Runosunnuntai osa 11 ~ Haikuja räjähtäville sydämille: Sanna Pelliccioni

Haikuja räjähtäville sydämille: Sanna Pelliccioni. S&S 2020.

Kansi: Sanna Pelliccioni

"Valo ja vesi. 
Sateenkaaren väreissä 
saavut luokseni.

 

Kuvittajana ja lastenkirjailijana tunnetun Sanna Pelliccionin ilmaisuvoimaisissa haikuissa kaikuu nuoruuden vimma, voima ja herkkyys, pelot, toiveet ja haaveet.

Kirjoitan haikuja, koska niiden muoto on niin hieno. Haikut ovat samalla keveitä ja syviä, helppoja ja hitaasti avautuvia. Haiku voi läväyttää muutamalla tavulla auki koko maailman, tiivistää epätoivon tai henkäistä ulos järkyttävän ihastumisen parilla rivillä.

Taka-ajatuksena on myös kannustaa kirjoittamaan omia runoja itselle tärkeistä aiheista runoilu auttaa pysähtymään, pohtimaan tuntojaan, eikä sen tarvitse olla vaikeaa. Haikun muoto ohjaa kirjoittamista ja vapauttaa mielikuvituksen." (S&S)

Oma arvio:

Tämä pieni, ihana haikurunoteos on omiaan lieventämään tällä hetkellä vallitsevaa korona-ahdistusta. Sanna Pelliccionin Haikuja räjähtäville sydämille on yhdistelmä nuoruuden tunneskaalaa ja vaihtelevaa värimaailmaa; siveltimenvetoja ja kauniita väriläiskiä.

Piirros: Sanna Pelliccioni

Tämä runoteos on rakennettu niin, että haikujen tunteet siirtyvät symmetriassa kuvituksen kanssa ensin  ihastumisen pakahduttavasta tunteesta rakkauteen, oman tulevaisuuden ja identiteetin pohdinnan tunteista monikulttuurisuuden kautta jätetyksi tulemisen suruun, josta noustaan taas elämän ja olemisen riemuun ja iloon, pohdiskellaan ympäristön ja ilmaston tilaa ja käydään lapsuuden mummolassa, sitten sukelletaan aikuistumisen vapauden tunteeseen, rentoudutaan ja keskitytään elämään. Runoteos loppuu luottavaisiin tunteisiin ja väreihin.

Voisinpa jättää

nämä painavat kivet

jonkun kellariin.  

----------

Kun olet siinä

koko maailmankaikkeus

puhuu minulle.

Akvarellimaiset kuvitukset noudattavat hyvin muodoltaan ja  värimaailmaltaan haikujen tunnelmaa. Pidän kovasti kuvien väreistä, jotka vaihtelevat turkoosinsinisestä auringonkeltaiseen, pikimustaan ja pirteään pinkkiin kontekstinsa mukaan.

Piirros: Sanna Pelliccioni

Sanna Pelliccioni innostaa tällä nuorille suunnatulla haikuteoksellaan kokeilemaan haikurunoutta myös itse. Tämä teos voisi ollakin mahtava apuväline runopajojen toteuttamisen, ja ainakin minulla virisi mieleeni ideoita, joita voisin kirjastotyössäni toteuttaa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Revi se: Kaisa Happonen ja Karri Miettinen
Salasana: rakkaus: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman.

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta


***Kokonaiset haikusitaatit on julkaistu kirjailijan luvalla.***

Runosunnuntai osa 10 ~ Merikki: Kirsti Kuronen

Merikki: Kirsti Kuronen. Karisto 2019.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Ruusu muutti B-rappuun, kun Meri oli viisi. Siitä lähtien he ovat olleet erottamattomat surusiskot. Ruusun kanssa Meri on soutanut kumiveneellä myrskyyn, nähnyt verikuun, piirtänyt vihkot täyteen mustia sydämiä, tehnyt loputtomasti lettejä ja kuvannut joka ikisen letin vlogiin. Nyt he ovat 14-vuotiaita, ja kesäloman alkaessa Ruusu lähtee kuukaudeksi saaristoon. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Ruusu viihtyy yhtäkkiä eri porukoissa, ja Meriä aletaan nähdä paikoissa, joissa hän ei todellakaan ole ollut. Kuka sotkee Merin elämää?

Herkkä säeromaani kertoo ystävyyden kolhuista, eri suuntiin kasvamisesta ja oman voiman löytämisestä."(Karisto)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa pääsin taas tekemään Runosunnuntai-postauksen, nyt järjestyksessään kymmenennen. Merikki onkin jo toinen Kirsti Kurosen säeromaani, josta postaan. Varsinaisesti säeromaani ei ole runo, mutta ei kuitenkaan tavanomainen romaanikaan, vaan siltä väliltä. 

Ruusu on/oli minun ihana surukaveri, 

mutta nyt ihana surukaveri

väittää että valehtelen (s.12)

Meri kuvailee surullisen kauniisti ystävyyttään, joka on alkanut ajautua kummallisille urille seiskan ja kasin välisen kesäloman aikana. Meri ja Ruusu ovat tunteneet toisensa lähes aina: kaikki alkoi Barbie-leikeistä kerrostalon pihalla, jatkui tyttöjen yhteisillä lettiaiheisilla Youtube-videoilla ja alkoi hiipua Ruusun saaristoloman jälkeen. Ruusu väittää Meriä valehtelijaksi, sillä on nähnyt tämän leffassa, vaikkei Meri tunnusta olleensa siellä. Merikin on ihmeissään: mitä ihmettä Ruusu höpöttää. Ja miksi Ruusu onkin yhtäkkiä aina Venlan kanssa, ja miksei hän haluakaan enää tehdä lettivideoita, ja miksi hän yhtäkkiä sanookin Meriä tylsäksi?

Ollaan aina yhdessä, ollaan me

kunnes elämä tai kuolema meidät erottaa

Tuliko Ruusulle elämä tässä kohdassa? (s. 68)

Rakastan Kurosen sanallista leikittelyä. Erityinen herkkupala on kirjan nimi ja siihen liittyvä leikittely, kun Meri kuvailee ystävyyden hajoamista:

Minä olen Meri,

Sinä olet Ruusu,

me ollaan me.

Nyt vähän rikki

me ollaan rikki

me          rikki.

merikkimerikki

merikkimerikki (s.28) 

Kirjassa on Merin lisäksi toinen minäkertoja, tyttö, joka on perheensä kanssa muuttanut uuteen kaupunkiin. Tyttö on kyllästynyt elämäänsä ja vihaa uutta paikkakuntaa, joka on hänen mielestään tylsä ja onneton paikka asua. Lopussa selviää tytön yhteys Meriin ja saadaan aikaan uusi, hassu nimileikki tyttöjen nimistä.

