Vaikka henki menisi: Holly Jackson

Vaikka henki menisi: Holly Jackson. Suomentanut Leena Ojalatva. Tammi 2026 

Englanninkielinen alkuteos (2025): Not Quite Dead Yet. Kansi: Erin Shappell ja Scott Biel

"Ennen kuin kuolen, ratkaisen oman murhani.

Kiltin tytön murhaopas -bestsellerin kirjoittajan ensimmäinen aikuisille suunnattu trilleri on piinaavan koukuttava jännitystarina sitkeän naisen eloonjäämiskamppailusta ja yhteisön vaarallisista salaisuuksista. Kuka yritti surmata Jet Masonin?

Seitsemän päivän päästä Jet Mason kuolee. Mistään muusta hän ei ole ikinä ollut yhtä varma – tähän saakka 27-vuotias Jet on ajelehtinut elämässä sinne tänne saamatta siitä otetta. Jetin maailma kuitenkin kääntyy päälaelleen, kun hänen kimppuunsa hyökätään kohtalokkaasti halloweenina ja lääkäri arvioi, että hänellä on vakavan päävamman komplikaatioiden takia vain viikko elinaikaa. Alkaa hengästyttävä kilpajuoksu aikaa vastaan: seitsemän päivän aikana Jet aikoo selvittää, kuka hänet yritti tappaa ja miksi. Joku aivan hänen lähipiirissään kantaa hänelle kuolettavaa kaunaa – kehen siis uskaltaa luottaa?" (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Vihdoin ja viimein sain luettua ja arvioitua syyskauden arvostelukappaleet ja pääsin käsiksi tämän vuoden helmiin, joita on jo postilaatikkoon kivasti tupsahdellut. Kovasti odotettu oli tämä Holly Jacksonin uusin jännäri, joka on tällä kertaa ihan oikeesti aikuisten kirja. Aiemmat osat ovat toki olleet nekin kustantajan luettelossa aikuisten käännetyn kaunokirjallisuuden puolella, vaikka YA:ta selkeästi ovatkin. Vaikka henki menisi on nyt kuitenkin tarkoituksella suunnattu aikuislukijoille, ja sen voi jotenkin jo aistia kansikuvastakin, joka on hyvin jännärimäiseen tapaan tummasävyinen ja tekstivoittoinen.

Tuttuun tapaan kirjan päähenkilön nimessä on kolme kirjainta. 27-vuotias Jet, oikealta nimeltään Margaret, on muun perheensä tavoin kotikaupunkinsa Woodstockin Halloweentapahtumassa. Jetin veli Luke on siellä Sophia-vaimonsa ja pienen vauvansa kanssa, Jetin äiti ja isä ovat siellä, myös valitettavasti Jetin ex-poikaystävä JJ on siellä. Onneksi ihana naapurin Billy, poliisin poika, pelastaa Jetin ikävältä tilanteelta, kun exä haluaisi sinnikkäästi juttusille. Jetillä on monenlaisia hankaluuksia elämässään: isän pahentunut munuaissairaus, jonka hän on geeniperintönä "saanut" myös itselleen, huolettaa. Äiti vaatii Jetiltä liikaa, Luke-veli tärkeilee isän rakennusfirman tehtävissä ja havittelee seuraajan paikkaa, Sophie-käly ottaa koko olemuksellaan hermoon (ja hän on sitä paitsi Jetin entinen ystävä.) Niinpä hän lähtee ennen muita takaisin kotiin, taloon, jossa hän yhä asuu olosuhteiden pakosta vanhempiensa kanssa. 

Jet ei tiedä, että asunnossa vaanii joku. Siinä vaiheessa, kun joku kalauttaa häntä jollain painavalla esineellä päähän useita kertoja, kaikki muuttuu. Seuraavan kerran Jet herää sairaalassa itkevät läheiset vuoteensa ympärillä. Rakas ystävä Billy on löytänyt tajuttoman Jetin heidän talostaan ja soittanut apua paikalle. Nyt lääkärillä on erittäin huonoja uutisia: Jetillä on elinaikaa vain noin viikko. Toinen vaihtoehto olisi yrittää vaativaa aivoleikkausta, mutta sen onnistumisprosentti olisi naurettavan pieni. Hän siis käytännössä kuolisi joko nyt tai viikon päästä. Äiti vaatii Jetiä valitsemaan riskin eli leikkauksen, mutta Jet haluaa ennemmin elää vielä viikon. Tämä aiheuttaa eripuraa äidin ja Jetin välille niin paljon, että hän lähtee ovet paukkuen kotoaan ja muuttaa Billyn kämppään.

"Vaihtoehtoni ovat siis, että joko kuolen nyt tai kuolen seitsemän päivän päästä." (s. 41)

Jet nimittäin on päättänyt ratkaista oman murhansa. Siinä hän tarvitsee kiltin ja suloisen Billyn apua, vaikka tämä puisteleekin päätään Jetin hurjapäisyydelle. Toki hänellä on jatkuva huoli ystävästään, eikä hän ole toipunut vieläkään näystä, joka häntä turmayönsä Jetin kotona odotti. On sanomattakin selvää, että Billy on rakastunut Jetiin jo kauan, ja Jetkin tämän tietää. Hänen omat tunteensa ovat kaverillisemmat. Ainakin alkuun.

"Aion selvittää tämän jutun. Muistatko, miten aikoinaan hoin, että tekisin vielä jotain suurta? Tosin silloin kuvittelin, että minusta tulisi presidentti tai astronautti, mutta tämä on vähintään yhtä iso juttu: ratkaisen oman murhani." (s. 80)

Poliisi epäilee, loogista kyllä, ensimmäiseksi JJ:tä, joka näyttää kadonneen kaupungista. Jollakin tasolla Jet kuitenkin on lähes varma, että exä ei murhannut häntä. Hän alkaa kaivella johtolankoja sieltä sun täältä, osa niistä tupsahtaa äkkiarvaamatta eteen. Jetin musta huumori ei ole aina Billyn, eikä monen muunkaan mieleen, koska tilanne on mikä on. Huumori näyttää olevan kuitenkin se, jonka avulla pian kuoleva Jet pysyy kasassa ja toiminnassa. Hän ei juuri pysähdy ajattelemaan tulevaa elämänsä päätöstä, vaan purkaa koko tarmonsa salapoliisityöhöntä. Onhan sentään kyse hänen omasta murhastaan. Poliisi ei tee hänen mielestään tarpeeksi tehokasta työtä, mutta onneksi avustaa häntä tarpeen mukaan pitämällä hänet ajan tasalla. Asiaa auttaa se, että Billy isä Jack on poliisissa. Hän on Jetin perheen naapuri ja perhetuttu.

"Elät elämäsi parasta viikkoa, vai mitä?"

"Älä muuta sano." (s. 268)

Holly Jacksonin kirjojen kyydissä kyllä viihtyy aina, niin myös tämän uusimman. Uskomattomat käänteet seuraavat toisiaan, lukijanakin saa kokea ahaa-elämyksiä ja tehdä omaa salapoliisityötään päähenkilön kanssa. Billyn ja Jetin yhteistyö ja lämmin yhteys, joka syvenee loppua kohti, on herttaista. Varsinaista rakkauskuviota tähän ei ole kuitenkaan tuuppamalla tuupattu, vaan kaikki on hyvin luontevaa. Vaikka arvasinkin murhaajan hiukan yli puolivälin jälkeen, kirjan tapahtumat osasivat kyllä yllättää minut. Surullisiakin sävyjä saatiin mukaan, kun Jet ei enää jaksanut vääntää vitsiä kohtalostaan.

Tämä ei ollut sellainen loppu, jota hän oli kaavaillut, mutta tämä oli loppu, jonka kanssa hän voisi elää. Sillä hänen täytyi elää.

Jetin vuoksi. (s. 479)

Vaikka henki menisi ei ollut minulle ihan täysi viiskauttaviis, mutta melko lähelle sitä. Välillä mietin sitä, oliko kirjassa juuri eroa näin nuorille aikuisille suunnatuihin jännäreihin muuta kuin päähenkilön ikä? Välillä jotenkin rupesin ajattelemaan Jetiä nuorempana kuin hän olikaan. (Ja no, onhan 27-vuotiaskin vielä lainkin mukaan nuori.) Toki tässä kirjassa on ehkä asteen verran rankempia juttuja mukana kuitenkin.

Kirja loppui ihanasti Jetin kirjoittamiin kirjeisiin, siitä plussaa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Rebel Blue Ranch -sarja: Lyla Sage

Done and Dusted - Takaisin satulaan: Lyla Sage. Suomentanut Tuulia Vihanto. Karisto 2025 (Rebel Blue Ranch #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Done and Dusted. Kansi: Austin Drake

"Booktokin valloittaneen kuuman cowboy-romantiikkasarjan avauksessa veljen paras kaveri herättää yllättäviä tunteita.

Emmy Ryder palaa kotitilalleen Wyomingin Meadowlarkiin kaiken menettäneenä. Unelmien ura hevosten parissa on tyssännyt loukkaantumiseen. Kun Emmy kohtaa paikallisessa pubissa veljensä parhaan ystävän Luken, lapsuusvuosiensa kiusankappaleen, hän tuntee yllättäen tähän välittömästi vetoa. Mutta Luke on ylimielinen paha poika, ja kaiken lisäksi he ovat lähestulkoon perheenjäseniä!

Myös Luke panee merkille ystävänsä pikkusiskon eikä saa silmiään irti hänestä, mutta yrittää tukahduttaa himonsa. Mutta entä jos Luke on juuri sitä, mitä Emmy tarvitsee päästäkseen takaisin satulaan? (Karisto)"

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Vannotin itselleni, että pysyn nyt erossa kaikista kirjoista, joiden takana lukee "booktok-sensaatio" ja jotka ovat spicyjä kuin chilipaprikat. Mutta mutta, kun näin tämän cowboyromanssin, pakkohan minun oli tämä ottaa lukuun. Koskapa hevoset, ranchit, countrymeininki ylipäänsä! Aavistelin, että varsinainen heppakirja tämä ei tulisi olemaan, mutta jos nyt vähän edes sivutaan noita jaloja eläimiä ja ratsastamista, tämä kirja minua kiinnostaa.

Emmy eli Clementine Ryder palaa kotikaupunkiinsa salaa perheeltään, ja hänen paras ystävänsä Teddy kiikuttaa hänet ensi alkuun Meadowlarkin ainoaan baariin eli Paholaisen buutsiin. Villin kotiinpaluuillan kruunaa exä Kennyn tapaaminen hyvissä merkeissä. Valitettavasti tämä ei ole kaikkien mieleen, sillä nykyinen baarin omistaja ja Emmyn perhetuttu ja Gus-veljen paras ystävä Luke ei pidä siitä, että kyseinen hännystelijä-Kenny jahtaa Gusin pikkusiskoa. Eihän asia hänelle kuulu, mutta jotenkin Luke ei itse saa silmiään irti Emmystä.

"Emmy, tahdon sinun tietävän, että olen iloinen, kun olet täällä." Hän katsoi minua jälleen sillä tavalla: kuin olisin ainoa ihminen koko planeetalla - kuin olisin ainoa, jolla oli merkitystä. (s. 137)

Emmyllä on syy palata kotitilalle, mutta sitä hän ei kerro yllättyneelle perheelleen, eli isä Amosille ja veljilleen Gusille ja Wesille. Eivät he juuri kyselekään, vaan ovat pelkästään iloisia rakkaan pikkusiskon paluusta. Emmy on erittäin menestynyt tynnyripujottelija, mutta nyt hän ei ole pystynyt aikoihin ratsastamaan Maple-hevosellaan. Hän on nimittäin pudonnut hevosen selästä pahasti, ja onnettomuudesta on jäänyt hänelle trauma. Pelkkä hevosen harjaaminen ja satulointi aiheuttaa hänelle paniikkikohtauksen. Ranchilla usein työskentelevä Luke, joka on viihtynyt erityisen hyvin Emmyn läheisyydessä tämän paluun jälkeen, todistaa yhtä tällaista kohtausta ja auttaa Emmyn pahimman yli vahvojen käsivarsiensa suojissa. Tästä Luke saa idean: hän voi auttaa Emmyä aloittamaan ratsastuksen ihan alusta, askel askeleelta, jotta tämä pääsee taas pelostaan yli.

Jokin  hänessä tuntui nyt erilaiselta ja hyvältä.  Halusin tietää, mihin tämä voisi johtaa, mitä meistä voisi tulla. (s. 123)

Niinhän siinä käy, että Emmy ja Luke lähentyvät hyvinkin paljon, mutta veljiensä vuoksi Emmy haluaa pitää heidän tuliset tunteet salassa, varsinkin kun Luke on naistenmiehen maineessa. Vaikeaahan se on, koska Luke on lähes kuin perheenjäsen ja usein mukana perhelounailla. Kun pitkänhuiskea (Emmy on 180 cm pitkä ja Luke niin pitkä, että Emmyn on katsottava ylöspäin) pari viimein antaa tunteilleen (ja himoilleen) vallan, se on menoa se. Kohtaukset ovat niin spicyjä ja rivokielisiä kuin odottaa saatoin. Ja tunnelma myös hiukan lässähtää, kuten aina, koska sen jälkeen juoni kulkee kuumasta kohtauksesta toiseen.

Koska hän oli koko ikänsä anellut huomiota toisilta, hän todella tiesi, miten saada minut tuntemaan kuin olisin ainoa ihminen koko planeetalla. (s. 230)

Kuten arvasin, ratsastamiskuviot eivät saa kovin suurta valtaa kirjan romanttisen juonen ohelle. Emmy ja Luke himoitsevat toisiaan vuoron perään omissa kappaleissaan. Emmy ei voi vastustaa Luken tyyliä: hän kulkee revityissä teepaidoissa, flanellipaidoissa ja lippis väärin päin. Epäselväksi eivät jää Luken upeat käsivarret, saati kasvoille valahtavat hiukset. Emmy taas on Luken silmissä äärimmäisen kaunis farkkushortseissaan ja topeissaan. Emmy saa Lukesta tukea ja turvaa traumaattisen onnettomuuden jälkimainingeissa ja Emmy tukee myös Lukea muun muassa hankalan äitisuhteen kanssa. Aivan täydellinen pari siis, eipä siinä. Luken "kulti"-hokemat alkoivat jossain vaiheessa hiukan jo ottaa päähän (englanninkielisessä versiossa ne ovat "sugar") ja seksikohtaukset kliseisiä, kuten arvata saattaa. Juonessa on myös hiukan köykäisiä kohtia, kuten se, miten muka Emmyn niin läheinen ja rakas perhe ei tiedä mitään hänen onnettomuudestaan.

Ihan mukava ja viihdyttävä countryromanssi oli tämä Rebel Blue Ranch -sarjan aloitusosa, mutta ei tämä nyt maailmaani mullistanut. Seuraavassa osassa Swift and Saddled - Villikko seurataan Emmyn toisen veljen Wesin edesottamuksia, kun hän aloittaa tilalla maatilamatkailua. Voi olla, että kuuntelen äänikirjana jatko-osat. Erityismaininnan annan vielä Tex Willer -henkiselle kannelle, joka miellyttää minun silmääni erityisesti.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Samantyylistä:

Icebreaker - Sulavaa jäätä: Hannah Grace

Kiltin tytön kompleksi: Elle Kennedy

Kings of Sin -sarja: Ana Huang

Odota minua järven rannalla: Carley Fortune

Mila ja Blake -trilogia: Estelle Maskame

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.) Hertta 2023

Kansi: Karin Niemi

" 'Joskus naiselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin muuttua suunnattomaksi petolinnuksi.'

Miltä tutut tarinat kuulostaisivat, jos äänen saisivatkin Kalevalan naiset itse? Miten sammon kanssa kävi Louhen näkökulmasta? Entä miten tarinansa pukisi nykyajan Aino tai Marjatta puolukoineen? Voisiko Tuonen tytti työskennellä ruumishuoneella tai Vellamo olla intohimoinen luonnonsuojelija?

Tinarinnat-novellikokoelmassa 11 suomalaista kirjailijaa kertoo oman tulkintansa valitsemastaan Kalevalan naishahmosta. Tyyliltään novellit ovat moninaisia: on historiallisia, fantastisia ja futuristisia, herkkiä, synkkiä ja humoristisia. Yhteistä tarinoille on, että ne ravistelevat pölyyntyneitä mielikuvia.

Jokaisen hahmon tarinaa täydentää muotokuva eri kuvittajalta. Juhlavaan teokseen tekee mieli palata kerran toisensa jälkeen.

Kokoelman ovat toimittaneet tamperelaiset kirjailijat J. S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen. He saivat idean teokseen Tampereen taidemuseon näyttelyssä, jossa Kalevalan aiheita hallitsivat – jälleen kerran – miehet ja miehinen näkökulma. Oli siis aika kertoa Kalevalan naisten tarinat aivan uudella tavalla.

Mukana on 22 nais- tai muunsukupuolista kirjailijaa ja kuvittajaa.

Kirjailijat: Katri Alatalo, Magdalena Hai, Anu Holopainen, Emmi Itäranta, Jenny Kangasvuo, Jenna Kostet, Anne Leinonen, Anni Kuu Nupponen, Tiina Raevaara, Solina Riekkola ja Johanna Sinisalo.

Kuvittajat: Broci, Maya Hahto, Juliana Hyrri, Emma Kantanen, Jutta Kivilompolo, Anne Muhonen, Karin Niemi, Emmi Nieminen, Johanna Rojola, Julia Savtchenko ja Nora Surojegin." (Hertta)

Oma arvio:

Pakko myöntää heti tähän alkuun, että Kalevala ei ole minulle kovin tuttu. Ei, vaikka olen opiskellut suomen kieltä ja kirjallisuutta. Onhan sitä käsitelty peruskoulussa, mutta kansalliseepokset  eivät ole erityisesti minun sydänasiani, vaikka toki arvostan kulttuuriperintöämme. Kiinnostuin silti valtavasti, kun kuulin, että Kalevalan naisista tulee oma novellikokelma, jossa on vieläpä kirjoittajina Suomen parhaimmistoa niin spefin kuin lanukirjallisuudenkin saralla sekä lisäksi loistavia kuvittajia.

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat esittelee yhteensä 11 Kalevalan tarinoista enemmän tai vähemmän tutuksi tullutta naishahmoa. Kokoelma alkaa päräyttävästi pahishahmo Louhesta, Pohjan Akasta,  ja päättyy Väinämöisen emoon Ilmattareen. Pidän kovasti kirjan rakenteesta, jossa jokainen naishahmo esitellään ensin kuvittajan taidonnäytteellä ja lyhyellä esittelytekstillä, joka selostaa missä roolissa kyseinen nainen Kalevalassa esiintyy. Näin minäkin, joka en ole niin kauheasti perillä eepoksestamme, pääsen vähän jyvälle. Tuttuja nimiähän siellä vilisee ja heti muistini palailee pätkittäin: ei kai kukaan ei voi olla muistamatta, miten Marjatta tulee puolukasta raskaaksi ja Lemminkäisen äiti suree Tuonelan äärellä kuollutta poikaansa.

He olivat vieneet minulta Aamuni ja Iltani, joten minä vein heidän. (Emmi itäranta: Taivasta silpovat pilvet, s. 34)

Vaikka novellikokoelma alkaa melko perinteikkäästi Kalevalan aikaan sijoitetulla Emmi Itärannan novellilla Taivasta silpovat pilvet, jossa Louhi pyytää Väinämöiseltä Sampoa itselleen ja tulee luvanneeksi tälle palkkioksi tyttärensä, sekä jumalhahmo Tuurin vaimo Villikerta taltuttaa Ukko Ylijumalan sytyttämän palon Jenny Kangasvuon novellissa Tulisoronen, kivikipinä, seuraavat novellit ujuttautuvat pikku hiljaa taidokkaasti nykymaailmaan tai jopa dystopisiin maailmoihin, joissa ihmisen kehittelemät peltilehmät tuottavat maitoa ja lihaa eettisemmin (vai josko sittenkään?) Jenny Kostetin novellissa Kaitse karja kaunihisti,  tai Tuonen Tytti on töissä ruumishuoneella ja saattelee vainajien sielut Tuonelaan ruumishuoneen takaoven kautta Solina Riekkolan novellissa Kalma päätä kallistavi. 

"Tytti joenkorpi, hei", sanon, ja kättelen Terttua. "Obduktioteknikko. Ja sinun oppaasi Tuonelaan." (Solina Riekkola: Kalma päätä kallistavi: s. 113)

Tulevaisuuden maailmoihin sukelletaan esimerkiksi novellikokoelman päättävässä Magdalena Hain novellissa Veen emonen, Ilman impi, Ilma-Tarin kätilö, jossa ihmiskuntaa uhmaa heidän emonsa eli kohduksi kutsutussa luolassa asuvan Ilma-Tarin mahdollinen tuhoutuminen ja emon uusiutuminen. Anni Kuu Nupposen novellissa Tule marja poimimahan Marjatta elää tulevaisuuden maailmassa, jossa algoritmien valta on noussut koko maailmaa hallitsevaksi systeemiksi. Johanna Sinisalon novellissa Poika palasina pääosassa on Lemminkäisen äiti, joka joutuu pelastamaan poikansa päihdehelvetistä. 

He antoivat minulle nimen puolukka. He tekivät minut ja vangitsivat tänne. ( Anni Kuu Nupponen: Tule marja poimimahan, s. 253)

Vedenalaisiin fantasiamaailmoihin sukelletaan sekä Katri Alatalon novellissa Ken kulkee vettä vasten, jossa opiskeluajan taloudellisiin vaikeuksiin väsynyt Aino tuntee veden kumman kutsun, sekä Anu Holopaisen novellissa Veen voima, Veen väki, jossa on päähenkilönä Vellamon hahmoon perustuva Vee, nuori nainen, joka pelastetaan eräänä päivänä pahasti kalastusverkkoihin sotkeutuneena ja muistinsa menettäneenä. 

Älä pelkää. Hengitä vesi sisään ja pelko ulos. Tämä on kotisi, tule takaisin. (Anu Holopainen: Veen voima, Veen väki: s. 153)

Sateenkaareviakin scifin sävyjä tarjoaa Anne Leinosen novelli Vilua hohkaa hopea, jossa kuulun teknoseppä Ilmarin sisar Annikki joutuu peittelemään veljensä kamalaa tekoa eli tämän vaimon Irinan surmaa. Tiina Raevaaran novellissa Saaren neidot, kauan kasvaneet on ehkä jopa hiukan kauhumaisia piirteitä päähenkilönään Kyllikki, joka anoppinsa kanssa surmaa ja silpoo Lemminkäisen palasiksi kursiakseen tämän uudelleen kokoon. 

