Perhoshuuto: Annika Perkiö

 Perhoshuuto: Annika Perkiö. Haamu 2026

Kansi: Broci

"Tytti on eksyksissä. Poikaystävä Joonas ja Joonasta palvovat Tytin vanhemmat sanelevat suuntia, joihin Tytti ei haluaisi kulkea. Vain metsässä hän on kotonaan.

Kevään viimeisenä päivänä Tytti löytää kahdeksankulmaisen kiven, joka on koristeltu muinaisin koukeroin. Hän nappaa esineen mukaansa tietämättä, että se mullistaa hänen elämänsä.

Kesän ensimmäisenä päivänä Tytti kohtaa suippokorvaisen Ruun, vastarannalta uivan olennon, joka myös on harhaillut kauas omiensa parista. Kesä on pelastettu! Mutta kahdeksankulmainen kivi raksuttaa Tytin patjan alla. Valolla on varjonsa, ja ne ovat synkkiä.

Annika Perkiön esikoisteos Herra Wolterin karnevaali lumosi hirviöteemallaan. Perhoshuuto vie lukijan menninkäisten maailmaan." (Haamu)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Oijoi, rakastuin viime vuonna Annika Perkiön esikoisteokseen Herra Wolterin karnevaali, joten tietysti odottelin intopiukeana tätä hänen seuraavaa teostaan Perhoshuuto. Mikä ihana kansi tässä onkaan, kiitos taitavan Brocin! 

Lukiolaisen Tytin elämä tuntuu olevan valmiiksi suunniteltu muiden kuin hänen itsensä toimesta: enkelinkiharainen Joonas on oikea unelmavävy, jonka Tytin vanhemmat ovat ottaneet lähes omakseen. Joonas olettaa tytin nauttivan heidän yhteisistä harrastuksistaan, kuten Joonaksen lempilajista frisbeekiekosta. Etsiessään pusikkoon lentänyttä kiekkoa Tytti löytää metsästä oudon esineen: se näyttää ihan muinaiselta amuletilta. Hän aikoo pitää tuon esineen omana salaisuutenaan.

Kaikki lähtee liikkeelle unohtuneesta suojauksesta ja jälkiehkäisypilleristä, jonka Tytti päättää napata metsälammen rannalla. Yhtäkkiä lammen yli ui mitä uskomattomin olento: leiskuvapunatukkainen, suippokorvainen menninkäistyttö, joka tulee juttusille ja ihmettelemään Tytin tekosia. Onhan Tytti tiennyt lähinnä Lapissa asuvista menninkäisistä, jotka elävät siellä omissa yhteisöissään. Mitä ihmettä tuo menninkäistyttö, joka kertoo nimekseen Ruutana eli Ruu, tekee Keski-Suomessa? Ruu esittelee oman leirinsä metsän keskellä. Se on hyvin vaatimaton, mutta Tytti on hyvin vaikuttunut - niin Ruusta kuin tämän leiristä.

Tytti alkaa viettää aikaa yhä enemmän metsässä Ruun kanssa. Hän vie Ruulle ruokaa ja juttelee tämän kanssa itselleen itsestäänselvistä asioista, joita taas Ruu ihmettelee. Ihmiset ovat hänen mielestään hyvin kummallisia. Joonas alkaa epäillä, että Tytillä on joku toinen mies, joten Tytti kertoo löytäneensä uuden ystävän - joka ei ole mies. Joonas on helpottunut, sillä hänen ajattelunsa on Tytin mielestä hyvin mustavalkoista. Tytti on pitkään käynyt sisäistä kamppailua identiteettinsä kanssa ja kohtaaminen Ruun kanssa on vahvistanut hänen ajatuksiaan omista mieltymyksistään.

Tytti - sekä melkein ihminen että melkein menninkäinen. Ehkä tänä kesänä hieman lähempänä menninkäistä kuin ihmistä. (s. 86)

Tytin vanhemmat yrittävät puuttua hänen käytökseensä, sillä eiväthän he voi sallia sitä, että tämä loukkaisi heidän lempivävyään. Pöyristyttävää, miten Tytti käyttäytyy! Tytti ei ole koskaan tuntenut oloaan niin turvalliseksi kotonaan, että voisi ottaa puheeksi pohdintansa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kaikki on hänen kohdallaan ennalta määritetty.

Miten ottaa menninkäisen kanssa puheeksi, että ihmistä ei saa viiltää naamaan? (s. 41)

Tytin ja Ruun välillä on lämmin ystävyys, jossa Ruu on villimpi ja lapsenomaisempi,  suoraviivaisempi puolisko. Tytti huomaa myös Ruusta toisen, epämiellyttävämmän puolen, joka saa menninkäisen joko vetäytymään kuoreensa tai käyttäytymään arvaamattomasti. Miksi ylipäänsä Ruu on lähtenyt vaeltamaan perheensä luota ja miksi hän reagoi niin voimakkaasti ahdistaviin tilanteisiin? Mitä salaisuutta hän kantaa sisällään?

Tuijotan Ruun väsyneitä silmiä ja tajuan, että olennon pään sisään on mahdotonta päästä. Miten joku voi tuntua siltä, että hän antaa minulle samaan aikaan kaiken eikä yhtään mitään? (s. 61-62)

Tytin ja Ruun ystävyys- ja rakkaustarina on yhtä lailla kaunis, mutta myös surullinen kuvaus siitä, miten erilaiset painolastit vaikuttavat niin ihmisten kuin menninkäistenkin käyttäytymiseen erilaisissa tilanteissa. Tunnetaidot ovat siis vahvassa roolissa heidän tarinassaan. Erityisesti pidän siitä, miten Joonaksesta ei tehdä tarinan pahista, vaikka Tytti onkin välillä hyvin kypsä tätä kohtaan. Oli nautinnollista lukea, miten pettymyksestään huolimatta Joonas on hyvä, välittävä ihminen Tytin elämässä. Miten heidän välinsä jopa hiukan syvenevät sen jälkeen, kun he eivät ole enää seurusteleva pari. Kaikki ulkoapäin asetetut paineet on pois.

Tytin vanhemmat ovat asenteeltaan hyvin konservatiivisen oloisia eivätkä osaa ajatella tyttärestään muuta kuin omien odotustensa mukaista. Heille on kova pala kuulla tytön rakastuneen sekä samaa sukupuolta olevaan, että vieläpä menninkäiseen. Tytti yrittää olla välittämättä vanhempiensa mielipiteestä, mutta kyllähän se satuttaa, etteivät he edes soita hänen peräänsä.

Perhoshuuto ei tehnyt minuun tunnetasolla ihan niin suurta vaikutusta kuin Herra Wolterin karnevaali, mutta tarjosi toki oikein mukavan lukukokemuksen. Menninkäistyttö Ruu on hyvin sympaattinen lapsenomaisen suoraviivaisine kysymyksineen ja toteamuksineen ja nautin kovasti Ruun ja Tytin lyhyistä juttelutuokioista. Perkiön kauniisti soljuvaa tekstiä on ilo lukea ja hän käsittelee toisinkoisessaan tärkeitä teemoja, kuten identiteettiä, hyväksytyksi tulemista, vaikeiden tunteiden käsittely ja erilaisuuden hyväksymistä. Minusta tässä on myös aika paljon samantyylistä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja erilaisuuden käsittelyä kuin alkuvuodesta ilmestyneessä Elina Vahvaselän teoksessa Kolmesti viety sielu. 

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Siniset helmet

Samantyylistä:

Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö

Kolmesti viety sielu: Elina Vahvaselkä

 Kolmesti viety sielu: Elina Vahvaselkä. Tammi 2026

Kansi: Laura Lyytinen

"Oletko valmis katsomaan sielutonta silmiin?

Säe- ja proosakerrontaa yhdistävä taidokas nuortenromaani vallankäytöstä ja rajat ylittävästä ystävyydestä.

Sam on hyväosainen nuori maailmassa, joka jakautuu valosieluisiin, toisluokkaisiin ja demoneihin. Valosieluisiin kuuluvalla Samilla on salaisuus: hänen parhaat ystävänsä ovat toisluokkaisia, joiden seuraa hänen tulisi kaikin keinoin karttaa. Ella puolestaan on yhteiskunnan alinta luokkaa ‒ demoni, jolla on valta repiä ihmisen sielu irti. Kun Samin ja Ellan maailmat risteävät, ei paluuta ole. Ystävyys ja rakkaus ovat voimakkaita valontuojia, mutta riittävätkö nekään kaiken vihan keskellä?

Urbaania fantasiaa edustava romaani sijoittuu vaihtoehtoiseen mutta tunnistettavaan tulevaisuuden Suomeen, jossa yhteiskunta on rajusti jakautunut. Kirjan teemoja ovat segregaatio ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo, mutta tarinassa käsitellään myös uskontoa ja uskomuksia, ihmisoikeuksien rajoja ja yhteiskuntarakenteiden haurautta." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ilahdun aina, kun saan käsiini uuden  kotimaisen nuorten spefikirjan ennestään tuntemattomalta kirjailijalta. Tunne on sama, kun tutustuu uuteen ihmiseen. Tulemmekohan toimeen, kohtaavatko kemiat? Ajattelemmeko asioista samalla tavalla, vai syntyykö keskustelua eriäväisyyksistä? Haluammeko tavata ensikohtaamisen jälkeen vielä uudelleen, vai jääkö tämä yhteen kertaan? Tartun utelaisuudesta kihisten Elina Vahvaselän uutuusromaaniin, jonka luvataan olevan urbaania fantasiaa, jossa yhteiskunta on vahvassa keskiössä. Olisiko tämä kenties jopa vähän dystopiamaista?

Samuel eli Sam, 17,  on jälleen vaikeuksissa. Hän on suututtanut opettajansa laukoessaan mielipiteitään demoneista, joita kaikki valosieluiset tuntuvat vihaavan ja pelkäävän. Sam kuuluu tietysti itsekin valosieluisiin, joka on kirjan maailmassa vallitsevan valtauskonnon ympärille kehittynyt yhteiskuntaluokka. Kaikki valosieluiset lapset ja nuoret käyvät ahjoksi nimettyä koulua, jossa uskonnolla on hyvin iso sija opetuksessa. Samin äiti on kirkollishallituksen varapuheenjohtaja ja taatusti tuohtunut taas siitä, kun hänen poikansa aiheuttaa hämminkiä ahjossa. Vuotta nuorempi pikkusisko Selma hännystelee äitiä mielipiteillään ja saattaa Samin entistä huonompaan valoon. Ensihoitajana työskentelevä isä ei ole niin henkeen ja vereen samoilla linjoilla äidin kanssa, ja muun muassa siitä johtuen he ovatkin eronneet jonkin aikaa sitten.

"Ei ole olemassa mitään omaa ajattelua. On olemassa laki ja sitten se, mikä on lain ulkopuolella." (s. 250)

Sitäpä kukaan ei tiedä, että Sam hengaa vapaa-ajallaan ahjolaisen Otto-ystävänsä kanssa toisluokkaisten Muhiksen ja Zackin seurassa. He pelaavat yhdessä roolipelejä homeisessa piilopaikassaan sen ajan, kun Samin pitäisi olla kitaratunneillaan. Vaikka pojat ovat ystävystyneet ja viihtyvät porukassa, eri yhteiskuntaluokat aiheuttaa välillä pientä kaiherrusta heidän välillään, varsinkin nyt, kun suunnitellaan toisluokkaisten ja demonien oikeuksien kaventamista entisestään.