Merin ja Ruusun ystävyys ja sen rakoilu on kuvattu juuri niin tuskaisena kokemuksena, kuin se voi olla. Vaikka Meri on kirjan kertoja, minun on lukijana helpompi asettua Ruusun asemaan, sillä hänen kommenteistaan ja kirjan Barbie-leikkitakaumista Meristä saa melko ikävän vaikutelman: hänen on aina pitänyt päästä pätemään kaikissa leikeissä, myös lettivideoissa, hänen on hankala ottaa mitään rennosti, vaan hän on melkoisen kontrollifriikki ja ylisuorittaja. Ruusu kyllästyy tähän ja vaihtaa "helpompaan" kaveriin. Tämä kaikki kuulostaa hyvin julmalta, mutta lukija osaa asettua myös Ruusun asemaan ja hyväksyä sen, että hänellä on oikeus vetäytyä ja aloittaa uusi ystävyys. Joskus vain ystävyys käy liian hankalaksi, eikä siihen neuvottelut auta. Ruusu ei halua aina synkistellä, se on enemmän Merin juttu. Surukavereita ei enää ole.

Tämä sopii mainiosti helppolukuiseksi vaihtoehdoksi noin 12-15-vuotiaille.  Kunniamaininnan annan vielä Sanna-Reeta Meilahden taiteilemalle, lettiaiheiselle kannelle.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia  

Muita säeromaaneja:

Pönttö: Kirsti Kuronen
Runoilija X: Elisabeth Acevedo
Yksi: Sarah Crossan

Runosunnuntai osa 9 ~ Runoilija X: Elisabeth Acevedo

Runoilija X: Elisabeth Acevedo. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2019

Englanninkielinen alkuteos (2018): The Poet X. Kansi: Gabriel Moreno (kuvitus), Erin Fitzsimmons (alkuperäisdesign), Sakari Tiikkaja (suomennoksen kansi)

"Xiomara Batista on aina pitänyt sanansa sisällään. Harlemin kaduilla kukaan ei kuuntele häntä, mutta kaikki kyllä näkevät hänet. Jotta epätoivottu huomio kohdistuisi minne tahansa paitsi hänen kehoonsa, Xiomara antaa nyrkkiensä puhua puolestaan. Raamatun sanomaa noudattavalle, ankaralle äidille hän ei voi uskoutua. Xiomaralla on kuitenkin paljon sanottavaa, ja hän vuodattaa turhautumisensa ja intohimonsa muistikirjan sivuille - erityisesti ihastuttuaan samalla kurssilla olevaan poikaan. Kun Xiomara saa kutsun koulun lavarunouskerhoon, hänelle tarjoutuu tilaisuus tulla kuulluksi. Mutta kykeneekö hän lausumaan ajatuksensa ääneen?

Harlemin kaduille sijoittuva Runoilija X on suorasukainen ja uskalias säeromaani oman äänen löytämisestä ja omien mielipiteiden puolustamisesta. Sävähdyttävä New York Times -bestseller nostaa esiin ajankohtaisia teemoja, kuten rasismin, feminismin ja uskonnon. Teos on voittanut mm. arvostetun National Book Awardin." (Karisto)

Oma arvio:

Runoilija X on kirjoitettu säemuotoon, vaikka varsinainen runoteos se ei ole. Rakenne onkin samanlainen kuin viime vuonna julkaistussa Sarah Crossanin teoksessa Yksi. Kirjan säkeet eivät siis ole riimitettyjä, eli rakenne on jossain romaanin ja runoteoksen välimaastossa. Tämä säemuoto tekee kirjasta erittäin helppolukuisen, kun tottuu sen muotoon. Silti tarinan voi elää ihan yhtä vahvasti kuin normaalimuotoisen romaanin kautta, eikä mitään jää muodon takia kokematta. Päin vastoin.

Vanhemmat kai tahtoivat tytön joka istuu kirkonpenkissä

kukkakuosissa ja aidosti hymyillen.

He saivat maihinnousukengät ja suun joka pysyy vaiti

kunnes kieli on terävä kuin viidakkoveitsi. (s.14)

Kirjan päähenkilö on Harlemissa asuva latinalaisamerikkalainen, kuusitoistavuotias Xiomara, joka ei ole yhtä mieltä uskonnollisen äitinsä ja isänsä opeista. Siitä lähtien, kun Xiomaran lapsenpyöreys muuttui kurvikkaaksi naisenvartaloksi, on hänen äitinsä kohdellut häntä erilailla kuin hänen kaksoisveljeään, jota Xio kutsuu kirjan sivuilla Kaksoseksi. Xio on tottunut puolustamaan älykästä, hintelää ja helposti kiusatuksi joutuvaa veljeään jopa nyrkein, mistä Mamiksi kutsuttu äiti ei tietenkään pidä.

Veljeni syntyi hennoksi huiluksi:

vienoksi väreeksi, lempeäksi soinniksi.

Minä synnyin pyörremyrskyksi jota hän tarvitsi

nostamaan - ja paiskaamaan maahan - ne jotka häntä satuttivat. (s. 51)

Xio alkaa kyseenalaistaa heidän pappinsa Isä Seanin opetukset ja menee sitten vielä äitinsä ahdistukseksi rakastumaan Aman-nimiseen poikaan. Kaikki on hyvin niin kauan, kun heidän tapailunsa pysyy salassa. Xion ystävä Caridad yrittää toimia tämän moraalin äänenä, mutta turhaan. Ystävä on luonteeltaan täysin erilainen kuin hän, mutta kuitenkin hyvin rakas tuki ja turva.

Xio nauttii runojen kirjoittamisesta, ja Kaksosen antamaan muistikirjaan hän kirjoittelee ajatuksiaan äitinsä ahdistavista säännöistä, inhottavasti tuijottavista miehistä, heräävistä seksuaalisista haluista, omalaatuisesta, mutta niin rakkaasta Kaksosesta ja isästään, joka on rauhoittunut häntäheikin roolistaan kiltiksi isäksi kaksosten synnyttyä.  Xion uusi opettaja, neiti Galiano, näkee nuoren naisen potentiaalin ja sykkivän runosuonen, ja yrittää houkutella tätä koulun lavarunokerhoon, mutta turhaan. Xioa houkuttaisi kyllä, mutta eihän hän voi lukea runojansa ääneen muille, sillä sitten kaikki saisivat tietää, kuinka tiukat vanhemmat hänellä on. Mutta uskaltaako hän lukea runojaan Amanille?

Runoja ei ole. Mieli tyhjenee.

Suusta tempautuu karjaisu.

"Polta pois! Polta pois.

Täällä ne mun runot on", sanon

ja taon nyrkillä rintaa. (s. 314)

Xion tarina soljuu nautittavassa säemuodossaan kohti vaikuttavaa kliimaksia, joka saa minut jopa kyynelehtimään. Xion ja äidin välillä kuohuu ja lopulta räjähtää. Heidän tunteensa voimakkuus menee ihoni alle. Loppu on kuitenkin lohdullinen: Xiomara löytää rohkeuden itsestään ja huomaa sanojensa voiman. Kaikki järjestyy.  

Sitä tapahtuu kun kuljen sortseissa.

Sitä tapahtuu kun kuljen farkuissa.

Sitä tapahtuu kun tuijotan maahan.

Sitä tapahtuu kun tuijotan eteeni.

Sitä tapahtuu kun kävelen.

Sitä tapahtuu kun istun. 