Kaikki aina luulivat, että Ahti Saarelainen ryösti minut. Lemminkäinen ryösti Kyllikin, sanottiin, aivan kuin olisin ollut pelkkää materiaa, esine, jonka voi varastaa. Niin tarina väittää. (Tiina Raevaara: Saaren neidot, kauan kasvaneet, s. 205)

Novellikokoelma on hyvin tasalaatuinen ja pitää sisällään kaunista ja huoliteltua kieltä. Kuvitukset ovat persoonallisia ja toinen toistaan kauniimpia. Vaikka novellit poikkeavat hiukan tyyliltään, on punainen lanka kuitenkin olemassa. Novelleissa tulee usein esiin se huoli, mihin tämä yhteiskunta ja planeettamme tila on menossa. Kantavina teemoina ovat luonnon kiertokulku ja kunnioittaminen, eläinlajien säilyminen, lihansyönti, teknologian lisääntyminen ja toksiset mieskuvat.  Tämä kokoelma on täyttä timanttia, ja jos ei ole vielä esimerkiksi valmistujais/ylioppilaslahjaa nuorelle hankkinut, tämä kannattaa pitää mielessä. Itse näkisin, että novellit toimisivat mainiosti äidinkielen opetuksessa toisen mainion Kalevala-teemaisen novellikokoelman eli Satalatva - Kalevala uusin silmin ohella (Tammi 2021, toim. Salla Simukka ja Siri Kolu.) Vaikka Tinarinnat ei ole varsinaisesti lanua, se kuitenkin soveltuu mainiosti niin yläkouluun kuin lukioonkin.

Mitkä novellit pääsevät sitten minun top-kolmoseeni? Minä innostuin eniten dystopissävytteisestä Anni Kuu Nupposen novellista Tule marja poimimahan, jossa on tuotu mukavasti puolukka-teemaa ja neitseellistä sikiämistä mukaan erittäin persoonallisella tavalla, ja joka maalailee algoritmien valtaaman yhteiskunnan kauhukuvaa. Toinen suosikkini on Anne Leinosen niin ikään futuristinen Vilua leimaa hopea, jossa Ilmarin siskolla Annikilla on vaiettu salaisuus. Kolmas suosikkini, synkkämielinen Katri Alatalon Ken kulkee vettä vasten tuo esille nuoren aikuisen eli Ainon epätoivon, kun haaveiden toteutuminen ei olekaan sitä, mitä elämältä kuvitteli, ja tulevaisuus näyttää vain hyvin synkältä ja toivottomalta.

Suosittelen tätä kaikille, jotka haluavat katsoa Kalevalaa toisin silmin - tai niille, jotka eivät tunne kovin hyvin Kalevalaa, mutta haluaisivat oppia sitä viihdyttävällä tavalla, ilman runomittaa, päsmäröiviä miespäähenkilöitä ja ankeita analyysejä. 

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän

Anniina Mikama: Myrrys

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Carole: Tulen tyttäriä -sarja

Lily & Atlas -sarja: Colleen Hoover

Se päättyy meihin: Colleen Hoover. Suomentanut Sirpa Parviainen. WSOY 2023. (Lily & Atlas #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): It ends with us. Kansi: Jon Shireman

"Tunne, mistä puhutaan.

Se päättyy meihin on valtaisan menestyksen sosiaalisessa mediassa saavuttanut ilmiö, jonka viimeisiä sivuja ei voi lukea kyyneleitä vuodattamatta.

Lilyn elämä ei ole ollut helppo. Vaikeista perheoloista ponnistanut nuori nainen uskoo kuitenkin voittaneensa ongelmansa, kun hän valmistuu yliopistosta ja uskaltautuu perustamaan unelmiensa yrityksen. Kun hän vielä kohtaa Rylen, komean neurokirurgin, elämä tuntuu jo liian hyvältä ollakseen totta. Mutta sitten Lilyn nuoruudenrakkaus ilmestyy kuvioihin ja nykyisyys alkaa muistuttaa menneisyyttä. Päätöksiä on tehtävä, eivätkä ne ole helppoja."(WSOY)

Oma arvio:

Nonnih. Nyt tiedän mistä puhutaan ja kohkataan. Olen katsellut tätä Colleen Hooverin Se päättyy meihin -kirjaa kirjasomessa jo pitkään enkunkielisenä, mutta kun näin suomennoksen olevan tulossa, päätin odottaa hetkisen. Nyt haukon happea, sillä imaisin tämän kirjan viikonlopun aikana (eikä se ole ollenkaan tavallista, että vetäisen muun elämän ohella yli 400-sivuisen romaanin parissa päivässä.) Olen ihan tietämätön kaikesta kirjailijan ympärillä pyörivästä #booktok-kohusta, sillä minua ei kiinnosta tällaiset seikat. Sen verran tiedän, että jotain kohua siis on.

En ole hirveästi lukenut tästä arvioita, joten en tiennyt juuri, mitä odottaa. Jos sinä et halua tietää liikaa juonesta, niin en suosittele lukemaan arviotani vielä, sillä avaan melko paljon juonta. Aion kirjoittaa seikoista, joita ei välttämättä alussa arvaa mukaan tulevan. 

Eivät teot ole ne, jotka satuttavat eniten, vaan rakkaus. Jos tekoon ei liittyisi rakkautta, kipu olisi helpommin siedettävissä. (s. 367)

Lily on kirjan alussa 23-vuotias nuori nainen, joka on kiivennyt erään Bostonilaisen kerrostalon kattotasanteelle tuulettamaan aivojaan isänsä hautajaisten jälkeen. Hän on pitänyt isälleen unohtumattoman muistopuheen, jossa hän ei ole keksinyt tästä mitään hyvää sanottavaa. Myöhemmin selviää, miksei. Olennaisinta on kuitenkin Lilyn ja kattoterassin tuolia vihoissaan potkivan komean miehen kohtaaminen katolla. Ryleksi esittäytyvä, neurokirurgian erikoistumisjaksolla työskentelevä  komistus toteaa suorasukaisesti haluavansa naida Lilyä, mutta Lily torppaa hänet sanoen, ettei harrasta yhdenyön suhteita - eikä Ryle taas usko parisuhteisiin. Vetovoimaa heidän välillään kuitenkin on. Parin flirttailu keskeytyy kuitenkin ikävästi ja Lily uskoo, ettei enää koskaan näe tuota miestä.

Lily on kirjoittanut teininä päiväkirjaa, jonka on osoittanut suuresti ihailemalleen Ellen DeGeneresille. Näitä päiväkirjan merkintöjä Lily alkaa käydä läpi paljastaen lukijalle jotain kamalan kipeää hänen lapsuudestaan. Lilyn isä on pahoinpidellyt tämän äitiä niin kauan, kuin Lilyn muistot kantavat. Lily kirjoittaa kuitenkin myös ihanista asioista, kuten siitä, miten hän tutustui naapurin autiotalossa majailevaan kodittomaan poikaan, Atlasiin, ja kuinka he lopulta rakastuivat. Atlasin tie vei kuitenkin pois Lilyn luota hänen enonsa luo ja armeijan palvelukseen. Jäljelle jäi vain kauniit - ja karmivat muistot, kun isä yllätti heidät heidän viimeisenä yönään.

Ehkä rakkaus ei olekaan jotain sellaista, joka kulkee täyden ympyrän. Jospa se on kuin vuoksi ja luode, virtaa sisään ja vetäytyy pois, niin kuin ihmiset elämässämme. (s. 253)

Puoli vuotta kattoepisodin jälkeen Lily on ostanut itselleen liikehuoneiston, johon hän haluaa perustaa kukkakaupan. Heti ensimmäisenä päivänä sisään marssii töitä etsivä tyylikkään näköinen nainen, Allysa, joka osoittautuu Lilylle korvaamattomaksi avuksi. Allysalla on valtavan rikas mies ja kokonainen kerrostalon yläkerros asuntonaan, eikä hänen tarvitsisi tehdä töitä, mutta hän haluaa auttaa Lilyä. Naisilla synkkaa heti ja heistä tulee korvaamattomat ystävät toisilleen. Lilyn loukattua nilkkansa  apuun rientää Allysan aviomies ja veli, joka sattuu olemaan lääkäri. No, okei, hän on neurokirurgi. Niinpä, Ryle astuu jälleen kuvioihin ja ilmoittaa, että haluaa yhä edelleen naida Lilyä.

"Koputitko sinä todella kahteenkymmeneenyhdeksään oveen vain kertoaksesi, että ajatus minusta tekee elämästäsi silkkaa helvettiä ja että minun pitäisi harrastaa seksiä sinun kanssasi, jotta sinun ei tarvitsisi enää koskaan ajatella minua? Lasketko sinä leikkiä?"(s. 85)

Kuinkas sitten käy, kun Lily huomaa ajattelevansa Ryleä yhä enemmän ja enemmän, muttei suostu satunnaiseen seksiin tämän kanssa. Ryle hokee mantraansa siitä, ettei usko parisuhteisiin, ja lopulta rukoilee, että saa harrastaa seksiä edes kerran Lilyn kanssa. Hän ei nimittäin ole pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin Lilyn ajattelemiseen. Yhteisen nukutun yön - aivan, nukutun - jälkeen Rylen on kuitenkin alettava pyörtämään päätöksensä, sillä hän ei saa tarpeekseen tuosta punatukkaisesta naisesta. Allysa on ensin häkeltynyt, mutta sitten mielissään, kun veli on viimeinkin löytänyt naisen elämäänsä.

Ryleen ei voi olla rakastumatta, sillä hän on itse täydellisyys: yhtä aikaa hellä mutta myös melko ronski sille päälle sattuessaan. Hän menestyy hyvin neurokirurgina, on intohimoinen työssään mutta palvoo Lilyä vapaa-aikanaan. Lilyn äidinkin hän jo hurmaa. Juuri kun olen täysin rakastunut Ryleen jo itsekin, matto vedetään jalkojeni alta. Ensimmäinen lyönti tulee kuin vahingossa, ihan puun takaa. Lilyn pettymystä ja surua ja kaikkea sitä epätoivoa on kuvattu niin koskettavasti tuon tapahtuman jälkeen, että tunnen sen itsekin nahoissani. Ryle on surullinen ja ahdistunut itsekin teostaan, ja Lily antaa tälle anteeksi. 

En odottanut tuntevani näin paljon tuskaa hänen tapaamisestaan. (s. 162)

Mutta kun hän ja Ryle sattuvat tuon episodin illalliselle ravintolaan, jonka omistaa hyvin tutunnäköinen mies Lilyn menneisyydestä, välikohtaukselta ei voi välttyä. Atlas näkee Lilyn otsan, Rylen käden ja tajuaa heti. Hän antaa numeronsa Lilylle ja painottaa, että tämä voi aina soittaa tälle, jos tarvitsee apua. Lily on kuitenkin lähes vihainen, sillä eihän hänen ja Rylen tapaus ole lainkaan sama kuin hänen isänsä ja äitinsä tapaus. Tämä oli vain yksi kerta, ja sekin vahinko. Ryle ei voisi rakastaa Lilyä vähempää.

