Yksinpeli: Alice Oseman. Suomentanut Viia Viitanen. Tammi 2023
Suuren suosion saavuttaneiden Heartstopper-sarjakuvien ja Netflix-sarjan luojan esikoisromaani kertoo Charlien pessimistisestä isosiskosta.
Tori Spring on ollut aina vakava. Hän uskoo syntyneensä kyynisenä ja sadetta toivoen, eikä hän tarvitse elämäänsä ketään. Pelkkä ajatus ystävyydestä ahdistaa, ja Tori torjuu niin lapsuudenkaverinsa Lucasin kuin Michaelinkin lähestymisyritykset. Toisaalta heitä kaikkia kuitenkin yhdistää salaperäinen Yksinpeli-blogi, joka aiheuttaa hämmennystä koululla. Kuka on yhä rajummiksi muuttuvien pilojen takana, ja miksei Tori vain voi antaa asian olla?
Minun nimeni on Victoria Spring. Tykkään nukkua ja blogata. Viime vuonna minulla oli vielä ystäviä. Kaikki oli silloin toisin, mutta se on mennyttä se.Nyt on Solitaire. Ja Michael Holden.En tajua, mitä Solitaire yrittää. Enkä ole kiinnostunut Michael Holdenista. En sitten vähääkään.(Tammi)
Oma arvio:
Ai että. juuri viime viikolla työkaverini kysyi, miten YA-kirjallisuus eroaa omaksi genrekseen, vai eroaako se. En osannut sillä hetkellä sanoa mitään järkevää, mutta nyt luettuani Alice Osemanin Yksinpelin vastaus välähti mieleeni kuin salama kirkkaalta taivaalta: YA on ihan omalla, omintakeisella tyylillään puhuttelevaa ja tunteisiin vetoavaa. Siitä huokuu aitous ja rehellisyys, joka menee ainakin minulla suoraan luihin ja ytimiin. Lisäksi brittiläinen ja amerikkalainen YA eroaa perus kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta sillä, että vaikka siinä onkin nuoria päähenkilöitä yhtä lailla, kirjan teemat, jotka voivat olla rankkojakin, esitellään hyvin omintakeisella tyylillään. Niin, että se vetoaa myös aikuisiin, jos he vain ovat avoimia ottamaan kaiken vastaan. Enkä nyt tarkoita, etteikö meillä olisi myös kotimaisia YA-kirjoja, jotka täyttävät yllä mainitut tunnusmerkit, mutta ulkomaisissa on kuitenkin enemmän huippuja realistisen YA-tyylilajin edustajia, joista on muodostunut suuria suosikkejani, kuten Rainbow Rowell, Holly Bourne, Jenny Han, Nicola Yoon, Estelle Maskame ja Alice Oseman. Tyypillistä näiden kirjoissa on myös se, etteivät aikuiset tule lopussa pelastamaan tilannetta, vaan heidät on usein häivytetty taka-alalle taustarooliin.
En muista, milloin en olisi ollut vakava. Sikäli kuin itse tiedän, latelin kyynisiä lauseita ja toivoin sadetta heti kohdusta päästyäni. (s. 77)
Alice Oseman kirjoitti Yksinpelin 17-vuotiaana ennen suosittuja Heartstopper-sarjakuvia, jotka kertovat toisiinsa rakastuneiden Charlien ja Nickin tarinaa. Yksinpelin päähenkilö on Charlien pessimismiin taipuva isosisko Victoria eli Tori Spring. Tori on Higgsin tyttökoulun lukion ekaluokkalainen, joka vapaa-ajallaan lähinnä välttelee muita ihmisiä ja kirjoittaa blogiinsa. Vaikka Torista saa heti alkuun hyvin kyynisen, synkän, töykeänkin vaikutelman, käy selväksi, että hän ei ole lainkaan sydämetön ihminen. Vaikka hän enimmäkseen inhoaa ihmisten seuraa, hänellä on tärkeitä ihmisiä elämässään. Kaikista tärkein on syömishäiriönsä kanssa kamppaileva Charlie, kuten myös traktoreita fanittava pikkuveli Oliver. Torilla on myös paras ystävä, Becky, jonka poikahuolia Tori kuuntelee uskollisesti, vaikkei siitä aina nautikaan. Hän soitti ennen viulua, muttei enää. Hän vihaa lukemista ja Ylpeys ja ennakkoluulo on hänestä täyttä roskaa. Minua huvittaa Torin kommentit kyseisen kirjan elokuva-adaptaatiosta.
