Hämärän jälkeen -lukuhaasteen koonti

Näin on kulunut vuosi siitä, kun osallistuin Orfeuksen kääntöpiiri -blogin vetämään Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. Haasteessa oli tarkoituksena tutustua kauhukirjallisuuteen, niin tieto- kuin kaunokirjallisuuteenkin. Minä en ollut aiemmin juuri blogannut kauhukirjoista, joten tämän haasteen myötä on blogissani vilahdellut postauksia myös kauhusta. Tämä jäänee tavaksi, sillä tykästyin todella kauhuun, etenkin psykologiseen sellaiseen.

Sain luettua haasteeseen yhteensä kuusi teosta ja ansaitsin arvonimen ihmissusi.

 Mukaan mahtui monenlaista kauhun lajia (klikkaamalla kuvaa pääset tekemääni blogiarvioon):

- Klassisempaa kauhua edustaa Wendigo - ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (Jalava 2015, toim. Markku Sadelehto),

 - suomalaisia kummitustarinoita esittelee Suuri suomalainen kummituskirja - kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen (Minerva 2016, Eero Ojanen),

- goottilaistyylistä kauhua edustaa Hylätty ranta (WSOY 2016, Andrew Michael Hurley, suom. Jaakko Kankaanpää),

- Kuiskaava tyttö on mainio psykologisen kauhun esimerkki (Tammi 2016, Marko Hautala),

- Risteily taas on veristä, toiminnallista kauhua (Like 2016, Mats Strandberg, suom. Stella Vuoma) ja

- Tuonen tahto taas sekoitus klassista kauhua, mytologiaa ja rituaaleja (Osuuskumma 2016, Hanna Morre).

Melko tuoretta kauhukirjallisuutta tuli luettua, vaikka olisi toki ollut ihana lukea jotain vanhempaakin tuotantoa, muutakin kuin Wendigo. Lukematta jäi Marko Hautalan Kuokkamummo sekä vielä hyllyssä odottava Steinar Bragin Sumu, johon tartun vielä tässä piakkoin. Aion jatkaa kauhukirjallisuuden lukemista blogissani tämän jälkeenkin.

Kiitos vielä Suville kauhistuttavan ihanasta haasteesta!

Risteily: Mats Strandberg

Risteily: Mats Strandberg. Suomentanut Stella Vuoma. Like 2016.

Ruotsinkielinen alkuteos (2015): Färjan

"Tervetuloa elämäsi viimeiselle risteilylle

Hilpeät risteilymatkustajat nousevat Tukholmassa laivaan suurin odotuksin. Kummallinen nainen ja hänen poikansa herättävät kuitenkin levottomuutta, sillä parivaljakossa on jotain outoa, jotain uhkaavaa.

Kun äidin silmä välttää, poika käynnistää karmivan tapahtumaketjun, ja risteily muuttuu verilöylyksi veden päällä. Laiva lipuu vääjäämättä kohti Suomea ja aamua, joka voi muuttaa ihmiskunnan historian lopullisesti. Alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan."

Oma arvio:

Jo ajatuskin laivalla tapahtuvista kauhuteoista kutkuttaa lukuhermojani. Laiva  keskellä merta kelluvana suljettuna tilana on mitä otollisin kauhukirjan miljöö - aivan kuten erimerkiksi saari tai suljettu rakennus. Karmaiseva, verinen kansikuva ja kirjan takakansitekstit antavat vihiä verisistä tapahtumista, joten psykologista kauhua kaipaaville tämä ei ole tarkoitettu.

Olen lukenut aiemmin Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelsfors-trilogian, joka on nuorille aikuisille suunnattua urbaania fantasiaa. Kirjasarjan vahvuus on sen monipuoliset henkilöhahmot ja heidän väliset suhteensa. Samasta asiasta nautin nyt myös Risteilyä lukiessa. Kirjan alussa saan tutustua kattavasti monenlaisiin matkustajiin, kuten iäkkääseen Marianneen, joka kaipaa vaihtelua elämäänsä, remuavaan miesporukkaan, joista Göran lyöttäytyy Mariannen seuraan, teini-ikäiseen Albiniin, joka lähtee risteilylle monista ongelmista kärsivän perheensä sekä tätinsä ja tämän teini-ikäisen tyttärensä Lon kanssa. Lisäksi tarinaan sekoittuu laivan henkilökuntaa, niin baarityöntekijä, karaoke-isäntä, entinen iskelmätähti Dan Appelgren ja monia muita. Vaikka en nyt erityisemmin kiinny keneenkään henkilöön, sillä heitä on niin mahdottoman paljon, minua alkaa harmittaa jo etukäteen mahdolliset kauheudet laivalla, niin mukava on lueskella laivaelämästä niin henkilökunnan kuin matkustajienkin näkökulmasta.

Varoitan nyt spoilereista, sillä minun on mahdoton paljastaa ajatuksiani kirjasta ja sen juonesta, jos en kerro oleellisia seikkoja. 

tämä on mahdotonta tämä on mahdotonta minä näen varmasti unta minun täytyy herätä 

Kauhuelementit hiipivät tarinaan mukaan kuin varkain. Alku tuntuu lupaavalta, kun omituinen pikkupoika houkuttelee ensimmäisen uhrinsa hyttiinsä. Tämän jälkeen alkaa hyvin verinen ja toiminnallinen tapahtumaketju. Pureman saaneet ihmiset muuntuvat hirviöiksi ja  alkavat tartuttaa tautiaan kaikkialle aivottomina, zombimaisina olentoina. Zombeja he eivät kuitenkaan varsinaisesti ole, vaan eräänlaisia verenhimoisia vampyyrejä, joskaan ei ihan klassisessa merkityksessä: näille raatelijoille maistuu myös liha ja he ovat muuten täysin tiedottomia olentoja, jotka seuraavat johtajaansa. Heidät voi myös surmata tuhoamalla joko sydän tai aivot.