Minun pitäisi vihata häntä. Minun pitäisi olla se nainen, joka äitini ei koskaan ollut tarpeeksi vahva olemaan. (s. 280)

Se päättyy meihin menee syvälle tunteisiin, ja se on minulle juuri tärkein ominaisuus kirjassa. Muita kirjallisia seikkoja en syynää välttämättä kovin tarkasti, ellei tyylissä tai tekstissä jokin haittaa suuresti lukemistani. Hoover paljastaa kirjan lopussa, että hän nimenomaan halusi saada lukijan rakastumaan Ryleen yhtä syvästi kuin hän itse ja Lily rakastuivat. 

Kirjassa tuodaan esille se puoli, mitä parisuhdeväkivaltaa kokematon ei yleensä voi ymmärtää: miten juuri se ihminen, jota eniten rakastaa, tekee hetkittäin hirveitä tekoja. Miten hankalaa on jättää ihminen, jota rakastaa eniten, ahdinkonsa keskelle. Kirjan alussa Ryle toteaa Lilylle, ettei kukaan ihminen ole paha, vaan on vain pahoja tekoja. Vaikka ihmisten tekemiä pahuuksia ei pidä hyväksyä, niitä tehneitä ihmistä voi jollain tasolla ymmärtää. Rylestä ei ole tehty mitään hirviötä, joka olisi jatkuvasti manipuloiva tai muuten epämiellyttävä ihminen. Traumansa takia hänellä vain mustuu mieli, jolloin hän menettää kontrollin. Lily haluaisi ymmärtää ja rakastaa Ryleä, mutta tietää, ettei hän voi enää koskaan luottaa tähän. Hänen on katkaistava kierre tähän.

Ihmiset tekevät virheitä. Eivät ihmistä määritä ne virheet, joita hän tekee. Ihmisen määrittää se, kuinka hän käsittelee niitä ja oppii niistä sen sijaan, että käyttäisi niitä tekosyinä. (s. 223)

Inhoan yli kaiken mustavalkoista ajattelua ja sellaista kauhistelua, että miten-ihminen-voi-olla-niin-julma ja miten-se-ei-jo-jätä-sitä ja kerrasta-poikki-vaan. Kukaan ei koskaan voi tietää, mitä kunkin ihmisen taustalla on ja mitä kyseisen ihmisen päässä liikkuu. Ketään ei voi suoraan tuomita hyväksi tai pahaksi, sillä yllättävän moni kykenee ääriolosuhteissa pahoihin tekoihin. Joku voi kavahtaa tässä kirjassa sitä, miten väkivaltaa tekevästä miehestä on tehty niin rakastettava ja hänelle suodaan hiukan ymmärrystä avaamalla hänen menneisyyttään. Tämä on taas yksi lukemisen ja fiktiivisten tarinoiden parhaita puolia - opimme ymmärtämään ihmisiä. Meidän ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä kaikkea.

Toivottavasti teosparin seuraava osa It starts with us suomennettaisiin pian. Siinä tuodaan mukaan Atlasin näkökulmaa. Voi olla, että malttamattomana luen sen enkuksi.

Korostan vielä tähän loppuun, että kirja ei ole YA-kirja. Suosittelen sitä new adult -ikäisille eli 16-vuotiaista ylöspäin. 

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Se päättyy meihin muualla:

Tarinannuppuja

HS (maksumuurin takana)

Anun ihmeelliset matkat

Virve Fredman - Ostolakossa - Blogi minimalismista, kosmetiikasta ja onnellisesta elämästä.

Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Se alkaa meistä: Colleen Hoover. Suomentanut Sirpa Parviainen. WSOY 2023 (Lily & Atlas #2)

Englanninkielinen alkuteos (2022): It starts with us. Kansi: Danielle Mazzella Di Bosco

"Jokainen loppu on uusi alku.

“Hoover särkee jälleen sydämiä tällä tyrmäävällä Se päättyy meihin -menestysromaaninsa jatko-osalla. Kirjailija esittelee taitojaan hienosyisessä ja empaattisessa hahmokuvauksessa, ja fanit ilahtuvat kuullessaan Atlasin näkökulman tarinasta. Kuten tavallista, Hoover ei pelkää tutkailla rakkauden tummia ja haavoittuvaisia puolia.” ― Publishers Weekly

Lilyn elämä on kiireistä: hänen kukkakauppansa kukoistaa ja tyttärensä kasvaa kovaa vauhtia. Tuntuu siltä, että vaikeudet Rylen kanssa ovat jo takanapäin, mutta kun Lily törmää kadulla nuoruudenrakkauteensa Atlasiin, elämä heittää jälleen volttia. Samaan aikaan Atlas joutuu kasvotusten traumojensa kanssa. Voiko edes rakkaus parantaa nuorena saadut haavat?"(WSOY)

Oma arvio:

Colleen Hoover ei aikonut tehdä jatkoa Se päättyy meihin -teokselleen, mutta osin lukijoiden toiveesta teki sittenkin. Goodreadsin arvioissa muutamat ovat sitä mieltä, että jatko-osa on turha ja Hooverin olisi pitänyt jättää Lilyn tarina yhteen kirjaan. Luettuani kirjan en ole ihan samaa mieltä, mutta olisin toki pärjännyt yhdelläkin kirjalla. 

Se alkaa meistä alkaa pienellä jahkailulla, kun Lily ja Atlas miettivät tahoillansa seuraavaa yhteydenottoa. Edellinen kirja päättyy siihen, kun lastenvaunuja pukkaava Lily ja töihin suuntaava Atlas kohtaavat kadulla ja asioita jää roikkumaan ilmaan. Lily pohtii, onko kuitenkaan viisasta ottaa yhteyttä Atlasiin, kun asiat Rylen kanssa eivät ole vielä selvät, ja Atlas taas keskustelee asiasta 14-vuotiaan terapeuttinsa Theon kanssa. Theo on Atlasin työntekijän poika, jolle tämä on avautunut monista asioista, myös tästä Lilyn tapauksesta. Atlasilla on yhä vahvoja tunteita Lilya kohtaan, on aina ollut. Hänellä tuntuu vain olevan kauheaa kiirettä kahden ravintolan omistajana, etenkin kun viime päivinä ravintolat ovat kohdanneet ilkivaltaa. Seiniä on töhritty, ruokia syöty ja niin edelleen.

Lopulta lapsuuden rakastavaiset sopivat treffeistä, joista ei tule ihan sellaiset kuin he aluksi suunnittelivat. Äitiyden uuvuttama Lily ei ole pirteintä treffiseuraa, mutta se ei rakastunutta Atlasia haittaa, päinvastoin. Parin välillä on yhä sama kipinä kuin teineinäkin. Lily on kahden vaiheilla: hän haluaisi heittäytyä Atlasin syliin ja viettää tämän kanssa kaiken aikansa, mutta toisaalta hän pelkää Rylen reaktiota. Siispä hänen on salailtava Atlasin ja hänen treffailu. Ryle, joka tapaa heidän pian 1-vuotiasta Emersonia pari kertaa viikossa, on kuitenkin hyvin tarkka ja alkaa epäillä jo pienistäkin vihjeistä. Valitettavasti hänen käytöksensäkin voi yhä muuttua uhkaavaksi hetkessä, mutta mies toki tiedostaa sen, että menettäisi hetkessä tapaamisoikeutensa Emersoniin, jos kävisi Lilyyn käsiksi. Pelottavia hetkiä on kuitenkin yhä tiedossa.

Hän tuntuu aina ilmestyvän paikalle juuri, kun tarvitsen hengenpelastajan. (s. 147)

Välillä palataan taas menneisyyteen, kun Atlas pyytää saada lukea Lilyn teini-iän päiväkirjaa. Sukelletaan taas nuoren rakkauden alkulähteille, ja Atlas saa nyt lukea Lilyn tuntemuksia ja kokemuksia heidän kohtaamisistaan. Ikävistä tapahtumista, kuten siitä, kun Lilyn isä sai nuoret kiinni verekseltään, Atlas joutuu palauttamaan kurjia muistoja mieleensä. Nyt päästään myös kurkistamaan Atlasin karmeaan lapsuuteen välinpitämättömän äidin ja karmeiden isäpuolten hoteissa. Ei siis ihme, että Atlas asui autioituneessa talossa, josta Lily hänet löysi. Ja että Atlas lähti kokonaan paikkakunnalta pois täysi-ikäistyttyään. Nyt hän johtaa menestyksekkäästi kahta ravintolaa, mutta rakkausrintamalla hänellä on ollut aika hiljaista. Kunnes Lily taas palaa... Mutta valitettavasti kuvioihin palaa myös ikävä ihminen Atlasin menneisyydestä, eli hänen äitinsä Sutton. Saapa Atlas elämäänsä myös yhden uuden, yllättävän ihmisen.

"Minun olisi pitänyt suojella sinua. Minun olisi pitänyt tehdä enemmän." (s. 203)

Se alkaa meistä on hyvin viihdyttävä romanttiselta puoleltaan, ja toki muutkin teemat ovat mielenkiintoisia. Tosin Rylen ja Lilyn välinen kitka alkoi jossain vaiheessa puuduttaa ja tuntua jo toisteiselta, ja ajattelin, että eikö tähän nyt saada ikinä selvyyttä. Toisaalta tämä on varmasti hyvä esimerkki siitä, kuinka pitkälle lähisuhdeväkivallan lonkerot ulottuvat, eikä ero tee siitä välttämättä loppua. Varsinkin, kun pariskunnalla on yhteinen lapsi. 

On eri asia inhota jotakuta sen takia, miten hän kohtelee minua, mutta kun eniten ihailemaani ihmistä kohdellaan kaltoin, vihani on aivan erilaista. (s. 74-75)

Atlas on oikea unelmien prinssi, joka saapuu valkealla ratsullaan pelastamaan kaltoin kohdellun Lilynsä. Toisaalta Atlas kutsuu myös Lilyä pelastajakseen, sillä onhan Lilykin aiemmin pelastanut Atlasin ahdingosta. Tuntuu tosin hiukan hassulta, että komea, seksikäs, superhuomaavainen ja menestyksekäs mies olisi vapaana vain juuri sitä nuoruuden rakkauttaan varten eikä ole perustanut perhettä tähän mennessä. Atlas tuntuu olevan välillä liiankin täydellinen, mutta haitanneeko tuo kamalan Rylen jälkeen. Kun Atlasille valkenee kaikki se, mitä Lily sai kokea Rylen kanssa, hänet valtaa suuri raivo ja riittämättömyyden tunne. Lily havahtuu kuitenkin siihen, että vaikka Atlas olisi kuinka vihainen, hänellä ei ole koskaan vaaraa miehen seurassa. Atlas ei ikinä satuttaisi Lilyä, vaikka tämä nauraisi tälle päin naamaa tai vaikka he kuinka riitelisivät.

No olihan tämä oikein ihana pakkaus, ja taisin lukaista kirjan parissa päivässä. Hoover taitaa romanttisen ja eroottisen vireen ylläpitämisen kirjoissaan, mutta osaa sälyttää sekaan luontevasti myös vakavampaa teemaa. Ihan niin korkealle tämä kakkososa ei yltänyt kuin ensimmäinen, mutta melkein.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kuunnellut äänikirjat - dekkariblogi

Virve Fredman

Kirsin Book Club

Samantyylistä tai -aiheista luettavaa:

Holly Bourne: Syitä itkeä julkisesti

Ali Hazelwood: The Love Hypothesis

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä: Casey McQuiston

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä: Casey McQuiston. Suomentanut Johanna Auranheimo. Tammi 2022

Englanninkielinen alkuteos (2019): Red, White and royal blue. Kansi: Colleen Reinhart.