Illalla katsoin Ylpeyden ja ennakkoluulon sen leffaversion, jossa on Keira Knightley, ja totean elokuvan olevan melkein yhtä kammottava kuin itse kirja. Ainoa siedettävä hahmo on herra Darcy. En tajua, miksi Elizabeth pitää häntä alussa ylpeänä, koska on täysin selvää, että Darcy on vain ujo. (s. 103)
Eräänä päivänä kaikki muuttuu, kun Tori johdatellaan mystisten lappusten avulla käytöstä poistettuun ATK:luokkaan, jossa hän törmää ensi töikseen sliipattuun poikaan. Käy ilmi, että tuo poika on Michael Holden, Truhamin poikakoulusta siirtynyt poika, josta puhutaan paljon hänen erikoisen käytöksensä takia. Michael on johdateltu tuonne luokkaan etsimään Victoria Spring -niminen tyttö. Luokan seinällä on lappu, jossa lukee blogin osoite: solitaire.co.uk. Käy ilmi, ettei blogissa ole mitään sisältöä. Vielä. Myöhemmin sinne nimittäin alkaa tulla kryptisiä tekstejä ja kuvia. Blogiosoite alkaa levitä opiskelijoiden keskuudesta ja siitä tulee kohistu puheenaihe. Blogin tietoiskut päättyvät aina lausahdukseen: Solitaire: Yksinpeli on kuolemaksi. (Solitaire tarkoittaa pasianssia, btw.) Blogin tavoite tuntuu olevan koulujärjestelmän vastustaminen, ja sen tempaukset muuttuvat yhä kyseenalaisemmiksi. Kuka on on blogin takana, ja miksi?
Solitaire-keissin takia Tori ja Michael tutustuvat. Michaelilla on kova tarve ystävystyä Torin kanssa, joka taas tekee kaikkensa tärvelläkseen ajatuksen. Hän huomaa toki kaipaavansa tuon erikoisen pojan seuraa yhä enemmän, mutta ei jaksa uskoa, että tämä oikeasti haluaisi Torin ystäväksi. Miksi ihmeessä, koska eihän Tori ole mitenkään kiva ihminen? Torin elämään tupsahtaa samoihin aikoihin myös toinen ihminen, Lucas, joka niin ikään on siirtynyt Truhamista ja on ollut aiemmin Torin paras ystävä. Lucas vaikuttaa aluksi kiinnostuvan Torista, vaikka onkin tämän seurassa hiukan jäykkä ja ujo, mutta alkaa sitten vältellä tämän seuraa. Tori ei enää tiedä, mitä ajatella, kun ystävyys Beckynkin kanssa on vaakalaudalla. Becky ei tunnu olevan aidosti Torin ystävä, eikä tätä kiinnosta kuin omat poikahuolet.
Torin koulumenestys alkaa hiukan lipsua, sillä hänellä on monenlaista meneillään. Kaikki ovat tottuneet, että Tori on ankeuttaja ja pessimismin huipentuva, mutta hätkähtävät vasta siinä vaiheessa, kun Tori muuttaa käytöstään välinpitämättömästä ailahtelevaiseksi. Huoli Charliesta käy isosiskolle kovaksi, sillä terapiasta huolimatta Charlie ei ole vielä täysin okei. Vanhemmat eivät oikein osaa suhtautua Torin purkauksiin, vaikka toki kyselevät tämän vointia. Opettaja on huolestunut Torin laskevista arvosanoista. Soutava ja huopaava Tori suututtaa pariin otteeseen jopa Michaelin, vaikka tämä on ihmeen kärsivällinen tytön seurassa - hänellä kun on itselläänkin haasteita elämässään. Hän kokee, ettei sovellu koulumaailmaan ollenkaan, ja joutuu sen vuoksi usein vaikeuksiin. Siitä on seurannut myös hänen perässään kulkevat pahat juorut.
"Tiedäthän, että sinun täytyy vähän yrittää, jos haluat olla onnellisempi. Sen eteen täytyy nähdä vaivaa. Sinun ongelmasi on, että et edes yritä."Yritän. Olen yrittänyt. Olen yrittänyt kuusitoista vuotta. (s.202)
Vaikka kirjan päähenkilö ei ole iloisimmista päästä ja teematkin ovat synkkääkin synkempiä, Yksinpeli antaa kuitenkin valoa syksyyni suoruudellaan ja teeskentelemättömyydellään. Uskomatonta, miten hienosti nuori Oseman on osannut rakentaa tämän romaanin. Minulla ainakin tämä tunki niin ihon alle kuin vain voi. Tori ei ole helppo henkilöhahmo ymmärtää, mutta minä koin suurta hengenheimolaisuutta hänen kanssaan. Jos perusluonne on vakava ja pessimisti, mutta se on itselle okei, täytyykö ihmisen yrittää muuttua muiden mieliksi. Onko oma elämä sen parempaa, jos yrittää suhtautua positiivisemmin asioihin? Torissa tapahtuu toki muutosta kirjan edetessä, mutta ei hänestä onneksi mitään ilopilleriä tule. Olisin pettynyt, jos olisi tullut. Kuitenkin hän oppii jopa hymyilemään silloin tällöin. Kirjan loppu on huikean tunteikas, yllättävä, rujo mutta kaunis. Se antaa toivoa ja uskoa parempaan, vaikka kirjan aikana sen olisi hetkeksi kadottanut.
Ai että, kunpa tästä tulisi leffa!
(Hiukan tekisi muuten mieli pelata pitkästä aikaa pasianssia.)
Arvosanani 5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
--
Samantyylistä:
