Minä, Ajuma: Tatu Kokko

 Minä, Ajuma: Tatu Kokko. Icasos 2026 (Pohjola 2056 #1)

Kansi: T.P. Kekäläinen

"Ajuman kotikylä tuhoutuu heimosodassa. Hän pakenee pikkuveljensä kanssa rannikolle ja nousee lopulta laivaan, joka vie heidät Pohjolaan, paratiisinomaiseen luvattuun maahan.

Pian Ajuma huomaa, että uudessa kodissa kaikella on hintansa.

Hänet koulutetaan työskentelemään palkatta. Hänet erotetaan veljestään. Hänet sijoitetaan maaherran kartanoon, jossa niin monet asiat on kielletty ja järjestystä pitää armoton herra vääpeli.

Mutta siellä asuu myös maaherran poika, ja kaikkein kielletyin asia osoittautuukin kaikista makeimmaksi.

Ajuma on ikivanhaa näkijöiden sukua, ja hänellä on vahva ngisonjon sydän. Hän uhmaa, kapinoi, rakastaa ja unelmoi.

Pohjola 2056 -trilogian avausosa katsoo tulevaisuuteen kenialaisen ngisonjotytön silmin."(Icasos)

Oma arvio:

*** Kirjailijalta saatu arvostelukappale ***

Täten kirjoitan viimeisen arvostelukappaleesta tehdyn kirja-arvioni blogiini. Kiinnostuin tästä kirjasta, kun kirjailija otti minuun yhteyttä keväällä ja kuvaili kirjaa kiinnostavasti, ja lupasin ottaa kirjan luettavakseni. Tämä oli ennen kesäistä päätöstäni lopettaa arvostelukappaleista bloggaaminen. Siispä, vielä tämän kerran...

Kenialainen, kuvitteellisen ngisonjon heimoon kuuluva nuori nainen Ajuma odottaa pikkuveljensä Ekwen kanssa laivaan muiden pakolaisten kanssa, toiveena päästä turvaan paratiisimaiseen Pohjolaan. Perheestä kukaan muu ei ole enää elossa, ovat vain he kaksi. Ajuma on odottavainen. Matka on pitkä ja rankka, eikä se ole mikään luksusristeily. Perillä odottaa myös karu kohtalo: on matkustajien kuurausta, kosketuskieltoa (edes pikkuveljeään Ajuma ei saa halata.), pelkkää puuroa ravinnoksi. Nimet lyhennetään Amaksi ja Ekeksi. Vartijat koskettavat Ajumaa sopimattomasti, mutta se on vain nieltävä. Ajuma odottaa silti pääsevänsä johonkin upeaan paikkaan, jossa unohtaa kotimaassaan kokemat kauhut. Ajuma alkaa opetella vastaanottokeskuksessa uutta, kummallista kieltä. Aina silloin tällöin joku haetaan uuteen kotiinsa, ja Ajuma alkaa pelätä sitä päivää, kun Ekwe haetaan ja he joutuvat erilleen.

Ne olivat äänettömät hyvästit ystävilleni, joiden kanssa olin saapunut tähän maahan, asunut tässä samassa huoneessa kuukausien ajan, mutta joita en ollut oppinut koskaan tuntemaan. (s. 50)

Kirjassa seurataan Ajuman elämää rikkaan Maaherran perheen apuna, eli käytännössä orjatyöläisenä. Perhe elää yltäkylläistä elämää liha-aterioineen, kun taas avut joutuvat pärjäämään pelkällä puurolla. Kerran viikossa, kirkonmenojen jälkeen, he saavat lihasoppaa. Sitä nälkäinen Ajuma odottaa enemmän kuin mitään. Avuista vastuussa oleva vääpeli vaanii nurkan takana nuoria naisapuja ja käyttää valtaansa heihin sopimattomalla tavalla. Ajuma on kuitenkin ärhäkkä tapaus ja yrittää pitää puolensa. Silti hänkään ei voi välttyä kourinnalta ja raipaniskuilta, joita avut saavat tehtyään virheitä. Sitten Ajuma kohtaa perheen nuoren herran, Väinön, eikä saa tätä enää mielestään. Hänessä herää hyvin uudenlaisia tunteita.

Minä, Ajuma, kuvaa dystooppista Pohjolaa, jossa kantasuomalaiset käyttävät pakolaisia hyväkseen omina taloudenhoitajinaan ja jopa synnyttäjinään eli kantajina. Myös suomenruotsalaiset ovat alistettua väestöä, kuten Maaherran perheen kantajana toimiva Alli. Tarina on kuin Atwoodin Orjattaresi sijoitettuna tulevaisuuden Suomeen. Paremman elämän toivossa Pohjolaan sotaa paenneet nuoret pakolaisnaiset valjastetaan asemaan, jossa heillä ei ole vaihtoehtoja. Heitä nimitetään rasistisella m-alkuisella, ihonväriin viittaavalla pilkkanimellä. Toki osa pitää heidän puoliaan, mutta eivät he yllä ihmisarvossaan samalle tasolle kuin kantaväestö.

Alkuun Ajuman ja Ekwen matkaa kohti Pohjolaa seuratessa tulee tunne, että luen ihan tavallista realistista romaania. Dystooppinen Pohjola, entinen Suomi, vaikuttaa taantuneen vanhanaikaiselta, vaikka välillä vilahtaa nykyteknologian juttuja, kuten viuhkoiksi nimitetyt älylaitteet. Se hiukan hämmentää minua, sillä tuntuu, kuin astuisin tarinassa jonnekin historiaan siinä vaiheessa, kun Ajuma siirretään vastaanottokeskuksesta Maaherran perheen avuksi. Tokihan monesti dystopioissa yhteiskunta ikään kuin taantuu konservatiivisempaan suuntaan, joten ei tämä uutta ole.

Pidän siitä, miten vahvasti kenialaisuus kulkee Ajuman mukana. Hän käyttää oman kielensä sanoja, joille on onneksi kirjan lopussa sanasto. Hän muistelee lapsuuttaan kotimaassaan, äitiään, jonka menetti sotaisassa välikohtauksessa. Perheen nuoriherra viehättyy kauniista Ajumasta ja varastaa tämän kanssa hetken sieltä, toisen täältä. He molemmat tietävät, ettei heillä voi olla tulevaisuutta yhdessä. Vai voisiko kohtalo puuttua peliin? 

- Ajattelen sinua ihan koko ajan. 

Tapa. jolla hän sen sanoi, tuntui aidolta. Hänen äänensä vakavuus paljasti, että hän todella piti minusta. Hän ei valehdellut.(s. 143)

Kirjan juoni kulkee kuitenkin liiankin verkkaiseen tahtiin lopun yllättävää käännettään kohti, ja siksi lukukokemukseni tuntui välillä tahmealta. Koin myös epämiellyttäväksi Ajuman ikävät kohtaamiset vääpelin kanssa, ja alkuun minulla oli epäilyksiä Väinönkin suhteen. Olisiko heidän välinen juttunsa hyväksikäyttöä, koska Väinö on valta-asemassa Ajumaan? Väinön näkökulma olisi voinut valottaa enemmän hänenkin tuntemuksiaan Ajumaa kohtaan. Ymmärrän kuitenkin, miksi kirjailija on halunnut pitää Ajuman ainoana näkökulmahenkilönä. Loppusanoissaan käy ilmi, että tämä kirja on ensimmäinen osa itsenäisistä osista koostuvaa trilogiaa, joten olisikohan Väinön näkökulma tulossa seuraavissa osissa?

Minulle jäi hiukan epäselväksi kirjan dystooppinen yhteiskunta, jota kuvailtiin lähinnä Maaherran ja muiden Pohjolan kantaväestön keskustelujen kautta, joita Ajuma salakuunteli. Toki voi olla, että sivuutin ne keskustelut puolihuolimattomasti lukien. Paljon jäi auki asioita, kuten lopun kiivaiden tapahtumien tarkoitus ja miksi mökkivieraana ollut herra Karjalainen hiippaili yöllä Maaherran veneellä. Siinä mielessä tämä jäisi itsenäisenä osana turhan arvoitukselliseksi. En usko kuitenkaan palaavani myöhemmin Pohjola 2056 -trilogian seuraaviin osiin. Ajuman tarina on kuitenkin sellainen, joka jää mieleen.

Plussaa kirjan virheettömästä, selkeästä kielestä ja katseen vangitsevasta kansikuvasta.

Annan tälle arvosanaksi 3

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Kirjojen kuisketta

Leena Lumi

Yöjuoksu: Hildur Knútsdóttir

Yöjuoksu: Hildur Knútsdóttir. Suomentanut Eeva-Kaisa Suhonen. Haamu 2026

Islanninkielinen alkuteos (2021): Myrkrið milli stjarnanna. Kansi: Karoliina Norontaus & Peungnoi / Shutterstock

"Iðunn on nuori ja vapaa. Hyvä asunto, hyvä työpaikka. On sekoilua, seksiä ja noloja eksiä, muttei liiaksi asti. Elämä on raiteillaan. Sen pitäisi hymyillä.

Mutta joka aamu Iðunn herää lopen uupuneena. Lääkärikäynneiltä ei apua löydy. Veriarvot ovat kunnossa. Lähipiiriltä satelee neuvoja, mutta niistä ei ole hyötyä. Aamuisin iholta löytyy outoja ruhjeita. Jalat ovat likaiset. Pimeyskin tuntuu erilaiselta, pimeämmältä kuin koskaan aiemmin.

Mitä öisin tapahtuu? Miksi aktiivisuusrannekkeeseen on ilmestynyt yön aikana 40 000 lisäaskelta?

Palkittu islantilaiskirjailija Hildur Knútsdóttir vie lukijan mustan huumorin ja piinaavan jännityksen kautta Reykjavíkin syvimpiin varjoihin. Yöjuoksu on kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos." (Haamu)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Islantilaisen Hildur Knútsdóttirin Yöjuoksu vaikutti minusta heti kuvailunsa perusteella hyvin mielenkiintoiselta korkokenkäkansineen. Oli muutenkin mukava ottaa luettavaksi tähän väliin hiukan lyhyempi teos pitkien fantasiakirjojen jälkeen.

Iðunn on huolissaan terveydestään ja on siksi hakeutunut lääkärin vastaanotolle. Aamuisin hän ei meinaa päästä sängystään ylös, koska on ihan uupunut yön jäljiltä. Hänen kehostaan on myös löytynyt outoja ruhjeita, joita ei ole ollut vielä nukkumaan mennessä. Voisiko hänellä olla jokin puutos? Tai joku kamala sairaus, esimerkiksi ALS tai leukemia? Verikokeista ei kuitenkaan löydy mitään poikkeavaa. Iðunn ostaa itselleen älykellon voidakseen seurata omaa nukkumistaan. Se tosin taitaa olla epäkunnossa, sillä se näyttää aamuisin uskomattomia askellukemia.