"Kansainväliset suhteet ovat nyt seksikkäämpiä kuin koskaan.

Mitä tapahtuu, kun Yhdysvaltain presidentin poika ja Englannin prinssi rakastuvat? Modernin romanssikirjallisuuden uusi tähti Casey McQuiston on kirjoittanut vuosikymmenen herkullisimman rakkaustarinan!

Alex Claremont-Diazin äiti pyrkii toiselle presidenttikaudelle, ja virheisiin ei ole varaa. Kun Alex sitten aiheuttaa skandaalin sössimällä Englannin kruunupäiden häissä, vahinkojenhallinta vaatii äärimmäisiä tekoja: Alexin on teeskenneltävä ystävyyttä vihaamansa prinssi Henryn kanssa. Teeskentely johtaa kuitenkin todellisiin tunteisiin, ja pian kaikkien osapuolten on päätettävä, ovatko he valmiita tekemään historiaa. Lämmin, hulvaton ja samastuttava tarina parisuhteesta ja perheestä ajassa, jolloin politiikka on tärkeämpää kuin koskaan ja rakkaus, no, se on yhä maailmoja mullistavaa."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olen tiiraillut tätä kirjaa somessa pitkään, sillä enkunkielistä versiota Red, White and Royal Blue on näkynyt ainakin minun somekuplassani varsin tiuhaan. Mikä mukava yllätys, että tämä sitten suomennettiin. Tiedostin heti alkuun, ettei kirja ole varsinaisesti YA:ta, vaikka välillä kustantajien aikuisten puolelta olen sellaisia bongannutkin. Luettuani tämän kirjan, olen vakaasti sitä mieltä, että tämä on new adult -kamaa, eli lähtisin suosittelemaan kirjaa vasta noin 16+ -ikäisille ja sitä vanhemmille nuorille aikuisille pääosin karkean kielenkäytön takia. (Muuten toki tätä voi nuoremmatkin lukea oman harkintansa mukaan, mutta itse olen hiukan varovainen suosituksissani, etten saa vihaisia vanhempia perääni.) 

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä noudattaa hyvin perinteistä haters-to-lovers-trooppia. Nyt asetelma on kuitenkin hyvin erikoislaatuinen: mitä kaikkea voikaan tapahtua, kun pressan poika ja kuninkaan poika aloittavat seksisuhteen? 

Alex on kunnianhimoinen, mutta myös hiukan huoleton Georgetownin yliopistossa opiskeleva 21-vuotias, jonka äiti nyt vain sattuu olemaan Yhdysvaltojen presidentti. Alexin lapsuusajat sijoittuvat Texasiin, missä hänen meksikolaistaustainen isänsä yhä asuu. Nyt Alex asuu hieman hulppeammin Valkoisessa talossa äitinsä, tämän miehen  huippuälykkään isosiskonsa Junen ja varapresidentin perheen kanssa. Varapressan tyttärellä Noralla ja Alexilla on ollut aiemmin sutinaa, mutta nykyisin he ovat ystäviä ja haluavat vain älyyttää juorupalstoja teeskentelemällä äänekästä seksiä hotellihuoneessa. Junella ja Alexilla on oikeastaan aina pieni kisailu menossa, kummasta kirjoitetaan enemmän skeidaa lehtien palstoilla. Alex taitaa olla johdossa leväperäisen käyttäytymisensä takia.

Niinhän siinä käy, että Alex aiheuttaa taas ongelmia perheelleen. Kuninkaallisissa häissä hän ja prinssi Henry, Alexin arkkivihollinen, sattuvat kaatumaan sylikkäin kalliin hääkakun päälle. Alexin äiti ja kansliapäällikkö Zahra ovat raivoissaan, sillä tilanteesta riemunsa repivät otsikot voivat tehdä hallaa äidin lähestyvälle uuden presidenttikauden vaalikampanjalle saati maiden välisille suhteille. Niinpä ratkaisuna kaikkeen Alexin ja Henryn täytyy teeskennellä julkisuudessa olevansa mitä ylimmät ystävykset. Eli pahin painajainen, mitä voi kuvitella. Vai onko sittenkään? Kirjan edetessä alkaa paljastua, ettei Alex ehkä olekaan vihannut aina prinssi Henryä. 

"Viitsisittekö siirtyä, teidän korkeutenne?" Alex kuiskaa tyrkäten Henryä olkapäällään. "En mielelläni olisi lusikassa." (s. 50)

Nuoret miehet huomaavat pian vetovoiman välillään. Alex on hämmentynyt, sillä hän on aina kuvitellut olevansa umpihetero, kun taas Henryn homous on ilmiselvää lähes kaikille, paitsi hänen kuninkaalliselle perheelleen, jotka vaativat häneltä konservatiivisia arvoja. Pahimpia ovat kuningatar-isoäiti ja Henryn äidin veli Philip. Niinpä Alex ja Henry joutuvat salaamaan nopeasti syttyvän intohimonsa ja vehtailemaan aina, kun he vain kiireiltään pystyvät. Ja onhan näiden komistusten kohtaamiset hyvin kuumia ja kiihkeitä, eivätkä heidän sanailut toisilleen ole mitään herkkää lepertelyä, vaan hyvin karskia ja suoraviivaista puhetta. Seksikohtaukset eivät ole kuitenkaan kovin graafisia, vaan verrattain melko kilttejä puheisiin suhteutettuna.

"Voi jumalauta nyt. Otit minulta äsken suihin, eli voit antaa hyvänyönsuukon." (s. 144)

Alussa Alex ja Henry uskottelevat, ettei heidän välilleen voi syttyä mitään satunnaista sekstailua kummempaa. Tunteet alkavat kuitenkin astua peliin ja tämä aiheuttaa parin välille hämmennystä, väärinkäsityksiä ja ikäviä tilanteita. Lisäksi käy ilmi, että joku yrittää sabotoida Ellen-äidin uutta presidentinvaalikampanjaa käyttämällä hyväksi Henryn ja Alexin salaisuutta. Voiko Alex luottaa keneenkään enää? Voiko hän ja Henry saada ansaitsemansa onnen ja elää onnellisena yhdessä loppuelämänsä, vai pitääkö heidän taipua muiden tahtoon?

Hän ei ole tullut palatsiin rakastumaan. Ei missään nimessä. (s. 214)

No niin. Ja sitten minun mielipiteeni kirjasta. Olisin halunnut rakastaa tätä, mutta tässä oli muutamia seikkoja, jotka hiukan latistivat lukukokemustani. Ensinnäkin kiroilun määrä, joka alkoi jo ensimmäisiltä sivuilta. En tiedä, toimiko se alkukielellään englanniksi paremmin, mutta minua alkoi hiukan häiritä toistuvat v-sanat sellaisissa paikoissa, joissa se ei olisi ollut välttämätöntä. Haluan vielä tähdentää, etten ole mikään tiukkapipo yleensä kiroilun suhteen ja itsellänikin ärräpäät lentelevät, mutta tässä kirjassa niitä olisi voinut karsia. Vaikka kirjassa ei varsinaisesti ollut paljoa poliittisia asioita, ne vähätkin kyllästytti. Lopun mahtipontiset vaalivalvojaiset ja ylipäänsä poliittinen keinottelu ei jaksanut innostaa. Myös Henryn ja Alexin suhteen alun jatkuva jörniminen tai sen suunnittelu alkoi jo puuduttaa. Kirja parani vasta loppua kohti, kun miehillä alkoi astua todelliset tunteet peliin. Olihan heidän välinen viestittelynsä todella söpöä ja tunteikasta, eikä sitten haitannut enää ne muutamat karskiudetkaan siellä seassa.

Onko hän langennut ansaan, jonka vannoi välttävänsä? Onko hän rakastunut prinssiin vain, koska ajatus on niin satumainen? (s. 254)

Olisin toivonut, että Alexin ja Henryn vihanpito olisi kestänyt himpun verran kauemmin, ennen kuin  he lankesivat toistensa pauloihin. Kaikki eteni sitten hyvin nopeaa. Ehkä kaipaan seuraavaksi jotain hieman hitaammin hiipuilevaa romanttista kirjaa luettavakseni.

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä on oivallinen quilty pleasure -kirja vaikkapa joulunpyhien ajaksi. Jos ei ole ennen lukenut LHBQT-kirjoja, kannattaa aloittaa vaikka tästä (jos kiroilu ja suorat karskit puheet eivät säikäytä.)  Oivallisinta kohderyhmää tälle lienee alle 30-vuotiaat nuoret aikuiset. Parhaimmillaan kirja on hyvin viihdyttävää ja hauskaa luettavaa, vaikka marisinkin muutamista epäkohdista. 

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Amerikan kuninkaalliset -duologi: Katherine McGee

The Love Hypothesis: Ali Wood

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: A quilty pleasure read

The Love Hypothesis: Ali Hazelwood

 The Love Hypothesis: Ali Hazelwood. A Jove Book 2021

Kansi: Lilithsaur

"When a fake relationship between scientists meets the irresistible force of attraction, it throws one woman’s carefully calculated theories on love into chaos.

As a third-year Ph.D. candidate, Olive Smith doesn’t believe in lasting romantic relationships–but her best friend does, and that’s what got her into this situation. Convincing Anh that Olive is dating and well on her way to a happily ever after was always going to take more than hand-wavy Jedi mind tricks: Scientists require proof. So, like any self-respecting biologist, Olive panics and kisses the first man she sees.

That man is none other than Adam Carlsen, a young hotshot professor–and well-known ass. Which is why Olive is positively floored when Stanford’s reigning lab tyrant agrees to keep her charade a secret and be her fake boyfriend. But when a big science conference goes haywire, putting Olive’s career on the Bunsen burner, Adam surprises her again with his unyielding support and even more unyielding…six-pack abs.

Suddenly their little experiment feels dangerously close to combustion. And Olive discovers that the only thing more complicated than a hypothesis on love is putting her own heart under the microscope. (PenguinRandomHouse)

Lukunäyte

Oma arvio:

Hupsista heijaa, olen näköjään mieltynyt näihin feikkideittailu-romansseihin, sillä tämä on jo toinen tälle vuotta, ja viime vuonna taisin lukaista myös yhden samaan teemaan kuuluvan. Voi olla kuitenkin parempi, jos en enää vähään aikaan lukisi tämäntyyppistä, sillä nyt rakastamani idea alkaa jo vähän kyllästyttää. 

Ali Hazelwoodin The Love Hypothesis on näkynyt niin paljon somessa, että minun oli pakko tarttua tähän ja ottaa selvää, onko tämä hypetyksen arvoinen. Kirja ei ole varsinaisesti YA:ta, vaan enemmänkin new adult -kamaa: sen keskeisimmät henkilöt huitelevat kahdenkympin ja kolmenkympin tietämillä. Tämä tuli toiseksi viime vuoden Goodreads Awardseissa Romance-kategoriassa. 

