Mykkien lintujen museo: Marisha Rasi-Koskinen

 Mykkien lintujen museo: Marisha Rasi-Koskinen. WSOY 2026

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti (suunnittelu), Zulmaury Saavedra / Unsplash (kuva)

" 'Mitään pelättävää ei ole, kun kaikki paha on jo tapahtunut.'

Maagisrealistisen kerronnan mestarin uusi nuortenromaani vie kartalta kadonneen kylän aavemaiseen tunnelmaan. Mykkien lintujen museo on tarina pahuudesta ja kostosta mutta myös selviytymisestä.

On elokuu 1985. Takaristin kyläkoulua on johtanut sama opettaja jo vuosikymmenten ajan. Kun kylään muuttaa kaksi tuntematonta tyttöä undulaatteineen ja umpimielisine hymyineen, kaikki menee sekaisin. Käynnistyy tapahtumasarja, jossa jokainen on osallinen, mutta jota kukaan ei hallitse.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin juuri ylioppilaaksi valmistunut Veronika tekee podcastia kadonneista kylistä ja päätyy moottoritien alle jääneeseen Takaristiin. Paikka näyttää ensin rykelmältä raunioita mutta sitten unet ja todellisuus alkavat sekoittua. Joku kuvaa Veronikaa vanhanaikaiselle videonauhalle. Ja tappaa undulaatteja.

Mykkien lintujen museo on kauhuun vivahtava maaginen tarina lapsuudesta ja vallasta. Se on itsenäinen osa todellisuuden rajoja tutkivaa trilogiaa, johon kuuluvat teokset Auringon pimeä puoli ja Pudonneet."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Jos jotakin kirjaa olen odotellut kieli pitkällä tänä keväänä, on se tämä Marisha Rasi-Koskisen uusin Mykkien lintujen museo. Hänen aiemmat nuorten aikuisten romaaninsa Auringon pimeä puoli ja Pudonneet tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen ja osasin aavistella, että tulisin rakastamaan tätä uusintakin, joka on tavallaan kolmas osa trilogiaa. Kaikki teokset ovat kuitenkin ihan omia, itsenäisiä tarinoita, mutta niitä yhdistää maagisrealistinen kerronta ja aikaulottuvuuksilla leikittely. 

Nuori Veronika tupsahtaa keskelle lähes kuollutta kylää. Hän haluaa tehdä podcast-jakson Kadonneiden kylien salaisuudet ison valtatien alle hautautuneesta Takaristin kylästä, josta joku Anonyymi86 postasi videon wastenet404-sivulle. Video oli hylätystä Takaristin koulusta, ja siitä Veronika sai idean lähteä itsekin kuvaamaan kylää. Mukaansa hän ei halunnut ketään, ei edes tyttöystäväänsä Marttaa, sillä salaa hän halusi hiukan etäisyyttä täydelliseen ihanaan tyttöystäväänsä. Hän haluaa tehdä tämän ihan itse.

Näistä linnuista ei voi sanoa mitä ne ovat, mutta ainakaan ne eivät liiku. Ne istuvat ja odottavat, ovat paikoillaan kuin unessa. Tai kuin olisivat täytettyjä ennemmin kuin eläviä. (s. 215)

Takaristin kylässä on aavemainen tunnelma. Veronikan hämmästykseksi koulurakennus onkin pahoin palanut, vaikka videolla se on vielä ihan kunnossa, ränsistynyt toki kyllä. Läheltä löytyy talon perustukset, mutta navettarakennus on yhä pystyssä. Siellä Veronika voisi yöpyä. Kaikki tuntuu kuitenkin todella kummalliselta, ja lähistöltä löytyy jonkun väsäämiä linnunpelättimiä. Ja kun Veronika tarkemmin kuuntelee, alueella ei kuulu linnunlaulua ollenkaan. Sitten hän löytää vielä keltaisen undulaatin raadon. Onko alueella joku vaarallinen tyyppi? Anonyymi86:n videot katoaa netistä saman tien, kun Veronika on ehtinyt ne katsoa. Martta väittää Veronikan laittaneet hänelle jotakin outoja kuvia, joita hän ei itse muista laittaneensa. Mitä ihmettä tapahtuu?

Toisessa tarinalinjassa eletään vuotta 1985, jolloin Takaristi on vielä elinvoimainen pikku kylä. Sen keskiössä on pieni koulu, jossa kaikki 19 oppilasta ykkösestä kuutoseen opiskelevat samassa luokassa. Nyt tapahtuukin jotakin jännittävää, sillä luokkaan on tulossa kaksi uutta tyttöä: Anna ja Karina. He muuttavat Mutapohjan autiotaloon, ja kylässä ollaan hyvin jännittyneissä tunnelmissa. Perheen äiti on hiukan erikoinen, taiteellinen. Anna on vanhempi ja osaa laulaa kauniisti, mutta ei ensimmäisen päivän laulukokeessa pääse täydellisesti korkeaan nuottiin. Opettaja maisteri Jylhä pyytää tyttöä ystävällisesti yrittämään uudelleen, niin kauan että se onnistuu. Lopulta nuorempi, vilkkaamman oloinen Karina käy laulamassa luokan edessä Ukko Nooan.

Kirjassa vaihtuvat näkökulmahenkilöt tiuhaan tahtiin, sillä lähes kaikki luokan oppilaat saavat oman vuoronsa: Tiina, joka toivoo Karinasta uutta ystävää, Floora, jolla on kaikkein uusimmat levyt ja hienoimmat Barbiet, Piia, joka kuulee tuoreimmat juorut vanhempiensa kaupalla (ja on open mukaan liian pullea), Jouko ja Ville, luokan urheilulliset pojat ja metsästäjät, Tommi, jonka status luokan parhaimpana on nyt vaarassa (ope varoitti tästä heti), Taina, joka on tottunut olemaan näkymätön (ope jaksaa muistuttaa Tainan mielisairaasta äidistä), Santeri, joka kerää pakkomielteisesti tavaroita, Hilja, joka on löytänyt syvän uskon ja ilahtuu, kun Anna valitsee eka laulukseen virren, Petri, joka on koukussa Donkey Kong -elektroniikkapeliin, Annika, joka on herkkä puhkeamaan kyyneliin (ja jonka pisamat johtuvat open mielestä siitä, että hän on pienenä tippunut huussin reiästä) ja Jani, joka on liian tyttömäinen. Sitten on tietysti eka-tokaluokkalaiset, Puutarhatontut, joilla ei ole omaa nimeä - sillä he ovat vain puutarhatonttuja siihen saakka, että ovat vähintäänkin kolmosella.

"Miksi kukaan ei koskaan puhu opettajasta?" (s. 282)

Kuten jo saattaa aavistaa, opettaja Maisteri Jylhä on kamala. Hän verhoaa kaiken tekemisensä hyvyyden alle ja pitää koko kylää vallassaan manipuloidessaan kaikkea taitavasti ja ovelasti. Hän väittää taistelleensa jatkosodassa ja Vietnamin sodassa, luokan seinällä on kunniamerkit todisteena. Hän on säveltänyt hienoa musiikkia ja onpa jopa Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaanin yksi hahmoista. Vanhemmat eivät puhu opettajasta, joka on ollut aiemmin myös heidän opettajansa. Jotakin kamalaa häneen liittyy, sen aistii heti kirjan alkusivuilta saakka. 

Uusien kyläläisten tulo sekoittaa koulun ja koko kylän dynamiikkaa. Kyläläiset ovat huolissaan heidän suunnitelmista perustaa kylään omaa liiketoimintaa, kioskia sun muuta. Ovatpa uudet asukkaat myös bonganneet uhanalaisen lintulajin ja raportoineet siitä, jolloin heidän maista tehtäisiin suojelualue. Sehän ei käy, sillä mailla on metsästetty ja poltettu perinteinen Unohtamisen juhlan kokko joka marraskuu. Siellä jokainen polttaa itselleen tärkeimpiä tavaroita, oli se sitten lintujen tunnistusopas, elektroniikkapeli, Kissin levy tai mummon rukousnauha. Lisäksi on olemassa Karkausyön juhla joka neljäs vuosi. Se on myös opettajan syntymäyö.

"Tehän tiedätte", maisteri Jylhä sanoo samalla kun napsauttaa kiinni suksiensa siteet, "että ne jotka ovat syntyneet karkauspäivänä, viettävät syntymäpäiväänsä vain kerran neljässä vuodessa. Mutta vielä harvemmin juhlivat ne, jotka ovat syntyneet karkausyön aikana. Sellaiset ihmiset eivät ikäänny juuri lainkaan. He voivat elää lähestulkoon ikuisesti." (s. 204)

Uusista tytöistä Karina uskaltaa kyseenalaistaa opettajan valheellisia tarinointeja, jotka opettaja tietenkin kääntää kuitenkin omaksi edukseen. Anna on lahjakas oppilas, mutta kärsii jatkuvista migreeneistä. Opettaja antaa sen vuoksi Annalle koko ajan lisätehtäviä, koska tämä on niin paljon poissa. Annan migreenit vain pahenevat ja lisätehtävät kasaantuvat. 

Nykyajassa Veronika joutuu yhä hämmästyttävimpien tapahtumien kieputukseen. Hän ei enää välillä tiedä, mikä on unta ja mikä on totta. Miksi keltainen undulaatti löytyy välillä kuolleena, välillä elävänä? Miksi yhtäkkiä sataa lunta? Miksi läheisen lammen rannalla on vain mökin perustukset, mutta toisella kertaa siellä on täysin pystyssä oleva huvila? Läheiset alkavat huolestua, niin Martta kuin Veronikan vanhemmat. 

Veronika on yksin. Hänen seuranaan on vain täytettyjä lintuja vitriineissä. Olen unessa, hän sanoo itselleen, tämä ei tapahdu oikeasti. Alakerrassa ei ole harmonia. Tässä huoneessa ei ole lintuja eikä täällä missään tapauksessa ole ovea, jossa ei ole kahvaa. Silti hän ei voi mitään itselleen. Hän alkaa hakata ovea kunnes hänen käteensä sattuu. (s. 267)

En tietystikään paljasta enempää kirjan juonesta, enkä kyllä osaisikaan, niin taitavasti se kieputtelee lukijaansa aikasilmukoissaan. Olin jälleen kerran täysin mykistynyt lukiessani Rasi-Koskisen taitavaa kerrontaa, jossa aika ei todellakaan kulje tavallista reittiään. Alussa lukuisa määrä lapsiminäkertojia hämmästytti, mutta yllättävän hyvin pääsin sisälle tapahtumiin niiden kautta. Erityisen ilahduttavaa kirjassa on myös kasarille sijoittuva nostalgiatrippi, jossa monet sen ajan ilmiöt tulevat tutuiksi. Valitettavasti myös asenteet ja suhtautuminen erilaisuuteen, nepsy-kirjoon ja sairauksiin, kuten migreeniin ja masennukseen. Lukuisten lapsinäkökulmahenkilöiden kautta tulevat esille todella monet nykypäivänä paremmin tiedostetut oppilaiden haasteet, jotka sadistinen Maisteri Jylhä nyt valjastaa omiksi vallankäytön välineikseen. Pahaenteisyys kirjassa tuo siihen kauhusäväyksiä ja lopussa jopa jännärimäisiä tunnelmia.

Mykkien lintujen museo ei ole helppo kirja nuorelle, vähän lukeneelle lukijalle, mutta kokeneille lukijoille tätä voi ehdottomasti suositella. Kirjalla on kaksoisluokitus, eli se on sekä nuorten (aikuisten) että aikuisten kirja. Minä suosittelen tätä upeaa mielenmyllertävää kirjaa kaikille, jotka eivät säiky hiukan haasteellisempaa aikaulottuvuuksien käsittelyä kirjassa.

Minun täytyy nyt saada lukea lisää Rasi-Koskista, joten olen laittanut tbr-listalleni myös hänen aikuistenkirjallisuutta, mm. uusimman Kesuuran, joka sai juuri Tähtivaeltaja-palkinnon.

Annan arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Lastenkirjahylly

Keskisuomalainen 

tai Savon sanomat (vaativat kirjautumisen, maksuton)

Samantyylistä:

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Pudonneet: Marisha Rasi-Koskinen

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Kolmesti viety sielu: Elina Vahvaselkä

 Kolmesti viety sielu: Elina Vahvaselkä. Tammi 2026

Kansi: Laura Lyytinen

"Oletko valmis katsomaan sielutonta silmiin?

Säe- ja proosakerrontaa yhdistävä taidokas nuortenromaani vallankäytöstä ja rajat ylittävästä ystävyydestä.

Sam on hyväosainen nuori maailmassa, joka jakautuu valosieluisiin, toisluokkaisiin ja demoneihin. Valosieluisiin kuuluvalla Samilla on salaisuus: hänen parhaat ystävänsä ovat toisluokkaisia, joiden seuraa hänen tulisi kaikin keinoin karttaa. Ella puolestaan on yhteiskunnan alinta luokkaa ‒ demoni, jolla on valta repiä ihmisen sielu irti. Kun Samin ja Ellan maailmat risteävät, ei paluuta ole. Ystävyys ja rakkaus ovat voimakkaita valontuojia, mutta riittävätkö nekään kaiken vihan keskellä?

Urbaania fantasiaa edustava romaani sijoittuu vaihtoehtoiseen mutta tunnistettavaan tulevaisuuden Suomeen, jossa yhteiskunta on rajusti jakautunut. Kirjan teemoja ovat segregaatio ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo, mutta tarinassa käsitellään myös uskontoa ja uskomuksia, ihmisoikeuksien rajoja ja yhteiskuntarakenteiden haurautta." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ilahdun aina, kun saan käsiini uuden  kotimaisen nuorten spefikirjan ennestään tuntemattomalta kirjailijalta. Tunne on sama, kun tutustuu uuteen ihmiseen. Tulemmekohan toimeen, kohtaavatko kemiat? Ajattelemmeko asioista samalla tavalla, vai syntyykö keskustelua eriäväisyyksistä? Haluammeko tavata ensikohtaamisen jälkeen vielä uudelleen, vai jääkö tämä yhteen kertaan? Tartun utelaisuudesta kihisten Elina Vahvaselän uutuusromaaniin, jonka luvataan olevan urbaania fantasiaa, jossa yhteiskunta on vahvassa keskiössä. Olisiko tämä kenties jopa vähän dystopiamaista?

Samuel eli Sam, 17,  on jälleen vaikeuksissa. Hän on suututtanut opettajansa laukoessaan mielipiteitään demoneista, joita kaikki valosieluiset tuntuvat vihaavan ja pelkäävän. Sam kuuluu tietysti itsekin valosieluisiin, joka on kirjan maailmassa vallitsevan valtauskonnon ympärille kehittynyt yhteiskuntaluokka. Kaikki valosieluiset lapset ja nuoret käyvät ahjoksi nimettyä koulua, jossa uskonnolla on hyvin iso sija opetuksessa. Samin äiti on kirkollishallituksen varapuheenjohtaja ja taatusti tuohtunut taas siitä, kun hänen poikansa aiheuttaa hämminkiä ahjossa. Vuotta nuorempi pikkusisko Selma hännystelee äitiä mielipiteillään ja saattaa Samin entistä huonompaan valoon. Ensihoitajana työskentelevä isä ei ole niin henkeen ja vereen samoilla linjoilla äidin kanssa, ja muun muassa siitä johtuen he ovatkin eronneet jonkin aikaa sitten.

"Ei ole olemassa mitään omaa ajattelua. On olemassa laki ja sitten se, mikä on lain ulkopuolella." (s. 250)

Sitäpä kukaan ei tiedä, että Sam hengaa vapaa-ajallaan ahjolaisen Otto-ystävänsä kanssa toisluokkaisten Muhiksen ja Zackin seurassa. He pelaavat yhdessä roolipelejä homeisessa piilopaikassaan sen ajan, kun Samin pitäisi olla kitaratunneillaan. Vaikka pojat ovat ystävystyneet ja viihtyvät porukassa, eri yhteiskuntaluokat aiheuttaa välillä pientä kaiherrusta heidän välillään, varsinkin nyt, kun suunnitellaan toisluokkaisten ja demonien oikeuksien kaventamista entisestään.

Kukaan ei lapsena usko muuntuvansa

niin kuin ei usko kuolevansa

siinä on jotain tavoittamatonta

kunnes se osuu liian liki

sipaisee ihoa, muistuttaa siitä

miten hennoilla säikeillä

me kompuroimme (s. 58)

Mitä ovat nämä pelätyt demonit? Ne ovat valosieluisten termien mukaan sieluttomia, jotka asuvat toisluokkaisten tavoin kaupungin huonoimmalla alueella Suoliedossa ja imevät hyväuskoisten ihmisten sieluja. Yksi heistä on nuori Ella, jonka säemuotoiset näkökulmat vuorottelevat Samin näkökulmien välissä. Ella asuu arvaamattoman ja omistushaluisen Lemin kanssa, mutta hän ei rakasta tätä sillä tavalla, kuin Lem ehkä toivoisi. Hän on aikoinaan pelastanut demoniksi muuntuneen ja alueelle vanhempiensa hylkäämän tytön hoiviinsa ja suojelee tätä nyt hampaat irvessä. 

Kun Ella tulee pelastaneeksi Samin kaupungilla - tämä meinaa jäädä auton alle - Sam haluaa käydä tapaamassa pelastavaa enkeliä - tai siis demonia. Samilla on trauma kohtaamisista demonien kanssa: hänen ollessa pieni demoni tunkeutui heidän autoonsa ja imi häneltä yhden sielun. Kun kaikki kolme sielua on viety, muuttuu demoniksi. Samilla on siis enää kaksi sielua jäljellä. Silti hän ei pelkää tavata Ellaa, mutta Lemin reaktio ei ole kovinkaan hyvä vieraaseen.

Samin mielipiteet alkavat vahvistua entisestään: hän ei ole samaa mieltä äitinsä ja muiden valosieluisten kanssa siitä, että demonit eivät ansaitse ihmisoikeuksia. Hän ei hyväksy sitä, että toisluokkaisten liikkumista rajoitetaan Mierton kaupungissa. Hän ei ymmärrä, miksi äidin mielestä sympatisoijat eli demoneihin myötätunnolla suhtautuvat ihmiset ovat pahinta mitä voi olla. Tutustuminen Ellaan ja ystävyys Zackin ja Muhiksen kanssa ovat avartaneet Samin kokemusta toiseudesta. Hän on tuntenut myös viime aikoina hyvin jännittäviä tuntemuksia Zackin läheisyydessä. Voisiko heistä tulla jotain?

Mutta emme me kuihdu pois

vaikka he sulkevat silmänsä

emme lakkaa olemasta vaikka

he rakentavat taas uudet aidat (s. 135)

Ella on kokenut koko elämänsä hylätyksi tulemisen tunteita, sillä hänen isäpuolensa vain nakkasi hänet Suoliedon kupeeseen demoniksi muuntumisen jälkeen. Hän tukeutuu Lemiin, vaikka tämä ei aina kohtele Ellaa terveellä tavalla. Homeinen, kostea ja kylmä kerrostaloasunto on se, johon on tyytyminen. Ella olisi halunnut opiskella lääketiedettä ennen muuntumistaan, mutta enää se ei ole mahdollista. Hän kuitenkin yhä lukee alan opuksia omalla ajallaan. 

Kolmesti viety sielu ei ole mikään iloinen kirja. Kirjaa sävyttää koko ajan tumma, raskas ja surullinen tunnelma. Demoniksi muuttuminen on jotain lopullista, jonka jälkeen ihmisarvoa ei enää ole. Hurmoksellinen, kristinuskon kaltainen uskonto on vallannut alaa kaikessa valosieluisten kansoittamassa yhteiskunnassa. Murrosta on kuitenkin tapahtumassa, sillä sympatisoijat nostavat ääntään kuuluville. Valosieluiset ovat menneet liian pitkälle rajoituksissaan ja demonien pelossaan. 

"Ollaanko me oikeasti ainoita, joista tässä on jotain outoa?" kysyin. "Onko kaikki muut sekaisin vai ollaanko me sekaisin?" (s. 204)

Jännä, että tämä kirja on kaikkialla mainostettu urbaanina fantasiana, sillä minä luin tätä koko ajan dystopiana. Molemmat genret toki sopivat tähän, mutta onhan tässä toki urbaanin fantasian ainekset vahvasti isossa roolissa, mutta niin myös ei-toivottu tulevaisuuden yhteiskunnan tilakin. Voisinpa siis tituleerata tätä urbaaniksi fantasiaksi dystopisella twistillä.