Mies nuuskuttaa ympäriinsä. Hänen aivojensa täytyy olla täysin viinan liottamat. Vain liskoaivot ovat jäljellä. Kun hän kääntää katseensa ja näkee Danin, jokin tyhjissä silmissä näyttää kirkastuvan. Katse terävöityy. Hän ei puhu enää itsekseen, vaan näkee Danin. Hän jauhaa leukojaan kuin pureskelisi jotain.

Täytyy myöntää, että olin aavistuksen pettynyt siitä, kuinka dynaamiseksi kirjan tapahtumat menivät. Olen enemmän psykologisen kauhun ystävä, vaikka en nyt kammoksu veriroiskeitakaan. Toiminnallisen kauhun ystäville tämä kirja tarjoaa varmasti huomattavasti enemmän.

Naisen tyhjissä silmissä pilkahtaa viha. Hän on kuin hullu eläin luolassaan, eläin joka vartioi saalistaan eikä haluaa jakaa sitä vain kilpailijoiden kanssa. Hän naksuttaa hampaitaan ja lähestyy.

Pidän kuitenkin siitä, miten tämän 500-sivuisen kauhupaketin tarina ja juoni pysyy koko ajan mainiosti koossa, miten siinä seurataan monipuolisesti kaikkien henkilöiden vaiheet - usein hamaan loppuun saakka - ja tarinan loppu tarjoaa samaan aikaan helpotuksen ja kauhistuttavat enteet tulevasta. Laivalla riehuvien olentojen kauhistuttavuus on aistittavissa, sillä heidän leuoistaan ja hampaistaan kuuluvaa lonksuttavaa, leikkaavaa ja naksuttavaa ääntä kuvaillaan tiuhaan. Toisaalta kaikkialta kuuluu maiskutusta ja veren litinää, mikä taas tekee lukijalle helposti etovan, ei kauhistuneen olon.

Arvosanani on 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen sekä Orfeuksen kääntöpiiri -blogin Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen.  Tämä jäänee molempien haasteiden viimeiseksi kirjaksi.


Risteily muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin

Järjellä ja tunteella

Syksyn kuulumisia ja blogihaasteita

Pikku hiljaa kesä on vaihtumassa syksyksi, ja sen huomaa paitsi alati kasvavista uutuuskirjapinoista, myös kurkun käheydestä, hirveästä vimmasta laitella sisustusvaloja sinne sun tänne sekä jokasyksyisestä halusta tehdä jotain uutta. Joku vuosi se on ollut uusi harrastus, joku vuosi työpaikka, mutta tänä syksynä minä aloitin uudet opinnot. Kyllä, niin minä tein, vaikka vannoin melkein kymmenen vuotta sitten valmistuttuani, etten enää opiskele. Nyt aloittelen innolla informaatiotutkimuksen opintoja Oulun yliopistossa ja täydennän aiempaa maisterin tutkintoani. Moni varmaan arvaakin, että suuntani on kouluttautua kohti kirjastoalaa.


Opiskelujeni lomassa aion kuitenkin jatkaa bloggaamista, sillä täytyyhän ihmisellä olla puurtamisen vastapainoksi harrastus. Lukutahti voi toki olla hiukan hitaampi, mutta en minä täältä minnekään katoa! Lisäksi saan nollattua kaikki opiskeluajatukset lasteni jalkapalloharrastuksen kautta, sillä monet viikonloput meillä menevät turnauksissa.






Olen taas tunkenut itseni mukaan (liian) moneen blogihaasteeseen, ja niistä aion kertoa hiukan lisää tässä. Kaikki haasteeni näkyvät myös oikeassa sivupalkissa, ja niistä klikkaamalla pääsee katselemaan haastesivua kunkin emännöinti(tai isännöinti-)blogiin.

Roald Dahl -lukuhaaste tutustutti minut ja lapseni tämän mainion norjalaissukuisen kirjailijan lastenkirjoihin. Haaste päättyi ihan vasta, 13. syyskuuta, ja sain siihen luettua yhteensä viisi kirjaa: Ilmarin ihmelääke, Iso Kiltti Jätti, Nilviöt, Kekseliäs kettu ja Jali ja suklaatehdas. Haastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina T.

Mitäpä olisi elämä ilman Kirjabloggaajien klassikkohaastetta,  josta on menossa nyt jo neljäs osa niin ikään Niina T:n luotsaamana. Aiempiin klassikkohaasteisiin olen lukenut  kirjat Taru Sormusten herrasta (J.R.R. Tolkien), Harry Potter ja Viisasten kivi (J.K. Rowling) sekä Liisan seikkailut ihmemaassa (Lewis Carroll).



Seuraavaksi klassikkohaastekirjaksi tarkoituksenani olisi lukea Pierre Boullen Apinoiden planeetta, ja saisin sillä  kaksi kärpästä samalla iskulla: Evarian kirjahyllyssä on menossa Apinan vuosi haaste, johon olen saanut luettua tähän mennessä vain yhden kirjan, Roald Dahlin Nilviöt.

Niina T on todella ahkera blogihaasteiden pitäjä, sillä hänen Yöpöydän kirjat -blogissaan alkaa lokakuun alussa myös kuukauden mittainen Halloween-lukuhaaste, johon voi lukea kaikenlaisia kammottavia kirjoja, joissa vilisee aaveita, vampyyrejä, noitia, zombeja, aaveita ja niin edelleen. Minä olen valinnut haasteeseen luettavaksi ainakin romaanit Marko Hautalan Kuokkamummo, Hanna Morren Tuonen tahto ja omassa hyllyssäni viruneen Melissa Marrin Ilki Ihana, jossa takakansitekstin mukaan vilisee ilkeitä keijuja. Jos Mats Strandbergin Risteily ehtii ilmestyä ajoissa, saatan lukea myös sen tähän haasteeseen.

Osittain päällekkäin menevät nämä kauhukirjat toisen meneillään olevan kauhukirjallisuushaasteen kanssa, nimittäin vielä marraskuun toiseen päivään saakka kestää Hämärän jälkeen -lukuhaaste, jota pitää Orfeuksen kääntöpiirin Suvi. Olen lukenut siihen tähän mennessä neljä kirjaa, ja tavoitteenani olisi vielä saada siihen kahdesta kolmeen kirjaa lisää. Tähän mennessä lukemani kirjat ovat Marko Hautalan Kuiskaava tyttö, Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta, Markku Sadelehdon toimittama Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia sekä Eero Ojasen Suuri suomalainen kummituskirja.  

En ole ennen tätä haastetta lukenut kauhukirjallisuutta pitkään aikaan, ja tämä on ollut mainio matka kyseisen genren syövereihin. Pelkäänpä, että kauhukirjat jäävät pysyvästi minun lukemistooni, sillä olen tykästynyt niihin todella.

Ihan vasta hyppäsin mukaan  Hyönteisdokumentti-blogin pitämään NTK-haasteeseen mukaan, jossa on siis tarkoituksena lukea WSOY:n Nuorten Toivekirjasto -nimisen kirjasarjan julkaisuja. Harmikseni huomasin tämän, kohta vuoden kestäneen haasteen vasta nyt, mutta uskoakseni ehdin vielä lukea muutaman helmen tästä vanhasta nuortenkirjasarjasta.

 Tästä linkistä pääset katsomaan, mitä kaikkea NTK-sarja pitää sisällään. Listassa kirjat on numerojärjestyksessä, ja siinä on mukana vain kaksisataa vanhan kansiformaatin mukaista kirjaa. Yhteensä sarjassa on ilmestynyt 265 kirjaa. Tästä Kirjasammon listasta taas näet kirjat aakkostettuna nimekkeen mukaan. Risingshadow:n listasta näkee, mitä spefi-kirjoja kyseisessä sarjassa on.

Yritän lukea ainakin nämä: Anna Sewell Uljas Musta, Kaija Pakkanen Vimperin pihan Ilona, Anja Vitikka Kotikesä, Osmo Ilmari Uhka Avaruudesta, Maria Grüger Punaruusun aikaan sekä Kerttu Vuorinen Kuin taivaan linnut. Näistä ensimmäisen olen lukenut aiemmin joskus lapsuudessani,

Eihän ne haasteet tähän vielä lopu, ehei. Katvealue -blogin Anu ja Eero pitävät helmikuun kahdeksanteen päivään saakka Kirjavat kissat -lukuhaastetta, jossa on nimensä mukaisesti tavoitteena lukea kirjoja, joissa on kissa jossain merkittävässä roolissa. Samalla he haastavat lahjoittamaan rahaa eläinsuojeluyhdistyksille tai kissataloille, vastaavasti viemään esimerkiksi kissanhiekkaa paikalliseen kissataloon tai ostamaan Eläinsuojeluyhdistyksen tuotteita.


Kissojen ystävänä minä olen takuulla mukana tässä, ja aion tilata joulun alla jotain kivaa Eläinsuojeluyhdistykseltä. Tällä hetkellä olen saanut haasteeseen merkittyä kolme kirjaa, Taru Väyrysen Kissan kuolema ja Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa.

Koska minulla on hyllyssäni kummittelemassa lukemattomia kirjoja, Ullan Luetut Kirjat -blogi tarjoaa minulle juuri sopivan, vuoden loppuun kestävän New to You -lukuhaasteen, jossa luettu kirja voi olla jollain tapaa uudelta, tuntemattomalta alueelta, kirjailija voi olla tuntematon, tai sitten vain se pitkään hyllyssä keikkunut teos.

Olisin onnellinen, jos saisin luettua tähän haasteeseen edes yhden kirjan. Minulla olisi ehdolle esimerkiksi Philip Pullmanin Kultainen kompassi, jonka löysin eräänä onnellisena päivänä kirjaston kierrätyshyllystä! Kyseinen kirjailija on minulle outo, ja ylipäänsä olen lukenut aika vähän mieskirjailijoiden nuortenkirjallisuutta. Kirjan aihe vaikuttaa todella kiehtovalta, ja kaiken huipuksi se on trilogian avausosa.






Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä täytyy mainita Goodreads-kirjallisuussivuston jokavuotinen Reading Challenge, jossa saa asettaa itselleen sopivan luettujen kirjojen lukumäärän  koko vuodeksi. Minä olin mukana jo viime vuonna, jolloin ylitin hienosti asettamani 64 kirjan tavoitteen 4:llä kirjalla. Tänä vuonna hilasin tavoitteeni optimistisesti kahdeksaankymmeneen, ja olen saavuttanut tavoitettani hienosti 70:llä lukemallani kirjalla.

**************************************

Kuten huomaa, lukuhaasteet ovat vieneet minut täysin mennessään. Aloittaessani bloggauksen noin kaksi ja puoli vuotta sitten, minulla ei ollut hajuakaan, mitä lukuhaasteet ovat. Sana kuulosti jotenkin ahdistavalta, mutta kun lähdin mukaan ensimmäiseen haasteeseeni, huomasin, miten mahtava tapa niiden kautta on laajentaa lukutottumuksiaan ja  saada muutenkin tsempattua itseä lukemaan enemmän. Stressiäkin niistä voi toki tulla, mutta ehkä se on ollut tähän mennessä vain sellaista hyvää stressiä, sillä en vain malta olla osallistumatta niihin.

Olen ollut mukana muun muassa novellihaasteessa, SELKO-kirjahaasteessa ja kirjankansibingossa. Olen ensi vuoden alusta myös mukana yhdessä isommassa haasteessa, josta en ilmeisesti vielä saa kirjoittaa, joten olen vielä ihan hys-hys. Se haaste tulee taas mullistamaan viimeaikaiset lukutapani päälaelleen.