Kirja alkaa siitä, kun vähän päälle parikymppinen Olive tuskailee vanhentuneiden piilolinssiensä kanssa eräässä Stanfordin yliopiston vessassa, kun matalaääninen mies saapuu sinne ihmettelemään, mitä nuori nainen tekee hänen labransa vessassa. Olive ei tietenkään silmien kirvelyltä näe tyyppiä, mutta ajautuu keskustelemaan omasta epävarmuudestaan liittyen yliopistomaailmaan, ja saa tyypiltä tosi rohkaisevaa palautetta.

Kolmen vuoden päästä Olive on jatko-opiskelijana biologian laitoksella ja menestyy itse asiassa aika hyvin projektinsa kanssa. Eräänä iltana hän tekee hyvin itselleen epätavallisen tempauksen: hän syöksyy lähimmän mieshenkilön luo ja suutelee suoraan huulille. Tämä kaikki esitys vain siksi, että hänen ystävänsä Ahn, joka sattuu olemaan lähistöllä, uskoo Oliven olevan treffeillä, kuten sanoi tälle. Ja miksi ihmeessä Oliven pitää huiputtaa ystäväänsä? Koska Ahn ei muuten suostu deittailemaan Jeremyn kanssa, jonka kanssa Olive kävi treffeillä todetakseen, että tyyppi on erittäin kiinnostunut hänen ystävästään - Ahnista. Eli Olive uhrautuu ja yrittää tehdä ystävänsä onnelliseksi. Uhrauksen eli äkillisen suukon kohteeksi joutuu biologian laitoksen pelätty, isokokoinen ja säälimättömänä tunnettu professori Adam Carlsen. 

"Seems like a win-win to me." 

It so did not, to Olive. It seemed like a lose-lose, and then lose again, and then lose some more, type of situation. It seemed insane. (s. 43)

Ikävä kyllä Ahn ei ole kampuksella ainoa, joka pian tietää Adamin ja Oliven "deittailusta." Sana kiertää, ja Olive saa outoja katseita osakseen niin labrassaan kuin muualla. Niinpä nämä kaksi sitten päätyvät feikki-deittailemaan: Adam pönkittääkseen uraansa, joka vaatisi näyttöä sitoutumisesta, ja Olive vakuuttaakseen ystävänsä, ettei välitä Jeremystä. Tuttu juttu: sovitaan säännöt ja määräaika feikkideittailulle. Oliven ystävät Ahn ja kämppis Malcolm ovat pöyristyneitä, Malcolm on lisäksi loukkaantunut, koska hän vihaa Dr. Carlsenia, joka on antanut hänen töilleen karua palautetta. Siksipä Oliven on pakko kertoa Malcolmille, mikä juttu. 

Luvassa on noloja hetkiä, kuten kun Ahn hoputtaa Olivea suutelemaan  poikaystäväänsä kaikkien nähden, levittämään tämän kroppaan aurinkorasvaa  ja istumaan miehen syliin täpötäydessä luentosalissa. Minusta välillä tuntuu, että ovatko nämä henkilöt nyt oikeasti 15-vuotiaita ennemmin kuin yli kaksikymppisiä? Kuka nyt oikeasti jankuttaa, että "mene nyt suutelemaan poikaystävääsi, mene nyt kun selvästi haluat! No mikset halua?" Nämä kohtaukset ontuivat ja pahasti.

There were two beds in the hotel room.

Two double beds to be precise, and as she stared at them, Olive felt her shoulders sag with relief and had to resist the urge to fist-pump. Take that, you stupid rom-coms. (s. 218)

Jos kaipaa hyvin graafista, spesifiä seksin kuvausta tyyliin Fifty shades of Gray, tässä kirjassa sitä on (ilman mitään S/M-leikkejä tosin). Tosin silloin joutuu kahlaamaan feikkideittailuista ja jännitteen kasaamisesta lukuun 16, jolloin alkaa sitten tapahtua kaikenlaista niin, että sovinnaisempia hirvittää. Ei siis kannata haksahtaa kivaan, söpöön piirroskanteen, kuten minä tein, ajatellen tämän olevan kiltti romanssi. Sitäkin tämä on, toki, mutta myös hyvin tuhtia tavaraa. Positiivista minusta, ettei lukijan tarvitse miettiä, mitä milloinkin tapahtuu, vaan kaikki on kuvailtu hyvin tarkasti. Hyvin. Tarkasti. Sekstatessa käytetään myös osin hyvin karskia kieltä, mutta silti suostumus on mukana kiitettävästi. Tat-ta-daa: täten tämä voitti "vuoden punastuttavin seksikohtaus kirjassa"-palkintoni (ainakin tähän mennessä.)

Kirjassa on myös vahva #metoo-teema, joka on päivänpolttava aihe yliopistomaailmassa. Olive joutuu kohtaamaan yliopistomaailmassa hyvin epäasiallista kohtelua, mikä meinaa vaikuttaa hänen projektinsa tulevaisuuteen. Tämä tuo vähän toisenlaistakin draamaa kirjaan, ettei kaikki mene Adamin ja Oliven feikkideittailuun. Olivella on myös oma syynsä sille, miksi hän haluaa tehdä syöpätutkimusta, ja Adamilla oma syynsä sille, miksi hän on välillä niin julma oppilailleen. Jos joku nyt miettii, eikö Adamin ja Oliven (feikki)deittailu ole sääntöjen vastaista, niin ei ole, koska Adam ei ole missään auktoriteettisuhteessa jatko-opiskelijana olevaan Oliveen. 

"I wish you could see yourself the way I see you." (s.255)

Olisin halunnut rakastaa tätä kirjaa, mutta johtuneeko siitä, että olen jo lukenut näitä vastaavia feikkideittiteemaisia, etten ihan täysiä pinnoja anna. Osin syynä on nuo nolot lapsellisuudet, jotka mainitsin, mutta myös joku tässä ei kolahtanut ihan täysillä. Myös se, miten Olive hokee koko ajan, että Adam on ISO ja VOIMAKAS ja HÄNEN ÄÄNENSÄ ON MATALA. Ihan jatkuvasti. Pidin kuitenkin siitä, miten kivasti jännitettä Adamin ja Oliven välillä kasvatettiin sivu sivulta, mutten ole ihan varma, oliko lopputulema onnistunein mahdollinen. Tietyt falskiudet siis laskivat hiukan arvosanaani muuten niin kovin viihdyttävästä kirjasta.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Star-crossed book blog

Amy´s Bookshelf

Sam still reading

The Fun Size Reader

Samantyylistä luettavaa:

Tashie Bhuiyan: Counting down with you

Alex Light: The Upside of Falling

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin: 

Helmet: 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan (6, 37 ja 38)

Booklist Queen: 2021 bestseller

Runosunnuntai osa 12: Supersalanen tyttöpäiväkirja: Veera Milja

Supersalanen tyttöpäiväkirja: Veera Milja. Tammi 2022

Kansi: Bifu

"Suorapuheisia ja herkkävireisiä runoja tytöksi kasvamisesta.

Lavarunouden taituri näyttää, millaista on kasvaa tytöksi muiden katseen alla.

Supersalanen tyttöpäiväkirja on kurkistus esiteini-ikäisen tytön mieleen, kun ei vielä olla aikuisia muttei lapsiakaan. Televisiossa kaksoistornit romahtavat ja Irakin sota jylisee, mutta kotona omassa huoneessaan versovat uudet tunteet ja ajatukset. Kiihkeä ilo, painostava häpeä, mykistävä hämmennys. Jatkuva odotus, että tänään tapahtuu jotakin, ihan mitä vaan, mikä muuttaa kaiken." (Tammi)

Oma arvio:

Hupsista, onpas aikaa kulunut sitten viimeisimmän Runosunnuntai-postaukseni. Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että otin Runosunnuntait käyttöön blogissani vuonna 2017 ja runopostauksia blogiini on tullut tähän mennessä kyseisen otsikon alle 11 (joista osa on tosin säeromaaneja, jotka aiemmin jotenkin mielsin enemmän runoudeksi.) Eli kovin tiuhaan en ole runoista kirjoittanut. Jos kiinnostuit, tästä linkistä pääset katsomaan kaikki Runosunnuntai-postaukseni.

kaikki sanoo mulle et puhu pelkkää totta puhu pelkkää totta

puhu pelkkää totta vaik sun ääni värisis

ja mä puhun pelkkää, tota,

ettei kaikki se mitä tässä on menis ihan vielä nurin (s. 18)

Veera Miljan Supersalanen tyttöpäiväkirja on nimensä mukaisesti päiväkirjamainen runoteos, jossa käydään läpi 13-vuotiaan tytön elämästä vuosi , alkaen syyskuusta vuonna 2000 ja päättyen WTC-torni-iskujen jälkeiseen myllerrykseen. Lopussa aikuiseksi kasvanut tyttö vielä puhuu. Runot ovat hyvin lavarunomaisia, onhan Veera Milja tunnettu lavarunouden puolella, ja ne kannattaa ehdottomasti lukea ääneen. Ainakin minulle tuli heti aloitettuani tunne, että nämä on luettava ääneen, ja niin tein.

Mun kaikkeus rajautuu naapurin orapihlaja-aitaan ja viemäriojaan

mun kaikkeus rajautuu salaisuuden terävään reunaan, tästä me ei

sitten juoruilla pitkin kyliä

karhuun jota en nähny koskaan mutta josta viikkotolkulla

välitunneilla puhuttiin (s. 55)

Kirjan tyttö häpeilee kotiaan, jossa vanhemmat riitelevät. Hän ei halua päästää ketään kotiinsa. Tutuksi on käynyt komero, johon tyttö menee pakoon riitoja. Hänellä on ystävä, Taru, jonka hän kuitenkin menettää valheillaan. Valheet vain tulevat ulos hänen suustaan kuin vahingossa, koska niillä on niin helppo peitellä totuutta. Pian Taru kuiskii hänestä muiden tyttöjen kanssa eikä tytöllä ole ketään. Kun WTC-torneihin isketään ja tytön elämä sortuu samalla. Runoteos päättyy siihen, kun aikuinen tyttö on matkustanut tornien raunioille ja toteaa, että kaikki meni kuitenkin hyvin.

Viimeistä kertaa kun me halattiin

mä taisin käyttää vaan yhtä kättä (s. 69)

Minusta Supersalanen tyttöpäiväkirja on oikein vaikuttava tarina ystävyydestä ja sen särkymisestä, yksinäisyydestä, häpeästä, siitä kun totuus on liian satuttavaa, ja siitä miten haurasta aikaa nuoren tytön elämä on, jos kukaan ei huomaa. Täytyy myöntää, etten tajunnut ihan kaikkea ensimmäisellä kerralla, vaan minun piti aina palata takaisin joihinkin kohtiin, jolloin oivalsin taas teoksesta jotain uutta.  Suosittelen tätä ehdottomasti vinkattavaksi yläkoululaisille ja toiselle asteelle. Tämä kannattaa ehdottomasti ottaa huomioon, jos äidinkielen oppitunneilla käsitellään lavarunoutta.

Rakastan muuten Bifun suunnittelemaa kirjan räväkänpinkkiä kantta, joka sopii kirjan teemoihin kuin nakutettu.

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

-

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 19: Kirjassa ollaan mielikuvitusmaailmassa

Valtakausi: Jenni Toivoniemi

Valtakausi: Jenni Toivoniemi. WSOY 2022

Kansi: Hilla Semeri

"Kallio. 1990-luku. Mullistusten vuosi.