Pidin kovasti kirjan henkilöhahmoista, etenkin Samista, Ellasta ja Samin isästä, joka edustaa vapaamielisempää valosieluista. Samin ja Zackin välin jännite on kivasti kuvattu, eikä silti pääse liikaa valokeilaan muiden tapahtumien ohella. Kirjan maailmaa ei ole liikaa selitetty, mutta sen pystyy mielessään kuvittelemaan. Etenkin Suoliedon ränsistyneet asumukset pystyin näkemään silmieni edessä. Mielenkiintoinen ratkaisu oli keventää kerrontaa Ellan säemuotoisilla näkökulmilla. Lopussa myös Sam saa yhden säemuotoisen vuoronsa. Kirja herättää paljonkin ajatuksia nykymaailman yhteiskunnasta ja uskonnoista. Välillä se tosin teki lukukokemuksesta raskaan, kun rupesin miettimään, mitä yhteyksiä tällä ja tällä voisi olla nykymaailman tilanteeseen.

Suosittelisin tätä 16+ ikäisille, ajattelevaisille nuorille.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kiiltomato

Siniset helmet

Samantyylistä:

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

Petovala: Heidi Nummi

P.I.-trilogia: Siri Kolu

Teddy: Jason Rekulak

Teddy: Jason Rekulak. Suomentanut Jussi Tuomas Kivi. Kuvittaneet Will Staehle ja Doogie Horner. Like 2025

Englanninkielinen alkuteos (2022): Hidden Pictures. Kansi: ?

"Kekseliäs, palkittu kauhutrilleri täynnä salaisuuksia, käänteitä ja selkäpiitä karmivia kuvia.

Juuri vieroituksesta päässyt Mallory Quinn löytää ilokseen työn lastenhoitajana. Hän muodostaa heti vahvan siteen vahtimansa viisivuotiaan Teddyn kanssa, suloisen, aran pojan, joka rakastaa piirtämistä.

Eräänä päivänä Teddy piirtää tavanomaisten puiden, pupujen ja kuumailmapallojen sijaan kuvan miehestä raahaamassa naisen elotonta ruumista metsässä. Kuvista tulee yhä häiritsevämpiä – ja paljon parempia kuin mihin viisivuotiaan pitäisi pystyä. Mallory alkaa kauhukseen pohtia, kommunikoiko jokin yliluonnollinen voima Teddyn kautta – ja onko poika vaarassa." (Like)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Pitkästä aikaa kiinnostuin jonkun muunkin kirjoittamasta kauhukirjasta, kuin suosikkieni Marko Hautalan ja Stephen Kingin. Näin tämän kirjan enkunkielisen painoksen tyttäreni kirjapinossa ja jo silloin tämä jänskä kuvien ja tekstin yhdistämä kauhukirja kiinnosti. Siksipä olikin mahtavaa, että tästä tuli suomennos.

Kirjan päähenkilö, 21-vuotias Mallory Quinn on ollut raittiina kahdeksantoista kuukautta. Tukihenkilönsä Russelin avulla hän on löytänyt juoksemisen takaisin elämäänsä, ja nyt hän on menossa työhaastatteluun. Eräs perhe hakee hoitajaa 5-vuotiaalle Teddy-pojalleen. Teddy rakastaa piirtämistä: hän on jatkuvasti kynä kädessään ja yllättää Mallorynkin heti eka päivänä piirustuksillaan. Teddy haluaa pukea joka päivä ylleen saman raidallisen paidan. Teddyn vanhemmat Caroline ja Ted ovat ehdottomia säännöissään, joissa kielletään muun muassa punainen liha, ruutuaika, kutsumattomat vieraat ja uskonnot ja taikausko - vain tiedettä saa opettaa. Mallory on uskonnollinen, mutta kunnioittaa isäntäperheen sääntöjä. Ted-isän nihkeydestä huolimatta paikka on siis Malloryn, joka saa muuttaa asumaan kunnostettuun pihamökkiin. 

Ja sinä iltana minusta tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että joku tarkkailee minua. (s. 70)

Malloryn arki koostuu Teddyn päivärutiinien huolehtimisesta, johon kuuluu myös pieni lepohetki tämän omassa huoneessa. Noina aikoina Teddy piirtää lisää piirustuksia, jotka alkavat kuitenkin muuttua Malloryn mielestä pelottaviksi. Teddy kertoo Mallorylle Anyasta, mielikuvitusystävästään, joka esiintyy piirustuksissakin. Mallory kuulee pojan juttelevankin omassa huoneessaan jonkun kanssa. Kun Mallory kertoo huolestaan Carolinelle ja Tedille, nämä toruvat Teddyä höpöttämästä Anyasta ja lopulta kieltävät tätä piirtämästä enää. Mutta eräänä päivänä Mallory löytää uuden piirustuksen mökistään, ja se on ihmeellisen taidokas eikä näytä lainkaan 5-vuotiaan piirustukselta. Välillä hänellä on mökissään myös olo, kuin joku kiertäisi sitä ja tarkkailisi häntä. Uskaltaako hän puhua isäntäväelle enää epäilyksistään, joita hänelle on herännyt tästä kaikesta?

Kuva: Will Staehle ja Doogie Horner. s. 108)

Mallory tutustuu perheen ruohonleikkaajana työskentelevään komeaan Adrianiin, joka ei pidä onneksi Malloryä täysin höyrähtäneenä tämän kertoessa Teddyn piirustuksista ja muista oudoista sattumuksista. Mallory ei ole uskaltanut kertoa tälle omasta päihdetaustastaan, vaan uskottelee opiskelevansa yliopistossa ja olevansa osa juoksujoukkuetta. 

Lopulta vyyhtiin sekoitetaan naapurin huumeriippuvainen Mitz-rouva spiritismilautoineen sekä perheen talon edellisiä asukkaita. Caroline ja Ted alkavat pian saada tarpeekseen Malloryn tempauksista, joiden he epäilevät johtuvan mahdollisesta retkahduksesta - tai sitten vain aiemmasta huumeidenkäytöstä. Mallorya kalvaa myös se, ettei hän ole ollut Adrianille täysin rehellinen.

Teddy on suloinen viisivuotias, joka suorastaan palvoo uutta hoitajaansa. Hän tykästyy myös Adrianiin, kukapa ei. Teddy hokee, että tietää Anyan olevan vain mielikuvitusta, mutta onko se sittenkään? Kuka piirtää yhä todentuntuisempia kuvia Mallorylle?

Kuva: Will Staehle ja Doogie Horner. s. 30-31

Teddy on hyvin rakennettu kauhujännäri. Mielenkiintoisen ja erilaisen tästä tekee kuvat piirustuksista, joita esiintyy yllättävän tiuhaan kirjan sivuilla. Välillä tosin minulle tuli hiukan olo, että usean sivun kuvasarjat hiukan rikkoivat kirjan jännittävää tunnelmaa. Kirjan alkupuolen psykologisen kauhun tunnelma alkoi muuttua loppua kohti kauhunsekaiseksi jännärijuoneksi. Salaisuuksia paljastui, enkä kyllä olisi osannut arvata, miten asiat lopulta menivät. Voin kyllä hyvin nähdä tämän elokuvana...

Luin tämän vähän myös sillä silmällä, että voisiko tätä vinkata kaseille. Tulin siihen lopputulemaan, että todellakin voi. Odotin ehkä kuitenkin kirjalta enemmän kauhua, ja niiltä osin kirja jäi hiukan lupaavan alun jälkeen vaisuksi. 

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjasähkökäyrä

Pikkuuset kirjat

Samantyylistä:

Vieraat: Johanna Sinisalo

Kuiskaaja: Alex North

Liitu-ukko: C.J.Tudor

Suutelin Shara Wheeleriä: Casey McQuiston

Suutelin Shara Wheeleriä: Casey McQuiston. Suomentanut Outi Järvinen. Tammi 2025

Englanninkielinen alkuteos (2022): I Kissed Shara Wheeler. Kansi: Allison Reimold

"Kaikki alkoi suudelmasta...

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -hittikirjailijan hauska ja rohkea queer-romaani sääntöjen rikkomisesta, ihmissuhdekiemuroista ja rakkaudesta, joka löytyy odottamattomista paikoista.

Kuukausi ennen valmistumistaan Willowgroven kristillisestä koulusta rehtorin täydellinen tytär, tanssiaisten kuningatar Shara Wheeler suutelee Chloe Greeniä ja katoaa. Pian selviää, että Chloe ei olekaan ainoa, jota Shara suuteli ennen katoamistaan. Suudelman saivat myös Sharan pitkäaikainen rakas Smith sekä naapurin paha poika Rory. Heillä kolmella ei tunnu olevan mitään muuta yhteistä kuin Shara ja ärsyttävän kryptiset vihjeet, jotka hän jätti jälkeensä. Epätodennäköisen kolmikon ei auta muu kuin seurata yhdessä johtolankoja ja yrittää löytää Shara. Jos tytön haluaa, hänet on ensin löydettävä." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen tähän mennessä lukenut molemmat McQuistonin suomennetut romaanit, Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä sekä Päätepysäkki, ja tykännyt niistä ihan kohtalaisesti. Nyt vuorossa onkin kirjailijan YA-romaani, johon olen törmännyt jo useaan otteeseen ja sen lukemista enkuksi harkinnutkin, mutta aina se on jäänyt harkinnaksi. 

Ennen päivän päättymistä hän oli jo ehtinyt kuulla seuraavat tosiseikat: 1. Se on Shara Wheeler. 2. Shara Wheelerin isä on rehtori Wheeler, joka taas on kaikkien Willovgroven arkaaisten sääntöjen takana. 3. Heidän perheellään on enemmän rahaa kuin itsellään Taivaan Herralla. 4. Kaikki - aivan kaikki - rakastavat Shara Wheeleriä. (s. 43)

Nyt ollaankin sitten Alabamassa, Willowgroven pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toistensa tekemiset, niin hyvässä kuin pahassa. Chloe Green on yksi kaupungin kristillisen koulun oppilaista, avoimesti queer ahdasmielisessä koulussa, jossa julkisista hellyydenosoituksista voi seurata erottaminen. On menossa viimeinen lukiovuosi ennen kuin kaikki liihottavat ympäriinsä yliopistoihin, kuka minnekin. Chloe valmistunee todennäköisesti koulunsa parhaana oppilaana ja saa pitää puheen koulun päättäjäisissä. Enää muutama loppukoe, ja siihen päättyy lukiotaival. Kaiken kuitenkin sekoittaa koulun rehtorin tyttären, Shara Wheelerin katoaminen reilu kuukausi ennen valmistumista. Ennen lähtöään hän hämmentää Chloen suutelemalla tätä täysin yllättäen koulun hississä.

Chloen on selvitettävä, mihin Shara on mennyt, ja sen vuoksi hän tunkeutuu salaa hänen kotiinsa ja huoneeseensa. Yllättäen naapurin Rory on samoissa aikeissa. Kaksikko löytää huoneesta vaaleanpunainen kirjekuoren, jossa on viesti Rorylle, mutta maininta myös Chloesta ja Smithistä, Sharan poikaystävästä. Nyt Chloelle selviää, että Shara suuteli lähtiessään myös Roryä, jonka tiedetään olleen ihastunut Sharaan. Lapussa vihjataan, että lisää viestejä voisi olla löydettävissä, ja Chloen ja Roryn on otettava yhteyttä myös Smithiin ja tunnustettava tälle, että he ovat molemmat suudelleet hänen tyttöystäväänsä. Ja että yhdessä he voivat selvittää Sharan vihjeet ja löytää tämän olinpaikan.

Hän aikoo selvitä voittajana Sharan keksimästä pelistä. Ja sen jälkeen hän tuhoaa Sharan. (s. 63)

Chloen pitäisi keskittyä pänttäämään viimeisiin kokeisiin, mutta Sharan katoaminen ja erinäisistä paikoista löytyvät vihjeet sekoittavat hänen päänsä. Hänen ystävänsä tietävät suudelmasta, mutteivät viesteistä, jotka vievät Chloen aikaa ystäviltään. Kaikista tärkein heistä, vanhempiensa antikvariaatissa työskentelevä Georgia tarvisi ystävänsä tukea, mutta Chloe on muissa maailmoissa. Hän ajattelee vain Sharaa ja heidän vihamielistä suhdettaan, joka johtuu osittain heidän taistelustaan luokan parhaimman oppilaan tittelistä. Miksi Shara suuteli häntä? Missä hän on? Vihaako hän sittenkään Chloea, niin kuin antaa ymmärtää?

Mitä jos Willovgrove on sittenkin päässyt ihon alle? (s. 297)

Välillä taistellaan koulun ahdasmielistä kristillistä arvomaailmaa vastaan. Chloe on ottanut tavakseen rikkoa koulun pukeutumisnormeja, ihan vain huvikseen. Kun Georgia-ystävä joutuu vaikeuksiin, Chloe ei voi tehdä muuta kuin yrittää pelastaa tämän ja samalla heidän rakoilleen ystävyytensä. Onko Shara edes ollut tämän kaiken huomion arvoinen? Hän on tehnyt paljon ilkeitä asioita läheisilleen, koska on aina tottunut saamaan kaiken. Pitääkö hän Chloetakin vain pilkkanaan. Lopulta Rory ja Smith kyllästyvät Sharan kissa-ja-hiiri-leikkiin ja Chloe on jäänyt yksin koko asian kanssa.

"Sen takia me just tarvitaan sua", Georgia sanoo. "Kerran sukupolvessa syntyy biseksuaali, joka osaa laskea. Sä olet erityinen." (s. 133)

Pidin kovasti kirjan mysteeriosuudesta, eli Sharan jättämien pinkkien kirjekuorien etsimisestä ja niihin jätettyjen viestien tulkitsemisesta. Sharan löydyttyä kirjan juoni minusta hiukan lässähtää ja loppu menee hiukan korniksi oppilaiden, Chloen vanhempien ja erään opettajan manifestihulinaksi. Loppujen lopuksi Shara näyttäytyi minulle todella ikävänä persoonana, enkä päässyt tästä mielikuvasta eroon enää missään vaiheessa. En siis voinut mitenkään ymmärtää, miksi cool ja fiksu Chloe rakastui tähän. Kamala tyyppi koko Shara, olisi vain pysynyt piilossa. Lisäksi minä ajattelin, että hänen katoamiseensa olisi liittynyt jotakin paljon dramaattisempaa, kuin mikä oli lopullinen syy. 

Olen myös hiukan yllättynyt siitä, miten vähän kirjassa on tulisuutta. Aiemmissa lukemissani kirjoissa on hyvinkin kuumia kohtauksia, ja niitä on paljon, mutta tässä chilit loistavat poissaolollaan. Ja ymmärrän, että aiemmat ovat aikuisille suunnattuja, mutta en nyt käsitä, miksi YA:sta sitten on riisuttu pois lähes kaikki tulisuuden kipenet. Todella laimeaa, sanon minä.

Parhaita tyyppejä tässä kirjassa olivat Chloen lisäksi hänen kaksi äitiään, joista toinen oli aikanaan uhmannut Willovgroven ahdasmielisiä arvoja tulemalla kaapista ulos, sekä Sharan poikaystävä Smith, josta paljastui jotain ihan muuta kuin stereotyyppinen urheilijapoitsu.

Annan kirjalle arvosanaksi 4-

Muualla:

Lue meille äitikulta

Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen

 Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen. Hertta 2025

Kansi: Karin Niemi

"14-vuotiaan Anin elämä rajautuu tamperelaiseen betonilähiöön. Koulussa häntä kiusataan oudosta nimestä ja halvoista vaatteista, ja kotona työtöntä äitiä kiinnostavat enemmän true crime -dokkarit kuin kaupassakäynti.

Erityisen surkeana päivänä Ani purkaa kiukkunsa kirjeeksi ja heittää paperin ikkunasta. Kirjeen nappaa ohikulkeva sorsa, joka Anin yllätykseksi tuo myöhemmin nokassaan vastauksen Ikiltä.

Iki kertoo elävänsä Lintukodossa, ihanassa paratiisissa, jossa meri on lähellä ja Emo pitää huolta pienestä yhteisöstä. Anin lähiöarki kiehtoo Ikiä vähintään yhtä paljon kuin Lintukodon ihmeet Ania. Mutta Ani ja Iki eivät aavista, että sorsan kantamat kirjeet sysäävät pian molempien maailmat syöksykierteeseen…

Harhakoto on vääristyneen realistinen mysteeri: mikä on totta ja mikä ei, ja miten nopeasti kaikki voi romahtaa?"(Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale. ***

Innostuin kovasti Reetta Vuokko-Syrjäsen dystopiasta Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja, joten tottahan toki halusin myös lukea välittömästi hänen ensimmäisen nuorille suunnatun kirjansa. Minua ilahdutti jo ennakkoon kansikuvan veikeä sorsa ja vielä enemmän kirjan mukana tullut ihana sorsatarra, joka nyt koristaa läppärini kantta. Ihana yksityiskohta, rakastan tällaisia!

                                              Tarra: Karin Niemi

14-vuotiaalla Anilla ei ole helppoa: koulussa Rasmus kavereineen kiusaa häntä milloin mistäkin, äiti on vähän turhan huoleton kasvattamaan poikaansa ja nyt hänen ainoa tuki ja turvansa, Suski-täti ja Kiira-serkku muuttavat. Ani kirjoittaa turhautumisensa puuskassa kirjeen, johon hän vuodattaa koko sydänverensä ja viskaa sen pihalle. Mutta mitä kummaa, pihalla tepasteleva sorsa nappaa sen nokkaansa ja lentää pois kirje mukanaan. Ja eräänä päivänä tämä sorsa koputtelee Anin ikkunaan kirje nokassaan. Se on Iki-nimiseltä tyypiltä, joka sanoo asuvansa Lintukoto-nimisessä paikassa. Tuo paikka kuulostaa hyvin tarunomaiselta paikalta, jossa Emo pitää huolta laumastaan, Iki ei tiedä nykymaailman asioista tuon taivaallista ja kutsuu muita ihmisiä lähellään Siipisisaruksiksi. Eihän tuollaista paikkaa ole olemassakaan, joten onko Ikikään todellinen?

Entä jos mun maailma olikin se harha? Jos Ikin maailma oli totta, voisinko mä paeta tätä kaikkea sinne, Ikin luo? (s. 46)

Anin ja Ikin kirjeenvaihto kuitenkin jatkuu, ja kaikki on tämän mystisen sorsan varassa, joka lopulta saa kannettavakseen myös paperia Ikille. Ani huomaa, että hänellä on tunteita Ikiä kohtaan, ja pikku hiljaa hänen on uskottava, että Iki on todellinen henkilö. Mutta missä on Lintukoto? 

Mä en ehkä ymmärtänyt Ikin Taivaanmunaa ja uutta maailmaa, mutta yhden mäkin tajusin: me ei kumpikaan sovittu meidän maailmoihin. (s. 83)

Anin äiti on usein poissaoleva, hänellä on elämänhallinta hukassa ja Ani joutuukin ottamaan vastuuta pärjäämisestään. Suskin ja Kiiran poissaolo jäytää häntä. Äiti valottaa eräänä päivänä syytään sille, miksi hän on niin vihainen kaikille uskonnollisille ryhmille, kuten heidän ovellään käyville Jehovan todistajille. Näin Ani saa tietää myös jotain tärkeää Kiira-serkun taustasta.

Silloin mä tiesin sen. Että vaikka muu maailma pitäisi meitä millaisina luusereina tai syntisinä tahansa - 

Mä tulisin olemaan se yksi ihminen, joka ei tuomitsisi Ikiä. (s. 54)

Pikku hiljaa Ikin kirjeistä alkaa kuultaa ikävä sävy ja Ani aavistelee, että Iki saattaa olla vaarassa. Lintukoto ei ehkä olekaan niin auvoisa paikka, kuin alussa vaikutti. Anin on tehtävä jotakin, ja siinä apuna saa olla uskollinen sorsa, joka paahtoleivänpalasten voimalla auttaa. Silti Ani tarvitsee toki myös muiden kuin sorsan apua. Löytyykö apu Suskista, ainoasta luotettavasta aikuisesta Anin elämässä? 

"Mä luulin, että me ollaan onnellisia. Mä luulin, että meillä oli kaikki hyvin." (s. 97)

Harhakoto käsittelee hyvin perusteellisesti köyhyyttä ja kiusaamista, mutta myös sitä, kuinka tärkeää nuorella olisi olla edes yksi vakaa aikuinen turvanaan. Mitä, jos se ainoakin osoittautuu epävakaaksi? Kirja alkaa maagisrealistisena, hiukan mystisenä, mutta etenee pikkuisen jännärimäisiin tunnelmiin loppua kohti. Juoni osaa kyllä yllättää totisesti. En siksi halua paljastaa liikaa, jotta muutkin yllättyisivät. 

Viime aikoina köyhyyttä on käsitelty muissakin nuortenkirjoissa, kuten  Mila Teräksen Iso hyppy ja Tiia Mattilan Humalan soundtrack -romaaneissa. Tämä onkin hyvin tärkeä aihe ottaa esille. Myös koulukiusaamista on käsitelty viime aikoina tämän kirjan lisäksi esimerkiksi Annika Perkiön Herra Wolterin karnevaali ja Stefanie Tuurnan Maamaa -romaaneissa.

Pidin kovasti tässä kirjassa näiden yllä mainittujen teemojen käsittelystä, mutta en ole ihan varma, pidinkö siitä, mihin tämän juoni lähti sitten menemään, vaikka totaalisen yllättävä olikin. Mahtavaa, että alussa rasittavan lusmuileva äiti alkaa oppia virheistään ja ryhdistäytyy tarinan edetessä. Kirjeitä välittävä sorsa on sympaattinen hahmo, joka tarjotuista leipäpalasista huolimatta näykkii Ania sormesta. Jotakin jäi kuitenkin puuttumaan, tai jotakin oli ehkä liikaa, jotta olisin nostannut tämän korkeammalle lukukokemuksena.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kiiltomato

Lue meille äitikulta

Munkki ja robotti -duologia: Becky Chambers

Veisu luonnonkoneille: Becky Chambers. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2024 (Munkki ja robotti #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): A Psalm for the Wild-Build. Kansi: Feifei Ruan / Tor.com

"Hugo-palkittua hyvän mielen scifiä

Vuosisatoja sitten Pangan robotit tulivat tietoisiksi ja laskivat tehtailla työkalunsa. Ne vaelsivat yhtenä joukkona villiin luontoon, eikä niitä sittemmin ole nähty. Ihmisten mielissä niistä on jo kauan sitten tullut myytti.

Sisarus Dex työskentelee kiertävänä teemestarina ja elää sinänsä oikein miellyttävää elämää, mutta häntä kaihertaa tyytymättömyys – ja vetää puoleensa villiintyneen erämaan hiljaisuus ja ihmisettömyys. Dexin maailma kuitenkin järkkyy, kun luonnon helmassa häntä lähestyy tuttavallinen robotti. Ennen kuin se voi palata kaltaistensa joukkoon, sen on selvitettävä, mitä ihmiset tarvitsevat.

Veisu luonnonkoneille aloittaa Munkki ja robotti -duologian, jonka lämmin toiveikkuus ja lempeä huumori ovat kuin rauhoittavaa teetä lukijan hermoille. (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Minulla venähti tämän viime vuoden syksynä ilmestyneen kirjan luku tämän vuoden puolelle, joten en harmikseni ehtinyt ottaa tätä huomioon Blogistanian Glogalia -äänestyksessäni. Ilokseni tämä kuitenkin sai kolmannen sijan 5.2.2025 julkistetuissa tuloksissa, joten eipä siinä mitään. Minulla oli aavistus, että ihastuisin tähän pikkuiseen, iloisen näköiseen scifikirjaan. Oikeassa olin.

Veisu luonnonkoneille kertoo utopistisesta maailmasta, jossa Panga-nimisen valtion robotit on jossain vaiheessa vapautettu tehtävistään niiden tultua liian tietoisiksi ja vietyä ihmisten työt. Nyt roboteista kerrotaan enää saduissa, sillä kukaan ei ole niitä enää nähnyt. Sisarus Dex on elellyt Pangan kaupungissa onnellisena hoidellen puutarhaa, mutta nyt hän on alkanut kaivata jotain muuta. Hän haluaisi kuulla joskus sirkkojen siritystä, ja on kuullut, että jossakin maalla sitä voisi vielä kokea. Lopulta hän jättää oman rakkaan yhteisönsä Ketokolossa ja lähtee kiertäksi teemestariksi hienoilla härkäpyörävankkureillaan.

Teemestarina olo vaatii monenlaisia taitoja, joista tärkein on ihmisten kuunteleminen. Tässä Dexillä on alussa ongelmia, mutta pikku hiljaa, parin vuoden kiertelyllä hänestä tulee toivottu vieras joka kylässä, jonne hän vuoron perään polkee tarjoamaan oma kehittelemiään teelaatuja. Ihmiset tulevat tutuksi huolineen, iloineen ja murheineen, mutta Dex huomaa jälleen kaipaavansa jotakin muuta. Eikä hän ole edes vielä kuullut niitä sirkkoja. Ehkä ne ovat kuolleet sukupuuttoon.

"Aaaaah", hän sanoi metsälle. Metsä vastasi kahisevilla neulasilla, narisevilla oksilla eikä millään muulla. (s. 59)

Sitten hän kuulee kaukaisesta Hirvaslaen erakkoluostarista, jossa saattaisi olla vielä havaittavissa pilvisirkkoja. Paikka on kaukana hyvin vaikeakulkuisen vuoristoisen maaston takana, mutta sinne Dexin on päästävä. Siellä hän saisi mielenrauhan. Ja matkalla sinne hän törmää yllättäen robottiin. Niitä ei pitäisi olla enää olemassa, mutta siinä se nyt seisoo. Hän, tai se, esittäytyy nimellä Kirjotäplänukakas, tuttavallisemmin Nukakas. Kaikki robotit, joita siis on yhä olemassa vapaana kuljeskelemassa, on nimetty sen asian mukaan, minkä ne ovat ensimmäisenä nähneet. Dexin on hyvin vaikea suhtautua robottiin, joka käyttäytyy hyvin ystävällisen asiallisesti ja haluaa liittyä Dexin seuraan. 

Robotti käveli suoraan hänen luokseen. "Minun nimeni on Nukakas", se sanoi ojentaen metallisen käden.

"Mitä tarvitset ja kuinka voisin auttaa?" (s. 63)

Nukakas pyytää Dexiä opastamaan ihmisten kyliin tutustumiskierrokselle, sillä sille tehtävälle se on lähetetty, mutta Dex aikoo suunnata erakkoluostariin, kuten on aikonut. Hän joutuu luovuttamaan ja hyväksymään itsepintaisen robotin matkaseurakseen, ja onhan tästä myös hyötyäkin. Dex muistaa kyllä, miten huonosti aiemmin ihmisille kävi, kun he hyväksyivät robotit apureikseen. Nykymaailmassa ei käytetä enää edes robotti-imureita sen takia.

"Minusta on omalla tavallaan kaunista, kun on onni todistaa jonkin haipumista pois." (s. 119)

Matkalla luostariin Dex ja Nukakas käyvät keskusteluja roboteista, ihmisistä ja elämästä yleensä. Dex on hyvin mielenkiintoinen persoona. Hän on muunsukupuolinen munkki, sisarus, joka kuitenkin kiroilee hyvin ronskisti eikä muutenkaan käyttäydy mitenkään hurskaasti. Välillä hän rukoilee Allalle-jumalaansa, mutta siihenpä oikeastaan uskonnollisuus jääkin. Nukakas on hyvin symppis, joka kyselee kuin lapsi ihmisten asioista, kuten moraalista. Nukakas rakastaa yli kaiken eläimiä, ja innostuu, kun karhu vierailee heidän leirissään. Dex ei niinkään. 

"Pitävätkö robotit toisiaan kädestä?" Dex kysyi.  "Onko se ...minkäänlainen juttu teillä päin?"

"Ei ole, Nukakas sanoi. "Mutta kokeilisin hyvin mielelläni." (s. 146)

Nukakkaan oivallukset elämäkset eivät mene minusta liiallisen filosofiseksi vaan pysyvät mukavan ymmärrettävällä tasolla. Kirja tarjoaakin ihanasti oivalluksia, ja varmasti paranee uusintalukukierroksella. Harvoin harkitsen lukevani samaa kirjaa uudestaan, mutta voi olla, että tästä tuli juuri uusi lohtukirjani, johon palaan vielä uudelleen.

Ihana, ihana kirja! Jään innolla odottelemaan kesällä ilmestyvää kirjaparin toista osaa Ylistys kainolatvoille.

Arvosanaksi annan 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Kirjaimia

Kirjamaa

Päiväkävelyllä

Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson

 Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson. Suomentanut Susanna Sjöman. Karisto 2023

Englanninkielinen alkuteos (2018): Monday's not coming. Kansi: Elisa Konttinen, Adobe Stock

"New York Times -bestselleristin raadollinen jännäri kadonneen tytön etsinnästä.

Claudia ja Monday ovat aina olleet erottamattomat, pikemminkin siskokset kuin ystävät. Kun Monday ei palaa loman jälkeen kouluun, Claudia tietää jonkin olevan vialla. Kukaan muu ei kuitenkaan huomaa Mondayn kadonneen.

Claudia tarvitsee ystäväänsä enemmän kuin koskaan, mutta Mondayn äiti ei anna suoria vastauksia ja tämän siskosta on vielä vähemmän apua. Kun Claudia tutkii ystävänsä katoamista, käy ilmi, ettei kukaan muista, milloin oli viimeksi nähnyt Mondayn. Kuinka teinityttö voi vain kadota kenenkään huomaamatta?" (Karisto)

Oma arvio:

Viime vuonna ilmestynyt Tiffany D. Jacksonin Rajaton oli varustettu sisältövaroituksilla, mutta tämä hänen jo viitisen vuotta sitten alkukielellä ilmestynyt, mutta vasta nyt tänä syksynä suomennettu Minne katosit, Monday? ei sisällä varoituksia. Ehkä niistä luovuttiin kokeilun jälkeen (parissa kirjassa niitä vilahteli viime vuonna), koska tämä jos mikä sisältää rankkoja teemoja ja tekoja. Toisaalta, tämänkin kirjan tapauksessa moiset varoitukset olisivat spoilanneet aika paljon kirjan loppuosan tapahtumia. Minä yritän kertoa tästä nyt varovaisesti, etten paljasta liikaa. Sen verran voin kuitenkin sisältövaroitella, että tämä kirja ei sovi kovin herkille nuorille eli ehdottomasti on YA-kamaa. Kyllä vain, vaikka päähenkilö ja hänen kadonnut ystävänsä ovat tässä 13-14-vuotiaita.

Jos Monday olisi väri, hän olisi punainen. Raikas, upea, eloisa. Häntä ei voinut olla huomaamatta. Hän oli huoneen keskipiste, rätisevä liekki.(s. 39)

Claudia aloittaa kertomalla siitä, kuinka hänen paras ystävänsä Monday katosi erään kesän aikana. Kun Claudia palaa kesälomaltaan mummolasta, hänellä on ensimmäisenä huoli ystävästään, joka ei ole vastannut koko kesänä hänen kirjeisiinsä.  Mondayn perheen puhelimeen ei saada yhteyttä, eikä tämä ilmesty kouluun ensimmäisenä koulupäivänä. On alkamassa viimeinen vuosi ennen lukiota (johon amerikkalaisen koulujärjestelmän mukaan mennään 14-vuotiaana), ja Monday ja Claudia ovat päättäneet hakea yhdessä yhteen parhaimmista lukioista. Monday on menestynyt koulussa aina tosi hyvin, mutta Claudia tarvitsee todella paljon ystävänsä apua selvitäkseen koulusta hyvin arvosanoin. 

Mutta nyt Monday ei tule kouluun. Ei eka päivänä, ei koko viikolla. Opettajat eivät tunnu tietävän mitään, eikä Claudian vanhemmat ota asiaa vakavasti. Claudian äiti ei halua tyttärensä menevän tämän kotiin, sillä alue on tosi pahamaineinen. Claudian luvattomasti tehty vierailu Mondayn kotiin päättyy ikävästi, sillä Mondayn äiti ajaa tämän vihamielisesti pois ovelta ja on muutenkin todella omituinen.

Kirjassa hypellään aikatasosta toiseen. Välillä Claudia kertoo tapahtumista tämän kaiken jälkeen. Hän on aloittanut balettikoulussa edistyneempien ryhmässä, ja vaikka hän rakastaa tanssia yli kaiken, hänellä on hankalaa nauttia siitä täysillä. Muut tytöt ovat kilttejä hänelle, vaikka supattelevatkin hänen selän takanaan. Vapaa-ajallaan Claudia värittelee värityskirjojaan ja kirjoittaa välillä päiväkirjaansa viestejä Mondaylle, vaikka tietää, ettei hän välttämättä lue niitä ehkä ikinä. 

Ja niin vain yhtäkkiä hän käyttäytyi täysin normaalisti, vaikka hänen selkänsä näytti siltä kuin peikkojen armeija olisi hakannut sitä pesäpallomailalla. Miten ihmeessä en olisi uskonut hänen sanojaan? Hän oli paras ystäväni. Mikäli hän valehteli minulle, syy oli varmasti hyvä. 

Eikö niin?(s. 63)

Välillä kirjassa taas hypätään katoamista aiempiin tapahtumiin, jolloin Monday ja Claudia olivat vielä erottamattomat ystävät. Olihan Mondayn kotioloissa jotain outoa, sillä Claudia ei saanut koskaan mennä heille sisälle, ja Mondaylla oli outoja jälkiä kehossaan. Niinpä Monday viettikin aikaa tosi paljon Claudian kotona ja oli kuin hänen siskonsa. Monday sai usein Claudialta vaatteita ja hän söi heillä. Yhdessä he puhuivat pojista, ensisuudelmista ja harjoittelivat twerkkaamista. Koulussa he joutuivat kiusaaamisen kohteeksi ja heitä nimiteltiin lesboiksi. Pahimpia olivat jotkut koulun pojat. Nykyhetkessä, Mondayn katoamisen jälkeen, Claudialla ei ole ketään. Kiusaaminen yhä vain jatkuu, mutta Claudian vanhemmat eivät tunnun ymmärtävän, kun Claudia sanoo olevan ilman ystäviä.

Claudian perhe on hyvin vahvasti kristitty ja äiti maanittelee tyttöään seurakunnan tilaisuuksiin. Siellä tämä tutustuu, osin äitinsä junailemana, mukavaan pari vuotta vanhempaan Michaeliin. Michael on Claudian tukena, vaikka tyttö on ymmärrettävästi välillä melkoisen ailahteleva käytökseltään. Claudia yrittää saada luotettavia opettajia ja terveydenhoitajaa tuekseen Mondayn etsinnässä, sillä hän alkaa aavistaa, että kaikki ei ole nyt hyvin. Joku väittää Mondayn olevan isällään Baltimoressa, joku taas kotonaan, joku taas tädillään. April-isosisko välttelee Claudiaa ja Tuesday-pikkusisko haisee pissalle ja väittää Mondayn olleen komerossa piilossa. Onko Monday vaarassa? Vai eikö hön vain halua enää tavata Claudiaa? Oliko Monday yhtään sellainen, joksi Claudia hänet kuvitteli? Miksei kukaan ota Claudiaa todesta?

Jos Monday palaa...

Jos hän palaisi, voisimme työstää esseetäni yhdessä. Voisimme korjata tehtäväni, keksiä uusia liikkeitä tanssisoolooni. Minun ei tarvitsisi käydä oppimiskeskuksessa. Yhdessä saisimme kaiken sujumaan taas parhain päin. Minun oli pakko löytää Monday.(s. 139)

En alussa ollut ihan vakuuttunut tästä kirjasta ja aikatasohyppelyn takia juoneen oli hankala päästä sisään. Mutta sitten kun kirja imaisi minut pyörteisiinsä, olin vaikuttunut. Ja järkyttynyt. Mondayn tarina ei ole mitenkään kevyimmästä päästä ja jäi minunkin, aikuislukijan, mieleen pitkäksi aikaa kaihertamaan. Tosi ovelasti rakennettu mysteeri ja ystävyyden kuvaus, joka käsittelee myös tärkeitä teemoja, kuten lukivaikeuksia, koulukiusaamista ja perheväkivaltaa karmeimmassa muodossaan. 

Kirjan minäkertoja, Claudia, tekee ikänsä tasoisia havaintoja, joista huokuu vielä lapsellisuus. Toisaalta hän on toki aidosti huolissaan ystävästään, mutta myös omasta koulumenestyksestään, joka nyt kärsii, kun Monday ei auta häntä tehtävissä.  Loppuosan totaalikäänne ei ollut mitenkään arvattavissa. Tämä oli kaikessa karmeudessaan yksi tämän vuoden parhaista YA-kirjoista. Claudian kiinnostus tanssiin ja väreihin tuo myös oman kiinnostavan lisäyksensä kirjaan. Vaikka Claudian perhe on harras kristitty, ei uskonnollisuus näy kirjassa juuri muuten kuin yhteisöllisyyden kautta.

Arvosanaksi annan 5-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Tiffany D. Jackson: Rajaton

Courtney Summers: Sadie

E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita

Sitruunapuiden aika: Zoulfa Katouh

Sitruunapuiden aika: Zoulfa Katouh. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2023

Englanninkielinen alkuteos (2022): As Long as the Lemon Trees Grow. Kansi: David Curtis, Laura Lyytinen

"Koskettava romaani 18-vuotiaasta syyrialaistytöstä, Salamasta, hänen perheestään ja hänen ensirakkaudestaan.

Salaman on päätettävä jääkö hän Syyriaan auttamaan haavoittuneita sairaalassa vai lähteekö pois maasta." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Ai että. On onni löytää yhä uudelleen ja uudelleen kirja, joka tekee minuun vaikutuksen. Joka auttaa ymmärtämään. Joka ravisuttaa ja liikauttaa mieltäni. Zoulfa Katouhin Sitruunapuiden aika on sitä koko reilun 570 sivun verran, kirjailijan jälkisanoineen ja kiitoksineen kaikkineen (harvoin luen kokonaan kiitos-osuuksia, mutta nyt oli pakko.)

Puoleltapäivin tulee katastrofi, kun viereiseen alakouluun sataa pomminsirpaleita. Lasten päälle.

Maailma hidastuu, kun uhrit tuodaan sisään. Lenkkarini ovat verentahrimat ja jalat tarttuvat kiinni. Olen keskellä verilöylyä, todistan hetkiä elämän ja kuoleman rajamailla. Panen merkille jokaisen kyynelet ja jokaisen sielun, joka kohoaa Luojansa luo. (s. 77)

18-vuotias farmaseutiksi opiskellut Salama on menettänyt lähes koko perheensä Syyrian sisällissodan vuoksi. Äiti kuoli hänen käsivarsilleen ja isä ja Hamza-veli jäivät kiinni eräässä mielenosoituksessa. Todennäköisesti he ovat kuolleet - tai sitten kidutettavana jossain vankileirillä. Salama rukoilee ensimmäistä vaihtoehtoa. Salamalla on jäljellä enää rakas ystävänsä Layla, joka on myös Hamzan vaimo ja odottaa tälle lasta. Yhdessä he asuttavat Laylan ja Hamzan ensikotia, jonka piti olla heidän rakkauden tyyssijansa. Nyt ystävyksillä on enää toisensa. Ja heidän on paettava Syyriasta, ennen kuin lapsi syntyy. Tämän Salama on vannonut ja luvannut veljelleen.

Farmaseutit määräävät lääkkeitä - eivät tee leikkauksia. Minun oli tarkoitus valmistua farmaseutiksi. Tai jatkaa tutkijaksi. En ole kirurgi. Minua ei ole tarkoitettu avaamaan ihmisiä, ompelemaan haavoja eikä amputoimaan raajoja, mutta pakotin itseni siihen. (s. 45)

Myös Salama on saanut vammoja samassa pommi-iskussa, joka vei äidin hengen. Hänet kursi kasaan tohtori Ziad, joka otti Salaman töihin sairaalaansa. Sinne kuskataan jatkuvasti salamurhaajien iskujen uhreja: vauvoja, lapsia, naisia, miehiä. Tilanteet ovat kaoottisia, ja jatkuvasti täytyy tehdä valintoja, kenet ehtii pelastaa. Salama poistaa kranaatinsirpaleita ihmisistä siinä missä koulutetut lääkäritkin. Hädässä ei kysellä tutkintopapereita. Lempeä mutta jämäkkä Ziad on isähahmo Salamalle, joka ei aina tunnista omien voimavarojensa ehtymistä. Salama kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta, jonka seurauksena hän on nähnyt äitinsä kuolemasta saakka hallusinaation: savukkeita polttelevan miehen, Khawfin, joka näyttää hänelle näkyjä pahimmista mahdollisista skenaarioista. Tietyin ajoin ilmestyvä mies haastaa Salaman ratkaisuja, näyttää väläyksiä niin menneisyyden traumaattisista kuin ihanistakin muistoista ja väläyttelee myös kauhukuvia siitä, mitä kaikkea voi tapahtua Salaman valintojen seurauksena.

Salaman on hankittava hänelle ja Laylalle venekyyti Välimeren yli Kreikkaan, josta heidät kyyditään sitten Saksaan. Sairaalassa vieraileva Am järjestää kyytejä, mutta hänellä on kovat hinnat. Hänelle se on bisnestä. Kun sitten Salama saa syliinsä Amin vertavuotavan tyttären Samirin, hän työntää syrjään oman moraalinsa ja omatuntonsa, kovettaa itsensä ja kiristää Amilta hänelle ja Laylalle venepaikat pilkkahintaan. Muuten hän ei pelastaisi Samiria. Amin ei auta kuin suostua, mutta hän ei anna tätä hetkeä ikinä anteeksi Salamalle. Ja Salama ei pysty tämän tapahtuman jälkeen enää syömään, ja pelkkä muisto saa hänet oksentamaan. Mutta nyt hänellä on venepaikat hankittuna, ja se on tärkeintä. Nyt täytyy vain selvitä hengissä lähtöpäivään saakka.

Salaman ajatuksia sekoittaa kuitenkin eräs nuori mies, jonka pikkusisko sairastuu pahasti sairaalasta kotouttamisen jälkeen. Salama lupaa seurata Kenania tämän kotiinsa pelastamaan Lama-tyttö, jonka vatsaan on jäänyt vielä yksi sirpale. Lama toipuu, ja samalla Salama tutustuu Kenaniin, joka kuvaa mielenosoituksia ja muita Syyrian tapahtumia Youtubeen näyttääkseen maailmalle, mitä Syyriassa tapahtuu. Kenan haaveilee animaatioiden tekemisestä, mutta ei halua jättää kotimaataan. Salama miettii, missä on nähnyt tuon pojan aiemmin.  Hän pyytää Kenania kameroineen myös sairaalalle kuvaamaan, jotta ihmiset näkisivät, mitä kauheuksia syyrialaiset joutuvat kestämään. Tästä alkaa kehittyä näiden kahden välille syvä luottamus, ystävyys ja lopulta rakkaus. Mutta Salaman on lähdettävä, eikä Kenan halua lähteä.

Hän tulee lähemmäksi, sormet koskettavat työtakkini reunaa, ja kaikki pysähtyy. Jaloissamme tanssivat kuolleet lehdet, kylmä tuuli, sirkuttavat linnut. Kaikki. Ainakin mielessäni. (s. 313)

Sitruunapuiden aika on surullinen, rankka ja raaka kuvaus maasta ja kulttuurista, joka on minulle hyvin vieras, mutta tulee Salaman kautta tutummaksi. Salaman tunteista huokuu rakkaus omaa synnyinmaata kohtaan, joka ei enää ole kuitenkaan se sama, turvallinen paikka. Hän haluaa taas nähdä värit, jotka ovat kadonneet kotikaupungista Homsista. Siellä on vain harmaata. Kenan lupaa auttaa Salamaa näkemään taas värit uudestaan. Salama muistelee äitiään ja hänen tekemäänsä herkullista sitruunamehua, jonka tämä teki tuoreista hedelmistä. Khawfista hän ei uskalla puhua kenellekään, vaikka Kenan alkaa aavistella jonkin olevan pielessä. Ja miten Kenan suhtautuisi siihen, mitä Salama teki Amille saadakseen venekyydin? Jatkuva huoli Laylan voinnista vie myös Salaman voimavaroja. Hän rauhoittelee aina itseään hokemalla eri lääkekasvien nimiä ja parannuskeinoja kuin mantrana itselleen. Myös uskostaan hän saa paljon voimaa.

Minuun vedotaan: Tämä on sinun maasi. Tämä maa kuuluu minulle ja lapsilleni. (s.481)

Suosittelin töissä tätä  kirjaa lukiolaiselle, joka etsi luettavaa lukiokurssin vieraita kulttuureja -teemaan. En ollut vielä itse lukenut tätä, mutta enpä kadu sokkosuositteluani nyt tippaakaan. Jos haluaa vaikuttavaa luettavaa nuorelle, noin 15+ ikäiselle, tässä se on. Toki melkoisen runsas sivumäärä voi karkottaa heikomman lukijan, mutta normaalin lukutaidon ja -halun omaavalle ihmiselle, niin nuorelle kuin aikuisellekin, Sitruunapuiden aika on loistovalinta. Kenanin ja Salaman rakkaustarina on kaunis ja riipaiseva, ja oman lisänsä siihen tuo kulttuuriset seikat, jotka toivat vielä lisää pakahduttavaa tunnetta tarinaan. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat ovat tosia ja elävästä elämästä ammennettuja. Tämä tieto tekee lukukokemuksesta vieläkin vavahduttavamman.

Kirjailijalla on työn alla jatko-osa Sitruunapuiden ajalle. Tämäpä onkin varsin mukava tieto.

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirja.fi: Zoulfa Katouh kertoo kirjastaan

Helsingin Sanomat (ei maksumuuria)

Samantyylistä luettavaa:

Terhi Raikas: Ei minun maailmassani

Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas

Muista minut -trilogia: Kerstin Gier

Päivänvalolla ei näe: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2023 (Muista minut #1)

Saksankielinen alkuteos (2021): Vergissmeinnicht. Was man bei Licht nicht sehen kann. Kansi: Eva Schöffmann-Davidov

"Quinnin parhaan kaverin Lassen 18-vuotisbileisiin ilmestyy Kim, lävistetty ja vahvasti meikattu vanhempi tyttö, jota kukaan ei tunne. Kim lähestyy Quinnia juhlissa ja vetää hänet mukaansa pelottavaan seikkailuun: auttaessaan Kimiä pakenemaan karmivia olentoja Quinn loukkaantuu vakavasti.

Kenelle Quinn voi uskoutua, kun hän yhtäkkiä alkaa nähdä asioita, jotka eivät voi olla tästä maailmasta – kehnoja riimejä lausuvia patsaita ja tuttavallisesti virnuilevia pääkalloja? Naapurissa asuva fantasiaromaaneita rakastava Matilda ei ole ollenkaan Quinnin tyyppiä, mutta ainoastaan hän ymmärtää Quinnin kokemuksia. Yhdessä he päätyvät maagiseen seikkailuun, ja yllätyksekseen Quinn huomaa tunteidensa heräävän..." (Gummerus)

Oma arvio:

Luettuani putkeen kaksi aikuisille suunnattua, melko synkkää fantasiaa, on ihana tarttua välillä nuorten hupsuun fantasiaan. Sillä mitä olen aiemmin lukenut Kerstin Gieriltä, hupsu on juuri oikea sana kuvaamaan hänen romaaniensa tyyliä. Olen siis lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa: Rakkaus ei katso aikaa -trilogian, Unien kirjat -trilogian sekä yksittäisen teoksen Pilvilinna. Ensimmäiseksi kirjan käteen saatuani ihastelin ääneen sen uskomattoman kaunista, monia yksityiskohtia sisältävää kantta. 

Heti kirjan alussa tapahtuu onnettomuus. Päähenkilö, 17-vuotias Quinn seuraa outoa, lävistettyä tyttöä ulos kaverinsa synttäribileistä ja jää omituisten otusten jahtaamana auton alle. Hän loukkaantuu pahasti, mutta lääkärit ovat ihmeissään, sillä heidän mielestä on suoranainen ihme, ettei hän menettänyt henkeään onnettomuudessa. Paras ystävä Lasse ihmettelee Quinnin höpinöitä sairaalavuoteella ja alkaa karttaa tämän seuraa, koska uskoo kaiken johtuvan ystävänsä aivovammasta. Mutta totta se on: Quinn on alkanut nähdä hahmoja, joita muut eivät näe. Hän näkee kasvoja paikoissa, missä niitä ei pitäisi olla. Hän näkee kuolleita ihmisiä, joita kukaan muu ei näe. 

"Minäkin olen huolissani", Quinn vastasi kireänä. "Nimittäin siitä, ettet ole pystynyt puhumaan minun onnettomuuteni jälkeen kokonaisia lauseita." (s. 314)

Quinnin kotiuduttua hän vetäytyy omiin oloihinsa. Lilly-tyttöystävää hän ei halua nähdä, varsinkaan kun hän oli juuri aikonut jättää tämän ennen onnettomuutta. Lasse loistaa poissaolollaan ja Quinnin elämää rytmittää lähinnä niin psyko- kuin fysioterapiakäynnit. Psykoterapeutti tuntuu tosin vain lannistavan poikaa, kun taas fysioterapeutti uskoo tämän vielä nousevan pyörätuolista kävelemään.

"Näetkö sinäkin toisinaan asioita, joita ei oikeastaan voi olla olemassa?" (s. 113)

Quinnin harmiksi (myöhemmin iloksi) hänen äitinsä palkkaa naapurin rasittavan uskistytön, hymykuoppanaaman eli Matildan pitämään pojalleen seuraa ja kuskaamaan tätä fyssarille ja terapiaan. Tosin Quinn ei tiedä, että äiti on maksanut Matildalle, vaan uskoo tämän auttavan hyvää, katolilaisen kasvatuksen ansioittamaa hyvyyttään. Heistä tulee alkukähinän jälkeen hyvät liittolaiset, sillä Matilda joutuu sotkeutumaan Quinnin mukana hyvin maagisiin asioihin. Quinn haluaa selvittää, kuka oli tuo sinitukkainen tyttö bileissä ja tämän jälkeen ulkona ilmestynyt hattupäämies, josta kaikki vaikeudet alkoivat. Asioita alkaa lähistön kukkakaupasta, jossa hääräävät erikoiset Fee ja Hyasintti. Quinnille alkaa paljastua, miksi hän näkee asioita, joita muut eivät, ja mitä erikoista hänessä on.

"Minun pitäisi siis...pelastaa maailma? Eikö siinä ole hiukan liian liikaa vastuuta pyörätuolissa istuvalle pojalle?"(s. 305)

Matilda on kirjan toinen näkökulmahenkilö ja mielestäni valloittava, nerokas persoona, jonka fantasiakirjatietämyksestä on hyötyä parivaljakon seikkailuissa. Hän on hyvin uskonnollisesta perheestä, mutta kokee olevansa suvun musta lammas, ja lisäksi häntä ärsyttää, miten kaikki sotkevat hänet aina ärsyttävään, täydelliseen Luise-serkkuun. Luise ja Leopold -serkut ovatkin melkoisia tekopyhiä piikkejä Matildan lihassa, jotka kyttäävät tämän tekemisiä jatkuvasti, jotta pääsevät juoruamaan tästä. Matilda hämmentyy Quinnin äidin pyynnöstä pitää pojalle seuraa, etenkin koska hän on ollut jo pitkään salaa ihastunut saavuttamattomaan naapurin hulivilipoikaan. Mutta pikku hiljaa, tutustuttuaan poikaan, hän ei ehkä edes haluaisi ottaa maksua tämän tapaamisesta. Pientä, mukavaa kipinää alkaa syttyä parivaljakon välille seikkailun tiimellyksessä.

Minusta tämä oli samaa taattua, mukavan rentoa, hupsua ja viihdyttävää Kerstin Gieriä, mitä odotinkin. Ajan trendien mukaisesti nähdään kuolleita, löydetään piileviä erikoisvoimia ja seikkaillaan hautausmaalla. Romanttiset kuviot Matildan ja Quinnin välillä toimivat oikein kivasti. Muutenkin päähenkilöt olivat mukavia persoonia ja heidän mukana oli miellyttävää viettää reilut 400 sivua. Vaikka Matilda on uskovaisesta perheestä, ei uskonnollisuus näy kirjan sivuilla muuten kuin hänen perheensä tavoissa toimia. Pidän myös kirjan huumorista, joka ei ole yliampuvaa, mutta kulkee sopivasti mukana tuomassa pilkettä silmäkulmaan. Saatoin jopa ääneen hörähtää jossakin kohtaa. Toivotaan, että jatkoa suomennettaisiin mahdollisimman pian. Juuri tällaista hyvän mielen fantasiaa olenkin kaivannut luettavakseni.

Tätä voi huoletta vinkata jo seiskaluokkalaisille romanttisen fantasian ystäville.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjakasta

Oksan hyllyltä

Jo kadotettua: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2025 (Muista minut #2)

Saksankielinen alkuteos (2023): Was Bisher Verloren War - Vergissmeinnicht 2. Kansi: Eva Schöffmann-Davidov

"Ystävyyttä, supervoimia ja keijuja

Häikäisevä fantasiaseikkailu jatkuu

Supervoimia omaava Quinn on tottunut viettämään aikaa keijujen kanssa ja kävelemään portaalien kautta rinnakkaiseen maailmaan. Harmi kyllä jokainen hänen paljastamansa salaisuus tuo eteen aina vain uusia pulmia.​

Ilman Matildaa ja tämän ylivertaista neuvokkuutta Quinn olisi täysin eksyksissä. Hän haluaisi suojella Matildaa kaikkialla uhkaavilta vaaroilta, mutta se ei riitä estämään Matildaa syöksymästä suin päin seikkailuun.​ Kaksikolla on selvitettävänään joukko kysymyksiä: Onko Quinnin isän kuoleman takana salaseura? Entä kuinka kesyttää sfinksi ja juoniva uusi luokkatoveri?" (Gummerus)

Oma arvio:

*** Arvostelukappale saatu kustantajalta ***

Kerstin Gier on kerta toisensa jälkeen osoittanut, että hän osaa kirjoittaa viihdyttävää, hauskaa ja persoonallista fantasiaa. Tämä Muista minut -trilogian kakkososa on jo yhdeksäs lukemani Gierin kirja, enkä vieläkään ole hänen tyyliinsä kyllästynyt. 

Ja katsokaa nyt, mikä ihana kansi tässä kirjassa on! Kuvan yksityiskohtia voisi tuijotella ikuisuuden. 

Quinn totuttelee uusiin supervoimiinsa ensimmäisen osan järisyttävien tapahtumien jälkeen. Hän viihtyy Reunalla, eräänlaisessa toisen ulottuvuuden maailmassa, missä hän voi parkourata sielunsa kyllyydestä, koska siellä hänen jaloissaan ei ole mitään vikaa. Siellä hän voi myös yrittää unohtaa ikävänsä naapurin Matildaa kohtaan, jonka kanssa heillä tuli ero kaikkien järkyttävien tapahtumien päätteeksi, vieläpä Quinnin aloitteesta. Nyt häntä on hiukan alkanut kaduttaa. Reunan pahamaineisessa Varjokaupungissa tosin on joka nurkan takana vaanivia, mustiin pukeutuneita nexejä, joita Quinn joutuu väistelemään parhaansa mukaan. Yksi sellainen on aikanaan surmannut hänen isänsäkin.

"Minäpä kerron sinulle nyt salaisuuden, Kiharapää." Se alensi merkitsevästi ääntään ja katsoi minua syvälle silmiin jatkaessaan: "Söpöt ovat aina kaikkein vaarallisimpia." (s. 200)

Matildalla on uusi erikoinen ystävä, nimittäin suloinen räystäpiru Bax ilmestyy tuon tuostakin hänen seuraansa. Muut eivät tietenkään näe tätä erikoista otusta. Matildalla on viime aikoina ollut hankaluuksia vältellä naapurissa asuvaa Quinnia, ja kotiinsakin hän joutuu menemään erikoisia kiertoreittejä pitkin. Ikävä kalvaa häntä kovasti. Lisäksi hän palaa halusta tietää lisää maagisesta Reunasta, vielä pelottavammasta Pohjasta ja kaikesta siitä, mikä liittyy valitun Quinnin elämään nykyään. 

Kaiken mullistaa Jeanne D'Arcin ilmestyminen Quinnin ja Matildan koululle uudeksi oppilaaksi tekeytyneenä.  Samainen historiasta tuttu tyttönenhän meinasi tappaa Matildan viime osassa. Hän kuitenkin yrittää vakuuttaa Quinnille olevansa hyödyksi hänelle. Quinn ei oikein uskalla luottaa tuohon tyttöön, joka on kietonut pian koko koulun pikkusormensa ympärille.

Pikku hiljaa Matildan ja Quinnin on kohdattava toisensa ja tunnustettua yhä olemassa olevat tunteensa. Yhteinen sävel löytyy sinitukkaisen Kimin myötä, sillä tämän kautta he tulevat tutustuneeksi erääseen salattua portaalia vartioivaan kolmikkoon. Quinn saa myös selville, mitä hänen isälleen Yurille aikoinaan tapahtui, sillä Kimillä on hallussaan eräs tärkeä videotallenne. Pääsisikö Matildakin pian Reunalle? Quinn on ehdottomasti tätä vastaan, mikä luo uutta kitkaa heidän välille. Matildan ystävyyssuhde Julieenkin alkaa rakoilla, koska ei pysty olemaan tälle rehellinen. Eihän hän missään tapauksessa voisi edes uskoa puolta siitä, mitä Matilda on kokenut. Matildalla on onneksi keinonsa, sillä onhan hänellä Bax apunaan ja seuranaan.

Pakko myöntää, että tuntui ihan viihtyisältä, kun Bax kierähti viereeni tyytyväisesti hyristen ja siivet huolellisesti kokoon taitettuina ja kiersi lohikäärmeenhännän ympärilleen. (s. 224)

Tässä osassa tulee myös hauska intertekstuaalisuus Gierin aiempaan kirjasarjaan Unien kirjat, sillä Matilda pääsee Baxin avustamana seikkailemaan Pohjalla, jossa sijaitsevat kaikkien ihmisten persoonalliset uniovet. Samanlaisista uniovista kuljettiin nimittäin myös tuossa mainitsemassani trilogiassa. Tällä kertaa Matilda ei kuitenkaan seikkaile muiden uniovien takana, vaan kohtaa käytävällä arvoituksia heittelevän sfinksin. Onneksi Matilda on haka arvoituksissa, muuten hänelle kävisi kalpaten.

"Olisihan se pitänyt arvata. Sinä olet...ihme!", sanoin. Vähät siitä, etten enää hallinnut suupieliäni, vaan hymyilin Matildalle aivan haltioissani. Hän oli ihme. Tarkemmin sanottuna minun ihmeeni. (s. 84)

Quinn löytää tarinan edetessä myös uuden kyvyn itsestään. Sama kyky saattaa olla myös Matildallakin. Hänen ja Matildan uudelleen syttyvä suhde on kiva lisämauste kiehtovan fantasiajuonen ohella, mutta liikaa tässä ei romantiikalla herkutella. Olisi jopa voinut olla minun makuuni hiukan enemmän. Matildan katolilainen perhe ja suku herättää hilpeyttä erikoisine perinteineen ja uskonto on Matildan arjessa läsnä, vaikka hän itse ei kovin harras olekaan.  Quinnin perhe taas on hyvin erilainen, rennompi, joten tosi kiva kontrasti tulee näiden kahden kotioloista.

Kaikesta tänään kuulemastani minua oli kiehtonyt eniten Tunteiden panttilainaamo. Siellä saattoi kuulemma vaihtaa epämiellyttävät tunteet, kuten rakkaussurut ja kaikenlaiset pelot mieluisampiin, pulloihin ja purnukoihin pakattuihin tunteisiin. (s. 222)

Kirjan kiehtovinta antia on Quinnin ja muiden seikkailut Reunalla, minkä paremmalla puolella voi esimerkiksi matkustaa zeppeliinivalaan kyydissä. Toivon mukaan viimeisessä osassa seikkailtaisiin Reunalla vielä enemmän.

Kuten sanoin aiemmin, viihdyn Gierin kirjojen maailmassa ja pidän hänen tyylistään. Jo kadotettua ei kärsi trilogian toisen kirjan syndroomasta, vaan on hauska, viihdyttävä ja yllättävä paketti. Odotan innokkaasti trilogian päätösosaa Mikä pitää maailman koossa. 

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Rakkaus ei katso aikaa -trilogia: Kerstin Gier

Unien kirjat -trilogia: Kerstin Gier

Pilvilinna: Kerstin Gier

Caraval-trilogia: Stephanie Garber