Sitä tapahtuu kun puhun puhelimeen.

Se ei koskaan lopu. (s. 59)

Runoilija X on kahminut palkintoja ja ehdokkuuksia, eikä ihme. Se on hyvin voimakas nuoren naisen kannanotto ryyditettynä metoo-hengellä ja oman ajattelun merkityksellä. Tämä ei ole varsinainen uskonnollisesta yhteisöstä irtautumistarina, mutta asioiden kyseenalaistamisen tarina ja oman ajattelun tarina. Kirjassa myös sisaruudella on hyvin vahva asema ja sivutaanpa siinä myös sateenkaarevaa teemaakin. Suosittelen aikuisille ja nuorille, etenkin niille, joiden on hankala tarttua kirjaan.

Arvosanani 5+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahilla
Kirjojen keskellä
Reader, why did I marry him?

Samantyylistä luettavaa:

Yksi: Sarah Crossan (säemuoto, kaksoisuus, perhe)
Ainoa taivas: Essi Ihonen (uskonnollinen yhteisö ja siitä irtautuminen)
Matkaystävä: Suvi Ratinen (uskonnollinen yhteisö ja siitä irtautuminen)
Näpit irti!: Jennifer Mathieu (metoo-henki)
Mitä tytön täytyy tehdä: Holly Bourne (metoo-henki)
 

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja

Popsugar-lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

43. An “own voices” book

Runosunnuntai osa 8 ~ Revi se: Kaisa Happonen & Karri Paleface Miettinen

Revi se: Kaisa Happonen & Karri "Paleface" Miettinen. Kuvat Laura Mendelin, Kaisa Happonen & Karri Miettinen. Piirroskuvat Daniel Špaček.  WSOY 2018.

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto & Karri Miettinen

"Revi se - ja kokoa maailma uusiks!

Karri Paleface Miettisen ja Kaisa Happosen rohkea runokirja innostaa runovallankumoukseen.

Revi se on uudenlainen ja liikkeelle laittava runokokoelma. Se on oivaltava, suorapuheinen ja kantaaottava; sen teemat käsittelevät niin ilmastonmuutosta ja rahaa kuin myös omaa pääkoppaa ja seksuaalisuutta.

Runot on toteutettu leikkaamalla, tussaamalla ja irrottamalla sanoja irti kontekstistaan. Kirja kannustaa lukijaa avaamaan pään ja sanomaan ääneen, tarttumaan rohkeasti kynään, saksiin tai näppikseen. Mitkä tahansa tekstit ja asenteet voi repiä ja rakentaa uudelleen - kuka tahansa voi löytää oman sanomisen tapansa. Maailma on täynnä sanoja. Ota ne käyttöön!" (WSOY)

Oma arvio:

 (Tekijänoikeudellisista syistä en julkaise postauksessani runoja kokonaisuudessaan.)

Jokainen on varmasti joskus tehnyt tai saanut sellaisen synttärikortin, johon on leikelty eri lehdistä sopivia sanoja, lauseita, kuvia ja lätkäisty ne sopivaan (tai sopimattomaan) harmoniaan kartongille. Joskus sanat ovat muodostaneet runoja, joskus toteamuksia ja joskus ne ovat olleet vain sopivia sanoja kortin saajalle. Tähän Karri Miettisen ja Kaisa Happosen nuorille suunnattuun runokirjaan on käytetty samaa synttärikortti-ideaa, mutta tasoa on nostettu hieman pykälällä ylöspäin.

Maailma on kaunein galaksi

yksi yhteinen uni - - - (s.45)

Revi se ottaa kantaa niin nuorten elämässä pinnalla oleviin asioihin, kuin yleisesti kaikkia ihmisiä koskettaviin asioihin, kuten yhteiskuntaan ja ilmastoon ja niiden muutoksiin. Lehdistä leikatut sanat tuovat vakaviin aiheisin kuitenkin keveyttä, ja myös muunlaisia tekniikoita on käytetty: kirjankansirunoja, googlehakutuloksia ja black out poetry -tyyliä. Joistakin runoista huokuu vahva rakkaus, joistakin yhteiskunnallisuus, joistakin huoli, joistakin kannustus. Huomaan tunnistavani, mitkä ovat Miettisen ja mitkä Happosen käsialaa. Runoja lukiessa koen suuria oivalluksen tunteita. Tekniikka on oikein toimiva.

Saisiko olla tulevaisuutta --- (s.69)

Pidän oikein kovasti kirjan kuvituksista, joissa on paljon ihmisiä, mutta myös erilaisia taustoja, pintoja ja esineitä. Lisäksi kirjassa vilahtelee Daniel Špačekin piirroskuvia.  Kuvat sopivat hyvin runojen henkeen.

S. 41

Revi se -runoteoksen aiheet puhuttelevat eniten ehkä yläkouluikäisiä tai sitä vanhempia nuoria. Mielellään näitä myös aikuinenkin lukee, sillä samat teemat puhuttavat osittain meitäkin. Pidän erityisesti sivulla 102 olevasta runosta, jossa on vahva feministinen teema :

---Naishenkilö teki miehen työn

tytöt ja pojat tarvitsevat miehen mallia--- (s.102)

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa/verkkojulkaisuissa:

Kirsin kirjanurkka

Lukufiilis

Samantyylistä luettavaa:

Siniset vuodet - Blue years: Tekla Inari

Lisään tämän Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen.

Lisään tämän myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

2. Kotimainen runokirja

Runosunnuntai osa 7 ~ Kylmyyden monologi: Tarita Ikonen

Kylmyyden monologi: Tarita Ikonen. Kirjokansi 2018. (runoteos)

 Kansi: Pexels

"Kylmyyden monologi on raju kuvaus koulukiusaamisesta ja kostofantasioista. Halusta tulla nähdyksi, tarpeesta unohtaa kaikki.

Pakkosyötetty keltainen lumi valuu öisin reisiäsi pitkin
lumen alta paljastuvat kengät ja pipo
lapsen sisältä ei enää mitään. Ei mitään." (Kirjokansi)


Oma arvio:

Minulla ei ole omakohtaista kokemusta koulukiusaamisen uhrina olosta, mutta luettuani Tarita Ikosen runoteoksen Kylmyyden monologi tuntuu, kuin olisin käynyt juuri itse läpi jotakin aivan kauheaa. Mieleeni syöpyy kirjasta huokuva suru, pelko, ahdistus, viha, raivo, toivottomuus. Säikähdin hieman kirjan takakansitekstissä käytettyä sanaa 'kostofantasia'. Ymmärrän sen, että kun on ollut vuosikausia jatkuvan pilkan, välinpitämättömyyden, henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn kohteena, ihmisen mieli alkaa kehitellä mielessään fantasioita siitä, miten hän joku päivä näyttää kaikille. Eivätkä ne fantasiat ole aina kovin herkille korville sopivia.

Ei pidä hämätä ihmistä jolla ei ole mitään

menetettävää.

Se voi luulla, 

ettei sinullakaan ole. (s. 23)

Ikonen kuitenkin käsittelee kostofantasiat runoissaan  juuri sovinnaisuuden ja sopimattomuuden rimaa hipoen. En voi sille mitään, että aina kun runossa viitataan joko suoraan tai välillisesti kouluampumisiin, hätkähdän ja mietin, sopiiko minun nyt lukea tämmöistä. Sopiiko kenenkään lukea tämmöistä. Kaikki kouluampumistapaukset niin Suomessa kuin muualla maailmassa ovat olleet niin shokeeraavia, että niihin johtuvista seikoista puhuminen tuntuu tabulta. Tarkoitan niihin johtavilla seikoilla juuri sitä, mitä nuoren kiusatun päässä tapahtuu, kun hän alkaa hautoa sellaisia ajatuksia päässään, että hän veisi aseen kouluun. Ne ovat kauheita ajatuksia, ne eivät ole millään lailla hyväksyttäviä ajatuksia, mutta ne ovat ymmärrettäviä ajatuksia nuorille ja lapsille, joiden itsetunto on murskattu eikä toivoa näy missään. Pitää myös muistaa se, että ajatus ei ole yhtä kuin teko, fantasia ei ole sama kuin reaalimaailma. 

Vuotava veri on pimeänäkökamerakuvaa,

sen nähtyään kukaan ei kysele,

kaikki näkivät, kaikki näkivät tarpeeksi 

(Runosta Haave, s. 38)

Ikosen runot eivät tietenkään ole pelkkää kostofantasiaa, vaan runoista kumpuaa myös muitakin ajatuksia ja tunteita, joita kiusattu käy mielessään. Myös sarkasmi kulkee mukana. Runoissa on sijansa myös välinpitämättömille vanhemmille ja opettajille, ja runojen muodot vaihtelevat hauskasti. Esimerkiksi teoksen osa III: Monet poljetaan/kehän kuningas on lautapelin muotoon tehty. Idea on mainio ja hyvin verrattavissa koulumaailmaan, joka on kuin peliä sääntöineen ja turva- ja sattumakortteineen. Tämä on minusta teoksen paras osa.

Sattuma

Mene suoraan jälki-istuntoon

sinulla ei ole ollut tarvittavia varusteita

ja olet heikentänyt koulun yhteishenkeä.

Menetät yhden elämän. 

Vastustaja osuu kehäruutu kohtaan.

Hän uhraa yhden kavereistaan. Eikä joudu kehälle. 

(Teoksen osasta III Monet poljetaan/ Kehänkuningas, s. 54)

Ilahdun myös teoksen intertekstuaalisuudesta. Yhdessä runossa käytetään Isä meidän -rukouksen mallia pyydettäessä koulurauhaa, Joulurauhan julistus on käännetty sarkastisesti Kiusaamisrauhan julistukseksi ja onpa käytetty myös Metsämökin tonttu -laulua runon kehyksenä. Monista runoista löytää joko muodosta tai sisällöstä yhteyksiä muualle.

Kuva: Pixabay

Vaikka teos on pääasiassa kiusatun tunteiden läpikäymistä, eräs runo kiinnittää syvemmän huomioni, sillä siinä on kiusaaja pääosassa. Siinä yritetään ymmärtää niitä syitä, mitkä johtavat kiusaamiseen, ja pidän tästä runosta erittäin paljon. Siinä Makkonen-niminen tyyppi toivoisi, että voisi lopettaa jo kiusaamisen, mutta muut tekevät siitä kovin vaikeaa, eivätkä aikuisetkaan puutu asiaan ja lopettaisi koko juttua.

Tiedätsä, mä en tajuu mikä noita maikkoja vaivaa?

Eiks niitä vaan paskaakaan kiinnosta jos me revitään toistemme päät irti? 

(Runosta Viihdetoimisto Makkonen s. 85)

Suosittelen Kylmyyden monologia kiusatuille, kiusaajille mutta etenkin niille, joilla ei ole mitään tarttumapintaa kyseiseen ilmiöön. Kirja auttaa tuntemaan samoja tunteita, ymmärtämään kiusatun ahdistusta ja sitä toivottumuuden tunnetta, kun kukaan ei huomaa eikä auta.

Näiden runojen pohjalta ovat Q-teatterin nuoret tehneet viime vuonna (2017) näytelmän: Ruma, tyhmä, vaarallinen.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos Tarita Ikoselle!

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

24. Surullinen kirja

Lisäksi osallistun Reader, why did I marry him -blogin Runohaasteeseen.

Runosunnuntai osa 6 ~ Yksi: Sarah Crossan

Yksi: Sarah Crossan. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2018. (Proosaruno)

 Englanninkielinen alkuteos (2015): One. Kansi: Aino Ahtiainen.

"Teini-ikäiset Grace ja Tippi eivät siedä, että heitä tuijotetaan, mutta he ovat tottuneet siihen. He ovat siamilaiset kaksoset, yhtä kaikin mahdollisin tavoin. He toivovat enemmän kuin mitään muuta, että heidät nähtäisiin yksitellen, kumpikin vuorollaan, kahtena erillisenä ihmisenä kuten muutkin. He haluavat oikeita, omia ystäviä. Entä rakkaus?

Kun vanhemmilla ei ole varaa jatkaa tyttöjen kotikoulutusta, heidän täytyy mennä tavalliseen kouluun muiden nuorten armoille. Vaikka muutos ei ole helppo, samalla avartuu maailma.

Mutta Tippin ja Gracen edessä on raastava valinta. Heidän on tehtävä päätös, joka voi muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti Koskettava ja poikkeukselliseen proosarunon muotoon kirjoitettu romaani kertoo identiteetistä, sisaruudesta ja rakkaudesta ja kysyy tärkeän kysymyksen: mitä sielunsisaruus todella merkitsee?" (S&S)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa saan taas runosunnuntai-postauksen blogiini, kun yllätyksekseni Sarah Crossanin Yksi on runoproosamuotoon kirjoitettu kirja. Tämä muoto tekee kirjasta todella nopea- ja miellyttävälukuisen, ja onkin hienoa, että näin erikoiseen ja vakavaankin aiheeseen on uskallettu ottaa runollisempi muoto.

Ajan kuluessa

todennäköisyys että me

yhtäkkiä vain

lakkaamme

olemasta

nousee

sangen

korkeaksi. (s. 38)

Kirjan pääosassa on siamilaiset kaksoset, Grace ja Tippi, jotka jakavat alavartalon lantiosta alaspäin. Tarina kerrotaan pelkästään Gracen näkökulmasta, ja lopussa siihen oikeastaan selviää todellinen syy. Kaksosten välinen henkinen yhteys on niin sanoinkuvaamattoman syvä ja tiukka, että sitä on muiden vaikea ymmärtää. Tämä yhteys vielä korostuu, jos kaksoset ovat kiinni toisissaan. Ulkopuolisten on hankala käsittää sitä, etteivät Grace ja Tippi koe heidän synnynnäistä virhettään kärsimykseksi, tai etteivät he halua heitä irrotettavan leikkauksella. He ovat yhtä, mutta kuitenkin kaksi erillistä ihmistä.

Me voidaan tehdä mitä tahansa.

Okei?

