"George Saundersin esikoisteos Sotapuiston perikato ilmestyi 1996 ja nosti hänet yhdellä iskulla amerikkalaiskertojien eturiviin. Teoksen novelleissa kuuluu vahva ja autenttinen ääni: erehtymättömän tyylitajuinen, roisin hauska, synkän satiirinen. Sen tyylirekisteri sieppaa kaiken: teknopuheen, businesskielen, psykologisen lässytyksen, absurdin slangin ja vilpittömän hölötyksen, joista sekoittuu väärentämätön Saunders-soundi.Sotapuiston perikadossa George Saunders on luonut surrealistisen, omituisen vakuuttavan kuvan kaiken aikaa kehkeytyvästä painajaismaisesta tulevaisuudesta.
"
Novellit:
Sotapuiston perikato
Isabelle
Aallontekijä alamäessä
200-kiloinen toimitusjohtaja
Muistoja rouva Schwartzille
Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja
Runsaudenmaa
Oma arvio:
Hyvin omalaatuisia teemapuistoja ja työpaikkoja, epämuodostuneita ihmispoloja, tympeitä naisystäviä ja tökeröitä pomoja ja ihmisten epätoivoisia tekoja. Näin voisin kiteyttää tämän
Saundersin esikoisteoksen, joka on tyyliltään hyvin samantyyppistä kuin viime vuonna 2015 suomeksi ilmestynyt
Joulukuun kymmenes: kieli on huvittavalla tavalla epäkorrektin rajoilla, kerronta suorasukaista ja aiheet niin erikoislaatuisia, että joutuu vähän väliä kyselemään itseltään: "mitä minä juuri luin?"
Kokoelman aloittaa kirjan niminovelli
Sotapuiston perikato, joka on yksi dystopisia teemapuistoja esittelevistä novelleista. Tarinan päähenkilö on yksi Sotapuiston työntekijöistä, joka saa esimieheltään tehtävän keksiä keinoja väkivaltaisten jengien hyökkäyksien lopettamiseksi. Ikävä kyllä kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja kaiken huipuksi päähenkilön törkysuinen vaimo saa tarpeekseen ja tekee tympeän ratkaisun.
Lyhyehkö novelli
Isabelle on eriskummallinen tarina Ristihuuli-nimisestä yksinhuoltajamiehestä ja hänen epämuodostuneesta tyttärestään Isabellestä, jota kutsutaan Luuttomaksi. Tämä tarina ei ehkä ollut henkilökohtainen suosikkini.
Aallontekijä alamäessä esittelee jälleen uudenlaisen teemapuiston, Harhautuneiden nunnien keskuksen. Tarinan kertojana on mies, jonka tehtävänä on huolehtia keinotekoisesta joesta ja sen aallokoista. Miehen naisystävä Simone työskentelee myös Harhautuneiden nunnien keskuksessa, ja kertojan harmiksi heidän vastenmielinen pomonsa Leon on iskenyt silmänsä tähän. Lopun voi melkein arvatakin.
Ajotiellä Simone kysyy, päivitinkö ruokatunnilla ansioluetteloni.
En, minä sanon. piti hoitaa paha pH-ongelma.
Samapa tuo, Simone sanoi. Sen kun teet aaltoja loppuikäsi.
200-kiloinen toimitusjohtaja on yksi suosikeistani: surkuhupainen tarina ylipainoisesta miehestä, jota kiusataan työpaikallaan Humaaneissa pesukarhuratkaisuissa. Yritys lupaa asiakkailleen pyydystää pesukarhut heidän pihoiltaan ja vapauttaa ne luontoon, mutta todellisuus on täysin eri - pesukarhut poltetaan isossa montussa. Kaikki alkaa mennä poskelleen, kun joku saa vihiä yrityksen hämäristä hommista. Kertoja saa hetken maistaa johtajan suosiota, mutta loppu on
Saundersin tyyliin karu ja onneton.
Laskujen kirjoittamisen jälkeen syön pekaaniviinerin. Tai itse asiassa kaksi. Kun Claude tulee toimistolle hautaamisesta rähjääntyneenä ja näkee minut välipalan ääressä hänen on pakko huomauttaa että minulla on lisämakkaroita jopa lisämakkaroissa. Se on totta mutta minusta ei silti ole kilttiä huomautella sellaisesta.
Muistoja rouva Schwartzille esittelee dystopisen ajanviettofirman, jossa asiakkaat voivat käyttää viihdykkenään eräänlaisia simulaattoreita, moduuleita. Kertojana toimii tällaisen moduuliputiikin pitäjä, joka on laajentanut toimintaansa yhteistyöhön Vanhainavun kanssa ja vierailee säännöllisesti rouva Ken Scwartzin luona tarjoamassa hänelle simulaatioita piristykseksi. Ikävien tapahtumien kautta kertoja tulee varastaneeksi erään tyypin muistot sota-ajoilta, ja hän keksii siirtää niitä simulaatioina koululaisille. Tästä tulee suurmenestys.
Sorretun Maryn kovan onnen kampanja esittelee eräänlaisen oppimiskeskuksen, jonka omituisena vetonaulana on pleksilasivatsainen lehmä. Ikävä kyllä lehmät eivät yleensä kauaa elä pleksivatsaisena. Päähenkilönä ja kertojana tarinassa on keskuksen työntekijä, 92-vuotias Mary, joka päättää tehdä lopun lehmien rääkkäämisestä, vaikka se koituisi hänen kohtalokseen.
Viimeinen ja kaikista pisin novelli on
Runsaudenmaa, seikkailuhenkinen tarina koppurajalkaisen Colen vaiheista Runsaudenmaa-teemapuistossa ja ajasta sieltä karkaamisen jälkeen. Hänen sisarensa Connie, joka on myös viallinen, menee naimisiin Corbett-nimisen miehen kanssa ja pääsee ulos Runsaudenmaasta. Cole pelkää, että sisar on huonoissa käsissä ja päättää lähteä etsimään tätä. Matkalla hän kohtaa monenlaisia vastoinkäymisiä, joita ei helpota lainkaan se, että hänet on syntymästään saakka luokiteltu viallisiin, joilla ei ole kummoista ihmisarvoa. Tämä kummallistakin kummalisempi tarina on omiaan päättämään
Saundersin novellikokoelman.
"Tuollaiset jalat merkitsevät sinut vialliseksi aina ja ikuisesti", hän sanoo. "Vaikka onnistuisitkin pääsemään eroon viallisen rannekkeesta, nuo epämuodostuneet jalat kuuluttavat joka puunlatvasta suureen ääneen sinun surullista tilannettasi, millä tarkoitan sitä että maamme länsiosassa tuollainen mies voidaan kirjaimellisesti ostaa orjaksi. meneekö jakeluun? Onko tällä ajatuksella mitään painoarvoa sinun minäkuvassasi?"
Kokoelmasta jäi minulle jälkimauksi pienoinen pettymys, sillä tarinat eivät mielestäni yltäneet samalle tasolle kuin
Joulukuun kymmenes -kokoelmassa. Olin kuitenkin hyvin viihdytetty useimpien nerokkaan kummallisten ja törkyhupaisten tarinoiden parissa.
Arvosanani 3,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Osallistun tällä kirjalla
Novellihaasteeseen, jota emännöi
Omppu Martin blogissaan
Reader, why did i marry him.
Sotapuiston perikato muissa blogeissa:
Reader, why did i marry him?
Opus eka
Samantyylistä luettavaa:
George Saunders: Joulukuun kymmenes
Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