Se tässä on pahinta. Epävarmuus. Pelko, että ehkä tämä ei olekaan mitään. Ehkä kaikki on vain pääni sisällä. (s. 84)

Iðunnin väsymys vain jatkuu ja aamulla ruhjeet ovat yhä pahempia, samoin askelmittarin lukemat. Käveleekö hän unissaan? Minne hän oikein menee? Miksi kujan kissat ovat alkaneet käyttäytyä oudosti hänet nähdessään?

Zoomaan kasvoihini. Ne ovat varjojen peitossa, mutta näen silti silmäni.
Ne ovat auki. Ne näyttävät valppailta. (s. 62)

Iðunn on menettänyt pari vuotta vanhemman isosiskonsa teini-ikäisenä, ja törmää nyt baarissa Már-nimiseen mieheen, joka on lukiossa seurustellut siskon kanssa. Hän häkeltyy siitä, miten samannäköinen Iðunn on. Suhteen kehittyessä Iðunn joutuu taas uuden tilanteen eteen, kun hänen on keksittävä selityksiä Márille, miksei voi nukkua tämän luona. Mitä jos hän tekee jotain miehelle unissaan? Hän on saanut selville, mihin hän vaeltaa aina öisin nukkuessaan, ja alkaa tutkia asiaa. Hän ei voi mitenkään valmistautua siihen, mitä on edessä.

"Jos menen osastolle, voinko pyytää, että he laittaisivat minut pakkopaitaan." (s. 90)

Yöjuoksu oli oikein näpsäkkälukuinen kauhun, jännityksen ja mustan huumorin sekoitus. Tarina piti otteessaan hyvin, sillä paloin halusta tietää, mitä ihmettä Iðunn puuhaili öisin. Totuus oli aika karmea, ja voisin periaatteessa laittaa tähän sisältövaroituksen, jos se ei paljastaisi liikaa kirjan loppua. Kaikki eivät ole oikein pitäneet siitä, mitä olen esim. Goodreadsissa arvioita lukenut. Minusta lopun paljastukset toivat toivottua karmeutta loppuun, vaikka eihän ne kivaa luettavaa olleetkaan. Kirjan synkkää teemaa sävyttää päähenkilön huumori

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Kirjan vuoksi

Teddy: Jason Rekulak

Teddy: Jason Rekulak. Suomentanut Jussi Tuomas Kivi. Kuvittaneet Will Staehle ja Doogie Horner. Like 2025

Englanninkielinen alkuteos (2022): Hidden Pictures. Kansi: ?

"Kekseliäs, palkittu kauhutrilleri täynnä salaisuuksia, käänteitä ja selkäpiitä karmivia kuvia.

Juuri vieroituksesta päässyt Mallory Quinn löytää ilokseen työn lastenhoitajana. Hän muodostaa heti vahvan siteen vahtimansa viisivuotiaan Teddyn kanssa, suloisen, aran pojan, joka rakastaa piirtämistä.

Eräänä päivänä Teddy piirtää tavanomaisten puiden, pupujen ja kuumailmapallojen sijaan kuvan miehestä raahaamassa naisen elotonta ruumista metsässä. Kuvista tulee yhä häiritsevämpiä – ja paljon parempia kuin mihin viisivuotiaan pitäisi pystyä. Mallory alkaa kauhukseen pohtia, kommunikoiko jokin yliluonnollinen voima Teddyn kautta – ja onko poika vaarassa." (Like)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Pitkästä aikaa kiinnostuin jonkun muunkin kirjoittamasta kauhukirjasta, kuin suosikkieni Marko Hautalan ja Stephen Kingin. Näin tämän kirjan enkunkielisen painoksen tyttäreni kirjapinossa ja jo silloin tämä jänskä kuvien ja tekstin yhdistämä kauhukirja kiinnosti. Siksipä olikin mahtavaa, että tästä tuli suomennos.

Kirjan päähenkilö, 21-vuotias Mallory Quinn on ollut raittiina kahdeksantoista kuukautta. Tukihenkilönsä Russelin avulla hän on löytänyt juoksemisen takaisin elämäänsä, ja nyt hän on menossa työhaastatteluun. Eräs perhe hakee hoitajaa 5-vuotiaalle Teddy-pojalleen. Teddy rakastaa piirtämistä: hän on jatkuvasti kynä kädessään ja yllättää Mallorynkin heti eka päivänä piirustuksillaan. Teddy haluaa pukea joka päivä ylleen saman raidallisen paidan. Teddyn vanhemmat Caroline ja Ted ovat ehdottomia säännöissään, joissa kielletään muun muassa punainen liha, ruutuaika, kutsumattomat vieraat ja uskonnot ja taikausko - vain tiedettä saa opettaa. Mallory on uskonnollinen, mutta kunnioittaa isäntäperheen sääntöjä. Ted-isän nihkeydestä huolimatta paikka on siis Malloryn, joka saa muuttaa asumaan kunnostettuun pihamökkiin. 

Ja sinä iltana minusta tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että joku tarkkailee minua. (s. 70)

Malloryn arki koostuu Teddyn päivärutiinien huolehtimisesta, johon kuuluu myös pieni lepohetki tämän omassa huoneessa. Noina aikoina Teddy piirtää lisää piirustuksia, jotka alkavat kuitenkin muuttua Malloryn mielestä pelottaviksi. Teddy kertoo Mallorylle Anyasta, mielikuvitusystävästään, joka esiintyy piirustuksissakin. Mallory kuulee pojan juttelevankin omassa huoneessaan jonkun kanssa. Kun Mallory kertoo huolestaan Carolinelle ja Tedille, nämä toruvat Teddyä höpöttämästä Anyasta ja lopulta kieltävät tätä piirtämästä enää. Mutta eräänä päivänä Mallory löytää uuden piirustuksen mökistään, ja se on ihmeellisen taidokas eikä näytä lainkaan 5-vuotiaan piirustukselta. Välillä hänellä on mökissään myös olo, kuin joku kiertäisi sitä ja tarkkailisi häntä. Uskaltaako hän puhua isäntäväelle enää epäilyksistään, joita hänelle on herännyt tästä kaikesta?

Kuva: Will Staehle ja Doogie Horner. s. 108)

Mallory tutustuu perheen ruohonleikkaajana työskentelevään komeaan Adrianiin, joka ei pidä onneksi Malloryä täysin höyrähtäneenä tämän kertoessa Teddyn piirustuksista ja muista oudoista sattumuksista. Mallory ei ole uskaltanut kertoa tälle omasta päihdetaustastaan, vaan uskottelee opiskelevansa yliopistossa ja olevansa osa juoksujoukkuetta. 

Lopulta vyyhtiin sekoitetaan naapurin huumeriippuvainen Mitz-rouva spiritismilautoineen sekä perheen talon edellisiä asukkaita. Caroline ja Ted alkavat pian saada tarpeekseen Malloryn tempauksista, joiden he epäilevät johtuvan mahdollisesta retkahduksesta - tai sitten vain aiemmasta huumeidenkäytöstä. Mallorya kalvaa myös se, ettei hän ole ollut Adrianille täysin rehellinen.

Teddy on suloinen viisivuotias, joka suorastaan palvoo uutta hoitajaansa. Hän tykästyy myös Adrianiin, kukapa ei. Teddy hokee, että tietää Anyan olevan vain mielikuvitusta, mutta onko se sittenkään? Kuka piirtää yhä todentuntuisempia kuvia Mallorylle?

Kuva: Will Staehle ja Doogie Horner. s. 30-31

Teddy on hyvin rakennettu kauhujännäri. Mielenkiintoisen ja erilaisen tästä tekee kuvat piirustuksista, joita esiintyy yllättävän tiuhaan kirjan sivuilla. Välillä tosin minulle tuli hiukan olo, että usean sivun kuvasarjat hiukan rikkoivat kirjan jännittävää tunnelmaa. Kirjan alkupuolen psykologisen kauhun tunnelma alkoi muuttua loppua kohti kauhunsekaiseksi jännärijuoneksi. Salaisuuksia paljastui, enkä kyllä olisi osannut arvata, miten asiat lopulta menivät. Voin kyllä hyvin nähdä tämän elokuvana...

Luin tämän vähän myös sillä silmällä, että voisiko tätä vinkata kaseille. Tulin siihen lopputulemaan, että todellakin voi. Odotin ehkä kuitenkin kirjalta enemmän kauhua, ja niiltä osin kirja jäi hiukan lupaavan alun jälkeen vaisuksi. 

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjasähkökäyrä

Pikkuuset kirjat

Samantyylistä:

Vieraat: Johanna Sinisalo

Kuiskaaja: Alex North

Liitu-ukko: C.J.Tudor

Rebel Blue Ranch -sarja: Lyla Sage

Done and Dusted - Takaisin satulaan: Lyla Sage. Suomentanut Tuulia Vihanto. Karisto 2025 (Rebel Blue Ranch #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Done and Dusted. Kansi: Austin Drake

"Booktokin valloittaneen kuuman cowboy-romantiikkasarjan avauksessa veljen paras kaveri herättää yllättäviä tunteita.

Emmy Ryder palaa kotitilalleen Wyomingin Meadowlarkiin kaiken menettäneenä. Unelmien ura hevosten parissa on tyssännyt loukkaantumiseen. Kun Emmy kohtaa paikallisessa pubissa veljensä parhaan ystävän Luken, lapsuusvuosiensa kiusankappaleen, hän tuntee yllättäen tähän välittömästi vetoa. Mutta Luke on ylimielinen paha poika, ja kaiken lisäksi he ovat lähestulkoon perheenjäseniä!

Myös Luke panee merkille ystävänsä pikkusiskon eikä saa silmiään irti hänestä, mutta yrittää tukahduttaa himonsa. Mutta entä jos Luke on juuri sitä, mitä Emmy tarvitsee päästäkseen takaisin satulaan? (Karisto)"

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Vannotin itselleni, että pysyn nyt erossa kaikista kirjoista, joiden takana lukee "booktok-sensaatio" ja jotka ovat spicyjä kuin chilipaprikat. Mutta mutta, kun näin tämän cowboyromanssin, pakkohan minun oli tämä ottaa lukuun. Koskapa hevoset, ranchit, countrymeininki ylipäänsä! Aavistelin, että varsinainen heppakirja tämä ei tulisi olemaan, mutta jos nyt vähän edes sivutaan noita jaloja eläimiä ja ratsastamista, tämä kirja minua kiinnostaa.

