Miekkasieppari-trilogia: Cassandra Clare

Miekkasieppari: Cassandra Clare. Suomentanut Johanna Vainikainen. Otava 2024 (Miekkasieppari #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Sword Catcher. Kansi: Susan Turner

"Bestseller-kirjailijan odotettu, eeppinen fantasiasarja salaliitoista ja valtapeleistä alkaa.

Kel on määrätty oppimaan miekkasiepparin, kruununprinssin kaksoisolennon ammatti. Hän ja prinssi ovat kuin veljet, mutta Kel tietää, että hänen kohtalonaan on kuolla prinssin puolesta. Lin taas on yksi harvoista, joilla on vielä maagisia kykyjä, ja hänen on käskystä hoidettava sairaita voimillaan.

Salamurhayritys johtaa Kelin ja Linin Castellanen kaupungin alamaailman vaaralliseen verkkoon. Ylimystöllä ja rikollisilla on samat päämäärät: vauraus, valta ja hedonistiset ilot. Kel ja Lin pääsevät salatun tiedon jäljille – mutta onko tiedonjano riittävä syy suistaa koko valtakunta kaaokseen?" (Otava)

Oma arvio:

Viime kesän tuskailin Sarah J. Maasin tuhatsivuisen fantasian parissa ja vannotin, etten ota enää koskaan kesälukemistooni yli 400-sivuisia teoksia. Noh, kun kuulin, että suosikkiromantasiakirjailijaltani Cassandra Clarelta ilmestyy kesällä aikuisempaan makuun suunnattu Miekkasieppari, oli minun se kuitenkin otettava kirjapinooni. Eihän siinä sitäpaitsi ole kuin reilut 600 sivua, eli ei paljon mitään. Melko kauan minä tätäkin lueskelin ja ehdin siinä sivussa saada muutaman lyhyemmän kirjan finaaliin, mutta lopulta minun sinnikkyyteni palkittiin. 

(Olen selittänyt tämän ennenkin: kyse lukutahmeudessani ei ole siitä, etteikö kirja olisi hyvä ja mukaansatempaava, vaan siitä, että keski-ikäisen aivotoimintani ei vain kykene niin soljuvasti käsittelemään fantasiaa hienoine maailmoineen, jotta lukaisin sellaisen teoksen yhtä nopeaa kuin jonkin kevyemmän esim viihderomaanin. Minä tarvin näille enemmän aikaa ja vähemmän arjen kaaosta.)

Kel on pieni poika orpokodissa, kun eräänä päivänä kuninkaan legaatti Jolivet tulee noutamaan poikaa tapaamaan kuninkaallisia. Miksi ihmeessä kuninkaalliset olisivat kiinnostuneita tavallisesta orpopojasta? Heillä onkin Kelille tarjolla hyvin erityinen tehtävä: koska Kel muistuttaa ulkonäöltään hyvin paljon nuorta prinssi Conoria, hänestä tehdään tämän miekkasieppari. Se tarkoittaa sitä, että Kel voi tarvittaessa esiintyä prinssinä tilaisuuksissa, jotka ovat kuninkaalliselle liian vaarallisia. Hänen tulee opetella puhumaan kuin prinssi, pukeutua kuin prinssi, liikkua kuin prinssi, jotta hän menee täydestä. Kuninkaallisen ashkarineuvonantajan tuoma amuletti kaulassaan hän muuntautuu taikuuden avulla prinssin kanssa täysin samannäköisesti myös kasvonpiirteiltään. Muille uskotellaan hänen olevan Conorin serkku. Tarjous on houkutteleva: siitä, että Kel antaa koko elämänsä Conorille, hän pääsee pois orpokodista ja saa elää koko elämänsä yltäkylläisyydessä kuninkaanlinnassa.

Hänet oli opetettu pysymään hievahtamatta Conorin ja nuolen, Conorin ja miekan, Conorin ja tikarinterän välissä. Hän oli oppinut olemaan kavahtamatta terävän metallin kosketusta silloinkaan, kun se leikkasi hänen ihoaan. (s. 111)

Lin Caster on nuori tyttö, joka harjoittelee ashkarilääkäriksi Castellanen kylässä. Sitä ei katsota lainkaan hyvällä, sillä ei ole tavallista, että nainen toimii moisessa tehtävässä. Linin isoisä on aina onneksi tukenut Linin valitsemaa polkua, mutta ei kuninkaallisten neuvonantajana ehdi olemaan mukana hänen elämässään niin paljon, kuin tämä kaipaisi. Linin lääkärintyötä haittaa myös se, ettei häntä naisena päästetä käsiksi lääketieteellisiin kirjoihin. Hän on kuitenkin vakaasti päättänyt pelastaa rakkaan ystävänsä Mariamin, joka kärsii mystisestä sairaudesta. Hän on valmis vaikka käyttämään taikuutta. Ashkarit ovat kylässä vieroksuttuja, mutta heidän lääkärinpalveluksiaan kyllä arvostetaan. Siksipä jopa kuninkaallisilla on luotettu ashkari hovissaan. 

Nuoriksi miehiksi vartuttuaan Kel ja Conor asuvat yhä samassa huoneessa ja ovat erottamattomat kuin veljekset. He viettävät melko railakasta elämää, johon kuuluu päihteitä ja ostettua naisseuraa. Conoria painostetaan jo kovasti avioitumaan, mutta häntä ei sitoutuminen ja tarjotut ehdokkaat juuri kiinnosta. Nuorukaisten lapsuudenystävä Antonetta on suunnitellut, äitinsä avustuksella, avioituvansa Conorin kanssa lähinnä käytännön syistä, mutta Conor ei näe Antonettaa tulevana kumppaninaan. Kel muistelee aikoja, jolloin hän antoi leikkikaverilleen Antonetalle ihastuksissaan heinäsormuksen, mutta nyt nuoreksi naiseksi varttunut Antonetta tuntuu olevan hänen ulottumattomissaan. Niinpä hän aina vain palaa Sillan syliin, joka työskentelee heidän suosikkihuvittelupaikassaan Caravelissa. Rakkautta se ei ole, kiintymystä ehkä, mutta enimmäkseen huvittelua ja nautintoa.

Tämä on se, Kel ajatteli. Salaisuus joka saattaa maksaa minun henkeni. (s. 297)

Kelin, Conorin ja Linin tiet kohtaavat, kun Kel joutuu erehdyksessä pimeällä kujalla pelätyn rikollispomon Prosper Beckin kiipijöiden pahoinpitelemäksi, ja Linin isoisän mukaan hänen tyttärentyttärensä on paras ashkarilääkäri pelastamaan henkitoreissaan olevan Kelin. Conor on vaikuttunut tuon naisen taidoista ja tarjoaa palkkiotaan, jonka tuo ylpeä ja nenäkäs ashkarineito torjuu. Prinssi suivaantuu moisesta käytöksestä ja kieltää Linin koskaan enää astuvan palatsiin. Hänen on kuitenkin pakko pyörtää päätöksensä, kun on myöhemmin itse apua vailla jouduttuaan isänsä, ailahtelevaisen kuningas Marcuksen ruoskimaksi. Linin hoitaessa tuskaista prinssiä he avautuvat  toisilleen ja huomaavat, ettei kumpikaan ole niin paha, miltä näyttää. Ehkä prinssi voisi jotenkin auttaa Liniä?

"Siitä hetkestä, kun tapasin sinut, et ole halunnut minulta yhtään mitään. Sinä olet itse kaikki, mitä tarvitset, sinulla on jo kaikkea." Prinssi kumarsi päätään; hänen hengityksensä liikautti Linin hiuksia. Viinin ja kukkien tuoksu. "Katsot minua kuin minulla ei olisi sinuun minkäänlaista valtaa." (s. 488)

Miekkasieppari on oikein kiehtova fantasiasarjan aloitus. Pidän sen ideasta, kuninkaallisiin juonitteluihin sijoittuvasta maailmasta ja henkilöistä. Olin hiukan hämmästynyt siitä, ettei tämä ollutkaan niin romantiikkapainotteinen kuin Claren aiemmat teokset. Taikuuttakin mukana on vain ripauksen verran, vaikka sitä puolta kirjailija on suosinut tosi paljon fantasioissaan. Jos siis odottaa samanlaista menoa, mitä kirjailijan Varjojen kaupungit - ja Varjometsästäjät -sarjoissa on totuttu lukemaan, tulee yllättymään. Toki tässäkin on tunnistettavissa Claren hyvin yksityiskohtainen tyyli maailmanrakennuksessa ja henkilökuvauksissa sekä luontevasti etenevät dialogit henkilöhahmojen välillä. 

Minä olen prinssin kilpi. Olen hänen särkymätön haarniskansa. Vuodan verta, jottei hän vuotaisi. Kärsin jottei hän koskaan kärsisi. Kuolen jottei hän koskaan kuolisi. (s. 559)

Yllätyin kovasti siitä, ettei minua haitannut ollenkaan romantiikan vähyys kirjassa. Rakastan toki Claren aiempia mahtipontisia romantasioita, mutta Miekkasieppari toimi oikein loistavasti ilmankin jatkuvaa romantiikan räiskettä. Kel, Conor ja Lin ovat mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joiden vaiheista haluan ehdottomasti lukea lisää. Kelin uskollisuus Conorille, mutta toisaalta hänen omat päätöksensä suostua epämääräisten tahojen hommiin tuovat vastapainoa. Linin sinnikkyys pelastaa rakas ystävänsä ja kehittyä lääkärinä ympäristön asenteista huolimatta tuovat raikasta naisenergiaa kirjaan. Ja sitten Conor, hiukan hukassa oleva, rikkinäinen prinssi, joka kohtaa viimein sellaisen tunteen, jota ei pysty hallitsemaan. Upea kolmikko, joiden elämään haluan vielä kuulua seuraavien osien verran.

Olisiko kirja voinut olla kuitenkin hiukan tiiviimpi? Sitä jäin miettimään. Olin kirjaa lukiessani luulossa, että kyseessä olisi yksittäinen teos, mutta loppua kohti aloin tajuta, että tämähän saa jatkoa vielä. Ja totta, The Ragpicker King ilmestyy alkukielellä maaliskuussa 2025, joten ehkäpä saan ensi kesäksi taas luettavaksi lisää paksua, mutta kiehtovaa fantasiaa.

Annan arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Crescent city -sarja: Sarah J. Maas

Varjometsästäjät-trilogia: Cassandra Clare

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro. Suomentanut Lauri Lattu. Haamu 2024

Englanninkielinen alkuteos (2020): On the shoulders of Otava. Kansi: Noora Jantunen

"On vuosi 1918. Köyhän perheen tytär Siiri Tuokkola on liittynyt punakaartiin. Omien joukossa naistaistelijoita sekä vierastetaan että toisaalta ylistetään proletariaatin yhtenäisyyden symbolina. Valkoiset pitävät heitä pahan ruumiillistumana.

Sodan kurimukseen ilmestyy lisäjuonne, kun rintamia erottavissa metsissä alkaa liikkua jotain vihollistakin vaarallisempaa. Huhutaan oudoista valoista, joiden kohtaaminen vie järjen ja lopulta hengen.

Kun yksi tovereista katoaa lumimyrskyssä, Siiri päättää löytää hänet. Matka vie sodan kauhuista vanhan mysteerin äärelle.

Palkitun brittikirjailija Laura Mauron pienoisromaanissa Suomen sisällissota yhdistyy nerokkaasti kansanperinteen ja mytologian taianomaisiin sävyihin. Otavaisen olkapäillä on kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos." (Haamu)

Traileri

Oma arvio:

Pakkohan minun oli tarttua tähän kirjaan, sillä brittiläiskirjailijan kauhumainen, suomalaista mytologiaa hyödyntävä pienoisromaani sijoittuen Suomen sisällissodan aikaan on jotakin niin kiehtovaa, että se on luettava. Sotatarinat aiheena eivät minua niin paljon kiinnosta, mutta suomalaiseen metsään liittyvä, myyttinen uhka enemmänkin. Lauri Latun suomentamassa kirjassa on alussa meidän oman kauhumestarimme Marko Hautalan alkusanat pohjustamassa tarinaa.

Kirjan alussa ollaan odottavissa ja pelokkaissa tunnelmissa. Tuvallinen punaisten joukkoihin lähteneitä tyttöjä on sulloutuneena pieneen pappilaan ja yrittävät tulla toimeen ennen kuin käsky seuraavaan tehtävään käy. Mirva on joukon vanhin, 18-vuotias, ja hän yrittää pitää tyttölaumassa jöötä. Siiri ja Elina ovat kiintyneet toisiinsa, Ester on kovin kipakka suustaan. Kuohuntaa aiheuttaa tumma, paikallaan tönöttävä miehen hahmo hautuumaalla - se on Osku, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän ketään. Seuraavana päivänä Osku tekee jotakin kamalaa ja käsittämätöntä. Tytöt ovat järkyttyneitä, ja kuulevat, että huhun mukaan Osku olisi nähnyt jotakin metsässä ennen sekoamistaan.

Tuolla, ulkona hautuumaalla. Pitkä varjo. Mies, siluetti tasaiseksi tallautunutta lunta vasten. Pimeässä hautuumaa on vieras ja aavemainen. Murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita.(s. 17)

Matkalla taistelukentille suurin osa tytöistä jänistää ja palaa takaisin Tampereelle. Miehet eivät usko naisista olevan mitään hyötyä taistelussa ja osin passittavat heitä kotimatkalle. Jäljelle jäävät vain Siiri, Ester ja Mirva, jotka sinnikkäästi haluavat ottaa osaa taisteluun. Siiri kaipaa Elinaa ja on harmissaan, että tämä palasi. Sitten Mirva katoaa. Hän höpisee jostakin valosta, jonka myös Osku kertoo nähneensä ennen sekoamistaan. Jäljellä ovat enää Siiri ja töykeästi käyttäytyvä Ester. Kun pieni tyttö tupsahtaa heidän tielleen lumisessa metsässä aseella osoittaen, Siiri joutuu tekemään ikävän valinnan. 

Älä uskallakaan kuolla, Ester. Hänen piti kaatua taistellen. Hänen piti kaatua hampaat miehen kurkussa, veri leukaa pitkin virraten. Ei näin. (s. 66)

Mitä metsässä on, joka saa ihmiset sekoamaan? Onko puheet liekkiöistä totta vai pelkkää taikauskoisten höpötystä? Miksi Ester pelkää karhuja eikä halua Siirin puhuvan niistä mitään?

"Ehkä se johtuu sodasta. Ehkä taistelut häiritsevät niitä ja ne tulevat ulos piiloistaan. Niin minä ainakin luulen." (s. 76)

Kirjan tunnelma on yhtä aikaa kaunis ja hyytävä. Tyttöjen selviytyminen talvisessa metsässä laukausten kummutessa taustalla on kuvattu niin taidokkaasti, että lukiessani kirjaa tunnen olevani itsekin metsässä. Kauhuelementit tulevat kirjaan nimenomaan hyytävän pahaenteisen tunnelman kautta. Siirin kaiho Tampereelle palannutta Elinaa kohtaan on kaunis vastapaino Esterin luotaantyöntävälle olemukselle, jota Siirin on hankala - mutta pakko - sietää. 

Pidän kovasti kirjan kauniista kielestä (kiitos Lauri Latulle käännöksestä) ja tunnelmasta. Suomalaista mytologiaa on ujutettu tarinan sekaan omaperäisellä tavalla. Repliikeissä on välillä suomalaiseen tyyliin karskia kielenkäyttöä, joten tämä kirja olisi hyvinkin voinut olla senkin puolesta syntyperäisen suomalaisen kirjoittama. Tähän karmean kauniiseen tarinaan on vangittu hyvin suomalaisuuden henki. 

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirsin kirjanurkka

Tulen ja tuhkan tyttäret: Anniina Mikama

 Tulen ja tuhkan tyttäret: Anniina Mikama. WSOY 2023

Kansi: Sami Saramäki

"Tulta, ruudinsavua ja hovijuonitteluja

Historiallisten seikkailujen mestarin 1500-luvun Irlantiin sijoittuva romaani tyttöjen välisestä ystävyydestä – ja taistelusta tuhoa kylvävää lohikäärmettä vastaan.

Legendan mukaan vuoren uumenissa asuu lohikäärme. Sotureiden retkue lähtee tutkimaan asiaa ja muinainen peto herää kostamaan pesärauhansa rikkojille. Hyökkäyksestä jää ainoana eloon linnanherran tytär Isibéal. Paetessaan halki palavien kylien Isibéal tapaa neljä kaltaistansa rohkeaa tyttöä. Kun sotureista ja miehistä suurin osa on saanut surmansa, joutuvat nuoret sankarittaret ottamaan ohjat käsiinsä. Heidän on saatava kaksi kilpailevaa aatelissukua yhdistämään voimansa lohikäärmeen kukistamiseksi."(WSOY)

Oma arvio:

Anniina Mikaman uuden fantasiakirjan mahtipontinen nimi Tulen ja tuhkan tyttäret ja liekkien loimuttama upea kansi, kiitos Sami Saramäen, antavat odottaa seikkailullista, historiallista, juonitteluntäyteistä fantasiaromaania, jossa tytöt saavat loistaa. Nämä olivat minun ennakko-odotuksiani. Katsotaanpas, miten kävi.

Vuoksilinnan jaarlin 15-vuotias tytär Isibéal haluaisi, että hänen isänsä Erland kohtelisi häntä tasaveroisesti, kuten 17-vuotiasta Egil-isoveljeä. Niinpä hän on hyvin mielissään, kun hän pääsee muun seurueen mukana vaaralliselle matkalle kohti huhuttua lohikäärmeen luolaa, jossa uskotaan olevan suuria rikkauksia. Reissu menee kuitenkin pieleen ja lähes kaikki muut menettävät henkensä lohikäärmeen tulisuihkun alle, paitsi Isibéal. Hän näkee vain, kuinka Lorcán-niminen nuorimies ehtii anastaa säkin lohikäärmeen luolasta, ja tämä suututtaa luolassa uinuneen pedon.

- Se oli valtavan kokoinen. Lensi vain pari kertaa tästä ylitse puhaltaen tulta, mutta se riitti polttamaan kaiken karrelle.Se poltti talot ja ajoi ihmiset pakosalle. Sitten se napsi juoksevia ihmisiä lennossa ja söi yhtenä suupalana. (s. 37)

Cáitlín ja Elen, ylimmät ystävykset, ovat palaamassa metsästysretkeltään, kun he kohtaavat kotikylässä kamalan näyn. Kaikki on palanut poroksi eikä juuri kukaan ole selvinnyt hengissä. Syylliseksi tuhosta paljastuu lohikäärme, joka on lentänyt kylän ylle ja puhkunut tulellaan kaikki maan tasalle. Tyrmistyneinä ja suruissaan he päättävät lähteä hakemaan apua jaarli Erlandin linnasta tietämättömänä tätä kohdanneesta tuhosta ja matkallaan törmäävät resuiseen, mielipuolisen oloiseen kulkurityttöön, jonka avusta he tylysti alkuun kieltäytyvät. He eivät vielä tiedä, että nokkelasta ja rohkeasta Moirinnista on heille vielä paljon apua matkansa aikana.

Mukaan kuvioihin tulee vielä perheensä Erlandin joukoille menettänyt Nóra, jolla on kana kynimättä tämän kanssa. Erlandin joukot ovat nimittäin syynä siihen, ettei Nóran perheestä ole enää kukaan elossa. Muut eivät tiedä Nóran kaunasta Erlandia ja tämän jälkeläisiä kohtaan siinäkään vaiheessa, kun Erlandin tytär Isibéal liittyy joukkoon mukaan ja kertoo, ettei Lordi Erlandia enää ole. Ja että hän tietää, missä lohikäärmeen pesä on. Muut tytöt ovat kääntymässä sen kannalle, että koska miehistä ei näytä olevan lohikäärmeen kukistajiksi, he voivat itse alkaa suunnitella tämän surmaamista. Kun Elen pukee yllensä haarniskan tekeytyen ritariksi, hän tietää viimein, kuka hän on. Hän ei ole enää Elen, hän on Éamon, joka on salamarakastunut kauniiseen Isibéaliin. Isibéal on tosin lupautunut eräälle nuorelle miehelle, josta hänet on erinäisten kahnausten takia erotettu. Cáitlín taas ei voi unhoittaa sokeaa bardi Harperia, jonka he pelastivat erään palaneen kylän raunioista.

Nämä viisi tyttöä astuvat pois tyttöjen perinteisistä rooleista ja käyvät kohti rohkeaa taistoaan lohikäärmettä vastaan. Éamon on löytänyt todellisen olemuksensa transpoikana, Isibéal unohtaa taistelun tuoksinassa ylhäisen asemansa, Nóra unohtaa kostoaikeensa yhteen hiileen puhaltaessaan, Moirinn osoittautuu ihan yhtä selväjärkiseksi kuin muutkin ja Cáitlín löytää rakkauden. Lisäksi selviää, miten monta väärinkäsitystä on tapahtunut ja miten ne voivat johtaa vääriin tulkintoihin ja ratkaisuihin - ja miten sen takia ihmishenkiä uhrautuu. He taistelevat tyttöjä vähättelevien miesten asenteita ja vastaan ja hämmästyttävät heidät neuvokkuudellaan.

Lohikäärmeen silmät olivat väriltään tulenkarvaiset kuin kuumana palavan ahjon hiillos. Ne katsoivat suoraan eteenpäin ja niissä oli tappamiseen tottuneen metsästäjän ankara ja mitään pelkäämätön katse. Suupielet kaartuivat siten, että terävät hampaat tulivat näkyviin ja näytti kuin peto olisi hymyillyt julmaa, itsetyytyväistä hymyä. (s. 77)

Mutta miten käy lohikäärmeen? Saavatko he surmattua tuhoa kylvävän otuksen? 

Kirja lähti minusta mukavasti käyntiin lohikäärmeenmetsästyskohtauksellaan (huh, nyt tuli pitkä sana) ja sitten kaikki keskeiset tyttöpäähenkilöt esiteltiin luontevasti siihen perään. Jotenkin seikkailullinen tarina kuitenkin kävi minun makuuni ajoittain hiukan tylsäksi ja raskassoutuiseksi sen jälkeen, vaikka kiintoisia tapahtumia toki riitti. Henkilöhahmot erottuivat mukavasti toisistaan edukseen, mutta heidän sisäänsä oli kuitenkin hankala päästä. Romanssit syntyivät vähän niin kuin puun takaa, kuten Éamonin rakkaus Isibéalia kohtaan ja lopun Nóran ja Éamonin syvenevät tunteet. Eniten pidin Elenin/Éamonin hahmosta ja hänen tiestään kohti todellista sukupuoltaan transpoikana. 

Koko ikänsä hän oli piilotellut todellista luontoaan, mutta nyt se pyrki esiin sellaisella voimalla, että hän oli alkanut vapista kauttaaltaan. Tämän rautapanssarinsa suojissa hän koki viimeinkin olevansa se, jollaiseksi hänet oli tarkoitettu. (s. 100)

En voinut sille mitään, että sympatiani olivat kokoa ajan lohikäärmeen puolella, enkä osannut nähdä sitä missään vaiheessa kyliä polttavana hirviönä, vaan omaa pesäänsä puolustavana otuksena, joka vain halusi elää rauhassa. Kirjassa selviääkin, miksi lohikäärme on toiminut niin kuin on toiminut, ja hän saa hiukan myötätuntoa osakseen ja hyvityksen siitä, mitä häneltä on viety.

Tulen ja tuhkan tyttäret on hienosti rakennettu fantasiaromaani, joka varmasti vetoaa historiallisista ja seikkailullisista kirjoista nauttiviin nuoriin lukijoihin. Siinä on hiukan samaa henkeä kuin aikuisimmissa fantasiasaagoissa Valtaistuinpeli ja Noituri.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Siniset helmet 

Kirjojen keskellä 

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Savuvarkaat-trilogia: Sally Green

Korento-trilogia: Anne-Maija Aalto

 Korento: Anne-Maija Aalto. Otava 2020 (Korento #1)

Kansi; Johanna Junkala

 

"Vavahduttava, loisteliaasti kerrottu tarina vastarinnasta eriarvoisessa yhteiskunnassa.

Kaksi nuorta naista, Satomi ja Mai ovat aina pitäneet yhtä. He ovat syntyneet internointikylään saarella, jota ennen vesien nousua kutsuttiin Japaniksi. He ovat ulkokansalaisia joiden tarkoitus on palvella kokokansalaisia.
Hyvinä iltoina he menevät yhdessä merenrantaan kahlaamaan. Se heillä sentään vielä on, vaikka heiltä vietäisiin kaikki muu.
Sitten komentaja Rafikov vie Main mukanaan Nymfiksi.
Eikä Satomi voi enää vain odottaa.

”Nyt seison tässä ja sisältä minä ratkean, noin vain. Ajattelen vain loppua.”(Otava)"

 Oma arvio: 

Jos jonkun kirjan kansi saa haukkomaan ihastuksesta henkeään, se on tämä! Johanna Junkala on loihtinut tälle Anne-Maija Aallon järjestyksessään toiselle romaanille Korento uskomattoman kauniin, kimmeltävän ja mieleenpainuvan kannen, joka on synkassa kirjan nimen - ja juonen kannalta erittäin keskeisen symbolin kanssa. En jaksa painottaa tarpeeksi kansikuvan tärkeyttä: se on kuin avain kirjan sisuksiin, se luo lukijalle etukäteen mielikuvia kirjan sisällöstä. Siksi monesti harmittaa, jos oikein hyvässä kirjassa on kökkö kansitaide. 

Aallon vuonna 2016 ilmestynyt reaalimaailmaan sijoittuva esikoisromaani Syvään veteen teki minuun vaikutuksen herkällä surun kuvauksellaan. Sana herkkyys ja kielen kauneus löytyy myös tästä dystopiseen maailmaan sijoittuvasta Korennosta, jossa on esikoisteoksen lailla vesi hyvin tärkeänä elementtinä.

Kun olimme vain vuoden ikäisiä, he leikkasivat pehmeän vauvaihomme auki ja upottivat niskaamme omat tunnistesirunsa. Siru on ihon alla piilossa, mutta arpi muistuttaa aina, että meihin on laitettu jotakin ylimääräistä. (s. 14)

Kirjan tapahtumapaikkana on saari, jonka tunnemme nimellä Japani, mutta joka kirjan maailmassa tunnetaan  Itäisten kauppaliittojen Unionin kolmantenatoista siirtokuntana. Merenpinnan nousun jälkeen  ulkokansalaisiksi nimetyt on siirretty näihin siirtokunnan internointikyliin, jossa myös kirjan minäkertoja, 17-vuotias Satomi asuu yhdessä sokeutuneen isänsä kanssa. Kylässä eletään köyhyydessä ja sairaudet vievät heikommat mennessään. Lapset lähetetään jo nuorina työhön ruokapalkalla Unionin tehtaisiin, joissa työolot eivät ole kovinkaan kummoiset. Japanin kieli on kielletty kieli, kaikkien on puhuttava Unionin kieltä. Vartijat seuraavat, ettei minkäänlaista kapinahenkeä pääse syntymään, sillä muistissa on yhä ulkokansalaisten vastarintaliikkeen, tombon, kapina, joka vei myös Satomin äidin hengen.  Hän saa tietää tästä, kun eräänä päivänä hänen isänsä vie tyttärensä luolaan, jonka seinällä on tombon symboli, korento.

"Korennot ovat selviytyneet kaikesta. Se on minusta ihmeellistä. Niitä on ollut tässä maailmassa satoja vuosia. Kuvittele sitä, Satomi. Ne ovat eläneet ja sopeutuneet, selvinneet kaikista suurista muutoksista. Me halusimme itseemme edes hieman niiden elinvoimaa ja rohkeutta. Siksi aloimme kutsua vastarintaliikettä nimellä tombo. Se tarkoittaa vanhalla kielellä sudenkorentoa." (S.58)

Satomilla on rakas sydänystävä Mai, jolla on enemmän sisaruksia kuin Satomilla. Koska heidän perheessä on jatkuva puute ruuasta ja sairaudet on viedä nuorimmaisen hengen, Mai on täysi-ikäisenä suostunut lähtemään kaupunkiin korkea-arvoisen komentaja Rafikovin Nymfiksi. Nymfit on kuvattu kirjassa moderneiksi geishoiksi, seuraneideiksi,  mutta todellisuudessa he ovat jalkavaimoja. Asetelmasta tulee minulle heti mieleeni Atwoodin Orjattaresi, jossa hedelmälliset naiset lähetetään arvovaltaisiin perheisiin synnytyskoneiksi. Ulkokansalaiset tosin eivät voi tehdä lapsia, sillä heidät on tehty hedelmättömiksi, mutta muuten he Nymfiksi jouduttuaan (vaikka ketään ei siihen pakoteta, olosuhteet kuitenkin usein pakottavat suostumaan, sillä perheet saavat Nymfi-tyttäristä paremmat ruoka-avustukset) saavat viihdyttää isäntäänsä myös seksuaalisesti.

Lupaan itselleni, että minä teen siitä vielä totta. Minä vien meidät pois. Levitän kämmeneni meidän saaremme ja uuden suurmantereen välille. Avaan sormeni niin auki kuin saatan.

Kaksi kämmenenleveydellistä vettä. Se ei ole vähän, mutta ehkei kovin paljoakaan. (s.67)

Satomin elämä romahtaa Main lähdettyä, sillä heidän ystävyytensä on ollut hyvin intensiivinen ja syvä. Jäljelle jää vain Main salassa antama vanhan Japanin kartta, jota Satomi säilyttää visusti piilossa muiden rannalta löytämiensä aarteiden joukossa. Ystävykset ovat lapsuudesta asti vannoneet vielä joskus pakenevansa saarelta, mutta Mai on se, joka luopui ensiksi ajatuksesta. Satomin elämä jatkuu internointikylässä selviytyessä päivästä toiseen. Hän takaa perheelleen toimeentulon käymällä töissä ja isä hoitaa rakkaudella vaalimaansa puutarhaa. Main isoveli Eisuke toimii jonkinlaisena lohtuna Satomin surussa, mutta kukaan ei voi saada niin isoa sijaa hänen sydämessään kuin Mai. Kun Satomi pääsee myymään puutarhansa omenoita kaupungin markkinoille, hän saattaa päästä näkemään vilaukselta Main, sillä Nymfit tuodaan usein sinne näytille. Mutta onko kohtaaminen sellainen, josta Satomi on haaveillut? Mitä he ovatkaan tehneet Maille!

Aika on kummallinen käsite. Nyt, silloin. Miten tuo hetki rannalla voi olla menneisyyttä, kun saatan aivan selvästi nähdä meidät tuolla vesirajassa kahlaamassa? Ajattelen, että ehkä nykyhetki ja menneisyys limittyvät, ehkä ne voivat olla olemassa yhtä aikaa. (s. 310)

Koska kyse on dystopiasta, Unionin ja internointikylien väliset jännitteet etenevät hiljalleen nousevaan kapinaan. Satomi saa apua Main pelastamiseen ja suunnitelmiin saarelta pakenemiseen yllättävältä taholta, sillä hänen isänsä parantajan kyvyistä on sana kiirinyt. Kirjan lopussa meinaan järsiä kynsinauhani verille, sillä niin tiivistunnelmaiseksi tapahtumat etenevät. Ehtiikö Satomi ajoissa sovittuun paikkaan? Pelastuuko Mai hirviömäisen komentajan kodista? Kohtaavatko ystävykset enää koskaan?

"Mikä antaa meille oikeuden lähteä kun kaikki muut joutuvat jäämään?" (s. 285)

Kirja loppu on minulle hyvin yllättävä ja ennalta-arvaamaton. Olen hetkisen ajan jopa hienoisen pettynyt, mutta tarkemmin mietittyäni sopivan avoimeksi jäänyt viimeinen luku jättää kirjan sopivan arvoitukselliseksi ja säilyttää loppuun asti pahaenteisen tunnelman, muttei syö kaikkea toivoa. Kirjan tunnelmasta tulee mieleeni hyvin vahvasti Emmi Itärannan Teemestarin kirjan tunnelma ja henki. Anne-Maija Aalto kirjoittaa kaunista tekstiä ja lukiessani halusin viipyillä mahdollisimman kauan sen tunnelmassa:

Syksy saapuu vähitellen iltojen aikaisessa hämärässä kuin mustaviittainen nainen vuorten yli. Se heittää punertavia hiuksiaan ja tanssii, tuo tullessaan ensimmäiset kuurat ja puhaltaa viileitä tuulia punaisena ja keltaisina hehkuvissa vuorenrinteen metsissä. (s. 109)

Nuorten naisten, Satomin ja Main, ystävyys on kuvattu niin kauniisti, etten ole pitkään aikaan moista syvällisyyttä kokenut. Pelkäsin hetken, että Satomin ja Eisuken välinen orastava ystävyys ja pienoinen romanttinen vire vie liikaa huomiota tarinasta, mutta onneksi se pysyy sopivan pienenä.  Japanin saarelle sijoittuva dystopinen maailma on erikoislaatuinen ja kiehtova ja juoni pysyy eheänä alusta loppuun saakka. Vaikka kirjan yhteiskunta ja sen valtarakenteet on sepitteellisiä, on niissä heijastuskohtia niin historian siirtomaavaltojen aikoihin kuin nykypäivän pakolaisten ja muiden vähemmistöjen asemaan. Korento sisältää myös hyvin samantyyppisen vahvan (nuoren) naisen asemaa käsittelevän teeman kuin tänä vuonna ilmestynyt Kim Liggettin Armonvuosi.

Kirjaa suosittelen ehdottomasti aikuislukijoillekin, eli suotta kavahtaa tätä, vaikka onkin nuortenkirjaksi luokiteltu. Nuorille, iältään 15+ lukijoille tämä sopii, jos on lukenut hieman jo ennestään, eli ihan ensikirjaksi vähän tai ei lainkaan lukeneelle en tätä kouraan tyrkkäisi. 

Uskon ja toivon, että Korento löytyy tämän vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokaslistalta!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Unelmien aika

Siniset helmet

Storytaimi

Osallistun tällä kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen

 

Mistä valo pääsee sisään: Anne-Maija Aalto. Otava 2021. (Korento #2)

Kansi: Mirella Mäkilä

"Mitä ihminen on, jos häneltä viedään muisti? Huikean taidokas, vangitseva tarina kapinasta, toivosta ja ihmisyydestä.

Aleksei on nuori mies, jonka isä johtaa ihmistutkimuslaitosta osittain meren alle peittyneessä Tokiossa. Laitokseen tuodaan säännöllisesti lasti koeyksilöitä, niin myös Satomi, nuori nainen, joka on noussut vastarintaan. Häneltä on tarkoitus pyyhkiä muisti. Satomista tulee Aleksein harjoitustehtävä, sillä pojan on määrä jatkaa isänsä työtä. Mutta pinnan alla velloo jo, nuori sukupolvi näkee vanhempiensa luoman järjestelmän kauhut.

Mistä valo pääsee sisään jatkaa kiitetyn Korento-romaanin tarinaa. Korento valittiin Topelius-palkintoehdokkaaksi." (Otava)

Oma arvio:

Olen kovasti odotellut Anne-Maija Aallon Korento-dystopialle jatkoa, ja kun Mistä valo pääsee sisään -kirjan arvostelukappale viimein saapui minulle, sain vielä yllättyä iloisesti, kun blogistani oli otettu sen takakanteen sitaatti (joka oli melkein suht. järkevä jopa!) Järjestin viime vuoden lopussa Kaunein YA-kansikilpailun, jonka Korennon huikean kaunis kansi voitti ylivoimaisesti. Jatko-osan kansi, jonka on taiteillut Mirella Mäkilä, kimmeltää sinisine vesineen lähes yhtä kauniisti ja on varmasti taas vahvoilla tämän vuoden kansikisassa, jonka aion loppuvuodesta taas järjestää.

Korento loppuu siihen, kun 22-vuotias Satomi yrittää saada taas muistojaan takaisin. Hän ei muista edes omaa nimeään. Puhutaan, että hän on ollut vankeudessa ja hänen muistiaan on käsitelty jossain laitoksessa. Mitä ihmettä tapahtui? Tähän saamme nyt vastauksen. 

Iltaisin kuvittelen hänet viereeni. Sanon hänelle: Älä odota minua. Jatka elämääsi. Istuta puutarhamme ilman minua. (s. 126)

Sarjan toinen osa alkaa siitä, kun nuori Aleksei Melnikov matkustaa Moskovasta takaisin isänsä ja äitinsä luokse osittain veden alle jääneeseen Uus-Tokioon, jossa hänen isänsä johtaa ihmistutkimuslaitosta. Juuri tuossa laitoksessa internointikylien ihmisten muistia käsitellään niin, etteivät he enää muista todellista minäänsä. Sitten näitä ihmisiä voidaan ikään kuin ohjelmoida uudelleen, luoda heille uudet muistot. Aleksei on seurannut ihmiskokeita lapsesta saakka, eikä ole osannut kyseenalaistaa toimintaa, mutta opintovuodet Moskovassa ovat saaneet hänen silmänsä avautumaan - ja hänen ajatuksensa kääntymään. Eräs ikävä tapahtuma Moskovassa sai hänet ajattelemaan, mikä oikeus on määritellä ihmisiä eri arvoisiksi. Miksi kokokansalaiksi kutsutut voivat päättää, mikä on ulko- tai puolikansalaisten hengen arvo (eli ei käytännössä mitään?) Toisinajattelijoita ei kuitenkaan suvaita, joten Aleksein on oltava hiljaa.

Katsoin miestä tarkkaan. Kymmenen sormea. Kaksi silmää. Korvalehdet, joissa kasvoi hentoa untuvaa, joka erottui vain valoa vasten. Eroa ei ollut helppo nähdä päällepäin, mutta se oli kuitenkin olemassa, tiesin sen, sillä niin minulle oli opetettu. (s. 47)

Aleksei kutsuu isäänsä sukunimellä, Melnikoviksi, sillä hän ei ole oikein koskaan saanut yhteyttä isäänsä, joka on täysin omistautunut työlleen. Aleksein äiti on taas toisaalla pojan elämästä muusta syystä, sillä hän ei juuri poistu huoneestaan: hän on uppoutunut täysin Nox-virtuaalimaailmaan, jossa hän viettää nykyisin kaiken aikansa. Ollessaan pois sieltä äiti on alkanut saada yhä rajumpia ahdistuskohtauksia, joten hän ei halua juurikaan poistua sieltä. Virtuaalitodellisuus on hänen oikeaa todellisuutta, ja oikea maailma hänelle väärä todellisuus.

Kun Melnikov lupaa pojalleen lisää vastuuta ihmiskoelaitoksessaan ja lupaa tälle oman koehenkilön, hän ei arvaa, että Aleksei on luonut kontakteja kelluvan kaupungin vastarintaliikkeeseen. Kamera kuvaa Aleksein paidankauluksessa kaikkea sitä hirveyttä, mitä laitoksessa ulkokansalaisiksi kutsutuille ihmispoloille tehdään. Aleksein koehenkilö on nuori nainen, jolta on aggressiivisuuden vuoksi poistettu sormenkynnet. Ennen kuin tämän muistot kuoritaan pois aivokuoresta pala kerrallaan, Aleksei yrittää luoda kontaktia naiseen. Hän haluaa tietää tämän nimen. Arvaatko jo? Hänen nimensä on Satomi.

Joskus luulen, että Mai istuu vuoteeni jalkopäässä ja silloin pidän silmäni kiinni, annan kuvan pysyä. Kuulen kuinka hän hengittää, mutta oikeasti se olen minä. (s. 73)

Vastarintaliikkeessä Aleksei tutustuu entissuomalaiseen Marijaan, jonka valtoimenaan ryöppyävät vaaleat hiukset  saavat nuoren miehen pään sekaisin. Aleksei joutuu kuitenkin taistelemaan asenteitaan vastaan, kun hänelle selviää Marijan ulkokansalaisuus (vain kiinalaiset ja venäläiset ovat kirjan maailmassa kokokansalaisia.) Pikku hiljaa hän opettelee ulos kaikesta totutusta, siitä mitä hänelle on lapsesta saakka uskoteltu ja opetettu.

Me nukumme sen yön toisissamme kiinni, ihot lämpiminä kuunvalo kalpeana kiilana kasvoilla. (s. 233)

Itäisten kauppaliittojen Unionissa kuohuu: pelätään Wangin hallituksen vallankaappausta. Kuilu rikkaiden ja köyhien, ulkokansalaisten ja kokokansalaisten välillä on valtaisa. Käytännössä ulkokansalaisilla ei ole mitään oikeuksia, ei edes oikeutta lisääntyä. Lopulta Melnikovin muistimanipulaatiolaitoskin valjastetaan nymfi-tehtaaksi, mistä edes Melnikov itse ei ole mielissään. 

"Minusta on häkellyttävää, että tässä maailmassa on kaikesta huolimatta vielä kauneutta jäljellä" (s.99)

Mistä valo pääsee sisään on hyvin paljon dystopiamaisempi kuin esiosansa Korento. Vaikka kirjassa on tuttu Aallon kaunis, viipyilevä kerronta, kirja on hyvin erilainen kuin sarjan aiempi osa. Kaunis, kuvaileva kerronta ei nyt pääse ihan niin hyvin oikeuksiinsa, sillä dystopisen maailman kaupunki ja sen valtarakenteet ovat kerronnan pääsosassa Aleksein, Marijan ja koehenkilön eli Satomin näkökulmien lisäksi. Kieli on kauneimmillaan ympäristön kuvauksissa ja henkilöhahmojen tuntemusten sanoittamisissa. Nyt kuvailun sävy on useimmiten hyvin synkkää ja lohdutonta, eli dystopialle ominaista.

Aamuinen taivaanranta katoaa sameaan savusumuun. Tuntuu siltä kuin taivas olisi pudonnyt yön aikana liian matalalle, sumu painuu alas kaduille ja näen vain sen kohdan, missä satun olemaan. Molemmin puolin tietä nousee talojen seinämä kuin muuri ja seuraan sitä määrätietoisesti pois suljetusta kaupunginosasta, pois laitoksesta, pois tästä seisahtuneesta maailmasta. (s. 119)

Pidän kirjan tunnelmasta, vaikka olisin tähän hetkeen kaivannut hieman valoisampaa luettavaa. Se ei ole kuitenkaan kirjan vika, itsepä valitsin luettavakseni dystopian. Nox-virtuaalimaailma, johon Aleksein äiti katoaa, on kiehtova. Aleksein äiti voi elää siellä sellaista elämää, jota hän ei nykymaailmassa voi, joten hänen valintansa on hyväksyttävä niin lukijan kuin lopulta Aleksein ja hänen isänsä mielestä. Kirjan vahvana teemana on ihmisten eriarvoisuus, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu ja valtaapitävien häikäilemättömyys. On mielenkiintoista pohtia sitä, mitä ihmisestä jää jäljelle, jos häneltä viedään muistot. Satomi pitää itsepintaisesti muistimanipulaatioissa kiinni siitä, ettei anna muistoa Main kasvoista heille. Hän kuvittelee niiden tilalle aina jotain muuta. Näin hän saa pidettyä edes jotain itsellään - sen tärkeimmän muiston.

Arvosanani 4+ 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Kirjakaapin kummitus

Kirjavinkit (Mikko)

Kirjafile

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

 Unohdettujen kirja: Anne-Maija Aalto. Otava 2024 (Korento #3)

"Vavahduttava tulevaisuuskuva maailmasta, jossa ihmisyys on vaarassa kadota.

Palkitun, taidokkaasti kirjoitetun romaanisarjan päätös.

Julman, sortovaltaisen Unionin alueelta pakoon päässyt Mai on ollut kuukausia pakolaisleirillä, ilman tietoa rakastettunsa Satomin ja taakse jääneen perheensä kohtalosta. Viimein hän näkee vilauksen Satomista uutisissa. Satomin tilanne on epätoivoinen, hänen muistinsa on nollattu ihmistutkimuslaitoksessa. Kun Maille tarjoutuu mahdollisuus yrittää muuttaa tapahtumien vääjäämätöntä kulkua, hän tarttuu uhkayritykseen empimättä." (Otava)

Oma arvio:

Vihdoin viimein sain käsiini Korento-trilogian viimeisen osan! Nimittäin trilogian toisen osan ja tämän väliin on vierähtänyt kolmisen vuotta. Olen pitänyt suunnattomasti aiemmista osista Korento ja Mistä valo pääsee sisään, joiden synkkä maailmankuva ja Anne-Maija Aallon uskomattoman kaunis kirjoitustyyli vetoavat minuun. Synkkyyttä ei tule puuttumaan tästä trilogian päätösosastakaan.

Minulla on mahdollisuus olla unohdettujen ääni, ja vaikka en pyytänytkään tätä roolia itselleni, otan sen vastaan ylpeänä.  (s. 75)

Unohdettujen kirja alkaa lähes utopiamaisen rauhaisalla kuvauksella Main ja Satomin elosta jossain omassa, ihanassa kodissa, kaukana kaikista muista, jossa he hoitavat omaa puutarhaansa, nukkuvat toisiinsa käpertyneinä ja nauttivat ihania aterioita yhdessä. Aika pian kuitenkin jotakin synkkää on hiipimässä heidän paratiisiinsa, ja Satomin oudot puheet ja surumielisyys huolettavat Maita, joka ei haluaisi minkään enää tulevan heidän onnensa tielle.

Sitten ollaankin ihan toisissa olosuhteissa. Mai on juuri pelastettu suurmantereelle, jossa hänet on otettu hyvään huomaan Desert Valleyn pakolaiskeskukseen. Mai ei halua jakaa omia tuntojaan ryhmäterapiaistunnoissa, sitä, kuinka hän kantaa yhä kipeitä muistoja ajoista Rafikovin nymfinä ja siitä, ettei tiedä ystävänsä Satomin olevan kunnossa. Häiveuniterapiassa Mai pääsee rakentamaan hetkeksi illuusion unelmien paikasta, jossa hän taas saa olla hetken Satomin kanssa - vaikka vain oman mielikuvituksensa luomassa illuusiossa. Lopulta hän kuitenkin avautuu kirjoittamalla omista kokemuksistaan avoimen kirjeen lehden etusivulle ja saa huomiota osakseen - kaikki se ei ole toki mukavaa.

Aina silloin tällöin joku rikkoo sanatonta sääntöä ja tuo menneen nykyhetkeen. Sellaista ei katsota hyvällä. Me emme puhu siitä, mitä oli. Me keskitymme enää vain siihen, mitä voimme juuri aistein havaita. (s. 36)

 Kun Mai pääsee lopulta omaan asuntoonsa, entinen huonekaveri Kimiko tutustuttaa hänet paikkaan, josta saa ostettua Nox-virtuaaliunia. Se ei ole niin turvallista kuin ammattilaisten valvoma häiveuniterapia, mutta siinä saa olla vaikka pidempiäkin aikoja itse luomassaan todellisuudessa. Joku voi jopa ostaa itselleen ajan koko loppuelämäkseen. Mai jää heti koukkuun, mutta huomaa, että palautuminen Nox-unesta on kerta kerran jälkeen vaikeampaa. Kimiko on vielä syvemmällä. Onneksi Mai löytää pelastuksensa järjestöstä, jossa hän pääsee pelastamaan nymfejä ja muita hyväksikäytettyjä tyttöjä Unionin alueelta. Kaikkein eniten hän kuitenkin haluaisi pelastaa Satomin.

Minä selviydyin, mutta rakkaani todennäköisesti eivät. Minä selviydyin, mutta arvet pysyvät. (s. 97)

Toinen tarinalinja seuraakin Satomin elämää. Hänelle on juuri tehty nollaus, eli hänen aiemmat muistinsa on pyyhitty pois ja hänestä on tehty niin sanottu tehdasvalmisteinen nymfi. Hän ei ole enää Satomi, hän on Areia. Ja kuinka ollakaan, hänkin on joutunut komentaja Rafikovin nymfiksi. Satomin onni on kai juuri muistamattomuus ja se, ettei hän tiedä paremmasta, joten hän on nyt täydellinen, mukautuvainen nymfi. Hän on suorastaan kiintynyt isäntäänsä, joka välillä kohtelee nymfiään hellemmin, välillä kovakouraisemmin. 

Olen tänään melkein onnellinen. Olen tottunut olemaan näkymätön, mutta nyt olen tarkkarajainen ja elossa. Tunne on vieras, mutta voimaannuttava. Yhtäkkiä minulla on ihmisen hahmo. Silti nytkin katselen vääjäämättä itseäni ulkopuolelta, väkijoukon silmin. En pääse yhteyteen itseni  kanssa. Olen olemassa vain heidän katseissaan. (s. 188)

Ravikofin vaimo Livia tuntuu säälivän Satomia ja yrittää tuoda hänelle muistikuvia edellisestä elämästään, mutta turhaan. Parantumatonta syöpää sairastava Livia alkaa käyttäytyä yhtäkkiä erityisen lempeästi Satomia kohtaan, ja Satominkin mielessä alkaa tapahtua outoja, kuin välähdyksiä menneisyydestä. Sodan syttyessä kaikki joutuvat pakenemaan Aomorin pohjoiseen merenrantakaupunkiin, vanhaan hotelliin monen muun perheen kanssa. Livia alkaa puhua Satomille paon mahdollisuudesta. Hän haluaa johdattaa tämän turvaan.

Pääseekö Satomi turvaan suurmantereelle? Kohtaavatko he enää koskaan Main kanssa? Kykeneekö hän edes muistamaan Maita koskaan, suurta rakkauttaan? Jaksaako Mai enää auttaa muita nymfejä pakoon, kun ainoa, jonka hän todella haluaisi pelastaa, on Satomi?

Unohdettujen kirja on äärimmäisen synkkä ja rankka. Kieli on kaunista ja sitä on nautinto lukea, mutta sisältö ei juuri anna armoa. Aina kun luulen löytäväni jonkin toivonpilkahduksen, se meinaa mureta käsiin. Vaikka Satomin nymfinä kokemia raakuuksia eli käytännössä raiskauksia ei kuvailla tarkasti, jatkuva synkkyys kirjan ilmapiirissä ei ole mitään kevyintä kamaa lukea. Minulla meni jopa uniin tämä kirja, mikä on tosi harvinaista. Dystopian ystävänä arvostan kovasti Aallon luomaa synkkää kuvitteellisen tulevaisuuden maailmaa, joka tuo vahvoja yhtymäkohtia nykymaailmaan. Mielenkiintoisia ovat myös Nox-unien virtuaalimaailmat, jotka jokainen voi luoda omanlaisikseen. 

Aika vahvasti tästä tulee mieleen Atwoodin Orjattaresi -kirja. Välillä minua hiukan jopa häiritsi, koska näin lukukokemukseni aikana kuvina mielessäni Handmaids tale -TV-sarjan tapahtumia. Mielessäni esimerkiksi Satomin nymfihuone oli tismalleen samanlainen kuin mainitsemani TV-sarjan orjattaren vinttihuone. Loppua kohti kirjan maailma erottui kuitenkin täysin omakseen ja pääsin luomaan mielessäni täysin omannäköiset kuvat kirjan tapahtumista. Mietin vain koko ajan lopun lähestyessä, että anna pliis tässä olla onnellinen loppu, sillä en kestä tätä synkkyyttä enää! No, onko tässä onnellinen loppu? Enpä kerrokaan...

Annan kirjalle arvosanaksi 5-

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Samantyylistä luettavaa:

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kim Liggett: Armonvuosi

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

 

Naistenviikko kirjablogeissa ~ Rouva C: Minna Rytisalo

Rouva C: Minna Rytisalo. Gummerus 2018.

Kansi: Jenni Noponen (Soutworth & Hawesen, the Metropolitan Museum of Art ja Alex Malikov, Shutterstock)

" 'Ehkä sellainen on avioliitto, Minna ajattelee, kahdella sanalla pikaisesti solmittu mutta hitaasti kasvava.'

Harjun juurella järvikaupungissa on harmaa talo, jossa on kahdeksan kamaria, kuusi lasta sekä lehtori ja hänen rouvansa. Rouvan sisällä myrsky katkoo oksia eikä hiljene. Keittiössä kakut palavat tai jäävät raaoiksi, eikä rouvalle vieläkään riitä se, mikä riittää muille. Hänessä on voima, joka etsii pääsyä ulos, kasvaa ja riepottelee, kyseenalaistaa luonnonlait ja saa välillä vaipumaan melankoliaan.

Rouva C. kuvaa erään avioliiton tarinan ja näyttää, millaisista silmuista puhkeaa se Minna Canth, jonka me tunnemme: esikuva, taistelija, patsas. Piian ja pumpulikauppiaan tytär päätyy naimisiin opettajansa kanssa ja huomaa olevansa aina raskaana. Perhe kasvaa, mutta samalla kasvaa halu tehdä kodin ulkopuolella paljon enemmän. Rouva C. on rakkaustarina ja ystävyyden kuvaus. Vaikka aika on eri, kysymys on sama: missä kulkevat yksilön rajat? Romaani on myös voimakas, kaunokirjallinen kannanotto tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta." (Gummerus)

Oma arvio:

Oikein hyvää naistenviikkoa! Osallistun tällä bloggauksella Tuijata.kulttuuripohdintoja-blogin jokavuosittaiseen Naistenviikkohaasteeseen, sillä mikäpä voisi olla osuvampi kirja tähän haasteeseen kuin Rouva C: kaunista kieltä kirjoittavan Minna Rytisalon fiktiivinen teos kaikkien aikojen naisasianaisesta, Minna Canthista.

Hän oli pohtinut, että sellaista ei ole kuin ihminen. On miehiä ja sitten tyttöjä ja naisia, ja näiden kahden maailmat eivät koskaan kohtaa, ja jos niin käy, valta on aina miehellä, valta ja väkivallan uhka. (s. 102)

Olen taas hiukan myöhässä, sillä Rouva C julkaistiin jo viime syksyn (2018) alussa ja siitä on jo kohistu ja blogattu tuutin täydeltä viime vuoden ajan. Olen aikonut lukea kirjan siitä asti, kun näin viime keväänä sen syksyn uutuusluetteloissa, mutta aikatauluni ja miljoonat muut kirjat ajoivat ylitse ja ohitse tämän aikeeni. Ostin kirjan itselleni tänä keväänä palkinnoksi jostakin, en nyt muista mistä. Ja nyt, viimein, kesälomaviikkoseni alkaessa, nappasin tämän kirjan kirjahyllyäni koristamasta ja otin luettavakseni. Ihmettelen kovasti, miksi annoin tämän helmen roikkua niin kauan to-read-listallani.

Kuten jo takakansitekstistä ja lukuisista bloggauksista voi päätellä, kirja on Minna ja Ferdinand Canthin rakkaustarina. Rytisalo on kokeillut mennä tämän kovasti naisten oikeuksista taistelleen naisen nahkoihin ja kuvitella, millaista hänen elämänsä on ollut nuorena opettajaseminaarin opiskelijana, myöhemmin Ferdinandin vaimona, suurperheen äitinä ja aikaansa nähden mullistavia ajatuksia täynnä olevana naisena. Lopputulos vaikuttaa uskottavalta ja ihmeellisen herkältä ja puhuttelevalta.