Kukaan ei lapsena usko muuntuvansa

niin kuin ei usko kuolevansa

siinä on jotain tavoittamatonta

kunnes se osuu liian liki

sipaisee ihoa, muistuttaa siitä

miten hennoilla säikeillä

me kompuroimme (s. 58)

Mitä ovat nämä pelätyt demonit? Ne ovat valosieluisten termien mukaan sieluttomia, jotka asuvat toisluokkaisten tavoin kaupungin huonoimmalla alueella Suoliedossa ja imevät hyväuskoisten ihmisten sieluja. Yksi heistä on nuori Ella, jonka säemuotoiset näkökulmat vuorottelevat Samin näkökulmien välissä. Ella asuu arvaamattoman ja omistushaluisen Lemin kanssa, mutta hän ei rakasta tätä sillä tavalla, kuin Lem ehkä toivoisi. Hän on aikoinaan pelastanut demoniksi muuntuneen ja alueelle vanhempiensa hylkäämän tytön hoiviinsa ja suojelee tätä nyt hampaat irvessä. 

Kun Ella tulee pelastaneeksi Samin kaupungilla - tämä meinaa jäädä auton alle - Sam haluaa käydä tapaamassa pelastavaa enkeliä - tai siis demonia. Samilla on trauma kohtaamisista demonien kanssa: hänen ollessa pieni demoni tunkeutui heidän autoonsa ja imi häneltä yhden sielun. Kun kaikki kolme sielua on viety, muuttuu demoniksi. Samilla on siis enää kaksi sielua jäljellä. Silti hän ei pelkää tavata Ellaa, mutta Lemin reaktio ei ole kovinkaan hyvä vieraaseen.

Samin mielipiteet alkavat vahvistua entisestään: hän ei ole samaa mieltä äitinsä ja muiden valosieluisten kanssa siitä, että demonit eivät ansaitse ihmisoikeuksia. Hän ei hyväksy sitä, että toisluokkaisten liikkumista rajoitetaan Mierton kaupungissa. Hän ei ymmärrä, miksi äidin mielestä sympatisoijat eli demoneihin myötätunnolla suhtautuvat ihmiset ovat pahinta mitä voi olla. Tutustuminen Ellaan ja ystävyys Zackin ja Muhiksen kanssa ovat avartaneet Samin kokemusta toiseudesta. Hän on tuntenut myös viime aikoina hyvin jännittäviä tuntemuksia Zackin läheisyydessä. Voisiko heistä tulla jotain?

Mutta emme me kuihdu pois

vaikka he sulkevat silmänsä

emme lakkaa olemasta vaikka

he rakentavat taas uudet aidat (s. 135)

Ella on kokenut koko elämänsä hylätyksi tulemisen tunteita, sillä hänen isäpuolensa vain nakkasi hänet Suoliedon kupeeseen demoniksi muuntumisen jälkeen. Hän tukeutuu Lemiin, vaikka tämä ei aina kohtele Ellaa terveellä tavalla. Homeinen, kostea ja kylmä kerrostaloasunto on se, johon on tyytyminen. Ella olisi halunnut opiskella lääketiedettä ennen muuntumistaan, mutta enää se ei ole mahdollista. Hän kuitenkin yhä lukee alan opuksia omalla ajallaan. 

Kolmesti viety sielu ei ole mikään iloinen kirja. Kirjaa sävyttää koko ajan tumma, raskas ja surullinen tunnelma. Demoniksi muuttuminen on jotain lopullista, jonka jälkeen ihmisarvoa ei enää ole. Hurmoksellinen, kristinuskon kaltainen uskonto on vallannut alaa kaikessa valosieluisten kansoittamassa yhteiskunnassa. Murrosta on kuitenkin tapahtumassa, sillä sympatisoijat nostavat ääntään kuuluville. Valosieluiset ovat menneet liian pitkälle rajoituksissaan ja demonien pelossaan. 

"Ollaanko me oikeasti ainoita, joista tässä on jotain outoa?" kysyin. "Onko kaikki muut sekaisin vai ollaanko me sekaisin?" (s. 204)

Jännä, että tämä kirja on kaikkialla mainostettu urbaanina fantasiana, sillä minä luin tätä koko ajan dystopiana. Molemmat genret toki sopivat tähän, mutta onhan tässä toki urbaanin fantasian ainekset vahvasti isossa roolissa, mutta niin myös ei-toivottu tulevaisuuden yhteiskunnan tilakin. Voisinpa siis tituleerata tätä urbaaniksi fantasiaksi dystopisella twistillä.

Pidin kovasti kirjan henkilöhahmoista, etenkin Samista, Ellasta ja Samin isästä, joka edustaa vapaamielisempää valosieluista. Samin ja Zackin välin jännite on kivasti kuvattu, eikä silti pääse liikaa valokeilaan muiden tapahtumien ohella. Kirjan maailmaa ei ole liikaa selitetty, mutta sen pystyy mielessään kuvittelemaan. Etenkin Suoliedon ränsistyneet asumukset pystyin näkemään silmieni edessä. Mielenkiintoinen ratkaisu oli keventää kerrontaa Ellan säemuotoisilla näkökulmilla. Lopussa myös Sam saa yhden säemuotoisen vuoronsa. Kirja herättää paljonkin ajatuksia nykymaailman yhteiskunnasta ja uskonnoista. Välillä se tosin teki lukukokemuksesta raskaan, kun rupesin miettimään, mitä yhteyksiä tällä ja tällä voisi olla nykymaailman tilanteeseen.

Suosittelisin tätä 16+ ikäisille, ajattelevaisille nuorille.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kiiltomato

Siniset helmet

Samantyylistä:

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

Petovala: Heidi Nummi

P.I.-trilogia: Siri Kolu

Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén

 Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén. Myllylahti 2025 

Kansi: Karin Niemi

"Pirstaleiden melodia on nuorille suunnattu urbaani fantasiatarina musiikista, tunteista ja vaarallisista paikoista.

'Musiikki jatkuu ja jatkuu, välillä vaimenee hiukan, sitten kohoaa jälleen.

Se on aavemaista, resonoi luissani ja sisuskaluissani, nostattaa ihokarvojani ja hiusten tyviä.

Silti en haluaisi sen loppuvan.'

Viisitoistavuotias Aile kuuluu laulunluojien sukuun. Hänen äitinsä omistaa puodin, jossa myydään laululiemiä, nesteeksi uutettuja maagisia lauluja, jotka vaikuttavat elämän suurissa hetkissä.

Aile on hoitamassa äidin puotia ensimmäistä kertaa yksin, kun paikka ryöstetään. Ryöstö järkyttää Ailea ja tuntuu muuttavan jotain hänessä pysyvästi. Hän alkaa kuulla outoja, karmivia säveliä, joita kukaan muu ei kuule. Lisää hämmennystä Ailen elämään tuo myös muuttunut suhde parhaan ystävän, Jiron, kanssa. Onko Aile ihastunut? Ja miksi ystävysten välit ovat yhtäkkiä oudon kireät?

Ahdistavat tunteet ajavat Ailen kokeilemaan rajojaan. Hän tutustuu kahteen tyttöön, jotka houkuttelevat hänet mukaan kiellettyihin paikkoihin. Kun kuvioon astuu vielä entinen luokkakaveri Danil, jonka kanssa Ailella on vaikea menneisyys, alkaa todellinen tunteiden pauhu.

Pirstaleiden melodia vie lukijan rikkinäisiin ja vaarallisiin paikkoihin, mutta kaiken pohjalla soivat ystävyyden ja rakkauden vahvat soinnut." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut Mirjami Sirénin dystooppisen Kaupunki ilman koteja -trilogian ja pidin sen omintakeisesta maailmasta. Olipas mielenkiintoista sukeltaa nyt tällä kertaa saman kirjailijan luomaan fantasiatarinaan. Pirstaleiden melodia on käsittääkseni yksittäinen romaani, eli ei pitäisi olla osa sarjaa.

Vaari kaataa nesteen laulumaljaan. Vaimea melodia alkaa hitailla, korkeilla sävelillä. Laulu on yksinkertainen ja kirkas, se tuo mieleen kevätaamun puron rannassa. Vaari sulkee silmänsä kuunnellessaan. Minä katselen laulumaljaa, jossa neste väreilee. (s. 73)

Ailen äidillä on upea kyky: hän osaa luoda lauluja. Aile työskenteleekin apuna usein äidin omistamassa puodissa, jossa myydään niin valmiiksi luotuja lauluja erilaisiin elämän hohtohetkiin, kuten ristiäisiin, synttäreille ja vuosipäiviin, mutta myös tilauslauluja kustomoituna juuri laulun saavalle henkilölle. Koska kyky on periytyvä, myös Ailen pitäisi pian osata luoda lauluja. Kiinnostusta häneltä ei ainakaan puutu, ja hän kärttää äitiään opettamaan hänelle laulunluontia. Äiti on vain monesti kovin kiireinen, kuten sinä iltana, kun Ailen on tuurattava häntä puodilla. Ja juuri sinä iltana tulevat ryöstäjät kaupalle, rikkovat paikkoja ja vievät ison osan äidin tekemistä tilauspulloista. Järkyttävän tapauksen jälkeen Aile alkaa myös kuulla karmivia sävelmiä, joita kukaan muu ei tunnu kuulevan.

ääni

    ei lakkaa

                                    tiivistyy

                            sumuksi (s. 55)

Ailella on hyvä ystävä Jiro, jota kohtaan hänellä on alkanut olla hiukan enemmänkin kuin ystävyyden tunteita. Aile ajautuu kuitenkin suosittujen Leanan ja Tamiran seuraan, jotka tykkäävät käydä kuvaamassa hylätyissä ja muuten vaarallisissa paikoissa sisältöä someen. Jiro ei oikein pidä siitä, että Aile liikkuu uudessa seurassa. Kun mukaan porukkaan lyöttäytyy Leanan kanssa seurusteleva Danil, joka sattuu olemaan vierailulla Ailen entisestä kotipaikasta Sarvakkaasta, Aile ei tunne oloaan seurassa oikein mukavaksi. Häneen ja Daniliin historiaan nimittäin liittyy jotakin epämiellyttävää.

Kun Ailen äiti matkustaa muualle saadakseen taas laululuovuutensa toimimaan ja jättää Ailen vaarin kanssa kotiin, Aile päättää kokeilla laulunluomista yksinään. Se ei ole kuitenkaan ihan niin helppoa. Hän haluaisi kovasti tehdä Jirolle erityisen laulun syntymäpäivälahjaksi.

Danil ehdottaa tyttökolmikolle seuraavaksi seikkailukohteeksi Sarvakkaassa olevaa hylättyä teatteria, Aile epäröi, mutta ryhmäpaineen vuoksi suostuu kuitenkin. Onneksi hän saa mukaansa myös Jiron, joka on viime aikoina käyttäytynyt omituisesti. Reissusta tuleekin jännittävämpi kuin olisi saattanut arvata. 

Pirstaleiden melodia on kiintoisa fantasia, jossa juoni vetää oikein mukavasti eteenpäin ja erikoisuutena laulunluominen ja Ailen laulunkokeminen tuovat ihan uutta ulottuvuutta tarinaan. Ailen ja Jiron ystävyyden kehittyminen ihastumiseksi on hyvin luontevaa. Ailen uudet ystävät Leana ja Tamira jäävät hiukan pinnallisiksi ja etäisiksi tarinassa. Perinteisen kerronnan lomassa on myös muutamia säeromaanille tyypillisiä pätkiä, jotka liittyvät yleensä lauluihin tai suuriin tunteisiin.

Minun katseeni

vain me kaksi, tämä laulu

tämä laulu

vain me kaksi

tämä laulu

vain me kaksi (s. 218)

Itseäni hiukan häiritsi kirjassa jotkut nimet, jotka tuntuivat hiukan tönköiltä ja keksimällä keksityiltä. Totta, että fantasiassa käytetään usein keksittyjä nimiä, mutta pidän ehkä enemmän sellaisista, joilla on kielessämme jokin merkitys. Lauvo, Sarvakas, Renar eivät oikein solju kielelläni luontevasti. Tämä oli vain tällainen pieni huomio, joka itse asiassa oli minulla ajatuksissa jo Kaupunki ilman koteja -sarjaa lukiessakin.