”Me olimme maailmanlopun sukupolvi, kaikkeuden keskipiste.”

Helsingin Kallio, nuoria aikuisuuden kynnyksellä. Lukio ja lapsuuskoti ovat jäämässä taakse, tulevaisuus on häikäisevä ja ääretön.

Bambi on muuttanut alaikäisenä Helsinkiin mennessään taidelukioon. Bambin ympärille on kerääntynyt laaja piiri ihmisiä, itse valittu perhe. Aikuiselämän riippumattomuus tuntuu rajattomuudelta: voi juhlia maanantaista torstaihin tai lähteä tuntemattoman matkaan kadulta. Kun Bambi tutustuu järkyttävän kauniiseen Helenaan, hän haluaisi pitää tämän vain itsellään, mutta pian Helenan tuntevat kaikki.

Valtakausi on Jenni Toivoniemen vastustamaton esikoisromaani yhdestä vuodesta nuorten elämässä lankapuhelinten aikaan. Kun siteet lapsuuteen hiutuvat poikki, mihin voi kiinnittyä? Voittaako ystävyys himon? Mitä tapahtuu kaikkein tärkeimmälle yhteisölle, kun maailma alkaa vääjäämättä kiskoa sen osasia eri suuntiin? Romaani kuvaa aidosti ja moniäänisesti eri taustoista tulevien nuorten aikuisten ensiaskelia itsenäiseen elämään, jossa vastuun ja velvollisuuksien karikot vaanivat jokaista."(WSOY)

Lukunäyte

Traileri

Oma arvio:

Enpä muista, milloin minulla olisi ollut viimeksi näin ristiriitainen olo jostakin kirjasta. Halusin yhtäaikaa vihata ja rakastaa tätä kirjaa, sen henkilöitä, kirjan tasaisen epämääräisesti eteenpäin soljuvaa juonta ja kaikkea siinä. Minulla oli myös tajuttoman vaikeaa antaa tälle arvosanaa, sillä en osannut päättää, minkä mukaan se määrittyy. Jos määritelmä hyvän arvosanan kirjalle on se, etten malta laskea sitä käsistäni, kiinnyn henkilöihin, vaikka enimmäkseen vihaan heitä, ja ähkin lukiessani tuskaani siitä, miten turhauttavaa sitä on lukea sen epämääräisyyden takia, mutta miten koukuttava se siitä huolimatta tai juuri sen takia on, arvosana olisi yläkantissa. Mutta sitten taas, tässä kirjassa oli paljon asioita, joiden takia en haluaisi antaa huippupisteitä. Mutta miksi tämä kuohutti minua niin paljon?

Otin tämän Jenni Toivoniemen esikoisteoksen Valtakausi blogiini esiteltäväksi, koska ajattelin tämän olevan sitä vähän harvinaisempaa new adult -kamaa, mitä ei hirveänä julkaista. Olen pitänyt kovasti lukemistani Sally Rooneyn teoksista, ja uskoin tässä olevan samaa henkeä. Päähenkilöt ovat aikuisuuden kynnyksellä eläviä, 17-19-vuotiaita taidelukiolaisia tai korkeakouluopiskelijoita, joiden elämän suunta on vielä hakusessa. Suurin osa heistä on vielä vakiintumattomia, ja kaikille tärkeintä on ystävät, hauskanpito, hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen, mutta myös selviäminen oman itsensä ja sekasortoisten ajatustensa kanssa. Olen itse elänyt nuoruuteni 1990-luvulla, jota kirjassakin eletään, joten olin innoissani, jotta pääsisin samaistumaan tähän aikakauteen. Toki löysin yhtymäkohtia omaan nuoruuteeni, mutta kyllä minun elämäni 1990-luvun pohjoispohjanmaalaisessa pikkukunnassa oli hyvin, hyvin erilaista kuin kirjan keskeisten henkilöiden,  kalliolaisen taidelukion ja taideteollisen korkeakoulun opiskelijoilla. 

Kirjassa on ennätysmäärä näkökulmahenkilöitä, mikä oli minulle varsinkin alkuun melkoinen kauhistus. Kymmenen henkilöä vuorottelevat lyhyehköissä näkökulmakappaleissaan koko kirjan ajan, joista 5-6 on valta-asemassa muiden vieraillessa hiukan harvemmin. Huhhuh, minulla kesti aikaa päästä selville, kuka nyt oikein oli kuka ja kenen kanssa. Käy melko pian selväksi, kenen ympärillä kaikki tapahtumat kuitenkin pyörivät: 17-vuotias Bambi, oikealta nimeltään Pamela Punahilkka (niinpä, aivan...) opiskelee viimeistä vuottaan Kallion ilmaisutaidon lukiossa, on saanut muuttaa alaikäisenä omaan asuntoon ja kietonut saman tien pikkurillinsä ympärille joukon ihmisiä, joista tulee hänen perheensä. Hän on tuntenut suurimman osan perheestään jo parisen vuotta. 

Helena on tajuttoman kaunis tyttö Bambin lukiosta, Laura on Bambin ystävä, Sonia on Lauran ystävä, Mikko samasta lukiosta, Mila Helenan ynseä kämppis, Antti on sivarissa oleva naistenmies sekä Sonian ex, Kai on taideteollisessa opiskeleva taiteilijalupaus ja rakastunut Bambiin, Petteri on Helenan veli ja rakastunut Bambiin, Johannes on Mikon serkku. Tässä henkilöt lyhykäisyydessään. 

Bambi, Bambi, Bambi. Mitä kaikki siinä näkevät. Kyllä minä tiedän, se on jotain karismaa tai vetovoimaa, mutta mistä se koostuu? Eivätkö muut näe tuota julmuutta, vai eivätkö vain välitä? (Mila, s. 181)

Bambi tutustuu kuvataidelukiossa Helenaan ja välttelee alkuun esittelemästä tätä muulle "perheelleen", sillä hän sanoo haluavansa pitää tämän itsellään. Tosi asiassa Bambi taitaa hiukan pelätä Helenan vetovoimaa, sillä hän on tottunut olemaan aina se koko joukon keskipiste. Bambi on se, jonka luo kaikki menevät suruineen ja iloineen, mutta jota kukaan ei halua tyttöystäväkseen. Antti yöpyy usein tämän luona yrittäessään toipua erostaan Sonian kanssa, mutta Bambin ja Antin suhde on täysin platoninen. Kailla ei ole asuntoa, joten hän punkkaa myös usein Bambilla. Monet epäilevätkin, että Kailla ja Bambilla on jotain meneillään, ja tämä herättää kauhean mustasukkaisia ajatuksia Antissa, joka itse kuitenkin sekstailee ympäri kaupunkia kaikkien kanssa. 

Mä otan sitä kädestä, kun en osaa muutakaan tehdä. Sen silmiin tulvahtaa kyyneleitä ja se näyttää lapselta. En ole nähnyt Bambin itkevän montaa kertaa, se ei ole niitä tyttöjä, jotka itkevät, kun eivät saa mitä haluavat.Mutta ei se ensimmäistä kertaa itke mun käytöksen vuoksi. (Kai, s. 245)

Johannes on porukan rikkain ja musikaalisin: hänellä on oma bändi. Johannes ja Laura tutustuvat ja alkavat tapailla, Kai luo kaihoisia katseita Helenan suuntaan, mikä ärsyttää Bambia. Helenan veli Petterikin soluttuu porukkaan ja Johanneksen bändikuvioihin mukaan. Helena pääsee myös bändiin duetoimaan, saa bändin poikien päät sekaisin ja Johanneksen kiristelemään hampaitaa. Petteri on rakastunut Bambiin heti siitä hetkestä, kun tämä vieraili Helenan kanssa heillä kotona. Mutta tuntuu, että Bambi ei ole kenenkään, mutta kuitenkin kaikkien oma.

Miksi te pojat kuvittelette, että haluan kuulla olevani erilainen kuin muut tytöt? Minä haluan tulla katsotuksi niin kuin te katsotte tyttöjä. Ja minä haluan, että te lopetatte sellaisen katsomisen kokonaan ja alatte nähdä meidät ihmisinä. (Bambi, s. 71)

Yhtä lailla kuin Bambikin, on Helena hyvin keskeinen henkilö. Hän tulee uskovaisesta perheestä, mutta soluttuu yllättävän hyvin viinan- ja ruohonhuuruiseen bile-elämään eikä alussa tajua omaa seksikkyttään, mutta oppii aika pian käyttämään sitä hyväksi. Hänen ja Bambin välille tulee kilpa-asetelma, jossa he pyörittävät samoja poikia ja testaavat vetovoimaansa perheen poikiin. Tämä  kaikki  jää kuitenkin enimmäkseen keimailun ja flirttailun, eräänlaisen valtapelin tasolle, ainakin aluksi. Myös Helenan ja Bambin välillä on oma jännitteensä.

"Tajuutteks te, että me ollaan ollaan tän kaupungin... tän maan parhaat tyypit. Ne parhaat tyypit! Me ei tarvita ketään muuta. Ei oo ketään muita! Me tunnetaan jo kaikki." (Sonia, s. 123)

Kaikki nämä nuoret ovat siinä vaiheessa, että ovat aikuistumassa ja itsenäistymässä, mutta lapsuuskodin haamut seuraavat vielä liian kipeinä. Kaikilla tuntuu olevan jotain hankaluuksia lapsuudenkodeissaan. Itsetuntoa pönkitetään hiukan kyseenalaisin keinoin, päihteistä haetaan hetkellistä helpotusta ja ystävät ovat lähes symbioottisen lähellä. Tulevaisuus on tuolla jossain. Yhden vuoden aikana nämä nuoret aikuiset kokevat ystävyyttä, rakkautta, pettymystä, kateutta, epätoivoa, surua. Nuorten sekoilu kulminoituu ikävään tragediaan, joka muuttaa kaikkien välit joksikin aikaa. Itse jotenkin jopa hätkähdin tätä lopun tapahtumaa, koska olin jo kirjaa lukiessa tottunut sen tasaisena soljuvaan etenemiseen, etten uskonut mitään mullistavia yllätyksiä juonessa olevan tulossa.

Ahaa, tätä se on. hymyilen takaisin ja näen, miten hänen polvensa notkahtavat, niin helppoa se on. Jos vielä luon katseeni alas näin ja katson sitten ripsien alta, vaikutus on aina sama. (Helena, s. 184)

Mietin, miten kuvailisin tämän romaanin rakennetta, joka on yhtä aikaa tosi sekava vaihtuvine näkökulmahenkilöineen, mutta toisaalta kokonaisuutena hyvin eheä usean nuoren kasvukertomus. Kirjassa ei harrasteta maalailevaa miljöönkuvausta eikä juuri muutenkaan tunteiden syvällistä vatvomista, vaan asiat etenevät henkilöidensä raportoimana eteenpäin. Minulle tuli jopa fiilis, ihan kuin katsoisin tosi-TV:tä. Onko vielä lanseerattu tyylilajia fiktiivinen tosi-TV-kirjallisuus? Jos ei ole, lanseeraan sen nyt.