Emmy eli Clementine Ryder palaa kotikaupunkiinsa salaa perheeltään, ja hänen paras ystävänsä Teddy kiikuttaa hänet ensi alkuun Meadowlarkin ainoaan baariin eli Paholaisen buutsiin. Villin kotiinpaluuillan kruunaa exä Kennyn tapaaminen hyvissä merkeissä. Valitettavasti tämä ei ole kaikkien mieleen, sillä nykyinen baarin omistaja ja Emmyn perhetuttu ja Gus-veljen paras ystävä Luke ei pidä siitä, että kyseinen hännystelijä-Kenny jahtaa Gusin pikkusiskoa. Eihän asia hänelle kuulu, mutta jotenkin Luke ei itse saa silmiään irti Emmystä.

"Emmy, tahdon sinun tietävän, että olen iloinen, kun olet täällä." Hän katsoi minua jälleen sillä tavalla: kuin olisin ainoa ihminen koko planeetalla - kuin olisin ainoa, jolla oli merkitystä. (s. 137)

Emmyllä on syy palata kotitilalle, mutta sitä hän ei kerro yllättyneelle perheelleen, eli isä Amosille ja veljilleen Gusille ja Wesille. Eivät he juuri kyselekään, vaan ovat pelkästään iloisia rakkaan pikkusiskon paluusta. Emmy on erittäin menestynyt tynnyripujottelija, mutta nyt hän ei ole pystynyt aikoihin ratsastamaan Maple-hevosellaan. Hän on nimittäin pudonnut hevosen selästä pahasti, ja onnettomuudesta on jäänyt hänelle trauma. Pelkkä hevosen harjaaminen ja satulointi aiheuttaa hänelle paniikkikohtauksen. Ranchilla usein työskentelevä Luke, joka on viihtynyt erityisen hyvin Emmyn läheisyydessä tämän paluun jälkeen, todistaa yhtä tällaista kohtausta ja auttaa Emmyn pahimman yli vahvojen käsivarsiensa suojissa. Tästä Luke saa idean: hän voi auttaa Emmyä aloittamaan ratsastuksen ihan alusta, askel askeleelta, jotta tämä pääsee taas pelostaan yli.

Jokin  hänessä tuntui nyt erilaiselta ja hyvältä.  Halusin tietää, mihin tämä voisi johtaa, mitä meistä voisi tulla. (s. 123)

Niinhän siinä käy, että Emmy ja Luke lähentyvät hyvinkin paljon, mutta veljiensä vuoksi Emmy haluaa pitää heidän tuliset tunteet salassa, varsinkin kun Luke on naistenmiehen maineessa. Vaikeaahan se on, koska Luke on lähes kuin perheenjäsen ja usein mukana perhelounailla. Kun pitkänhuiskea (Emmy on 180 cm pitkä ja Luke niin pitkä, että Emmyn on katsottava ylöspäin) pari viimein antaa tunteilleen (ja himoilleen) vallan, se on menoa se. Kohtaukset ovat niin spicyjä ja rivokielisiä kuin odottaa saatoin. Ja tunnelma myös hiukan lässähtää, kuten aina, koska sen jälkeen juoni kulkee kuumasta kohtauksesta toiseen.

Koska hän oli koko ikänsä anellut huomiota toisilta, hän todella tiesi, miten saada minut tuntemaan kuin olisin ainoa ihminen koko planeetalla. (s. 230)

Kuten arvasin, ratsastamiskuviot eivät saa kovin suurta valtaa kirjan romanttisen juonen ohelle. Emmy ja Luke himoitsevat toisiaan vuoron perään omissa kappaleissaan. Emmy ei voi vastustaa Luken tyyliä: hän kulkee revityissä teepaidoissa, flanellipaidoissa ja lippis väärin päin. Epäselväksi eivät jää Luken upeat käsivarret, saati kasvoille valahtavat hiukset. Emmy taas on Luken silmissä äärimmäisen kaunis farkkushortseissaan ja topeissaan. Emmy saa Lukesta tukea ja turvaa traumaattisen onnettomuuden jälkimainingeissa ja Emmy tukee myös Lukea muun muassa hankalan äitisuhteen kanssa. Aivan täydellinen pari siis, eipä siinä. Luken "kulti"-hokemat alkoivat jossain vaiheessa hiukan jo ottaa päähän (englanninkielisessä versiossa ne ovat "sugar") ja seksikohtaukset kliseisiä, kuten arvata saattaa. Juonessa on myös hiukan köykäisiä kohtia, kuten se, miten muka Emmyn niin läheinen ja rakas perhe ei tiedä mitään hänen onnettomuudestaan.

Ihan mukava ja viihdyttävä countryromanssi oli tämä Rebel Blue Ranch -sarjan aloitusosa, mutta ei tämä nyt maailmaani mullistanut. Seuraavassa osassa Swift and Saddled - Villikko seurataan Emmyn toisen veljen Wesin edesottamuksia, kun hän aloittaa tilalla maatilamatkailua. Voi olla, että kuuntelen äänikirjana jatko-osat. Erityismaininnan annan vielä Tex Willer -henkiselle kannelle, joka miellyttää minun silmääni erityisesti.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Samantyylistä:

Icebreaker - Sulavaa jäätä: Hannah Grace

Kiltin tytön kompleksi: Elle Kennedy

Kings of Sin -sarja: Ana Huang

Odota minua järven rannalla: Carley Fortune

Mila ja Blake -trilogia: Estelle Maskame

Emily Wilde -trilogia: Heather Fawcett

Emily Wilden Haltiatiedon opas: Heather Fawcett. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2025 (Emily Wilde #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Emily Wilde's Encyclopaedia of Faeries. Kansi: Vera Drmanovski.

"Romanttinen hyvänmielen fantasia vie pohjoisen tuiskuihin ja haltioiden matkaan.

Yrmeä professori Emily Wilde matkaa pohjoiseen syrjäiselle saarelle tutkimaan keijuja ja haltioita. Työ kuljettaa hänet niin pahantahtoisen magian kuin odottamattoman rakkaudenkin äärelle. Lukijat ja kriitikot lumonnut Tiktok-ilmiö aloittaa valloittavan fantasiasarjan.

Emily Wilde on haltiatiedon asiantuntija ja nerokas tutkija, muttei järin hyvä ihmisten kanssa. Kun Emily saapuu nietosten peittämään Hrafnsvikin kylään tutkimusmatkalle, hänellä ei ole aikomustakaan tutustua paikallisiin. Eikä hän myöskään halua viettää aikaa kilpailijansa Wendell Bamblebyn kanssa. Bamblebyn, joka hurmaa kyläläiset, tunkee nokkansa Emilyn työhön ja hämmentää hänet läpikotaisesti.

Kun Emily raottaa ovea aiemmin tutkimattoman haltiakansan maailmaan, hän törmää toiseen mysteeriin: kuka on Wendell Bambleby? Ratkaistakseen arvoituksen Emilyn on paljastettava oman sydämensä salat." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että. Taas ollaan niin kauniin kansitaiteen äärellä, että kirjan lukemisen aloittamisesta ei meinaa tulla mitään, kun tekisi mieli vain jäädä ihastelemaan kantta. Emily Wilden Haltiatiedon opas sai vuoden 2023 Goodreads choice awardseissa neljänneksi eniten ääniä fantasiakategoriassa. Siispä minulla oli hyvät aavistukset tästä kirjasta ennakkoon.

Emily Wilde saapuu yhdessä Shadow-koiransa kanssa Norjan Ljoslannin saarelle, Hrafnsvikin kylään tutkimaan haltioita ja niistä kerrottuja tarinoita. Emily on tieteen nimeen vannova Cambridgen yliopiston professori, ja hänen erikoisalaansa on nimenomaan haltiatietous. Tämä on hänen viimeisen tutkimusetappinsa ennen hänen Haltiatiedon oppaansa viimeistelyä. Hänen on siis saatava juroista kyläläistä irti paljon kansanperinteenä kulkenutta tietoa, mutta se ei olekaan niin helppoa, sillä Emily ei ole käytökseltään mikään ihastuttava ihminen. Hän on puhtaasti ammatillinen ja paneutunut osaamisalaansa, mutta ihmisten kanssa hän on tönkkö, joidenkin mielestä jopa töykeä. Niinpä hän ensitöikseen onnistuu suututtamaan kylän arvossapidetyn emännän, Audin.

Emilyn vuokrakämppä on vetoisa ja karu, eikä hänellä ole kokemusta takan käytöstä saati polttopuiden hakkaamisesta. Onneksi mökin vuokraajan poika Finn auttaa Emilyn alkuun. Emily ei kuitenkaan vaadi luksusoloja, sillä Väen tutkiminen on hänelle tärkeintä. Niinpä hän suuntaakin metsään ja alkaa ensi töikseen pehmittämään erästä lähteen reunalla asuvaa pikkuista kansanhaltiaa. Koska haltiat pitävät lahjoista ja kaupanteosta, Emilyn ja Poen välille syntyy sopimus: Jos Emily toimittaa Poelle karhuntaljan ja lapioi talven tullen hänen kotitalon polkunsa, Poe valmistaa hänelle joka päivä tuoreen, herkullisen leivän. Näin alkaa Emilyn ja Poen välinen tuttavuus.

Sängyllä istuva poika oli kalvakka kuin kuutamon loiste vasta sataneella lumella. Pysähdyin siihen paikkaan, sillä olento ei ollut lainkaan samannäköinen kuin aiemmin kohtaamani vaihdokkaat - ne olivat viimeistä myöten rumia, luisevia otuksia, joilla oli yhtä paljon älliä kuin eläimillä. (s. 89)

Kylässä on tapahtunut ikäviä asioita, sillä pelätyt hienohaltiat ovat viime vuosina vieneet kyläläisten lapsia tiheämmin kuin ennen. Emily käy tapaamassa erästäkin perhettä, joita nyt piinaa erittäin ärhäkkä vaihdokas. Vaihdokasta ei voi surmata, sillä se surmaisi myös haltioiden maahan viedyn ihmislapsen. Emily haluaisi auttaa sekoamisen partaalla olevaa perhettä tietämyksensä ja Poelta saamiensa tietojen turvin.

Pakkaa saapuu hämmentämään kuvankaunis Wendell Bambleby, Emilyn kollega ja kilpailija Cambridgestä. Emilyllä on ollut aina aavistus siitä, ettei Bambleby ole täysin ihminen, sillä hän osaa hurmata ihmiset hämmästyttävällä tavalla. Niin käy myös Hrafnsvikin kylässä, jossa neidot lankeavat tuon kultahiuksisen, vihreäsilmäisen hurmurin jalkoihin ja Emilylle ärhennelleet kyläläiset syövät hänen kädestään. 