---ja nyt, nyt, hetkinen, jääatomit sulivat vedeksi lämmön voimasta, pieni hetkinen, seis, mitä ihmettä nyt tapahtui, sillä tämä kaikki oli uutta ja tämä hetki olisi pitänyt pysäyttää. (s. 112)

Pidän kovasti siitä, miten tämä kirja ei ole pelkkä selonteko Minnan saavutuksista, sillä niistä on saatavilla tietokirjallisuutta, vaan inhimillinen, lämmin ja haikea kertomus nuoren naisen elämästä ja sen sattumuksista kohti seitsemän lapsen äidin elämää - ja myöhemmin kirjallisista saavutuksistaan tunnettua naista. Rytisalon kaunis kieli lumosi minut jo kuunnellessani äänikirjana hänen esikoisteoksensa Lempi, ja nyt makustelin mielelläni Rouva C:n kauniita lauseita ja hengästyttäviä sanarimpsuja. Vaikka kieli on tyyliteltyä, se ei etäännytä lukijaa liikaa, vaan kuljettaa kauniisti tarinan mukana.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin. (s. 254)

Ferdinand Canthin ja Minna Johnsonin rakkaustarina on kuvattu kauniiksi ja kiihkeäksi. Ferdinand on sinnikäs ihailija, joka ei jätä nuorta Minnaa rauhaan, vaan päättää saada tämän vaimokseen. Hän tukee myöhemmin vaimoaan, joka kärsii välillä masennusjaksoista, välillä taas riehaantuu lähes maaniseksi jonkin uuden asiansa äärellä. Minna kipuilee välillä omien ajatustensa kanssa -  tai lähinnä sen kanssa, miten saisi kaikki muutkin tajuamaan niiden tärkeyden. Hän haluaa, että tyttäretkin saavat hyvän koulutuksen, että he saavat oppia talousasioihin, terveyteen ja kodinhoitoon liittyen. Minnan opiskeluaikainen ystävä Flora (joka on täysin fiktiivinen hahmo) edustaa sitä naistyyppiä, jonka mielestä naisen ei kuulu sotkeutua miesten asioihin, kuten talousasioihin. Minna ei voi olla tukahduttamatta sanojaan ystävänsä seurassa, minkä vuoksi heidän välinsä viilenevät viilenemistään.

Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: Etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä ja turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? (s. 227)

Minna saa tukea mieheltään, joka yhä vuosienkin jälkeen palvoo ja rakastaa tätä, mutta tärkeä tuki on myös taloudenhoitaja Riika. Lopuksi tämä huolehtii lähes täysin Minnan seitsemännestä lapsesta, jota hän ei halua lähelleenkään, koska on masentunut Ferdinandin poismenosta. Kirjan loppu on liikuttavan lohdullinen. 

Minua hieman epäilyttää tarinassa Ferdinandin hyveellisyys ja pyyteetön rakkaus vaimoaan kohtaan. Fiktiivisessä tarinassa se toki menee läpi, mutta jos pitäisi kuvitella se aikaansa sidottun faktana, se tuntuu hyvin epäuskottavalta. Käsittääkseni Minnan kirjallinen ura on lähtenyt kunnolla käyntiin vasta lehtori Canthin kuoleman jälkeen, niinkuin kirjan tarinassakin on kuvailtu, ja syynä siihen voisi hyvinkin olla, ettei Ferdinand ihan aina ole ollut tukemassa vaimonsa kirjoitelmia. Tiedä häntä, en ole lukenut Minna Canthista kirjotettuja faktoja, vaan tämä perustuu vain minun omiin päätelmiini. Mutta kuten tiedämme, Rouva C on enimmäkseen fiktiota, ja siinä lajissa Rytisalo on onnistunut luomaan  sykähdyttävän ahmittavan ja mielenkiintoisen tarinan.

Minna Rytisalo kertoi teoksestaan Rouva C Oulun kaupunginkirjaston Kirjastosatoa-tapahtumassa, josta tein bloggauksen.

Arvosanani 5-

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Kirsin Book Club 
Luettua elämää 
Kirja vieköön!
Kirjanmerkkinä lentolippu
Kulttuuri kukoistaa
Kirjaluotsi
Tuijata.Kulttuuripohdintoja


Ruksaan Kirjankansibingosta kohdan:

Kaunis vaate

Helmet-lukuhaasteessa tähän sopii kohta:

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Popsugar-haaste saa merkinnän kohtaan:
 
36. A novel based on a true story
 

Savuvarkaat-sarja: Sally Green

Savuvarkaat: Sally Green. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus 2019. (Savuvarkaat #1)

 Englanninkielinen alkuteos (2018): The Smoke Thieves. Kartta ja lukujen kuvitukset: Alexis Snell.

"Viisi nuorta, joiden käsissä on maailman kohtalo. Viisi valtakuntaa konfliktin partaalla.

Brigantissa prinsessa Catherine valmistautuu julman, vallanhimoisen isänsä järjestämään avioliittoon. Samaan aikaan hänen tosirakkauttaan Ambrosea odottaa pyövelin pölkky.

Calidorissa halveksittu palvelija March hautoo kostoa ruhtinaalle, joka petti kansansa.

Pitoriassa vastuuntunnoton hurmuri Edyon varastaa halpoja helyjä jännitystä saadakseen, kunnes saa kuulla todellisesta syntyperästään.

Karuilla pohjoisilla seuduilla Tash juoksee henkensä edestä toimiessaan tylyn paholaismetsästäjän houkutuslintuna.

Kun valtakuntien liittoutumat murtuvat, näiden nuorten kohtalot muuttaa ja kietoo erottamattomasti yhteen sodan arvaamaton kulku – ja paholaissavua sisältävä mystinen pullo." (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut Sally Greeniltä aiemmin ilmestyneen Puoliksi paha -trilogian, joka on melkoisen rujo, synkkä ja raaka tarina Nathan-nimisestä noidasta. En yhtään osannut odottaa, että Greenin seuraava kirjasarjan aloitus olisi näin erilainen. Yllätyin kuitenkin ainoastaan myönteisesti. Savuvarkaat aloittaa hyvin eeppisen, Throne of Glass -sarjan tyylisen fantasiasarjan.

Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, joista 12-vuotias Tash aloittaa kirjan vauhdikkaasti paholaismetsästyksellä. Aivan, nuori orpotyttö on ison, Gandalfmaisen äijänkörilään suojatti ja hänen valtuutettu paholaismetsästysapulaisensa. Vaikka useat ihmiset eivät usko paholaisiin, niitä on oikeasti Pitorian Pohjois-ylängöllä. Nämä punakat otukset ovat arvokkaita, sillä heidän kuoltuaan heidän punainen tai violetinsävyinen, suusta ulos purkautuva henki on kysyttyä tavaraa. Tätä paholaissavuksi kutsuttua ainetta, jota käytetään nautintoaineena, Tash ja Grevell laittomasti keräävät pulloihin henkensä uhalla. Tashin tehtävä on houkutella paholainen piilostaan Gravellin virittämään ansakuoppaan. Yhteistyö tällä kaksikolla toimii loistavasti, mutta Tash on välillä hyvin turhautunut äreän ja viinaanmenevän Gravellin kanssa, sillä hän on hyvin kitsas ostamaan Tashille mitään, kuten hänen markkinoilta himoitsemiaan kenkiä.

"Sinun tehtäväsi ei ole arvioida käskyjäni, vaan totella niitä"--- (s. 122)

Brigandin Prinsessa Catherine elää murroksen aikaan, sillä hänen isänsä on määrännyt tämän avioitumaan hänelle ennestään tuntemattoman Pitorian prinssi Tzsayn kanssa. Salaisesti nuori nainen miettii, kuinka ihanaa olisi avioitua rakastamansa ihmisen kanssa sen sijaan, että isä määrää hänelle kumppanin. Naisen asema on kuitenkin hyvin alistettu Brigandissa, mutta Pitoriassa asiat ovat kuulemma toisin. Catherinella on hyvin lämpimiä tunteita omaa henkivartijaansa Ambrosea kohtaan, ja Catherinen häijy veli Boris on aistinut tämän. Niinpä hän meinaa sinetöidä Ambrosen kohtalon, mutta nuori mies pääsee pakenemaan. Catherine lähtee kohti uutta kotimaatansa veljensä johtaman kulkueen kanssa, epätietoisena siitä, missä Ambrose on, vai onko hän edes elossa.

"Olet nainen.Naisista on aina harmia. Teille on luonteenomaista niskuroida, langeta kiusaukseen ja valehdella päälle." (s. 72)

Edyon on Pitoriassa, Dornan-nimisessä kylässä asuva nuorimies, joka elää yhdessä äitinsä kanssa. Juuri samaiseen kyläpahaseen, Dornanin markkinoille ovat saapuneet myös Tash ja Gravell sekä Brigandista tulleet March ja Holywell. Jälkimmäiset kaverit ovat seuranneet kylään erästä Lordi Regania, joka on Marchin isännän, Ruhtinas Theloniuksen asialla: hänen tulee napata ruhtinaan avioton äpärälapsi, joka on siis Edyon, mukaansa. March ja Holywell, jotka ovat lähes ainoita jäljellä olevia tuhotun Abask-maan kansalaisia, ovat päättäneet siepata pojan mukaansa ennen lordia saadakseen tuntuvan palkkion. Kun March ja Edyon kohtaavat, heidän välillään kipinöi. Edyon nielee abaskilaisten sepitetyn valheen ja lähtee heidän mukaansa, mutta suurin syy mukaan lähtemiseen taitaa olla Marchin erikoiset, taivaallisen kauniit silmät.

March haukkoi henkeään ja tarrasi Edyonin hartioihin, nautinnosta tai kivusta. Kun Edyon raotti huuliaan, savu pääsi koskettamaan haavaa. Hän pidätti hengitystä ja yritti olla vetämättä savua keuhkoihinsa, mutta tuntui kuin hän olisi kohonnut ilmaan. (s. 286)

Kaikkien näiden nuorten  tarinat kietoutuvat yhteen, kun Pitoria ja Brigand ajautuvat sotaan keskenään. Paholaissavu on hyvin keskeisenä elementtinä, sillä se paljastuu paljon enemmäksi kuin pelkäski nautintoaineeksi. Prinssi Tzsaun ei olekaan pelkkä tyhjäpääprinssi, ja Catherine joutuu miettimään tosissaan, meneekö hän prinssin kanssa naimisiin nyt, kun asioiden laidan muuttuessa hänellä olisikin vapaus valita puolisonsa.  Tash ja Gravell taas saa olla suureksi avuksi prinsessa Catherinelle, sillä heillä on eniten tietoa paholaisista ja heidän savustaan. Edyonin ja Marchin kipinöinti jättää kysymyksiä seuraavaa osaa ajatellen.

"Savu tekee hölmöksi ja uneliaaksi, ja jos sitä ottaa liikaa, ei välttämättä muista monesta päivästä mitään. Jotkut jäävät siihen koukkuun." (s. 464)

Savuvarkaat on erittäin viihdyttävä ja sutjakkaasti etenevä fantasiatarina. Vaikka tämä jonkin verran muistuttaa Sarah J. Maasin Throne of Glass-sarjaa, paholaissavu ja sen mystiset ominaisuudet tuovat tarinaan oman persoonallisen lisämausteensa. Paholaiset on kuvattu punakoiksi, ihmismäisiksi mutta hyvin raaoiksi otuksiksi, joista toivottavasti tullaan lukemaan lisää seuraavissa osissa. Ehkäpä heistä löydettäisiin jokin muukin ominaisuus kuin pelkkä raaka tuhoamisvimma? Catherinen ja Ambrosen romanssi alkaa lupaavasti, mutta jää kipinöinniltään selkeästi Marchin ja Edyonin romanssin varjoon. Odotankin kovasti näiden nuorukaisten tarinaan jatkoa. Tash on oikein kunnon Ronja Ryövärintytär, nopea jaloistaan ja nokkela suustaan. Hänestä tullaan varmasti vielä kuulemaan. Kirja sopii mainiosti yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille fantasianystäville.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Musteen jäljet
Jatka lukemista
Kirjoihin kadonnut

Helmet-haasteessa tämä kirja sijoittuu kohtaan: 

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan: 

26. A book featuring an extinct or imaginary creature

Pohjoinen lukuhaasteeseen merkitsen kirjan kohtaan:

25. Kirja, jonka nimessä on vain yksi sana

Paholaisten valtakunta: Sally Green. Suomentanut Meri Kapari. Gummerus 2020. (Savuvarkaat #2)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Demon World

"Sodan kuohut, paholaiset ja petokset uhkaavat erottaa viisi nuorta sankaria, joiden kohtalot ovat kietoutuneet yhteen.