"Okei", minä sanon.

"Mutta me ei voida ikinä

ikinä

rakastua.

Tajuatko?" (s. 193)

Kirjassa lukija haastetaan pohtimaan sitä, voiko siamilainen kaksonen koskaan rakastua, kun hän on kiinni toisessa ihmisessä. Gracen yllättää hyvin voimakkaat tunteet uutta ystävää Jonia kohtaan. Siskonsa varoituksista huolimatta hän rakastuu. Voiko siitä seurata mitään hyvää?

Kirjassa käsitellään myös muita vakavia teemoja, kuten vanhemman alkoholismia ja miten se vaikuttaa koko perheeseen. Grace yrittää silotella kodin tunnelmaa, ettei hänen ailahtelevainen isänsä mieli järkkyisi eikä hän tarttuisi pulloon, mutta Tippiä moinen ärsyttää, sillä hän tajuaa, ettei isän juominen ole kenenkään muun käsissä. Kun kaksosista aletaan tehdä dokumenttia, isän juomisongelma on pakko ottaa puheeksi, sillä perhe ei halua koko maailman tietävän siitä.

Kukaan ei sano mitään viimeisestä

perunasta joka kylmenee uunissa.

Kukaan ei sano mitään oksennuksenhajusta

joka leijuu eteisessä. (s.88)

Gracen ja Tipin 14-vuotias  pikkusisko Nicole, jota he kutsuvat Lohikäärmeeksi, edustaa kaikkea sitä "normaaliutta", mitä kaksoset eivät ole. Hän on intohimoinen tanssija, notkea ja ketterä. Gracen ja Tipin ystävät, Yasmeen ja Jon, vihkivät tytöt kaikkeen normaaliin nuorten vapaa-ajanviettoon, johon kuuluu salassa tupakointia ja juomista vanhan kirkon raunioissa. Välillä Grace ja Tippi käyvät kumpikin oman terapeuttinsa luona puhumassa ajatuksistaan, vaikka Grace ei käsitä sitä, miksi hänen pitäisi avata mieltään kellekään. Eihän hänen mielessään ole mitään vikaa!

"Olen onnellinen", sanon.

"Mutta pelottaa kamalasti.

Mitä jos herään ja sinä olet poissa?

En halua herätä ilman sinua." (s.391)

Varoitan, ettei lopussa voi välttyä kyyneliltä: koin hyvin voimakkaita tunteita tätä kirjaa lukiessani.  Gracen ja Tippin sisaruus on kuvattu tajuttoman kauniisti. Heidän arkeansa varjostaa jatkuvasti tieto siitä, kuinka heidän elämänsä roikkuu pelkän hiuskarvan varassa. Silti he saavat niin paljon voimaa toisistaan, ettei lukija voi kuin ihastella heidän välistä tunnesidettään.

Arvosanani täydet 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Sivutiellä

Evarian kirjahylly
Lukeva peikko

Samantyylistä luettavaa: 

Ihme: R.J. Palacio

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Ruksaan kirjan YA-haasteessa kohtaan:

Kirja, jonka voit lukea päivässä

Lisäksi Yksi on ensimmäinen  Reader, why Did I Marry Him -blogin Runohaasteeseen 2018 lukemani kirja.

Runosunnuntai osa 5: Siniset vuodet - Blue Years: Tekla Inari

Siniset vuodet - Blue Years: Tekla Inari. Kääntänyt englanniksi Kasper Salonen. Kosmos 2017.

"Miltä tuntuu olla samaan aikaan sekaisin ja rakastunut? Mistä löytää merkitys valmiissa maailmassa? Jos lähetän sinulle kissakuvan, tarkoittaako se, että haluan sinut? Tarve yhteyteen on kuin nälkä, se tulee aina uudestaan. Sinun kanssasi oleminen tuntuu siltä kuin juoksisi jatkuvasti punaisia päin.

Siniset vuodet kuvaa kahden nuoren aikuisen sydäntäsärkevän rakkaustarinan pirstoutuneessa nykymaailmassa. Enimmäkseen älypuhelimella kuvattu ja kirjoitettu teos on mustan huumorin ja melankolian sävyttämä kuvaus sitoutumattomuudesta. Se nauhoittaa riipaisevasti ja runollisesti nuoruutta 2000-luvulla: vimmaa, sydänsurua, itsekkyyttä; murhetta, säätöä, hauskuutta.

Siniset vuodet / Blue years -teosta on painettu 600 kappaletta, jotka ovat kaikki käsin numeroitu."(Kosmos)

Kirjatraileri: https://vimeo.com/231377463

Oma arvio:

Jokin alkaa saavuttaa minua. Ihastuksen kohde vaihtuu,

mutta menetyksen tunne on sama.

Siniset vuodet on nimensä mukaisesti melko sinisävyinen, alakuloinen kirja: kuvat ovat enimmäkseen tummanpuhuvia, karuja välähdyksiä arjen huomioista ja siloittelemattomia; kiinni olevat sälekaihtimet tai sijaamaton sänky.  Osa kuvista on taas hyvin hauskoja oivalluksia, kuten kuva jeesusteipillä teipatusta auton ikkunasta tai metrossa napattu otos miehestä, jolla on  kissacollegepaita päällään.  Runot, jotka ovat sekä suomeksi että englanniksi, tihkuvat nuoruuden tuskaa ja kysymyksiä kysymysten perään. Ne ovat suorapuheisia ja siivoamattomia.

En ole kovin perehtynyt valokuvataiteeseen, ja aluksi minä hiukan hämmennyin kuvien arkisuudesta ja tietynlaisesta yksioikoisuudesta ja viimeistelemättömyydestä. Monissa kuvissa itse oivallus tuntuu olevan pääasia, ei sommittelu. Kuvat henkivät vuoroin huumoria, tuskaa ja iloa.

Tämä ilmapallokuva on minun ja tyttäreni suosikki!

Pidän runojen pohdiskelevasta sävystä ja siitä, miten niistä huokuu nuoren ihmisen ajattelumaailma kaikessa suoruudessaan. 

Välillä koko maailma tulee lähelle. Väsyneenä, kännissä. Lenkillä, keikalla.

Sinua suudellessani.

Kaiken tämän paskan alla olet poika, joka viheltelee suihkussa. ja kaikki on paskaa, paitsi kusi.

Hekottelen itsekseni runon viimeiselle lauseelle.

Tämä kuva on minusta hieno.

Minä ajattelin lukea tämän vielä uudelleen ajatuksen kanssa, jotta pääsen syvemmälle tarinan nuoren parin väliin. Voisin lukea kirjan toisella kertaa englanninkielellä. Mitään suoraa jatkumoa runot ja oivallukset eivät varsinaisesti tarjoa, vaan ne täytyy itse lukiessa rakentaa. 

Voiko särkyneen ruukun korjata?

Tämä on suuri suru.

Tämä on yhtä iso murhe

kuin ovat maa ja taivas.

Joku voi ripotella päällesi magnolian terälehtiä

ja silti voi tulla ero.

