaan tyynyn alle nakatun kukkakimpun nahistuminen enteilee vaaraa, jota kohti Lone on kulkemassa. Täyttä laukkaa.

Hetken näytti siltä, että koko hevonen oli mustakiteisessä huurteessa, sen ääriviivat väreilivät. Sitten illuusio katosi." (Haamu)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=XYEvPaSNnOQ

Oma arvio:

Aloittelin tämän kirjan pääsiäisen aikaan, johon tämä sopiikin noitamaiselta teemaltaan kuin nakutettu. Kirjassa ei kuitenkaan vilisemällä vilise noitia, vaikka nimestä voisi päätellä. Se on enimmäkseen jännityksen- ja lievän kauhunsekainen tarina introvertistä Lone-tytöstä, joka asuu yhdessä kahden äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa. Naapuriin muuttanut hienosteleva, syrjäänvetäytyvä Katariina Bergström kiehtoo Lonea, eikä sitä vähennä kyläläisten juoruilut, joiden mukaan tämä olisi noita. Lone tutustuu Katariinan mustaan hevoseen, jonka kanssa tälle kehittyy erikoislaatuinen ystävyys - he voivat jopa keskustella keskenään. Musta vie Lonen selässään erikoiseen paikkaan, jonne Lone ei löydä omin päin.

Kuva: Pixabay

Lonessa ja neiti Bergströmissä on oikeastaan paljon yhteistä - kumpikaan ei ole järin seurankipeitä - joten Bergström pyytää yllättäin Lonelta apua eläinten hoitamisessa, kun tämä on asioillaan. Työsuhde vaatii kuitenkin ehdotonta vaito-olovelvollisuutta. Lone tulee huomaamaan, että Bergströmin talossa tapahtuu paljon outoa, eikä kaikkien ovien taakse hänellä ole pääsyä. Musta-hevosen hoidosta Lone nauttii kovasti, ja myös lähistön kanalassa työskentelevä Oliver alkaa kiehtoa jännällä tavalla. Mutta sitten Lone mokaa pahasti, suututtaa neiti Bergströmin, sairastuu ja löytää itsensä hyvon oudosta tilanteesta.

Kauhu täytti sydämeni, sillä olin varma siitä, että Mustalle oli tapahtunut jotakin. (s. 150)

Minun oli hiukan hankala päästä kirjassa alkuun, pidin juonta alussa hiukan tylsähkönäkin, mutta loppua kohti viihdyin jo tarinan parissa paremmin. Moni asia jäi kuitenkin melko harmillisesti kesken ja epämääräiseksi. Olisin kaivannut Lonen ja Oliverin suhteen etenemistä hiukan pidemmälle ja myös Musta-hevosen arvoitus selitettiin turhan yksioikoisesti. Lonen kahden äidin perhe rikkoo hienosti perinteistä nuortenkirjojen perhestereotypiaa, mutta perhesuhteita ei olisi tarvinnut minusta selitellä ja perustella niin paljon, saati  Lonen introverttiyttäkään. Ne olisivat tulleet ilmankin lukijan tietoisuuteen tarinan edetessä. Minua myös hiukan ihmetytti Musta-hevosen elimen kuvaukset kirjassa, tämä taisi toistua parikin kertaa. Varsinkin kun lopussa paljastuu totuus hevosesta.

Koutamäen noita on napakka, 200-sivuinen lukupaketti noin yläasteikäiselle nuorelle, joka haluaa kirjassa olevan hiukan fantasiaa, muttei liikaa, vähän mystiikkaa ja kauhumaista jännitystä ja ripauksen romantiikkaa.

Pidän kovasti Marjo Nygårdin tunnelmaan sopivasta kannesta, sille erityismaininta.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjakaapin kummitus 
Kirjahullun päiväkirja 
Kirjan vuoksi 

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Loitsun voima: Seita Rönkä. Haamu 2020. (Koutamäen noita #2)

Kansi: Marjo Nygård

"Lone asuu Koutamäen kylässä naapurinaan Katariina-noita ja yliluonnollinen muodonmuuttaja, hevonen nimeltään Musta.

Syksyinen arki täyttyy rauhallisista rutiineista. Yläkoulun lukuvuosi on alkanut ja noitaopinnot etenevät vauhdikkaasti. Kaiken vapaa-aikansa Lone viettää Mustan kanssa. 

Elämä näyttää olevan mallillaan, kunnes kalmanväki alkaa liikuskella Lonen läheisyydessä. Synkänharmaat hahmot tuntuvat odottavan jotakin.

Pian Lone ymmärtää, että hänen on pakko oppia lisää noitataitoja, eikä aikaa ole hukattavaksi. Kalmanväki tahtoo uhrinsa. Mutta kenet?(Haamu)"

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=t8849Spp6rM 

Oma arvio:

Tässä Koutamäen noita -sarjan toisessa osassa Lone-niminen tyttö tasapainottelee koulunkäynnin ja noitaopintojensa kanssa. Naapurin Katariina-noidan avustuksella Lone tekee transsiharjoituksia ja auttaa Musta-hevosen hoidossa, joka edellisessä osassa paljastui muodonmuuttajaksi. Katariinan ja Lonen harjoituksia häiritsee mahdollinen vakoilija, joka on jättänyt kiikarinsa läheisen männyn juureen.

-Ei ole olemassa kokonaisvaltaista pahuutta. Ei ole sellaista pahuuden ilmentymää, kuten pirua. Se mitä tapahtui, johtui siitä, että sinä mokasit! (s. 76)

Lone alkaa nähdä kalmanväkeä metsänrajassa, ja yhdistää nämä kuolemaa ennustavat otukset kauhukseen Oliveriin, jolla paljastuu olevan jotakin häikkää sydämessään. Lonen on pelastettava ystävänsä ja ihastuksensa! Katariina kuitenkin kieltäytyy auttamasta ja kieltää myös Lonea sekaantumasta asiaan, mutta Lone ottaa ohjat omiin käsiinsä. Erään epäonnistuneen transsin ja alisessa vierailun takia Musta joutuu vedenpeittoon ja muuttuu valkoiseksi. Sen takia Katariina määrää tämän olemaan ihmishahmossa niin kauan, että he saavat loitsittua tämän takaisin mustaksi. Muutenhan kyläläiset alkavat ihmetellä. Olettaisi, että orihevosen ihmismuoto on miespuolinen, mutta näinpä ei olekaan.

- Kun pääset transsimatkalle, oma apurisi tulee mukaan. (s.77)

Lonella ja Mustalla on erikoislaatuinen yhteys, jonka takia he osaavat kommunikoida keskenään erilaisin kuvin. Lone toivoisi, että Musta olisi hänen apurinsa alisessa, mutta Katariinan mielestä se ei voi olla niin, koska Musta on hänen apurinsa. Lonen pitäisi saada oma apuri-eläimensä, mutta sitä ei näy eikä kuulu. Tuntuu, että Katariina on hieman mustasukkainen Lonen ja Mustan läheisistä väleistä.

Lonen ja Oliverin välillä on jotain, mutta kipinät jää aika laimeiksi. Lonen pakonomainen tarve pelastaa poika kielii kuitenkin siitä, kuinka tärkeä tämä on hänelle, ja Oliverikin vaikuttaa selvästi ihastuneelta. Kirjan lopussa tapahtumat menevät hyvin dramaattisiksi, mutta Lonen ja Mustan saumattomalla yhteistyöllä asiat saadaan kuntoon ja eräs ihmishenki pelastettua. Oliver alkaa kuitenkin epäillä jotain  - kirja loppuu melkoiseen cliffhangeriin. Jatkoa on siis ilmiselvästi vielä tulossa.

Tässä osassa lukijalle paljastetaan Lonen oikea nimi, jota hän vihaa enemmän kuin mitään.  Minusta se on kyllä oikein persoonallinen ja kaunis nimi. Lonen perhe, äiti ykkönen, kakkonen ja pikkusisko, jäävät kirjassa taustahenkilöiden rooliin. Toisaalta lukija pääsee tutustumaan Lonen mummoon, joka näyttää Lonelle videon hänen nimiäisistään. Videolla vilahtaa todella tutun näköinen nainen, joka lausuu omituisen viestin koskien Oliveria.

Loitsun voima on sekoitus vanhaa kansanperinnettä ja urbaania fantasiaa. Kirjassa käydään alisessa, tehdään loitsuja ja neuvotellaan kuolleiden kanssa. Fantasiapainotteisen juonen lisäksi kirjassa on sateenkaarevuutta, ystävyyttä ja romantiikkaa sivuavat teemansa, jotka jäävät kuitenkin melko hentoisiksi. Näkökulmahenkilö Lone on vuoroin uhmakas ja vuoroin hyvin hämmentynyt yläkouluikäinen tyttö, joka hakee omaa identiteettiään. Oliver jää minusta hyvin etäiseksi ja  laimeaksi henkilöhahmoksi, kun taas Katariinasta jää melko kylmä vaikutelma, vaikka hän toki tässä osassa osoittaa enemmän empaattisuuttaan Lonea kohtaan.

Kirjan kansi on minusta oikein kaunis ja onnistunut, koska hevonen on kirjassa hyvin keskeisessä roolissa. Marjo Nygårdin taiteilema tyylitelty ja uljas hevonen vihjaa, että kyseessä on jotain muuta kuin pelkkä heppakirja.

Arvosanani 3-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kirjahullun päiväkirja

 Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

20. Pohjoista luontoa kuvaava kirja

Samantyylistä luettavaa:

Louhi-sarja: Mervi Heikkilä

Satu maahispeikosta: Janette Backman

Satu maahispeikosta: Janette Backman. 147 sivua. Aviador 2017.

"Satu maahispeikosta on kuvitettu kertomus kaikenikäisille Lappiin rakastuneille ja Lapin mytologiasta kiinnostuneille. Sadussa seikkailee pieni maahispeikko Halti, joka tahtoo nähdä ja kokea koko laajan Lapinmaan, ja lähtee rohkeasti kotikolostaan maailmalle.

Matkallaan Halti kohtaa sykähdyttäviä maisemia ja saa uusia ystäviä. Hän tutustuu tarinoita kertovaan karhuun ja metsälammen haukivanhukseen, saa liitää taivaalla tunturipöllön selässä ja näkee vilauksen jopa salaperäisestä Tuliketusta. Falav-poron, Haltin läheisimmän matkatoverin kyydissä maisemat vaihtuvat joutuisasti, ja vauhdikkailta tilanteilta ja kommelluksiltakaan ei vältytä. Matkallaan maahispeikko kohtaa myös kaltaisensa, peikkotyttö Freyan, joka jättää pysyvän jäljen tämän sydämeen. Pitkän taipaleen aikana pieni rohkea matkaaja joutuu kokemaan iloa tuottavien elämysten lisäksi luopumisen tuskaa ja oivaltaa, mikä elämässä on tärkeää."(Aviador)

Oma arvio: 

Luimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan poikani kanssa.

Eteneminen oli muutenkin toisinaan upottavassa lumessa peikolle vaivalloista, mutta Haltin pienet tihrusilmät loistivat ja paloivat kuin kaksi hehkuvaa kekälettä mustuvassa yössä. Tarmoa ja päättäväisyyttä uhkuen maahispeikko ruukalsi eteenpäin. (s. 28)

Satu maahispeikosta johdattelee lukijansa Halti-maahispeikon matkaan, joka on utelias, seikkailunhaluinen ja kotiseutunsa tunturimaisemiin hellyttävällä tavalla juurtunut. Matkalla pääsemme tutustumaan monenlaisiin eläimiin ja otuksiin, kuten uskolliseen Falav-poroon, tonttu Ragnariin, nälkäiseen kettuun, korskeaan haukeen, valtavaan kontioon ja pöllöpariskuntaan. Maisemina vilahtavat tunturit, aapasuot, vaaramaisemat ja jokirotkot ja Jäämeren tyrskyt. Vuodenajat vaihtuvat purevista pakkasista komeaan ruskaan ja lempeään kesään itikoineen kaikkineen.

Backmanin kuvitukset ovat henkeäsalpaavia ja niin eläviä, että niihin tekisi mieli astua sisään. Lapin mytologiat tulevat monipuolisesti esille ja lappilaiset murresanat siivittävät tarinaa. Moni sana on niin outo, että sen merkitys on pakko kurkata tarinan lopussa olevasta murresanaluettelosta. Tämä on aivan mahtava teos murteista kiinnostuneille, mutta myös kattava johdatus Lapin mytologiaan seikkailuhenkisen sadun muodossa. Tarinan sekaan on myös ujutettu loitsuja ja taikaloruja.

Vaikka nautin kovasti Backmanin kuvista ja pidän Halti-peikon koko elämänkaaren läpi seuraavaa tarinaa kiehtovana, tarina käy välillä hiukan jaarittelevaksi ja toisteiseksi. Pieni tiivistys olisi ollut paikallaan. Kirjan kieli on kuitenkin murresanojenkin ansiosta monipuolista ja elävää. Huomasin, että tarina kyllä kiinnosti enimmäkseen pientä ekaluokkalaista kuuntelijaa, mutta välillä hänkin tuskastui tarinan junnaavampiin jaksoihin. Olemme lukeneet satua melko pitkän ajanjakson ajan, luku kerrallaan, sillä 124-sivuisessa sadussa riittää luettavaa.

Poikani luonnehtii kirjaa hauskaksi, riemastuttavaksi ja kiinnostavaksi. Falav-poro on hänen mielestään mielenkiintoisin hahmo, koska se on niin kiva. Kuvia on hänen mielestään kirjassa aika paljon eli tarpeeksi, ja ne ovat hänestä värikkäitä, hauskoja, tarkkoja ja kiinnostavia. Erityisesti poikani mieleen jäi kirjan alku, kun Halti-peikko lähti seikkailulleen matkaan. Hän ei pitänyt ollenkaan Freya-neidosta, johon Halti oli nuoruudessaan rakastunut, eikä myöskään kirjan loppuratkaisusta, johon Haltin elämänkaari päättyy. Kirja olisi myös hänestä saanut olla hiukan lyhyempi. Poikani suosittelee kirjaa vähän itseään vanhemmille pojille, koska tämä on kuulemma "sellainen poikien kirja".  Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, ettei kirja välttämättä kiinnosta vielä kovin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia, mutta poikkeuksiakin toki voi olla.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti jokaisen lappilaisen koulun lukemistoon, ja toivottavasti koulut ovatkin löytäneet tämän kirjan. Toki tätä voi lukea muuallakin kuin Lapissa, mutta erityisesti oman alueen mytologoiden tuntemus on tärkeää. Toivoisin vastaavaa teosta myös oman alueeni, Pohjois-Pohjanmaan, myyteistä ja murresanoista. 

Arvosanaksi poikani antaa 5
minä annan 4-
Yhteensä  4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa verkkojulkaisuissa:

Retkipaikka
Koillissanomat
YleUutiset

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

23. Kirjassa on mukana meri

Synkät vedet -sarja: Camilla & Viveca Sten

Syvyyksissä - Synkät vedet I: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2017. (Synkät vedet #1)

Ruotsinkielinen alkuteos (2016): Djupgraven. Alkuperäinen kansi: Eric Thunfors

"Suunnistustunti sumuisella saarella saa karmivan käänteen, kun poika Tuvan luokalta katoaa.
Tukholman saaristo, pimeä syksy, synkkä meri paksun sumun peitossa.

12-vuotias Tuva tuntee kotipaikkansa saaret, luodot ja vedet läpikotaisin. Mutta tänä syksynä jokin on vialla. Tuva näkee outoja hahmoja metsässä, ja tummat pelottavat varjot aaltoilevat meressä.
"Katsahdan epätoivoisesti olkani yli ja näen jonkin seuraavan venettä. Kelmeä kuiskaus vedessä, kylmä virtaus pinnan alla, paljon nopeampi kuin vene. Se ei anna minun päästä karkuun." (Otava)

Oma arvio:

Ruotsalaiset äiti ja tytär, Camilla ja Viveca Sten, ovat kirjoittaneet yhdessä avausosan nuorten jännityssarjaan nimeltä Synkät vedet, jossa on myös  mukana Pohjoismaiden mytologiaa, fantasia-aineksia ja taustalla luonnonsuojelullinen teema. Koska tämä ensimmäinen osa sijoittuu Tukholman saaristoon, tulee tarinan myötä mainituksi myös Itämeren saastuminen. Kirjan lopussa on tarkemmin tietoa Itämerestä ja vinkkejä siihen, miten kukainenkin voi suojella Itämerta.

On kylmää ja harmaata, polttava savu tukkii kurkun. Keuhkoihin sattuu kuin ne olisivat tulessa. Pinta on kaukana ylhäällä, loputtoman kaukana.

Olen viime viikkoina nähnyt joka yö unta, että hukun.

En pääse veneestä pois tarpeeksi nopeasti. (s. 14) 

Tuva on hiukan epävarma itsestään, sillä hän on aina kokenut olevansa kummajainen. Saaristokoulun muut oppilaat hyljeksivät tuota oudon kalpeaa tyttöä, jolla on omituiset arvet korvien takana. Ihan vauvana Tuva on joutunut vanhempiensa kanssa veneonnettomuuteen, mutta hän on kuin ihmeen kaupalla pelastunut merestä ja löytynyt täysin kunnossa rannalta. Jotain hämärää Tuvan onnettomuuteen kuitenkin liittyy, eivätkä Tuvan vanhemmat ole halukkaita puhumaan tuosta ajasta.

"Kun olit nuorempi"---"Silloin ajattelin, ettei tuosta mokomasta vissiin ole oikein mihinkään..."(s. 61)

Kun koulun suunnistuspäivänä sattuu ikävä tapaus ja suosittu poika Axel katoaa, Tuva saa Rasmus-nimisestä pojasta liittolaisen ja ystävän. Kerta kerralta Tuva uskaltaa avautua enemmän pojalle, joka koki tuona onnettumuuspäivänä myös jotain kummallista, ja jota tyttö pääsi todistamaan. Yhteinen salaisuus yhdistää näitä kahta, mutta myös jonkinlainen yhteys heidän välillään.

"Tiesin, että sinussa on jotain, Tuva."(s. 219)

En halua paljastaa kirjan juonesta liikoja, sillä ainakin minulle oli lukukokemuksena mukavaa, etten tiennyt paljoa etukäteen. Tuva on henkilöhahmona ihastuttavan herkkä ja rohkea, ja hänen ja Rasmuksen välien lämpeneminen suloista. Saaristolaismiljöö sumuineen on osuva miljöö tälle jännittävälle tarinalle, jonka lukea lotaisin melko nopeaa. Mytologiset, fantasiamaiset ainekset kirjassa ovat tervetullut lisä tarinaan. Jatkuva, heti kirjan alusta saakka seuraava vaaran ja uhan tuntu tuo tarinaan tehokkaasti jännitystä.

Kuva: Pixabay

Me emme ole turvassa täällä ulkona. (s. 63)

Odotan innoissani sarjaan lisää jatkoa. Vielä jää arvoitukseksi, mikä on Axelin kohtalo ja kehittyykö Tuvan ja Rasmuksen ystävyys romanssiksi, josta pieniä viitteitä jo tässä osassa saatiin. Tätä kirjaa voin suositella erityisesti varhaisnuorille (noin 10-13-vuotiaille.) Kirjassa on vain 268 sivua ja luvut ovat mukavan lyhyitä, joten vähän lukeneille tämä voisi olla mainio kirja luettavaksi. Jännitystä, fantasiaa ja romantiikkaa on sopivassa suhteessa.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Lastenkirjahylly

Sumussa - Synkät vedet 2: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2018. (Synkät vedet #2)

Ruotsinkielinen alkuteos (2017): Sjörök

" 'Sinun on aika valita puolesi, meren tytär', joku sähisee takanamme.

Hirvittävän, ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan tunnen kuinka joku repii terävästi takkiani, ja tiedän, että ne ovat kynnet jotka minuun tarraavat. Tähän me kuolemme, minä ajattelen, rauhallisesti ja kirkkaasti. Tähän me kuolemme.

Tuva on saanut selville salaisuuden: hän on vaihdokas, meren tytär. Hän on karkottanut muinaisen pahuuden meren syvyyksiin, mutta nyt kotisaariston peittää ennen näkemättömän paksu sumu. Ja sumuun kätkeytyy kammottavia olentoja." (Otava)

Oma arvio:

Ruotsalaisen äiti-tytär-kirjoittajaduon nuorille suunnatun jännärisarjan toinen osa Sumussa jatkaa Tuvan tarinaa suoraan siitä, mihin se ensimmäisessä osassa jää. Tuva tietää nyt itsestään ja alkuperästään enemmän, mutta ei ole sen varmempi kuin ennenkään. Kaiken lisäksi isän juominen ja äidin häpeilevä suhtautuminen tyttärensä, merenvaihdokkaan kiduksiin ei helpota tytön epätoivoa. Koulukiusatun Tuvan ainoa ystävä Rasmuskaan ei ole lupauksistaan huolimatta viettänyt kesällä aikaa tämän kanssa, ja hän tuntee näin ollen itsensä yhä yksinäiseksi.