Jos sinua kiinnostaa enemmän lukuhaasteet, kannattaa käydä kurkkaamassa Haastavaa lukemista -blogissa, mitä kaikkea on meneillään.

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala. Tammi 2016.

"Se on kuin tinnitus. Mutta tarttuu. Lue omalla vastuullasi.

Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä.

Mitäpä siitä. Kuiskausta se vain on. Koko ajan. Taukoamatta. Myös nukkuessa. Joskus saattaa tuntea hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Se saa hieromaan korvalehteä, kunnes sitä alkaa kuumottaa, ehkä haavoille asti.

Työtoveri on kuollut oudolla tavalla ja jättänyt Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ole nähnyt Iida-tytärtään vuosiin. Eikä kansiokaan paljon kerro, pelkkää huuhaata koko juttu. Vai onko? Ehkä joku kuiskaa vastauksen. Haluat tai et"

Oma arvio:

Olen saanut ensituntumani Marko Hautalaan Valkoiset varpaat -kauhukokoelman  kautta, jossa hänen kirjoittamansa novelli Varpaat sai kylmät kauhun väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Pitkään on ollut aie lukea lisää hänen tuotantoaan, ja nyt siihen tarjoutui loistava tilaisuus, kun häneltä ilmestyi nyt Kuiskaava tyttö.

Ihan ensimmäiseksi on pakko kehua Mika Tuomisen tekemää kantta, joka tuo pienen mielleyhtymän Uhrilampaat-romaaniin ja -elokuvaan, mutta on silti ihan oma, juuri tähän kirjaan täydellisesti sopiva luomuksensa.

 Helsinkiläinen psykiatri Anton  saa tietää kuolleesta työtoveristaan Unto Mäkilästä asioita, joiden takia hän joutuu keskelle pelottavaa, kuiskaavan tytön legendan ympärille kietoutunutta mysteeriä - ja joutuu myös siinä sivussa kohtaamaan menneisyytensä haamut. Hänen tyttärensä Iida taas toisaalla tulee tutustuneeksi väärään ihmiseen, Sanni Vuorioon, joka saa hänet oudosti otteeseensa. Anton haluaa pelastaa tyttärensä, johon hän ei ole ollut yhteyksissä sitten pikkulapsi-iän. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Vaasaan, jonne Anton lähtee etsimään tytärtään - ja missä hänen kuollut työtoverinsa työskenteli aiemmin.

Asetit tyttösi vaaraan.

Syyllisyys tuntui fyysisenä kipuna vatsassa. Jopa hurmoksen läpi.

Kuiskaava tyttö on kaikin puolin onnistunut kauhukirja. Se pitää minut heti alusta saakka otteessaan, sen henkilöt ovat mielenkiintoisia ja tapahtumat etenevät omalla painollaan paljastaen hiukan kerrallaan, muttei liikaa. Kirjasta henkii hyvin kaamea, psykologisen kauhumainen tunnelma. Marko Hietalan mutkaton ja eteenpäin vievä tyyli kirjoittaa miellyttää minua kovasti.

"Perhonen" Holmgren sanoi hitaasti, vaivalloisesti. Leukojen liike kirskui kuin ruosteiset sakset. "Tiedätkö miksi aina perhonen?"

---

"Perhonen ilmentää muutosta."

Kirjasta löytyy monia kauhulle tyypillisiä motiiveja, kuten nukke, yöperhoset, kuiskaavat äänet,  kulttimenot ja psykiatriset potilaat.

Nyt se vain katsoi tyhjyyteen laukun pimeydessä. Tavallinen typerä nukke. Rikkinäinen vanha lelu, täynnä verisiä sormenjälkiä. Ja sen sisällä joku toinen. Sekin lopullisesti rikki.

Mielikuva aiheutti äkkiä niin syvää kauhua, että Iida joutui ottamaan tukea pöydästä.

Kaiken taustalla on  paikallinen legenda 1800-luvulla eläneestä Nadja Forslin -nimisestä tytöstä, joka joutui nuorena kristillisen kastraatiokultin, skoptsien "valkaisemaksi". Siitä uskotaan syntyneen kuiskaavan tytön -kirouksen, joka tarttuu esimerkiksi sekavien kirjoitusten kautta ihmisestä toiseen (vrt The Ring-elokuva).

Kirjan lopussa auotaan monia solmuja ja kysymysmerkkejä. Kuiskaavan tytön mysteeri osin ratkeaa, mutta moni muu asia jää minulle arvoitukseksi. En ole ihan tyytyväinen lopussa tapahtuvaan juonenkäänteeseen, sillä se hiukan latisti tunnelmaa, mutta kirjan avoin lopetus on ihan mainio.

Aion ehdottomasti lukea myös  Marko Hautalan aiemman kauhuromaanin Kuokkamummo, josta olen lukenut paljon kehuvia arvioita.

Arvosanani tälle kirjalle 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kuiskaava tyttö muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Järjellä ja tunteella
Suomi lukee (Krista)
Kirjavinkit (Mikko Saari)
Luetut.Net
Nousu (Linda Rantanen)
Mielikuvakirja
Kuutar lukee
Kirjan vuoksi

Samantyylisiä kirjoja: 

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley
Talven hallava hevonen: Tuomo Jäntti
Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas.

Osallistun tällä kirjalla Orfeuksen kääntöpiiri -blogin Hämärän jälkeen -kauhukirjahaasteeseen, ja olen nyt neljä kirjaa luettuani yhden kirjan päässä ihmisusi-arvonimestä.

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2014): The Loney


"Loney on kavala, jumalanhylkäämä rantakaistale Luoteis-Englannissa. Teini-ikäinen Tonto ja hänen mykkä veljensä Hanny viettävät rannan ränsistyneessä rinnetalossa perinteistä pääsiäisretriittiä. Katolilaisen perheen äiti uskoo, että paikallisen kappelin pyhä vesi vielä parantaa hänen poikansa.

Odotettua ihmettä ei kuulu, mutta riittejä ja uskomuksia vaalivassa kyläyhteisössä tapahtuu outoja. Kylänmiehen sokea äiti saa näkönsä yllättäen takaisin, ja vaikka kevät on vasta aluillaan, rinnetalon omenapuut kantavat satoa. Samaan aikaan Hanny ja Tonto todistavat, kuinka viimeisillään raskaana olevaa teinityttöä kuljetetaan laskuveden aikaan pahamaineiselle Coldbarrown saarelle.

Coldbarrow ja sen nuori asukas vetävät Hannya vääjäämättömästi puoleensa. Veljesten tutkimusmatka saaren ytimeen laukaisee hämmästyttävien ja kauhistuttavien tapahtumien ketjun, joka muuttaa molempien poikien elämän peruuttamattomasti."



Oma arvio:

Minun täytyy nyt heti tunnustaa, että olen hieman pettynyt. Odotin karmaisevaa kauhun tunnetta, joka väristelisi vilunväreinä pitkin selkäpiitäni. Sain sen sijaan aavistuksia tulevasta kauheudesta, sinänsä kauniin seisahtunutta kerrontaa, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa päässyt kauhistuttamaan minua. Ymmärrän kyllä, että tyylilajiltaan goottilainen kauhu ei annakaan lukijalleen välttämättä kauhun aavistusta enempää, eikä yliluonnollisuutta ole sen tyylilajin kirjoissa välttämättä muuten kuin symbolisessa merkityksessä. (Muita goottilaisen kauhukirjallisuuden vaikuttajia ovat muun muassa Edgar Allan Poe, H.P. Lovecraft, Mary Shelley ja Bram Stoker.)

Arvaamatta noussut sumu, ukkosen jyrinä mereltä, tuulenhenki joka puhalsi pitkin meriroskien ja vanhojen luiden satoakantavaa rantaa; joskus sellaiset merkit riittivät saamaan aikaan tunteen siitä, että jotakin tapahtuisi pian. Vaikka en oikein tiennytkään mitä.

Hylätty ranta on odotuksistani ja pettymyksestäni huolimatta kaunista kerrontaa, ja juuri sen pysähtyneisyys valloittaa minut. Hurley kuvaa Loneyn pahaa huokuvana paikkana, vaikka lukijalle ei koskaan selviä lopullista pahuuden ruumiillistumaa. Päähenkilö, minä-kertojana toimiva Tonto tarkkailee ympäristöään ja seurueessa olevia aikuisia valppaana ja suodattamatta. Hänellä on syvä yhteys mykkään veljeensä Hannyyn, mutta myös suuri huoli sen mukana.

 Seurueessa on vahvan uskonnollinen ilmapiiri, ja etenkin veljesten äiti, jota kutsutaan Äikäksi, on lähes ahdistavan harras katolilainen.  Hän haluaisi Andrew-poikansa (joka on Hannyn oikea nimi) parantuvan mykkyydestään keinolla millä hyvänsä. Hänellä tuntuu olevan myös jatkuvasti naputettavaa uuden pastorin, isä Bernardin tavoista, sillä hänen mielestään edesmennyt pastori, Isä Wilfred, hoiti kaiken paremmin. Bernard on kaikin puolin vääränlainen Estherin mielestä: hän siemailee brandyä, ei anna niin tarkkoja vastauksia seurakuntalaisille kuin isä Wilfred eikä tunnu ymmärtävän seurankuntansa parasta. Tonto näyttää pitävän isä Bernardista, ja minustakin hän onkin Tonton ohella kirjan parhaita (ja vähiten ärsyttäviä) henkilöitä.

Otin vastaan kaiken, mitä aamulla oli tarjolla - auringon lämpimät säteet, pehmeät varjot niityllä, puron solinan, kun se vieri pajujen katveessa kohti merta - ja onnistuin vakuuttamaan itselleni, ettei kukaan tai mikään voisi tehdä meille pahaa.

Nyt sellainen sinisilmäisyys tuntuu naurettavalta.

Minulle jää avoitukseksi turhan monia asia, ja täytyy sanoa, etten ole siihen ollenkaan tyytyväinen. Odotin loppua kohden, että kaikki palaset loksahtelisivat kohdalleen - ja kokisin kaipaamani kammon väristykset. Sen sijaan en saanut tarinasta kauhean paljoa irti. Isä Wilfredin uskonnolliset paatokset lopussa puuduttavat lukuintoani, vaikka toki ne luettuani ymmärsin, miksi ne olivat olennaisia tarinan kannalta.

Vaikka Hylätty ranta ei sopinut nyt minun pirtaani, kannattaa se ehdottomasti lukea, jos goottikauhu kiehtoo.

Arvosanani tälle 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

*************

Osallistun tällä kirjalla Orfeuksen kääntöpiiri -blogin Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen ja olen nyt saavuttanut kolme kirjaa luettuani aave-arvonimen. Tavoitteenani olisi saavuttaa ainakin ihmissusi-arvonimi, jonka saa luettuaan viisi kauhukirjaa.

Hylätty ranta muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Ullan luetut kirjat
Kirjakaapin kummitus
Lumiomena

Samantyylisiä kirjoja:

Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia.
Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia: Markku Sadelehto (toim.)

Wendigo ja muista yliluonnollisia kauhukertomuksia: Markku Sadelehto (toim.) Suomentanut Matti Rosvall. Jalava 2015.

"Sarastuksen syvä hiljaisuus ulkopuolella rikkoutui mitä epätavallisimman äänen vaikutuksesta. Se tuli varoittamatta ja ilman enteitä, ja se oli sanoinkuvaamattoman kauhistuttava.
Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia kokoaa yhteen yhdeksän ennen suomentamatonta kauhutarinaa kirjailijoilta, joita kauhun mestari H. P. Lovecraft ylisti esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927).

Kokoelman nimitarina Wendigo on Algernon Blackwoodin parhaita tarinoita. Wendigo on intiaanien mytologiaan juonensa juurtava, Kanadan metsissä kulkeva suuri ja yliluonnollinen olento, joka on innoittanut useita kauhukirjailijoita tummasävyisiin kertomuksiin.

Blackwoodin lisäksi kokoelmassa ovat mukana E. F. Benson, John Buchan, Hanns Heinz Ewers, L. P. Hartley, Montague R. James, Walter de la Mare, Arthur Machen ja M. P. Shiel vuosien 1894 ja 1927 välillä ilmestyneillä novelleillaan."

Oma arvio: 

En ole suuremmin lukenut kauhukirjallisuutta, vaikka olen suuri kauhuelokuvien ystävä,  eikä tämän  kirjan kansikuva juuri houkutellut minua lukemaan. Surkuhupaisan kammottava, kammottavan surkuhupaisa! Viimein päätin sysätä kaikki tekosyyt nurkkaan ja lukea tämän, sillä vanhat kauhutarinat houkuttelivat minua tarttumaan toimeen.


Kirjan nimitarina Wendigo sisältää hitaasti hiipivää psykologista kauhua, kun tuulidemoni Wendigo pelottelee miehiä hirvestysreissulla. Jotenkin minulle tulee vahvasti mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia, ja mietin, onko hän saanut innoituksensa Alue X:n hiipivän kauhun ja tunnelman kuvailuun tästä Algernon Blackwoodin vuonna 1910 kirjoittamasta tarinasta?

Juuri tuolla epätoivon ja hämmennyksen hetkellä sivalsi kauhun piiska laskelmoidun iskun hänen sydäntään kohden. Se löi tappavalla vaikutuksella hänen kaikista arimpaan paikkaansa pannen hänet menettämään hermonsa kerta kaikkiaan. Häntä oli kaiken aikaa salaa kauhistuttanut ajatus, että tämä hetki saattaisi koittaa -  ja nyt se koitti.

L. P. Hartleyn tarina Vieras maan äärestä (1924) tarjoaa verisen ja väkivaltaisen lopun muuten melko ponnettomasti etenevässä kauhutarinassa. Outo muukalainen bussissa ja lopulta hotellissa jää mysteeriksi, enkä oikein kauhistunut tästä tarinasta, vaikka muukalaisen tyly olemus ja omituisuus tuntuu hyytävältä. Tarina jää hiukan kesken enkä oikein ymmärtänyt, mikä tässä oli tarkoituksena.

John Buckhamin Vihreä villieläin (1927) vie tarinansa myötä lukijansa Afrikkaan kaivosinsinööri Hannayn matkassa. Hannay päätyy matkakumppaneineen erääseen kraaliin eli kyläyhteisöön, joiden vesi saadaan vuoren lähistöltä Isäksi kutsutulta mieheltä lahjuksia vastaan.  Tarina sisältää hyvin hienovaraista, piilotettua kauhua, mutta on mielestäni hyvin vangitseva.

E.F. Bensonin tarinassa Hornansarvi (1923) kauhistellaan Sveitsin vuoristossa asuvia, kammottavan karvaisia otuksia, jotka ovat melkein kuin ihmisiä, mutta jääneet kehitykseltään alkeellisemmalle tasolle. Tarinan kertoja saa tuta, miltä tuntuu kohdata nuo puistattavan hirvittävät olennot. Tämä tarina muistuttaa lumimies-tarinoita, joskin nämä isojalat ovat pikemminkin "pienijalkoja".  Tästä tarinasta pidin kovasti.

Erakko on Walter de la Maren vuonna 1927 kirjoittama tarina miehestä, joka eksyy erään vanhan erakon, hra Bloomin pihapiiriin. Tämä vaikuttaa todella omituiselta, ja koska kertoja hukkaa mystisesti autonavaimensa, hänen on yövyttävä rasittavan puheliaan ja kummallisen erakon luona, joka paljastaa harrastavansa okkultismia. Tämä tarina on lähinnä psykologista kauhua, joka päättyy melko arvoituksellisesti ja jättää lukijan miettimään monia kysymyksiä päässään.

Sitä oli hankala täsmentää, mutta jotakin aivan tiettyä siinä oli - huoneen luonteessam sen seinissä, nurkissa, suhteissa, kalusteissa. kaikki näyttäytyi omituisesti tarkemmalta, voimistetummalta. ---Nyt näytti kuitenkin jokainen ympärilläni oleva esine huokuvan niin sanoakseni epäpysyvää, vaarallista tilaa.

M.P.Shielin vuonna 1896 kirjoittama novelli Xélucha ei ole helpoimmasta päästä oleva. Käsittääkseni tarinassa kertoja joutuu erään Cosmon kirjeitä lukiessaan eräänlaiseen koomatilaan, jossa hän joutuu tekemisiin omituisia höpöttelevän porttonaisen kanssa. Minun täytyy tunnustaa, etten nauttinut tämän novellin lukemisesta yhtään - koska en tajunnut siitä mitään.

Apotti Thomasin aarre ( Montague R. James 1904) on tarina kätketystä aarteesta, salaperäisistä vihjeistä Steinfeldin luostarikirkon lasimaalausikkunoista ja niitä tutkiskelevasta herra Somertonista. Hän saa kokea palvelijansa Brownin kanssa kauhun hetkiä etsiessään aarretta, ja hän kertoo karmaisevan tarinansa häntä auttamaan tulleelle kirkkoherra Gregorylle. 

Tämän kokoelman parhainta (ja kammottavinta) antia tarjoaa Arthur Machen novellissaan Suuri Jumala Pan (1894), jossa on paljon henkilöhahmoja, jotka kytkee toisiinsa mystisen naisen tapaus - tuon naisen aviomiehet kun eivät elä koskaan kauaa. Mies nimeltä Villiers Wadham ryhtyy tutkimaan naisen taustoja kuultuaan opiskelutoverinsa Herbertin karmeasta kohtalosta. Hän pyytää apua eräältä Clarkelta, jolla on hallussaan erikoinen teos "Muisteluita Paholaisen Olemassaolon todistamiseksi." Clarke on kuitenkin vaitonainen aavisteluistaan, vaikka alkaa epäillä, mistä kaikesta vyyhti on lähtenyt purkautumaan.

---miehen kasvoihin katsominen kylmäsi vereni. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että sellainen kuohuttavien tunteiden infernaalinen sekoitus voisi paistaa ihmisten silmistä. Olin vähällä pyörtyä katsottuani. Tiesin katsoneeni kadotetun sielun silmiin, Austin. Miehen ulkoinen olemus oli ennallaan, mutta sisäpuolella kiehui helvetti. Raivoisaa himoa ja vihaa joka paloi tulena, kaikki toivo kadotettuna, kauhua joka tuntui kiljuvan täyteen ääneen kauan yöhön, vaikka hän oli purrut hampaansa yhteen, ja vielä epätoivon mustuutta.

Antologian viimeisin, muttei suinkaan vähäisin tarina on kauhistuttavimmasta päästä. Hanns Heinz Ewers on kirjoittanut Hämähäkki-novellinsa vuonna 1908, ja on saanut ujutettua siihen hiukan mysteeriä, psykologista kauhua ja - hämähäkin. Hotelli Stevensin huoneessa numero seitsemän on hirttäytynyt täysin samalla tavalla jo kolme miestä, ja lääketieteen opiskelija Richard Bracquemont uskaltautuu asumaan samassa huoneessa selvittääkseen, mikä on tähän syynä. Tämä kauhutarina on minusta loistavasti rakennettu ja ehdottomasti tämän kokoelman helmi.

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia on mainio kokoelma vanhan kauhun ystäville. Lukekoon ken uskaltaa!

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Osallistun  tällä kirjalla Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. 

Samantyylisiä kirjoja:

Talven hallava hevonen: Tuomo Jäntti

Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko Saari)

Vinttikamarin ikkunasta

Taikakirjaimet

Katvealue

  

Suuri suomalainen kummituskirja - kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen: Eero Ojanen

Suuri suomalainen kummituskirja - kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen: Eero Ojanen. Minerva 2016.

 "Ihmisiä ovat aina kiinnostaneet tarinat toisesta todellisuudesta, näkymättömästä maailmasta, jonka asukkaat joskus vierailevat keskuudessamme. Yliluonnolliset ilmiöt ja kummitukset elävät edelleen vahvasti suomalaisessa kertomusperinteessä. Kirjailija Eero Ojanen on koonnut hyytävimmistä suomalaisista kummitustarinoista kiehtovan kirjan.

Hyvistä tarinoista on monenlaisia versioita. Näihin kohtaamisiin on kuitenkin perinteisesti liittynyt tunne siitä, että tässä paikassa on jotain selittämätöntä, täällä on joku muukin kuin minä.
Tavallisesti tarinoiden keskushahmona on kuollut ihminen, joka jostain syystä ja jossain muodossa on jäänyt elävien keskelle. Kummitus voi olla joku hyvin tiedossa oleva henkilö, kuten talon entinen asukas tai muuten tiettyyn paikkaan sidoksissa oleva persoona. Usein kummitus liittyy jollain tavalla selvittämättömiin asioihin, rikokseen tai muuten äkkinäiseen kuolemaan.

Mutta kummitus voi olla myös sanansaattaja, vainaja joka tulee vielä kerran kuolemansa jälkeen tervehtimään läheisiä ihmisiä ja tuttuja paikkoja. Kummitus voi myös ilmoittaa jostain tulevasta tapahtumasta tai varoittaa etukäteen vaarallisesta tilanteesta, vaikkapa siitä, että joku läheinen ihminen on juuri sillä hetkellä kuollut.
Kummituksia on tavattu aina ja kaikkina aikoina, mutta vakavat kriisiajat, kuten sodat, ovat niille erityisen otollista aikaa."

Oma arvio:

Joroisissa mies kulki tiellä, kun hänen rinnalleen ilmestyi kävelemään mies valkeissa vaatteissa. "Kulje vain rauhassa, kulkekaamme yhdessä", mies sanoi ja hävisi. Sen sanottiin olevan kanavaan hukkunut mies.

Minulle tuli niin nostalginen olo lukiessani tätä kirjaa! Kertovatkohan lapset enää toisilleen karmaisevia kummitusjuttuja illan hämärissä, vai onko tämä jo ihan kadonnut kansanperinne?

Eero Ojanen on koonnut mahtavan määrän kummitustarinoita näiden kansien väliin, ja vaikka suhtaudunkin melko skeptisesti monen tarinan todenperäisyyteen, luin niitä ahmimalla ja mieleeni muistui heti myös lapsuudessani kuulemia, jollekin tutuntutuntutulle sattuneita kummia kokemuksia. Itse en ole koskaan kokenut mitään kohtaamista henkiolentojen kanssa, ja olenkin aina ajatellut, että suurin osa tarinoista selittyy jollain sattumuksella tai esimerkiksi sillä, että uskonnollisessa yhteisössä on peloteltu lapsia liikaa piruilla sun muilla, jolloin mielikuvitus on lähtenyt laukkaamaan. Tarinat ovat kuitenkin tarinoita, ja tarinakokoelmahan tämä kirja onkin.

Kirjasta löytyy paljon muutakin kuin haamuja, enkeleitä ja räyhähenkiä: ihmiset ovat kokeneet erilaisia enteitä eli etiäisiä esimerkiksi ennen jonkun kuolemaa. Enneunet näyttävät olevan hyvin yleisiä, ja itsekin myönnän nähneeni sellaisia. Sattumaa tai ei... Monet tarinoista ovat hyvinkin yksityiskohtaisesti kuvattuja, joissakin tarinoissa on koettu rakennuksista kuuluvaa koputtelua, ovien avautumista, tuulen henkäyksiä jne. Ihmeekseni pirujuttuja ei kirjan sivuilla juurikaan vilise, vaikka juuri niillä me lapsena monesti kauhistelimme.

Minua kiinnostaa erityisesti sota-ajan tarinat, joissa sotilaat kokevat saavansa erilaisia varoituksia, joiden ansioista he pelastuivat pommituksilta. Myös sodassa olleiden omaisilla vaikuttaa olleen paljon etiäisiä ja enneunia, jotka ovat ennustaneet yleensä läheisen kuolemaa.

Eräs mies sai ääneltä käskyn perääntyä tulituksen alta. Hän otti varoituksen vakavasti ja ajatteli kertoa siitä muille, mutta kehotus perääntymiseen olisi ollut kapinaa. Hän päätti lopulta vain lähteä ja hänen pelkkä esimerkkinsä sai muut sillä kertaa mukaan. Hetken päästä paikkaan tuli osuma, joka olisi surmannut heidät kaikki.

 Myös erilaiset paikallistarinat ovat mielenkiintoista luettavaa, vaikka harmikseni omalta asuinseudultani löytyy kirjasta melko vähän juttuja.

Reinilän kartanossa Oulussa majailee kummitus. Talon kummitus Alexander antoi merkkejä itsestään talossa toimivan yrityksen kehittämispäivillä, kun valot alkoivat elää omaa elämäänsä ---

Suuri suomalainen kummituskirja kokoaa kansiensa sisään mainion siivun suomalaista kummitustarinoiden historiaa. Eero Ojanen on käyttänyt päälähteenään Suomen Kirjallisuuden Seuran arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmaa, ja sen lisäksi kirjan lopussa vaikuttava lähde- ja kirjallisuusluettelo, josta voi löytää lisää luettavaa, mikäli aihe kiinnostaa. Kirjan tarinat on koottu omiin lukuihinsa aihepiireittäin, mikä helpottaa tietyntyyppisten juttujen löytämistä.

Tätä ei ehkä kannattaisi lukea yhteen pötköön, niin kuin minä tein, sillä monien lyhyiden, välillä tavalla tai toisella toisiaan toistavien tarinoiden jatkuva lukeminen voi tuntua, noh, toistavalta. Siksi aion palata tähän myöhemmin uudelleen niin, että selaan jutun sieltä, toisen täältä. Näin voin keskittyä tarinoiden syövereihin paremmin. 

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Osallistun tällä kirjalla samalla Hämärän jälkeen -kauhukirjallisuushaasteeseen.

Suuri suomalainen kummituskirja muissa blogeissa:
Leena Lumi

Uusia blogihaasteita

Uusia blogihaasteita on taas tulossa. Olen mukana Tuijata.Kulttuuripohdintoja-blogin emännöimässä Klassikkohaasteen toisessa osassa, johon aion lukea J.K. Rowlingin teoksen Harry Potter ja viisasten kivi. Olen nolostellut monesti tätä aukkoa sivistyksessäni, sillä lähes kaikkihan ovat lukeneet Harrypotterit! Postilaatikkooni tupsahtikin sopivasti arvostelukappale tuoreesta Tammen julkaisemasta kuvitetusta versiosta, josta olen enemmän kuin innoissani. Katsokaa nyt, kuinka kaunis jo kansikuvakin on:

Klassikkohaasteen ohjeistus:

Valitse joku klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi Klassikkohaaste-postauksen kommenttikenttään.

2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2016. Linkitä postauksesi Tuijata.Kulttuuripohdintoja-blogin koontipostaukseen, jonka Tuija julkaisee blogissaan samaisena päivänä.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon – ja ehkä jopa nautit siitä!
5. Toista kohta neljä, useasti.


Olin tänä kesänä mukana Reader, why did i marry him? -blogin emännöimässä Klassikkohaasteen ensimmäisessä osassa, johon sain luettua J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Sormusten ritarit ja Kaksi tornia. Kolmas osa vielä odotuttaa lukemistaan. Voit lukea mietteeni tuosta tiiliskivestä tästä linkistä.

Toinen blogihaaste, johon osallistun, on pitkäkestoisempi, sillä se on voimassa kokonaisen vuoden. Orfeuksen kääntöpiiri -blogissa on menossa 3.11.2015 - 2.11.2016 kauhukirjallisuuteen liittyvä haaste Hämärän jälkeen, johon liittyy myös arvonta.

 Haastetasot ovat seuraavat:

Haudankaivaja (1 kirja)

Aave (3 kirjaa)

Ihmissusi (5 kirjaa)

Vampyyri (7 kirjaa)

Zombie (9 kirjaa)

Noitapiiri (11 kirjaa)

Pyrin lukemaan kauhukirjan sieltä, toisen täältä. Kyseinen genre ei ole minulle kauhean tuttu, vaikka joitakin kauhuteoksia olen toki lukenut, joten on mukava tutustua erityyppisiin kauhuteoksiin. Suvin blogista löytyy tosi kattava vinkkilista, jossa on myös tietokirjallisuutta, sarjakuvia ja lasten ja nuorten kauhukirjallisuutta.

Aloitan omat kauhulukemiseni tänä syksynä ilmestyneellä kauhukokoelmalla Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (Jalava) ja nappailen sitten silloin tällöin myös Suvin listalta sopivia luettavakseni. Pyrin lukemaan ainakin viisi kauhugenreen kuuluvaa teosta haasteen aikana.

Tämän vuoden loppuun asti olen vielä mukana Goodreadsin 2015 Reading Challenge -lukuhaasteessa, jossa olen lupautunut lukemaan 64 kirjaa vuoden aikana. Tällä hetkellä olen lukenut 58 teosta, joten uskoisin selvityväni tavoitteestani.

Lisäksi olen mukana niin ikään Goodreadsin I Spy Challenge -haasteessa, jossa keräillään tietynlaisia kirjan nimiä. Tästä linkistä näet edistymiseni.