Kun sain kirjan ensimmäistä kirjaa käteeni, hämmästelin karun harmaata kannen ulkoasua, josta kirjan nimi ja tekijä erottuvat vain vaivoin. Harmaa on kuitenkin lempivärini, ja kannen karuus sopii hyvin yhteen sisällön kanssa. Avattuani kirjan huomasin myös selkämyksen liimauksen pettäneen. Hieman nurisinkin tästä miehelleni. Kirjatrailerin katsottuani huomasinkin, että selkämyksen liimaamattomuus onkin tarkoituksellista.  Myös se, että jokainen kirja on numeroitu, on minusta hauska yksityiskohta. Minulla on kirja numero  404.

Siniset vuodet - Blue Years puhuttelee varmasti erityisesti nuoria aikuisia.

Arvosanani 3+

Tämä on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Tekla Inarin nettisivut:

http://www.teklainari.com/

Naistenviikkohaaste & runosunnuntai ~ Runoja: Edith Södergran

Runoja: Edith Södergran. Suomentanut Uuno Kailas. Kuvittanut Tapio Tapiovaara. WSOY 1996 (1. painos julkaistu 1942)

"Suomenruotsalainen Edith Södergran (1892-1923) oli ruotsinkielisen runouden uranuurtaja, jonka tuotannolle ovat ominaisia värikkäinä leimahtelevat näyt ja omaleimainen kuvakieli. Edith Södergranin ystävä, kirjailija Hagar Olsson neuvoo Södergranin runojen lukijaa: "Älkää lukeko niitä kirjallisuutena. Ottakaa ne sinä, mitä ne ovat: monivärisinä ja kauniina kipinöinä pajasta, jossa erään elämän kärsimykset ja erheet taottiin totuuden järkäleeksi."

Uuno Kailaan suomentama valikoima sisältää runoja Edith Södergranin kokoelmista Runoja (1916), Syyskuun lyyra (1918), Ruusualttari (1919), Tulevaisuuden varjo (1920) ja Maa jota ei ole (1925)."

Oma arvio:

Tähdet

Yön tullen

minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhassa

ja minä seison pimeässä.

Kuule, tähti putosi helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

puutarhani on sirpaleita täynnä.

( s. 32)

Naistenviikon kunniaksi halusin lukea uudelleen rakkaan runokokoelman hyllystäni. Tutustuin Edith Södergraniin kipeimmässä teini-iässäni ja tuolloin ihastuin hänen elämäntuskaisiin, välillä voimaa ja välillä haurautta uhkuviin runoihinsa.  Tämän Tapio Tapiovaaran kuvittaman teoksen löysin kerran kirpputorilta, ja kirja on ollut minun rakkaimpia aarteitani.

Havainto

Sinun rakkautesi pimentää tähtesi -

kuu nousee minun elämässäni.

Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi.

Sinun kätesi on himo -

minun käteni on kaipaus. (s.105)

Kirjailija Hagar Olssonin (ja Lauri Viljasen suomentama) esipuhe kannattaa lukea ennen runoihin syventymistä, jotta saa hieman taustoitusta runoilijan elämään. Suomenruotsalainen, Karjalan kannaksella, Raivolan kylässä suurimman osan elämästään viettänyt Södergran sairastui teini-iässä, pian isänsä kuoleman jälkeen tuberkuloosiin ja kävi muun muassa Sveitsissä hakemassa sairauteensa parannusta. Nuori runoilija eli elämänsä Venäjän vallankumouksen, Suomen sisällissodan ja Maailmansodan aikaan, jolloin myös köyhyys ja kurjuus oli jatkuvasti läsnä. Söderganin runoista aistii kuoleman läheisyyden, mutta myös vahvasti uskonnollisen vakaumuksen ja sielun vahvuuden. 

Päätös

Minä olen hyvin kypsä ihminen,

mutta kukaan ei tunne minua.

Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan.

En ole kesy.

--- (s.99)

Minun lempirunojani on eniten kirjan osissa, jotka ovat teoksista Runoja, Tulevaisuuden varjo ja postuumisti julkaistusta Maa jota ei ole. Koska en ole itse uskonnollinen, en välitä kovin uskonnollisen kaiun sävyttämistä runoista, joita on poimittu teoksista Syyskuun lyyra ja Ruusualttari. Pidän kovasti Södergranin runojen voimakkaista metaforista ja tietynlaisesta fantasiahenkisyydestä. Runoissa toistuu joitakin elementtejä, kuten mytologiat (jumalat ja Jumala, Eros jne), tietyt esineet (lyyra), naishenkilöt (neidot, papitar, äidit, sisaret.) Suomen luonto on vahvasti mukana useissa runoissa ja erilaiset luonnon elementit, kuten tuuli. 

Kuva: Pixabay

 Pohjolan kevät

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,

kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,

ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan

sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.

Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.

Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.

Vanha kuusi valvoo ja muistelee

valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa. (s. 36)

En ole koskaan ollut iloisten runojen ystävä, vaan pidän siitä, miten runojen kautta voi heijastaa tuskaa ja kärsimystä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tarvisi olla masentunut tai kärsivä ihminen, sillä kaikilla ihmisillä on omat tuskansa onnenkin keskellä.

Tuska 

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella 

ei ole mitään.

Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.

---

Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa

pusertanut kätensä nyrkkiin.

Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä

itkenein silmin.

--- (s.47) 

Edith Södergran kuoli 31-vuotiaana jättäen jälkeensä kaunista runoutta, joka tuo lohtua vaikeissa elämäntilanteissa, mutta sopii myös luettavaksi onnen keskelle. Tapio Tapiovaaran kuvitukset ovat yksinkertaisia, mutta tarkoituksenmukaisia, eivätkä varasta huomiota runoilta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Edith Södergranista muissa blogeissa:

Kirjastokaista
Ankin kirjablogi
Katosin kirjamaailmaan
Pihin naisen elämää
Kirjojen kamari
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Maaginen realismi

Samantyylistä luettavaa:

Kirje maalta - kootut runot: Eeva Heilala

Osallistun tällä kirjalla Naistenviikkohaasteen (Tuijata.kulttuuripohdintoja) lisäksi Uudelleen Luettua -haasteeseen (Yöpöydän kirjat) sekä Reader, why did ai Marry him -blogin Runohaasteeseen.

Vappuaaton runosunnuntai osa 3: Elukat

Elukat: Roald Dahl. Kuvittanut Quentin Blake. Suomentanut Tuomas Nevanlinna. Art House 2017. 

Englanninkielinen alkuteos (1983): Dirty Beasts. Kansi: Quentin Blake & Puffin, Penguin Random House UK

"Portaikosta kuuluu ääntä – virnuileeko siellä mustakitainen Kroko­vokki, joka dippaa lapsia sinappiin? Sängyn jalkopäässä ryömii jokin – onko se skorpioni, jonka häntä on vanhaa gramofonineulaa terävämpi? Miten käy, jos karhun sijaan saakin lemmikiksi muurahaiskarhun – ja mitä sitten käy, kun pitkästynyt muurahaiskarhu kohtaa pahaa aavistamattoman tätipuolen? 