Bambleby nojautui taaksepäin, ja hänen huulillaan kareili hymy. "Em, tiedäthän sinä, että voisit helpottaa elämääsi todella paljon, jos yrittäisit edes välillä olla pidettävä." (s. 108)

Bambleby on kuin rasittava teini: hän nurisee kylmyydestä, hän vaatii palvelua ja laistaa hommista. Hän käy säikyttämässä Emilyn suojatin Poen kysymyksillään ja kiusoittelee työlleen omistautunutta, ulkonäöstään viis veisaavaa Emilyä. Heidän välillään on jotakin, sen kyllä aistii alusta saakka, mutta Emily verhoaa sen kiukkunsa taakse. Että kehtasikin Bambleby-ryökäle tulla sotkemaan kaiken! Toisaalta, hänen ansiostaan ja avullaan kyläläiset lämpenevät myös Emilylle, he saavat parempaa tarjoilua mökkiinsä ja Bambleby sisustaa mökistä paljon kodikkaamman. Hänen käsityötaitonsa ansiosta myös Emilyn laatikkomaiset vaatteet saavat uutta ilmettä, vaikka Emily ei tätä kovin arvostakaan.

Kirja etenee päiväkirjamaisesti päivä kerrallaan, paitsi lopussa, kun tapahtumat menevät sen verran hämäriksi, että päivätkin ovat Emilyllä hukassa. Niistä en kerro sen enempää, sillä juonenkäänteet ovat melkoisen yllättäviä. Alaviitteissä Emily selventää muutamia haltiatietouteen liittyviä seikkoja, ne ovat tosi kiva lisä. Mukana on myös muutama haltiatarina, jotka Emily siirtää kirjansa sivuille kuultuaan ne kyläläisiltä. Yhden tarinan perusteella hän ja Bambleby lähtevät etsimään Luunvalkeaa puuta, jonka sisään tarun mukaan olisi haltiakuningas. Tämän reissun jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.

Kyllä, tunsinhan minä jotakin - en suinkaan ole hirviö.  Mutta lähtisinkö heidän peräänsä  vain heidän itsensä vuoksi, jos tiedossa ei olisi ainuttakaan tieteellistä löytöä?

En. En minä lähtisi. (s. 175)

Kylläpäs minä pidin tästä kirjasta! Emilyn ja Bamblebyn kemiat toimivat loistavasti, mutta romantiikalla ei ole tässä mällätty ollenkaan liikaa. En siis todellakaan laittaisi tätä romantasiakategoriaan, eikä itse asiassa seksiä ole tässä kirjassa ollenkaan. Emily on nepsypiirteineen riemastuttava henkilö, hellyyttävän kömpelö ja ihanan itsekäs, mutta ällistyttävän viisas ja empaattinen. Bambleby osaa olla yhtä aikaa rasittava, hemmoteltu olento, mutta myös oikea hurmaava herrasmies sille päälle sattuessaan. Hänen ihailunsa Emilyä kohtaan on niin suloista. Emilyn ja Bamblebyn välillä tapahtuu vain hiuksenhienoja, suloisen romanttisia asioita. Se saa lukijan toivoimaan lisää - ehkäpä sitten ensi osassa.

Kirja alkaa hyvin reaalifantasiamaisena, mutta menee välillä korkeafantasian määritelmiin. Ljoslannin  hyisevä ilmasto pureutuu lukiessa luihin ja ytimiin. (Googlettelu paljasti Norjassa olevan oikeasti Ljosland-niminen kylä, mutta kirjassa Ljoslann on hyvin Islanninkaltainen saari.)  Kaikista ihaninta kirjassa on kuitenkin sympaattinen kansanhaltia Poe. Kun hänen kotipuunsa miltei poltetaan, sydämeni on murtua. 

Odotan innolla ensi keväänä ilmestyvää jatko-osaa Emily Wilden Kätkettyjen maiden atlas. Ai että, pääsen taas lukemaan, miten Emilyn ja Bamblebyn juttu jatkuu ja mitä lisää Emily oppii haltioista.

Annan tälle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Emily Wilden kätkettyjen maiden atlas: Heather Fawcett. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2026

Englanninkielinen alkuteos (2024): Emily Wilde´s Map of the Otherlands. Kansi: Vera Drmanovski.

"Karkaa keijujen matkaan! Emilyn ja Wendellin seikkailut jatkuvat romanttisessa hyvän mielen fantasiassa.

Nerokas professori Emily Wilde etsii ratkaisua keijuovien sekä oman sydämensä mysteereihin. Lukijat ja kriitikot lumonnut Tiktok-ilmiö saa odotettua jatkoa.

Emily Wilde on vihdoin saanut valmiiksi historian ensimmäisen kaikenkattavan haltiatiedon oppaan. Viimeisimmällä tutkimusmatkallaan hän pääsi perille myös raivostuttavan hurmaavan kollegansa Wendell Bamblebyn todellisesta identiteetistä: Wendell onkin murhanhimoista äitipuoltaan paennut haltiakuningas, joka etsii tietä takaisin valtakuntaansa. Ja nyt hän on mennyt kosimaan Emilyä! Tunteistaan huolimatta Emily ei ole kuitenkaan valmis vastaamaan kosintaan myöntävästi.

Emilyn mielen päällä on myös uusi projekti: hän työstää haltiavaltakuntien karttakirjaa. Nyt kaksikko on uuden seikkailun äärellä: tällä kertaa matka vie Itävallan Alpeille, mistä Emily uskoo heidän löytävän oven Wendellin valtakuntaan."(Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava saada jatkoa viime vuonna hehkuttamalleni Emily Wilden haltiatiedon opas -kirjalle. Jälleen kirjan kansi saa minut henkäilemään ihastuksesta syvän metsänvihreällä taustasävyllään. Ja mitä ovat nuo söpöt kettuset kannen alalaidassa? Se selviää kirjan luettuaan....

Emily Wilde ja keijuksi paljastunut Wendell Pambleby jatkavat päivätyötään Cambridgen yliopistolla, mutta veri vetää heitä pian taas kenttätöihin. Wendellin kosintaan Emily vastaa yhä epämääräisesti, vaikka "kyllä"-vastauskaan ei tunnu hänestä niin kovin mahdottomalta. Hän rakastaa tuota turhamaista keijumiestä kyllä, mutta täytäähän sitä hieman harkita, voiko kuolevainen Em asettua asumaan keijujen valtakuntaan, jahka he sinne löytävät taas tien. Heidän on nimittäin löydettävä Keskusportti, jotta vallasta syösty keijuhallitsija Wendell pääsee taas takaisin vaatimaan vallan itselleen. Hänen äitipuolensa kun surmasi koko hänen perheensä ja ajoi Wendellin pois valtakunnastaan päästäkseen itse valtaistuimelle.

Niinpä seuraava tutkimusmatka vie heidät Itävallan Alpeille, samoille seuduille jossa tutkija nimeltä De Grey vuosia sitten katosi. Seuru on pelottavien puufaunien valtakuntaa, ja Emilyllä on mukanaan laukussa yliopistolta tutkimustarkoituksiin kähvelletty puufaunin jalka, jonka hän uskoo johdattavan heidät Keskusportille. Mukaan he ottavat Emilyn assistentin, 19-vuotiaan sukulaistyttö Ariadnen, sekä valitettavasti myös rasittavan tohtori Rosen, joka kiristää tekevänsä parivaljakosta muuten valituksen koskien heidän edellisiä matkojaan ja niissä tehtyjä laiminlyöntejä. 

St. Lieslissä tutkijoiden vastaanotto on suopeampi kuin aiemmassa osassa Ljuslannissa, tosin Wendell onkin heti alussa hurmaamassa kyläläisiä. Mökki on mukava, ruoka on hyvää ja kyläläisten suhtautuminen haltioihin kunnioittavaa, ehkä hieman pelonsekaistakin, mutta he opastavat tutkijoita mieluusti kuitenkin alkuun. Mukana porukassa on myös Emilylle aika ajoin ilmestyvä henkiolento, joka jakelee outoja viisauksia ja neuvoja. Tämä alkoi ilmestyä hänelle on Cambridgessä ja seuraa nyt näköjään häntä kaikkialle.

"Jos asenteesi on tuo, toivon että ystävämme vierailee seuraavaksi sinun luonasi. Itse en mieluiten tulisi outojen, seinien läpi kävelevien miekkosten vainoamaksi." (s. 81)

Seutu vilisee erilaisia haltioita ja niiden ovia, mutta Keskusporttipa ei niin helpolla löydykään. Lisäksi Wendellin vointi alkaa heiketä ja joutuupa Em pyytämään valillä apua Ljoslannin puuhaltia Poelta. Tutkijat eivät voi välttyä vaaroilta, etenkään kun he eivät aina noudata kyläläisten ohjeita. Pimeän aikaan seudulla ei todellakaan kannata hiippailla, ja haltiat on pidettävä tyytyväisenä. Emily saa usein apua Wendellin loitsimasta viitasta sekä Shadow-koiraltaan, joka on oikeasti Kalmankoira. He kohtaavat hyvin äkäisten kettuhaltioiden joukon, joista myöhemmin Alppikello-nimisestä tyypistä tuleekin heille oiva avustaja. Hiukan nokkava sellainen, mutta sopivalla mielistelyllä oikein kelpo apuri. (Tässä selviää siis myös kansikuvan kettujen tarkoitus.)

"Jos ovi minun valtakuntaani tosiaan piilee tässä herraan hylkäämässä vuorten ja kallioiden loukossa, uskon sydämeni pohjasta, että kaikista ihmisistä juuri sinä vielä löydät sen." (s. 113)

Mikä Wendelliä vaivaa? Miksi hän on koko ajan huonommassa kunnossa? Miksi haltiat ovat tyytymättömiä retkeläisten ruokalahjoihin joka yö ja tuntuvat tulevan pian ovesta läpi? Mikä tuon Emilylle ja pian toisillekin näyttäytyvän henkiolennon tarkoitus on?

Tässä osassa päästään hiukan kurkistamaan jo keijumaan sisäänkin, mutta siitä ei sen enempää. Seuravaavassa osassa Emily Wilden kadonneiden tarujen kirja, joka ilmestyy jo syksyllä -26, siellä ollaan jo sitten hiukkasen enemmän. Odottelen siis malttamattomasti jatkoa tähän hyvin kiehtovaan sarjaan, jota ei ole pilattu liialla spicymässäilyllä, vaan Wendellin ja Amilyn romanttinen suhde kulkee tarinan mukana kevyellä tavalla. En edes lähtisi tätä luonnehtimaan romantasiaksi, niin kuin jossakin taisin nähdä tehtävän, vaan enemmän tämä sarja on cozy fantasiaa.

