Onnenkepparit-sarja: Merja ja Marvi Jalo

Olivia ja onnentähti: Merja ja Marvi Jalo. Kuvittanut Reetta Niemensivu. WSOY 2018 (Onnenkepparit #1)

"Uusi valloittava sarja keppihevostytöistä!

Tokaluokkalaiset tytöt perustavat keppihevosille tallin, jossa sattuu ja tapahtuu.

Olivian paras ystävä käy joka viikko talleilla ratsastamassa ihanilla poneilla, mutta Olivia on allerginen, ja joutuu ihailemaan ystävänsä harrastusta kaukaa. Eräänä kesäloman päivänä hän löytää Onnentähden, maailman suloisimman keppihevosen. Pian koko Olivian kaveriporukka on keppariharrastuksen lumoissa: pihaan perustetaan keppihevosille oma talli ja kisojakin pidetään. Olivia on viimeinkin oikea hevostyttö!

Olivia ja Onnentähti aloittaa suosittujen heppakirjailijoiden uuden, leikki-ikäisille ja alakoululaisille suunnatun sarjan, jossa on Reetta Niemensivun vauhdikas ja söpö kuvitus." (WSOY)

Oma arvio:

Koska meillä asuu tällä hetkellä kaksi keppihevosharrastajaa, innostuin valtavasti, kun huomasin tämän uuden Merja ja Marvi Jalon Onnenkepparit-sarjan aloitusosan Olivia ja Onnentähti kustantajan katalogissa. Mukana kirjaa arvioimassa siis 8- ja 10-vuotiaat lapseni, poika ja tyttö.

Keppariharrastus alkaa olla Suomessa hyvin suosittua ikään ja kokoon katsomatta - keppareita harrastavat myös nuoret ja aikuiset, joten pelkkä pikkulapsien oma harrastus ei ole kyseessä. Sosiaalisessa mediassa keppariharrastajat ovat erittäin aktiivisia ja jakavat monesti itsetekemiensä taidonnäytteiden kuvia. "Harrastan, en leiki" -slogan lukee monen keppariharrastajan Instagram-biossa. 

Olivia ja Onnentähti edustaa kuitenkin ehkä sitä leikillisempää kouluikäisten lasten keppihevosharrastusta, jossa kepparit ovat osana hevostallileikkiä. Kirjan pääosassa on Olivian lisäksi hänen kolme ystäväänsä, Valpuri, Lilli ja Juuli. Tapahtumat alkavat  Olivian harmitellessa sitä, kun hän ei pääse ystävänsä Valpurin kanssa ratsastustunneille läheiselle ratsastuskoululle allergiansa takia. Hän löytää onnekseen yllättäen metsästä hylätyn, rähjäisen keppihevosen, pelastaa tämän ja vie kotiinsa korjattavaksi. 

Pian Valpurikin tuo oman, upouuden ja vaaleanpunaisen Prinsessansa Olivian talliin, ja Olivia tuntee pienoisen kateudenpiston, etenkin kun myös Juuli ja Lilli huomaavat vain Prinsessan. Myös Juuli ja Lilli tuovat omat hevosensa mukaan ja tytöt alkavat suunnitella keppihevosnäyttelyitä. Hieman eripuraa meinaa syntyä, koska muut tytöt eivät ymmärrä onnentähden ainutlaatuisuutta. Ei aina uusi keppari ole se paras.

Kirjassa keppihevoset esitellään omina persoonina, ei pelkkinä leikkikaluina. Samaa olen huomannut lasteni keppariharrastuksesta: heidän jokainen keppari on oma yksilönsä, jolla on omat luonteenpiirteet ja historia. Olivia tuntee hienoista kateutta Juulin ja Valpurin upouusista keppareista, mutta tuntee suurta kiintymystä omaa Onnentähteä kohtaan. Näyttelyssä sattuneen onnettomuuden takia Olivia joutuu lähettämään Onnentähden hevossairaalaan (eli tädilleen korjattavaksi). Onneksi Olivian synttäreillä tapahtuu mieluinen yllätys.

Olivia ja onnentähti on mielenkiintoinen, raikas ja helppolukuinen sarjanavauskirja ja Reetta Niemensivun kuvitukset ovat tuttuun tapaan enemmän kuin mukavia katsella. Odotamme mielenkiinnolla sarjan jatko-osia, joihin varmasti riittää uusia, mukavia tapahtumia. Sitä jäin vain miettimään, että olisiko joku Olivian kavereista voinut olla poika, niin tarinassa ei olisi ollut niin stereotyyppisesti neljän tytön kimppa? Vaikka minun poikaani ei niin häiritsekään lukea tyttövoittoisia tarinoita, olisi voinut hänellekin ja muille pojille olla toki keppariporukassa samaistumiskohteeksi jokunen poika. Nyt tarinan ainoa poikien edustaja on Juulin veli Jope, joka meinaa pilata tyttöjen kepparinäyttelyt tuomaroinnillaan.

Lapseni tuumailivat kirjasta seuraavaa: Molempien mielestä mukavinta kirjassa on se, kun Olivia saa Onnenlennon (=uuden kepparin) kirjan lopussa, ja tympeintä se, kun Onnentähti menee näyttelyssä rikki. Tyttäreni ei tykännyt kirjan kuvista (hän kaipaisi "vähemmän lapsellisia" kuvia) kun taas pojastani ne ovat kivoja ja niitä voisi olla enemmänkin. Molempien mielestä paras kirjan hahmo on Juulin Amietta-niminen keppari, mutta pinkistä Prinsessasta he eivät pitäneet. Heidän mielestään kirjan opetus on se, että ei kannata pilkata eikä olla kateellinen. Jatko-osaan lapseni ehdottavat seuraavaa: poikani mielestä Onnenlentokin menisi rikki ja Olivia saisi tosi hienon uuden kepparin. Tyttöni mielestä taas Olivia pitäisi tallin omanaan ja hommaisi sinne 20 uutta keppihevosta. Poikani suosittelee kirjaa 7-12-vuotiaille, tyttäreni 5-12-vuotiaille. Heidän mielestään kirja sopii niin tytöille kuin pojillekin, riippuen siitä tykkääkö hevosista ja keppareista. 

Poikani arvosana 4

Tyttäreni arvosana 3

Minä annan arvosanan 4,5

Yhteisarvosanamme: 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.


Keppihevosaiheista kirjallisuutta:

Keppareiden kyydissä: keppihevosharrastuksen abc: Sinimaaria Kangas & Lucia Stenger. Aula & co 2016.
Keppari: keppihevosten maailma: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2010.
Keppihevosten varusteet: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2013
Kirpakka-Kepparit : ensimmäiset seikkailut siellä ja täällä: Kirsi Antikainen. BoD 2016

Kirpakka-kepparit. 2, sata suloista samettiheppaa: Kirsi Antikainen. BoD 2017

Niilo ja villit kepparit: Saila Savisaari & Hannamari Ruohonen. Karisto 2017.