Kirjan tarinaan on ujutettu myös synkempiä, reaalimaailmasta tuttuja teemoja, kuten Ailen äidin ja hänen miesystävänsä ero, joka tuntuu Ailesta pahalta, vaikka Renar ei ehtinyt asua heidän kanssaan kuin parisen kuukautta. Eron syy jää vähän epämääräiseksi, mutta niinhän se joskus saattaa ollakin. Ailen äidin käytös hiukan kummeksuttaa, hän toimii aika itsekkäästi kun häipyy itsetutkiskelumatkalleen kesken kaiken, kun Aile tarvitsisi äitinsä tukea hämmentävälle laulunkokemiselleen. Jiro paljastaa myös omat synkät kokemuksensa ja Ailella on myös ikäviä kokemuksia liittyen Daniliin.

Suosittelen kirjaa näppärälukuisena (sivuja vain reilut 200 ja juoni vetävä) kirjana yläkouluikäisille ihan seiskoista lähtien.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kadonnut ääni -kirjapari: Outi Moisio

Viikatetytär: Briitta Hepo-Oja

 Viikatetytär: Briitta Hepo-Oja. Otava 2025

Kansi: Karin Niemi

"Palkitun nuortenkirjailijan uutuusromaani leikkii hengellä ja huumorilla.

17-vuotias Beata on umpirakastunut. Vahinko vain, että Viikatemies pelmahtaa paikalle pilaamaan seurustelusuunnitelmat. Karmiva hahmo tappaa tunnelman, ja tahtoo se hengiltä jotakin muutakin.

Käy ilmi, että Beata on valittu kotikylänsä uudeksi Kuolemaksi. Hän ei roolista piittaa, etenkään kuultuaan ensimmäisestä niitettävästään. Kuinka kauan Beata onnistuu taistelemaan kohtaloaan vastaan, kun viivyttelyn seuraukset alkavat jo näkyä?

Kutkuttavasti auki punoutuva tarina tasapainoilee piinaavan tunnelman ja helpottavan huumorin välillä pitäen lukijan jännityksessä loppuun asti." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas heti kiinnostava alkuasetelma tässä Briitta Hepo-Ojan uusimmassa. Innostuin heti luettuani kirjan kuvauksen. Karin Niemen (jälleen) upea kansi, jossa viikatemies nauttii teetä hienosta kupposesta, antaa myös vihiä siitä, että tätä kirjaa ei ole kirjoitettu turhan ryppyotsaisesti, vaan pilke silmäkulmassa.

"Minä haluan tämän pojan kokonaan itselleni, ajattelen. Mikään ei saa tulla väliimme. Ei edes kuolema. (s. 63)"

Beata on ihan tavallinen lukion tokaa aloittava tyttö, jonka elämän täyttävät lukioarki, ystävä Saran kanssa hengailu ja erään tietyn pojan perään haikailu. Tätä tavallisen lukiolaisen arkea tosin tulee horjuttamaan kammottava näky, jonka Beata kohtaa ihanan kesäisen Prahan lomansa jälkeen helteisessä koti-Suomessa. Häneen huoneeseensa nimittäin astelee ihka oikea viikatemies, tuo mustaan huppuun verhoutunut kasvoton olento, joka kertoo Beatalle olevan tehtävä.  Beata tietysti järkyttyy oudosta olennosta huoneessaan ja epäilee seonneensa. Beata saa oman viikatteen, jonka hän kätkee visusti sänkynsä alle. Kaiken huipuksi pihalle ilmestyy aika ajoin kettu ja vihertävä hevonen. 

"Tää taitaakin olla ongelman laatu", sanon. "Katsos, kun mulla on tunteita. Ne estävät mua satuttamasta muita ihmisiä." (s. 47)

Beata yrittää sivuuttaa aika ajoin hänelle ilmestyvän viikatemiehen ja jatkaa elämäänsä. Juttu ihanan Eliaksen kanssa alkaa edetä, mutta Beatan ihastumista varjostaa se tieto, että viikatemies on antanut hänelle ensimmäiseksi tehtäväksi niittää juurikin Eliaksen. Beata kieltäytyy sinnikkäästi tekemästä sitä, vaikka viikatemies varoittaa tottelemattomuudella olevan seurauksia. Luonnon tasapaino järkkyisi, jos ihmisiä pidettäisiin yliajalla sen vuoksi, että joku hoitaisi tehtäväänsä. Miten Beata voi päättää rakkaan Eliaksen päivän, kun hänestä on tulossa Beatalle yhä tärkeämpi? Sara-ystävällekään Beata ei voi uskoutua, eihän kukaan uskoisi edes häntä. Ainoa toivo on siis nettifoorumit, josta Beata löytääkin yhden tyypin, jolla näyttäisi olevan sama tilanne. Myös käynti mummon luona avaa Beatan silmät, sillä ilmeisesti hänen isoisällään on saattanut olla sama kohtalo.

"Miks just mun kaltaisen taviksen pitää olla joku pirun valittu?" (s. 48)

Väistämättä viikatemiehen läsnäolo alkaa vaikuttaa Beatan ihmissuhteisiin. Juttu Eliaksen kanssa käy hankalaksi ja Sara yrittää saada Beataa terkkarille oudon käytöksen vuoksi. Kaikki mitä Beata syö, maistuu pahalle, jotenkin pilaantuneelle. Elias vaikuttaa koko ajan hiukan kipeältä. Koulussa tapahtuu käsittämätön episodi ruokalassa, jonka Beata uskoo aiheuttaneen. Pitääkö hänen antaa periksi ja hoitaa ensimmäinen niittonsa? Onko hän itsekäs, kun vänkää koko ajan viikatemiehelle vastaan?

On mahdotonta keskittyä suudelmiin tai ylipäätään kiehnäämiseen, jos Kuolema tuijottaa vieressä. Harvalla on ehkä kokemusta, mutta vähemmästäkin menee halut, voin vakuuttaa. (s. 7)

Viikatetytär on viihdyttävä kauhukomediallisia aineksia sisältävä kirja, jonka hotkaisin melko nopeaa. Se piti siis hyvin imussaan. Viikatemiehen läsnäolo tuo uhkaavaa tunnelmaa, mutta huumorillinen ote ei tee tästä kauhean synkkää aiheesta huolimatta. Beatan ja Eliaksen orastava romanssi on mukavasti keskiössä, mutta viikatemiehen tuoma tehtävä synkistää rakkauskuviot. Elias on kyllä ihastuttavan ymmärtäväinen heppu, sillä Beatan venkoilu ajaisi monet pois. Myös Sara-ystävän huolenpito on liikuttavaa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Siniset helmet

Samantyylistä:

Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

Kunnes kuolen: Sini Helminen

Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö

 Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö. Haamu 2025

Kansi: Broci

"Maankuulu kauhukarnevaali saapuu kotikonnuilleen! Millaisen spektaakkelin herra Wolter tällä kertaa järjestää? Vetonauloina ovat huikaisevan upeat hirviöt Jonglööri, Tulennielijä, Veitsenheittäjä ja Tanssija.

Iltalukiota käyvä Paju on pitkään ihaillut hirviöitä piirroslehtiönsä takaa. Pimeästä verkosta löytyvä myynti-ilmoitus vie hänet salaisuuden jäljille. Sen myötä kohtaaminen Jonglöörin kanssa muuttuu hengenvaaralliseksi.

Herra Wolterin karnevaali on Annika Perkiön vahva esikoisromaani. Se kertoo sekä kuplivasta ihastuksesta että horjuvasta mielenterveydestä ja traumoista. Pajun ei tarvitse olla hirviö tunteakseen itseään vieraaksi ihmisten keskellä." (Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

*** Arvostelukappale saatu kustantajalta ***

Olin juuri tällä viikolla työni puolesta koulutuksessa, jossa puhuttiin lukemisen hyvinvointia parantavasta voimasta. Ohjelmanumerossa on niin musiikki- kuin kirjallisuusterapeutin puheenvuorot, ja suurin osa asioista on ollut minulla aina tiedossa, mutta oli mukavaa saa vahvistusta taas siihen, miten tärkeä osa hyvinvointiani lukeminen on. Ja nimenomaan fiktiivisten kirjojen lukeminen!

Aasinsiltana tähän koin niin uskomattomia onnen ja ilon tunteita lukiessani tätä Annika Perkiön esikoisromaania, että muistin taas, miksi rakastan lukemista. Hykertelin, miten upean kammottavan tunnelman hän on saanut luotua tähän kirjaan, ja miten onnekas olen, että pääsin hetkeksi osaksi tätä maailmaa ja tutustumaan näihin henkilöihin - ja hirviöihin.

"Mä vaan haluaisin huutaa susta koko maailmalle. Sä olet liian siisti asia piilotettavaksi." (s. 250)

18-vuotias iltalukiolainen Paju kokee itsensä hyvin yksinäiseksi. Taustalla ovat ikävät muistot kiusaajista, jotka tarttuivat erityisesti hänen homouteensa ja erikoiseen tyyliinsä. Pajun pikkusiskon ja pikkuveljen, Pihlan ja Otson mielestä Paju on kuitenkin siisteintä, mitä ikinä on ollut. Nipin napin täysi-ikäinen Paju joutuu ottamaan hyvin paljon vastuuta pikkusisaruksistaan, sillä äidillä ei mene oikein hyvin. Masennus on tuttu sairaus heille molemmille, mutta äiti ei halua tehdä asialle mitään vaan sysää vastuuta esikoiselleen.

Tämä on jo neljäs vuosi, kun hän osallistuu Wolterin karnevaaliin. Samalla tämä on hänen neljäs vuotensa ilman kunnollista yhteyttä mihinkään muuhun kuin noihin mystisiin olentoihin, joiden kanssa hän keskustelee vain piirrostensa kautta.  Hän muistaa ulkoa, miten olentojen kynnet laahaavat maata pitkin ja miten heidän silmänsä kiiluvat, jos on tarpeeksi onnekas saadakseen suoran katsekontaktin. (s. 21)

Paju saa kuitenkin voimaa paikallisen erikoisuuden, Herra Wolterin Karnevaalin odottelusta. Jokavuotinen, kolmen päivän mittainen, yli 15-vuotiaille suunnattu kauhukarnevaali maksimoi Pajun onnen tunteen. Erityisesti hän rakastaa yhden karnevaalin päätähden, Jonglöörin, piirtämistä. Kiinnostus tuohon "hirviöön" on lähes maanista, mutta Paju ei välitä muiden puheista. Hän rakastaa Jonglööriä, ja kokee näkevänsä tämän oikean persoonansa, toisin kuin karnevaalissa tämän pelotteluja ja temppuja ihailevat fanit. Onneksi iltalukiossa opiskeleva Anni ymmärtää Pajun kiinnostusta eikä piikittele siitä, samoin kuin sisarukset. Toisin oli yläkoulun kiusaajien kanssa. 

Kun ihmiset astuvat sisään Wolterin rautaporteista, heistä tulee riistaa. Ja riistan on oltava onnellista, jotta siitä saisi kaiken syömäkelpoisen irti. (s. 35)

Paju lienee ainoa, joka tietää, että karnevaalin hirviöt ovat ihan oikeita hirviöitä. Herra Wolter on ostanut ne Romaniasta ja kaikilla hirviöillä on jokseenkin traumaattinen tausta takanaan, kunnes Wolter on pelastanut heidät. He ovat ikuisesti töissä Wolterille, mutta kunnioittavat tätä. Ilman häntä he eivät saisi syödäkseen. Mitä hirviöt sitten syövät? He elävät ihmisten onnen tunteesta, ja karnevaalipäivät ovatkin heille yhtä juhlaa. Ikävä sivuvaikutus ihmisille toki tästä tulee, sillä onnen lähdettyä ihminen tuntee pitkään pelkkää tyhjää. Karnevaalin päätyttyä hirviöt joutuvat tyytymään pakastettuun onneen.

Sitten Pajua onnistaa, sillä Jonglööri bongaa kaasunaamariin pukeutuneen pojan piirtämässä hänen lähellään, ja kutsuu pojan omaan asuntovaunuunsa. Pajun tuoksu saa kuitenkin nälkäisen hirviön menettämään ruokahalunsa, sillä ilon ja onnen takana on jokin todella inhottava haju. Samalla Paju paljastaa tietävänsä hirviöiden todellisen olemuksen, ja tämä on tietysti heille uhka. Pajun surmaamisen sijaan Herra Wolter päättääkin palkata hirviöitä fanittavan nuorukaisen heille taloudenhoitajaksi Heinähukan kartanolle. Paju ei voi uskoa onneaan todeksi, kun taas Jonglööri ei ole asiasta ollenkaan mielissään.

Jokin tuossa ihmisessä on saanut hänet menettämään sisäisen rauhansa viimeisetkin rippeet. (s. 116)

Paju pääsee tutustumaan hirviöiden arkeen, näkee nämä hiippailemassa aamutakeissaan, tekee heille kynsimanikyyrejä ja siivoa hienon kartanon huoneita. Hän ei tiedä, mitä juonitteluja hirviöillä on hänen päänmenokseen eikä sitä, mitä hirviöt syövät. Herra Wolter on hyvin luotaantyöntävä henkilö, joka pitää tiukkaa kuria taloudessaan. Oliko sittenkin virhe palkata yliutelias Paju heille töihin? Jonglööri nauttii Pajun onnen hajusta, joka lisääntyy hänen ollessaan lähellä, mutta voiko ihmisiin ikinä luottaa?

Rakastin tämän kirjan kauhufantasiahenkistä tunnelmaa. Herra Wolterin karnevaali on ihanalla tavalla kieroutunut, varsinkin kun tietää, että ihmisiä pelottelevat hirviöt, Jonglööri, Tanssija, Veitsenheittäjä ja Tulennielijä ovat ihan oikeasti hirviöitä. Vaikka ihmisten onnella herkuttelu ei tapa uhriaan, jättää se ihmisen pitkäksi aikaa onnettomaksi. 

On jotain, mitä et vielä tiedä heistä. Sinuna olisin varuillani. (s. 146)

Pidän myös paljon Pajun hahmosta. Hänen fanaattisuus Jonglööriä ja muita hirviöitä kohtaan on hänen voimavaransa, mutta myös heikkoutensa. Tarinan edetessä esille tulee hänen ikävät koulukiusaamiskokemuksensa, joista hän ei tunnu pääsevän vieläkään eroon, sekä raskas taakka masentuneen äidin vastuunkantajana. Pajun rakkaus Jonglööriä, tuttavallisemmin Jonttua kohtaan, on niin syvää, ettei häntä hetkauta edes hirviön yritykset karkottaa häntä. Tämä on kuin uusi adaptaatio Kaunotar ja hirviö -sadusta pienellä Twilight-twistillä.

Hauskaa, että välillä olin niin tämän kirjan erikoisen maailman lumoissa, että hätkähdin, kun hirviöt ja Wolter ajelivat Teslalla tai yhdellä hirviöistä olikin matkapuhelin. Kirja sijoittuu nykymaailmaan, mutta välillä tuli tunne, kuin olisi oltu jossain ihan eri ajassa ja maailmassa. Minäkin haluan Herra Wolterin kauhukarnevaaliin!

Annan tälle upealle kirjalle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Siri Pettersen: Rautasusi

Suuret kaupungit -trilogia: N.K. Jemisin

Kaupunki joksi tulimme: N.K. Jemisin. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2023 (Suuret kaupungit #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): The City We Became. Kansi: ?

"Manhattanilainen yliopisto-opiskelija jää pois junasta, eikä muista, kuka hän on tai mistä hän on kotoisin. Sen sijaan hän tuntee kaupungin sykkeen sisällään, näkee sen historian kautta aikojen ja tuntee sen voiman. Samaan aikaan myös neljä muuta kaupunkilaista kokevat samoin.

Jokaisella kaupungilla on sielu. Jotkut sieluista ovat yhtä vanhoja kuin myytit, jotkut taas yhtä uusia ja tuhoisia kuin kurittomat lapset. Jokaisella kaupungilla on myös oma pimeä puolensa. Pystyykö New York pelastumaan, kun viisi sen asukasta pyrkivät tekemään kaikkensa tuhon pysäyttämiseksi?" (Jalava)

Oma arvio:

N.K. Jemisin  aiemmin suomennettua Murtunut maailma -fantasiatrilogiaa on kehuttu paljon, mutta en ole saanut vielä tartuttua siihen. Sen sijaan kiinnostuin tästä hänen lukuisia palkintoja ja ehdokkuuksia kahmineen Suuret kaupungit -trilogian avausosasta Kaupunki joksi tulimme nähdessäni sen kustantajan luettelossa. Kirjan idea kuulosti erityisen ainutlaatuiselta ja omituiselta: kaupunki, joka on elävä. En vielä hahmottanut kirjan kuvauksista, miten tämä tulisi kirjan tarinassa toteutumaan, ja hyvä niin. Sain kokea jotakin hyvin hämmentävää. Kirjan maailmaan ei ollut helppoa päästä, ja siksi minulla otti aikaa saada tämä kirja luettua. Kun se sitten imaisi, lukeminen helpottui.

Kirjan alussa esitellään sen keskeisin henkilö, johon kaikki kirjassa tapahtuva lopussa kiteytyy. Tämä henkilö ei ole kuitenkaan kirjassa eniten esillä. Hän on kuitenkin se, jota muut henkilöt etsivät kuumeisesti, etenkin yksi, joka kokee pelastavansa tämän ja kuuluvansa hänelle. Tämä henkilö on nuori mies, joka tuntee asuinkaupunkinsa New Yorkin hyvin erikoisella tavalla. Hän tapaa Paulo-nimisen henkilön, joka on ainoa, joka uskoo tämän kokemuksia. Ja kun tapahtuu kaikkien henkilöhahmojen kannalta merkittävä järistys, josta kaikki saa alkunsa, eli New York -nimisen kaupungin uudelleensyntymä, nuorelle miehelle tapahtuu jotakin merkittävää. Hänestä itsestään tulee New Yorkin ruumiillistuma, avatar.

Samaan aikaan toisaalla kaupungissa muutkin kokevat jotakin merkillistä. Manhattanilainen opiskelija menettää hetkeksi muistinsa ja sen, kuka on ja miksi hän on siellä. Kunnes hän tajuaa olevansa yksi New Yorkin kaupunginosista, Manhattan eli tuttavallisemmin Manny. FDR-sillalla hän joutuu keskelle hämmentäviä tapahtumia ja huomaa, että kaikessa on alkanut kasvaa valkoista kasvustoa, kuin rihmaa. Niitä kasvaa pahaa aavistamattomien ihmisten niskoista ja rakennuksista. 

Ja silloin ennen hän ei taatusti osannut odottaa muuttuvansa piru vie tämän hurjan, uskomattoman, paskantyperän kaupungin eläväksi ruumiillistumaksi. (s. 217)

Kaikki avatareina syntyneet kaupunginosat kokevat omilla tahoillaan outoja asioita. Toisaalta he tietävät, keitä tai mitä he ovat, mutta asiaa on hankala ymmärtää. Bronxissa taidekeskusta pitävä Bronca (joka on siis itse Bronx) törmää keskuksessaan kammottavaan valkea-asuiseen naiseen, rouva Whiteen, joka väittää olevansa Paremman New Yorkin Säätiöstä ja haluaa oman taideporukkansa rasistista taidetta POC-henkisenä tunnetun keskuksen suojiin. Nuorempana rap-artisti Mc Freenä tunnettu Brooklyn taas asuu vanhempiensa ja Jojo-tyttärensä kanssa historiallisessa talossaan, jonka nyt jokin outo Paremman New Yorkin Säätiö aikoo pakkolunastaa itselleen keksityllä syyllä. Brooklyn ja Manny ovatkin ensimmäiset kaupunginosat, jotka kohtaavat toisensa ja tuntevat heti oudon yhteyden. 

Manhattanin öinen profiili on täydellisessä asemassa, jotta Manny saa tuijottaa sitä suurimman osan matkasta, ja hän tekee sen ahneesti, lumoutuneena huolimatta tiedosta, että tuijottaa itseään. (s. 204)

Mukaan porukkaan liittyy vielä nuori nainen, tätinsä luona asuva Padmini eli Queens, jonka naapurin uima-altaassa tapahtuu jotain todella omituista, ja myöhemmin myös alkumetreiltä tuttu Sao Paulo ja hätiin tullut Hong Kong. Mukana porukassa on myös sekavissa tunnelmissa vellova Veneza, joka on Broncan pitkäaikainen työkaveri ja kuin tämän oma tytär. Hän on ainoa ei-kaupunki tai sen osa tässä porukassa.

Nainen kumartuu lähemmäksi ja kuiskaa Aislynin korvaan sanan, joka kajahtaa hänen kallonsa läpi kuin mitä hirmuisimpien suurten kellojen kumina, se ravistelee hänen luitaan niin pahasti, että hän horjahtaa ja putoaa polvilleen. Maailma hämärtyy. Hänen ihoaan pistelee ja syyhyttää ja kuumottaa joka paikasta, aivan kuin maailman ohi menemisen nostattama tuuli olisi polttanut häntä. (s.112)

Ainoa kaupunginosa, jota porukka ei saa yhteistyöhön, on Staten Islandissa asuva poliisin tytär Aislyn, joka pelkää vierasmaalaisia ja saarelta poistumista enemmän kuin mitään. Kun hän kohtaa ystävällisen rouva Whiten, joka lupaa olla tytön apuna, tämä nielee kaiken liian helposti.

"Sinä olet kiltti ulottuvuuksia murskaava hirvitys", hän sanoo. "Aion tehdä kaiken voitavani pitääkseni sinusta huolta niin kauan kuin voin." (s. 342)

Kirjan juoni etenee väistämättä kohti New Yorkin kaupungin pelastamista, mutta kaupunginosien avatareista koostuva porukka kokee siinä monenlaisia haasteita: ensinnäkin vastustelevan Staten Islandin, joka ei halua mukaan heidän värilliseen porukkaansa, toiseksi heitä askeleen edempänä kulkevan rouva Whiten, joka on kylvänyt rihmamaista kasvustoaan ja myöhemmin myös jättimäisiä sienimäisiä tornejaan kaikkialle, ja kolmanneksi itse New Yorkin avatarin paikantamisen, jonka Manhattan näki eräässä näyssä makaavan tajuttomana jossakin hänelle etäisesti tutussa paikassa. Samalla porukalle paljastuu, miten monta versiota kaupungista voi olla kaikkien multiversumien ulottuvuuksissa. Ja miten suunnitelmallisesti hirviömäinen rouva White on alkanut vallata kaupunkia jo kauan sitten.

Kaupunki joksi tulimme on totaalisesti ainutlaatuinen lukukokemus. Kirjan enimmäkseen POC-henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, joten vaikka välillä (ja usein) tapahtumat menevät yli hilseen, heidän mukana on helppo kulkea. Kirja on sekoitus fantasiaa, scifiä multiversumeineen ja ehkä hiukan myös uuskummaa. Rihmamaiset lonkerot, joita työntyy versoina milloin ihmisten ihon läpi, milloin maasta ja rakennuksista, ovat jotenkin puistattavia. Ne on kuvailtu jotenkin niin elävästi, että voin nähdä ne silmieni edessä heilumassa tuulen mukana. 

Tulipa minulle myös tutuksi kaikki New Yorkin kaupunginosat (joita minun piti tietenkin Googletella, vaikka kirjan alussakin on toki jonkinlainen kartta olemassa.) Tämä oli siis omalla tavallaan hämmentävä, ei mikään helppo, mutta oikein hyvä lukukokemus. Kaikkea en ihan ymmärtänyt, enkä yrittänytkään ymmärtää, mutta kirjan henkilöt, juonenkuljetus ja kerronta on sen verran taidokasta (ja toki Mika Kivimäen upea suomennostyö lisänä), että kirjan parissa kyllä viihtyy. Jatkoa kirjalle saapuu jo tänä kesänä 2024 osalla Maailma jonka luomme. Pakkohan se on lukea.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit

POC-lukupiiri

Kimeerit: Helena Waris

 Kimeerit: Helena Waris. Otava 2023

Kansi: Karin Niemi

"Arvoituksellisen kiehtova paranormaali nuortenromaani Norasta, joka kantaa salaisuutta dna:ssaan.

Noran perhe on aina muuttanut maasta toiseen vaikeuksiin joutuessaan. Nyt Nora pakenee yksin suomalaiseen pikkukaupunkiin, jossa kohtaa sukunsa mysteerit. Siitä alkaa tapahtumien vyöry. Salaperäisen Mian perhe auttaa Noraa sopeutumaan uudenlaiseen elämään. Mutta voiko Nora auttaa yllättäen löytynyttä serkkuaan Peteä, jonka veressä virtaa vieläkin synkempi salaisuus? Onko liian myöhäistä?

´Te olette lääketieteellisiä sensaatioita. Teidän mahdottoman sukulinjanne olisi pitänyt hävitä jo tuhansia vuosia sitten. Mutta siinä te silti olette.´ "(Otava)

Oma arvio:

Helena Warikselta olen kukenut aiemmin mukavan ohuen YA-dystopiatrilogian Kone, johon kuuluvat osat Linnunsitoja, Vedenkehrääjä ja Jäänvartija, sekä tutustunut hänen lastenkirjasarjaansa Olafin pentupäiväkirjat työni puitteissa. Lisäksi luin hänen Jesse Haajan kanssa yhteistyössä kirjoittamansa kotimaisen supersankariromaanin Rendel, joka oerustuu samannimiseen elokuvaan. Siitä ei jäänyt minulle mitään kovin mairittelevia muistikuvia. 

17-vuotiaan Noran perheessä kuohuu, eivätkä perheen nuoret Jon ja Nora voi käsittää, miksi heidän vanhempansa ovat niin dramaattisia, että koko perheen on muutettava vähin äänin pois - jälleen kerran - Briteistä. Syynä on se, että Jon on lähettänyt omaa DNA:taan eräälle Genimedic-nimiselle yritykselle tietämättä, mikä kauhistus se heidän perheelleen on. Kaiken kuohunnan keskellä vanhempien on pakko kertoa, että Nora ja Jon eivät ole ihan tavallisia tallaajia, vaan heidän perimässään on äidin puolelta tullut rasite. He ovat lääketieteellisiä ihmeitä, eivätkä he saa paljastua. Sen takia he ovat käyneet aina vain yhden luotetun perhelääkäri Larssonin luona ja juuri siksi he ovat vaihtaneet välillä maisemaa hyvin nopeaa ja salamyhkäisesti. 

Kaiken draaman jälkeen käy niin, että itsepäinen Jon ei suostu muuttamaan, vaan jää tyttöystävänsä Iriksen kanssa Britteihin, kun taas Nora lähetetään sukulaisten luo Mikkeliin kainalossaan ihan uusi identiteetti - ja päällimmäisenä tunteena hämmennys. Vanhemmat ovat matkustaneet jonnekin salaiseen paikkaan, eikä Nora saa ottaa heihin eikä veljeensä yhteyttä. Inga-tädin luona on oudot vibat: nörtähtävä Pete-serkku on muuttunut tosi hottikseksi ja Inga-tädillä näyttää olevan ongelmia päihteiden kanssa. Pete käyttäytyy muutenkin tosi oudosti. 

Oma elämäni ei kai olisi enää koskaan yksinkertaista. Minä olin kummajainen, jolla oli merkillinen veri. Se ei näkynyt päällepäin, mutta tunsin sen jo sisälläni. Minussa oli jotain uutta, kesytöntä ja rohkeaa voimaa. (s. 54)

Nora tuntee yllättävän voimakasta vetoa serkkuansa kohtaan, mutta yrittää työntää ajatuksensa syrjään - heikolla menestyksellä tosin. Pete kertoo viimein, mitä erikoista Norassa on - ja miksi hän haistaa kaikki tuoksut niin tarkkaan. Hän, kuten Petekin, ovat egyptiläisistä polveutuvia kimeereitä. Hän esittelee Noralle muita tyyppejä, jotka ovat samaan tapaan luonnonoikkuja kuin hekin.Itse asiassa koko Mikkelin kaupunki on suuri kimeerien keskittymä. Eräs Peten kavereista kiinnostuu Norasta erittäin voimakkaasti, mutta Noran ajatukset suuntaavat enemmän Peteen päin, joka tosin alkaa käyttäytyä välillä hyvin omituisesti. Syykin selviää pian. 

Katsoin nuorukaisen notkeaa liikkumista, joka oli kuin ammattitanssijalla. Jakobin kissamainen keho liukui askelmilla sulavasti, aivan kuin hänen nivelensä olisivat olleet nestemäiset. (s. 69)

Nora yrittää sopeutua suomalaiseen talveen, siihen, että hän onkin kimeeri ja että koko hänen lapsuutensa on ollut salaisuuksien peitossa. Samalla hänellä on huoli Petestä, joka näyttää kärsivän välillä jostakin. Hän saa ystävän Miasta ja Jakobista, sekä treffiseuraa häneen kovasti mieltyneestä Kimistä. Mutta kun Nora kuulee, että Genimedic-yhtiö on rantautumassa myös Mikkelin kaupunkiin, hän uskoo kimeerien olevan vaarassa. Vai ovatko he? Osa lähtee laumaviettinsä vaikutuksesta pitämään omaa yhteisöään Kainuun korpiin, ja sinne vie lopulta myös Peten tie. Mutta Nora saa kuulla yllättävän hyviä uutisia, joka voi pelastaa kaikki kimeerit, hän lähtee Kainuuseen etsimään Peteä, jota ei yhä saa mielestään.

- Mitä serkumpi sitä herkumpi, joo, mutta jälkeläisistäkin tulisi mitä lie kampurajalkoja. (s. 163)

Kimeerit alkaa hyvin lupaavasti, mutta ei saa minua ihan täysin pauloihinsa. Idea egyptiläistä perimää kantavista, ihmekykyjä omaavista kimeereistä keskittyneenä Mikkelin kaupunkiin on sinänsä hyvin uskomattoman kiehtova - mutta myös jotenkin höperö. Noran ajatukset pyörii (liikaa) serkkukomistuksessa, vaikka tämä käyttäytyy jotenkin tosi vastenmielisesti. Perhelääkäri Larsson ilmestyy myös Suomeen, sillä hänhän on kaikkien kimeerien lääkäri. Erityisen pettynyt olen loppuratkaisuun, jossa kaikki tapahtuu ehkä liian helposti ja vuosisatojen kiroukset voidaan pois pyyhkiä. Peten ja Noran romanttinen suhde jää vaille täyttymystään.

Olen urbaanifantasian ystävä ja paranormaali romantiikkakin puree yhä (vaikka en tätä ehkä lukisi paranormaaliksi romantiikaksi, kun molemmat osapuolet eivät ole tavallisia ihmisiä), mutta Kimeerit ei nyt iskenyt minuun  kovinkaan isosti. Ehkä tämä saattaa purra kuitenkin nuorempaan sukupolveen, joka kaipaa ohuempaa romanttispainotteista fantasiakirjaa luettavakseen. 

Arvosanaksi annan tälle 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Kiiltomato

Samantyylistä luettavaa:

Karou-trilogia: Laini Taylor

Ihmisenhaltija-sarja : Satu Leisko

 Ihmisenhaltija: Satu Leisko. Avain 2023 (Ihmisenhaltija #1)

Kansi: Laura Noponen

"Tuuli asuu pienellä Kuustenkylän paikkakunnalla arvaamattoman isänsä kanssa. Kyläläisten elämää varjostaa pelko, sillä eräs asukas on äskettäin löydetty metsästä surmattuna. Kuolemasta epäillään kylän liepeillä liikkuvaa susilaumaa. Kun Kuustenkylälle muuttaa salaperäinen uusi tyttö Maria, Tuuli saa yllätyksekseen hänestä ystävän. Myös Tuulin ihastus Ossi alkaa odottamatta vastata hänen tunteisiinsa.

Pian Tuuli saa selville, että ihmisten kanssa rinnakkain elää salaisia olentoja, kuten eläimiksi muuntautuvia ihmiseläimiä ja ihmisten väkeä syöviä nälkäisiä. Samaan aikaan pahantahtoinen olento seuraa Tuulia metsissä, eikä uhka hellitä kotonakaan. Mikä on todellinen vaara ja miten se pysäytetään? 

Ihmisenhaltija on nykypäivään sijoittuva tummasävyinen young adult -romaani, jonka hahmoihin ja tarinaan ovat vaikuttaneet suomalaisen mytologian olennot." (Avain)

Oma arvio:

Olen tutustunut aiemmin Satu Leiskon selkokielisiin nuortenkirjoihin. Ihmisenhaltija on hänen ensimmäinen yleiskielinen kirjansa. Pidän kovasti kirjan uhkaavan utuisesta kansikuvasta, joka saattaa houkutella vähän vanhempiakin tarttumaan kirjaan.

Kirjan synkkä ja pahaenteinen tunnelma  huokuu heti ensi sivuilta saakka. Siinä on jotakin samaa kuin Meyerin Twilightin ja Rouhiaisen Susiraja-sarjan kirjoissa: syrjäinen asumus metsän keskellä, talven pimeys ja sinisyys, päähenkilö-Tuulin ulkopuolisuuden tunne. Heti kirjan alussa Tuuli tapaa matkallaan Kuustenkylän lukioon komean ja suositun Ossi-pojan, joka tytön hämmästykseksi huomaakin tämän. Ossissa on kuitenkin jotain tosi erikoista, jota Tuuli ei aluksi osaa selittää. Myöhemmin selviää kyllä, mitä.

Samoihin aikoihin kouluun tulee ulkomailta muuttanut uusi tyttö. Maria ystävystyy Tuulin kanssa, mutta tekee heti selväksi, ettei pidä siitä, että Tuuli on tekemisissä Ossin kanssa. Tuuli on varma, että näillä kahdella on yhteinen menneisyys. Kumpikaan ei kuitenkaan puhu alkuun, mikä mättää, kunnes Tuulille alkaa selvitä, etteivät Maria ja Ossi ole kumpikaan ihan tavallisia ihmisiä. 

Tuntui kuitenkin mahdottomalta tunnistaa, mikä oli oikea hetki. Milloin asiat olivat riittävän pahasti? Miten selittää tuntemattomille ihmisille vaara, jota ei voinut nähdä tai koskettaa, mutta joka ympäröi kaiken, oli kaikessa? (s. 149)

Tuulin kotona ei ole asiat hyvin. Alkoholisti-isä on arvaamaton, ja Tuuli on oppinut haistelemaan jo eteisessä, millä mielellä isä on, onko hänellä ryyppykavereita kotonaan ja hipsiikö hän vain hiljaa huoneeseen. Isä on ollut apeana hyvän ystävänsä Pekan kuoltua, ja Tuulia vaivaa Pekan kuolemaan liittyvät asiat. Raatelivatko susilaumat tosissaan Pekan kappaleiksi, niin kuin väitetään? Pikku hiljaa alkaa selvitä, etteivät Tuulin muistot isän kaverista ole kovinkaan kivoja. Kirjaan hiipii sivu sivulta yhä surullisempia ja rankempia asioita.

Tuuli saa voimaa syvenevästä suhteestaan Ossiin, jonka myötä hänen statuksensa lukiossakin paranee. Ystävyys Marian kanssa on myös tärkeää, vaikka hän joutuu tasapainottelemaan toisiinsa yhä ynseästi suhtautuvien Ossin ja Marian välillä. Lopussa kuitenkin eri olentolajien edustajat joutuvat tekemään yhteistyötä, sillä vaarassa oleva Tuuli on heille molemmille tärkeä. Pian Tuuli täyttäisi 18 ja voisi muuttaa pois isänsä luota. Isä tosin lopettaa erään ylilyöntinsä jälkeen juomisen ja alkaa käyttäytyä kuin kunnon isä konsanaan. Voiko Tuuli luottaa siihen, että isä on muuttunut parempaan päin? 

Tuulia seuraa outo, virnuileva nainen, jota kukaan muu ei tunnu huomaavan. Hän löytää itsestään myös hämmästyttäviä, orastavia kykyjä muuttaa muotoaan niin halutessaan. Kuka on tuo pelottava nainen, mitä se haluaa Tuulista ja mitä Tuulin kyvyt tarkoittavat? 

Oletko koskaan halunnut olla joku tai jokin muu? Halunnut sitä niin kovasti, että olet alkanut ajatella ja tuntea kuin se? (s. 200)

Kuten alussa kirjoitin, Ihmisenhaltijassa on paljon samoja elementtejä kuin muissa menneiden vuosien urbaanifantasian kirjoissa, mainitakseni Twilightin ja Susirajan lisäksi Stiefvaterin Väristys-trilogia. Perinteisten vampyyri- ja ihmissusihahmojen sijaan kirjassa esitellään suomalaiseen mytologiaan perustuvat nälkäiset, jotka elävät ihmisistä ottamallaan väellä, ihmisenhaltijat ja ihmiseläimet.

-Nälkäiset syntyy tavallaan kaksi kertaa. Ensin me synnytään ihmiseksi ja eletään ihmisenä, kunnes tapahtuu jokin meille merkittävä asia. Se aiheuttaa syntymisen, tai muutoksen, nälkäiseksi. Sen jälkeen me aletaan tarvita väkeä ja nälkäisen voimat aktivoituu.--- (s. 219)

Harmikseni kirjan alussa huokunut tunnelma kuitenkin rikkoutuu alkumetrien jälkeen eikä kirja täytäkään täysin alkuodotuksiani. Parhaimmillaan Leiskon kirjoitustyyli on tosi mukavaa ja kaunista luettavaa, mutta välillä ihmisten välisissä dialogeissa on kömpelyyttä eikä Ossin ja Tuulin romanssi aiheuta kovinkaan suuria perhoslaumoja vatsassani.  Juonessa on joitakin aukkoja, jotka jäävät selvittämättöminä kummittelemaan, mutta jospa jatko-osissa asioihin saadaan selvyys. 

Tuulin kokemukset isän luona ovat melko rankkoja ja kodin ilmapiiri ahdistavan painostava, ja vielä kun lisätään tapaus Pekka, jonkinlainen sisältövaroitus voisi jopa olla paikallaan. 

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Lukutoukan luetut sivut

 Varjotarha: Satu Leisko. Avain 2024 (Ihmisenhaltija #2)

Kansi: Laura Noponen

"18-vuotias Tuuli on lähtenyt kotoaan, pieneltä Kuustenkylältä dramaattisten tapahtumien jälkeen, jotta saisi uuden alun. Menneisyys varjostaa Tuulin yrityksiä elää tavallista elämää, ja yliluonnollinen piirittää häntä. Tuulin ystävätkään eivät ole aivan sitä, miltä näyttävät.

Tuulin ihastuksen, vaaraa tihkuvan Ossianin ja muun Kuustenkylälle jääneen joukon elämään Tuuli on jättänyt jäljet, joita kukaan heistä ei voi unohtaa. Ossian yrittää seurata sydäntään, mutta sen kuunteleminen osoittautuu hankalaksi. Vapaus voi löytyä odottamattomista paikoista, myös Ossianin omasta menneisyydestä." (Avain)

Oma arvio:

Viime vuonna ilmestynyt Ihmisenhaltija toi tuulahduksia perinteikkäästä nuorten aikuisten urbaanifantasiasta, jonka buumi on viime vuosina jo alkanut laantua sitten 2000-luvun alun, jolloin Twilightit julkaistiin ja joka poiki samantyylisiä paranormaalin romantiikan ilmentymiä.

Ihmisenhaltijassa tummia sävyjä mukaan toivat reaalimaailman kauhut, kuten Tuulin juopotteleva ja väkivaltainen isä ja tämän lääppivät juopottelukaverinsa, joista Pekka-niminen koki lopulta karmean kohtalon. Ensimmäisen osan lopussa Tuulille selviää, kuka surmasi Pekan, sillä hän löytää viimeinkin otuksen, ihmisenhaltijan itsestään. Tuuli on siis muodonmuuttaja. Hänen on nyt opittava hallitsemaan ihmisenhaltijaa itsessään, ettei moisia "vahinkosurmia" pääse enää jatkossa tapahtumaan.

Sisälläni ihmisenhaltija vaati: Käytä kykyjäsi! Et voi tietää, mitä on tulossa!

Ihmisenhaltija oli hereillä yhä useammin ja varasti minulta pieniä asioita: Se puristi käteni nyrkkeihin ennen kuin ehdin estää, niin nopeasti, ettei kukaan huomannut. Se jatkasiai ja ottaisi minulta aina vain jotakin isompaa, kunnes myöntyisin sen vaatimuksiin. (s. 31)

Tuuli on viimeinkin täyttänyt 18 ja hän on päässyt pakenemaan väkivaltaista, alkoholiongelmaista isäänsä Helsinkiin. Tätinsä luo hän ei voi kuitenkaan mennä, sillä viimeksikin tämä petti hänet ja ilmoitti isälle tyttärensä olinpaikana. Tuulin on siis oltava tarkkana, ettei paljasta osoitettaan kenellekään, ei edes tädilleen. Hän saa onnekseen töitä huvipuistosta, ja tutustuu siellä heti mukaviin tyyppeihin. Anton tuntuu olevan ihastunut Tuuliin, vaikka Tuuli ei alkuun tahdo tätä uskoa. Nada vaikuttaa yhtä salaperäiseltä kuin Tuulikin, joten hänestä hän saa luottoystävän. Nadassa tuntuu olevan jotain tosi erikoista.

Tuulilla on toki ikävä Ossiania, jonka hän jätti Kuustenkylälle paetessaan isäänsä. Hän uskoo kuitenkin, että Ossi ymmärtää häntä. Ossian ei voi kuitenkaan jättää asiaa sikseen, ja lähtee Helsinkiin etsimään Tuulia. Nälkäisiin kuuluva Ossi meinaa joutua heti hankaluuksiin juotuaan väkeä väärästä henkilöstä. Hän huomaa myös, että Tuulin perässä on ikäviä tyyppejä. Ja kuka on tuo huvipuiston poika, joka selvästi yrittää iskeä Tuulia. 

- Sä jätit mulle jonkin helvetin kirjeen. Et voinut edes kasvokkain kertoa, että jätät mut! (s. 134)

Varjotarha jatkaa hyvin tummissa tunnelmissa, jossa vuorottelevat Tuulin kamppailut muodonmuutosharjoitusten parissa ja  pelottavat muistot menneisyydestä sekä niistä eheytyminen, toisaalta Ossin kipuilut siitä, miksei Tuuli ota häntä innostuneemmin vastaan. Miksi hän jätti tälle vain kirjeen ja lähti noin vain? Miksi hän treffailee Antonia? Miksi Tuuli ei ole varovaisempi eikä usko Ossianin varoituksia vaarasta? Tuulin kämpille pölähtää Ossin harmiksi vielä Mikaela, Marian ihmissusi-kumppani, joka pyytää Tuulilta apua Marian löytämiseksi. Ossi ei halua Tuulin lähtevän millekään etsintäretkille vaan huolehtivan vain omasta turvallisuudestaan. Tuuli tuntee olevansa Ossin talutusnuorassa ja alkaa toimia tämän selän takana. 

- En tiedä, mitä se näkee sussa, mutta voisitko edes kerran kohdella sitä reilusti. (s. 192)

En saanut oikein  kunnolla otetta tästä kirjasta. Tuulin ja Ossin välit menivät melkoiseksi vatvomiseksi ja ehkä hiukan tekemällä tehdyn konfliktinhakuiseksi. Laimeat konfliktit eivät oikein johtaneet mihinkään, vaan sama vatvominen jatkui. Ossin alun stalkkailut muistuttivat hiukan liikaa vampyyri-Edwardin tyyliä Twilight-saagan kirjoissa. Antonin sivuhahmon tarkoitusperät jäivät minulle hämärän peittoon. Muutenkin synkkäsävyinen tunnelma istui ehkä hiukan paremmin Kuustenkylän korpiin, mutta pääkaupunkiseudulle istutettuna ei toiminutkaan niin hyvin. Loppua kohti, juonen tiivistyessä lukukokemukseni parani hiukan. Oletettavasti sarjaan on tulossa vielä jatkoa, sillä monikin asia jäi vielä auki.

Mikään paha ei voinut olla niin suuri, että se rikkoisi meidät. (s. 314)

Annan arvosanaksi tälle 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Elina Rouhiainen: Susiraja

Stephenie Meyer: Twilight

Maggie Stiefvater: Väristys

Paholaisesta seuraava: P. Pakarinen

 Paholaisesta seuraava: P. Pakarinen. BoD 2023

"Vaarallinen, synkkä, seksikäs. Kahden tarinan kuuma kokoelma, joka viihdyttää lukijaansa alusta loppuun.

New Yorkin laitamilla asustaa epätavallisten ystävysten nelikko; kaksi vampyyria, jotka ovat kuin yö ja päivä, viekoitteleva succubus sekä komea ihmissusi. He koettavat kovasti sulautua tavallisten ihmisten maailmaan ja elää osana sitä, mutta heillä jokaisella on menneisyytensä, joka pitää otteessaan. Ja uusi vaara vaanii aivan nurkan takana.

Danan arki on totaalisen tylsä sekä romanttisten hömppätarinoiden kyllästämä. Hänen elämäänsä ei yksinkertaisesti kuulu miehet tai romantiikka. Erään illan päätteeksi hän kohtaa pimeydessä synkän miehen, joka pelastaa hänet ja jolla on vaarallisesti kiiluvat silmät. Missä mies liikkuukin, vaara ympäröi hänet. Danalla ei ole aikomustakaan langeta vaaralliseen viettelykseen."(BoD)

Lukunäyte

Kirjan kotisivut

Oma arvio:

Synkäksi ja seksikkääksi takakannessaan luvattu Paholaisesta seuraava on kirjablogia pitkään kirjoittaneen P. Pakarisen esikoisteos, joka koostuu kahdesta erillisestä, mutta hyvin samanhenkisestä novellista / pienoisromaanista. Molemmat tarinat sijoittuvat New Yorkiin, ja molempia yhdistää kauniit ja seksikkäät nuoret aikuiset päähenkilöt, New Yorkin yöelämä ja vaaroja ja kuumia tunteita hohkaavat kohtaamiset ihmisten ja paranormaalien olentojen välillä.

Parisataasivuinen aloitustarina Kadonneiden sielujen kaupunki (nimi on häiritsevästi hyvin samantyyppinen kuin Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjan osien nimet) esittelee neljä näkökulmahenkilöä, joista Gyna, vampyyri, on ehkä kuitenkin vallitsevimmassa roolissa. Hänen karua ja onnetonta lapsuuttaan ja myöhemmin vampyyriksi muuttumista avataan heti alussa ja sitä, miten hän päätyi perimään tätinsä englantilaistyylisen ison talon, jossa hän nyt asuu kolmen ystävänsä kanssa. Farrah on upea, katseet kääntävä succubus, joka osaa vietellä kaikki pauloihinsa imeäkseen toisen energiaa ja elämänvoimaa itseensä - ja toki nauttiakseen seksistä. Neeka on nuori vampyyri, jonka uskovaiset vanhemmat ovat kasvattaneet hänet kurissa ja nuhteessa. Kukaan ei voi kuitenkaan olla huomaamatta Neekan ja komean Luken, ihmissuden, välistä vetovoimaa.

Eräänä klubi-iltana Gyna päätyy epäonnekseen hyväkroppaisen vampyyrinmetsästäjän kynsiin. Reece on erittäin katkera Gynalle, sillä hän seurasi pikkupoikana vierestä tämän tappaessa hänen isänsä, joka oli vampyyrinmetsästäjä niin ikään. Reece huomaa kuitenkin, ettei Gynaa niin vain vangitakaan. Myöhemmin osat vaihtuvat toisinpäin vangin ja vangitsijan välillä. Ja tottakai näiden kahden välille kehkeytyy runsaasti haters-to-lovers-tyylistä seksuaalista vetovoimaa. Reece joutuukin vaikean valinnan eteen, kun vampyyrinmetsästäjien instituutti vaatii tätä luovuttamaan Gynan haltuunsa. Tunteita alkaa olla jo liikaa pelissä. 

Sisimmässäni vihasin Reeceä samalla tavalla kuin ketä tahansa muutakin metsästäjää, mutta samalla mies veti minua puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. En tiennyt miksi, mutta halusin ottaa siitä selvää. (s. 109)

Mukaan tarinalinjaan ujuttautuu vielä lisää henkilöitä, joista juonikas Max on Reecen ex-ystävä, joka nöyryytti tämän siskopuolta Hallieta aiemmin pahasti. Lisäksi ystävysten talossa piipahtaa pakkaa sekoittamassa Jesse, joka joutuu Farrahin pauloihin. Jesse aiheuttaa närää niin Luken kuin Neekankin välillä. Farrahin baarista bongaama noitanainen Leesh taas vie kyltymättömän succubuksen sydämen.

Toisaalta pidin ensimmäisen tarinan asettelusta, mutta runsaan henkilögallerian sijaan siinä olisi voinut keskittyä tiiviimmin muutaman keskeisimmän näkökulmiin, eli esimerkiksi Gynan, Reecen, Luken ja Neekan. Vaikka kirjassa olikin jonkinlainen kantava juoni olemassa, tuntui hiukan siltä, että kaikki tapahtumat pedattiin sitä varten, että saadaan esitellä seuraavan parin kuumia hetkiä. Eikä se sinänsä haittaa, sillä pidän kyllä sellaisten lukemisesta, mutta jos ne alkavat vaikuttaa itsetarkoitukselta, kirjan muu juoni kärsii. Kuumat kohtaukset ovat ihan jees toimivasti rakennettuja toki, vaikka kliseiltä ei voida välttyä. Luken ja Neekan ujosti syttyvä romanssi on mielestäni kiehtovin. 

Muutamia  häiritseviä maneereja tässä ensimmäisessä novellissa on, kuten tiuhaan esiintyvät vinosti hymyilevät (mies)henkilöt. Lakkasin lopulta laskemasta, kuinka monesti vino hymy ilmaantui. Muutama kohtaus oli mielestäni hyvin ristiriitainen ja epäuskottava, kuten Gynan yhtäkkinen luovuttaminen ja vapaaehtoinen astuminen Reecen vampyyrinmetsästäjäpomon pakeille. Myös viimeinen parinmuodostus petollisen, loukkaavan Maxin ja pyörätuolissa istuvan IT-nörtti Hailien välillä jäi mielestäni turhaksi ja epäuskottavaksi. 

Toinen tarina, Pimeyden kosketus, on mielestäni näistä kahdesta toimivampi. 150-sivuinen tarina esittelee Danan, joka New Yorkin yössä joutuu ahdistelun uhriksi. Häntä pelastamaan tullut raamikas mies osoittautuu kylmäveriseksi murhaajaksi, ja nuori nainen pelästyy enemmän pelastajaansa kuin sitä, jolta tämä mies hänen pelasti. Eniten Danaa järkytti miehen välinpitämätön suhtautuminen siihen, miten tämä tuosta noin vain tappoi Danan ahdistelijan. Dana haluaa vain unohtaa tuon kohtaamisen.

Valitettavasti Dana ei pääse Quilanista eroon. Quilan on vihan demoni, ja nyt hänen kammottava Belial-pomonsa on antanut tälle tehtäväksi tarkkailla tuota pelastamaansa naista. Belialin mukaan naisessa saattaa olla jotakin erityistä, ja Quilanin on pidettävä tätä silmällä, jotta saadaan tietää, mitä kykyjä naisella voisi olla. Dana uskoo kuitenkin olevansa ihan tavallinen nuori nainen, joka asuu kissansa kanssa, viettää aikaa ystäviensa kanssa New Yorkin yössä ja työskentelee lehden toimituksessa. Pelottava Quilan alkaa kuitenkin ilmestyä tälle tuon tuostakin, eikä demonia pidättele ovet eikä ikkunat, sillä tämä osaa aineellistua eri paikkoihin ja puhua myös toisen pään sisällä. 

Mieleni panikoi, mutta kehoni huusi jälleen kerran hallelujaata. Se suorastaan kirkui ja janosi kosketusta. Nyt minä olin ties missä mystisen miehen kanssa enkä pääsisi karkuun. Mahtavaa. (s. 247)

Hyvin pian Dana huomaa, ettei voi mitään sille, että haluaa tuota komeaa, lihaksikasta miestä, etenkin kun tämä tunkeutuu likaisine puheineen tämän pään sisälle ja painautuu tuon tuostakin turhan lähelle naista. Quilan sotii sitä ajatusta vastaan, että makaisi oman toimeksiantonsa kanssa, mutta aika heikko yritys hänellä on, koska Dana vetää häntä uskomattomasti puoleensa. Quilan on tottunut saamaan naisen kuin naisen, mutta hänen rakkautensa on tavallista rajumpaa, ja vaatii usein naisen hengen. Quilan ei halua satuttaa Danaa, sillä vastoin hänen tahtoaan, hän alkaa kiintyä naiseen. Tätä hän ei tietenkään myönnä itselleen eikä muille ihan helpolla. Pientä mustasukkaisuuttakin on ilmassa, kun Dana viihtyy hyvin Quilanin demoniystävän, karunkomean Aidanin kanssa.

Mutta mikä on Danan kyky ja kuka hän oikeasti on naisiaan? Quilan joutuu todella vaikean valinnan eteen lopussa.

Jälkimmäisessä tarinassa olisi ollut potentiaalia pidempääkin romaaniin, jossa olisi voinut syventää päähenkilöiden hahmoja. Ehkä myös kiusaamista olisi voinut näin pitkittää pidempään ja piinata tällä tavoin lukijaa. Kun Danan oikea olemus paljastui, olin ensin epäuskoinen ja pettynyt, mutta sitten totesin, että se oli todella nerokas ja toimiva ratkaisu. 

Paholaisesta seuraava tarjoaa lupaamaansa vaaraa, synkkyyttä ja seksikkyyttä. Juoni soljuu molemmissa luontevasti eteenpäin, enkä kokenut pitkästymisen hetkiä lukiessani tarinoita.  Pienellä hionnalla ja henkilöiden karsimisella (Kadonneiden sielujen kaupungissa) siitä olisi saanut vielä toimivamman. Urbaanin fantasian ja paranormaalin romantiikan ystäville tämä tarjoaa osin omaperäisen, osin tuttuja elementtejä muusta lajityypin kirjallisuudesta lainanneen kahden tarinan paketin.  Parhaiten tämä sopii new adult / aikuiset -kategoriaan, eli ei ihan kilteimmästä päästä olevaa fantasiaa ja romantiikan räiskettä ole tämä.

Arvosanani 3

Kiitos BoD:ille arvostelukappaleesta!

Muualla:

---

Samantyylistä luettavaa:

Sarah J. Maas: Maan ja veren huone

Cassandra Clare: Varjojen kaupungit -sarja

Outi Moisio: Kun äänesi löysi minut

Muista minut -trilogia: Kerstin Gier

Päivänvalolla ei näe: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2023 (Muista minut #1)

Saksankielinen alkuteos (2021): Vergissmeinnicht. Was man bei Licht nicht sehen kann. Kansi: Eva Schöffmann-Davidov

"Quinnin parhaan kaverin Lassen 18-vuotisbileisiin ilmestyy Kim, lävistetty ja vahvasti meikattu vanhempi tyttö, jota kukaan ei tunne. Kim lähestyy Quinnia juhlissa ja vetää hänet mukaansa pelottavaan seikkailuun: auttaessaan Kimiä pakenemaan karmivia olentoja Quinn loukkaantuu vakavasti.

Kenelle Quinn voi uskoutua, kun hän yhtäkkiä alkaa nähdä asioita, jotka eivät voi olla tästä maailmasta – kehnoja riimejä lausuvia patsaita ja tuttavallisesti virnuilevia pääkalloja? Naapurissa asuva fantasiaromaaneita rakastava Matilda ei ole ollenkaan Quinnin tyyppiä, mutta ainoastaan hän ymmärtää Quinnin kokemuksia. Yhdessä he päätyvät maagiseen seikkailuun, ja yllätyksekseen Quinn huomaa tunteidensa heräävän..." (Gummerus)

Oma arvio:

Luettuani putkeen kaksi aikuisille suunnattua, melko synkkää fantasiaa, on ihana tarttua välillä nuorten hupsuun fantasiaan. Sillä mitä olen aiemmin lukenut Kerstin Gieriltä, hupsu on juuri oikea sana kuvaamaan hänen romaaniensa tyyliä. Olen siis lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa: Rakkaus ei katso aikaa -trilogian, Unien kirjat -trilogian sekä yksittäisen teoksen Pilvilinna. Ensimmäiseksi kirjan käteen saatuani ihastelin ääneen sen uskomattoman kaunista, monia yksityiskohtia sisältävää kantta. 

Heti kirjan alussa tapahtuu onnettomuus. Päähenkilö, 17-vuotias Quinn seuraa outoa, lävistettyä tyttöä ulos kaverinsa synttäribileistä ja jää omituisten otusten jahtaamana auton alle. Hän loukkaantuu pahasti, mutta lääkärit ovat ihmeissään, sillä heidän mielestä on suoranainen ihme, ettei hän menettänyt henkeään onnettomuudessa. Paras ystävä Lasse ihmettelee Quinnin höpinöitä sairaalavuoteella ja alkaa karttaa tämän seuraa, koska uskoo kaiken johtuvan ystävänsä aivovammasta. Mutta totta se on: Quinn on alkanut nähdä hahmoja, joita muut eivät näe. Hän näkee kasvoja paikoissa, missä niitä ei pitäisi olla. Hän näkee kuolleita ihmisiä, joita kukaan muu ei näe. 

"Minäkin olen huolissani", Quinn vastasi kireänä. "Nimittäin siitä, ettet ole pystynyt puhumaan minun onnettomuuteni jälkeen kokonaisia lauseita." (s. 314)

Quinnin kotiuduttua hän vetäytyy omiin oloihinsa. Lilly-tyttöystävää hän ei halua nähdä, varsinkaan kun hän oli juuri aikonut jättää tämän ennen onnettomuutta. Lasse loistaa poissaolollaan ja Quinnin elämää rytmittää lähinnä niin psyko- kuin fysioterapiakäynnit. Psykoterapeutti tuntuu tosin vain lannistavan poikaa, kun taas fysioterapeutti uskoo tämän vielä nousevan pyörätuolista kävelemään.

"Näetkö sinäkin toisinaan asioita, joita ei oikeastaan voi olla olemassa?" (s. 113)

Quinnin harmiksi (myöhemmin iloksi) hänen äitinsä palkkaa naapurin rasittavan uskistytön, hymykuoppanaaman eli Matildan pitämään pojalleen seuraa ja kuskaamaan tätä fyssarille ja terapiaan. Tosin Quinn ei tiedä, että äiti on maksanut Matildalle, vaan uskoo tämän auttavan hyvää, katolilaisen kasvatuksen ansioittamaa hyvyyttään. Heistä tulee alkukähinän jälkeen hyvät liittolaiset, sillä Matilda joutuu sotkeutumaan Quinnin mukana hyvin maagisiin asioihin. Quinn haluaa selvittää, kuka oli tuo sinitukkainen tyttö bileissä ja tämän jälkeen ulkona ilmestynyt hattupäämies, josta kaikki vaikeudet alkoivat. Asioita alkaa lähistön kukkakaupasta, jossa hääräävät erikoiset Fee ja Hyasintti. Quinnille alkaa paljastua, miksi hän näkee asioita, joita muut eivät, ja mitä erikoista hänessä on.

"Minun pitäisi siis...pelastaa maailma? Eikö siinä ole hiukan liian liikaa vastuuta pyörätuolissa istuvalle pojalle?"(s. 305)

Matilda on kirjan toinen näkökulmahenkilö ja mielestäni valloittava, nerokas persoona, jonka fantasiakirjatietämyksestä on hyötyä parivaljakon seikkailuissa. Hän on hyvin uskonnollisesta perheestä, mutta kokee olevansa suvun musta lammas, ja lisäksi häntä ärsyttää, miten kaikki sotkevat hänet aina ärsyttävään, täydelliseen Luise-serkkuun. Luise ja Leopold -serkut ovatkin melkoisia tekopyhiä piikkejä Matildan lihassa, jotka kyttäävät tämän tekemisiä jatkuvasti, jotta pääsevät juoruamaan tästä. Matilda hämmentyy Quinnin äidin pyynnöstä pitää pojalle seuraa, etenkin koska hän on ollut jo pitkään salaa ihastunut saavuttamattomaan naapurin hulivilipoikaan. Mutta pikku hiljaa, tutustuttuaan poikaan, hän ei ehkä edes haluaisi ottaa maksua tämän tapaamisesta. Pientä, mukavaa kipinää alkaa syttyä parivaljakon välille seikkailun tiimellyksessä.

Minusta tämä oli samaa taattua, mukavan rentoa, hupsua ja viihdyttävää Kerstin Gieriä, mitä odotinkin. Ajan trendien mukaisesti nähdään kuolleita, löydetään piileviä erikoisvoimia ja seikkaillaan hautausmaalla. Romanttiset kuviot Matildan ja Quinnin välillä toimivat oikein kivasti. Muutenkin päähenkilöt olivat mukavia persoonia ja heidän mukana oli miellyttävää viettää reilut 400 sivua. Vaikka Matilda on uskovaisesta perheestä, ei uskonnollisuus näy kirjan sivuilla muuten kuin hänen perheensä tavoissa toimia. Pidän myös kirjan huumorista, joka ei ole yliampuvaa, mutta kulkee sopivasti mukana tuomassa pilkettä silmäkulmaan. Saatoin jopa ääneen hörähtää jossakin kohtaa. Toivotaan, että jatkoa suomennettaisiin mahdollisimman pian. Juuri tällaista hyvän mielen fantasiaa olenkin kaivannut luettavakseni.

Tätä voi huoletta vinkata jo seiskaluokkalaisille romanttisen fantasian ystäville.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjakasta

Oksan hyllyltä

Jo kadotettua: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2025 (Muista minut #2)

Saksankielinen alkuteos (2023): Was Bisher Verloren War - Vergissmeinnicht 2. Kansi: Eva Schöffmann-Davidov

"Ystävyyttä, supervoimia ja keijuja

Häikäisevä fantasiaseikkailu jatkuu

Supervoimia omaava Quinn on tottunut viettämään aikaa keijujen kanssa ja kävelemään portaalien kautta rinnakkaiseen maailmaan. Harmi kyllä jokainen hänen paljastamansa salaisuus tuo eteen aina vain uusia pulmia.​

Ilman Matildaa ja tämän ylivertaista neuvokkuutta Quinn olisi täysin eksyksissä. Hän haluaisi suojella Matildaa kaikkialla uhkaavilta vaaroilta, mutta se ei riitä estämään Matildaa syöksymästä suin päin seikkailuun.​ Kaksikolla on selvitettävänään joukko kysymyksiä: Onko Quinnin isän kuoleman takana salaseura? Entä kuinka kesyttää sfinksi ja juoniva uusi luokkatoveri?" (Gummerus)

Oma arvio:

*** Arvostelukappale saatu kustantajalta ***

Kerstin Gier on kerta toisensa jälkeen osoittanut, että hän osaa kirjoittaa viihdyttävää, hauskaa ja persoonallista fantasiaa. Tämä Muista minut -trilogian kakkososa on jo yhdeksäs lukemani Gierin kirja, enkä vieläkään ole hänen tyyliinsä kyllästynyt. 

Ja katsokaa nyt, mikä ihana kansi tässä kirjassa on! Kuvan yksityiskohtia voisi tuijotella ikuisuuden. 

Quinn totuttelee uusiin supervoimiinsa ensimmäisen osan järisyttävien tapahtumien jälkeen. Hän viihtyy Reunalla, eräänlaisessa toisen ulottuvuuden maailmassa, missä hän voi parkourata sielunsa kyllyydestä, koska siellä hänen jaloissaan ei ole mitään vikaa. Siellä hän voi myös yrittää unohtaa ikävänsä naapurin Matildaa kohtaan, jonka kanssa heillä tuli ero kaikkien järkyttävien tapahtumien päätteeksi, vieläpä Quinnin aloitteesta. Nyt häntä on hiukan alkanut kaduttaa. Reunan pahamaineisessa Varjokaupungissa tosin on joka nurkan takana vaanivia, mustiin pukeutuneita nexejä, joita Quinn joutuu väistelemään parhaansa mukaan. Yksi sellainen on aikanaan surmannut hänen isänsäkin.

"Minäpä kerron sinulle nyt salaisuuden, Kiharapää." Se alensi merkitsevästi ääntään ja katsoi minua syvälle silmiin jatkaessaan: "Söpöt ovat aina kaikkein vaarallisimpia." (s. 200)

Matildalla on uusi erikoinen ystävä, nimittäin suloinen räystäpiru Bax ilmestyy tuon tuostakin hänen seuraansa. Muut eivät tietenkään näe tätä erikoista otusta. Matildalla on viime aikoina ollut hankaluuksia vältellä naapurissa asuvaa Quinnia, ja kotiinsakin hän joutuu menemään erikoisia kiertoreittejä pitkin. Ikävä kalvaa häntä kovasti. Lisäksi hän palaa halusta tietää lisää maagisesta Reunasta, vielä pelottavammasta Pohjasta ja kaikesta siitä, mikä liittyy valitun Quinnin elämään nykyään. 

Kaiken mullistaa Jeanne D'Arcin ilmestyminen Quinnin ja Matildan koululle uudeksi oppilaaksi tekeytyneenä.  Samainen historiasta tuttu tyttönenhän meinasi tappaa Matildan viime osassa. Hän kuitenkin yrittää vakuuttaa Quinnille olevansa hyödyksi hänelle. Quinn ei oikein uskalla luottaa tuohon tyttöön, joka on kietonut pian koko koulun pikkusormensa ympärille.

Pikku hiljaa Matildan ja Quinnin on kohdattava toisensa ja tunnustettua yhä olemassa olevat tunteensa. Yhteinen sävel löytyy sinitukkaisen Kimin myötä, sillä tämän kautta he tulevat tutustuneeksi erääseen salattua portaalia vartioivaan kolmikkoon. Quinn saa myös selville, mitä hänen isälleen Yurille aikoinaan tapahtui, sillä Kimillä on hallussaan eräs tärkeä videotallenne. Pääsisikö Matildakin pian Reunalle? Quinn on ehdottomasti tätä vastaan, mikä luo uutta kitkaa heidän välille. Matildan ystävyyssuhde Julieenkin alkaa rakoilla, koska ei pysty olemaan tälle rehellinen. Eihän hän missään tapauksessa voisi edes uskoa puolta siitä, mitä Matilda on kokenut. Matildalla on onneksi keinonsa, sillä onhan hänellä Bax apunaan ja seuranaan.

Pakko myöntää, että tuntui ihan viihtyisältä, kun Bax kierähti viereeni tyytyväisesti hyristen ja siivet huolellisesti kokoon taitettuina ja kiersi lohikäärmeenhännän ympärilleen. (s. 224)

Tässä osassa tulee myös hauska intertekstuaalisuus Gierin aiempaan kirjasarjaan Unien kirjat, sillä Matilda pääsee Baxin avustamana seikkailemaan Pohjalla, jossa sijaitsevat kaikkien ihmisten persoonalliset uniovet. Samanlaisista uniovista kuljettiin nimittäin myös tuossa mainitsemassani trilogiassa. Tällä kertaa Matilda ei kuitenkaan seikkaile muiden uniovien takana, vaan kohtaa käytävällä arvoituksia heittelevän sfinksin. Onneksi Matilda on haka arvoituksissa, muuten hänelle kävisi kalpaten.

"Olisihan se pitänyt arvata. Sinä olet...ihme!", sanoin. Vähät siitä, etten enää hallinnut suupieliäni, vaan hymyilin Matildalle aivan haltioissani. Hän oli ihme. Tarkemmin sanottuna minun ihmeeni. (s. 84)

Quinn löytää tarinan edetessä myös uuden kyvyn itsestään. Sama kyky saattaa olla myös Matildallakin. Hänen ja Matildan uudelleen syttyvä suhde on kiva lisämauste kiehtovan fantasiajuonen ohella, mutta liikaa tässä ei romantiikalla herkutella. Olisi jopa voinut olla minun makuuni hiukan enemmän. Matildan katolilainen perhe ja suku herättää hilpeyttä erikoisine perinteineen ja uskonto on Matildan arjessa läsnä, vaikka hän itse ei kovin harras olekaan.  Quinnin perhe taas on hyvin erilainen, rennompi, joten tosi kiva kontrasti tulee näiden kahden kotioloista.

Kaikesta tänään kuulemastani minua oli kiehtonyt eniten Tunteiden panttilainaamo. Siellä saattoi kuulemma vaihtaa epämiellyttävät tunteet, kuten rakkaussurut ja kaikenlaiset pelot mieluisampiin, pulloihin ja purnukoihin pakattuihin tunteisiin. (s. 222)

Kirjan kiehtovinta antia on Quinnin ja muiden seikkailut Reunalla, minkä paremmalla puolella voi esimerkiksi matkustaa zeppeliinivalaan kyydissä. Toivon mukaan viimeisessä osassa seikkailtaisiin Reunalla vielä enemmän.

Kuten sanoin aiemmin, viihdyn Gierin kirjojen maailmassa ja pidän hänen tyylistään. Jo kadotettua ei kärsi trilogian toisen kirjan syndroomasta, vaan on hauska, viihdyttävä ja yllättävä paketti. Odotan innokkaasti trilogian päätösosaa Mikä pitää maailman koossa. 

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Rakkaus ei katso aikaa -trilogia: Kerstin Gier

Unien kirjat -trilogia: Kerstin Gier

Pilvilinna: Kerstin Gier

Caraval-trilogia: Stephanie Garber