Pyyhkäisin hiussuortuvia Wendellin kasvoilta. Hänen hiuksensa ovat hyvin pehmeät - itse asiassa miltei järjettömässä määrin, sillä ne tuntuvat ihmisen hiuksen sijaan pikemminkin kaniinin pohjakarvalta tai voikukan hahtuvilta. Huomasin, etten voinut olla silittämättä niitä. (s. 205)

Minulla kävi nyt tämän kakkososan kanssa hiukan niin, että lukeminen ei soljunut niin hyvin kuin eka osan kanssa. Alkuosa oli ehkä hiukan tylsähkö eikä vetänyt eteenpäin, ja pääsin vauhtiin vasta puolenvälin jälkeen. Siksi en ollut tästä niin innoissani kuin eka osasta, mutta loppua kohti lukeminen taas soljui suuremmalla mielenkiinnolla eteenpäin ja kokonaisuutena Emily Wilden kätkettyjen maiden atlas siivitti hienon polun trilogian kolmannelle osalle, jossa päästään seikkailemaan taas ihan erilaiseen miljööseen. Loppua kohti myös Wendellin erinomaisen ihana luonne pääsee oikeuksiinsa. Väriä tuo myös mukaan nuoruuden intoa puhkuva Ariadne, joka ei aina ihan  tiedä, mihin soppaan on lusikkansa laittanutkaan.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Antiikin pahikset -sarja: Jasmine Mas

Herkuleen veri: Jasmine Mas. Suomentanut Laura Haavisto. Gummerus 2025 (Antiikin pahikset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Blood Of Hercules. Kansi: Maria At Steamy Design.

"Antiikin hahmoja herkullisen synkässä hittiromantasiassa

Villi, sekopäinen ja uskomattoman koukuttava matka antiikin taruihin!

Ujo Alexis koettaa pysytellä näkymättömänä titaanien maailmassa. Sitten verikoe paljastaa yllättävän faktan: Alexis on eliittiä, yksi heistä. Spartalainen.

Alexis joutuu inhimillisyyden rajat ylittävään Spartan sotakouluun, missä hän saa mentoreikseen Akilleen ja Patron sekä julmiksi opettajikseen kuoleman lautturin Kharonin ja sodan pojan Augustuksen. Heillä vain ei ole aavistustakaan, kenen kanssa ovat oikeasti tekemisissä." (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Villi & sekopäinen, lukee tämän kirjan takakansitekstissä. Se osuukin naulan kantaan, nimittäin jo tämän Antiikin pahikset -sarjan asetelma on vähintäänkin sekopäinen: antiikin kreikan jumalat ja kauhua aiheuttavat titaanit sotkettuna nykyaikaiseen maailmaan. Siksi kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka vannotinkin vielä vähän aikaa sitten pitäväni taukoa romantasioista.

Tänään oli maanantai.

Oli selvittävä enää neljä päivää nälässä. Käytännössä kolme, koska maanantai oli melkein ohi ja perjantaina saisimme ruokaa.

Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kurnivaa vatsaa. (s. 76)

Alexiksen elämä on ollut yhtä kurjuutta niin kauan kuin hän muistaa. Kirjan alussa kymmenvuotias tyttö on joutunut taas päihdekoukussa olevien sijaisvanhempiensa pahoinpitelemäksi, kun hän kuulee niityllä oudon äänen. Näin hän tulee tutustuneeksi näkymättömään käärmeeseen, Nyksiin, joka lyöttäytyy tytön suojelijaksi ja ainoaksi ystäväksi. Kukaan muu ei näe tätä käärmettä eikä kuule hänen ääntään, ainoastaan Alexis voi keskustella Nyksin kanssa.

Vuonna 2090 ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa titaanien hyökkäysten pelossa. Nuo kammottavat otukset surmaavat kaiken, mikä osuu heidän tielleen. Onneksi ihmisten apuna ovat Spartalaiset, nuo antiikin 12 jumalasta polveutuvat sankarit, joita koulutetaan jatkuvasti uusia ja jotka tekevät puoliverisiksi kutsuttuja jälkeläisiä ihmisten kanssa. Ihmiset ihailevat noita kuumia, voimakkaita ja urheita nuoria spartalaisia, joiden gladiaattoritaisteluita he voivat seurata TV-lähetyksistä. erityisen suosittu on Tulipunaduo, johon kuuluvat Akhilleus ja Patroklos. He kuuluvat paljon puhuttuun ktooniseen sukulinjaan, eli ovat todellisia pahiksia ja raakalaisia.

Alexiksen yksinäinen elämä saa tarkoituksensa, kun sijaisvanhemmille tuodaan uusi lapsi hoidettavaksi. Charliesta Alexis saa kaivatun sisaruksen ja ystävän, jonka kanssa selvitä onnettomien vanhempiensa hoivassa. Koulussa Alexiksella ei ole yhtään ystävää, vaan häntä pilkataan siellä tuon tuosta änkytyksen, likaisten vaatteiden ja pahan hajun takia. Paidan alla matkustava Nyks-käärme on hänen ainoa lohtunsa, mutta myös erittäin sinnikäs ja periksiantamaton luonne. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun titaanit hyökkäävät heidän kotiinsa ja surmaavat verisesti vanhemmat. Tämän jälkeen omasta kodistaan häädetyt Alex ja Charlie asuvat metsässä kyhätyssä pahvilaatikkoasumuksessaan ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Alexis ei osaa aavistaa, mitä vielä onkaan edessä. 19-vuotiaana hän osallistuu muiden tavoin spartalaisten kelpoisuuskokeeseen, jossa selviää yllättäin, että Alexis on spartalainen. Tämä on ällistyttävää senkin takia, että hän on tyttö. Naispuolisia spartalaisia ei ole juuri tavattu. Saman tien shokissa oleva Alex hyppäytetään Kreikkaan valmistautumaan kovaan koulutukseen ja muihin initaatiomenoihin, joihin spartalaiskoulutettavat joutuvat. Hän saa omiksi mentoreikseen Tulipunaduon eli Patron ja Akhilleuksen, joiden hulppeassa talossa hän saa viettää lyhyet taukonsa rankan koulutuksen välissä.

Zeus katsoi alaspäin meihin. "Kokelaat, onko teissä ainesta JUMALIKSI?" hän karjahti täysin palkein. (s. 95)

Spartan sotilasakatemian ankeassa, kosteassa luolastossa suoritettava koulutus on rankka ja vie Alexiksen ja muiden koulutettavien voimat äärimmilleen. Kenraali Kleandro on säälimätön kouluttaja ja hänen apunaan ovat myös kenraali Pine, Augustus ja Kahron. Intensiivisissä koulutusjaksoissa kokelaat eivät saa juuri taukoa eivätkä lepoa, saati ravintoa ja peseytymismahdollisuuksia. Opiskeluohjelmassa on matematiikkaa eli thagorasta, kadonnutta klassista tarustoa sekä kuria ja voimankäyttöä. Sokraattisen menetelmän mukaan kenen tahansa oppilaan väärästä vastauksesta seuraa kaikille rangaistus, joka on hornankierros. Käytännössä se tarkoittaa rankkaa juoksukierrosta vuoren huipulla, joka huipentuu uimareissuun säälimätön Kharon kintereillä. Heti ensimmäisellä kierroksellä yksi kokelaista kuolee hyiseen veteen. Lähempänä tulikoetta kokelaat pääsevät valitsemaan villieläinpuistosta oman voimaeläimensä. Se, joka ei saa itselleen eläintä, tapetaan. Säälimätöntä on siis tämä koulutus.

"Sinulla ei ole voimia, ei koulutusta, ei suvun tukea, mutta runsaasti luunmurtumia jo ennestäänkin. Sekö on sinun antisi?"

Lisäksi toinen silmäni on sokea ja toinen silmäni kuuro, ja Tim-Tom sanoi kerran, että ruumiinrakenteeni on kuin sairaalla kirahvilla - en tosin vieläkään ole varma, tarkoittiko hän sairaalla tosi hyvää vai oikeasti fyysisesti huonokuntoista. (s. 145)

Alexis ystävystyy yhden koulutettavan, Drexin kanssa, mutta muuten muut tyypit jäävät aika etäiseksi - tai he pilkkaavat Alexista. Siihen hän on tottunut, mutta eri asia, sietääkö hän enää sitä. Häntä hämmästyttää julmana pidetyn professori Augustuksen käytös häntä kohtaan, sillä vaikka se on avoimen vihamielistä, se on myös oudon suojelevaa ja kiihkeää. Sama homma pelätyn Kharonin kanssa, joka onkin iskenyt silmänsä Alexikseen heti ensimmäisen hornankierroksen aikana. Hän nimittäin tietää Alexiksesta jotain, mitä kukaan muu, edes tyttö itse, ei vielä tiedä. Lyhyet tauot mentoreiden Patron ja Akhilleuksen luona osoittavat, että hänestä huolehditaan. Hänelle selviää, että Patrokles ja Akhilleus ovat pari. Myös Patron 16-vuotias pikkusisar Helena vierailee heidän luonaan, ja hänestä Alex saa kauan kaivatun naispuolisen ystävän.

Vatsaani kouraisi, kun he tulivat yhä lähemmäs. Minulla oli paha aavistus siitä, keitä he olivat.

"Nyt me tanssimme kanssasi", toinen sanoi.

Se ei ollut pyyntö.

Se oli käsky. 

Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä, smaragdisilmäinen mies laski kätensä omalla kädelleni ja kietoi toisen vyötärölleni.

Perhoset lepattivat.

Toinen mies astui astui taakseni ja tarttui minut lantiolta molemmin käsin.

Perhoset räjähtivät lentoon, ja minä vedin vapisten henkeä.

Tämä ei vaikuta hyvältä. (s. 474)

Mitä suunnitelmia Augustuksella ja Kharonilla onkaan Alexin päänmenoksi? Onko Alexis sittenkään periytynyt Zeuksen suvusta, kuten alussa luullaan? Ketkä selviävät hengissä tulikokeesta ja pääsevät spartalaiseen armeijaan? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja myös niitä kuumia kohtauksia. Tulisuudeltaan tämä ei nyt ole ihan kolmea chiliä enempää ja kuumimmat kohtaukset on säästetty ihan loppuun. 