Prinsessa Catherine johdattaa täpärästi tuholta pelastautuneiden joukkoa Pohjoisylängön karuille seuduille. He pakenevat kannoillaan olevia vihollisia yllättävään turvapaikkaan: paholaisten valtakunnan vaarallisiin tunneleihin. Paholaismetsästäjä Tash päätyy paholaissavun alkulähteelle, mutta Catherinen täytyy palata maan pinnalle uhmaamaan kuningasisänsä tyranniaa – ja selvittämään tunteitaan Ambrosea kohtaan. Lain kouraa pakenevat Edyon ja March lähentyvät entisestään, vaikka heidän salaisuutensa uhkaavat repiä heidät erilleen.

Kun hyökkäyksiin käydään joka rintamalla, ensimmäisenä kaatuu totuus. Mutta pelastavatko savuvarkaiden kertomat valheet heidät vai johtavatko ne täydelliseen tuhoon?"(Gummerus)

Oma arvio: 

Kuten kirjan nimikin vihjaa, tässä Savuvarkaat-trilogian kakkososassa päästään sukeltamaan paholaisten punaisena hehkuvaan maailmaan. Kuulostaa erikoiselta ja kiehtovalta, ja sitä se onkin. Maanalainen valtakunta, jossa seinät alkavat vetäytyä paholaisten loitottua, jossa ihmisen puhe purkautuu suusta metallisena helinänä ja kommunikointi toista koskettamalla, ajatuksen kautta on mahdollista, ja jossa syvyydestä hornankattilasta sinkoaa lisää uusia paholaisia, kun sinne uhrataan sotilaita, on jotain semmoista, mistä en ole koskaan lukenut. Mutta miten ihmeessä sinne joudutaan tai päästään?

Edellisessä osassa pakomatkalle lähteneet Catherine, Ambrose, Edyon, March ja Tash seurueineen  pelastautuvat viime hetkellä sukeltamalla Tashin perässä paholaisten tunneliin. Sinne päätyvät kaikki muut paitsi March ja Edyon, jotka joutuvat selviytymään hyytävässä ylängön ilmassa erikoisin keinoin.

March palasi saaliin kanssa ja näki yllätyksekseen, että Edyon syleili paholaisen ruumista.

Edyon sanoi: "En voi uskoa, että teen näin, mutta jos aion kuolla, voin yhtä hyvin pidellä lähtiessäni suunnattoman kaunista miesyksilöä." (s. 48)

Seurueen vaeltelu punaisena hohkaavassa lämpimässä luolassa on kiehtovin osuus tässä kirjassa. Koska luolassa ihmisen puhe ei kuulu oikein, seurue huomaa pian, että kommunikointi onnistuu toista koskettamalla ja toisen ajatuksia lukemalla. Ikävä kyllä kirjan kiehtovaa tunnelmaa latistaa Catherinen ja Ambrosen vaivihkainen vihjailu ja pidättyväinen kiehnäily salassa muilta, etenkin prinssi Tszayn lähettämältä kenraali Davyonilta. Prinsessan moraalinvartijana toimii hänen entinen hovineitonsa Tanya, joka paheksuu ääneen prinsessan tekemisiä. Tarinaan on ilmiselvästi yritetty saada mukaan kielletty rakkaus -tyylistä jännitettä, mutta jotenkin tässä kirjassa se ei nyt vain toimi, vaan tuntuu minusta tosi nololta. Vai olenko jo paatunut?

Ambrose nojautui eteenpäin ja suuteli hänen kättään. Rakastan sinua, Catherine. Hän piti päänsä alhaalla ja suuteli hänen kättään uudelleen. Olen sekä sinun rakastajasi että sinun taistelijasi - jos vain suot sen. Sitten hän veti kätensä pois, vei sen sydämelleen ja vetäytyi kauemmas. (s. 61)

Prinssi Tszayn on vangittu heti sen jälkeen, kun hän lähetti Davyonin suojelemaan prinsessaa. Myöhemmin, paholaisluolista selvittyään Catherine joutuu uudenlaisten ongelmien eteen, kun hän meinaa joutua lordi Farrown pidättämäksi. Hän keksii hätävalheen, jolla pääsee pälkähästä: hän kertoo menneensä naimisiin Tszaynin kanssa juuri ennen pakomatkaansa ja olevansa näin ollen hallitseva kuningaskuntaa niin kauan, kuin prinssi on vankina. Davyon ja Tanya vahvistavat häät ja näin ollen prinsessan pelastuu pinteestä. Ambrose ei tiedä tämän olevan juoni, vaan loukkaantuu verisesti, että sai kuulla vasta nyt Catherinen olevan jo aviossa.

Toisaalla toisilleen sarjaflirttailevat March ja Edyon pakenevat takaa-ajavia sotilaita ylängöltä läheiseen kylään, jossa heidät otetaan aluksi epäilevästi vastaan. Pian kuitenkin ovella takoo lainvartija, joka on nähnyt Edyonin etsintäkuulutusilmoituksen. Käy ilmi, että häntä etsitään murhasta syytettynä, vaikka todellisuudessahan kyseisen surmansa saaneen seriffin surmasi tuolloin  Holywell, Marchin seuralainen, mutta Edyonin kassi jäi epähuomiossa ruumiin viereen heidän paetessa. Edyon siis vangitaan, mutta hänen oikeudenkäyntinsä tuomariksi määrätään prinsessa Catherine. Tämä on vähän kuin ansa nuorelle hallitsijalle, sillä Farrow kumppaneineen haluaa osoittaa hänelle ja kansalle, ettei nainen voi sopia hallitsijaksi. Edyonin syyllisyyttä kun on hankala kumota millään todisteilla.

Kun muut pääsivät pakenemaan paholaistunneleista, nuori Tash ja Geratan jäivät luolan vangiksi. Vaeltaessaan syvemmälle luolaan he pääsevät selville siitä, miten uusia paholaisia syntyy - tai synnytetään. Nimittäin Brigantilaiset osasivat hyödyntää eräänlaista hornankattilaa, johon ruumiita viskomalla sai synnytettyä uusia paholaisia. Vastasyntyneen paholaisen violetti savu on ominaisuuksiltaan erittäin voimakasta, joten he tappavat heti uudet syntyneet, hieman pökkyräiset paholaiset ja tehtailevat näin paholaissavua armeijansa käyttöön. Näky pöyristyttää Tashia ja Geratania. He yrittävät paeta luolasta, mutta luolan suulla törmäävät paholaiseen. Brigantilaiset ovat kytkeneet kahleisiin yhden paholaisen, jotta tämä ei jättäisi luolan suuta (joka umpeutuu, jos paholainen lähtee siitä). Tash ja Geratan vapauttavat paholaisen, ja kiitokseksi siitä tämä ei tapa heitä. Tash päättää jatkaa matkaansa paholaistunneleihin ja alkaa kommunikoida vapauttamansa paholaisen kanssa. Erilaisin mielikuvin he kertovat toisilleen elämästään ja aikeistaan ja ystävystyvät. Mutta luottavatko muut paholaiset Tashin viattomuuteen?

Tash piteli Geratanin kättä ja kertoi hänelle kauhistuttavan totuuden, jonka he olivat molemmat tajunneet. He viljelevät savua. (s. 198)

Paholaissavu on taas merkittävässä roolissa läpi kirjan tapahtumien. Catherine huomaa, kuinka hyvin savusta saa voimaa ja käyttää savuhenkäystä apuna vaikeissa tilanteissa. Pian hän huomaa hönkivänsä salaa savua, ihan vain varalta. On totta, että savu vahvistaa ja parantaa, ja siitä on seurueelle apua moneen kertaan, mutta silti se epäilyttää, etenkin Ambrosea.

"--Sinä et tarvitse savua, vaan tahtoasi ja aivojasi. Ja minusta näyttää siltä, että savu vie sinulta ne molemmat." (s.303-304)

Kirjaan on yritetty ujuttaa mukaan myös feminististä tematiikkaa, kun Catherinen hallitsijuutta kyseenalaistetaan tosissaan hänen sukupuolensa takia. Myös naisen hovineito Tanya mietiskelee välillä, onko Catherinen lainkaan soveliasta toimia tuomarina murhaoikeudenkäynnissä ja johtaa valtakuntaa. Hän myös paheksuu Catherinen ja Ambrosen kuhertelua, koska he ovat ihan eri kastia. Catherine teettää kuitenkin itselleen oman haarniskankin ja hoitaa Edyonin oikeudenkäynnin oikein mallikkaasti perehdyttyään lakipykäliin.

"Tuon naisen ei pitäisi olla tuomari. Kenenkään naisen ei pitäisi olla tuomari." (s. 329-330)

Marchin ja Edyonin välillä kipinät sinkoilevat ja viimein loppua kohti alkaa tapahtua. March haluaisi kuitenkin tunnustaa Edyonille, millä aikein hän alunperin miehen tapasi. Hän ei vain tunnu saavan koskaan tilaisuutta tunnustaa. Lopulta asia valkenee Edyonille pahimman kautta, eikä tämä halua sen jälkeen nähdä tuota Abaskimiestä enää silmissään.

Odotin kovasti jatkoa Savuvarkaat-sarjaan, ja suurimmalti osin tämä jatko-osa täytti odotukseni: sain lukea viihdyttävää, kiehtovaa fantasiaa, jonka juoni piti otteessaan ja tarjosi jotain hieman uutta ja erilaista. Harmikseni kirjan romanttiset viritelmät tuntuivat hiukan falskeilta, mutta pidin kovasti paholaistunnelikuvauksista ja Tashin ja Kieppi-nimisen paholaisen lähentymisestä. Edyonin uusi elämä Calidorin prinssinä on arvatenkin viimeisen osan kiehtovimpia osioita ja se, kuinka Tashin käy paholaistunneleissa.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Lisään kirjan Helmet-haasteessa kohtaan:

13. Kirjassa eksytään

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book with a map 

Maailmojen tulet: Sally Green. Suomentanut Meri Kapari. Gummerus 2021 (Savuvarkaat #3)

Englanninkielinen alkuteos (2020): The Burning Kingdoms. Kartat ja lukujen kuvitus: Alexis Snell. Kansi: ?