Tukholman saaristossa asuvia piinaa kummallinen sakea sumu, joka ei ota laantuakseen. Koska kouluvenettä kuljettava Österman on joutunut onnettomuuteen, Tuva joutuu menemään kouluun Mattiaksen äidin kyydillä. Matkalla sattuu kuitenkin kamaluuksia, kun GPS ja kännykät lakkaavat toimimasta, vene ajautuu avomerelle päin ja sumu meinaa kaapata kolmikon. Tuva pelastaa Ellinorin ja Mattiaksen, mutta tämän jälkeen kaikki on toisin. Tuva tietää, ettei sumu ole vain sattumaa, ja että hänen täytyy selvittää, mistä on kyse. Mitä Östermanille on sattunut? Miksi Rasmus on outo? Mitä apua koulun ilkein tyttö Hanna voi haluta Tuvalta? 

"Sopimus on rikottu", hän tyytyy sanomaan. Ääni voimistuu hivenen. "Sopimus on rikottu.Niin se nainen sanoi."

Yksinäinen kyynel vierähtää silmäkulmasta uurteiselle poskelle.

"Nyt hän on raivoissaan." (s. 156)

Minusta kirjan jännityselementit on taas taidokkaasti luotuja ja tarinan sekaan on sijoitettu sopivasti myös fantasiamaisuutta. En ole ihan innoissani kuitenkaan siitä, miten "pelastetaan Itämeri"-teema puskee hyvin näkyvästi esiin tarinan taustalta, vaikka se on muka ikään kuin piilotettu tarinaan. Tärkeä teema toki, mutta kirja toimisi ehkä ilman valistustakin. Jo edellistä osaa lukiessani ilahduin kirjan saaristolaismiljööstä, varsinkin kun olen laivareissulla aina ihaillut Tukholman edustan saaristoa ja miettinyt, millaista olisi siellä elää.

Tämä sarja on mainio jännityksestä pitäville nuorille (ikähaarukassa 10-14), varsinkin kun kirjat ovat melko helppolukuisia niin rakenteensa kuin tekstityylinsäkin puolesta. 

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En vielä löytänyt muita bloggauksia

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

Veden olomuoto

Lisään tämän myös Kirjoja ulapalta - Merelliseen lukuhaasteeseen

Loimut - Synkät vedet 3: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2019. (Synkät vedet #3)

 Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Mareld

"Hyytävän jännittävän kauhusarjan päätösosa.

Kamppailtuaan merenhaltian kauhistuttavia voimia vastaan Tuva opettelee merenkansan maagisia kykyjä. Hän tuntee olevansa yksin, kun paras ystävä Rasmus on muuttanut pois saaristosta. Sitten tapahtuu jotain hirvittävää: yhteyslautta vajoaa jäihin kaikki matkustajat mukanaan. Sitä sanotaan onnettomuudeksi, mutta Tuva epäilee muuta. Meri loimuaa merieliöiden valoa, vesisäihkyä. Se on paha enne, sanovat vanhat saaristolaiset. Vaaralliset ajat odottavat.

Ennen talvipäivänseisausta, kun magia on voimakkaimmillaan, pitää Tuvan pysäyttää muinainen pahuus. (Otava)"

Oma arvio:

Synkät vedet -sarja saa päätöksensä osalla Ontot, joka sisältää näistä kolmesta kirjasta eniten kauhumaisia piirteitä. Kansikuvakin jo antaa siitä vihiä. Trilogian päätösosa on muutenkin sen verran synkkätunnelmainen ja jännittävä, etten enää tätä suosittelisi ihan alakouluikäisille.