Herkuleen veri tarjoaa kyllä hyvin erikoisen maailman olympolaisine jumalineen ja rankkoine juonenkäänteineen, mutta en nyt ollut tästä kovin haltioitunut. Kirjoitustyyli on aika tönkköä, hahmot melko  mitäänsanomattomia (muut kokelaat) tai liian samankaltaisia (puoliveriset.) Kuumat kohtaukset eivät oikein tehneet minuun vaikutusta. Alexiksen hahmosta on toki tehty hyvin mieleenpainuva, sinnikäs, oikeudentajuinen jne, mutta en oikein tykännyt tästä toksisesta asetelmasta, jossa kokematon ja kaltoinkohdeltu nuori nainen joutuu kahden dominoivan, agressiivisesti lähestyvän ja kaikkialla suihkineen mieskaksikon kynsiin, halusi tai ei. Tokihan Alexis kokee seksuaalista heräämistä näiden ktoonisten olentojen läheisyydessä ja kokee Augustuksen ahdistelut yhtä aikaa kauhistuttavina ja kiihottavina, mutta en minä tiedä. Jokin näissä asetelmissa ei vain oikein tunnu kivalta.

Kirja loppuu tietysti sen verran herkulliseen kohtaan, että saatan kuitenkin uteliaisuuttani vilkaista seuraavaa osaa. 

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Rebecca Yarros: Empyrean-trilogia

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Muualla:

---

Työtä vai huvia: Rachel Lynn Solomon

Työtä vai huvia: Rachel Lynn Solomon. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2025

Englanninkielinen alkuteos (2023): Business or pleasure. Kansi: Vi-An Nguyen

"Nyt on vipinää peiton alla!

Haamukirjailija ja näyttelijä ojentavat toisilleen auttavan käden, niin ammatillisesti kuin makuuhuoneenkin puolella.

Kun Chandler tapaa hurmaavan miehen baarissa, hän ajattelee olevansa onnentyttö. Kaksikon välinen kemia päättyy kuitenkin megakiusalliseen yhden yön juttuun. Chandlerin kauhistukseksi hänen uusi haamukirjoitusprojektinsa tuo heidät jälleen kasvokkain. Baarikomistus onkin Finn Walsh, C-luokan näyttelijä, joka tunnetaan rakastettavana nörttinä ihmissusisarjassa. Chandler tosin tuntee hänet parhaiten sänkypuuhista...

Chandler myöntää Finnille, ettei heidän yhteinen yönsä ollut erityisen mullistava kokemus, jolloin Finn ehdottaa vaihtokauppaa: hän auttaa Chandleria kirjan kanssa ja Chandler opastaa hänet makuuhuoneen saloihin. Mutta kumpi on lopulta tärkeämpää – työ vai huvi? " (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ihastuin ikihyväksi Rachel Lynn Solomonin keväällä -24 suomennettuun kirjaan Ex talk - Rakkautta radioaalloilla, joten halusin ehdottomasti lukea myös tämän uutukaisen. Edellisessä pyörittiin podcast-maailmassa, kun taas nyt päästään tutustumaan, millaista on olla julkkisten haamukirjailija.

Chandler kokee kovan kolauksen, kun lifestylevaikuttaja Maddy DeMarco ei tunnista häntä uutuuskirjansa signeeraustilaisuudessa. Ei, vaikka Chandler on kirjoittanut koko kirjan Maddyn puolesta. Hän on luopunut toivosta, että saisi koskaan kirjoitettua oman romaanin, sellaisen, jossa lukisi kannessa hänen oma nimensä. Niinpä hän kirjoittaa julkkisten elämäkertoja heidän puolestaan, ja sen hän kyllä tekeekin hyvin. Mutta riittääkö se? Kaiken lisäksi Chandler on tullut vasta torjutuksi hänen pitkällisen ihastuksensa ja miespuolisen ystävänsä toimesta, joka ei sekään kovin kohentanut hänen itsetuntoaan.

Baaritiskillä (kyllä, kirjakaupassa on baaritiski!) hän törmää mielenkiintoiseen mieheen, jonka kanssa juttu luistaa hyvin. Niinpä hän päätyy lähtemään miehen asunnolle. Kaikki - flirtti, vetovoima, kuun asento - tuntuvat olevan kohdillaan tämän myyntimiehenä työskentelevän Drewn kanssa, kunnes paljastuu, että mies on aivan onneton sänkyhommissa. Tilanne menee suorastaan koomiseksi ja lopulta Chandlerin on teeskenneltävä orgasmi, jotta hän pääsee tilanteesta. Vähin äänin hän häipyy miehen asunnolta aamulla. Harmi, sillä hän ajatteli, että nyt tästä voisi syntyä jotakin. Onneksi hänen ei tarvitse nähdä miestä enää ikinä.

Paitsi että... Chandler lupautuu ottamaan taas uuden haamukirjoituskeikan harkintaan, kyseessä olisi menneiden vuosien Yöneläjät-ihmissusisarjan nörttipoikaa näytelleen Finn Walshin elämäkerta. Chandlerin Noemie-serkku vannottaa tätä ottamaan pestin vastaan, onhan kyseessä hänen teinivuosiensa suosikkisarjan tähti. Mennessään lounaalle tapaamaan tulevaa toimeksiantajaansa, hän huomaa, että Finn Walsh on yhtä kuin seksisurkimus-Drew. Ei sitten yhtään noloa!

"Eli toisin sanoen tarkoitat, että meidän yömme oli sinut mittapuullasi hyvä?"

Finn heilauttaa kätensä levälleen ja on vähällä viskata kännykkänsä suoraan Willametteen. "Mistä minä tiedän! Ei minulla ole hajuakaan siitä, mitä teen!"

Muuan ohitse pyöräilevä kaveri nostaa hänelle nyrkkiään.

"Äijä, ei ole kellään muullakaan" mies sanoo, ja Finn veivaa hänelle innottomasti nyrkkiään vastaukseksi. (s. 132)

Chandler on alkuun sitä mieltä, ettei voi ottaa pestiä vastaan. Finn saa kuitenkin taivuteltua Chandlerin, sillä hän haluaa palavasti saada kerrottua oman tarinansa. Hän uskoo Chandlerin olevan paras siihen. Siinä vaiheessa naisen on pakko tunnustaa, ettei ollut kovin vakuuttunut heidän yöstään. Tämä on toki järkytys Finnille, joka on luullut olevansa voittamaton sänkypuuhissaan. Toivuttuaan shokista Finnillä on erikoinen ehdotus: voisiko Chandler opettaa hänelle, miten naisen saa tyytyväiseksi sängyssä. Chandler on kertonut opiskelleensa seksuaaliterapiaa, joten Finn uskoo naisen olevan asioista perillä. Näin alkaa parivaljakon hyvin mielenkiintoinen yhteistyö, jossa he matkustelevat ympäriinsä erilaisissa fanitapaamisissa ja coneissa, työstävät Finnin elämäkertaa, tutustuvat toisiinsa ja opiskelevat petipuuhia. Finn on innokas oppija ja Chandler vaikuttuu miehen taidoista.

Vielä aiemmin tänään välillämme vallitsi edes jokin ammatillista muistuttava raja, mutta nyt se on virallisesti tullut tiensä päähän. (s. 141)

Jossain vaiheessa Chandlerin ja Finnin oppitunnit alkavat vaikuttaa liiankin todellisilta, mutta etenkään Chandler ei uskalla puhua tunteistaan mitään, ettei joutuisi taas torjutuksi. Pianhan kirja olisi valmis eivätkä he enää koskaan olisi tekemisissä. Chandler on saanut tutustua julkisuuden varjopuoliin ja siihen, millaista on ollut elää kaikkien katseiden alla OCD:n kanssa. Chandler avautuu myös Finnille omista haasteistaan ahdistuneisuushäiriönsä kanssa. Ovatko heidän välinsä enää puhtaan ammatilliset, etenkin kun kuumia tilanteita syntyy ihan ilman oppituntejakin?

Jos olisimme keitä tahansa muita, minun olisi äärettömän helppo heittää läppärini syrjään, kömpiä hänen syliinsä ja muuttaa ilta idylliseksi, talviseksi karkumatkaksi. (s. 294)

Pidin tästäkin kirjasta oikein kovasti, vaikka tämä ei ehkä ollut ihan niin täydellinen kuin Ex talk. Jossain vaiheessa Chandlerin seksioppitunnit kävivät hiukan tylsiksi, mutta viihdyttävä ja hauskahan tämä oli. Tulisuutta oli seksikohtauksissa sopivasti, ei siis mennyt ihan överiksi. Parivaljakon sanailu oli hilpeän kepeää luettavaa. Mietin tosin sitä, olivatko Finnin ja Chandlerin mielenterveyden haasteet hiukan liian päälleliimatun oloisia... Pidin erityisesti Chandlerin Yöneläjät-fanittavasta Noemie-serkusta, joka yritti valaa serkkuunsa toivoa ja saada tätä tavoittelemaan unelmiansa. Chandler alkaakin viimein kirjoittaa omaa romaaniansa, jota hän on piilotellut pöytälaatikossaan. Katkelmat Yöneläjät-sarjan käsikirjoituksesta olivat hauska lisä. Kirjassa on myös hauska intertekstuaalinen viittaus Ex talk - Rakkautta radioaalloilla -kirjan tapahtumiin.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä:

Ex talk - Rakkautta radioaalloilla: Rachel Lynn Solomon

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Vereen tatuoitu: Danielle L. Jensen. Suomentanut Ronja Erkko. Docendo 2025 (Kohtalottomien saaga #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): A Fate Inked in Blood: Saga of the Unfated, Book 1. Kansi: Ella Laytham (suunnittelu), Eleonor Piteira (kuvat)

"Nuori Freia joutuu viikinkiruhtinaiden pelinappulaksi julmassa valtataistelussa. Pystyykö hän muuttamaan muinaista ennustusta kohtalostaan?

Onnettomaan avioliittoon pakotettu Freia haaveilee soturin urasta ja miehestään eroon pääsemisestä. Hänen unelmansa toteutuvat äkillisesti, kun yllättävä kohtaaminen komean muukalaisen kanssa johtaa tapahtumiin, jotka paljastavat hänen syvimmän salaisuutensa – hänessä on pisara jumalatar Hlinin verta. Se antaa hänelle myyttisen voiman, jonka avulla hän pystyy torjumaan uhat ja hyökkäykset.