"Savuvarkaat-trilogian dramaattinen ja vaikuttava finaali

Sota leviää kulovalkean tavoin, ja kuningatar Catherinen joukot kohtaavat tähänastisista haasteista suurimman. Catherinen isä Aloysius pitelee Pohjoisylängön savuvarantoja tyrannin otteessaan, ja Catherine lähettää uskollisen henkivartijansa Ambrosen suoraan tuleen yrittäessään epätoivoisesti estää paholaissavun toimitukset. Calidorissa Edyon ja March ovat joutuneet eroon toisistaan, ja paholaisten valtakuntaan juuttunut Tash saa kohdata valintansa seuraukset.

Kun ihmisten taistelu valtakunnistaan yltyy, paholaisten maailma paljastaa viimeisen, pelottavan salaisuutensa. Salaisuuden, joka voi muuttaa koko sodan kulun – ja historian – ainiaaksi..."(Gummerus)

Oma arvio:

Savuvarkaat-trilogia alkoi lupaavasti avausosallaan, josta pidin paljon. Toinen osa, Paholaisten valtakunta, ei ollut enää ihan niin kiinnostava, joten mietin kovasti, luenko edes tätä trilogiaa loppuun. Viimein lainasin kuitenkin tämän kolmannen osan ja luin hampaat irvessä loppuun. Eihän tämä nyt ihan tuhottoman huonokaan ollut, mutta en olisi menettänyt mitään, vaikka olisin jättänyt sikseen jo kakkososan jälkeen.

Toinen osahan päättyi siihen, kun Edyon sai tietää totuuden Marchista, sanoi tälle katkerat hyvästit ja pääsi viimein isänsä, Calidorin ruhtinas Theloniuksen luokse. Edyon kruunataan nyt virallisesti prinssiksi ja kadoksissa ollut poika alkaa rakentaa suhdettaan isäänsä. Välillä nuori prinssi haaveilee hänet pettäneestä Marchista ja miettii, missä tämä nyt on, mutta saa pian uutta silmänruokaa muuan Byronista, joka saa hänet unohtamaan Marchin. Mutta Edyonia huolettaa tieto paholaissavua käyttävästä poika-armeijasta, eikä kukaan Calidorin valtaapitävistä tunnun ottavan tämän huolta tosissaan. Lordi Regan kaikkein vähiten, ja tuntuu, että hänellä on muutenkin jotain vilunkipeliä.

"Sinä pyysit minua valitsemaan tulevaisuuteni. Minä valitsen tulevaisuuden sinun kanssasi." (s. 203)

Toisaalla seurataan prinsessa Catherinen ja vammoistaan toipuvan prinssi Tzsayn valmistautumista tulevaan. Catherine tietää, että hänen isänsä ja 14-vuotias veljensä Harold haluavat kostaa hänelle kruununprinssi Boriksen surman. Harold on koonnut vaikuttavan poika-armeijan, jotka paholaissavun avulla saavat uskomattomat voimat. Savun voimalla he aikovat hyökätä niin Brigantin valtakuntaan. Myös kynsille lyöty ja Edyonia kaipaava March soluttautuu joukkoihin, jotta saisi mahdollisimman paljon tietoa Haroldin joukkojen suunnitelmista ja voi samalla varoittaa ja suojella Edyonia.

"Minussa saattaa olla hieman paholaista, mutta minä en ole paholainen. Olen ihminen. En kuulu tänne. Kuulun ihmisten maailmaan." (s. 207)

Tash on paholaistunnelien vankina. Hän kuitenkin löytää viime hetkellä itsestään kyvyn muovata tunneleita paholaisten tapaan, ja tämä tulee olemaan ratkaiseva taito myöhemmin tapahtumien edetessä, kun Catherinen lähettämät joukot ovat lähteneet sulkemaan paholaissavun lähdettä.

Miten käy prinsessa Catherinen ja Ambrosen romanssin, jolta toivoin niin paljon ensimmäisen osan jälkeen? Catherinehan päätti valita prinssi Tzsayn ihan polittisista syistä kuin senkin vuoksi, että hänellä oikeasta heräsi tunteet tuota aiemmin hänen vanhempiensa hänelle valitsemaa miestä kohtaan. Niinpä Catherinen ja Ambrosen kohtaamiset ovat täynnä tukahdettuja tunteita ja huokauksia, mutta Catherine pysyy järeästi muutamaa lipsahdusta lukuunottamatta päätöksessään. Hän haluaa kuitenkin Ambroselle parasta. Tämä romanssi koki minusta kyllä niin blääh-päätöksen kuin suinkin voi.

Kirjassa on myös muutamia (turhia) sivuhenkilöitä, kuten Catherinen nykyinen palvelusneitojen päällikkö Tanya, joka toimii lähinnä Catherinen esiliinana eikä päästä Ambrosea liian liki tätä. Viime osan mielenkiintoisin asia oli paholaisluolat, mutta tässä viimeisessä osassa paholaiset luolineen eivät pääse enää kovin suureen rooliin. 

Kuka tahansa, joka joutuu tiellesi, pääsee hengestään. Minä voin vain yrittää pitää huolen, että Edyon ei koskaan osu tiellesi. (s. 318)

Maailmojen tulet päättää eeppisellä lopputaistelullaan valtakuntien välisen sodan ja paholaisten tulevaisuuden - tosin vain väliaikaisesti. Loppua kohti kirja alkaa napata paremmin mukaansa ja on jopa melko viihdyttävä, mutta olen onnellinen, että sain sarjan päätökseen.

Arvosanani 3,5 

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

---

Lisään kirjan Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan: 

Scifi/fantasia-sankaritar

Popsugar-haaste saa ruksin kohtaan:

A book with something broken on the cover

Samantyylistä luettavaa:

Sarah J. Maas: Throne of Glass -sarja 

Naistenviikkohaaste ~ Agnes: Minna Canth

Agnes: Minna Canth. Teoksessa Kodin suuret klassikot - Minna Canth 2: Ilpo Tiitinen (toim.). Weilin+Göös 1990 (1. painos 1987) 

 Julkaistu ensimmäisen kerran teoksessa Novelleja II, Otava 1892.

"Minna Canthin aikaisemmista naistyypeistä Agnes poikkeaa varsin paljon. Agnes on ensimmäisiä Canthin tuotannon itsenäisiä, miehen yläpuolelle asettuvia naisia. Näin siitä huolimatta että novellin loppu on tavanomainen ja sovinnainen. (s. 369)"

Oma arvio:

Näin valikoitui naistenviikon viimeisimmäksi luettavakseni suomalaisen naisasianaisen, Minna Canthin novelli Agnes, johon en ole aiemmin tutustunut. 

Aiemmin olen lukenut häneltä novellit/näytelmät Työmiehen vaimo, Papin perhe, Anna Liisa ja Hanna.

Novellin nimihenkilö Agnes ei ole tarinan minäkertoja, vaan se on Liisi, joka tarinan alussa on viisitoistavuotias, vallaton neiti. Hän ihailee suunnattomasti luokkatoveriaan Agnesta, joka on kaikin tavoin kauniimpi ja ylväämpi kuin muut tytöt. Koulussa supistaan, kenet Agnes mahtaakaan huolia miehekseen, niin muita ylempänä hän on. Myöhemmin  juorutaan hänen matkanneen Pietariin seuranaiseksi ruhtinattarelle.

- Rakastuukohan Agnes milloinkaan? tuumailimme useasti keskenämme. Ja kehen? Kuka on se onnellinen? Löytyykö yhtä ainoata miestä, joka olisi kyllin arvokas hänelle? (s. 134)

Tarina jatkuu siitä, kun Liisi on ollut jo viisi vuotta naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Hänen miehensä Antti on talonpoika, tavallinen suomalainen, hiukan juro mies, joka kuitenkin osoittaa hellyyttä ja rakkauttaan vaimolleen. Kun Agnes saapuu yllättäin vierailulle, koko kylän miehet ja naisetkin sekoavat tuohon ylevään maailmannaiseen, joka tuntuu vähättelevän paikallista väkeä. Hänen mielestään he ovat nurkkapatriootteja, naiiveja isänmaallisuudessaan ja vailla tietoa paremmasta.

Kuva: Pixabay

Teki masentavan vaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä milloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me todellakin olemme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka mauttomia! (Liisi, s. 150)

Liisin jurona tunnettu Antti-mies muuttuu yhtäkkiä vallan kohteliaaksi ja huomaavaiseksi lupautuessaan näyttämään Liisin ystävälle seudun nähtävyyksiä. Liisi huomaa mustasukkaisuuden kasvavan itsessään, vaikka aluksi ei sitä myönnäkään. Hänen mustasukkaisuuden tunteet on kuvattu hyvin vaikuttavasti, niin että jopa minun korvistani meinasi ruveta nousemaan savu Liisin puolesta.

Tunsin äkkinäistä, kauheata vihaa Anttia kohtaan. Olisin tahtonut repiä hänet tuhansiksi palasiksi, ruhjoa, musertaa...

Miksi ei ollut minulla asetta kädessä. Olisin ampunut hänet lävitse. Hänet ensin, sitten tuon toisen, tuon - (s. 164)

Novelli päättyy ihan erilailla kuin minä ajattelin. Agnes osoittautuu entistä ylpeämmäksi puheissaan, mutta ei saa Liisin elämänasennetta muutettua.

 - Jos kehitys vie meitä elämän kyllästymiseen, on onnellisempaa pysyä kehittymättömänä. (Liisi Agnesille, s.178)

Agnes on talonpoikaisvaimo Liisin silmiin hyvin erikoinen ja lähes pöyristyttävä: hän osaa ratsastaa hevosella, hän polttaa savuketta  eikä hän ole naimisissa. Agnes paheksuu Liisiä ja pitää tätä naiivina: kuinka hän liikuttuu isänmaallisista lauluista kevätjuhlassa, kuinka hän luottaa sokeasti mieheensä Anttiin, kuinka hänelle riittää vaatimaton elämä, suomalainen musiikki ja kristinuskon opit.

- --- Pohjoismaiden naiset ovat hiljaisia, uskollisia, nöyriä, kärsivällisiä, miehensä ja lastensa kuuliaisia palvelijoita - tiedätkö, mistä syystä?

- Siitä syystä, että pitävät sen velvollisuutenaan.

- Eikös mitä! Siitä syystä vaan, että he ovat heikkoja raukkoja ja typeriä. He eivät kykene olemaan muuta - siinä koko asia. (Agnes Liisille, s.161-162)

Agnes on tarina siitä, kuinka yksi nainen voi sekoittaa kokonaisen pikkukaupungin tuodessaan sinne jotain sellaista, mitä kukaan ei ole koskaan osannut kaivata. Se kertoo myös mustasukkaisuudesta ja , kotiseuturakkaudesta ja omien periaatteiden tärkeydestä.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muissa blogeissa:

Kirjavaras Rere
Kirjojen kamari 
Maailman ääreen

Osallistun tällä kirjalla Naistenviikkohaasteen (Tuijata.kulttuuripohdintoja) lisäksi Novellihaasteeseen (Nipvet). 

Agnes ansaitsee myös Novellihaasteen mukaisen peukutuksen:

"Konflikti: Novellissakin juoni syntyy konfliktista: jokin tai joku estää jotakuta saamasta sitä, mitä hän haluaa. Konflikti voi asettaa vastakkain ihmisiä toisiaan, yhteisöään, itseään tai luonnonvoimia vastaan. Konflikteja voi olla samanaikaisesti useita."(Nipvet)





Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 3. Suomalainen klassikkokirja