Siiri ja Heppa Huoleton: Sinikka Nopola. Tammi 2016
Pitsinen keppihevonen & Kepparikisat: Eija Paatero. BoD 2016

Tikkumäen kepparikirja: Reetta Niemelä & Salla Savolainen. Otava 2018.

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan: 

Ilo


Suomen keppihevosharrastajat ry:n sivuilta voi löytää lisää tietoa harrastuksesta ja tulevista kilpailuista ja näyttelyistä.

Myös esimerkiksi Elävä perintö -sivun artikkelissa on mielenkiintoista tietoa harrastuksesta (https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Keppihevosharrastus) sekä Helsingin Sanomien vuodentakaisessa jutussa (https://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/385724-pilkka-ei-hidasta-keppihevosten-menoa-keppareita-harrastavat-myos-aikuiset).

Helppolukuisia kevään uutuuksia: Paula saa ystävän ja Metalliukko

Luimme hiihtoloman ratoksi 8-vuotiaan tyttäreni sekä 7-vuotiaan poikani kanssa pari kevään helppolukuista uutuuskirjaa ja arvioimme ne yhdessä.

Paula saa ystävän: Katja Reider. Suomentanut Seija Kukkonen. Kuvittanut Franziska Harvey. 34 sivua. (Tavutettu suuraakkosin. Kirjatiikeri-sarja.) Mäkelä 2017.

Saksankielinen alkuteos (2012): Die Neue in der Klasse.

"Paula kaipaa ystävää - sellaista, jonka kanssa kulkea kouluun ja jolle kertoa salaisuudet. Niinpä hän ilahtuu, kun luokalle tulee uusi tyttö. Enni ei kuitenkaan tunnu pitävän hänestä. Sitten eräänä aamuna Paula tarvitsee apua, ja Enni osuu paikalle juuri sopivasti..."(Mäkelä)

Paula-sarjassa aiemmin ilmestynyt:

Paula ja kissanpentu (2016)

Oma arvio:

Paula saa ystävän on mukava tarina siitä, miten ennakkoluulot on tehty muutettaviksi ja miten aina ensivaikutelma toisesta ihmisestä ei välttämättä osu nappiin. Kirjan tarina opettaa ymmärtämään, miksi joku käyttäytyy joskus hiukan kummasti ja asettautumaan toisen asemaan. Pidän kovasti kirjan kuvituksesta, joka on tyyliltään suloisen hempeää ja uskoakseni miellyttää lapsilukijoita. 

Tyttäreni mielestä kirja on hauska ja siinä oli mukavasti kuvia, jotka ovat hänen mielestään värikkäitä ja hiukan epätarkkoja. Tyttö tykästyi Paulaan, koska hän kuulemma näyttää mukavalta ja on mukava. Hänen mieleensä jäi kirjan sivuilta erityisesti koulun taukotilat, jossa on mukava kiipeilyseinä - sellaisen tyttönikin haluaisi kouluunsa. Häntä jäi hiukan kaivelemaan, mikseivät kirjan henkilöt kiipeilleet ollenkaan kiipeilyseinässä. Lisäksi häntä kismitti tarinassa se, kun kaikki eivät saaneet piirtää taukotilan suureen maalausalustaan mitä tahtoivat, vaan siihen tehtävään valittiin vain muutama. Jostain syystä hän ei myöskään pitänyt koulun uudesta oppilaasta, Ennistä. Jos tyttäreni olisi saanut jatkaa kirjan tarinaa, olisivat tytöt alkaneet maalata taulua, Paulalla olisi tullut siihen vahingossa läntti ja hän olisi alkanut itkemään, koska taulu olisi mennyt pilalle. Hmm, olikohan kirja liian "kiltti" tyttärelleni?

Tyttöni mielestä Paula saa ystävän sopisi ehkä häntä nuoremmille eli noin 3-5-vuotiaille. Ehkä tarina sopisi myös vanhemmille, mutta se riippuu niin paljon lapsen mieltymyksistä, millainen tarina viihdyttää. Minä pidin kyllä kirjan opettavaisesta tarinasta, mutta tyttäreni ei ollut varma, lukisiko tarinaa enää uudestaan. Kirjaa suosittelemme lähinnä tytöille, sillä poikia kirjan sivuilla ei näy yhden yhtäkään.

Tyttäreni antaa kirjalle arvosanan 3, minä annan arvosanan 4,5, 

yhteisarvosanaksi tulee siis 4-

Samantyylistä luettavaa: 

Bella saa pentuja: Henna Helmi Heinonen ja Reetta Niemensivu 
Onnentyttö Dunne: Rose Lagercrantz.

Metalliukko. Pronssikauden seikkailuja: Shoo  Rayner. Suomentanut Terhi Leskinen. 32 sivua. (Suuraakkoset. Hyppää kirjan kyytiin -sarja.) Mäkelä 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2016): Metal Man

"Ohto katselee Viljan tekemiä kivivauvoja, ja hän saa kerrassaan mainion idean. Hän päättää tehdä metalliukon. Metalliukon valmistamiseen tarvitaan kuitenkin yhtä ja toista, kuten mehiläisiä ja kuumaa nuotiota..."(Mäkelä)

Pronssikauden seikkailuja -sarjassa aiemmin ilmestynyt:

Petojen armoilla (2017)

Oma arvio:

Metalliukko esittelee kivalla tavalla pronssikautta ja sen aikaisia menetelmiä hauskan tarinan ohella. Pieni lukija saa vaihe vaiheelta seurata, miten Ohto-pojan hieno pronssiukko valmistuu. Samalla tarinassa sivutaan hiukan sisaruskateutta, mutta ihan sivuroolissa vain. Kirjan kuvitukset ovat ihan mukavia, joskin minun makuun liian hailakoita väritykseltään. Kannen kuva on mielestäni hiukan harhaanjohtava, sillä sen perusteella olisi voinut odottaa jännittävämpää tarinaa, jossa seikkailee jättimäinen, häijynnäköinen metalliukko. Olin hiukan yllättynyt, kun se olikin vain pieni valettu patsas.