Vallanhimoinen jaarli Snorri pakottaa Freian vaimokseen käyttääkseen tämän voimia lähialueiden hallitsijoiden alistamiseen. Hän määrää poikansa Björnin suojelemaan kallisarvoista Freiaa aavistamatta, että pakotettu läheisyys sytyttää nuorten välille kiellettyjä tunteita. Voiko Freia antaa periksi himolleen ja heittäytä soturin vietäväksi tietäen, että hän vaarantaa sekä oman että läheistensä kohtalot?" (Docendo)

Lukunäyte

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ei tässä ollut kuin muutama hetki siitä, kun vannotin itselleni pysyväni vähäksi aikaa erossa romantasioista. Noh, olihan minun kuitenkin tartuttava tähän Danielle L. Jensenin Kohtalottomien saagan avausosaan, sillä minua kiehtoi kirjan viikinkimaailma enemmän kuin paljon. Hämmästyin hiukan, kun enemmänkin tietokirjallisuutta julkaisseelta Docendolta ilmestyi romantasiaa. On näemmä taottava, kun rauta (eli hittigenre) on kuumaa.

Freia paljastaa heti räväkän luonteensa kirjan alussa, kun hänen kamala aviomiehensä Vragi tulee kettuilemaan hänelle kalanperkauksen tasosta. Ei käy epäselväksi, ettei Freia ole naimisissa arvostettuna Lahjoittajana tunnetun Vragin kanssa omasta tahdostaan, vaan perheensä hyväksi. Silti hänelläkin on oma ylpeytensä eikä hän siedä mieheltään mitä tahansa sontaa. Mutta sitä ei Freia voi aavistaa, miten hänen elämänsä tulee vielä mullistumaan, kun hän törmää rannalla pesulla olevaan erityisen komeaan mieheen. Pientä flirttiä on ilmassa, vaikka aviomies voisi yllättää heidät hetkenä minä hyvänsä.

Halusin kuitenkin enemmän kuin vain selviytyä. Halusin päivieni olevan enemmän kuin vain aikaa, joka minun tuli kestää. Halusin elää niitä, nauttia niistä. Halusin löytää niistä sellaista intohimoa ja jännitystä. jota olin kokenut tuona ohikiitävänä hetkenä muukalaisen kanssa rannalla. (s. 18-19)

Freian "ihastuttava" mies on vain päättänyt antaa vaimolleen ansionsa mukaan ja myydä tämän kylässä vieraisilla olevalle jaarli Snorrille. Snorri tietää Freiasta jotakin, mitä Vragi ei: Freia on syntymässään Hlin-jumalan koskettama kilpineito,  ja Snorri on saanut näkijältä ennustuksen, jonka mukaan Freian avulla he saavat Skalandin kansan valtaansa. Toki Freyan voimista tietävät hänen vanhempansa, Geir-veljensä ja Ingrid-ystävänsä, mutta salaisuutta on vaalittu tähän saakka. Nyt kaikki saavat tietää Freian kyvyistä Snorrin järjestettyä taistelun hänen ja oman poikansa Björnin kanssa. Ja tämä tulikirvestä kantava, Tyr-jumalan koskettama jättimäinen mies sattuu olemaan sama, jonka kanssa Freia flirttaili aiemmin.

"Noin kauniit kasvot ovat luonnonvastaiset." (s. 49)

Lopulta Freia huomaa olevansa Jaarli Snorrin seurueen mukana, kädet palaneena tulikirveestä, sekä kohtalonaan olla vanhan ukkelin toinen vaimo. Tämän varsinainen vaimo Ylva ei ole kovinkaan mielissään uudesta tulokkaasta, sillä hänen ja Snorrin rakkaus on aitoa ja intohimoista. Björn määrätään suojelemaan Freiaa, mikä yhtä aikaa raivostuttaa että aiheuttaa kivoja tuntemuksia Freiassa. Näiden kahden välistä kipinää on vaikea saada sammumaan. Seuraa useita kiellettyjä hetkiä, jotka täytyy pitää Snorrilta ja muilta salassa. 

Himoa voisin hallita, himon voisi tyydyttää muilla tavoin, mutta entä nämä sydämessäni voimistuvat tunteet? Ne etsivät vain yhtä vapautusta ja pyörivät villisti hallinnan tuolla puolen. (s. 297)

Freia on vaarassa, sillä kuningas Harald on saanut kuulla kilpineidosta ja haluaa nyt keinolla millä hyvänsä saada neidon kaapattua. Monia vaarallisia tilanteita syntyy, joissa Freia pääsee kehittämään ja hyödyntämään Hlin-jumalalta saamia kykyjään. Björn suojelee tehokkasti kuvankaunista suojattiaan. Freia saa tietää, että Björn on asunut osan elämästään Haraldin kanssa tämän kaapattua pojan kuolleen äitinsä viereltä. Freialle jää epäselväksi, kenelle Björn on uskollinen, etenkin kun hänellä tuntuu olevan  huonot välit isänsä ja tämän uuden vaimonsa kanssa. Keneen Freia voi luottaa, kun tuntuu, että kaikki ovat pettäneet hänet, niin oma veli, äiti kuin ex-aviomieskin?

"Miten voi olla, että se osa sinusta, jota eniten vihaan, on myös syy sille, miksi rakastan sinua?" (s. 375)

Periaatteessa Vereen tatuoitu noudattaa aika samaa kaavaa kuin muutkin lukemani romantasiat, mutta viikinkien aikaan sijoittuminen tuo siihen hiukan lisämaustetta. Mukana on erilaisia voimia antavat jumalat sekä aaveet ja näkijät, joilta saadaan neuvoja ja varoituksia. Välillä taistellaan eläviä kuolleita eli draugreja vastaan. Riimut ja parantavat yrtit ovat myös käytössä. Yksi mielenkiintoisimmista hahmoista on skaldi Steinunn, joka kokoaa tarinoista lauluja. Laulut tuovat tapahtumat elävästi kuulijoiden eteen elokuvan tapaan, ja erityisesti Steinunn janoaa Freian näkökulmia taisteluista. Yksi tällainen laulu tuo Freian silmien eteen totuuden: hänet valtaa toisinaan jokin voima, jolle hän ei voi mitään. Onko hänestä tulossa hirviö?

Kaikesta kuolemasta ja tuhosta huolimatta he aikoivat jatkaa taistelua.

Minä en ole sen arvoinen, halusin huutaa. En ole kaiken tämän kuoleman arvoinen! (s. 111)

Vereen tatuoitu on kiehtova romantasia-sarjan aloitus, joka pitää ihan mukavasti otteessaan eikä sisällä tylsiä hetkiä. Seksikohtaukset ovat chiliasteikolla 3/5 (jostain syystä tässä oli hyvin samantapainen vällyjenallanuotionääressäkaikkienlähettyvillä -kohtaus kuin Armentroutin Verestä ja tuhkasta -romantasiassa...) Kirjan lopussa on sellainen yllätyskäänne, että todellakin haluan lukea keväällä -26 ilmestyvän jatko-osan Luuhun kaiverrettu.

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

--

Samantyylistä:

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Silloin ennen: Oliver Lovrenski

Silloin ennen: Oliver Lovrenski. Suomentanut Onerva Kuusi. Gummerus 2025 

Norjankielinen alkuteos (2023): Da vi var yngre. Kansi: Hilla Semeri

"Huumeita, väkivaltaa, ystävyyttä ja toivoa - pysäytyskuvia teinipoikien elämästä

Ivor ja hänen parhaat ystävänsä Marco, Jonas ja Arjan ovat kuusitoistavuotiaita kaupunkilaisia, jotka vajoavat yhä syvemmälle väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan. Mutta siellä on myös nuorten miesten välistä ystävyyttä, naurua ja rakkautta. ​Heidän päivittäinen elämänsä avautuu, kun Ivor antaa ajatustensa virrata puhelimensa muistioon. Syntyy armoton tarina hektisestä kaupunkielämästä, jota värittävät niin väkivalta ja rikokset kuin ystävyys ja toivo.​

​Silloin ennen on romaani ystävyydestä, liian nopeasta aikuistumisesta ja jonkin sellaisen kaipuusta, mitä ei ole ikinä ollutkaan."(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Niukin naukin parikymppinen norjalainen Oliver Lovrenski kirjoitti omakohtaisen kirjan huumeiden- ja rikollisuudentäyttämästä nuoruudesta muodolla, joka lähentelee säeromaania. Kirjasta on tullut menestys niin kotimaassaan Norjassa kuin käännösoikeuksia on myyty jo useille kielille. Hassua, että kirjan nimessä ikään kuin muistellaan menneitä nuoruuden aikoja, kun kirjoittaja itse ei kovin vanha ole vieläkään. Noh, paljon on toki saattanut tapahtua muutamassa vuodessa. Hoksautan vielä, että Silloin ennen ei ole varsinaisesti nuortenkirja, mutta varmasti tekee suurimman vaikutuksen juurikin nuoriin aikusiin lukijoihinsa.

Ennen pystyin laskee yhden käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarviin tyyliin mustekalan (s. 36)

Mitä tapahtui Ivorille ja hänen haaveilleen tulla asianajajaksi? Ivor on kirjan kertoja, 16-vuotias kroatialaistaustainen poika, joka tutustui afrotukkaiseen somalitaustaiseen Marcoon (oikeasti Liban Mohamed Aliin) jo ekaluokalla. Myöhemmin porukkaan tuli mukaan intialaistaustainen Arjan ja uusimpana tuttavuutena kantanorjalainen Jonas, valkonaamainen reppana, jonka perään veljien täytyy olla koko ajan katsomassa. Koska he ovat henkeen ja vereen veljiä, pitämässä aina toistensa puolia. He jakavat ilot ja surut, ottavat välillä yhteen mutta sopivat taas hetken kuluttua.

Yläkoulussa poikien elämään ujuttautui huumeet. He halusivat aiheuttaa kaaosta ja herättää huomiota, koska koulunkäynti kävi heillä tylsäksi. He olisivat Ivorin mukaan kaivanneet haastetta koulunkäyntiin, sillä olivat melkoisen välkkyjä poikia. Ivor yrittää lukion alussa kuiville, sillä eräs opettaja huomaa hänen älykkyytensä ja valaa toivoa siihen, että Ivorista voisi ihan oikeasti tulla asianajaja. Eihän se kuitenkaan kauaa kestä, kun kaveriporukka on mitä on. Todellisuus astuu kehiin ensimmäistä kertaa kunnolla siinä vaiheessa, kun joutuu puukotetuksi. Sekin tosin koetaan vain jonkinasteisena "katukonfirmointina". Juuri näillä sanoilla. Ja veljen täytyy kostaa, jos veljeä puukotetaan.

Mun sisäl oli jäätävä sota, toinen puoli halus tehä

hyvii juttui mut toinen taas sano et ota iisisti äläkä

stressaa, ota viimenen viiva

lopetat sit huomen (s. 67)

Ivorin erittäin puhekielisissä, tuokionomaisissa säkeissä käsitellään heidän erilaisia etnisiä taustoja, miten he puhuvat sekaisin somalia, arabiaa, norjaa, kroatiaa ja englantia. Ivor kertoo myös hieman kotimaastaan, jossa kaikki sukulaiset ovat kuolleet. Suurempaa kosketusta Kroatiaan hänellä ei kuitenkaan ole. Poikien isovanhemmat ovat hyvin tiiviisti mukana, ja surullisia hetkiä koetaan, kun heistä joudutaan luopumaan. Välillä muistellaan menneitä, lapsuutta ja ystävyyttä, jäätelökesiä ja kaikkea sitä viatonta olemista ennen kuin päihteet tulevat kuvioihin. Nyt poikien elämää sävyttää kaikenlainen sekoilu, biletys ja väkivalta. Välillä otetaan vähän liikaa, haetaan kaveri sairaalasta ja joudutaan muutenkin vaikeuksiin.

aina sama laulu, uudestaan ja uudestaan, ne

ihmiset on rehellisesti aitoi papukaijoja, niiden

mielest me jotenki pilataan toisemme, ne ei

ymmärrä et tilanne on päinvastanen, me oltais

vedetty huumeita joka tapaukses, me pidetään

toisistamme huolta (s. 93)

Rakkauskin astuu kuvioihin kun ihanan Aylan muodossa - fiksun opiskelijan, joka ei käytä päihteitä. Marco, joka käyttää naisia lähinnä kertakäyttötavarana, varoittaa Ivania sitoutumasta keneenkään. Siitä ei hyvää seuraa etenkään naiselle. Tuhoon tuomittuhan suhde onkin heti alkuunsa, mutta jättää kipeän jäljen Ivaniin, joka saa hetken tuntea olevansa kunnon ihminen Aylan ja hänen opiskelijaystäviensä seurassa. 

Sossut ovat tietysti huolissaan näistä nuorista miehistä ja he käyvät vuoron perään antamassa huumeseuloja (joissa tietenkin yritetään huijata sen  minkä pystyy) ja selvittelemässä asioita. Nuoria miehiä uhkaillaan laitoksella, jos homma ei parane. Nuorisopsykiatrillakin käydään juttelemassa. Mitenkäs sitten  vanhemmat? He kyllä ovat olemassa ja välähtelevät mukana, mutta eivät ilmeisesti juurikaan voi mitään. Marcon vanhemmat eroavat.  Veljet ovat huolissaan Jonaksesta, jonka isä pahoinpitelee häntä ja muutenkin väheksyy poikaansa. Jonaksen rakkaan mummon kuolema taittaa kamelin selän. Sen jälkeen he voivat vain pelätä pahinta.

sanot mulle ettet haluu enää elää, ja mä vastaan et

asiat järjestyy, aina ne järjestyy, ja joskus katot viel

taaksepäin ja oot ilonen ettet lähteny, ja sä kysyt

uskotsä sieluun, mä en haluu valehdella joten

vastaan, en, mut se on silti totta (s. 222)

Olisin halunnut vaikuttua (ja järkyttyä) tästä kirjasta enemmän, mutta tämä jätti minut aika neutraaliin mielentilaan. Toki loppu oli hyvin surullinen, mutta en päässyt ihan täysin sisään näiden nuorten miesten elämään. Puhekielinen tyyli, finglismi, slangisanat ja somalinkieliset sanat tuovat kyllä hyvin autenttisen vaikutelman. Kirjan lopussa on sanasto helpottamaan asiaan vihkiytymättömiä pääsemään jyvälle, mitä tarkoittaa esimerkiksi bastoolada (pistooli) tai 304 (kevytkenkäinen mimmi.)

Lisäsin tämän kirjan lukiolaisten vaikuttavien kirjojen listalle, sillä psykologisten ja dramaattisen rankkojen kirjojen  nuorille ystäville tämä on varmasti nappiosuma.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds

Munkki ja robotti -duologia: Becky Chambers

Veisu luonnonkoneille: Becky Chambers. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2024 (Munkki ja robotti #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): A Psalm for the Wild-Build. Kansi: Feifei Ruan / Tor.com

"Hugo-palkittua hyvän mielen scifiä

Vuosisatoja sitten Pangan robotit tulivat tietoisiksi ja laskivat tehtailla työkalunsa. Ne vaelsivat yhtenä joukkona villiin luontoon, eikä niitä sittemmin ole nähty. Ihmisten mielissä niistä on jo kauan sitten tullut myytti.

Sisarus Dex työskentelee kiertävänä teemestarina ja elää sinänsä oikein miellyttävää elämää, mutta häntä kaihertaa tyytymättömyys – ja vetää puoleensa villiintyneen erämaan hiljaisuus ja ihmisettömyys. Dexin maailma kuitenkin järkkyy, kun luonnon helmassa häntä lähestyy tuttavallinen robotti. Ennen kuin se voi palata kaltaistensa joukkoon, sen on selvitettävä, mitä ihmiset tarvitsevat.

Veisu luonnonkoneille aloittaa Munkki ja robotti -duologian, jonka lämmin toiveikkuus ja lempeä huumori ovat kuin rauhoittavaa teetä lukijan hermoille. (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Minulla venähti tämän viime vuoden syksynä ilmestyneen kirjan luku tämän vuoden puolelle, joten en harmikseni ehtinyt ottaa tätä huomioon Blogistanian Glogalia -äänestyksessäni. Ilokseni tämä kuitenkin sai kolmannen sijan 5.2.2025 julkistetuissa tuloksissa, joten eipä siinä mitään. Minulla oli aavistus, että ihastuisin tähän pikkuiseen, iloisen näköiseen scifikirjaan. Oikeassa olin.

Veisu luonnonkoneille kertoo utopistisesta maailmasta, jossa Panga-nimisen valtion robotit on jossain vaiheessa vapautettu tehtävistään niiden tultua liian tietoisiksi ja vietyä ihmisten työt. Nyt roboteista kerrotaan enää saduissa, sillä kukaan ei ole niitä enää nähnyt. Sisarus Dex on elellyt Pangan kaupungissa onnellisena hoidellen puutarhaa, mutta nyt hän on alkanut kaivata jotain muuta. Hän haluaisi kuulla joskus sirkkojen siritystä, ja on kuullut, että jossakin maalla sitä voisi vielä kokea. Lopulta hän jättää oman rakkaan yhteisönsä Ketokolossa ja lähtee kiertäksi teemestariksi hienoilla härkäpyörävankkureillaan.

Teemestarina olo vaatii monenlaisia taitoja, joista tärkein on ihmisten kuunteleminen. Tässä Dexillä on alussa ongelmia, mutta pikku hiljaa, parin vuoden kiertelyllä hänestä tulee toivottu vieras joka kylässä, jonne hän vuoron perään polkee tarjoamaan oma kehittelemiään teelaatuja. Ihmiset tulevat tutuksi huolineen, iloineen ja murheineen, mutta Dex huomaa jälleen kaipaavansa jotakin muuta. Eikä hän ole edes vielä kuullut niitä sirkkoja. Ehkä ne ovat kuolleet sukupuuttoon.

"Aaaaah", hän sanoi metsälle. Metsä vastasi kahisevilla neulasilla, narisevilla oksilla eikä millään muulla. (s. 59)

Sitten hän kuulee kaukaisesta Hirvaslaen erakkoluostarista, jossa saattaisi olla vielä havaittavissa pilvisirkkoja. Paikka on kaukana hyvin vaikeakulkuisen vuoristoisen maaston takana, mutta sinne Dexin on päästävä. Siellä hän saisi mielenrauhan. Ja matkalla sinne hän törmää yllättäen robottiin. Niitä ei pitäisi olla enää olemassa, mutta siinä se nyt seisoo. Hän, tai se, esittäytyy nimellä Kirjotäplänukakas, tuttavallisemmin Nukakas. Kaikki robotit, joita siis on yhä olemassa vapaana kuljeskelemassa, on nimetty sen asian mukaan, minkä ne ovat ensimmäisenä nähneet. Dexin on hyvin vaikea suhtautua robottiin, joka käyttäytyy hyvin ystävällisen asiallisesti ja haluaa liittyä Dexin seuraan. 

Robotti käveli suoraan hänen luokseen. "Minun nimeni on Nukakas", se sanoi ojentaen metallisen käden.

"Mitä tarvitset ja kuinka voisin auttaa?" (s. 63)

Nukakas pyytää Dexiä opastamaan ihmisten kyliin tutustumiskierrokselle, sillä sille tehtävälle se on lähetetty, mutta Dex aikoo suunnata erakkoluostariin, kuten on aikonut. Hän joutuu luovuttamaan ja hyväksymään itsepintaisen robotin matkaseurakseen, ja onhan tästä myös hyötyäkin. Dex muistaa kyllä, miten huonosti aiemmin ihmisille kävi, kun he hyväksyivät robotit apureikseen. Nykymaailmassa ei käytetä enää edes robotti-imureita sen takia.

"Minusta on omalla tavallaan kaunista, kun on onni todistaa jonkin haipumista pois." (s. 119)

Matkalla luostariin Dex ja Nukakas käyvät keskusteluja roboteista, ihmisistä ja elämästä yleensä. Dex on hyvin mielenkiintoinen persoona. Hän on muunsukupuolinen munkki, sisarus, joka kuitenkin kiroilee hyvin ronskisti eikä muutenkaan käyttäydy mitenkään hurskaasti. Välillä hän rukoilee Allalle-jumalaansa, mutta siihenpä oikeastaan uskonnollisuus jääkin. Nukakas on hyvin symppis, joka kyselee kuin lapsi ihmisten asioista, kuten moraalista. Nukakas rakastaa yli kaiken eläimiä, ja innostuu, kun karhu vierailee heidän leirissään. Dex ei niinkään. 

"Pitävätkö robotit toisiaan kädestä?" Dex kysyi.  "Onko se ...minkäänlainen juttu teillä päin?"

"Ei ole, Nukakas sanoi. "Mutta kokeilisin hyvin mielelläni." (s. 146)

Nukakkaan oivallukset elämäkset eivät mene minusta liiallisen filosofiseksi vaan pysyvät mukavan ymmärrettävällä tasolla. Kirja tarjoaakin ihanasti oivalluksia, ja varmasti paranee uusintalukukierroksella. Harvoin harkitsen lukevani samaa kirjaa uudestaan, mutta voi olla, että tästä tuli juuri uusi lohtukirjani, johon palaan vielä uudelleen.

Ihana, ihana kirja! Jään innolla odottelemaan kesällä ilmestyvää kirjaparin toista osaa Ylistys kainolatvoille.

Arvosanaksi annan 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Kirjaimia

Kirjamaa

Päiväkävelyllä