Typerät pojat. Miten teidän kanssanne voi koskaan elää, kun te olette noin heikkoja? Minä en koskaan päästä ketään noin lähelle itseäni. Ehkä joskus, kun olen vanhempi ja pojat ovat viisaampia. ( Bambi, s. 68)

Valtakausi on hirveän viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa, vaikka alussa henkilöiden määrä voi pyörryttää ja sekoittaa lukijan päätä. Toisaalta se tekee lukemisesta hyvin etenevää, koska näkökulmahenkilöiden luvut ovat keskimäärin kolmen-kuuden sivun mittaisia. Välillä nuorten sekoilun (ja päihteiden) määrä alkaa jo hermostuttaa, kun ei enää tiedä, kenen kanssa Antti seuraavaksi bylsii ja kelle kaunis Helena flirttailee. Raivostuttavin hahmo kaikista on kyllä ehdottomasti päättämätön Antti, mutta myös keskeisin henkilö Bambi ottaa minua jostain syystä ihan hirveänä pattiin. Hän on jotenkin sellainen kaikkien pitämä peikkotyttö, joka tajuaa ja ei tajua omaa valta-asemaansa. Yritin kovasti myös löytää ysäritunnelmaa kirjasta, mutta se ei oikein välittynyt minulle, sillä välillä jopa hiukan hätkähdin, miksi ihmeessä tyypit kuuntelee C-kasettia tai soittaa lankapuhelimella. 

Koska Toivoniemi on myös elokuvantekijä ja käsikirjoittaja, mietin, olisiko tästä suunnitteilla vielä elokuvaa tai tv-sarjaa? Näkisin hyvin tämän 2020-luvun uutena "Levottomat"-leffana.

Valtakausi edustaa nykyromaanin rakenteita ja tuo kovasti mieleen esimerkiksi Sally Rooneyn ja Emma Jane Unsworthin vanhemmille nuorille aikuisille (18-30) suunnatut romaanit. Voisin hyvinkin vinkata tätä toisen asteen opiskelijoille.

Päädyin lopulta arvosanaan 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Emma Jane Unsworth: Aikuiset

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä

Booklist Queen: A 2022 new release

Seinäjoen kirjasto: 29. Kirjassa ollaan ravintolassa tai baarissa

Popsugar: A Book about a band or musical group

Lisäksi kirja tulee omaan #luekeltaisiakirjoja lukuhaasteeseen.

Kaunis maailma, missä olet: Sally Rooney

 Kaunis maailma, missä olet: Sally Rooney. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2021.

Englanninkielinen alkuteos: Beautiful world, Where are you. Kansi: Manshen Lo (kuvat), Jon Gray (suunnittelu)

"Sukupolvensa kirkkaimman kirjailijatähden kipeän koskettava ja viiltävän älykäs uusi romaani on maailmanlaajuinen tapaus.

Nuorena maineeseen noussut irlantilaiskirjailija Alice tapaa varastossa työskentelevän Felixin Tinderissä ja pyytää tämän kanssaan Roomaan. Dublinissa Alicen paras ystävä koettaa toipua kipeästä erosta, ja päätyy suhteeseen lapsuudenkaverinsa kanssa. He kaikki neljä ovat yhä nuoria, mutta aikuisuus häämöttää. He haluavat toisiaan, he etääntyvät toisistaan, he palaavat yhteen ja eroavat jälleen. Kaunis maailma, missä olet on romaani ystävyydestä, rakkaudesta ja seksistä. Siitä, miltä tuntuu olla viimeinen valaistussa huoneessa ennen maailmanlopun pimeyttä."(Otava)

Oma arvio: 

Olipas ihana yllätys, että vielä ennen joulua julkaistiin tämä uuden lempikirjailijani, irlantilaisen Sally Rooneyn romaani, jonka voisi sanoa kuuluvan juurikin tähän mystisesti luokiteltavaan new adult -kirjallisuuteen. 

Alice ja Eileen ovat nyt liki kolmekymppisiä ystäviä, jotka ovat joutuneet erilleen, koska mielenterveysongelmista kärsinyt Alice on muuttanut syrjemmälle Dublinista pitääkseen taukoa kaikesta siitä, mitä kuuluisuus menestyneenä kirjailijana on tuonut hänen elämäänsä. He ovat hyvin erilaiset ystävykset, jotka tapasivat aikoinaan yliopistossa ja päätyivät kämppäkavereiksi. Alice oli käytökseltään paljon räävittömämpi kuin paremmasta perheestä oleva Eileen. Eileen puolustaa kuitenkin ystäväänsä, määrittäen hänet sovinnaisuuksien vastustajaksi ja aidosti omaperäiseksi ja aikaansa edellä olevaksi. 

Toisena opiskeluvuonna tytöt saivat seurakseen viisi vuotta vanhemman, lakia opiskelevan Simonin, jonka Eileen tunsi lapsuudestaan ja nuoruudestaan naapurin poikana. Viisitoistakesäisenä hän ihaili tuota fiksua miehenalkua, joka tuli töihin heidän maatilalleen isän avuksi. Nyt Simonilla tapasi olla yleensä tyttöystävänään joku upea, paljon häntä nuorempi naisenalku. 

 

Jos yrität olla kiva, miksi sanot koko ajan niin pistäviä juttuja?

En koko ajan.

Et niin, mutta lauot niitä aina kun sinulle sopii, hän sanoi. 

En tarkoita että olet häijy tai mitään. Vaan että ihmiset ei halua suututtaa sinua. (s. 278)

Kirjan alussa Alice tapaa Felixin, hauskan tyypin, joka tienaa paljon vähemmän kuin Alice. Heidän juttunsa ei alkuun tunnu saavan tuulta alleen, sillä Alicen pistävän pureva tyyli töksäytellä asioita saa rennon Felixin kavahtamaan. Eileen työskentelee taas Dublinissa kustannustoimittajana, eikä hänen pian naimisiin menevä isosiskonsa Lola voi peitellä halveksuntaansa siitä, miten Eileen on jumittanut huonopalkkaiseen työhönsä. Alice sai kustannussopimuksen esikoisromaaniinsa jo 24-vuotiaana ja pärjää nyt oikein mukavasti. Nyt hän vuokraa isoa, entistä pappilaa ja yrittää kasata itseään, sillä julkinen riepottelu on ottanut koville. Eileen on taas vieläkin katkera ja surullinen erostaan Aidanista, vaikka siitä on jo kulunut aikaa, eivätkä he Alicen sanojen mukaan olleet koskaan onnellisia yhdessä.  Eileenin suru saattaakin johtua ihan jostain muusta kuin erosta.

Tiedätkö, joskus kun olen tosi surullinen ja masentunut, niin makaan sängyssä ja ajattelen sinua. Enkä tarkoita seksuaalisella tavalla. Minä vaan ajattelen sinun hyvyyttäsi ihmisenä. (s. 256)

Niin, kirjan keskiössä on monenlaisia ihmissuhteen sotkuja: Alicen ja Eileenin välit, jotka ovat tulehtuneet Alicen muutettua Dublinista, sekä Alicen ja Felixin outo suhde, sekä Eileenin ja Simonin erikoinen ystävyys, joka lähentelee muutakin kuin ystävyyttä, mutta ei tunnu saavan ikinä oikeaa mahdollisuutta. Kirjan nykyaikaan sijoittuvan kerronnan lomassa käydään välillä Eileenin ja Alicen kirjeenvaihtoa, joissa he pohdiskelevat elämää hyvinkin filosofisesti. Kaikki ovat aidosti ja elävästi rikkinäisiä nuoria aikuisia, jotka etsivät itseään ja toisiaan. Alussa lukijan on hankala löytää ristiriitaa Alicen ja Eileenin väliltä, joka kuitenkin kulminoituu, kun Alice kutsuu hänet ja Simonin luokseen.

Simon sanoi pehmeästi: Eileen, minä tiedän. Minä ymmärrän. Mutta se ei ole mahdollista, okei? Eileen tärisi ja hänen huulensa näyttivät kalpeilta. Anteeksi, Eileen sanoi. (s. 226)

Eniten minuun vaikutti Eileenin ja Simonin outo rakkaustarina, joka sai jo alkunsa Eileenin ollessa 15-vuotias. Syvästi katolinen Simon ei oikein kerro itsestään eikä tunteistaan mitään, mutta on läpi Eileenin elämän olkapää, tuki ja turva. Vakaa ja turvallinen ihminen, jonka luo Eileen voi aina palata. Simonilla on omat upeat tyttöystävänsä, mutta seksi kuuluu osana Eileenin ja Simonin ystävyyttä. Yksi vaikuttavimmista on eräs puhelinsoitto, joka muuttuu Eileenin ja Simonin puhelinseksiksi. Silti kaikki heidän välillään tuntuu lukijasta niin aidolta ja elävältä, tai ehkä juuri siksi, koska se ei mene niin kuin yleensä romanttisissa kirjoissa ja elokuvissa. Normaalielämä on yleensä sellaista: vailla järjen hiventä. 

Ehkä jollakin tasolla tuntuu pahemmalta täyttää kolmekymmentä, kun ei ole kokenut edes yhtä todella onnellista parisuhdetta. (s. 197)

Eileenin ja hänen siskonsa Lolan välit ovat myös hyvin hankalat: isosisko on aina osoittanut ylemmyyttään pikkusiskoaan kohtaan, eikä Eileenin äitikään oikein helpota asiaa. Eileenin elämää ei juuri paranna se, ettei Alicella tunnu olevan aikaa tavata tätä, vaan pysyy "lomailemassa" maalla, niin kuin Eileen asian ilmaisee. Kun Alice ilmoittaa matkustavansa promoamaan kirjaansa, Eileen ei pidä siitäkään. Kirjassa käydään myös hienoa keskustelua uskonnosta ja uskomisesta, ja miten kunnioittaa uskovaa ihmistä, jos ei itse usko samaan. 

Voiko olla, että jumalanpalveluksessa minä aloin oikeasti ihailla Simonin uskon vilpittömyyttä? Mutta miten minä voin ihailla sellaista uskomusta, johon en itse usko enkä halua uskoa ja joka on mielestäni silminnähden väärä ja absurdi? (s. 110) 

Kaunis maailma, missä olet on ihanan älykäs, rehellinen ja rujo kuvaus kolmikymppisistä ystävyksistä. Siitä, kun oma elämä ei mene muiden odotusten mukaisesti. Siitä, kun rakkaus ei ole niin helppoa, kuin romanttisissa kirjoissa.  Vaikka välillä ajattelin, onko kirja liian älykäs minulle (etenkin Eileenin kirjeet olivat hyvin syvällisen filosofisia), rakastuin siihen yhä enemmän loppua kohden. Lukiessa tuntuu, että kirjassa kaikki on niin kamalan väärin, silti tietää, että kaikki menee juuri niin kuin elämän pitääkin. Kirja on hyvin elämänmakuinen, suora ja aito. Toivon, että tästäkin tehtäisiin TV-sarja, kuten Rooneyn aiemmasta Normaaleja ihmisiä -romaanista.

Lopuksi pakko lisätä vielä kirjan paras lause, jonka aion ottaa käyttöön: "Aidan kantoi Eileenin kirjalaatikot autonsa takakontista ja sanoi ylpeästi: Sinun aivojesi paino." (s. 37) Voiko kauniimmin sanoa kirjaihmiselle? 

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Mrs Karlsson lukee...

Anun ihmeelliset matkat

Samantyylistä luettavaa:

Normaaleja ihmisiä: Sally Rooney

Aikuiset: Emma Jane Unsworth