Roald Dahlin hulvattomat eläinlorut hätkähdyttävät, naurattavat ja karmivat. Näitä elukoita et toivoisi kohtaavasi!" (Art House)

Oma arvio:

Luimme tämän pöyristyttävän hauskan runoteoksen yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Iso, julma Kroko-vokki,

harvinaisen raaka kokki:

joka viikko kuusi lasta,

pulleaa ja mehukasta

- siinä on sen à la  carte.

Muuta se ei sitten tartte.

 ( Krokotiili, s. 13)

Tyttärelläni on aina ollut melko penseä suhtautuminen runoihin. Niinpä kun esittelin tätä kirjaa hänelle, ei innostusta oikein herunut. Sen jälkeen, kun olin lukenut hänelle ensimmäisen runon isäntänsä syövästä filosofisesta siasta ja lapsia popsivasta krokotiilista, hän kuunteli runoja innoissaan silmät pyöreinä ja välillä tirskuen. Roald Dahl ei petä koskaan, saati Tuomas Nevanlinnan taidokkaat suomennokset!

s. 10

Elukat-runokirjassa on yhteensä yhdeksän hauskaa, rajoja rikkovaa ja höperöä runoja, jotka on riimitetty täydellisen tarkasti. Koin jatkuvasti kirjaa lukiessani iloa siitä, miten hienoja ja välillä yllättäviä riimipareja löytyy. Huomasin tyttäreni reaktioista myös, miten mukavia elämyksiä runot tuottivat ääneenluettuina.

"Lisää tulee, jatkan hetken!

Ranskalaisen piknik-retken

huippuherkku onhan kreisi:

friteerattu konnanreisi!"

Mitä, liskon pikkuserkku

täällä onkin suurin herkku!?

Konnallako gurmeen kasti?

Heitän laatat nurmeen asti!

Yrjö, kyösti, pukla, pirjo!

Onapa eto ruokakirjo!

 (Konna ja etana, s.44)

s. 39

 Tyttäreni luonnehtii kirjaa hauskaksi, riemastuttavaksi ja hupsuksi. Hänen lempirunonsa on Konna ja etana, jossa rupikonna vie pojan mahtavaan seikkailuun Pariisiin. Tytöstäni erityisen hauskaa on se, miten konna pystyy muuttamaan itsensä etanaksi ja sitten linnuksi. Runossa irvaillaan ranskalaisten syömätottumuksilla. Muurahaiskarhusta kertovasta runosta tyttäreni ei taas pitänyt, liekö siksi kun muurahaiskarhu heittäytyy runossa melkoiseksi öykkäriksi, joka pieksee ensin omistajapojan tätipuolen ja uhkaa lopuksi pieksää myös pojan.

"Murkkukarhu, jumankekka...

Nythän onkin huolet vekka:

murkku rullaa mummon aina

asemalla lauantaina!

Kunnon murkkukarhu akkaa

höykyttää ja sitten hakkaa!" 

(Murkkukarhu, s. 27)

Kirjan kuvituksena on tuttuun tapaan Quentin Blaken hassut kuvitukset. Tyttäreni mielestä kuvat ovat hauskoja, värikkäitä ja epätarkkoja. Hän suosittelee runoja kaiken ikäisille, minä suosittelisin ehkä vasta yli 5-vuotiaille.

(Tyttäreni arvosana 3,5, minun arvosanani 4,5)

Arvosana yhteensä 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Elukat muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Kaisa)
Kirjojen keskellä

Osallistun tällä kirjalla Runohaasteeseen, joka jatkuu vuoden loppuun saakka Reader, why Did I Marry Him -blogissa. (#runo100)

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

Runosunnuntai osa 2 ~ Pönttö: Kirsti Kuronen

Pönttö: Kirsti Kuronen. Säeromaani. Karisto 2017.

Kansi: Aino Ahtiainen

"Tiheää, paljonpuhuvaa tekstiä nuoruudesta

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti eniten, pelkään aikuiseksi tulemista.

Ylioppilaskevät – kaikki on mahdollista. Toiset tietävät jo, mitä aikovat ja mihin lähtevät. Luna haluaisi vain valokuvata vettä, mutta eihän sellaista voi sanoa ääneen. Edessä aikuisuus ja töihin-kotiin-töihin-kotiin-rata, ja se pelottaa. Isä on virittänyt pihan lintupönttöön kameravalvonnan, ja Arja-tiaisen elämää seuratessaan Luna kelaa omaansa.

Pönttö kuvaa ainutkertaisen herkästi sitä lyhyttä hetkeä, jolloin on lennettävä pesästä ja luotettava omiin siipiinsä. Kirsti Kuronen on tutustuttanut suomalaiset maailmalla nuortenkirjallisuudessa suosittuun säeromaaniin: Paha puuska sai komeat arvostelut ja valittiin Suomen edustajaksi IBBY:n kunnialistalle. Pönttö jatkaa samaa linjaa ja tavoittaa tiiviissä ilmaisussaan upeasti nuoruuden pakahduttavat tunteet." (Karisto)

Oma arvio:

Luna miettii, mitä on aikuistuminen. Hän miettii, mitä on olla nuori. Hän palaa välillä menneisiin, ikäviin hetkiin, vaikka ei haluaisi. Hän löytää menneisyydestään ihmisen, jonka kanssa voi ehkä rakentaa nykyisyyttäkin. Pidän siitä, miten Kirsti Kurosen säeromaani Pönttö tuo esille konstailematta nuoren tytön pelkoja, toiveita ja intohimon kohteita: valokuvaamista, lukemista, tanssimista silloin, kun kukaan ei katso ja linnunpöntön tapahtumien seuraamista.

Ihmeet eivät enää mahdu lauseisiin

kun ei itsekään tiedä

mistä tyhjyys, miksi puristaa

mitä kaipaa, mikä painaa (s. 9)

Nuoren elämä voi olla epävarmuuksien vuoristorataa: Lunaa surettaa mummo, joka ei enää muista shakkipelin siirtoja.  Luna on epävarma vartalostaan, mikä voi osittain olla jäänne hänen 14-vuotiaana kokemastaan, nöyryyttävästä seksikokeilusta, joka päättyi ennen kuin alkoikaan. Sen Luna paljastaa tarinan edetessä hampaat irvessä. Sivuilta voi aistia sen häpeän ja nöyryytyksen, mitä Luna koki - hän odotti Jereltä rakkautta ja hellyyttä, mutta Jere odotti jotain ihan muuta. 

En tiedä vielä

kuuluvatko merenneitous,

tintit, tanssi ja valokuvat

aikuiselämään. (s. 19)

Kirjan nimi tulee linnunpöntöstä, joka on oleellinen osa tarinaa. Lunan isä on kiinnittänyt kameran lintujen pesimäpönttöön ja Luna alkaa seurata kerhohuoneen näytöltä pöntön elämää. Munia hautova lintu saa nimekseen Arja. Kun munat kuoriutuvat, Lunalla on yhtä lailla huoli poikasista kuin emollaan. Luna hieman häpeää pönttö-innostustaan, eikä tohtisi paljastaa lapsuudenystävälleen Samulle, missä aikansa viettää. 