Poikani mielestä kirja on jännittävä, mutta ei kuulemma kovin kiinnostava. Henkilöhahmoista mukavin on Ohton isä. Kirjassa on pojan mielestä liian vähän kuvia ja ne ovat synkkiä. Ehkä hänkin olisi kaivannut kirkkaampia värejä, kuten minä? Metalliukon valmistusvaiheet ovat kuitenkin poikanikin mielestä kirjan parasta antia, mutta kirjan nimi ei häntä kuulemma miellytä. Kirjan tarina päättyi poikani mielestä hyvin, mutta jos hän olisi vielä saanut jatkaa sitä, metalliukko olisi alkanut elämään, eikä Ohton perheen olisi tarvinnut enää tehdä kotitöitä, sillä metalliukko olisi hoitanut ne. Poikani suosittelee kirjaa itseään nuoremmille, sekä tytöille että pojille. Hän ei aikonut itse enää lukea kirjaa uudestaan.

Poikani antoi kirjalle arvosanan 3, minä 3,5,

eli yhteisarvosanaksi tuli 3+

Samantyylistä luettavaa:

Pelottoman Tonin hirviöapu: Karyn Gorman.

Kirjat ovat arvostelukappaleita, kiitämme kustantajaa.

Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä: Roope Lipasti & Harri Oksanen

Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä: Roope Lipasti. Kuvittanut Harri Oksanen. Lukupalat-sarja. 64 sivua. Helppolukuinen. WSOY 2017.

"- Ja hän torjuuuuuuuuuuu!
Viittä vaille NHL-tähti Lauri aloittelee peliuraansa vauhdikkaassa uudessa Lukupalat-sarjassa.Lukupalat on helppolukuinen sarja lukemaan opetteleville.

Laurin elämä on yhtä jääkiekkopeliä. Hän torjuu ja laukoo kotona niin että perintövaasit ovat vaarassa. Maalivahdin polvisuojatkin leikataan äidin riemuksi vierashuoneen patjoista. Sitten Lauri pääsee pelaamaan ihan oikeaan jääkiekkojoukkueeseen ja kaukaloon. Hanskat uhkaavat lentää tiskiin jo ensimmäisten harjoitusten jälkeen, kun kiekot lipuvat yksi toisensa jälkeen hänen ohitseen maaliin. Avuksi löytyy kuitenkin enon pesäpalloräpylä, jossa on kuulemma taikaa (#kirja.)

Oma arvio:

Luimme ja arvioimme kirjan yhdessä seitsemänvuotiaan eskarilaispojan kanssa, joka on erittäin innostunut jääkiekosta.  

WSOY aloitti viime vuonna 2016 helppolukuisen kirjasarjan, jossa monet suositut lastenkirjailijat ja kuvittajat loistavat mainioilla,  kiinnostavilla aiheilla, joista jokaiselle löytyy jotain. Edellisissä osissa on ollut himpun verran, mutta ei liian pelottavia, fantasiamaisia aineksia (Yökoulu ja kadonnut opettaja: Paula Noronen ja Kati Närhi), jännittävää seikkailua ( Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita: Tapani Bagge ja Carlos Da Cruz) sekä ystävyyttä ja söpöjä lemmikkejä (Bella saa pentuja: Henna Helmi Heinonen ja Reetta Niemensivu).  Tähtiä ja tyttöenergiaa tarjoaa pian ilmestyvä 2A:n kamut kykykilpailussa: Anna Hallava ja Emmi Jormalainen. 

Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä on nyt Lukupalat-sarjan ensimmäinen urheiluaiheinen kirja, joka takuulla kiinnostaa kaikkia pikku jääkiekkofaneja, mutta uskoakseni muitakin.  Poikani kuunteli tätä silmät pyöreänä eikä höpötellyt lainkaan omiaan lukemisen aikana, mitä saattaa tapahtua, jos kirja ei ole niin kiinnostava. Jääkiekkoaiheisia lastenkirjoja olemmekin löytäneet harmillisen vähän, joten siinä mielessä tämä kirja on aiheeltaan aivan täydellinen. Tarina opettaa niin kestämään pettymyksiä kuin luottamaan itseensä.

Poikani mukaan kirja on jännittävä, kiinnostava ja surullinen. Ihmettelin hiukan tuota viimeistä, ja hän tarkensi, että eräässä kuvassa Laurin huoneen seinällä olevassa jääkiekkojulisteessa taklataan, ja se suretti häntä. Aika jännä, että poikani oli painanut tuon mieleensä.

Vaikka kirjassa on joka aukeamalla kuvituksia, poikani olisi halunnut lisää kuvia. Hänen mielestään kirjan kuvat ovar hauskoja, värikkäitä ja tarkkoja. Kirjan tarinasta pojalle jäi mieluisimpana mieleen se, kun Lauri torjui lopussa maaleja isänsä antamalla pesisräpylällä. Kirja olisi saanut olla hänen mielestään pidempi, mutta se loppui hänen mielestään mukavasti.  Jos hän saisi jatkaa tarinaa, alkaisi uusi peli, jossa Lauri torjuisi kaikki laukaukset uudella, oikealla jääkiekkoräpylällä. Poikaani huvitti melkoisesti se, että Lauri käytti pesisräpylää lätkäpelissä. 

Poikani ei oikein tykännyt siitä, kun Lauri leikkasi vanhasta patjasta itselleen maalivahdin patjat. Ehkä se on minun kannaltani hyvä, niin ei tarvitse pelätä, että joku päivä patjastamme puuttuu palanen... 

Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä on suunnattu 5-vuotiaille ja sitä vanhemmille, mutta poikani mielestä se sopii 12-vuotialle. Minä hieman sitä kyseenalaistin, mutta poikani pysyi kannassaan. Hän suosittelisi tätä vain pojille, koska "tää on hei jääkiekkoa, ei se tyttöjä kiinnosta!" Hän olisi halunnut lukea kirjan uudelleen heti.

Poikani arvosana kirjalle 5, minä annan 4,5.

Lopullinen arvosana on 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan:

35. Kirjan nimessä on erisnimi

Syksyinen lastenkirjakatsaus

Olemme tutustuneet yhdessä lasteni kanssa (tyttö 8 vuotta ja poika 6 vuotta) kesällä ja syksyllä ilmestyneisiin lasten kuvakirjoihin ja lastenkertomuksiin.

Kirjat ovat arvostelukappaleita, kiitos kustantajille!

***********************************

Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä!: Jujja Wieslander. Kuvat Sven Nordqvist. Suomentanut Terhi Leskinen. Mäkelä 2016. 28 sivua. Lasten kuvakirja.

Ruotsinkielinen alkuteos (2016): Mera fart Mamma Mu

"Mikä ihana kesäpäivän rauha - järvi on peilityyni, isäntä istuu ongella ja lehmät torkkuvat laitumella. Kaikki muut paitsi Mimmi, jolla on paljon parempaa tekemistä kuin vain märehtiä ja möllöttää.