Tuva yrittää nyt sopeutua elämään ilman mantereelle muuttanutta Markusta, joka kuitenkin viestittelee tytölle säännöllisesti ja käy myös vierailemassa saaristossa. Tytön perheasiatkin alkavat olla parempaan päin, kun alkoholiin turvautunut isä on alkanut raitistua ja olla enemmän läsnä tyttärensä asioissa. Tuvan liikkuminen veden alla alkaa olla yhä luontevampaa ja hän alkaa olla sinut oman itsensä kanssa.  Kaiken pilaa kuitenkin uudet, kamalat uutiset: ihmisiä täynnä ollut Waxholmin lautta on jumiutunut yllättäen jäätyneeseen mereen ja kaikki ihmiset ovat menehtyneet. Tuva tietää, ettei se ollut onnettomuus, vaan osa merenhaltian pahaa suunnitelmaa. Yhtäkkiä meri on alkanut loimuta omituisesti.

Minun on pakko tehdä jotain. Heti. Muita ei ole, ja sisimmässäni tiedän, että nyt on kiire. (s. 50)

Tuva on tietysti taas jatkuvasti varppeillaan eikä syyttä. Kaikenlaisia merkkejä merenhaltian pahuudesta alkaa ilmaantua, kuten koulun lucia-juhlan aikana. Onneksi Tuvalla on tukena kouluterveydenhoitaja Maria, joka on paljastunut aiemmissa osissa maagiksi. Markus perheineen tulee Tuvan perheen luokse joulua viettämään, mutta hekin joutuvat keskelle kauheuksia, kun heti ensi kättelyssä vene jäätyy kiinni yllättäen ilmestyvään jääpeitteeseen. Zombimaisten rantakalmojen pelossa Tuva kehottaa kaikkia juoksemaan karkuun lähimmälle saarelle jäätä pitkin ja sukeltaa itse veteen. Markus huomaa, ettei voi juuri auttaa tyttöä, vaan aiheuttaa vain lisäongelmia sukeltamalla perään.

En ole enää pelokas pieni ihmistyttö, joka on vähällä hukkua Kanholmsfjärdeniin. Olen Merenkansa, ja minussa elää kaikki se taikuus, joka on syntymäoikeuteni. (s. 301)

Kauhumaisten ainesten lisäksi tässä viimeisessä osassa myös kirjan fantasiapiirteet nousevat esiin. Kirjan päätös jää yllättäen osin avoimeksi. Viime osien Itämeri-valistuksellisuus huokuu yhä kirjan tapahtumien taustana, mikä häiritsee jälleen minun lukunautintoa. Nyt mukana on jopa hiukan syyllistämistä Itämeren tilasta merenhaltian välityksellä. Käytännössä voisi tulkita niin, että kaikki kirjan saariston kammottavuudet ovat ihmisten omaa syytä, josta he nyt merenhaltian toimesta saavat karvaasti maksaa, ellei merenhaltia saa jälleen uutta uhria. Julmaa.

Joku aikoo riistää sydämen Pohjanmeren rinnasta.

Tällä hetkellä oivallan, että meren taikuus on minulla. Mutta ei ole. Merenhaltiaa ei ole. Ei liioin Merenkansaa. Minä olen ainoa. Olen meren magian viimeinen perillinen. (s.324)

Tässä viimeisessä osassa on mukana uusia henkilöhahmoja, kuten Markuksen vanhemmat Linda ja Anders sekä sisarukset Moa ja Petter. Lisäksi Tuva lähentyy viimeinkin koulutoverinsa Charlotten kanssa, joka on aiemmissa osissa ollut hänen pahin kiusaajansa. Ihmissuhteet jäävät kuitenkin kirjan tiivistunnelmaisten jännitysmomenttien varjoon. Kirjassa sekoittuu perinteisen kauhun, jännityksen ja fantasian ainekset ja lopputulos on hiukan hätäinen. Olisin kaivannut lisää Tuvan ja Markuksen tunteiden syventymistä, jota kyllä osin tarina sivuaakin, mutta jää melko pintaraapaisuksi. Kirjan loppu on hyvin dramaattinen ja arvoituksellinen.

Arvosanani on 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

20. A book by two female authors

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen
(saaristolaisuus, jännitys)

Ihme: R.J. Palacio 
(koulukiusaaminen, erilaisuus, varhaisnuorille)

Veden vallassa - Väkiveriset 3: Sini Helminen
(koulukiusaaminen, erilaisuus, vedenalaiselämä, vesistönsuojelu)