Sekin on mahdollista

että en kelpaa aikuiseksi. (s. 36)

Luna kasvaa tarinan myötä ja saa tarvittavan rohkeuden hyväksyä itsensä - ja hyväksyä Samin kutsu. Pönttö on ihanan rohkaiseva, riipaiseva ja toiveikas ote nuoren elämästä.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Pönttö muissa blogeissa:

Kirjahilla

Osallistun tällä kirjalla Reader Why Did I Marry Him -blogin runohaasteeseen.  

Tämä postaus on samalla blogini Runosunnuntai-sarjan toinen osa.

Runosunnuntai osa 1: Eeva Heilala

Keksinpäs tässä loistavan teeman tuleville sunnuntaille, kun päätin osallistua vuoden alussa runohaasteeseen (#runo100) , jota pitää Omppu Martin Reader, why did I marry him -blogissa. Runot ovat olleet minulle tutumpia aiemmin, mutta jostain syystä ne ovat jääneet. Nyt haluan herättää runosieluni uudelleen henkiin ja nauttia kotimaista ja ulkomaista runoutta tämän kevään, tai ehkä koko vuoden ajan. Tarkoituksenani olisi myös löytää jotain fantasia- tai scifigenren runoutta sekä lueskella myös nuortenrunoja. Runoteosehdotuksia otan vastaan!

Joka sunnuntaille en runopostausta lupaa, mutta yritän ainakin kaksi runosunnuntaita viettää kuukaudessa. Mitään täydellisiä runoanalyysejä en aio (enkä osaa) tehdä, vaan kertoilen postauksissani, millaisia ajatuksia runot herättivät. Siteeraan myös joka teoksesta muutamia runoja. Runoteoksia lainaan kirjastosta ja osan nappaan omasta hyllystäni.

------------------

Kirje maalta - Kootut runot: Eeva Heilala. Tammi 2000. 

"Eeva Heilalan runous kumpuaa maaseudun naisen arjesta. Se arki on avara, siihen mahtuu tietoisuus elämän rikkaudesta, ihmisen paikasta luonnossa ja sukupolvien ketjussa. Rakastetun pohjoissuomalaisen runoilijan koottujen runojen laitos sisältää J.H Erkon palkinnon saaneen esikoiskokoelman Hyvä on maa (1976), kokoelmat Tuhat koivua (1978) ja Hellyys ei ole hukassa (1987) sekä uusien runojen osaston "Kirje maalta". (Takakansi).


Eeva Heilala syntyi 13.12.1934 Paavolassa Pohjois-Pohjanmaalla. Heilalan runoilijatyön lähtökohtia ovat pitkä työura maatilan emäntänä ja nelilapsisen perheen äitinä. Hän debytoi vuonna 1976 kokoelmalla Hyvä on maa, joka sai J. H. Erkon esikoispalkinnon. Vuonna 2005 hän sai Oulun läänin taidepalkinnon (Tammi).

Kuva: Tammi

Tuotanto:

Elämän värit

Hellyys ei ole hukassa

Hyvä on maa

Ikkunasta avautuu maailma

Kirje maalta

Kylvöaika

Omenat omasta puusta

Punaposkipuolukoita

Tuhat koivua

Tässä iässä

Oma arvio:

Kun minut piirrät
piirrä totta
piirrä pieni kysyjä tuuliselle pellolle
vanhat verryttelyhousut
vanunut pusero
hiukset vapaiksi vain.
Kuule, piirrä paljasjalkaiseksi
varpaat vasten tervettä multaa. (Kun minut piirrät, s. 35)

Olin Päätaloviikoilla Taivalkoskella kesällä 2015, jossa oli vieraana Eeva Heilala. Kesäteatterin lavalla istui vaatimattoman oloinen iäkäs nainen, joka kertoi juttuja kissastaan ja sarkastisella otteella elämänsä vääjäämättömästä päättymisestä. Vaivaantuneena haastattelija yritti johdattaa Heilalan jutusteluja kevyempiin aiheisiin, vaikkapa kissaan, mutta Heilala jatkoi "synkistelyään" pilke silmäkulmassaan. Kuuntelin tuolloin hänen runojaan ihastuneena ja ajattelin, että tutustuisin hänen tuotantoonsa. Nyt siitä on kulunut 1,5 vuotta, kun sain viimeinkin tartuttua hänen runoteokseensa.

--onnellisempaa on löytää kuolleista heinistä yksi kukka
kuin puutarhan runsaudesta valmis seppel. (Kohta neljäkymmentä viikkoa olen odottanut sinua. s.71)

Näin hienosti Eeva Heilala kiteyttää onnen määrityksen runossaan, jossa on teemana raskaus ja onnellisuus.

Kirje maalta on mainio kokoelma Heilalan alkupään tuotannosta. Hänen runonsa heijastavat maalaistalon arkea, pohjoispohjalaisuutta ja naisena ja äitinä olemista, välillä  sarkastisella otteella Runoissaan hän muistelee lapsuuttaan, tutkiskelee avioliittoaan tai kertoo kylän asukkaista -  jotkut hän joutuu hyvästelemään viimeiselle matkalleen. Hänen runoistaan kumpuaa rakkaus eläimiin, luontoon ja vaatimattomaan elämään.

Huhtikuussa

Nyt minä syötän lehmille perunoita.
Älä kaikkia kanna,
jos vaikka kauppaan ostavat, sanoo mies.
- En minä kuin muutaman ämpärillisen, 
tämä on tällaista mielenterveystyötä
kevätpoikivien keskuudessa.
Tule katsomaan miten turvat touhuavat. (s. 47)

Kirjan "uudempien runojen" osasto käsittelee enemmän ikääntymistä ja jäähyväisien jättöä. Heilala ihmettelee runoissaan uuden sukupolven aikuisia.  Hän myös miettii ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita. Maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyvä runo Kiitospuheet eivät kuulu meille on ajatuksia herättävä:

Kiitospuheet eivät kuulu meille
eivät mitalit kaulaamme
ennen kuin hylätyt lapset
slummeista, kaduilta
sirpaleiden seasta
on saatettu suojaan.

---

Mitä äitejä me olemme
kun syliimme mahtuvat vain omat lapsemme.
Mahtuvatko hekään? (s. 192-193)

Minun on hirveän helppo samaistua Heilalan runoihin, sillä vaikka en maalla olekaan kasvanut, minulla on maatalon elämään kytköksiä mummolastani, joka ei hirveän kaukana runoilijan kotitilasta Ruukista ole. Runoja lukiessani näen tasaiset maat, pellot, mäntymetsät ja koivikot, maatalon arjen. Aistin runoista pohjoispohjalaisen vaatimattomuuden ja jäyhyyden, joka on minulle tuttua, kotoisaa ja konstailemattoman rehellistä. Heilalan runoista kumpuaa arjen kauneus ja rumuus sopivassa suhteessa.

Taas ilta
eikä tänäänkään muuta tuliaista
toisillemme
kuin väsymys. (Taas ilta, s.  149)

Annan arvosanaksi tälle runokokoelmalle 4

Tämä kirjan lainasin kirjastosta.

________________

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja