Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö

 Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö. Haamu 2025

Kansi: Broci

"Maankuulu kauhukarnevaali saapuu kotikonnuilleen! Millaisen spektaakkelin herra Wolter tällä kertaa järjestää? Vetonauloina ovat huikaisevan upeat hirviöt Jonglööri, Tulennielijä, Veitsenheittäjä ja Tanssija.

Iltalukiota käyvä Paju on pitkään ihaillut hirviöitä piirroslehtiönsä takaa. Pimeästä verkosta löytyvä myynti-ilmoitus vie hänet salaisuuden jäljille. Sen myötä kohtaaminen Jonglöörin kanssa muuttuu hengenvaaralliseksi.

Herra Wolterin karnevaali on Annika Perkiön vahva esikoisromaani. Se kertoo sekä kuplivasta ihastuksesta että horjuvasta mielenterveydestä ja traumoista. Pajun ei tarvitse olla hirviö tunteakseen itseään vieraaksi ihmisten keskellä." (Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

*** Arvostelukappale saatu kustantajalta ***

Olin juuri tällä viikolla työni puolesta koulutuksessa, jossa puhuttiin lukemisen hyvinvointia parantavasta voimasta. Ohjelmanumerossa on niin musiikki- kuin kirjallisuusterapeutin puheenvuorot, ja suurin osa asioista on ollut minulla aina tiedossa, mutta oli mukavaa saa vahvistusta taas siihen, miten tärkeä osa hyvinvointiani lukeminen on. Ja nimenomaan fiktiivisten kirjojen lukeminen!

Aasinsiltana tähän koin niin uskomattomia onnen ja ilon tunteita lukiessani tätä Annika Perkiön esikoisromaania, että muistin taas, miksi rakastan lukemista. Hykertelin, miten upean kammottavan tunnelman hän on saanut luotua tähän kirjaan, ja miten onnekas olen, että pääsin hetkeksi osaksi tätä maailmaa ja tutustumaan näihin henkilöihin - ja hirviöihin.

"Mä vaan haluaisin huutaa susta koko maailmalle. Sä olet liian siisti asia piilotettavaksi." (s. 250)

18-vuotias iltalukiolainen Paju kokee itsensä hyvin yksinäiseksi. Taustalla ovat ikävät muistot kiusaajista, jotka tarttuivat erityisesti hänen homouteensa ja erikoiseen tyyliinsä. Pajun pikkusiskon ja pikkuveljen, Pihlan ja Otson mielestä Paju on kuitenkin siisteintä, mitä ikinä on ollut. Nipin napin täysi-ikäinen Paju joutuu ottamaan hyvin paljon vastuuta pikkusisaruksistaan, sillä äidillä ei mene oikein hyvin. Masennus on tuttu sairaus heille molemmille, mutta äiti ei halua tehdä asialle mitään vaan sysää vastuuta esikoiselleen.

Tämä on jo neljäs vuosi, kun hän osallistuu Wolterin karnevaaliin. Samalla tämä on hänen neljäs vuotensa ilman kunnollista yhteyttä mihinkään muuhun kuin noihin mystisiin olentoihin, joiden kanssa hän keskustelee vain piirrostensa kautta.  Hän muistaa ulkoa, miten olentojen kynnet laahaavat maata pitkin ja miten heidän silmänsä kiiluvat, jos on tarpeeksi onnekas saadakseen suoran katsekontaktin. (s. 21)

Paju saa kuitenkin voimaa paikallisen erikoisuuden, Herra Wolterin Karnevaalin odottelusta. Jokavuotinen, kolmen päivän mittainen, yli 15-vuotiaille suunnattu kauhukarnevaali maksimoi Pajun onnen tunteen. Erityisesti hän rakastaa yhden karnevaalin päätähden, Jonglöörin, piirtämistä. Kiinnostus tuohon "hirviöön" on lähes maanista, mutta Paju ei välitä muiden puheista. Hän rakastaa Jonglööriä, ja kokee näkevänsä tämän oikean persoonansa, toisin kuin karnevaalissa tämän pelotteluja ja temppuja ihailevat fanit. Onneksi iltalukiossa opiskeleva Anni ymmärtää Pajun kiinnostusta eikä piikittele siitä, samoin kuin sisarukset. Toisin oli yläkoulun kiusaajien kanssa. 

Kun ihmiset astuvat sisään Wolterin rautaporteista, heistä tulee riistaa. Ja riistan on oltava onnellista, jotta siitä saisi kaiken syömäkelpoisen irti. (s. 35)

Paju lienee ainoa, joka tietää, että karnevaalin hirviöt ovat ihan oikeita hirviöitä. Herra Wolter on ostanut ne Romaniasta ja kaikilla hirviöillä on jokseenkin traumaattinen tausta takanaan, kunnes Wolter on pelastanut heidät. He ovat ikuisesti töissä Wolterille, mutta kunnioittavat tätä. Ilman häntä he eivät saisi syödäkseen. Mitä hirviöt sitten syövät? He elävät ihmisten onnen tunteesta, ja karnevaalipäivät ovatkin heille yhtä juhlaa. Ikävä sivuvaikutus ihmisille toki tästä tulee, sillä onnen lähdettyä ihminen tuntee pitkään pelkkää tyhjää. Karnevaalin päätyttyä hirviöt joutuvat tyytymään pakastettuun onneen.

Sitten Pajua onnistaa, sillä Jonglööri bongaa kaasunaamariin pukeutuneen pojan piirtämässä hänen lähellään, ja kutsuu pojan omaan asuntovaunuunsa. Pajun tuoksu saa kuitenkin nälkäisen hirviön menettämään ruokahalunsa, sillä ilon ja onnen takana on jokin todella inhottava haju. Samalla Paju paljastaa tietävänsä hirviöiden todellisen olemuksen, ja tämä on tietysti heille uhka. Pajun surmaamisen sijaan Herra Wolter päättääkin palkata hirviöitä fanittavan nuorukaisen heille taloudenhoitajaksi Heinähukan kartanolle. Paju ei voi uskoa onneaan todeksi, kun taas Jonglööri ei ole asiasta ollenkaan mielissään.

Jokin tuossa ihmisessä on saanut hänet menettämään sisäisen rauhansa viimeisetkin rippeet. (s. 116)

Paju pääsee tutustumaan hirviöiden arkeen, näkee nämä hiippailemassa aamutakeissaan, tekee heille kynsimanikyyrejä ja siivoa hienon kartanon huoneita. Hän ei tiedä, mitä juonitteluja hirviöillä on hänen päänmenokseen eikä sitä, mitä hirviöt syövät. Herra Wolter on hyvin luotaantyöntävä henkilö, joka pitää tiukkaa kuria taloudessaan. Oliko sittenkin virhe palkata yliutelias Paju heille töihin? Jonglööri nauttii Pajun onnen hajusta, joka lisääntyy hänen ollessaan lähellä, mutta voiko ihmisiin ikinä luottaa?

Rakastin tämän kirjan kauhufantasiahenkistä tunnelmaa. Herra Wolterin karnevaali on ihanalla tavalla kieroutunut, varsinkin kun tietää, että ihmisiä pelottelevat hirviöt, Jonglööri, Tanssija, Veitsenheittäjä ja Tulennielijä ovat ihan oikeasti hirviöitä. Vaikka ihmisten onnella herkuttelu ei tapa uhriaan, jättää se ihmisen pitkäksi aikaa onnettomaksi. 

On jotain, mitä et vielä tiedä heistä. Sinuna olisin varuillani. (s. 146)

Pidän myös paljon Pajun hahmosta. Hänen fanaattisuus Jonglööriä ja muita hirviöitä kohtaan on hänen voimavaransa, mutta myös heikkoutensa. Tarinan edetessä esille tulee hänen ikävät koulukiusaamiskokemuksensa, joista hän ei tunnu pääsevän vieläkään eroon, sekä raskas taakka masentuneen äidin vastuunkantajana. Pajun rakkaus Jonglööriä, tuttavallisemmin Jonttua kohtaan, on niin syvää, ettei häntä hetkauta edes hirviön yritykset karkottaa häntä. Tämä on kuin uusi adaptaatio Kaunotar ja hirviö -sadusta pienellä Twilight-twistillä.

Hauskaa, että välillä olin niin tämän kirjan erikoisen maailman lumoissa, että hätkähdin, kun hirviöt ja Wolter ajelivat Teslalla tai yhdellä hirviöistä olikin matkapuhelin. Kirja sijoittuu nykymaailmaan, mutta välillä tuli tunne, kuin olisi oltu jossain ihan eri ajassa ja maailmassa. Minäkin haluan Herra Wolterin kauhukarnevaaliin!

Annan tälle upealle kirjalle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Siri Pettersen: Rautasusi

Luk(i)ossa: Aino Leppänen

 Luk(i)ossa: Aino Leppänen. Myllylahti 2024

Kansi: Karin Niemi

"Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?" (Myllylahti)

Oma arvio:

Mikä ihmeen takakansiteksti tämä nyt on olevinaan? Jäin hetkiseksi aikaa ihmettelemään tätä Aino Leppäsen Luk(i)ossa-säeromaanin takakannen kuvausta, joka on hivenen...öhm...erikoinen ja tönkkö. Noh, luenpa kirjan itse, niin kaikki selviää, kuten tekstissä kehotetaan.

Joose aloittaa lukion uudella paikkakunnalla Vaalassa. Hän on vaarassa jäädä jälleen yksinäiseksi sudeksi, mihin hän jatkuvasti isänsä töiden takia muuttaneena on tottunutkin, mutta sitten hänet äkkää hyvin erikoinen poikakaksikko, kummallisesti pukuihin pukeutuneet Otto ja Anttu, jotka ottavat uuden tulokkaan siipiensä suojaan. Alkuun Joose ei haluaisi ehkä tuohon porukkaan mukaan, koska on ennemmin yksin kuin omituisessa seurassa, mutta sitten hän huomaa olevansa kuitenkin osa porukkaa, johon kuuluu myös Tomas, Jere ja Santeri. Ja kaikilla on puvut päällä.

"Tervetuloa vaalaan,

me olemme virallinen vastaanottokomitea

ja sinulla on nyt mahdollisuus kysyä 

viiden minuutin ajan

mitä tahansa kysymyksiä

ilman että kukaan tuomitsee.

Ja, aika alkaa nyt!" (s. 13)

Jodelissa tytöt ihailevat erilaisesti pukeutuvia, rohkeita tyyppejä, kun taas jotkut pitävät heitä täysinä pelleinä. Pojat ovat saaneet innoituksensa pukeutumiseensa How I met your mother -sarjasta, jossa väitetään ihmisten olevan porukassa viehättävämpiä kuin yksittäin arvioituna. Näin he ovat saaneet loppumaan koulukiusaamisen omalta kohdaltaan. Pian Joosekin, joka on tullut pahasti kiusatuksi aiemmilla asuinpaikkakunnillaan, haluaa isänsä ostavan hälle puvun.

Nyt Joose oli levitellyt puvuntakin liepeitä
ja pyörähtänyt ympäri.
Joose ei ollut enää Joose.
Ja silti hän ole enemmän Joose
kuin vielä koskaan ennen.(s. 52)

Näyttäisi siltä, että jumalan selän takana Vaalassa Joosen elämässä alkaakin näkyä valoa. Joose pääsee porukan mukana saunailtoihin, ja tutustuu muihinkin tyyppeihin. Naapurissa asuva perhe pyytää Joosea hoitamaan heidän labbistaan, Hermua, kun äiti Tiina käy operoitavana. Koirasta tuleekin Jooselle henkireikä. Tiinan lapsi,  muunsukupuolinen (vai olikohan hän trans, en nyt ole ihan varma) Veke vaikuttaa myös kivalta, vaikka Joosea hämmentää nähdä koulussa tytön vartalolla varustettu tyyppi samassa pukkarissa. Koulutehtäviä on helpompi ratkoa yhdessä kavereiden kanssa ja yhteistä telttaretkeäkin suunnitellaan. Vaalassa on myös hyvät puitteet maastopyöräilylle, Joosen rakkaalle harrastukselle. Ehkäpä sitä voisi pyöräillä joskus naapurin Vekenkin kanssa? Antun isosisko hottis Lotta sekoittaa Joosen ajatukset ja aiheuttaa levottomia unia ja suihkuhetkiä.

Valitettavasti isän työprojekti alkaa olla siinä vaiheessa, että hän väläyttelee Jooselle jo tulevaa seuraavaa muuttoa. Jooselle riittää. Hän ei haluaisi enää muuttaa, varsinkaan nyt, kun on alkanut saada kavereita. Joosen isä on ollut luonnollisesti  äidin kuoleman jälkeen allapäin eikä oikein osaa puhua tunteistaan. Lukossa on siis isäkin.

Joose halusi huutaa.

Minähän en vittu muuta.

Mutta hillitsi itsensä.

Asiasta meuhkaaminen

tuskin auttaisi. (s. 173)

Luk(i)ossa on säeromaani, johon on saatu mahdutettua todella paljon tärkeitä teemoja ja nuoren miehen elämää. Valitettavasti Joosen tarina ei päässyt minun ihoni alle enkä oikein innostunut tästä erikoisen (omituisen) poikaporukan hengailusta. Kai minä olen jotenkin rajoittunut. Rasittavan muodollisesti puhuva Otto kävi erityisesti minun hermooni. 

Olin myös hieman pettynyt kirjan rakenteesta, sillä olen tottunut siihen, että säeromaaneissa on tekstin väljyyttä. Tässä säkeet on kirjoitettu yhteen pötköön, joten muoto ei noudattele ihan perinteistä säeromaanin kaavaa. 

Koska tämän kirjan teemana on vahvasti koulukiusaaminen, on tarinan sekaan lomitettu tositarinoihin perustuvia parin-kolmen sivun mittaisia taustoituksia kunkin henkilön kiusaamiskokemuksista. Mukaan pääseen myös Joosen isä. Kiusaamistarinoita on monesta näkökulmasta, kuten kiusatun äidin ja kiusattujen lasten tai nuorten itsensä. Kirjan lopussa on vielä terveisiä koulukiusatuille, eli lyhyitä tsemppitarinoita todellisilta kokemusasiantuntijoilta. Nämä tuovat kiusaamisteemaan vaikuttavuutta ja tekevät kirjasta todentuntuisen, vaikka Joosen tarina onkin fiktiivinen. Tästä aiheesta on toki hyvä olla kirjoja, ja uskoisin, että tämä voisi olla hyvä yhdessä käsiteltäväksi teokseksi esim. yläkoulun äidinkielen tunneilla. 

Annan arvosanaksi tälle 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Nollasummapeli: Heidi Silvan

Thieves' Gambit -kirjapari: Kayvion Lewis

 Varkaiden valtias: Kayvion Lewis. Suomentanut Jussi Kivi. Into 2024 ( Thieves' Gambit #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Thieves' Gambit. Kansi: Mike Mahle (kuvitus), Theresa Evangelista (suunnittelu), Tiia Javanainen (suomenkielinen kansi)

"Elokuvamaisessa rikostrillerissä maailman parhaat varkaat kutsutaan kilpailemaan varkaiden valtiaan tittelistä. Yksi heistä pelaa kaikista korkeimmasta panoksesta: äitinsä hengestä.

17-vuotias Ross Quest on jo mestarivaras, ja erityisen taitava pakosuunnitelmien laatimisessa. Hänen suunnitelmansa paeta legendaarisesta rikollissuvustaan saa odottamattoman käänteen, kun hänen äitinsä henki joutuu uhatuksi. Epätoivoisena Ross päättää osallistua Varkaiden valtias -kilpailuun, sarjaan vaarallisia kansainvälisiä ryöstöjä. Näissä turnajaisissa kilpakumppaneiden tappaminen ei ole tavatonta. Pääpalkintona on yksi toteutettu toive – ja se voi pelastaa Rossin äidin hengen.

Kun Ross saa tietää, että kilpailussa ovat mukana myös hänen vanha lapsuuden vihollisensa, sekä komea sujuvapuheinen poika, joka saattaa haluta varastaa hänen sydämensä, voittamisesta tulee vaikeampaa kuin hän kuvitteli. Ross yrittää parhaansa mukaan pitää kiinni perheen motosta: älä luota keneenkään, jonka sukunimi ei ole Quest. Mutta kun panokset ovat näin korkeat, Rossin on päätettävä, ketä huijata ja keneen luottaa, ennen kuin aika loppuu. Vain yksi heistä voi voittaa."(Into)

Traileri

Traileri 2

Oma arvio:

Ai että, ensimmäinen kevään -24 YA-kirja ja heti sattui luettavakseni tällainen viihdyttävä tapaus! Ilmeisesti kirjat, joissa on aiheena jonkinlainen peli tai kilpailu, ovat taas nousussaan. Johtuneeko tämä Nälkäpelin uusimman leffaversion innoituksesta vai mistä, mutta olen kyllä kovin mielissäni. Kiinnostavan tästä Thieves' Gambit -trilogian avausosasta tekee myös se, että tässä on kivasti POC-henkilöhahmoja, kuten päähenkilö ja toinen keskeinen henkilö, saati osa muistakin kilpailijoista.

Ross on mestarivaras-äitinsä kanssa tavanomaisella ryöstökeikallaan. Näin ei käy epäselväksi heti kirjan alkusivuilta 17-vuotiaan Rosalynin eli Rossin neuvokkuus, hänen äitinsä ammattimainen ote varkauksiin ja äidin ja tyttären yhteistyön voima. Vaikka heillä meneekin ryöstökeikoilla hyvin yksiin, Ross kaipaisi äidiltään jotain muutakin - välittämistä, huolenpitoa. Ross on alkanut myös kaivata pesäeroa äitiinsä ja ryöstökeikkoihin. 

Äiti kun on vannottanut koko Rossin elämän ajan sitä, ettei tämä saa luottaa keneenkään muuhun kuin Questin sukuun, joka on rikollistaustastaan maankuulu. Hän kokee itsensä hyvin yksinäiseksi Bahamalla, jossa he asuvat äidin ja tädin kanssa eristyksissä muista silloin, kun eivät ole keikalla. Ross onkin hakenut salaa itselleen paikkaa voimistelupainotteiselle kesäleirille, kun saa vielä kiehtovamman tarjouksen. Hänet on kutsuttu johonkin epämääräiseen Thieves' Gambit -kilpailuun, joka alkaisi jo viikon päästä. Äiti ei kuitenkaan innostu ajatuksesta, vaan alkaa suunnitella uutta ryöstökeikkaa Paradise Islandilla sijaitsevaan alukseen. Ross päättää, että ryöstökeikan onnistuttua hän karkaa. Hänellä kun on aina pakoreitit selvillä, se on Rossin erikoisalaa. 

Lyyhistyin nyyhkyttäen hiekkaan. "Minä mokasin, täti. Mokasin tosi, tosi pahasti!" (s. 47)

Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat. Äiti napataan panttivangiksi ja Ross pakenee hädissään alukselta tätinsä luo. Lunnasvaatimuksena on  miljardi dollaria. Ross syyttää itseään siitä, että hänen omat karkaamissuunnitelmansa ajoivat heidät tähän. Hänen on hankittava nuo rahat keinolla millä hyvänsä, sillä äiti on pelastettava. Niinpä hän ilmoittautuu Thieves' Gambit kisaan, jonka palkintona on juuri tuo lunnasvaatimussumma. Rossin on voitettava!

Peilistä minua katsova tyttö ei aikonut leikkiä. (s. 51)

Thieves' Gambitissa on osanottajina maailman parhaita nuoria varkaita. Eteläkorealainen Kyung-soon Shin fanittaa K-poppia ja hänestä tulee Rossille tärkeä liittolainen kilpailun edetessä, korttitemppuihin erikoistunut Mylo Michaelson on Yhdysvaltojen Nevadasta ja tunnetaan kajalirajauksistaan,  Lucus Taylor on lihaksikas ja aggressiivinen australialainen, Taiyo taas japanilainen ja hänen kampauksensa on aina moitteeton, Adra sormuksineen taas intialainen, Yeriel nigaragualainen notkealiikkeinen tyttö, Devroe Kenzie tajuttoman komea ja tyylikäs britti (joka on Rossin iloksi myös ihonväriltään ruskea) ja Noelia Boschert taas sveitsiläinen ja sattumoisin tuttu Rossille lapsuudesta. Eivätkä muistot ole mitenkään hyviä, joten Noeliasta muotoutuu Rossin pahin vihollinen kilpailussa. 

Kilpailun yhteyshenkilönä toimii nainen, jotka kutsutaan Kreiviksi. Hän esittelee kaikille kilpailun etenemisen ensimmäisen kokeen jälkeen, jossa kaikkien on pitänyt murtaa itsensä ulos lukuisilla lukoilla lukituista selleistään. Seuraavaksi on vuorossa kolme eri vaihetta, joissa karsiutuu osallistujia pois ja viimeisen vaiheen voittanut saa voittosumman itselleen, sekä sitouttuu työskentelemään vuoden verran kilpailun järjestäneen järjestön leivissä.

Kirjan tapahtumat tempaisivat minut eittämättä mukaansa. Mukana on juonittelua, varkauksia, kilpailuhenkisyyttä, ongelmanratkaisua, romanttisia kuvioita ja Rossin kipuilua sen kanssa, miten hankala hänen on ystävystyä ja luottaa keneenkään äitinsä tehokkaan manipuloinnin jälkeen. Suklaasilmäinen Devroe alkaa kiinnostaa jännällä tavalla ja Kyong-soon ja Mylo osoittautuvat luottamuksen arvoisiksi liittolaisiksi. Noeliastakin paljastuu lopussa uusia puolia ja Rossille alkaa valjeta monia asioita hänen äidistään ja lapsuudestaan. 

Eräs ihminen valtameren takana luotti minuun. Äiti. Aioinko riskeerata kaiken, myös äidin hengen, vain siksi, että satuin pitämään jostain tunteillani leikkivästä pojasta? (s. 210)

Kaiken takana on kuitenkin Rossin syyllisyys siitä, mitä äidille tapahtui ja ehkä tulee tapahtumaan, jos hän ei saa voittorahoja. Hän huomaa myös, ettei toisiin luottamisessa olekaan välttämättä mitään pahaa. Voisiko hän päästää ihanan Devroen lähelleen? Onko Devroe tosissaan vai leikkiikö hän vain?

Varkaiden valtias avaa hienosti vuoden 2024 YA-kauden. Toiminnallinen juoni, kiehtovat henkilöt ja erittäin koukuttava ja paljon lupaava loppu tekevät tästä nautittavan lukuelämyksen. Toisin kuin Nälkäpelit ym. vastaavat, tämä ei ole niin raaka ja synkkä. Muutama henki toki menetetään, mutta muuten varkaiden kilpailun pääpaino on ongelmanratkaisussa, juonittelussa ja nerokkaissa oivalluksissa.  Kirja lähtee ehdottomasti ensi syksynä kasien genrepakettiin. Toivottavasti jatko-osa suomennetaan pian, sillä kutkuttava loppu kääntää monet asetelmat päälaelleen ja lupailee hyvinkin mielenkiintoista jatko-osaa niin romanttisten kuin toiminnallisten juonikuvioiden osalta. Toivottavasti romantiikkaa on vielä enemmän jatko-osissa, sillä olisin toivonut sitä himpun verran enemmän tähän avausosaankin. Sen takia en antanut ihan täyttä vitosta arvosanaksi.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Pukkilan kirjasto

Ryöstö Royale: Kayvion Lewis. Suomentanut Jussi Tuomas Kivi. Into 2025 (Thieves' Gambit #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Heist Royale. Kansi: HitAndRun Creative Studio (kuvat), Theresa Evangelista (suunnittelu), Tiia Javanainen (suomenk. suunnittelu)

"Gambitin päättymisestä on kulunut kuusi kuukautta ja Rossin yllä roikkuu edelleen uhka perheen teloituksesta. Devroe, ainoa henkilö, johon Ross luuli voivansa luottaa, on pettänyt hänet. Petturuudestaan huolimatta poika pyrkii yhä Rossin sydämeen, kun he työskentelevät yhdessä Järjestön puolesta.

Kun Ross joutuu keskelle Järjestön sisäistä valtataistelua, hän näkee tilaisuutensa paeta. Alkaa uusi kilpailu rikollismaailman hallinnasta, jossa voittaja saa vapauden ja häviäjiä uhkaa kuolema. Ja vastapuolella on paitsi Devroe myös tämän äiti, joka haluaa tuhota Rossin perheen hinnalla millä hyvänsä.

Uusi kilpailu vie Rossin ja hänen ystävänsä Monte Carlon huumaaviin kasinoihin ja Etelämantereen petollisille lumille. Uskollisuutta koetellaan, selkään puukotetaan ja sydämiä särjetään. Paras varas voittakoon." (Into)

Oma arvio:

*** Kustanjalta saatu arvostelukappale ***

Kayvion Lewisin Varkaiden valtias oli viime vuonna yksi parhaimmista ja mieleenpainuvimmista YA-kirjoista, joten luonnollisesti odottelin tätä kirjaparin toista osaa kuumeisesti. Tämä olikin pikkuisen ohuempi sivumäärältään kuin eka osa, eli kompaktit 300 sivua on Ryöstö Royalessa. Hiukkasen minun muististani oli vuoden aikana häipynyt Thieves' Gambitin muut osallistujat, kuten Rossin kanssa läheiseksi tullut Kyung-soon, Mylo sekä Rossin pahimmat kilpailijat Taiyo ja Noelia. Devroen sentään muistin, sillä hänen kanssaan Rossilla oli hyvin kuumottavia hetkiä, kunnes tämä komistus petti Rossin kilpailun lopussa.

Ross Quest on nyt Kreivin palkkalistoilla ja kirja alkaakin heti vauhdikkaalla varkauskeikalla, jossa tehtävänä on pölliä kuuluisan artistin Santin keikkavihko kesken tämän stadionkeikan. Harmi vain, että hänen on tehtävä yhteistyötä komean Devroen kanssa, joka flirttailee Rossille työn lomassa. Ross ei voi unohtaa sitä, että Devroe huijasi häntä Thieves's Gambitissa ja leikitteli hänen tunteillaan saadakseen voiton. Rossin ja äidin välit ovat tulehtuneemmat kuin koskaan edellisten tapahtumien johdosta. 

Yllättäen Ross kaapataan kadulta, ja kaappaajaksi paljastuu Paroni-niminen henkilö, joka haluaa viedä Kreiviltä vallan ja saada näin ollen Rossin omaan leiriinsä. Hän on nimittäin joutunut useimmiten Kreivin suunnittelemien iskujen kohteeksi, sillä näillä kahdella tuntuu olevan jotakin hampaankolossa toisiaan kohtaan. Paroni paljastaa Rossille myös, että Devroen kieroakin kierompi äiti Diane on myös Kreivin leivissä ja hän haluaisi saada tämän naisen pysäytettyä. Dianella ja Rossin äidillä on ollut myös vuosikausien vihanpito keskenään. Rossilla ei ole muuta keinoa kuin suostua, mutta ensimmäisen toimeksiannon jälkeen hänen on myönnettävä, kuinka kova pala Diane on voitettavaksi.

Voittaja saisi johtaa. Ja voittaja saisi elää. (s. 84)

Tuohtuneet Kreivi ja Paroni päättävät selvittää välinsä perustamalla uuden kilpailun, jossa molemmille kootaan kovatasoiset joukkueet. Rossin harmiksi Kyung-soon loikkaakin Paronin joukkueeseen, sillä Ross tulee suututtaneeksi ystävänsä tökeröllä käytöksellään. Näin ollen Kreivin joukkueessa on Rossin äiti Rhiannon Quest, Mylo ja Noelia, joka on ollut tähän asti Rossin pahin vihollinen. Lisäksi he pyytävät mukaan yllättäviä apuvoimia henkilöltä, joka teki kamalan tempun edellisessä kisassa (kukapa ei.) 

Pimeys ei haitannut. Syvyys ei haitannut. Mutta yhdessä pimeys, syvyys ja kylmyys tuntuivat kauhistuttavilta.  (s. 117)

Nyt olisi siis selvitettävä kolme tehtävää, joista ensimmäinen sijoittuu Etelämantereelle, toinen Monte Carlon kasinoille ja kolmas Kapkaupunkiin eräänlaiseen taiteilijoiden retriittiin. Seuraa hyvin mietittyjä tehtäviä, joissa kilpailijat saavat käyttää tosissaan hoksottimiaan. Vaarallisilta tilanteilta ei voida välttyä; välillä upotaan hyiseen veteen ja syöksytään täyttä vauhtia köysirataa pitkin. Jännitystä ja nokkelia ratkaisuja on siis jälleen luvassa tässäkin osassa. Seikkailujen ja vaaratilanteiden lomassa Ross ja Devroe leikkivät kissa-ja-hiiri-leikkiään, Ross ja äiti selvittelevät välejään ja Ross yrittää saada pyydettyä anteeksi loukatulta ystävältään Kyung-soonilta.

Hän katsoi minua surullisilla silmillään, ja minun teki mieli sulaa. Luoja, miksi hän oli niin kaunis? Kaikki hänessä oli niin virheetöntä. Hänen ihonsa, silmänsä - ja nuo ripset. (s. 173)

Ryöstö Royle on hyvin viihdyttävä pakkaus, aivan kuten sarjan edeltävä osakin. Nautin suunnattomasti lukiessani Rossin ja kumppaneiden nerokkaista ratkaisuista heidän tehtävissään. Kaikki ei tietystikään aina mennyt suunnitelmien mukaan, mutta luovia ratkaisuja vaihdettiin lennosta myös tehtävien aikana. Jokaisen omat vahvuudet saatiin käyttöön. Romanttiset kuviot eivät vieneet liikaa tilaa tässäkään osassa juonitteluilta ja muilta jännittäviltä juonenkäänteiltä. Erityisen innoissani oli tehtävästä Monte Carlon kasinossa, jossa Ross joukkueineen pääsivät huijaamaan erilaisin tavoin uhkapeleissä.

"Haluan teidän kaikkien tajuavan, että jos häviämme viimeisen vaiheen, aion käyttää loputkin vaikutusvaltani rippeistä varmistaakseni, että jokainen teistä tuhoutuu perinpohjaisesti." (s. 244)

Oikein hyvä sarjan päätös siis kaiken kaikkiaan.

Milloinkahan elokuva tästä tulee, kun näyttäisi olevan vielä tuotanto kesken?

Annan arvosanaksi tälle 4,5 

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance Games -sarja

Kuokkamummo-sarja: Marko Hautala

Kuokkamummo: Marko Hautala. Selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila. Haamu 2025 (Kuokkamummo #1) SELKO

Suomenkielinen alkuteos (2014): Kuokkamummo. Kansi ja kuvitus: Broci

"Tiedättekö, mitä Kuokkamummo tekee?

1980-luvulla Suvikylässä kerrotaan pelottavaa tarinaa naisesta, jota kutsutaan Kuokkamummoksi. Kauan sitten hän asui huvilassa lähellä Suvikylää.

2000-luvulla Suvikylässä on yhä tapana, että nuoret istuvat kerrostalon kellarissa ja kuuntelevat tarinaa Kuokkamummosta. Onko tarina satua? Jos Kuokkamummo on vain satua, miksi ihmisiä katoaa? Entä mitä tapahtuu huvilassa, jonne kukaan ei saa mennä?

Tässä kirjassa on kaksi tarinaa. Ne molemmat kertovat Kuokkamummosta. Ensimmäisen tarinan päähenkilö on 15-vuotias poika, Samuel. Samuel kertoo tarinaa 1980-luvulla. Toisen tarinan päähenkilö on Maisa. Hän kertoo tarinaa 2000-luvulla. Liikkuuko Kuokkamummo yhä Suvikylän metsissä?

Kuokkamummo on Marko Hautalan yksi rakastetuimmista kauhukirjoista, ja sen selkoversiota on toivottu pitkään ja hartaasti. Nyt Sanna-Leena Knuuttilan selkomukautus päästää Kuokkamummon taas liikkeelle." (Haamu)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kylläpäs ilahduin kuullessani, että Marko Hautalan Kuokkamummosta on tulossa selkoversio. En ole itse asiassa lukenut ollenkaan yleiskielistä alkuteosta, mutta luin ja arvioin pari vuotta sitten ilmestyneen jatko-osan Musta kieli, joka oli kyllä kammottava. (Voit lukea mietteeni siitä tämän postauksen lopusta.) Oli mukava nyt tutustua karmaisevan, lapsia tappavan Kuokkamummon tarinan alkulähteille näin selkoversion kautta. Tai mukava ei ehkä ole oikea sana, kun kauhusta puhutaan.

Kirja koostuu tosiaankin kahdesta eri tarinasta, Samuelin ja Maisan. Samuel on 80-luvun loppupuoliskolla 15-vuotias teinipoika, joka ihastuu tulisesti Amerikasta Suomeen muuttaneeseen Juliaan. Maisan sydän särkyy, sillä hän on ollut pitkään yksipuolisen ihastunut Samueliin, joka ei välitä Maisasta. Julia tarjoaakin Samuelille uudenlaisia kokemuksia, sillä hän on kiinnostunut videokuvauksesta. Ja tietysti Julia haluaa mennä kuvaamaan Bondorffin huvilaa, paikkaa, jonne ei ikikuuna päivänä saisi mennä. Siellä kun kerrotaan asustavan pelottava Kuokkamummo, joka hiipii pahaa-aavistamattoman uhrinsa taakse, näyttää mustaa kieltään ja tappaa kuokallaan. Ja erityisesti lapsia.

- Älä naura. Kaikelle muulle voit nauraa, 

mutta älä naura Kuokkamummolle,

Samuel sanoo vakavana.

Julia nauraa yhä kovempaa. (s. 27)

Julian ja Samuelin onnen esteenä meinaa olla Julian väkivaltainen isä. He joutuvat lopulta pakenemaan isää Bondorffin huvilaan, missä tapahtuu kauheita. Samuel joutuu tekemään ratkaisun, joka tulee kalvamaan häntä loppuelämänsä ajan.

Toisessa tarinassa nuoret kuuntelevat kellarin lattialla Ylipastori-nimistä tyyppiä, joka kertoo nuorille tarinaa Kuokkamummosta. Ylipastori on jonkinlainen kulttijohtaja. Tärkeää on, että Kuokkamummosta ei enää tämän jälkeen hiiskuta. Silti yksi heistä rikkoo lupauksen: Sagal on nauhoittanut Ylipastorin tarinan ja vie sen nyt Maisalle, joka kertoo tekevänsä tutkimusta Kuokkamummosta. Sagal ei tiedä, että hänen ystävänsä Mira on saanut erilaisia tehtäviä Ylipastorilta, vaikka hän vakuutteli Sagalille, ettei usko tarinaa Kuokkamummosta. Ja kun hän näkee Sagalin vievän äänitteen Maisalle, hänen on saatettava ystävänsä vastuuseen. Sääntöjä on seurattava.

Joka kerta kun Maisa katsoo huvilaa,

hänen sydämensä hakkaa kovaa.

Hänen hengityksensä muuttuu nopeaksi.

Hän on kuin paniikissa.

Hän muistaa kellarin, Samuelin ja Julian. (s. 108)

Maisa saa tietää Miran petollisuudesta. Kun Sagal katoaa, hän vierailee vanhan rouvan luona, joka tuntee Kuokkamummon tarinan. Maisa alkaa aavistaa, missä Sagal voisi olla. Uskaltaako hän lähteä etsimään? Onko hän itsekin vaarassa?

- Se sanoi myös,

että mun sydän on perunamaassa niin kauan,

että siitä tulee musta. (s. 138)

Kuokkamummo on yhtä karmaiseva kuin sitä seurannut Musta kieli. Tosin näin selkoversion kautta en ehkä pääse ihan niin täydelliseen kauhun tunnelmaan, kuin että olisin lukenut täyspitkän version. Pitänee harkita vielä, lukisinko joskus sen. 

Lukukokemustani hiukan latisti päähenkilöiden epärealistinen käytös. Miksi ihmeessä Samuel koki, että hän ja Julia olisivat turvassa Bondorffin kartanossa, jossa he jo kerran kävivät ja kohtasivat siellä kammottavan oloisen naisen? Vai oliko hän joutunut jotenkin tuon naisen valtaan? Jäikö minulla jotakin ymmärtämättä?

Vaikka Kuokkamummo on aikuisten kauhua, otan tämän selkoversion kasien genrevinkkauksiin, ihan kuten minulla on ollut Hautalan Pimeän arkkitehtikin mukana niin selkona kuin yleiskielisenäkin. Se on ollut yleensä hittituote. Harmikseni kirjastoni ei ole ostanut tätä kuin parisen kappaletta, mutta näillä mennään. 

Kirjan on kuvittanut taitava Broci. Muuten olen ihan tyytyväinen kuvituksiin, mutta itse Kuokkamummon eli Regina von Bondorffin kuva ei oikein vakuuta. Ehkä kuvituksessa on hiukan ajateltukin enemmän nuorta kohdeyleisöä kuin aikuislukijoita, veikkaisin.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla (blogiarviot Kuokkamummon yleiskielisestä teoksesta):

Kirjavinkit (Mikko)

Kirjahullun päiväkirja

Morren kirjablogi

Rakkaudesta kirjoihin

Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjojen kuisketta

Musta kieli: Marko Hautala. Tammi 2023 (Kuokkamummo #2)

Kansi: Mika Tuominen

"Kuokkamummo kylvää taas kuolemaa!

Piinaava kauhuromaani yksinäisyydestä ja sen seurauksista.

Vaasassa on vuosien varrella kadonnut lukuisia ihmisiä. Poliisi hakee epätoivoissaan apua paikalliselta meediolta. Spiritistisissä istunnoissa poliisi saa selville asioita, joista koko kaupunki on pitkään vaiennut.

Kotimaisen kauhukirjallisuuden paha isä Marko Hautala herättää kuokkamummon legendan uudelleen henkiin."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

No hyi kauhia. En tiedä, oliko järkevää lukea Marko Hautalan kauhua näin orastavassa flunssaolossa, sillä kirjan ahdistavuus puski päälle ehkä vieläpä enemmän, kuin normitilassa. Kyllähän se oli ennustettavissa, että kirja ei ole mikään kepeä. Kirjan kammottava kansikuvakin siitä jo antaa viitteitä. Musta Kieli on jatkoa Kuokkamummolle, jota en ole siis lukenut koskaan. Ajattelin ensin, että lukisin sen ennen tätä, mutta se jäi vain aikeeksi. Hyvin silti meni näinkin, eli toimii mielestäni ihan hyvin itsenäisenä osana.

Poliisipari Hahto ja Paavola ovat matkalla kohti Suvikylää, jossa on tapahtunut jälleen ihmisten mystisiä katoamisia. Kokonainen Kiilamaan perhe sekä heidän vierainaan ollut pariskunta, samoin vanhempi rouva sekä yksinhuoltaja-isä naapurustosta, on kadonnut jäljettömiin, samoin kuin puolisen vuotta aiemmin läheisellä kerrostaloalueella asunut Otto sekä hänen luonaan vieraillut Moona. Nyt poliisit ovat päättäneet kysyä apua Madame Luna -nimiseltä meediolta, joka asuu samassa kerrostalossa kuin yksi kadonneista, Otto Wikman. Hiukan skeptisinä ja naureskelevina suhtautuvat poliisit eivät osaa aavistaa, mitä on edessä. Se selviää vasta ihan kirjan lopussa. Sitä ennen lukijalle paljastuu, mitä tapahtui kaikille näille kadonneille.

Älä usko että on päivä. (s. 121)

Otto eli Ode ja Moona ovat entisiä luokkakavereita. Moona saa Odelta yllättäen viestinä pimeän riistakamerakuvan, jossa tarkkaan tihrustettaessa hahmottuu kaksi valopistettä, kuin silmät. Vaikka Moona on aina pitänyt Odea hieman säälittävänä, hän lupautuu tapaamaan tämän. Moonan elämää on viime aikoina varjostanut kyhmy, jonka hän on löytänyt rinnastaan, ja josta hän ei ole vielä puhunut kenellekään.  Oden hämärät selityksen karstivajoamista ja metsässä asuneesta vanhasta naisesta eivät alkuun vakuuta Moonaa, onhan Ode aina ollut hiukan outo salaliittoteorioineen. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen Moona lähtee ovet paukkuen pois, mutta palaa kuitenkin kuvioihin, kun jotain outoa alkaa tapahtua hänenkin elämässään. Sitten Ode katoaa.

Linda ja Aki ovat matkalla Helsingistä Suvikylään. Matkalla Aki kertoo huomattavasti nuoremmalle tyttöystävälleen urbaanilegendasta, jonka mukaan Suvikylän rantametsissä hiippaili perunakellarin hajuinen vanha mummo tappamassa lapsia kuokallaan. Aki on menettänyt nuorena isoveljensä Samuelin ja traumat tästä alkavat nostaa heti päätään lähestyttäessä Akin lapsuudenmaisemia. Linda ei haluaisi olla koko reissulla, mutta teeskentelee hienosti heidän saavuttua Akin lapsuudenystävän Rikun ja Erikan omakotitalolle. Tytär Ronja on jo odottanut vieraita ja hurmaa Lindan välittömästi. Rikun omituinen, juopunut käytös taas saa niin Akin kuin Lindankin varpailleen. Talossa vallitsee jokin sanoinkuvaamattoman outo ilmapiiri, vaikka kaikki kovasti teeskentelevät normaalia. Ja illan kääntyessä yöksi vieraat tulevat huomaamaan, että tilanne on kaukana normaalista.

...vanha kuin meri ja taivas.

Läpeensä vieras ääni. Kuin kuolevaa vanhusta olisi kuunnellut.

Se näkee pimeässä. Se syö sydämet. (s. 187)

Kirjan kolmas osa kertoo lyhyestä vielä naapurin vanhan rouvan, Ellan näkökulman naapurin Kiilamaan perheen outoihin tapahtumiin, sekä neljäs osa palaa tapahtumissa taaksepäin, aikaan ennen kuin Linda ja Aki saapuivat Kiilamaiden vieraaksi. Miten ahdistunut perheenisä Riku suunnittelee itsensä tappamista, koska hän on sössinyt työnsä toimitusjohtajana ja menettämässä vaimonsa. Kuinka tämä löytää yllättävää mielen kohennusta lähimetsässä törmättyään eräänlaiseen pelastavaan enkeliin. Keski-ikäisen, toivonsa menettäneen miehen vie pauloihinsa jokin, jota hän ei voi vastustaa. Ja joka vie todella monta muuta ihmistä myös mennessään. 

Nainen nauroi. Aavistuksen verran liian äänekkäästi mutta silti ystävällisesti.

"On epäkohteliasta lähteä", hän sanoi. (s. 255)

Musta kieli on todella ahdistava ja kammottava kauhuromaani. Vaikka itse metsässä vaanivan kuokkamummon tarina itsessäänkin on hyytävä ja tuo jotenkin mieleeni lempikauhuleffani Blair Witch Projectin, ahdistavuutta lisää kirjan henkilöhahmot, joista suurimmalla osalla ei mene kauhean hyvin. Kirjan rakenne eri näkökulmahenkilöiden omine osineen toimiva, ja kaikki kiteytyy lopuksi poliisiparin kammottavaan kokemukseen meedion luona. Vaikka en nosta tätä niin korkealle kuin suosikkiani Pimeän arkkitehtia, Musta kieli on ehdottoman suositeltava kauhun ystäville. En tiedä, miten lukukokemukseni olisi poikennut, jos olisin lukenut Kuokkamummon alle, mutta ihan hyvin pääsin kirjan kauhuun ja ahdistavuuteen sisälle nytkin. Ainoastaan lopun groteski seksikohtaus oli minulle ehkä liikaa.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Kirjamies

Vaasa-lehti

Bittein saari

Samantyylistä:

Muita lukemiani Marko Hautalan kauhuteoksia

Näkymättömät: Sanna Isto

 Näkymättömät: Sanna Isto. Tammi 2023

Kansi: Laura Lyytinen, IStockphoto

"Talo, jossa kummittelee. Se tästä enää puuttuikin.

Lomanvietto kaukana kaupungista ja kavereista ei ollut se, mitä Pii toivoi hartaasti odottamaltaan kesältä. Ja sitten vielä lomatalokin osoittautuu oudoksi ja arveluttavaksi. Kuka on poika, joka liikuskelee huoneissa kuin kotonaan, ja miksei kukaan muu näe häntä?

Piin ulkopuolisuuden kokemus kääntyy vahvuudeksi, sillä hän näkee asioita, joita muut eivät huomaa. Pian hän on keskellä pikkukylän aurinkoista idylliä varjostavaa salaisuutta. Liittyvätkö lomataloihin kohdistuvat varkaudet sekä puoli vuotta aiemmin tapahtunut, selvittämättä jäänyt kuolemantapaus toisiinsa? Entä mitä tekemistä salaperäisellä vihreäpipoisella pojalla on tämän kaiken kanssa?

Vastauksia on etsittävä syvältä pinnan alta, ja niitä sukeltaessaan Pii joutuu kohtaamaan myös itsensä. Tylsäksi kuviteltu lomamatka muuttuu löytöretkeksi omaan itseen, eikä lopulta mikään – kummituksetkaan – ole sitä, miltä se ensi alkuun näytti." (Tammi)

Oma arvio:

Pidin kovasti Sanna Iston edellisestä romaanista Sirpale, jossa oli historiallisia ja maagisia sävyjä. Näkymättömät on myös maagisrealistinen romaani, joka tosin on laitettu Risingshadow -sivustolla fantasian alle. Joka tapauksessa, Iston nuortenromaanit näyttävät sisältävän useampia tasoja, mikä tekee niistä oikein nautittavia lukuelämyksiä myös aikuiselle lukijalle.

Kirjan alussa ei käy epäselväksi, mitä mieltä Piisku eli Pii on siitä, että hänen äitinsä ystävänsä Kettusen kanssa on päättänyt vuokrata heille kesäksi Tuulispää-nimisen talon jostain korvesta. Talon edellinen omistaja, Niilo, on kuollut ja siksi talo on tyhjillään. Piin kesä on siis armottomasti pilalla, sillä hän joutuu viettämään sen ärsyttävän isosiskon Mimon ja Kettusen tyttären Iiriksen kanssa jossain lautahökkelissä, jossa kahvikupitkin on eri paria. Paljon mieluummin hän viettäisi kesän Laura-ystävänsä kanssa. Pii on jo tottunut siihen, että hän tuntuu olevan välillä täysin näkymätön. Iiris ja Mimo eli Kukkaset viihtyvät kahdestaan ja naljailevat nuoremmalle Piille, äidillä ja Kettusella on omat juttunsa. Ja sitten heti alkumetreillä Pii tajuaa, että talossa kummittelee: miten muuten selittyy se, ettei kukaan muu nää talossa vierailevaa, söpön tummatukkaista, pipopäistä poikaa. Kaikki pitävät Piitä höyrähtäneenä, kun hän mainitsee pojan.

Pahinta on nähdä toisten reaktiot. Katseet, jotka hädin tuskin koskettavat. Ne lipuvat ohitse tai lävistävät niin kuin ihminen ei enää olisikaan siinä. Muu ryhmä tiivistyy, mutta itse ei enää ole osa sitä. (s. 69)

Kyläläiset ovat turhankin uteliaita ja juoruisia. Heti alkuun kesälomalaisia käydään varoittamassa varkauksista ja näpistyksistä, joita on viime aikoina sattunut paljon. Iiris ja Mimo innostuvat ja haluavat leikkiä Miss Marplea miettiessään syyllisiä. Voisiko se olla puutarhuri? Puutarhuri paljastuu komeaksi moottoripyöräileväksi Jooseksi, joka vie Mimon huomion mennessään, ja saa Iiriksen kiristelemään hampaitaan. Vanhempi rouva Meeri taas käyttäytyy oudon erikoisesti Piitä kohtaan. Kylässä asuu myös äkäinen Ukko, jolla on värikäs papukaija. Monenlaista mysteeriä siis kylässä kerrakseen.

"Mitä sä etsit?"

Poika säpsähti niin rajusti, että tönäisi ruokapöytää ja sai pippurimyllyn kaatumaan. Hän ryntäsi ulos samaa tietä, mitä oli tullutkin. (s. 37)

Pii alkaa viihtyä näkymättömän pojan seurassa. Piin läheiset luulevat hänen viettävän aikaa yksinään, vaikka todellisuudessa hän on pojan seurassa. Mutta miksi myös Pii tuntee välillä olevansa näkymätön? Hän ajautuu yhä kauemmaksi lomaseuruettaan, vaikka etenkin äiti yrittää saada Piitä juttelemaan kanssaan. Äidillä ja Kettusella tuntuu olevan joku salaisuus, jonka Pii saa lopulta selville kuunnellessaan salaa heidän keskusteluaan. Pii on hyvin vihainen ja turvautuu yhä enemmän pojan seuraan. Mutta poikakin tuntuu välillä pysyttelevän piilossa ja salaavan jotakin.

"---Kaikkein viisainta on olla kertomatta nimeään kenellekään." (s.111)

Näkymättömät avautuu kerros kerrokselta ja antaa uusia oivalluksia, mitä pidemmälle sitä lukee. Kirja ei ole kuitenkaan moniulotteisuudeltaan vaikea, joten voisin tätä suositella jo varhaisnuorillekin. Syvemmältä kirjan tarinan takaa kumpuaa monenlaisia teemoja, kuten yksinäisyys, huomatuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve, sisaruskateus, ihastuminen, omien juurien etsiminen. Paljon on myös väärinkäsityksiä, joista on kummunnut sitten syvempiä ongelmia. 

Kirjassa on oma, arvoituksellinen tunnelmansa, joka jää mieleen. Piin ikää ei taideta kertoa missään vaiheessa, mutta arvelisin hänen olevan 13-14-vuotias. Kirjan lopetus on minusta oikein ihastuttava, hiukan haikeakin, mutta oikein sykähdyttävä.

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet

Yökirjeitä: Mila Teräs

 Yökirjeitä: Mila Teräs. Otava 2022

Kansi: Tuuli Juusela, Getty Images / Secret Agent Mike

"Vavahduttava romaani tyttönä olemisen vaikeudesta ja ilosta, jonka voi löytää uudelleen.

15-vuotias Frida on tehnyt niin kuin muutkin: ladannut someen kuvia, viekoittelevia ja ihania. Hän on saanut tykkäyksiä, seuraajia, viestejä. Ällöttäviltä ukoilta, mutta myös Nikolta, vain muutamaa vuotta vanhemmalta ja tosi suloiselta. Niko on pyytänyt vartalokuvaa, halunnut tavata.

Kaikki mitä sitten tapahtui on niin inhottavaa, että Frida on sulkenut sen mielestään. Mutta ruumis muistaa, se on turvaton, ei tunnu enää kuuluvan hänelle eikä ainakaan tuota iloa.

Ahdistavat muistot valvottavat. Itselleen kirjoittamissaan yökirjeissä Frida uskaltaa lähestyä totuutta ja alkaa taas hyväksyä itsensä." (Otava)

Oma arvio:

Mila Teräksen Yökirjeitä on ohut kirja, joka kätkee sisälleen niin paljon kipeää mutta tärkeää sanomaa tyttöydestä, seksuaalisuudesta, itsetunnosta ja somen tuomista ulkonäköpaineista ja oikeudesta omaan kehoon.

Jos sanon, että miehet ahdistavat, 

tarkoitan siis aivan kaikkia.

Aina on sellainen pelko mielessä, 

että entä jos. (s. 64)

Frida kantaa sisällään salaisuutta, jonka hän purkaa vain päiväkirjanomaisiin yökirjeisiinsä. Häntä vanhempi Niko on aiheuttanut Fridaan kipeän särön, joka on lukkiuttanut hänen koko kehonsa. Nykyään häntä ällöttää kaikki kommentit, joita hän saa ulkonäöstään. Häntä ahdistaa myös kaikki miehet. Someen hän ei halua enää ladata samanlaisia kuvia, mitä hänen luokkansa suositut tytöt lataavat. Heidän elämänsä näyttää niin mutkattomalta somepäivitysten perusteella. 

Miksi ihmisten on pakko muuttua? Tyypit, joita hän oli aikaisemmin pitänyt hauskoina ja hyvinä ystävinä, olivat nykyään ainoastaan outoja. (s. 17)

Fridan entinen hyvä ystävä Armi viihtyy nykyään uusien kavereiden kanssa eikä tunnu huomaavan Fridaa. Eniten loukkaa se, ettei Armi voi sanoa suoraan, ettei Frida enää kiinnosta. Äiti tuntuu tosi ärsyttävältä ja nololta somepostauksineen. Burleskia harrastava mummo taas on vapaamielinen ja puhuisi Fridan kanssa seksistä ja seksuaalisuudesta enemmän kuin mielellään, mutta Frida ei halua kuulla. Sukulaiset ja luokkakaverit kommentoi Fridan laihuutta ja niukkaa syömistä. Äiti motkottaa Fridan löysistä vaatevalinnoista. Mitä se kellekään kuuluu? Tuntuu, ettei Fridalla ole maailmassa ketään.

Mitä Frida sanoisi? Miten hän kertoisi, että hänellä oli viime kuukausina ollut tosi paha olla, toisin sanoen, hän oli ollut aika sekaisin. (s. 96)

Pitkään Frida yrittää vältellä koulun toista yksinäistä, Neoa, mutta antaa tälle lopulta periksi yhteisen ryhmätyönkin takia. Onneksi, sillä Neosta Frida saa ystävän. Neoa ja Fridaa yhdistää kepparit, niiden tekeminen ja niillä harrastaminen, mikä ei ehkä ole muiden samanikäisten mielestä kovin cool harrastus. Neo houkuttelee Fridan ratsastamaan, joka osoittautuu alkuun tytölle haastavaksi, koska hän ei osaa rentouttaa vartaloaan hevosen selässä. Frida on niin lukossa, että se vaikuttaa kaikkeen. 

Uskaltaako Frida luottaa Lumi-hevoseen ja vapauttaa vartalonsa tämän liikkeisiin? Uskaltaako hän paljastaa yökirjeidensä salat ystävälleen? Uskaltaako hän luottaa äitiinsä ja kertoa, mitä Niko teki, vai syyttääkö äiti häntä typeryydestä? Uskaltaako Frida koskaan ihastua, tai nauttia omasta kehostaan ja seksistä? Atso katsoo häntä sillain kivasti ja puolustaa koulussa tyttöjen oikeuksia, ja se jos mikä tekee vaikutuksen.

Sanon vaan, että saakeli

sellaisesta tyypistä menee todellakin maku, 

joka alkaa täysin yllättäen lähettää kuvia haarovälistään. (s. 106)

Yökirjeitä on herkkä, kaunis mutta myös rankka ja surullinen kirja. Minuun tämä teki suuren vaikutuksen. Fridan yökirjeet tekstin välissä tuovat säeromaanin tyylisiä paljastuksia siitä, mikä Fridaa painaa: mitkä asiat pitävät häntä öisin hereillä. Minusta on tuotu hienosti esille ratsastusharrastuksen kautta se, miten moneen asiaan vaikuttaa, jos keho on lukossa. Olen myös erityisen ilahtunut keppariharrastuksen esiintuomisesta, sillä sitä ei kovin useassa nuortenkirjassa vieläkään näy. Rankkojen teemojen vuoksi suosittelisin tätä yli 14-vuotiaille.

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Elina Kilkku: Ihana tyttö

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

Candace Bushnell & Katie Cotugno: Tyttönä olemisen säännöt

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Nollasummapeli: Heidi Silvan

 Nollasummapeli: Heidi Silvan. Myllylahti 2022

Kansi: Karin Niemi

"Abiturientti, jolla on taakka kannettavanaan. Poika, joka on niin viisas, että vaikuttaa melkein tyhmältä. Kun kaksi kohtaa, on oltava valmis, ja tulevaisuuden vuoksi on tiedettävä menneisyys.

Rilla katsoi mua vakavana. ”Ufon kanssa pystyy puhumaan suoraan. Hän on hauraudestaan huolimatta niin tavattoman vahva. Sinun kanssasi pitää olla varovaisempi. Sinulla asiat on toisinpäin. Vaikutat vahvalta vaikka olet hauras.”

Mä olin hukassa oman tulevaisuuteni suhteen, kun abivuosi kului enkä yhtään tiennyt, mihin suuntaan jatkaisin. Oppiminen oli aina ollut mulle helppoa, mutta lukeminen ei ollut kiinnostanut enää pitkään aikaan.

Psykologia oli ainoa, mikä ehkä kiinnosti, ja just psykologin odotushuoneessa mun viereeni singahti Ufo, outo äijä, jolle oli soviteltu diagnooseja niin paljon, että se itsekin kutsui itseään aakkospojaksi.

Myllerryksen keskellä mun eteeni asteli vielä Blondiini, joka tärisytti mun valmiiksi vapisevia jalkojani. Mutta Blondiinilla oli jo Ralf, eikä kahden kanssa seurustelu ollut ratkaisu.

Todellisuus tuntui epävarmalta, ja eteenpäin päästäkseni mun oli pakko kohdata mielessä mylvivä, unohduksiin painettu menneisyys." (Myllylahti)

Traileri

Oma arvio:

Mukavaa, että ilmestyy kotimaisia YA-kirjoja poikapäähenkilöllä. Heidi Silvanin järjestyksessään toinen YA-kirja Nollasummapeli esittelee kaksi hyvin erilaista poikaa, joita kuitenkin yhdistää moni asia, eikä vähiten yhteinen psykologi. 

Päähenkilö, lukion kolmatta vuotta opiskeleva Aale törmää erikoiseen Ufo-nimiseen poikaan Rilla-psykologinsa odotusaulassa. Tämä poika pitää päässä omituista, punaista pipoa, kertoo saaneensa ison liudan diagnooseja ja nappailevan jos minkälaista lääkitystä. Aale ei myönnä tarvitsevansa psykologin apua, vaan heittää Ufolle panevansa Rillaa. Jotenkin Ufosta tulee Aalelle maanvaiva, joka tuntuu ilmestyvän joka paikkaan. Toisaalta, eipä Aalella kauheana ole muutakaan seuraa, joten heikkona hetkinä hän lähtee Ufon kanssa juomaan kaljaa rannalle.

"Tuo on melkein sama kuin mun teoria kivusta", mä sanoin sarkastisesti, mutta Ufo ei tuntunut huomaavan. Oikeasti mua vain otti päähän, että Ufo oli laatinut teorian alalta, jonka piti olla mun omaani. "Ensin on kipu, joka sattuu, ja sitten siihen tottuu. Kun siihen tottuu, niin sitten ei enää ole, mikä sattuu." (s.79)

Aalea ärsyttää Ufo, joka tuntuu sottaiselta, rähjäiseltä ja likaiselta. Jotenkin Aalella käy kuitenkin Ufo sääliksi, sillä tätä on kiusattu koulussa todella rankasti. Myöhemmin Ufo paljastaa lisää ikäviä asioita hänen lapsuudestaan. Aale ei myönnä Ufolle, että hänen menneisyydessään olisi mitään vastaavaa. Myös psykologi Rilla alkaa turhautua, sillä Aale ei halua avautua. Hänellä menee opiskelut huonosti, vaikka nyt olisi viimeinen vuosi tsempata ennen kirjoituksia. Sattuu vielä tulemaan koronarajoitukset ja etäopiskelu samaan syssyyn, joka ei tee Aalelle hyvää.

Romantiikkakuvioita mukaan tupsahtaa, kun Aale ja Ufo törmäävät kaupungilla Ralfiin ja tämän tyttöystävään. Aalella on ikävä olo entisen koulukaverinsa lähellä, ja blondi tyttöystäväkin tuntuu vaivautuneelta. Aale iskee silmänsä Blondiiniksi nimeämäänsä tyttöön ja pistää viehätysvoimansa peliin. Ja sitten tapahtuu pienoinen ihme: Blondiini syöksyy myöhemmin takaisin Aalen ja Ufon luo, suoraan Aalen syliin ja nyyhkii Ralfin jättäneen hänet. Mikä lottovoitto Aalelle. Noin vain hän saa Ralfin tytön mukaansa, vie hänet kotiinsa ja päätyy sekstailemaan tämän kanssa. 

"Sun pitäisi tietää, mitä sulle tehtiin. Mitä tapahtui. Mitä jouduit sietämään."(s. 154)

Noh, eihän kaikki niin täydellistä sitten olekaan. Myöhemmin Aale tapaa Ufon ja saa tietää, miten Ufo tuntee Ralfin. Pikku hiljaa Aale päästää myös omaan mieleensä ikäviä muistoja tuosta koulun ärsyttävimmästä öykkäristä, mutta onneksi hänen kokemuksensa eivät ole niin pahoja kuin Ufo-paran.

Ei tuntunut missään, rystysisku. Sisäisesti olin kyllä hajoamaisillani. (s. 166)

Enempää en spoilaa juonesta, sillä yksi kirjan kohokohdista on ehdottomasti käänne, jonka ainakin itse huomasin pienten vihjeiden perusteella vähän ennen kuin se tapahtui. Pidän siitä, että lukija saa itse oivaltaa jotain tärkeää ilman, että se heti kannetaan tarjottimella eteen. Siinä mielessä pidän kirjaa oikein nerokkaana, vaikka minulla oli alussa hiukan käynnistymisvaikeuksia. Silvanin kirjoitustyyli ei ole ehkä ihan minun lempparini, mutta hän taitaa kyllä nuoren elämän kuvauksen.

"Ei sellaisen jälkeen ole edes päivänselvää, että olet enää hengissäkään." (s. 178)

Nollasummapeli on hyvin psykologinen nuorten aikuisten kirja. En tarjoaisi tätä nyt ihan helppona kirjana pojille, sillä tämä vaatii vähän enemmän oivaltamista. Kirjassa käsitellään tosi rankkoja aiheita, kuten koulukiusaamista ja hyväksikäyttöä, joten mikään iloinen hyvänmielenkirja tämä ei todellakaan ole. Mukavana lisänä kirjan lopussa on Aalen soittolista, jonka biisit muodostavat myös kirjan lukujen nimet otsikkolainauksina. 

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

--

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 16. Kirjan luvuilla on nimet

Booklist Queen: By a local author

Runosunnuntai osa 12: Supersalanen tyttöpäiväkirja: Veera Milja

Supersalanen tyttöpäiväkirja: Veera Milja. Tammi 2022

Kansi: Bifu

"Suorapuheisia ja herkkävireisiä runoja tytöksi kasvamisesta.

Lavarunouden taituri näyttää, millaista on kasvaa tytöksi muiden katseen alla.

Supersalanen tyttöpäiväkirja on kurkistus esiteini-ikäisen tytön mieleen, kun ei vielä olla aikuisia muttei lapsiakaan. Televisiossa kaksoistornit romahtavat ja Irakin sota jylisee, mutta kotona omassa huoneessaan versovat uudet tunteet ja ajatukset. Kiihkeä ilo, painostava häpeä, mykistävä hämmennys. Jatkuva odotus, että tänään tapahtuu jotakin, ihan mitä vaan, mikä muuttaa kaiken." (Tammi)

Oma arvio:

Hupsista, onpas aikaa kulunut sitten viimeisimmän Runosunnuntai-postaukseni. Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että otin Runosunnuntait käyttöön blogissani vuonna 2017 ja runopostauksia blogiini on tullut tähän mennessä kyseisen otsikon alle 11 (joista osa on tosin säeromaaneja, jotka aiemmin jotenkin mielsin enemmän runoudeksi.) Eli kovin tiuhaan en ole runoista kirjoittanut. Jos kiinnostuit, tästä linkistä pääset katsomaan kaikki Runosunnuntai-postaukseni.

kaikki sanoo mulle et puhu pelkkää totta puhu pelkkää totta

puhu pelkkää totta vaik sun ääni värisis

ja mä puhun pelkkää, tota,

ettei kaikki se mitä tässä on menis ihan vielä nurin (s. 18)

Veera Miljan Supersalanen tyttöpäiväkirja on nimensä mukaisesti päiväkirjamainen runoteos, jossa käydään läpi 13-vuotiaan tytön elämästä vuosi , alkaen syyskuusta vuonna 2000 ja päättyen WTC-torni-iskujen jälkeiseen myllerrykseen. Lopussa aikuiseksi kasvanut tyttö vielä puhuu. Runot ovat hyvin lavarunomaisia, onhan Veera Milja tunnettu lavarunouden puolella, ja ne kannattaa ehdottomasti lukea ääneen. Ainakin minulle tuli heti aloitettuani tunne, että nämä on luettava ääneen, ja niin tein.

Mun kaikkeus rajautuu naapurin orapihlaja-aitaan ja viemäriojaan

mun kaikkeus rajautuu salaisuuden terävään reunaan, tästä me ei

sitten juoruilla pitkin kyliä

karhuun jota en nähny koskaan mutta josta viikkotolkulla

välitunneilla puhuttiin (s. 55)

Kirjan tyttö häpeilee kotiaan, jossa vanhemmat riitelevät. Hän ei halua päästää ketään kotiinsa. Tutuksi on käynyt komero, johon tyttö menee pakoon riitoja. Hänellä on ystävä, Taru, jonka hän kuitenkin menettää valheillaan. Valheet vain tulevat ulos hänen suustaan kuin vahingossa, koska niillä on niin helppo peitellä totuutta. Pian Taru kuiskii hänestä muiden tyttöjen kanssa eikä tytöllä ole ketään. Kun WTC-torneihin isketään ja tytön elämä sortuu samalla. Runoteos päättyy siihen, kun aikuinen tyttö on matkustanut tornien raunioille ja toteaa, että kaikki meni kuitenkin hyvin.

Viimeistä kertaa kun me halattiin

mä taisin käyttää vaan yhtä kättä (s. 69)

Minusta Supersalanen tyttöpäiväkirja on oikein vaikuttava tarina ystävyydestä ja sen särkymisestä, yksinäisyydestä, häpeästä, siitä kun totuus on liian satuttavaa, ja siitä miten haurasta aikaa nuoren tytön elämä on, jos kukaan ei huomaa. Täytyy myöntää, etten tajunnut ihan kaikkea ensimmäisellä kerralla, vaan minun piti aina palata takaisin joihinkin kohtiin, jolloin oivalsin taas teoksesta jotain uutta.  Suosittelen tätä ehdottomasti vinkattavaksi yläkoululaisille ja toiselle asteelle. Tämä kannattaa ehdottomasti ottaa huomioon, jos äidinkielen oppitunneilla käsitellään lavarunoutta.

Rakastan muuten Bifun suunnittelemaa kirjan räväkänpinkkiä kantta, joka sopii kirjan teemoihin kuin nakutettu.

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

-

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 19: Kirjassa ollaan mielikuvitusmaailmassa

Pimeässä hohtavat tähdet: Sanni Ylimartimo

 Pimeässä hohtavat tähdet: Sanni Ylimartimo. Karisto 2022.

Kansi: Emmi Kyytsönen

"Herkkä ja valloittava nuortenkirja fanituksesta ja pelkojen voittamisesta.

14-vuotiaan Miran elämän valopilkku on k-pop. Hän pakenee arkea nettiin musiikin ja ihanien ystävien pariin unohtaakseen kiusaajat, ylihuolehtivan äidin ja epätoivoisen etäihastuksen. Kun Miran suosikkiyhtye ERR0RC ilmoittaa saapuvansa Suomeen keikalle, Mira haluaa mukaan keinolla millä hyvänsä. Ensin on vain kerättävä lippurahat ja saatava äiti uskomaan, ettei keikalla ole mitään vaaroja. Mutta millaista on astua maailmaan ja kohdata netissä eletty elämä vihdoin todellisuudessa?"(Karisto)

Oma arvio:

Hykertelen ilosta, kun kotimaisten säeromaanien kirjo sen kun kasvaa. Sanni Ylimartimo on ollut kirjagramissa aktiivisesti esille @varjokirjat-tilillään, ja olen innolla odottanut hänen esikoisromaaninsa julkaisua. Erityisesti minua kiehtoo kirjan aihe, k-pop-fanitus. Itse k-pop ei ole minulle kovin tuttu aihealue, mutta nuoruuden fanituksistani kyllä voin kertoa monta tarinaa. 

Luulisi että sitä katsoisi silmiin

sanoisi takaisin

taistelisi

tai pakenisi paikalta.

Mutta olen jähmettynyttä paperimassaa

jotain muuta kuin ihminen. (s. 12)

Heti kirjan alussa käy selväksi, että näkökulmahenkilön Miran yläkouluaikaa varjostavat muut oppilaat. Tytöt kuiskivat hänestä vessassa pahaa, Mulkku-Matias demonisoi käytöksellään, eikä ainoastaan Miraa, ja ystävät loistavat poissaolollaan. Mira on isokokoinen ja häntä haukutaan pojan näköiseksi, eikä hän pukeudu niin muodikkaasti kuin muut tytöt. Mira on kovasti ihastunut Mikoon, mutta ei usko kelpaavansa tälle, joten ei uskalla koskaan puhua pojalle mitään.

että huomenna menen ja sanon ja tutustun noin vain

helppoa

vaikka niin ei

   koskaan tapahdu (s. 11)

Miralla on kuitenkin  pari kauempana asuvaa ystävää, Aada ja Nelli, joiden kanssa heillä on yhdistävä asia: k-pop, ja erityisesti ERR0RC-niminen bändi. Ja nyt tuo bändi on tulossa Suomeen keikalle, joten tyttöjen on ehdottomasti päästävä keikalle. Ongelma vain on siinä, että Miran äiti on ylisuojeleva ja ylikaikkea. Hän ei haluaisi millään päästää tytärtään Jurvan pikkukylästä Helsinkiin, vaikka yöpaikka on varmistettu Nellin kotona. Miraa ahdistaa ja raivostuttaa äidin hössötys, ja hän toimiikin tämän selän takana. Isä suostuu ostamaan lipun ja yhdessä Aadan kanssa Mira suunnittelee matkat ja muut. Lippurahat Mira hankkii vahtimalla naapurin lapsia.

Olen äitini valo

jota hän rakastaa niin

että tukahduttaa kaiken

mitä mä    rakastan. (s.16)

Mira saa voimaa Nuggettista, joka on ERR0RCin kiharapäinen söpöstys. Erityisesti Miraan vetoaa Collapse-nimisen biisin video, jossa Nuggett näyttelee koulukiusattua. Mira ajattelee, että jos noin täydellistä poikaa kiusataan, eikä hänessä todellakaan ole mitään vikaa, ei kai Mirassakaan ole. Kiusaajien ääni kaikuu vain niin kovin vahvana hänen päässään. Mira ei ole kertonut kenellekään, edes äidilleen, että häntä kiusataan. 

Nugget häikäisevä

kullanoranssit kiharat ja säkenöivät silmät

hän on todella siinä, ja hän

katsoo minua (s.114)

Pimeässä hohtavat tähdet seuraa tyttöjen matkaa kohti unelmaansa ja fanituksen merkitystä nuoren, koulukiusatun tytön elämässä ei voi liikaa korostaa. Yhteisen fanituksen kohteen vuoksi tytöt ovat löytäneet toisensa, vaikka asuvat eri puolilla Suomea. Ilman heitä Mira olisi täysin yksin. Säeromaani on myös tarina oman voiman löytämisestä ja siitä, että aina unelmat eivät vastaa todellisuutta. On eri asia olla ihastunut ihmiseen, jonka kanssa ei ole sanaakaan vaihtanut, kuin todella tutustua ihmiseen. 

Jos nämä ihmiset olisivat mun koulussa

mä en ehkä olisi aina niin

  jäässä (s.97)

Minusta tämä on jotenkin tosi ihana ja piristävä kirja. Fanituksen vaikutusta nuoren elämään ei pidä vähätellä, ja voin puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä, kuinka paljon itsekin sain voimaa fanittaessani teininä erästäkin amerikkalaista poikabändiä. Tämän lisäksi kirja käsittelee sitä, millaista on olla ylisuojelevan äidin lapsi pienellä paikkakunnalla, ja kuinka vaikeaa on sanoa muille ääneen se, että on koulukiusattu. Ja kuinka paljon rohkeutta vaatii käydä juttusille oman ihastuksensa kanssa, varsinkin kun kiusaajat on polkeneet itsetunnon pohjamutiin.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

Popsugar: A Book with a constellation on the cover or in the title 

Everyone dies famous in a small town: Bonnie-Sue Hitchcock

Everyone dies famous in a small town: Bonnie-Sue Hitchcock. Wendy Lamb Books 2021.

Kansi: Matt Saunders

"A lyrical and heartfelt collection by an award-winning writer that connects the lives of young people from small towns in Alaska and the American west. Each story is unique, yet universal.

In this book, the impact of wildfire, a wayward priest, or a mysterious disappearance ricochet across communities, threading through stories. Here, ordinary actions such as ice skating or going to church reveal hidden truths. One choice threatens a lifelong friendship. Siblings save each other. Rescue and second chances are possible, and so is revenge.

On the surface, it seems that nothing ever happens in these towns. But Bonnie-Sue Hitchcock shows that underneath that surface, teenagers' lives blaze with fury, with secrets, and with love so strong it burns a path to the future. (Wendy Lamb Books)"

Lukunäyte

Oma arvio:

En edes muista, mistä sain vinkin tähän kirjaan vai varasinko vain tämän randomisti verkkokirjastosta, mutta eräänä päivänä tämä tupsahti ilokseni varaushyllyyn. Olipas mukava novellikokoelma tähän väliin! Olen vasta lukenut Blackout-novellikokoelman ja pidin siitä, miten eri novellit linkittyivät siinä toisiinsa tavalla tai toisella. Sama pätee tähän kokoelmaan, jossa nyt vain on kaikissa novelleissa sama kirjoittaja.

"You shouldn't be here," he said out loud to the little parking-lot flower. "You're too beautiful for any of this."( Parking-lot flowers, s.70)

Everyone dies famous in a small town pitää sisällään yhdeksän kompaktin pituista novellia, joissa on nuoria, Alaskan pikkukaupungeissa asuvia nuoria päähenkilöinä. Novellit käsittelevät elämää sen kaikessa rujoudessaan. Vaikka osassa novelleista on melko rankkojakin aiheita, kuten seksuaalista hyväksikäyttöä ja pienen lapsen surma, on kerronta jotenkin uskomattoman viipyilevää ja kaunista. Novellit kytkeytyvät toisiinsa joko paikan, henkilöiden tai tapahtumiensa kautta. 

Eräässä pienessä Alaskan kaupungissa syttyy esimerkiksi metsäpalo, joka juontaa oikeastaan juurensa erään katolisen papin hyväksikäyttämän nuoren naisen kostotoimenpiteistä ja huolimattomuudesta. Useassa novellissa myös sivutaan kamalaa, pari vuotta sitten tapahtunutta tragediaa, jossa pieni 6-vuotias tyttö löydetään surmattuna metsästä eikä tekijää tiedetä ennen kuin nyt parin vuotta myöhemmin. Kukaan ei meinaa uskoa, että tekijä voi olla kaikkien tuntema ja pitämä tyyppi. Novelleissa tapaamme myös tämän tytön parhaan kaverin, joka suree ystäväänsä keksimänsä mielikuvitusystävän, Elizabeth-merenneidon, kautta, sekä tämän kadonneen ja surmatun tytön isosiskon, joka on oireillut myös todella pahasti tragedian jälkeen. 

"Hold on there, darling." the man had said. "There's lots of money where that came from, if you just come through these trees with me." (The Stranger in the Woods, s. 152)

Välillä novelleissa ollaan leirillä, jossa nuoret Fiona ja Amy ovat leiriohjaajina ja joutuvat mm. pelastamaan lapset karhun hyökkäykseltä, sekä välillä Ben-nimisen tyypin kyydissä, joka on matkalla etsimään poikaa, jota suuteli ja joka lähti kaupungista sen jälkeen. Aiemmin rannalta on löydetty muistinsa menettänyt poika, joka ei muista suudelleensa Ben-nimistä poikaa saati nähneensä, kuinka hänen katolinen pappinsa kosketteli sopimattomasti 10-vuotiasta poikaa. Kaikki linkittyy kaikkeen, ja novellit ovat tajuttoman hienosti rakennettuja ja koukuttavia, sillä aina on vain luettava seuraava, jotta saa tietää, mitä muuta asiaan liittyy tai ketä muuta asia mahdollisesti voi koskea.

"You could have killed us," he said.

"How, Jake? You already did." (Pigeon Creek, s. 31)

Bonnie Sue-Hitchcockin novellikokoelma on oivaltava jatkumo kohtaamisista, sattumuksista, surusta, toipumisesta ja selviytymisestä. Romantiikkaa kaipaaville novellit eivät tarjoa hirveästi mitään, vaan aiheet ja teemat pyörivät elämän ympärillä.

Arvosanani 5-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Bookshelf fantasies

Miss Print

Gateway Book Reviews

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet-haaste: 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

Booklist Queen: A Book About Life

Seinäjoen lukuhaaste: 25. Kirjassa ollaan leirillä 

YA-spefihaaste: Lue kirja toisella kielellä