Mimmin vesileikit eivät jaksa innostaa paikalle pyrähtävää Varista, se kaipaa vauhtia ja jännitystä! Varis saa loistoidean, jonka toteuttamiseen tarvitaan nerokas keksijä, pyörän sisäkumi ja vähän rakennuspuuta..."

Sarjassa aiemmin ilmestynyt:

Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja
Mimmi Lehmä ja Varis
Mimmi Lehmä kiipeää puuhun
Mimmi Lehmän ja Variksen joulu
Lehmä, joka tahtoi keinua
Lehmä kelkkamäessä
Lehmä liukumäessä
Lehmä rakentaa majan
Lehmä saa laastarin
Lehmä siivoaa kotinsa
Mimmi Lehmä lukee
Mimmi Lehmä uimahallissa

Sarjakuva:
Mimmi Lehmä ja Varis juhlivat

sekä lukuisia puuhakirjoja ja syntymäpäiväkalenteri

Oma arvio:

Mimmi lehmä on jotenkin mainio otus: hän poikkeaa muista kotilaitumensa lehmistä tekemällä kaikkea sitä, mikä häntä huvittaa. Varis, tuo Mimmi lehmän raakkuva ystävä, ei voi sietää hänen jääräpäisyyttään ja haluaisi tämän käyttäytyvän kuin muutkin lehmät - eli syövän ruohoa ja märehtivän, ei esimerkisi ajavan polkupyörällä, laskevan liukumäkeä tai sukeltelevan snorkkelin kanssa, kuten tässä uusimmassa kirjassa. Varis on tyly, suorananainen, mutta aina lopulta hän pitää ystävänsä puolia. 

Vauhtia ja hurjia tilanteita tarjoaa tämä uusin, järjestyksessään kahdestoista sarjan kirja. Koko shown varastaa varis, joka haluaa tuunata isäntänsä veneen nopeammaksi. Mimmi lehmä saa lopulta seurata vierestä, kuinka rämäpääystävälle käy hiukan hassusti. Poikani mielestä oli todella hauskaa, kun Varis sinkoutui ilmaan veneestä. Hän ei taas innostunut kuulemma Mimmi lehmästä ollenkaan, "koska se on nainen." (Hmm, ehkä alan etsiä hänelle enemmän kirjoja, joissa on poika tai mies pääosassa.) Pojan mielestä Varis onkin kirjan paras hahmo eikä näin ollen lempeä lehmätyttö nyt miellyttänyt. Hyvä sinänsä, että hahmot ovat niin erilaisia: räväkämmistä tykkääville on Varis, lempeämmistä hahmoista tykkääville Mimmi lehmä.

Pojan mielestä tarina jäi hieman kesken, kun Varis sinkoutui ilmaan ja katosi. Hän toivoi, että Varis olisi vielä jäänyt leikkimään Mimmi lehmän kanssa. Ehkäpä luemme heidän leikkejään muista sarjan kirjoista, vaikka suurimman osan olemme jo ehtineet lukea.

Jos ilmaan lujaa syöksähtää

ja alas laiturille mätkähtää,

niin siinä pyörälle menee pää.

Poika antoi tällaisen naaman:

(ok)

Minun arvosanani

3,5


Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä! muissa blogeissa:

Luetaanko tämä?
Lastenkirjapino
Kirjavinkit (Kaisa Sutela)
Kirjakaapin avain

****************************
Pelottoman Tonin hirviöapu: Karyn Gorman. Kuvat Michael Emmerson. Suomentanut Terhi Leskinen. Mäkelä 2016. 31 sivua. Helppolukuinen lastenkertomus suuraakkosin.

Englanninkielinen alkuteos (2015): Tuck and Noodle: Monster Agents

"Mäkisen Toni ei pelkää mitään, ei etenkään hirviöitä - itse asiassa hän haluaa auttaa niitä! Niinpä hän lyöttäytyy yksiin ystävällisen Velli-nimisen hirviön kanssa ja perustaa hirviöiden työnvälityksen... "

Muita Hyppää kirjan kyytiin -sarjassa ilmestyneitä:

Sam Watkins, Davide Ortu: Rufus Ritari ja hurjat turnajaiset

Sam Hay, Daron Parton: Kaktus-Kalle ja taikajuoma
Adam ja Charlotte Guillain, Rupert Van Wyk: Peräkylän piraatit ja kykykilpailu
Karyn Gorman, Maddy McClellan: Mestarietsivä Karoliina
Maggie Pearson, Dan Chernett: Musikaaliset merirosvot

Ann Bryant, Kelly Kennedy: Taikamuuri
Enid Richemont, Gustavo Mazali: Kissapojan yö
Julia Jarman, Sam Hearne: Lentävä potkulauta
Penny Dolan, Andy Elkerton: Kissapatsaan arvoitus
Martin Remphry: Merirosvot lehmävarkaissa
Laura North, Neil Chapman: Juuson toteutunut toive
Ann Bryant, Andy Elkerton: Taitava pikku marsu
A. H. Benjamin, Fabiano Fiorin: Haaveiden satuprinssi
Clare De Marco, Rory Walker: Tärähtänyt tiedemies
A. ja C. Guillain, Rupert Van Wyk: Peräkylän piraatit lomalla
A. ja C. Guillain, Charlie Alder: Arthur-kuninkaan miekka
Ann Bryant, Ben Redlich: Kilpailevat jättiläiset
A. ja C. Guillain, Rupert Van Wyk: Parhaat piraattipiirakat
Laura North, Joelle Dreidemy: Karmiva totuus Tuhkimosta
Maggie Pearson, Steve Stone: Rompanruojan paluu
Laura North, Kevin Cross: Iso paha susi ja robottiporsas  

Oma arvio:

Helppolukuisessa, suuraakkosin kirjoitetetuss Hyppää kirjan kyytiin -sarjaan kuuluvassa Pelottoman Tonin hirviöapu -kirjassa etsitään Isojalalle uutta työpaikkaa, koska hän ei kokenut saavansa pelottelemalla ystäviä. Kenkäkauppaan hänen jalkansa ovat kuitenkin liian suuret, eikä tanssiminen ja jalkapalloilijan urakaan  isojen koipien takia luonnistu, mutta viimein hän löytää kutsumuksensa viinirypäleiden polkijana. Päähenkilö, peloton poika Toni ja hänen sängynalusmörkönsä Velli etsivät työpaikkoja myös muille hirviöille, mutta paaasiassa kirjassa käydään läpi vain  Isojalan tarina.

Poikani ei hirveästi innostunut tästä tarinasta, eikä kuvatkaan olleet hänen mielestään huikeita, mutta hänestä hauskaa oli Isojalan yritys olla kenkäkauppiaana. Tarina jäi kuulemma hänen mielestään myös kesken, eli hän olisi halunnut tietää enemmän hirviöiden uusista töistä. Ehkä tämä kirja toimii sellaisille paremmin, jotka opettelevat vielä lukemista, mutta saduksi poikani tuntui nyt kaipaavan pidempää ja perusteellisempaa tarinaa.

Minä en pidä siitä, että parsakaalista on tehty tässä kirjassa pahin pelon kohde. Kirjan viimeiset kaksi virkettä on myös hiukan outoja:

Olipa kerran eräs Mäkisen Toni, joka ei pelännyt mitään...

Paitsi vihaista äitiä ja keitettyä parsakaalia.

 Pojan mielipide:

(ok)

Minun arvosanani on 3-

Samantyylistä luettavaa: 

Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita: Tapani Bagge & Carlos De Cruz
Seikkailu Robomaassa: Zapf 

*********************************

Siiri ja Heppa Huoleton: Tiina Nopola. Kuvat Mervi Lindman. Tammi 2016. 31 sivua. Lasten kuvakirja.

 "Siiri ja pikku-Otto ylittävät esteet!

Siiri näkee televisiossa ohjelman lapsista, jotka hyppäävät esteitä keppihevosilla.

"Minäkin haluan keppihevostella!", Siiri huudahtaa. Hän rakentaa keppihevosen villasukasta ja harjanvarresta ja laukkaa pikku-Oton luo.

"Sen nimi on Heppa Huoleton", Siiri kertoo.

Pikku-Ottokin innostuu keppihevosista ja askartelee melko erikoisen näköisen otuksen. Hän antaa sille nimeksi Kissa Kiitävä. Siiri ihmettelee, miksi hevosen nimi on Kissa. "Siitä tuli vähän kissan näköinen", pikku-Otto vastaa.

Siiri ja pikku-Otto hyppivät innoissaan esteiden yli ja harjaavat hevosia. Keski-Otto ja iso-Otto pitävät heidän touhuaan lapsellisena. Eräänä aamuna Heppa Huoleton on kadonnut tallista. Tietävätkö keski-Otto ja iso-Otto jotain asiasta? Ja voisiko Kissa Kiitävä auttaa etsinnöissä?"



Muita Siiri-kirjoja:

Siiri ja kolme Ottoa
Siiri ja yläkerran Onni
Siiri ja sotkuinen Kerttu
Siiri ja kamala possu
Siiri ja Kertun kirppu
Siiri ja hurja Hunskeli
Siirin jouluyllätys
Siiri ja kauhea kummitus
Siiri tekee maalin
Siiri ja lumimies
Siiri ja villi taapero
Siiri ja kadonnut tähti
Siiri löytää simpukan



Oma arvio:

Siiri-kirjat ovat olleen aina meidän suosikkejamme, sillä niissä tuntuu olevan kaikki kohdallaan: Mervi Lindmanin kuvitus on hulvatonta, Tiina Nopolan tarinat on kiinnostavia, hauskoja ja toisistaan poikkeavia ja onhan kirjan päähenkilön nimikin meidän mieleemme... Tyttäreni sai ensimmäiseksi joululahjaksi kirjan Siirin jouluyllätys, ja sen jälkeen hän on saanut muitakin niin synttäri- kuin joululahjaksi. Sarjaa olemme siis lukeneet hyvin tunnollisesti. Myös poikaamme kiinnostaa nämä menevät ja hauskat kirjat.

Siiri ja heppa huoleton esittelee nykyään niin kovin suosittua keppihevosharrastusta, johon Siirikin nyt  tässä kaiken kirjasarjan kaikkiaan neljännessätoista osassa hurahtaa. Hän askartelee itselleen keppihevosen harjasta ja isänsä villasukasta, ja mukavaa on, että heti kirjan alkuaukeamalla on ohjeet tähän keppihevoseen. Siiri saa keppariharrastuskaverikseen pikku-Oton, jolla on hyvin erikoislaatuinen keppihevonen, tai oikeastaan keppikissa, nimeltään Kissa Kiitävä. Keski-Otto ja Iso-Otto eivät oikein ymmärrä tätä harrastusta ja suunnittelevat kateuksissaan kiusantekoa. Eräänä aamuna Siiri ei löydä Heppa Huoletonta tallistaan, mistä alkaa hurja etsiminen. Lopussa kaikki käy tietenkin hyvin ja Siiri saa myös uuden ystävän.

Lasteni mielestä parasta kirjassa on se, kun Siiri rakentaa itselleen keppihevosen. Heillä virisi heti into tehdä myös itselleen kepparit. "Minä haluaisin tehdä kilpahevosen", poika sanoi. "Minä ravihepan", tyttö tuumasi. Harmikseen meillä ei nyt ollut puisia harjoja, joista keppihevoset voisi tehdä. Tytön lempihahmoja kirjassa ovat tietenkin Siiri ja Heppa Huoleton, kun taas poika tykkää Otoista.

Tyttöä harmitti kirjassa kohta, kun Siirin keppihevonen katosi. Kirjan kuvituksesta he ovat samaa mieltä kuin minä, eli että ne ovat tosi hyviä ja pojan mielestä jopa maailman parhaita. Siiri-kirjat tuntuvat olevan meille juuri sopivan pituisia luettavaksi, sillä harvoin he ovat jääneet kaipaamaan lisää. Kirjan tarina on mielestäni taattua Siiri-laatua, eli sopivasti huumoria, vauhtia, yllätyskäänteitä ja onnellista loppua.

Molemmat antoivat tällaisen naaman:

(Tosi hyvä!)

Minä annan arvosanan 4,5


Siiri ja Heppa Huoleton muissa blogeissa:

Sininen keskitie


********************
Mauri ja mini-isoveli: Veera Salmi. Otava 2016. 96 sivua. Lastenkertomus.

" Pasilalaisella Maurilla on kaksi tärkeää tehtävää: hän haluaa voittaa sodan inhottavaa oksua vastaan ja löytää itselleen isoveljen.

Mauri tykkää kaikenlaisista avaruusjutuista ja haaveilee, että hänellä olisi oma simpanssi tai sitten isoveli. Simpanssi olisi hauska ja isoveljestä olisi apua, kun joku kiusaa. Ihan niin kuin Chin isoveljet tulevat apuun kun Hilma ja Hanan haukkuvat Mauria ja Chitä naimisiinmenolaisiksi.

Mutta vielä Hilmaa ja Hanania enemmän Mauri pelkää koulussa riehuvaa oksua. Se kuulostaa melkein samalta kuin ebola, josta Mauri on kuullut uutisista, vaikka äiti vakuuttaa, että se on ihan eri tauti. Mauri päättää alkaa sodan oksua vastaan."

Sarjan aiempi osa:

Mauri ja vähä-älypuhelin

Oma arvio:

Puluboi-kirjoistaan tunnettu Veera Salmi oli  viime vuonna kirjallaan Mauri ja vähä-älypuhelin Finlandia Junior -ehdokkaana. Meillä on vielä lukematta tuo kirja, mutta hyvin pääsimme sisään Maurin mielikuvituksekkaaseen elämään tämän sarjan toisenkin kirjan kautta.

Maurilla on kaksi kotia: hän on vuoroin hohottelevalla isällään ja vuoroin äidillään.  Mauri käsittelee päiväkirjamaisesti monia asioita lapsen näkökulmasta, mikä onkin onnistunut mielestäni tosi hyvin. Hänen suurin pelkonsa  koulussa riehuva oksennustauti, jonka hän on personoinut Oksuksi. Hän taistelee Oksua vastaan kaikin keinoin, sillä yksi toisensa jälkeen näyttää joutuvan Oksun valtaan. Tämä Oksu-taistelu herättää meidän neidissä suurta hilpeyttä.

Mauri elää melko vahvasti mielikuvitusmaailmassa: hänen puhelimensa muuttuu öisin Konegtig-ihmepuhelimeksi, johon tulee viestejä mystisiltä halihaleilta. Tyttö tykkäsi erityisesti lukea halihalien hulvattomia tekstareita. Ne olivat Maurin ohella hänen lempihahmojaan kirjassa. Lisäksi Maurin sängyn alla hohtelee öisin mystinen keilapallo, josta kuoritutuu eräänä yönä pieni kypäräpäinen apina, Sam. Mauria ja hänen mykkää ystäväänsä Chitä kiusataan, ja siksi Mauri on halunnut itselleen suojelijakseen isoveljeä, varsinkin kun Chin isoveljet lähtevät armeijaan. Koska hänen äitinsä ei pysty sitä hänelle antamaan, hän saa mielikuvitusapina Samista mini-isoveljen itselleen.

Mauri ja mini-isoveli on monikulttuurinen kirja ja käsittelee kuin vaivihkaa, hauskan lapsekkaalla tavalla monia hankalia teemoja: koulukiusaus ja siitä syntyvä turvattomuus, erilaisuus, uusperhe, oksennustauti... Tyttäreni piti kovasti kirjan päiväkirjamaisuudesta ja kuvista, jotka on "lapsellisesti piirretty, koska se oli itse piirtänyt ne päiväkirjaan." Kirjan lopussa on sekä iloinen että tympeä yllätys, mutta tytön mielestä se oli kiva lopetus. Häntä tosin hiukan harmitti se, kun Sam-apina lähti takaisin raketilla avaruuteen.

Tytön mielipide kirjasta:

(hyvä)

Minun arvosanani 4+


Mauri ja mini-isoveli muissa blogeissa:

Sininen keskitie
Lukutoukan kulttuuriblogi

Samantyylistä luettavaa:

Ponku, Peetu ja helppo nakki: Aira Savisaari ja Mimmu Tihinen 

Osallistun samalla tällä kirjalla Apinan vuosi -lukuhaasteeseen, sillä Maurin mielikuvitusapina Sam vilahtelee tarinan loppupuolella useaan otteeseen.

Lukupalat-sarja: Yökoulu ja kadonnut opettaja, Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita sekä Bella saa pentuja

Tutustuimme lasteni (tyttö 8 vuotta ja poika 6 vuotta) kanssa uuteen WSOY:n Lukupalat-sarjaan, jonka kolme ensimmäistä osaa ilmestyi heinäkuussa. Sarja tarjoaa monenlaista luettavaa yli viisivuotiaille, ja ne toimivat niin lapselle luettavina kuvakirjoina kuin itse luettavina jo jonkin verran lukeneille alakoululaisille. Sarjasta löytyy huumoria, jännitystä, kammotusta ja söpöilyä jokaiseen makuun. Kirjojen kirjoittajina ja kuvittajina on tuttuja lastenkirjailijoita ja kuvittajia. Lisää Lukupaloista voit lukea #kirja-sivulta.


******************

Yökoulu ja kadonnut opettaja: Paula Noronen ja Kati Närhi (kuvitus). WSOY 2016. 61 sivua. Lastenkertomus.

"Tiesitkö, että zombit ja vampyyrit käyvät öisin koulua?

Yökoulunkäynti ei ole yhtään hullumpaa. Paitsi jos oma opettaja katoaa merkillisellä tavalla ja luokkaan astelee hämärähommista innostunut outo sijainen...

Zombipoika Paavo ja vampyyrityttö Martta päättävät selvittää kadonneen opettaja Kammosen mysteerin. Kouluhuoneen oven takaa he löytävät Kammosen haisevan perintökengän. Johtaako se heidät oikeille jäljille?"

Oma arvio:

Tämä tarina on meidän ehdoton suosikkimme näistä kolmesta. Kati Närhen kammottavan hauskat kuvitukset ovat niin lasten kuin minunkin mielestäni hienoja ja värikkäitä. Molemmat lapset pitivät myös tarinaa hauskana. Tyttö piti kovasti päähenkilöistä, Paavosta ja Martasta, kun taas poika tykkäsi kummallisesta sijaisesta. Kirjan ehdottomasti paras kohta on se, kun neuvokkaat Paavo ja Martta viimein löytävät opettajansa kellarista - ja paha saa palkkansa.

Yökoulu ja kadonnut opettaja on yhtä aikaa hauska, hiukan jännittävä ja ensiaskel lapsille fantasiakirjojen maailmaan.

Lasten fiilikset:

Tyttö:

Poika:

 Minun arvosanani: 5



*******************

Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita: Tapani Bagge ja Carlos Da Cruz (kuvitus). WSOY 2016. 61 sivua. Lastenkertomus.

"Siis onko lohikäärmeitä oikeasti olemassa?

Atte ja Topi törmäävät Lailaan ja tämän mummoon. Lailan pikkusisko on kateissa, ja mummo epäilee lohikäärmeen napanneen tytön.

Onneksi Ryhmä Z on juuri perustettu! Mukaan otetaan myös nokkela Laila, joka on poikia päätä pitempi ja haluaa auttaa lohikäärmeen arvoituksen ratkaisemisessa. Löytyykö kadonnut sisko? Entä naapurin vaarin Aatami-kissa? Lohikäärmeen varjo kurkkii uhkaavana nurkan takaa..."

Oma arvio:

Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita on seikkailuhenkinen tarina ja se kiinnostaa takuulla niin tyttöjä kuin poikiakin. Poikaa hämäsi kirjan otsikko, sillä hän ihmetteli, miksei kirjassa sitten ollutkaan lohikäärmettä. Tarinassa opetettiin, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää: härältä näyttävä varjo kuuluukin huoltomiehelle, murina ja ärinä paloaseman koiralle ja lohikäärmeen kita roska-autolle.

Tyttö piti kirjassa erityisesti siitä, kun lopussa etsiväpartio Z onnistuu tehtävässään ja löytää Ariadnen ja Aatami-kissan. Kuvitukset ovat lapsista hienoja ja ihan ok, ja pojasta hauskinta on, kun yhdessä kuvassa Topin hatusta roikkuu hämähäkki. Atte-poika on hänen mielestään paras henkilö ja tyttö tykkää taas Aatami-kissasta, eläinrakas kun on henkeen ja vereen.

Lasten arviot:

Tyttö:

Poika:

 Minun arvosanani: 4-


**********************

Bella saa pentuja: Henna Helmi Heinonen ja Reetta Niemensivu (kuvitus). WSOY 2016. 61 sivua. Lastenkertomus. 

"Bella, ollaanhan aina ystäviä?

Äiti kertoo Julialle, että perheen rakas Bella-koira saa ihan kohta pentuja. Käsittämätöntä, Julia ei voi uskoa korviaan! Odottaminen tuntuu yhtä aikaa jännittävältä ja tuskastuttavalta. 

Mutta kun pennut sitten syntyvät, ne eivät olekaan niin kamalan söpöjä, vaan kaljuja ja tylsiä. Juliaa alkaa jännittää: mitähän naapurin Anni sanoo pennuista? Anni on Julian paras kaveri - tai oli ainakin ennen. Siis ennen kuin meni kouluun ja kasvoi yhtäkkiä paljon Juliaa isommaksi..."

Oma arvio:

Bella saa pentuja on selvästi räätälöity tytöille, jotka tykkäävät eläimistä. Niinpä tämä kirja osui ja upposi meidän tokaluokkalaiselle neidille, kun taas pojan mielestä tämä oli vähän tylsänlainen, eikä hän millään olisi jaksanut kuunnella koko tarinaa.

Tarinassa käydään hyvin läpi sitä, miten yhden vuoden ikäero voi vaikeuttaa ystävyyssuhdetta: Anni on ekaluokkalainen ja miettii, voiko leikkiä enää eskarilaisen kanssa. Eskari-ikäistä Juliaa taas kismittää, kun Annia tuntuu kiinnostavan enää vain hänen puhelimensa. Tekstiä lomittaa hauskasti tyttöjen tekstailut. Pääosassa on kuitenkin perheen koira, Bella, joka saa pentuja. Bella pentuineen onkin molempien lasten mielestä parasta kirjassa.

Tyttöä hiukan harmittaa se, kun Julia on vasta eskarilainen. Hänen mielestään paras henkilö on, liekö tästä syystä, Anni.  Tarinassa on lohdullinen loppu, kun Anni ja Julia ystävystyvät pentujen avulla, eikä Bella-koirakaan näytä unohtaneen Juliaa.

Lasten mielipide:

Tyttö:

Poika:

Minun arvosanani: 4+



*********************

Odotamme innolla lisää kirjoja tähän Lukupalat-sarjaan. Pidän kovasti kirjojen rakenteesta: ensimmäisellä sivulla esitellään keskeisimmät henkilöhahmot, kappaleet ovat sopivan pituisia ja kuvia on joka sivulla.

Nämä kirjat ovat arvostelukappaleita, suurkiitos kustantajalle!

Samantyylistä luettavaa:

Seikkailu Robomaassa: Zapf (Kirjatiikeri-sarja)
Hevostarinoita: Amelie Benn (Kirjatiikeri-sarja)
Reuhurinne - Ensiluokkaiset kioskikauppiaat: Tuula Kallioniemi

Kevään uutuuslastenkirjoja: Päivä eläinten postitoimistossa, Onnentyttö Dunne sekä Miira ja kettu

Mukana arvioimassa lapseni (tyttö 8 ja poika 6 vuotta).

Päivä eläinten postitoimistossa: Sharon Rentta. Suomentanut Terhi Leskinen. Mäkelä 2016. 34 sivua.

Englanninkielinen alkuteos (2016): A Day at the Animal Post Office

 
"Tiedätkö, mitä kirjeelle tapahtuu sen jälkeen, kun se on jätetty postin vietäväksi?

Joonan paras ystävä Kerttu on muuttanut kauas pohjoisnavalle. Joonalla on kova ikävä, ja hän päättää lähettää Kertulle kirjeen. Kirje kulkee tuhansien kilometrien matkan eri kulkuneuvoilla ennen kuin pääsee perille.

Sharon Renttan Eläinten päivä -kuvakirjojen ihastuttava pienieleinen huumori ja sitä tukeva kuvitus vetoavat monen ikäisiin. Kaikissa sarjan kirjoissa on jokin arkielämän työpaikka, johon tutustutaan: tällä kertaa lapselle avautuu postinjakelun maailma monine vaiheineen."

Sarjassa aiemmin ilmestyneet:

Päivä eläintohtorina
Päivä eläinten paloasemalla 
Päivä eläinten rakennustyömaalla
Päivä eläinten autokorjaamolla
Päivä eläinten lentoasemalla 

Oma arvio: 

Olemme lukeneet ennen tätä kirjaa pari muuta Rentan Eläinten päivä -kuvakirjaa ja tykänneet kyllä. Nyt saimme tutustua Joona-karhun ja hänen isänsä kanssa postitoimiston toimintaan - vaikka emmehän me oikeastaan enää saa asioida varsinaisessa postitoimistossa, kun lähes kaikki postikonttorit on lakkautettu ja postiasiat hoidetaan kaupassa ja Ärrällä. 

Kuitenkin lapsista tuntui olevan mielenkiintoista se, miten Joonan kirje matkaa eteenpäin. Tytön mielestä ihmeellisintä olikin se, että posti voi matkata tuhansien kilometrien päähän ja pojan taas yllätti se, että kirje kuljetetaan lentokoneella. 

Kirjan tarina saa meidän kaikkien mielestä sopivan onnellisen lopun, kun Joonan ikävöimä kerttu saapuu kylään tämän luokse. Tämä oli pojan mielestä paras kohta, kun taas tyttö koki mielenkiintoisimpana kohtana sen, kun Joona ja isä menivät postitoimistoon tutustumaan. Tarina olisi saanut koululaisen mielestä olla pidempi, kun taas poika toivoi päinvastaista. 

Kirjan kuvat on tuttuun tapaan hauskoja, lempeän värisiä ja niitä on yllin kyllin katsella. 

 
 Molemmat lapset ovat kirjasta näin iloisia: 

 


  

Minä annan arvosanaksi 3,5


Onnentyttö Dunne:  Rose Lagercrantz. Kuvittanut Eva Eriksson. Suomentanut Raija Rintamäki. Mäkelä 2016. 136 sivua.

 Ruotsinkielinen alkuteos (2010): Mitt lyckliga liv

 



"Jotkut laskevat lampaita päästäkseen uneen, mutta Dunne laskee kertoja, kun hän on ollut onnellinen.

Ja nyt Dunne on maailman onnellisin tyttö, kun pääsee viimein aloittamaan ekaluokan. Vähän se myös jännittää: mitä jos hän jääkin yksin? Onneksi niin ei käy, vaan hänestä ja Ella Fridasta tulee parhaat kaverit.

Mutta sitten tapahtuu jotain yllättävää. Eivätkä yllätykset siihen lopu... 

Mustavalkoisin piirroksin kuvitettu tarina Dunnesta puhuttelee herkästi tuntevia lapsia" 

Oma arvio:

Tytön sanoin tämä on tarina onnentyttö Dunnesta, jonka kaveri muuttaa. Tuo tapahtuma on tytön mielestä kirjan ikävin kohta, ja myös minulla meinasi lukiessa tulla itku, kun Dunne koki ystävänsä muuton niin voimakkaasti. 

Dunnea jännittää kaikki, ja hän ei meinaa saada unta ennen jännittäviä tapahtumia, kuten koulun alkua. Hänelle ei myöskään ystävystyminen ole niin yksinkertaista, kuin monille muille. Minä itse samaistun Dunneen, sillä olen ollut lapsena samanlainen: jännitin joka vuosi kouluun menoa, joulua, synttäreitä, päättäjäisiä sun muita niin paljon, etten saanut nukutuksi vatsankipristelyiltä. Uskon, että minun ujo esikoistyttöni tuntee myös jotain hengenheimolaisuutta Dunnea kohtaan, niin kovasti hän eli tarinan mukana ja tykästyi päähenkilöön.

Tytön mielestä Dunnen elämässä on hiukan surua myös siitä,  että hänen äitinsä on kuollut, mutta ystävystyminen Ella Fridaan tuo hänelle iloa, ja on kuulemma kirjan paras kohta. Tytön mielestä tarina olisi voinut jatkua pitempäänkin. Vaikka kirjassa on 136 sivua, se on todella nopealukuinen, sillä kuvia on lähes joka sivulla eikä tekstiä ole yleensä kuin muutaman virkkeen verran sivulla. Tämä sopii minusta hyvin jo jonkin verran lukeneille.

Kirja loppuu tytön mielestä  iloisesti, koska Dunne saa toivomansa marsut lemmikikseen ja pääsee vierailemaan Ella Fridan luona Norrköpingissä. Näin tarina opettaa, ettei ystävän muutto eri kaupunkiin ole maailmanloppu, vaan uusia asioita tulee ja ystävääkin pääsee vielä näkemään. Dunne saa myös koulusta kuin huomaamattaan uusia ystäviä, vaikkei kukaan ylläkään Ella Fridan tasolle.

Kirjan on kuvittanut Eva Eriksson, ja nämä mainiot mustavalkokuvitukset saavat meiltä suuren kiitoksen. Tyttö olisi jopa kaivannut kuvia lisää, vaikka minusta niitä on kirjassa todella kiitettävän paljon.

Dunnen tarina on todella herttainen ja liikuttava, mutta myös toiveikas. Se opettaa, ettei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua, mutta sateen jälkeen paistaa aina aurinko.
 

Tytön mielipide kirjasta:

Minun arvosanani: 5-

Onnentyttö Dunne muissa blogeissa:

Luetaanko tämä? 



Miira ja kettu: Lars Rudebjer. Suomentanut Raija Rintamäki. Mäkelä 2016. 32 sivua.

 Ruotsinkielinen alkuteos (2015): Mirre och Räven

 

"Miira on metsässä kokeilemassa uusia suksiaan, jotka on saanut vaarilta joululahjaksi. Juuri kun kaikki on ihanan rauhallista, kukkulan takaa kuuluu meteliä. Ja pian tarinaan astelee nälkäinen Kettu... 

Lähde sinäkin mukaan Merkillisyyksien metsään! Ainakaan Miiran mielestä maailmassa ei ole toista yhtä jännittävää paikkaa. Eikä yhtä hyvää tarinankertojaa kuin vaari, joten luistavaa menoa on luvassa"

Sarjassa aiemmin ilmestyneet:

Miira ja Sammakko
Miira ja Karhu 

Oma arvio:

Vähän talvisempikin kirja tuli näin meidän luettavaksi, mutta se ei kuulemma ainakaan tyttöä haittaa - hänen mielestään talvisia kirjoja voi lukea vaikka kesällä. Tyttö on kettufani ja siksi häntä kiinnosti tämä kirja eri toten, tosin häntä harmitti se kohta, jossa kettu hyökkää syömään pupuja. Minäkin hiukan harmittelin sitä, kuinka kettu on saanut tässä(kin) tarinassa ilkimyksen roolin. Miira ja kettu muistuttaa aika paljon perinteistä kansansatua, jossa lopuksi paha (eli kettu) saa palkkansa.

Poika tykkäsi kovasti tarinan pupuista ja huvittui suuresti kohdasta, jossa karhu heräsi talviuniltaan ja pomppasi lumiukon alla seisomaan. Tyttö taas piti mukavimpana kohtana sitä, kun Miira ja puput rakensivat lopuksi yhdessä jättilumiukon kettua karkottamaan. Ketulle kun jäi lumiukoista ikuiset traumat. Kirjassa on tytön mielestä iloinen loppu, kun puput pääsivät turvaan ketulta.

Lasten sanojen mukaan kirjan värikuvitukset ovat komeita ja hienoja, mutta minä en ehkä ihan täysiä pointseja anna, etenkin siitä miten kettu on toteutettu. 
 
Kirjassa on  hauska idea se, että tarinan sisällä on tarina: kaikkien Miira-kirjojen alussa vaari joutuu aina keskeyttämään omat puuhansa kertoakseen Miiralle jonkun tarinan, jossa tämä on itse mukana (ja pikkuveli, joka on piilossa joissain kuvissa). Kirjan lopussa Miira pyytää toistamaan tarinan, ja näin vaari aloittaa tarinan alusta. Joka tarinassa on mukana jokin eläin, jonka Miira on saanut itse valita: sammakko, karhu ja nyt kettu. Jäämme arvailemaan, minkä eläimen Miira valitsee seuraavassa tarinassa.

Lapsia kirja ilahdutti näin paljon:

  







Minun  arvosanani: 3


Nämä kirjat ovat arvostelukappaleita, kiitos kustantajalle!