Maxton Hall -trilogia: Mona Kasten

Save me - Näkymätön: Mona Kasten. Suomentanut Sanna Van Leeuwen. Otava 2025 (Maxton Hall #1)

Saksankielinen alkuteos (2018): Save me. Kansi: Sandra Taufer, Muenchen / Shutterstock.com

"Kaksi eri maailmaa, yksi yhteinen kohtalo.

Kansainvälisen bestseller-sarjan ensimmäinen osa.

Raha, valta ja luksus. Ne eivät voisi vähempää kiinnostaa Ruby Belliä. Hän on kuitenkin päässyt Maxton Hallin eliittilukioon, jossa pyörii varakkaiden valtapeli. Fiksun ja määrätietoisen Rubyn tähtäimessä eivät ole seurapiirit vaan Oxfordin yliopisto.

Rubyn suunnitelmat mutkistuvat, kun hän saa sattumalta tietää Beaufortin perheen skandaalinomaisen salaisuuden ja joutuu suvun perijän, komean Jamesin silmätikuksi. He eivät voi alkuun sietää toisiaan, mutta huomaavat pian, että heillä on hämmentävän paljon yhteistä.

Maxton Hall -trilogia hurmaa myös yhtenä Amazon Primen katsotuimmista sarjoista." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Minun on hiukan hankala arvioida tätä kirjaa, koska olen katsonut tähän pohjautuvan Maxton Hall -TV-sarjan kaksi tuotantokautta - kahdesti. Rakastuin välittömästi tähän sarjaan ja olen odotellutkin, milloin saataisiin suomennos tästä jo seitsemän vuotta sitten alkukielellä ilmestyneestä kirjasta. No nyt saatiin. 

Yllätyin, miten hyvin kyseinen TV-sarja on uskollisesti mukaillut kirjan juonta. Niinpä minulla ei ole juurikaan nurinan aihetta sen suhteen.

Ruby Bellin elämä on hyvin suunnitelmallista ja kurinalaista: hänellä on tarkat suunnitelmat tulevaisuutensa suhteen (Oxfordin yliopisto), hän tekee bujoonsa tarkat päiväohjelmat ja to-do-listat ja yksi tärkeimmistä näytönpaikoista hänellä on tapahtumatoimikunnan johtajuus yhdessä hänen Lin-ystävänsä kanssa. Nyt suunnitteilla ovat back to school -bileet, joiden tarkoitus on myös tehdä vaikutus oppilaiden rikkaisiin vanhempiin. Maxton Hall on nimittäin Lontoon arvostetuin yksityiskoulu, jossa vähävaraisesta perheestä tuleva Ruby saa kunnian käydä. Ruby on älykäs, suunnitelmallinen, ihan tavallisen nätti lukiolainen, mutta hän on myös näkymätön. Tai hän kovasti pyrkii siihen, ettei herätä mitään huomiota kenessäkään.

Kun Ruby on menossa pyytämään Oxfordin suosituskirjettään lempiopettajaltaan Suttonilta, hän tulee nähneeksi jotain kamalaa: opettaja suutelee intohimoisesti erään koulun oppilaan kanssa työhuoneessaan. Tuo tyttö on Lydia Beaufort, rikkaan vaatetussuvun tytär, jonka ärsyttävän täydellinen kaksoisveli James tulee ensi kädessä ostamaan Rubya hiljaiseksi, jotta heidän hieno perheensä ei joutuisi skandaalin keskelle. Rubylla ei ole mitään mielenkiintoa juoruilla näkemästään, niin järkyttynyt hän yhä on, mutta hän ei myöskään suostu ottamaan Jamesilta tukkua rahaa, mikä olisi kyllä heidän perheessään tarpeen. Äiti on tällä hetkellä työttömänä ja isä on onnettomuuden takia pyörätuolissa. 

Minua ei miellytä tippaakaan, että perheeni kohtalo - ja erityisesti Lydian - on tuon tytön käsissä.

Minulla ei ole varaa näyttäytyä sinun seurassasi.

Sehän nähdään. (s. 58)

Kirjassa seurataan vuorotellen niin Rubyn kuin Jamesin näkökulmia. James, joka on tottunut saamaan kaiken, ei voi käsittää, miten tuo Ruby Bell -niminen tyttö, ei-kukaan, heittää rahat hänen silmilleen. Mutta tämän jälkeen hän ei saa tuota tyttöä mielestään, ärsyttävää kyllä.  Kaiken huipuksi, koska hän tulee pilanneeksi Back to school -juhlat järjestämällään striptease-ohjelmanumerolla, hänet pakotetaan olemaan mukana tapahtumatoimikunnassa loppulukukauden ajan - eikä hän saa enää pelata lacrossejoukkueessa. Tämä on kova isku Jamesille, eikä vaikutusvaltainen isäkään voi häntä nyt pelastaa, sillä isä on samaa mieltä rehtorin kanssa: hänen kelvottoman poikansa on saatava rangaistus hölmöilyistään. Niinpä Jamesin on nyt siedettävä Rubyn seuraa säännöllisesti. 

Maalina tapahtumatoimikunnalla on seuraavaksi suuret halloweenjuhlat, joissa Rubyn on nyt tiimeineen vakuutettava edellisiin juhliin pettynyt rehtori. Alussa tapahtumatoimikunnassa ollaan hiukan varpaillaan Jamesin ilmestyessä mukaan, mutta häneltä alkaakin putkahdella ihan kelpo ideoita. Ehkä he voisivat jopa hiukan hyötyä hänen vaatetussuvustaan, sillä teemaksi päätetään valita viktoriaanisen tyylin pukujuhlat -  Ja Beaufortin suvullahan on tunnetusti pukuarkisto, josta saattaisi löytyä mainosta varten sopivat puvut. Rubyn ja Jamesin reissu Beaufortin toimitiloihin pukusovituksineen ja kuvauksineen sytyttää kipinän heidän välilleen, kunnes sitten kaikki muuttuu. Jamesin käytös on hyvin ailahtelevaa, etenkin jos hänen vanhempansa ilmestyvät kuvioihin. He eivät voi mitenkään hyväksyä, että heidän poikansa voisi seurustella köyhän perheen tyttären kanssa. 

Minua yskittää. Kurkkuuni on noussut pala, joka kasvaa koko ajan suuremmaksi. "Tarkoitan sitä aikaa, jolloin sinä et tiennyt minua olevankaan. Voisi olla parempi palata siihen. Silloin minulla oli huomattavasti parempi olo." (s. 176)

Kirjassa on melko perinteisen haters-to-lovers-kaavan mukainen romanssikuvio, jossa on lisäksi  kielletyn hedelmän makua. Hiukan aina tulee sellainen epäuskottavuus näissä, joissa rikkaan perheen vanhemmat pistävät parastaan tyrannimaisuudessaan, kieltävät jälkikasvuaan tapailemasta "alempiarvoisiaan" ja käyttäytyvät muutenkin täysin käsittämättömästi. Lydian ja opettaja Suttonin kyseenalainen suhde jää aika vähälle huomiolle tässä kirjassa, kun taas TV-sarjassa sitä avataan hiukan enemmän auki. Luokkahuoneessa tapahtunut suutelointi kuvataan Lydian sanoin hairahdukseksi, sillä Sutton on ehdottomasti halunnut lopettaa suhteen sen jälkeen, kun on tullut opettamaan Maxton halliin. (He ovat siis tavanneet jo vuosia aiemmin, kun Sutton ei ole vielä ollut Lydian opettaja.)

Paljon ihanaa kipinöintiä ja syttyvää intohimoa tapahtuu Rubyn ja Jamesin välillä, ja se on osattu kuvata tässä kirjassa minua miellyttävällä tavalla. Paras on tietystikin uima-allaskohtaus, jossa Ruby pukataan bileissä veden varaan. Muut eivät tiedä hänen traumastaan liittyen veneonnettomuuteen, jossa hänen isänsä loukkaantui, ei Jameskaan. Ritarillinen James sukeltaa hysteerisen Rubyn altaasta, vaihtaa tälle kuivat vaatteet ja pitää sylissään aamutunteihin saakka. Tämän tapahtuman ansiosta heidän välillään tapahtuu tärkeä käänne.

"Emme missään nimessä ole toivoneet sinulle stipendiopiskelijaa, jolla on keskiluokkainen tausta ja traaginen perhehistoria" (s. 272)

Harmi, että Rubyn ihana, ompelua, muotia ja pukeutumista rakastava isosisko Ember ei pääse kirjassa kovin suureen rooliin. Rybyn perhe kaikkinensa on ihanan sympaattinen, kun taas vastapainona Jamesin perheessä vallitsee kylmä tunnelma. Toki Jamesin ja Lydian välit ovat sisarellisen lämpimät ja myös perheen autokuski Percy, joka on myös Rubyn mieleen erityisen komeana ja kohteliaana tyyppinä, on Jamesille hyvin tärkeä tuki ja turva. Hän on se isähahmo, jota James kaipaisi omasta isästäänkin kuoriutuvan...turhaan.

Hiukan nyt kyllä petyin, kun tämä oli laitettu meidän kirjastossa aikuisten puolelle. Kustantajalla tämä oli toki kevään luettelossa aikuisissa, ihan kuten Holly Jacksonin YA-jännäri Kuudes kuolee ja Holly Blackin YA-fantasia Kahlittu perillinen. Tämä näyttää olevan yleinen ilmiö, joka on alkanut nostaa päätään vuosi pari sitten, eli selkeästi YA:ta markkinoidaan aikuisten kirjoina. Tästä kävivät keskustelua myös kirjailijat Elina Rouhiainen ja Sini Helminen ForYA-Youtubekanavan jaksossa Kuoleeko YA? Kannattaa käydä katsomassa, jos olet ihmetellyt samaa. 

Voi olla, että hyvin karkeaa seksikuvailua sisältävän Hannah Gracen Icebreakerin takia mitään hiukankaan rajatapauksina olevia ei uskalleta enää laittaa nuortenkirjallisuuden puolelle, mutta minusta tämä Mona Kastenin kirja ei ole yhtään sama asia: päähenkilöt ovat lukiolaisia ja ikänsä mukaisesti vielä lapsellisia, lopussa oleva (ainoa) seksikohtaus on hyvin intensiivinen ja melko tarkkaan kuvaileva, mutta ei kuitenkaan kieleltään ronski eikä ikätasolle sopimaton, kuten edellämainitussa kirjassa esiintyvät LUKUISAT sekstailut, joten kyllä tämä menee jo YA-kirjana. Minä ainakin aion tätä vinkata jo kaseille. Ja minä sentään olen tarkka näissä asioissa.

"Se oli vale. Minä olen kuulunut sinulle siitä lähtien, kun paiskasit ne rahat naamalleni, Ruby Bell." (s. 344)

On hiukan hankala antaa tälle arvosanaa. Rakastan Rubyn ja Jamesin tarinaa ja erityisesti muutamia kohtauksia (eri toten nuortenkirjalle epätyypillisen tarkkaan kuvailevaa, mutta hyvin tunnelmallisesti luotua seksikohtausta) tässä kirjassa yli kaiken, mutta osa on minusta hiukan epäilyttävää ja epäuskottavaa, kuten juuri tuo Jamesin vanhempien käytös. Kerrontatyyli on myös aika yksinkertaisen persoonatonta. 

Ihanaa, romanttista viihdettä draamatwistillä kaipaaville tämä on loistava valinta. Minä olen ainakin ihan hullaantunut Rubyn ja Jamesin tarinaan ja odotan jo innoissani sarjan syksyllä ilmestyvää jatko-osaa Save You - Kuilu välissämme.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjojen kuisketta

Save you - Kuilu välissämme: Mona Kasten. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Otava 2025 (Maxton Hall #2)

Saksankielinen alkuteos (2018): Save You. Kansi: Sandra Taufer, Muenchen (suunnittelu), Shutterstock (kuva)

"Vastakohdat, jotka on tarkoitettu toisilleen.

Kansainväliseen suursuosioon nousseen romantiikkasarjan toinen osa.

Ruby on murtunut. Hän ei ole koskaan rakastanut ketään niin kuin James Beaufortia, mutta James on loukannut häntä verisesti eikä hän voi antaa anteeksi. Maxton Hallin koulun eliittioppilaiden elämä jatkuvine juonitteluineen tuntuu ahdistavalta, mutta entiseen, tylsän tavalliseen elämään ei ole enää paluuta.

James tekee kuitenkin kaikkensa voittaakseen Rubyn takaisin. Ehkä Ruby voisi alkaa nähdä toivoa pienten piirien puristuksessa?" (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Aloin katsoa tästä Maxton Hall -trilogian toisesta osasta tehtyä tuotantokautta, ennen kuin aloitin tämän kirjan. Toivottavasti en nyt ala höpisemään tässä arviossani sarjan juonikuvioita, jotka osin poikkesivat kirjan tapahtumista. Jospa en.

Sarjan toisessa osassa on jopa neljä näkökulmahenkilöä, sillä Rubyn ja Jamesin lisäksi ääneen pääsevät Jamesin sisko Lydia ja Rubyn sisko Ember. Kirja alkaa heti Lydian näkökulmasta, jossa hän on huolestunut kaksoisveljensä tavasta surra kuollutta äitiä. James nimittäin on sen jälkeen, kun sai tietää äitinsä poismenosta, vetänyt viinaa ja lääkkeitä kuin sieni. Siinä sivussa hän on ehtinyt järkyttää Rubya suutelemalla kännipäissään Elainea allasbileissä tämän nähden. 

Ruby on luonnollisesti hajalla eikä ole poistunut huoneestaan tämän jälkeen. Hän ei vielä tiedä syytä Jamesin käytökseen, sillä Rubya apuun hakenut Lydia ei kertonut vielä mitään. Mutta pian Ruby saa tietää, ja samalla koko maailma, sillä tieto Beaufortin pääosakkaan kuolemasta tulee varmasti kaikkien tiedotusvälineiden kautta ihmisten näkyville ja kuuluville. Antaako Ruby anteeksi Jamesille, kun saa tietää?

"Tiedän, että tämä on paljon pyydetty, mutta minusta oikeasti tuntuu, että hän tarvitsee sinua nyt." (s. 28)

Eihän se ihan niin helppoa ole. Tottahan toki Ruby rientää Beauforteille tukemaan Jamesia, joka saa itkeä Rubyn olkapäätä vasten. Se, mitä James teki pari päivää sitten, ei kuitenkaan mene Rubylta läpi, ja hänen on mietittävä vielä hiukan. Tästä alkaakin sitten mielenkiintoinen jakso, jossa James yrittää vakuuttaa Rubylle, että on luottamuksen arvoinen ja että tarvitsee tätä, kun taas Ruby taistelee todellisia tunteitaan vastaan ja torjuu Jamesin. Hänen on nyt keskityttävä opiskeluun ja seuraavan varainkeruutilaisuuden järjestämiseen, eikä voi antaa Jamesin sotkea hänen ajatuksiaan. Ei, vaikka Ruby kaipaa tämän läheisyyttä ja kosketusta. 

Minulla on ikävä Jamesia.

Se on järjetöntä.

Järjetöntä ja hullua.

Ja sen takia voisin lyödä itseäni korville. Hän särki sydämeni, hitto soikoon. Minun ei missään nimessä pitäisi kaivata ihmistä, joka tekee sellaista. (s. 85)

Raskaana oleva Lydia löytää tukea Rubystä, joka lähtee tämän seuraksi lääkärikäynnille. Lydia kaipaa Grahamia, mutta ei voi ottaa tähän enää yhteyttä. Pikku hiljaa vauvamahan piilottelu tulee käymään työstä, eikä varsinkaan isä saa vielä tietää raskaudesta mitään.  Lydiaa surettaa myös Jamesin ja Rubyn puolesta, sillä hän näkee, miten molemmat kärsivät erosta. Hän kannustaakin kaksoisveljeään yrittämään kaikkensa, jotta saisi Rubyn takaisin. Niinpä James jatkaa tapahtumatiimissä, vaikka se hiukan haittaa hänen lacrossetreenejään. 

Toivoisin, että hän voisi taas katsoa minuun sävähtämättä tuskasta joka kerta. (s. 134)

Ember pääsee tässä kirjassa hiukan paremmin esille. Hänen vaatesuunnittelutaidoistaan on apua monissa tilanteissa, ja pääseepä hänkin mukaan juhliin Rubyn käsikynkässä. Siellä hän tapaa pojan, joka katsoo häntä eri lailla kuin kukaan koskaan ennen. Siskolleen hän ei paljasta, kuka tämä poika on, ja ehkä parempi niin. Ember perustaa myös oman blogin, jossa esittelee omia plussakoon luomuksiaan. (Hiukan aika on ajanut tosin nykyään perinteisten blogien ohi, mutta alkuteos onkin julkaistu 8 vuotta sitten, jolloin vielä blogejakin oli enemmän.)

Lämpeneekö Ruby vielä Jamesille? Saako Lydia kerrottua raskaudestaan Graham Suttonille? Ketkä kaikki saavat kutsun Oxfordin yliopistoon?

Tämä sarjan toinen osa eteni aika samalla tyylillä kuin ensimmäinen osakin. Kerronta on melko yksioikoista ja mutkatonta, mutta ehkä turhaa juupas-eipäs-vatvontaa olisi voinut olla vähemmän. Rubyn ja Jamesin välille haluttiin selvästi kasata jännitettä, mutta se oli aika laimeasti kuvattua ja liian pitkäpiimäistä niin, että minulla meinasi loppua jo mielenkiinto. Lydian ja Emberin näkökulmat olivat ihan jees, mutta olisin pärjännyt ilman niitäkin. Kiinnostavinta oli kuitenkin Rubyn ja Jamesin väliset asiat, joten tuntui välillä turhauttavalta lukea heidän osiot väliin.

Jamesin ja Lydian kammottava isä ei juuri osoita kehittymisen merkkejä, vaan osoittaa taas oman kamaluutensa arvostelemalla Lydiaa Rubyn kuullen. Hän myös kieltää lapsiaan näyttämästä suremisen merkkejä äitinsä hautajaisissa. Hiukan menee epäuskottavuuden puolelle moinen tyranni, mutta menköön. Onneksi sympaattinen autonkuljettaja Percy tasapainottaa tilannetta. Toivottavasti sarjan viimeisessä osassa nähtäisiin jotakin parannusta ja kehitystä isän tunnetaidoissa.

Miten ihminen voikin olla niin tunteeton kaikelle, mitä hänen lähipiirissä tapahtuu? Niin välinpitämätön  omia lapsiaan kohtaan? (s. 294)

Lopussa putoaa sitten sellainen pommi, että mitäköhän tästä nyt seuraakaan. Jään jännityksellä odottelemaan, sillä tokihan haluan lukea trilogian loppuosankin. Kaikin puolin Save you - Kuilu välissämme on perus viihdyttävää nuorten aikuisten (15+) draamaa. Sopii erityisesti sellaisille, jotka pitävät suoraviivaisesta kerronnasta. 

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Save us - Myrskyn silmässä: Mona Kasten. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Otava 2026 (Maxton Hall #3)

Saksankielinen alkuteos (2018): Save us. Kansi: Sandra Taufer, Muenchen (suunnittelu), Shutterstock.com (kuva)

"Voiko rakkaus pelastaa heidät – vai tuhoaako se? Kansainvälisen bestseller-trilogian päätösosa.

Ruby on erotettu Maxton Hallin koulusta, ja se tuntuu maailmanlopulta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että erottamisen takana on James. Miten James olisi voinut pettää hänet näin kaiken heidän kokemansa jälkeen? Ruby luuli tunteneensa kuoren alla oikean Jamesin, ensirakkautensa, mutta nyt hän joutuu epäilemään kaikkea kulissiksi. Kaiken lisäksi James uhkaa jälleen rikkoa velvollisuuksiaan myös perhettään kohtaan. Hänen ja Rubyn on kohdattava totuus: ovatko he kuitenkin liian erilaisia rakastaakseen toisiaan.

Maxton Hall hurmaa myös yhtenä Amazon Primen katsotuimmista sarjoista." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Yksi minun ehdottomasti lempisuoratoistosarjoistani on Maxton Hall. Harmikseni kirjasarjan osat eivät ole sävähdyttäneet minua niin paljon kuin sen TV-adaptaatiot, mutta mukavana, romanttisena viihteenä olen näihin suhtautunut. Kirjasarjan eka ja toka osat luin vasta sarjan katsomisen jälkeen, mutta nyt sattuneesta syystä pääsin tähän trilogian päätösosaan Save us - Myrskyn silmässä käsiksi ennen sarjan kolmatta tuotantokautta. Vaikea sanoa, vaikuttaako tämä luku/katselujärjestys kokemukseeni kirjasta myönteisesti vai kielteisesti.

Rubyn elämä on murskana. Hänet on erotettu Maxton Hallista, koska rehtori Lexington on saanut käsiinsä kyseenalaista kuvamateriaalia Rubysta ja Graham Suttonista, Maxton Hallin opettajasta. Sutton on tietysti myös erotettu koulusta. Ruby ei tiedä, miten suhtautua Jamesiin, jonka kamerasta kyseiset kuvat ovat lähtöisin. Onko James tosiaan lähettänyt manipuloidut kuvat rehtorille ja miksi ihmeessä? Rubyä loukkaa myös äidin suhtautuminen uutiseen rehtorin kansliassa. Eivätkö he tunne Rubyä lainkaan? Ruby päättää helpottaa oloaan hetkeksi vetämällä pään täyteen.

Tiedän, että tällä päivällä on pahat seuraukset, mutta juuri nyt en välitä niistä vähääkään. Haluan vain nauttia hetkestä niin pitkään kuin se kestää. (s. 46)

Lydian isä on saanut tietoonsa, että hänen tyttärellään on ollut suhde opettajansa kanssa. Hirviömäinen Mortimer Beaufort on myös juuri se, joka lähetti kuvat rehtorille tuhotakseen inhoamansa kälyntekeleen Rubyn elämän. Ja sydämensä särkenyt Cyril oli se, joka lähetti nuo Jamesin aiemmin ottamat kuvat Lydian ja Jamesin isälle saatueen selville Lydian ja Suttonin suhteen. Aikamoista kieroilua! Mortimer on tiukkana, ettei Lydia enää saa koskaan tavata Graham Suttonia. Lopulta Lydian on paukautettava uutinen isälleen: hän odottaa kaksosia. Tästä syntyy käsirysy, jossa Lydia-ressu saa osumia ja lopuksi isäpappa lähettää hänet piiloon kaikelta Ophelia-tädin luo. 

Näen säännöllisin väliajoin unta, että olen hukkumaisillani mereen ja isäni vain katselee kuolemaani yläpuolelta. Juuri samalta minusta tuntuu nytkin. (s. 72)

Kirjassa seurataan myös Jamesin joukkuekavereitten Wrenin ja Alistairin vaiheita. Alistairin ja Keshin välillä on vetovoimaa edelleen, mutta Alistair ei enää jaksa sitä, ettei Kesh voi tulla kaapista ulos. Wrenillä taas on salaisuus, sillä hän on ystävystynyt Rubyn siskon Emberin kanssa. Ember auttaa Wreniä sisustamaan uutta huonettaan, joka on heidän perheen taloudellisten vaikeuksien takia paljon vaatimattomampi kuin ennen. Tämäkin hävettää häntä suunnattomasti, eikä hän ole vielä kehdannut kutsua kavereitaan kylään. Emberin kanssa hän voi kuitenkin olla luontevasti yhdessä, ja onpa tytön seura aiheuttanut hänessä jänniä tuntemuksia. Samoja tunteita on käynyt läpi myös Ember, mutta hän ei voi oikein olla varma Wrenin tunteista. Häpeääkö hän Emberiä? Miten Ruby suhtautuisi hänen ja Wrenin ystävyyteen? Hän on päättänyt toistaiseksi pitää kaiken omana salaisuutenaan.

"Minun näkökulmastani näyttää siltä, että haluat tavata minua vain salaa" (s. 228)

Lydian joutuminen Ophelia-tädin luo  taitaakin olla enemmänkin siunaus kuin rangaistus, sillä äidin siskolta hän saa paljon enemmän tukea raskauteensa ja sydänsuruihin kuin isältään. James ja Ruby vierailevat säännöllisesti Lydian luona, ja eräänä päivänä hän saa myös erään hyvin miellyttävän vieraan...

James vakuuttelee Rubylle syyttömyyttään kuvien suhteen ja auttaa tätä pysymään kartalla opinnoista viemällä tälle muistiinpanoja. Hän päättää myös tehdä hyvin rohkean ratkaisun isänsä suhteen, sillä nyt on aika alkaa toteuttaa omia unelmia, ei isän. Mortimer Beaufort ei ole kuitenkaan niin helposti ohitettavissa, sillä hän on päättänyt etukäteen poikansa tulevaisuuden. 

Jamesin ja Rubyn suhde syvenee yhteisten koettemusten myötä. Pientä vaivihkaista kiusoittelua on luvassa pitkään, ennen kuin pari pääsee kunnolla syventymään toinen toisiinsa. Kuumat kohtaukset ovat korkeintaan puoli chiliä tai max yhden chilin veroisia, joten edelleenkin tämä kirja kestää hyvin päivänvaloa. 

"Olet ensimmäinen, joka on saanut minut tuntemaan, että elämässä on unelmia, joiden takia kannattaa taistella."(s. 246)

Save us - Myrskyn silmässä tarjoaa tasaista viihdettä ja draamankaaria lähinnä kammottavan isä-Beaufortin juonitteluiden muodossa. Edelleen hyvin epäuskottavan liioitellun ankara isä on hän, eikä juuri sitä parannusta ja henkistä kasvua tapahtunut hänessä, jota edellisessä osassa taisin toivoa. Jamesin ja Rubyn rakkaustarina saa kauniin päätöksensä ja lopussa toki kiitos seisoo, vaikka pienen hetken epäilinkin, että peli on menetetty. Paha saa palkkansa ja niin edelleen. Minua kiehtoi myös Emberin ja Wrenin ystävyydestä alkava romanssi, joka olisi voinut saada hiukan enemmän sivuja vielä, jotta siihen olisi saatu syvyyttä. 

Näin tuli päätökseen tämä trilogia. Aika tasaisen viihdyttävä, kiltin romanttinen ja säännöllisiä draamankaaria tarjoava trilogia, jolle sopivaa ikäryhmää on 15-20-vuotiaat nuoret aikuiset. 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Estelle Maskame: DIMILY-trilogia

Estelle Maskame: Mila ja Blake -trilogia

Musta enkeli: Marja-Leena Tiainen

 Musta enkeli: Marja-Leena Tiainen. Avain 2021. SELKO.

Kansi: @Alexander Krivitskiy / Unsplash

"16-vuotias Roosa odottaa lasta. Lapsen isä Mikael kuolee ennen kuin Roosa ehtii kertoa raskaudesta. Roosa on surullinen. Hän kaipaa Mikaelia. Roosa ajattelee: ”Minä en voi synnyttää lasta.”

Roosa käy lääkärissä. Hän saa lähetteen aborttia varten. Sitten Mikaelin veli Tuomas ottaa yhteyttä. ”Älä tee aborttia”, Tuomas pyytää.

Musta enkeli Marja-Leena Tiaisen seitsemäs selkonuortenromaani. Se on koskettava ja kaunis tarina nuoresta tytöstä, joka joutuu tekemään vaikean päätöksen."(Avain)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa blogissani nähdään selkokirja-arvio. Selkokonkari Marja-Leena Tiaiselta lennähti ilmoille tänä kesänä Musta enkeli, jossa päähenkilö, 15-vuotias Roosa  tekee raskaustestin ja järkyttyy sen positiivisesta tuloksesta. Hän ei ehdi kertoa asiasta poikaystävälleen Mikaelille, joka kaiken huipuksi saa kuulla Roosan maanneen tämän bändikaverin Papan kanssa ja soittaa asian tiimoilta tytölle vihaisen puhelun. Tämän jälkeen Roosa ei kuule poikaystävästään mitään, ennen kuin saa suruviestin: Mikael on humalassa ja suutuspäissään pyöräillyt parkkimittariin pahki ja menehtynyt.

Perheen suru on riipaiseva.

Roosa ei pysty olemaan paikoillaan.

Hän nousee ja lähtee juoksemaan.

Ruusu ja kortti jäävät katukäytävälle. (s. 19)

Roosan paras ystävä Anni tietää Roosan odottavan lasta ja on tämän tukena. Mikaelin hautajaisten jälkeen myös äiti saa tietää raskaudesta, ja on helpottunut kuullessaan, että Roosa on jo varannut ajan aborttiin. Soppaa tulee kuitenkin sekoittamaan Mikaelin veli Tuomas, joka anelee Roosaa pitämään lapsen, joka olisi muistutus rakkaasta Mikael-veljestään. Myös Mikaelin vanhemmat lupaavat olla Roosan tukena ja ovat jo varanneet isosta talostaan apulaisen asunnon Roosaa varten. Roosalla on paljon mietittävää: miten käy hänen lukio-opiskelujen, jotka alkaisivat syksyllä? Mistä hän saisi vauvaa varten rahaa? Mikaelin porukoilla tuntuu olevan vastaukset kaikkeen ja tarjous alkaa houkuttaa. Mitä sanoo Roosan äiti?

"--- He ovat menettäneet lapsen 

ja toivovat,

että sinä synnytät tilalle uuden Mikaelin." (s. 41)

Kirjassa on hyvin surullinen sävy, tietysti pääosin johtuen Mikaelin kuolemasta, joka tulee lukijalle läsnä niin Roosan, kuin hänen vanhempiensa, ystäviensä kuin veljensä kautta. Kirjassa on myös muita raskaita teemoja, kuten Roosan vaikea valinta, tehdäkö abortti vai pitääkö vauva ja alkaa teiniäidiksi, ja Roosan perheen taloudelliset vaikeudet ja isäpuolen alkoholismi, joka tulee ilmi vain muutamassa yhteydessä.

Kirja on hyvin perus nuortenkirjamainen, ehkä vähän liiankin. Kaipaisin hieman enemmän YA-maisia kirjoja selkovalikoimaan, vaikka toki ymmärrän, että itse selkorakenne tekee siitä haastavan. Sitä olen myös pitkään miettinyt, miksi nuorille suunnatut selkokirjat ovat aina niin synkistä aiheista? Olenkohan vielä lukenut yhtään sellaista kevyttä, iloisen kuplivaa sellaista? Tapani Baggen Jäätävää kyytiä on ihan hauska poikkeus, joskin sekin aika perus old skool nuortenkirja, ja Salla Simukan Lumikki-trilogian ja Magdalena Hain Haisevan käden ja Kuolleiden kirjan mukautukset ovat myös hieno asia. Mutta voisikohan joskus ilmestyä ihan sellainen perus romanttinen YA-selkokirja tai sitten vaikkapa urbaania fantasiaa, dystopiaa jne? Hieman vaihtelua valikoimaan kaipaisin minä.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

 -

Samantyylistä luettavaa:

Selkoarviot blogissani 

Tosi raskas reissu: Jenni Hendriks ja Ted Caplan

Tosi raskas reissu: Jenni Hendriks ja Ted Caplan. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Unpregnant. Kansi: Laura Breiling (kuva), Erin Fitzsimmons (suunnittelu)

"Hysteerisen hauska roadtrip-tarina ystävyyden voimasta

Veronica Clarke ei ole koskaan halunnut saada hylättyä kokeesta tai testistä – ennen kuin pitelee kädessään muovista tikkua, jonka näyttöön on piirtynyt kaksi viivaa. Käy ilmi, että kondomit eivät estä raskautta, jos poikaystävä on tökkinyt niihin neulalla reikiä.

Raskaus täytyy saada keskeytettyä heti alkuunsa, mutta lähin laillinen aborttiklinikka on kolmen osavaltion päässä. Veronican mieleen tulee vain yksi ihminen, jonka ei usko tuomitsevan häntä: lukion syrjäytynein ja sarkastisin olento, Bailey Butler.

Tien päällä edessä on kavalkadi varastettuja autoja, panttilainaamo, hullu ex-poikaystävä, frettejä ja limusiinikuski nimeltä Bob. Ja edessä on myös tyttöjen välienselvittely, jossa Veronica saa tajuta, että vika ei aina ole muissa ihmisissä."(WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510441237_lukun.pdf

Oma arvio:

Mitä saadaan, kun sekoitetaan elokuvat Thelma ja Louise, Juno sekä kirjat  Sydänhengitystä (Anu Holopainen) ja Hölmö hullu rakkaus (Kirsikka Saari) ripauksella johngreenimaista hölmöilyä? Saadaan juonenkäänteiltään vauhdikas ja höpsö kirja, jossa taustalla on kuitenkin vakava asia, 17-vuotiaan nuoren naisen raskaus ja päätös tehdä abortti.

Tosi raskas reissu onnistuu kaikella huumorillaan ja tempoilevalla vauhdikkuudellaan häivyttämään vakavan aborttiteeman kaiken kohelluksen ja huumorin taakse. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Pitäisikö abortista kertovan kirjan olla sitten riipaisevan pohtiva, täynnä tuskaa, surua ja mielenmyllerrystä? Voiko aborttikirja olla hassu, hauska ja menevä? Voisiko abortti olla sivuasia kaiken muun seikkailun ja draaman keskellä, toimenpide, joka on kuitenkin yhtä lailla harkittu, järjellä ja tunteella perusteltu päätös? Varsinkin, kun päähenkilö ei ole tullut raskaaksi omaa huolimattomuuttaan, vaan sekoboltsin poikaystävänsä juonimisen tuloksena. Kortsuihin reikiä pistelevä poikaystävä tuntuu absurdilta, ja yhä hullummaksi meno käy, mitä pidemmälle tarina etenee.

*Sisältää juonipaljastuksia*

Kaikki alkaa koulun vessan kopista, jossa koulun priimus, raivostuttavan täydellinen Veronica jännittää raskaustestinsä tulosta, kunnes ote tikusta lipeää ja testi päätyy kopin ulkopuolella olevan tytön käsiin. Tyttö on koulun hyljeksityin tapaus, outolintu nimeltä Bailey, joka on myös ollut joskus Veronican ystävä, kunnes heidän statustensa erilaisuus veivät heidät eri piireihin. Veronica anelee Baileytä olemaan hiiskumatta testin tuloksesta, sillä hän ei halua menettää koulun priimuksen asemaa.

Veronicalla on myös täydellisten ystävien, Emilyn, Kayleen ja Jocelynin, lisäksi täydellinen poikaystävä, Kevin. Tyttö ei voi uskoa onneaan, kun on saanut moisen komistuksen itselleen. Mutta miten hän voi kertoa Kevinille, että hän on raskaana? Raskaudenkeskeytys on ainoa vaihtoehto ensi vuonna yliopisto-opinnot aloittavalle Veronicalle, mutta Columbiassa siihen tarvitaan huoltajan lupa.

Lähin paikka, missä abortin voi tehdä ilman huoltajaa, on yli yhdeksänsadan mailin päässä Albequerquessa. Miten ihmeessä Veronica pääsisi sinne kenenkään tietämättä? Täydellisille ystävilleen hän ei voi kertoa, saati perheelleen. Veronican on kerättävä rohkeutensa ja kerrottava Kevinille. Veronican yllätykseksi  Kevin kertoo arvanneensa tyttöystävänsä raskauden -  ja Veronican järkytykseksi  tunnustaa pistelleensä kondomeihin reikiä, jotta he saisivat vauvan, voisivat mennä naimisiin eikä Veronican tarvitsisi lähteä Brownin yliopistoon opiskelemaan. Kuten arvata saattaa, Veronica vastaa kosintaan kiitos ei ja jättää kauhistuneena kieroutuneen poikaystävänsä nuolemaan näppejään. Kevin ei saa siis missään nimessä tietää abortista!

Yhtäkkiä ainut, jonka Veronica kehtaa pyytää aborttimatkansa seuraksi, on oman auton omistava Bailey. Tämä voisi olla tarpeeksi kreisi lähteäkseen road tripille halki Amerikan, mutta miten Veronica saa lahjottua ex-ystävänsä matkaan? Vastaus on helppo: Bailey suostuu lähtemään, jos he käyvät tutustumassa UFO-kaupunki Roswelliin. Bailey hihkuu sarkastisesti, että he ovat nyt aborttiystäviä. Tarvitaan enää harhauttamistoimenpiteet, jotta kukaan ei ihmettele, missä Veronica viipyy aborttireissunsa ajan. Veronican on ollut aie lähteä ystäviensä kanssa perinteiselle pänttäysviikonlopulle Kayleen perheen mökille, mutta hän kertookin ystävilleen haluavansa viettää romanttisen viikonlopun Kevinin kanssa.. Näin  kotiväki luulee Veronican olevan mökillä, ja ystävät taas Kevinin seurassa. Matka voi alkaa.

Käännyin kohti panttilainaamon rouvaa, joka tähtäsi Keviniä 12 kaliiperin haulikolla. Naisen silmät olivat tyynet, ja hänen kätensä olivat tappavan vakaat.

"Mitä?Minä..."

"Saatoitko. Tämän tytön. Tahallasi raskaaksi? nainen toisti.

Kevin nielaisi. "En, rouva! Olin juovuksissa!"

Nainen kallisti vastaukseksi asetta. "Painu helvettiin täältä." (s. 70)

Baileyn ja Veronican matka on täynnä kommelluksia, jänniä tilanteita ja hervotonta räkätystä. Kovin erilaiset nuoret naiset hitsautuvat matkan aikana yhteen ja tasoittavat toistensa särmiä. Veronica oppii ottamaan rennosti ja luistamaan säännöistä, Bailey tarpeen tullen vähän rauhoittumaan - tai no, siinä on vielä harjoiteltavaa. Milloin ystävykset juoksevat pakoon vahtikoiria, milloin ovat strippiklubilla ja milloin pakenevat heitä seuraavaa Keviniä, joka tuntuu olevan vialla päästään. Lopulta he joutuvat vielä maanisten abortinvastustajien kynsiin. Matka etenee sykäyksittäin, mutta loppua kohti ongelmia tuntuu kasautuvan tielle enemmän. Ehtiikö Veronica ajoissa aborttiklinikalle? Entä mitä tapahtuu Veronican ja Baileyn ystävyydelle, kun he palaavat kouluun? Pystyykö Veronica viimeinkin irrottautumaan totutusta roolista?

Mutta minä en tuntenut mitään. En syyllisyyttä. En heräämisen hetkeä. En kyyneltentäyteistä katumusta. Olin tehnyt päätökseni jo kauan ennen tänne saapumistamme. Nuo kyltit olivat pelkkiä sanoja. (s. 206)

Kirjan henkilöt jäävät melko ohuiksi, etenkin päähenkilö Veronica, joka on varsinkin aluksi todella rasittavan  itsekäs, ennakkoluuloinen jäykistelijä. Baileystä taas on tehty mitään ajattelematon tuuliviiri, joka sortuu helposti häntä ihailevan stripparitanssijan pauloihin, koska ei ole koskaan vielä saanut suudella tyttöä. Hänenkin kipukohtansa alkavat kuitenkin löytyä kovan ja räiskyvän kuorensa alta. Veronican ystävät on kuvattu aivottomiksi kanoiksi, jotka himoitsevat avoimesti ystävänsä poikaystävää ja iskevät tähän välittömästi kiinni parin erottua. Myös Kevin on melkoinen karikatyyri läheisriippuvaisesta poikaystävästä, joka ei halua tyttöystävänsä menevät eri yliopistoon ja ryhtyy sen takia äärimmäisiin tekoihin. Onneksi hän tulee loppua kohti hiukan järkiinsä. Paras henkilöhahmo kirjassa on tyttöjen vuokraama limusiinikuski Bob, joka hyvää hyvyyttään kuskaa Veronicaa edestakaisin ja suostuu saattajaksi aborttiklinikalle.

*juonipaljastukset loppuvat*

Tosi raskas reissu on kirja menevään makuun. Kirjassa ei ole takuulla tylsiä hetkiä, eikä se sorru paasaamaan eikä valistamaan. Asiat vain tapahtuvat. Vahvoina teemoina on erilaisuuden sietäminen, ystävyys ja naisen itsemääräämisoikeus. Kirjan juoni on hyvin elokuvamainen, ja kirjan kirjoittajat ovatkin molemmat työskennelleet elokuva- ja TV-sarjakäsikirjoittajana. Kirjasta onkin tekeillä elokuva HBO:lle.

"Se on oikea valinta minulle." (s. 218)

Kaikesta sekoilusta huolimatta (tai juuri siksi) pidin kirjaa oikein viihdyttävänä ja mukavalukuisena.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjakko ruispellossa

Samantyylistä luettavaa:

Anu Holopainen: Sydänhengitystä

Katsokaa miten onnellinen olen: Holly Bourne

Katsokaa miten onnellinen olen: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2019

 Englanninkielinen alkuteos (2018): How do you like me now? Kansi: Sanna Mander

"Tori Bailey on totuuksia laukova menestyskirjailija, joka on innoittanut miljoonia naisia ympäri maailmaa elämään juuri sellaista elämää kuin he itse haluavat. Nyt hän kiertää pitämässä motivointiluentoja ja jakaa somessa inspiroivia viestejä faneilleen. Kaiken lisäksi hänellä on täydellinen, kadehdittava parisuhde.

Mutta Tori on elänyt suuressa valheessa.

Hän ei ole harrastanut pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa seksiä puoleen vuoteen. Tämä ei halua edes keskustella avioliitosta, kun taas kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän kihloihin ja saavan vauvoja. Kun Torin paras ystävä Dee – hänen luottoihmisensä, ainoa joka ymmärtää tätä hulluutta – sitten rakastuu, Tori pelkää jäävänsä yksin jälkeen.

Kun maailma tunkee ennaltamäärättyyn muottiin ja 30-vuotisuuden rajapyykki saa kellon tikittämään kovaa, vaatii kanttia kulkea omaa polkua. Mutta onko Tori tarpeeksi rohkea noudattamaan omia oppejaan?" (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin Holly Bournen YA-kirjoja ja rakastunut hänen humoristiseen, suorasukaiseen ja feministissävyiseen tyyliinsä. Nyt sain käsiini tämän aikuisten oikeasti romaanin, jota hyvin uteliain mielin aloin lukea. Toimiiko Bournen tyyli aikuisille suunnatussa kirjassakin?

"Minusta on vain outoa, ettei kukaan tunnu tajuavan miten laumasieluista tämä koko touhu on." (s.42)

Kirjan nimi kiteyttää hyvin sen, mitä päähenkilön, 31-vuotiaan Torin elämässä on meneillään. Sosiaalinen media määrittää hänen elämäänsä tarkasti. Instagramiin hän ottaa siloiteltuja kuvia elämästään: tässä olen kuntosalilla (okei, hän on lisännyt hiukan meikkiä ja pöyhinyt hiuksiaan), tässä ihanan poikaystäväni kanssa (okei, he ovat juuri kinastelleet eivätkä ole harrastaneet toviin seksiä), tässä parempi puoleni kasvoistani.

Hänet tunnetaan rehellisestä parikymppisten elämäntapaoppaastaan KukaV*ttuMinäOlen, jonka suosio yhä vain jatkuu, ja etenkin somessa Torin suosio on kirjan siivittämänä vankkumaton. Mutta pystyykö hän olemaan faneilleen kuitenkaan täysin rehellinen, kuten ystävälleen Deelle hän voi olla. Tori on tottunut siihen, että Dee on sinkku eivätkä hänen suhdeyrityksensä tuppaa onnistumaan. Niinpä Tori ajattelee olevansa kuitenkin heistä kahdesta se onnellisempi, onhan hänellä ollut ihana Tom jo reilut kuusi vuotta.

Miten ystävyys on jatkuvaa sopeutumista yhtenään muttuviin elämäntilanteisiin. Deellä ja minulla oli kaikki hyvin, kun olimme kumpikin kyynisiä ja onnettomia. Mutta nyt Nigel on ilmaantunut ja vie hänet Shardiin, ja hän on tilapäisesti onnellinen ja minä pysyvästi en ole, ja meidän täytyy taas sopeutua. (s. 73)

Asetelma kuitenkin muuttuu, kun Tori tapaa heidän ystäviensä häissä Nigel-nimisen miehen ja rakastuu. Torin yllätykseksi Deen ja Nigelin suhde jatkuu ohi deittailuvaiheen, ja nyt hän joutuu kuuntelemaan, kuinka he harrastavat alituiseen ihanaa seksiä, ja kuinka ihana ja huomaavainen Nigel on. Dee ei olekaan aina valmis lähtemään tyttöjen rillutteluihin, vaan käpertyy Nigelinsä kainaloon. Tori joutuu miettimään tosissaan omaa suhdettaan Tomiin, joka ei tunnu enää haluavan häntä. Mutta toisaalta, hän osaa välillä taas olla tosi ihana ja sanoa rakastavansa Toria niin kovasti.

Olen mustasukkainen kissalleni.

Poikaystäväni rakastaa kissaani enemmän kuin minua.

Ainakin hän koskettelee sitä enemmän... (s. 21)

Ehkä Tori on kuitenkin vain kuvitellut ongelmansa omassa päässään? Eihän Tomillakaan tunnu olevan mitään ongelmaa, ja hän sanookin aina, että Tori on liian tarvitseva, eikä lainkaan samanlainen kuin heidän tavatessaan. Niinpä Tori menee lopulta terapiaan, vaikka tyhmempikin lukija tajuaa, että Tom taitaa olla se suurempi ongelma. Tai Tom ja Tori yhdessä. Mutta eihän Tori voi erota Vuorimiehestä (sillä nimellä hän kirjoittaa Tomista kirjassaan, jossa kuvataan heidän ensikohtaaminen vuorikiipeilyn lomassa), sehän veisi kaiken pohjan ja pettäisin fanitkin.

Tori joutuu myös pohtimaan uraansa, sillä kustantajat alkavat jo odotella kovasti Torin uutta kirjaa. Deekin jo vihjailee, että edellisen kirjan ilmestymisestä on melko kauan. Muutakin mietittävää on. Kaikki tuntuvat tekevän vauvoja, ja sitten Deekin ilmoittaa olevansa raskaana. Torihan ei missään nimessä halua lapsia, vai haluaako? Tomin kanssa asiasta ei voi puhua. Ystävyys Deen kanssa joutuu koetukselle, kun Dee vielä lopulta sanoo juuri ne kamalat asiat, kuten että mikään ura ei tarjoa samaa asiaa kuin oma lapsi, mikään ei tunnu samalta, mitään ei voi verrata siihen, eikä sitä voi tajuta, ennen kuin sinulla on oma lapsi. Tuo on se, mitä kukaan lapseton ei halua kuulla, koska lause on itsessään kumoamaton.

Tori joutuu isojen mietintöjen, valintojen ja kompromissien ääreen. Kyyneliltäkään ei voi välttyä.

"Joo, olen niin onnellinen! Katsokaa miten onnellinen olen! Katsokaa tätä tärkeää virstanpylvästä, jonka olen saavuttanut. En aio myöntää teille, miten kauhuissani ja ansassa tunnen olevani." (s. 185)

Katsokaa miten onnellinen olen on suorasukainen kuvaus kolmekymppisen ristiriidoista tänäpäivänä. Sosiaalinen media määrittää meistä monen elämäämme, ja joskus se voi ahdistaakin. Kirjassa tulee hauskasti esille juuri se, miten somen kautta ihmisestä voi välittyä ihan eri kuva kuin millainen ihminen oikeasti on. Kuvat ovat aina siloiteltuja, niihin on valittu parempi puoli. Myös perheen perustaminen taitaa olla nykyisin vilkkaimmillaan siinä kolmenkympin kieppeillä, ja jos ympäristössä useat saavat vauvoja, se voi alkaa luoda monenlaisia paineita lapsettomalle ikätoverille (joka ei ole vapaaehtoisesti, vaan olosuhteiden vuoksi lapseton.) Sitten pitäisi luoda uraa, olla yhtä onnellisessa parisuhteessa kuin muutkin vaikuttavat olevan, ainakin somepäivitysten perusteella, ja sitten pitäisi myös kestää iän tuomat muutokset. Torin kuvaukset ensimmäisestä mahamakkarasta ja otsarypyistä ovat surkuhupaisia.

Torin ja Tomin suhteen mahdottomuus avautuu lukijalle melko pian, ja välillä minua ärsyttää Torin naiivius niin paljon, että tekisi mieli huutaa ääneen. Eräs hyvin rankka kohtaus on Tomin ja Torin suuseksikohtaus, jonka jälkeen Tori joutuu miettimään, olikohan se ihan oikein ja hyväksyttävää. Minä välillä jopa inhoan Toria, mutta sitten taas tunnen suurta sympatiaa häntä kohtaan ja haluan hänen selvittävän ongelmansa. Iso plussa myös sille, ettei ratkaisuksi ole tupattu maailmaa järisyttävää romanssia, vaan Torin asiat lähtevät ratkeamaan muiden ihmissuhteiden ja omien oivallusten kautta. Oikein mukava ihmissuhderomaani chick lit -vivahteilla, feministisellä mausteella ja Bournen taatulla sarkastissävytteisellä huumorilla varustettuna.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

Jatka lukemista

Nojatuolimatkalla

Muita Holly Bournen teoksia:

Are we all lemmings & snowflakes 

It only happens in the movies 

Normaali-trilogia:  
Oonko ihan normaali?, 
Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja
Mitä tytön täytyy tehdä? 
ja extra: ...Ja onnellista uutta vuotta.

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

Pohjoinen lukuhaaste täyttyy kohdasta:

7. Kirja unelma-ammatistani

Popsugar-haasteessa laitan kirjan kohtaan:

 33. A book that includes a wedding

Sydänhengitystä: Anu Holopainen

Sydänhengitystä: Anu Holopainen. Karisto 2018

Kansi; Pirta Syrjänen. Kannen kuva: @Stephen Carroll/ Trevillion Images

"Sukellusta harrastava Tiira rakastaa merta enemmän kuin mitään muuta. Hänen suurin haaveensa on päästä lukion päätyttyä vapaaehtoistyöhön mertensuojeluprojektiin Filippiineillä, ja sen jälkeen kouluttautua meribiologiksi voidakseen tehdä jotakin konkreettista maailman merien hyväksi. Unelman ylle kohoaa kuitenkin uhkaava varjo: kaksi viivaa raskaustestissä. Tiira tietää heti, mitä on tehtävä - mutta kaikki hänen ympärillään eivät ole samaa mieltä." (Karisto)

Oma arvio:

Anu Holopainen on rohjennut kirjoittaa nuortenkirjan aiheesta, joka varmasti herättää ajatuksia. Kun kirjan keskiössä on abortti, ei voi lukija välttyä omien moraalisten arvojensa miettimiseltä, etenkään kun kirjan keskeiset henkilöt vuorottelevat minäkertojina, ja tuovat näin ollen jokainen omanlaisensa näkemyksen asiaan. Kenen puolelle sinä asetut?

Mulla on suunnitelmat valmiina, eikä niihin kuulu synnärit eikä supparit eikä epparit eikä tissittely eikä vaippailu. (s. 34)

Kirjan päähenkilö, raskaudestaan kauhuissaan oleva Tiira, ei koe vatsassaan olevaa solurypästä vielä elolliseksi olennoksi, eikä usko kokevansa minkäänlaisia tunnontuskia keskeyttäessään raskautensa. Tiiran ystävä Olivia, jolle äitiys on ollut pitkään haave, kokee epäreiluksi sen, että Tiira saisi kokea äitiyden, muttei halua. Tiiran äiti taas pitää tytärtään hirviönä, joka surmaa oman syntymättömän lapsensa ilman tunnontuskia. Tiiran siskolla Lilillä on itsellään kaksi lasta, mutta hän silti ymmärtää Tiiran valinnan täysin - tai juuri siksi. Henri on se, jonka kanssa raskaus sai alkunsa, ja joka ei oikein tiedä miten suhtautua, varsinkaan sen jälkeen, kun Tiiran äiti soittaa hänelle ja sekoittaa hänen päänsä. Sitten pitäisi vielä lukijana muodostaa oma kanta tähän asiaan. Se ei ole helppoa. Tämä yllättää minut itsenikin.

- Miten mikään voi olla tärkeämpää kuin oma lapsi? Anteeksi kun  oon tyhmä, mutta mä en vaan tajua. Enkä itse asiassa haluakaan tajuta. (s.131)

Minun on kamalan hankala pitää Tiirasta, saati samaistua häneen. Johtuuko tämä nyt sitten erilaisesta moraalikäsityksestämme? Ymmärrän toki sen, että Tiira ei ole vielä kypsä aikuinen, ja hänen tilanteensa on hyvin hankala ja tukala. Vaikka yritän ymmärtää hänen asemaansa ja ajatella itseäni 18-vuotiaana samanlaisessa tilanteessa, huomaan välillä Tiiran äidin ja Olivian näkemyksissä hyviä pointteja ja mietiskelen asiaa paljonkin. Voiko ajatella noin, että lapsi pilaa tarkkaan harkitut suunnitelmat, tässä tapauksessa Tiiran vapaaehtoistyön mertensuojeluprojektissa, vai voisiko ajatella, että lapsi toisi hänelle mukanaan jotain ihan erilaista, mutta paljon parempaa? Voiko 18-vuotiaana olla täysin varma, ettei ikinä, koskaan, missään tilanteessa halua saada lapsia? Moinen ehdottomuus kuuluu nuoruuteen, tosin joillakin se jatkuu koko elämän. Ihmisen elämässä on kuitenkin monenlaisia vaiheita, jolloin mielipiteet voivat muuttua tilanteen mukaan, ja myös lapsettomiksi vannoutuneet haluavatkin myöhemmin äidiksi.

Kirja pistää miettimään, onko äitiys  sisäänrakennettu ominaisuus, joka joko on tai ei ole ihmisessä, vai voiko sitä kaikki oppia tai kehittää? Vaikka ei 18-vuotiaana kokisi itseään äidilliseksi, tarkoittaako se, ettei olisi sitä koskaan? Täytyykö olla äidillinen sillä hetkellä, kun tulee raskaaksi? Onko alkio vain pelkkä solurypäs, kuten Tiira ajattelee, vai onko siinä jo ajatus ihmisestä, ja onko se siis jo ihminen, jonka pitäisi saada syntyä?

Miten voin vakuuttaa?

Miten osaan kertoa oikein?

Miten saan kuulemaan, ymmärtämään? 

Miten voin olla varma

että hän on varma 

ettei hän kadu

koskaan 

ettei hän vain uhmaa

vaan todella tietää?

Ja jos hän joskus katuu

miten voin kestää

hänen surunsa? (s. 41-42)

Tiiran äidin sanojen julmuus on ehkä viety piirun verran yli, mutta toisaalta hänen surunsa ja tuskansa tyttärensä päätöksestä on käsinkosketeltavaa. Se kätkeytyy juuri tuon kaiken vihapurkauksen taakse. Totta kai hän haluaisi saada lapsenlapsen, ja ajatus siitä, ettei Tiira halua suoda hänelle sitä, loukkaa. Tyttären moraalikäsitys on hänelle vieras, ja hän on takuuvarma siitä, että tytär tulee vielä katumaan päätöstään. Millaiseksi ihmiseksi hän on kasvattanut hänet, jos hän ei katuisi aborttiaan? Häntä pelottaa, että Tiira tekee kaiken vain uhmatakseen äitiään, ettei hän ole miettinyt asiaa kunnolla loppuun ja tulee kokemaan abortin jälkeen kovan surun, romahduksen. Miten äiti voi sitten olla tukena? Tiiran isosisko on Tiiran tukipylväs: hän ei moralisoi, hän ymmärtää, hän tukee siskonsa päätöstä, ja sanoo, että tekisi itsekin samoin, jos olisi Tiiran tilanteessa. Vaikka hän on itsekin äiti, häntä ei kauhistuta Tiiran aborttipäätös. Tiiran isä ei ota kovin syvällisesti asiaan kantaa, mutta tokaisee vain, että Tiira tekee niinkuin itse parhaiten haluaa.

En halua

en halua

En

vain 

HALUA!

EN! (s.76)

Kirja on kerronnaltaa melko suoraviivainen matka kohti Tiiran aborttia. Tiiran lääkkeellisen raskaudenkeskeytyksen vaiheet kuvaillaan hyvin tarkasti, ja myös siitä aiheutuvat kivut ja tuska on niin intensiivisesti kuvattuja, että lukijalle käy selväksi, ettei asia hoidu vain nielemällä pari tablettia. Kivutta ei selviä, päätti miten päin vaan. Pidän siitä, miten kirjan lukuja täydentää pienet runonpätkät eri osapuolien tuntemuksista. Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, joten aiheen käsittely ei jää yksipuoliseksi, vaan pistää lukijan  miettimään oman puolensa. Puolta ei ole toki pakko valita, vaan se voi olla yhdistelmä eri näkemyksiä. 

Arvosanani 3+

Tämän kirjan olen ostanut omakseni.

Muissa blogeissa:

Todella vaiheessa
Lukeva peikko
Teatterinna
Luetaanko tämä?

Yksi kevät: Laura Lähteenmäki

Yksi kevät: Laura Lähteenmäki. WSOY 2018.

Kansi: Laura Lyytinen

"Pimeässä olimme turvassa. Pimeässä olimme kaikki samanvärisiä.

Heitä on viisi. Tulisieluinen Linda, joka ottaa ohjat käsiinsä. Hiljainen Katri, joka myötäilee siskoaan. Pehmeä Aada, joka vilkuilee komeaa Peetua. Jenny, joka vain etsii jännitystä. Bea, joka parhaiten heistä ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu.

He voisivat olla tyttöjä tänään, mutta he taistelevat punaisten riveissä 1918. Tehtaantytöt on heitetty vallattuun huvilaan hoitamaan haavoittuneita - ilman kokemusta tai koulutusta. Vaikka kaikki saattoi hetken kuulostaa seikkailulta, on todellisuus kauhea ja vakava. Kun Peetu kannetaan paareilla sisään, on leikki viimeistään ohi ja tytöillekin annetaan aseet käteen." (WSOY)

Oma arvio:

Tässä kirjassa on aiheena hiukan erikoisempi, johon en ole juuri nuortenkirjallisuudessa aiemmin törmännyt. Koska viimeisen vuoden sisään on ilmestynyt paljon vuoden 1918 sisällissodan tapahtumista, on hyvä, että myös nuorillekin on tarjolla aiheesta kirjallisuutta. Onhan tämä paljon mukavampi tapa saada tietoa valkoisten ja punaisten taistoista kuin kuivakka historiankirja. Lähteenmäki näyttää paneutuneen hyvin taustoihin, joten tämä viiden tytön tarina vaikuttaa hyvin uskottavalta. Muutamille henkilöille on jopa omat esikuvansa historiassa, joista Lähteenmäki mainitsee kirjan jälkisanoissa.

Mene, kuiskasin hänelle ja sanoin, että minäkin menisin heti, jos minulla olisi vielä koti jossain. (s. s. 70)

Sinänsä minua harmittaa, että kirjan tarina on jäänyt vain 163-sivuiseksi, sillä siihen sivumäärään ei mitenkään saa avattua viiden henkilöhahmon sisintä kovinkaan perusteellisesti. Tutuimmaksi tulevat Aada ja Bea, jotka ovat kirjan näkökulmahenkilöitä ja minäkertojia. He ovat myös hyvin läheisiä, ja nukkuvat hylätyssä huvilassa, jossa he hoitavat haavoittuneita punaisia, usein vierekkäin. Aada on hyvin herkkä js haavoittuvainen tyttö, joka joutuu nöyristelemään itsevarmalta vaikuttavan ja punaisten asialle maanisesti omistautuneen Lindan edessä. Linda nujertaa Aadaa kommentoimalla tämän pulskaa olemusta. Aada ystävystyy haavoittuneen pojan, Villen kanssa, mutta ei voi alkuun unohtaa Peetua, joka taistelee jossain punaisten joukossa. Aadaa huolettaa myös veljiensä kohtalo.

Velvollisuutemme on taistella! Linda kiljahti. Kansan kohtalo on kansan kädessä! (s. 93)

Bea uskaltaa vastustaa määrätietoista Lindaa, kun huomaa tämän olevan väärässä, mutta tämä ei riitä. Kokemattomat tytöt eivät ole lääkäreitä, ja monet potilaat menehtyvät hoidon puutteeseen. Pikku hiljaa Lindankin usko alkaa horjua, mutta hän pitää ylpeytensä viimeiseen asti. Lopussa tullaan kuitenkin huomaamaan, että Lindakin joutuu luopumaan periaatteistaan, kun sisällissodan päätyttyä punaisten joukossa taistelleita tyttöjä ei juuri pidetä arvossaan.

Ensimmäisinä he saivat vaatteet: housut ja villapaidat, huivit, panosvyöt ja takit. He pukivat ne ylleen ja laittoivat hameet nyssäköihinsä ja saivat käskyn viedä ne teatterille, he yöpyisivät siellä. Kun he olivat vieraissa, kankeissa vaatteissa, Tuntui, että ne kuuluivat jollekin toiselle ja että se mitä he tekisivät, ei ollut täysin heidän tekojaan. Uusi puku komensi heitä. (s. 73-74)

Yksi kevät on liikuttava kurkkaus nuorten tyttöjen elämään armottoman ajan vallitessa. Sellaisen ajan, jolloin kukaan ei oikein tiennyt, mitä oltiin tekemässä, vaikka mielipiteet olivat vahvoja. Osa kirjan tytöistä kokee kovan kohtalon, mutta joitakin onnistaa. Minulla oli hiukan vaikeuksia päästä tämän tarinan avulla mukaan siihen pelkoon ja ahdistukseen, mitä tuona aikana tyttöjen mielessä on ollut. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen kaikessa traagisuudessaan. Se on kerrottu sopivan keveästi mutta uskottavasti nuorten luettavaksi.

Mitä isä sanoisi, jos näkisi hänet nyt? (s. 106)

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahilla
Luetaanko tämä?

Samantyylistä luettavaa:

Parantola: Satu Mattila-Laine

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan: 

 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Oneiron: Laura Lindstedt

Oneiron: Laura Lindstedt. Teos 2015.

"Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta – paitsi sanojen, kertomusten avulla.

Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi.

Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?"

Oma arvio:

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olen lykännyt tämän kirjan lukemista, vaikka se on kovasti kiehtonut minua - ei niinkään viimevuotisen Finlandia-palkintonsa saati Blogistanian Finlandia-palkintonsa takia, vaan siitä lukemieni ristiriitaisten blogikirjoitusten takia. Osa näyttää rakastavan, osa taas vieroksuvan tätä teosta. Niinpä päätin  kiltisti jonottaa kuukausikaupalla kirjaston varausjonossa, että pääsen muodostamaan oman näkemykseni Oneironista.

Alussa minulla on hankala päästä mukaan kirjan tarinaan ja juoneen: on paljon naishahmoja, outo valkoinen tila, omituinen suuseksikohtaus. Hiukan pelottaa, onko tämä kirja liian monimutkainen ja "aikuinen" minulle. Sinnikkäästi luettuani kirjaa eteenpäin alkaa minulle hahmottua, kuka kukin on. Jokaisella naisella on oma, kiehtova tarinansa, mutta kenenkään lopullista kohtaloa ei vielä paljasteta - suorastaan alan janota tietoa siitä, miksi kukanenkin on joutunut valkoiseen tilaan, aikaan ennen kuolemaa. Vaikken missään vaiheessa suoranaisesti kiinny kirjan naishenkilöihin, luen heidän tarinoitaan silmät kiiluen.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, yllätti kaikki. Rosa alkoi nimittäin vajota. Mutta ei poispäin. Rosa pysyi täsmälleen siinä kohdassa jossa hän oli ollut, hän ei loitontunut eikä pienentynyt, mutta ei myöskään pysynyt samana, Hän alkoi jollain tavalla...haalistua? Kadottaa piirteensä?

Oneiron on taitava sekoitus fiktiivistä tarinaa ja faktaa. Opin tarinan lomassa uutta muun muassa juutalaisuudesta ja ihmisen hautaan valmistelusta. Lindstedtin kerrontatyyli on välillä minun makuuni liiankin rönsyilevää, mutta toisaalta se säilyttää mukana koko ajan mukavan huumorisävytteisyytensä, vaikka käsiteltäisiin rankkojakin aiheita. Välillä naisten riidat ja pesänrakentelut valkoisessa tilassa puuduttivat minun lukuintoani ja huomasin kaipaavani enemmän takaumia naisten elämästä.

Erityiseen rooliin kirjassa pääsee performanssitaiteilija, anoreksiaa sairastava juutalaisnainen Shlomith, jonka tarina aiheuttaa minussa monenlaisia tunteita: surua, hämmästystä, inhoa, ihmetystä, raivoa.

Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää.

Tarinan lopussa saan sen, mitä olen odottanut - saan tietää kaikkien päähenkilöiden lopun. Oloni on hyvin haikea, kun jätän kirjan mukana jäähyväisiä tutuksi tulleille naisille. Kirjassa ei sorruta onneksi ennalta-arvattavuuksiin, vaan yllättäviä ovat kaikkien tarinat päätöksineen. Muutamien henkilöiden kohtalot sisältävät yllättävän kytköksen toisiinsa, mutta pettymyksekseni eivät kaikkien. Olisin odottanut, että kaikilla olisi ollut joku yhdistävä tekijä maanpäällisessä elämässä, ja jäin edelleen miettimään, miksi juuri nämä naiset olivat keskenään välitilassa.  Polinan lopullinen kohtalo jää minua mietityttämään.

Kirjassa on niin paljon eri ulottuvuuksia, että en osaa kirjoittaa tämän enempää mitään. Monenlaisia mielenmyllerryksiä Oneiron minussa aiheutti ja niin kirja kuin kirjailijakin on mielestäni palkintonsa ansainnut (vaikken muita Finlandia-ehdokkaita ole lukenut). Erikoinen, huikea teos! 

Arvosanani tälle kirjalle on 4,5

Lainasin tämä kirjan kirjastosta.

Oneiron muissa blogeissa:

Luettua elämää 
Kirjakaapin kummitus 
Mitä luimme kerran
Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia
Jokken kirjanurkka 
Todella vaiheessa
Reader, why did I marry him?

P.I.-trilogia: Siri Kolu

Pelko Ihmisessä: Siri Kolu. Otava 2013.(P.I. #1)

"PETRI

Ensin me ajateltiin, että Pilvi on siellä kaverillaan. Sitten me kuultiin että se oli käynyt testeissä. Ja sitten me kuultiin että se oli vapaaehtoisesti jäänyt Keskukseen sairastuneiden kanssa, eikä suostunut vastaanottamaan meidän viestejä eikä tahtonut nähdä meistä ketään. Mun on saatava se sieltä pois. Jokaisessa järjestelmässä on reikä, ja sen mä aion etsiä.

PILVI:
Saako näin sanoa. Largoa minä katsoin, jo silloin, ensimmäisenä iltana. Hiljaista nuorta miestä, joka oli aina siellä, mihin katsoin. Treenattu valppaus. Hänen nopeutensa ja minun voimani.

TUOMAS:
Papereiden, julisteiden ja banderollien aika on ohi. Me tarvitaan tiirikoita. Me tarvitaan sytytyslankaa ja rohkeaa mieltä.

Millaista on elää maailmassa, joka perustuu pelkoon? P-influenssa muuttaa kaikkien elämän. Muuttaako se myös rakkaimmat vihollisiksi?(Otava)"

Oma arvio: Tämä kirja alkoi ihan kuin kesken kaiken, ja minulla tuli vahvasti tunne, että tämä olisi kirjasarjan toinen osa. Kirja onkin jatkoa novellille, jota en ole lukenut, joten oli vain pakko yrittää päästä juoneen ja tarinaan kiinni.  Pikku hiljaa tekstissä raotettiin lisää tietoa, mitä PI tarkoittaa ja miksi tartunnan saaneita suljettiin luolaan. Täyttä varmuutta en kuitenkaan asiasta saanut, miksi he sinne menivät. 

Totta kai tarinassa oli mukana myös romanssi, tai itse asiassa hiukan väkisin väännetty kolmiodraama. Largo oli vaikeaselkoinen ja tyly tyyppi, joka kohteli Pilviä kuin saastaa, ja silti tai juuri siitä syystä päähenkilötyttö ei voinut saada ajatuksiaan irti hänestä. Roni oli taas mukava soittajapoika, jonka kanssa olisin suonut Pilvin kehittelevän romanssia, mutta Ronin ihastuminen jäi yksipuoliseksi. Sitten oli vielä Tuomas, Pilvin entinen rakkaus, joka oli vaihtanut Pilvin hänen ystäväänsä Mimosaan. Hänen vastarinta-ajatukset olivat minusta sekavia enkä oikein päässyt niistä kunnolla jyvälle. 

Pilvin ja hänen veljensä Petrin suhde oli omituisen kylmä - luulisi, että Pilvi olisi ollut hiukan iloisempi tapaamisistaan veljensä kanssa. Muuttiko sairaus hänen ajattelutapaansa vai kylmettikö luolaelämä hänen tunteensa. Pilvi henkilönä ei ollut minusta kovinkaan sympaattinen. West Side Story -lainaukset eivät oikein innostaneet minua, sillä kyseinen musikaali on minulle outo. Yleensä ottaen kirjassa oli kuitenkin hyvä ajatus taustalla, joten aion lukea jatko-osan. 

Arvosanaksi annan 3-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Ihmisen puolella: Siri Kolu. Otava 2014.(P.I. #2)

"Mitä tapahtuu, kun oikeuksiaan vaativa vähemmistö nousee kapinaan? Pitääkö oikeutta saadakseen edetä pelosta raivoon?

 

P-influenssaan sairastunut Pilvi lähtee keräämään tietoa, jolla voisi ratkaista perheekseen kokemansa luolayhteisön ja muiden PI-Luolien tulevaisuuden. Tiedustelumatkoilta kertyneet strategiset tiedot sysäävät liikkeelle tapahtumavyöryn: Luolat suunnittelevat kansannousun, ja Pilvi joutuu tekemään kipeitä moraalisia valintoja.Kun Pilvi näkee kaupungilla Largon, maailma hajoaa. Hänen rakastamansa mies ei lainkaan näytä siltä, että kuuluisi P-ihmisiin. Pitääkö Pilvin suostua sisällissotaan tietämättä, ovatko he edes samassa rintamassa? Rakastavaisten välienselvittely on väistämätön.(Otava)"

 

Oma arvio: 

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin ensimmäisestä osasta, koska tässä oli enemmän yllätyksiä ja jännittäviä tapahtumia. Kolun kirjoitustyyli oli minulle vieraannuttava, mutta kun unohdin sen seikan, tätä oli soljuvaa lukea eteenpäin. Se, että sai kurkistaa teatterimaailman kulisseihin, oli todella kiintoisaa. 

Henkilöhahmoissakin pääsin pintaa syvemmälle, sillä ainakin Mimosan, Pilvin ja Petrin hahmot kehittyivät. Pilvi oli pelottavan vahva ja rohkea päähenkilötyttö. Mimosasta paljastui loppua kohti yllätys, jota en olisi osannut arvata. Largosta vain en päässyt selvyyteen, ja minusta hänen ja Pilvin suhde oli ärsyttävä, puhumattoman epämääräinen, kieroutunut ja outo. Pilvin ja Petrin välit vaikuttivat minusta nyt lämpimämmiltä kuin ensimmäisessä osassa. Melko hyvä jatko-osa, mutta ei yltänyt lempparikseni asti.  Tuleekohan sarjaan enää jatkoa? 

Arvosanaksi annan  3,5. 

Tämän kirjan lainasin kirjastosta. 

Iltasatuja maailmanpalosta: Siri Kolu. Otava 2021. (P.I. #3)

  

"Kun maailma haluaa nujertaa Pilvin ja hänen kaltaisensa, voi tarinoiden avulla säilyä hengissä.

Pilvin ja Julianin sairastama P-virus on muuttanut heidät. Pihmiset ovat vainottu vähemmistö, uhka ihmisille. He majailevat milloin metroasemilla, milloin hylätyissä tehtaissa, aina valmiina lähtöön. Pilvi alkaa kertoa tarinoita pelastamalleen Julianille, jotta tämä uskaltaisi nukahtaa.

Pihmisten on valittava, vaaditaanko paikka maailmassa sodalla. Pilville selviää, että omienkin joukossa selviäminen riippuu tarinoista – ne voivat pitää hengissä tai ajaa tuhoon.

Iltasatuja maailmanpalosta jatkaa itsenäisenä teoksena romaanien Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014) tarinaa."(Otava)

Oma arvio:

Siitä on kulunut tovi, kun olen lukenut Siri Kolun kirjaduon Pelko ihmisessä ja Ihmisen puolella, joiden tarinaa tämä Iltasatuja maailmanpalosta jatkaa. Aiemmista osista muistan myös hyvin vähän. Eipä juuri auta lukea noita aiempien osien postauksiani kuuden vuoden takaa, sillä ne ovat nolostuttavan luokattomia arvioita. (Onneksi jotain kehitystä on selkeästi tapahtunut...) Olen lukenut molemmat kirjat, mutta arvioitani lukiessa tuntuu, niinkuin en olisi tajunnut niistä puoliakaan. Aargh. Pitänee lukea nuo joku kerta uudestaan, josko lukutaitoni olisi kehittynyt.

Yhteisönä emme ole oppineet mitään: olemme viruksen luoma kansa, mutta eristämme sairaamme yhtä tehokkaasti kuin ihmiset eristivät aikoinaan meidät. (s. 64)

Iltasatuja maailmanpalosta toimii itsenäisenä teoksena, mutta lukijaa auttaa varmasti, jos tuntee jo tarinan: kuinka maailmaan iski P-influenssavirus, joka muutti ihmisiä ihan uudeksi lajikseen, pihmisiksi, joilla on muun muassa parempi suorituskyky ja ylimääräisiä aisteja nykyihmiseen verrattuna. Toisaalta he ovat kykenemättömiä lisääntymään. Mutta tietysti vähemmistöön jäävät pihmiset joutuvat pian syrjityksi, pelätyksi ja sorretuksi kansanosaksi, jotka joutuvat piileskelemään epämääräisissä suojissa peläten, että heidät löydetään ja heidän suojapaikkansa räjäytetään taivaan tuuliin. 

Nykyään tiedän paremmin: me emme ole uudet ihmiset, vaan väliaikaiset. Homo feris on välivaihe. Turha mutaatio. Meidän ääniemme hiljentyessä ihmiskunta tuntisi vain helpotusta. (s. 21)

Kirjan päähenkilö Pilvi oli 16-vuotias sairastuttuaan P-influnssaan. Hän pakeni Suomesta yhdessä rakkaansa Largon ja pelastamansa 7-vuotiaan pojan Julianin kanssa Eurooppaan, josta viimein monien vaiheiden jälkeen löytyi turvapaikka, Tehdas. Siellä nyt kolmikymppinen Pilvi ja lähes parikymppinen Julian asustavat. Largon ja Pilvin tiet erosivat jossain vaiheessa, josta osasyynä on ollut Julianin ja tämän journalistityttöystävänsä Livin toiminta. Nyt myös Livin ja Julianin välit ovat tulehtuneet, eikä Julian voi edes nukkua naisensa vieressä, joka on menettänyt elämänhalunsa ja lymyää huoneessaan. Julian on sotilasjoukoissa, kun taas Pilvin tehtävä on kuunnella Tehtaaseen pyrkivien tarinoita ja yrittää ottaa selkoa, ovatko ne totta vai eivät. Tarinan perusteella päätetään, otetaanko uusi pihminen Tehtaan suojiin vai saako hän hylkäävän päätöksen. Pilvi ei saa tallettaa tarinoita muualle kuin omaan muistiinsa, mutta muut eivät tiedä, että hän on tehnyt muistiinpanoja kaiken varalta.

Kauhein tarina, jonka olen katakombeissa kuullut, on tila, joka vain puristaa sisään tulleet kuoliaaksi, kuin suuren roska-auton puristin. Ihminen on kekseliäin, mitä tulee kärsimykseen ja kuolemaan. Leikkivä ihminen, tuhossaan hirvittävä. (s. 90)

Kirja ei ole helpoimmasta päästä, mutta kun tarinan sisään pääsee, se on hyvin palkitsevaa. Kirja koostuu Pilvin, Julianin ja Livin vuorottelevista näkökulmista, jotka jaksottelevat eri ajanjaksoissa lähtien vuodesta 0, joka on aika, jolloin rauhansopimus ihmisten ja pihmisten välillä purettiin, aina vuoteen 12, joka on kirjan tapahtumien keskiössä. Pilvi kokee raskaaksi roolinsa siitä, miten hän saa päättää ketkä sata onnekasta (?) pihmistä enää mahtuu heidän turvataloonsa. Kuulustelut ovat hänen arkipäiväänsä. Hän tietää, että Largo jossain kaukana tarkkailee häntä ja saa tarvittaessa yhteyden Pilviin, sillä he voivat kommunikoida ajatusten voimalla. Tämä on myös yksi metamorfoosin läpikäyneiden ihmeellisistä erikoiskyvyistä.

Kirjan tunnelma on hyvin raskas ja epätoivoisen synkkä, ja siksi hyvin onnistunut dystopia. Henkilöiden elämää seuraa pelko ja uhka tulevasta, ja Kolu on hyvin onnistunut välittämään sen taitavalla kirjoitustyylillään lukijalle. (Törmään muuten välillä sellaisiin sanoihin, joita en ole koskaan ennen nähnytkään. Harmi, kun en merkinnyt niitä mitenkään enkä nyt siis voi nostaa niitä tässä postauksessa esille.)

Henkilöhahmojen väliset suhteet ovat hämmentäviä eivätkä millään muotoa yksioikoisia. Livin ja Julianin välien epämääräisyys on alussa yhtä kysymysmerkkiä lukijalle, mutta pala palalta paljastuu, miksi Julian karttaa Liviä. Sitten Liv nakkaa lopullisen pomminsa Julianille ja Pilville, ja he tajuavat, että heidän on lähdettävä pakomatkalle Tehtaasta. Mutta miten Pilvi pääsee yhtään minnekään ilman, että Largo saa tietää.

Pakenen sinua, en voi muuta kuin paeta sinua, kun kanssasi käteni eivät koskaan ole täysin minun. (s. 197)

Largo, tuo suuri mysteerimies. Mitä edellisten osien päivityksestä saan selville, en ole ollut kovin vaikuttunut tuon puhumattomaksi mieheksi kutsutun körilään ja Pilvin suhteesta, ja sama hämmennys minulla on nyt myös tämän osan kanssa. Largon ja Pilvin suhde on vallankäyttöä, suoranaista pelkoa ja pakokauhua, mutta toki myös sitä suurimmasta suurinta intohimoa, joka ei katkea edes etäisyyteen. Onneksi loppua kohti löydän jo hiukan inhimillisyyttä (vai pitäisikö sanoa pinhimillisyyttä) tuosta suuresta, mahtavasta Largosta.

Kirjan lopussa, joka on kaikeksi onneksi melko toiveikas, väläytetään tietoa uudesta flunssankaltaisesta viruksesta, joka olisi saanut alkunsa Kiinasta. 

"Ei se meille tule--- Me olemme tällainen harvaanasuttu pohjoinen niemi." (s. 320)

Touché.

Mitä ne kirjan iltasadut sitten ovat? Tarinoilla on tässä kirjassa suuri roolinsa, ovathan jo taloon pyrkivien tarinat mukana heti kirjan alusta saakka. Kirjan loppua kohti Pilvi kertoo myös omaa tarinaansa kuvitteellisesta Alexista, tarinaa, jota hän on aikoinaan kertonut pikku Julianille ja jota hän aikoo kertoa myös uusille sukupolville. 

Olen lukenut kaikki sadut, olen kuullut Pilvin sadut. Tiedän miten saduissa käy.

En halua särkyä enkä särkeä ketään. En halua rakastua. Eikä sitä voi valita. (s.128)

Iltasatuja maailmanpalosta on synkän dystopinen ja älykkään psykologinen romaani aikuisempaan YA-makuun. En suosittelisi tätä vähän lukeneelle nuorelle haastavuutensa takia, mutta paljon lukeneelle ja tiedostavalle nuorelle toki. Toimii tosiaankin ihan yksinään tai aiempien osien jatkoksi. Onnistunut sarjan päätös kaiken kaikkiaan.

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Korento-sarja: Anne -Maija Aalto

Kone-trilogia: Helena Waris

Delirium-trilogia: Lauren Oliver

Lisään kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.