The Girl Who Fell: S. M. Parker

The Girl Who Fell: S. M. Parker. Simon Pulse 2016. Ei suomennettu.

 Kannen suunnittelu: Regina Flath

"His obsession.
Her fall.

Zephyr Doyle is focused. Focused on leading her team to the field hockey state championship and leaving her small town for her dream school, Boston College.

But love has a way of changing things.

Enter the new boy in school: the hockey team’s starting goaltender, Alec. He’s cute, charming, and most important, Alec doesn’t judge Zephyr. He understands her fears and insecurities—he even shares them. Soon, their relationship becomes something bigger than Zephyr, something she can’t control, something she doesn’t want to control.

Zephyr swears it must be love. Because love is powerful, and overwhelming, and…terrifying?

But love shouldn’t make you abandon your dreams, or push your friends away. And love shouldn’t make you feel guilty—or worse, ashamed.

So when Zephyr finally begins to see Alec for who he really is, she knows it’s time to take back control of her life.

If she waits any longer, it may be too late. "(Simon Pulse)

Oma arvio:

Minä en lukenut kirjan takakansitekstistä kuin alun, joten ajattelin alkuun tämän kertovan vain lähinnä hyvin intensiivisestä rakkaudesta. Yllätyksekseni intohimoa ja pakahduttavaa rakastumisen tunnetta tihkuva kirja alkoi loppua kohti muuttua raastavaksi psykologiseksi jännitykseksi, ja sydämeni meinasi hyppiä toiseksi viimeisessä luvussa ihan turhan nopeaa, niin karmeaksi tapahtumat kääntyivät. Huh.

The Girl Who Fell alkaa napakalla prologilla, joka on otsikoitu The End. Tämä ennakoitu luku antaa vihiä, että kirjan juoni tiivistyy loppua kohti hyvin hyytäviin tunnelmiin. Siksipä minulla kyllä oli lukiessa aavistus takaraivossa, ettei tämä kirja ole ihan pelkkää rakkautta. 

Kirjan päähenkilö on viimeistä lukiovuottaan opiskeleva Zephyr Doyle, maahockeyjoukkueen johtaja, jolla on kaksi ihanaa ystävää: Lizzie ja jääkiekkoilija Gregg. Zephyrillä on ihana juristiäiti, mutta hänen perheeseensä liittyy iso kipupiste, joka vallitsee koko kirjan ajan: hänen isänsä on lähtenyt pois pari vuotta sitten, jättäen vain kirjelapun pöydälle. Zephyr tuntee monenlaisia tunteita tähän liittyen, vaihdellen syyllisyydestä vihaan, itseinhosta raivoon, surusta toivottomuuteen. Eräänä päivänä Zephyrin äidillä on ilmoitusasiaa, kun hän kertoo isän palanneen kaupunkiin ja tavanneensa tätä muutaman kerran. Zephyr on raivoissaan, eikä tiedä miten sulatella tätä asiaa.

I never imagined I'd be this girl. (s.131)

Kun Gregg esittelee koulun uuden oppilaan, jääkiekkomaalivahti Alecin, Zephyrin sydän heittää volttia - vaikka hän on juuri vannonut Lizzielle, ettei aio olla se tyttö, joka lankeaa poikaan seniorivuotenaan. Se aiheuttaisi vain monimutkaisuutta juuri, kun pitäisi valmistautua collegevuoteen Bostonissa, josta Zephyr odottelee kuumeisesti hyväksymiskirjettä. Alec tuntuu kuitenkin yhtäkkiä niin vetovoimaiselta, tutulta, houkuttelevalta, vaikka Zephyr yrittää vastustella. Asiaa hämmentää myös Greggin humalainen suudelma bileissä, joka yhtäkkiä hiertää lapsuudesta asti ystävinä pysyneen parin välejä. Zephyr ei osaa ajatella Greggiä kuin veljenään, kun taas Gregg tuntee kovasti vetovoimaa lapsuudenystäväänsä kohtaan. Tilanne tulehtuu hetkellisesti, kun Gregg näkee Zephyrin suutelevan Alecia jääkiekkokaukalolla. 

"---I'm sorry that kissing you is something I've been thinking about since we were twelve years old and we found that rope swing by the quarry." (s. 71)

Alecin ja Zephyrin salamarakkaus alkaa hiukan samaan tyyliin kuin Bellan ja Edwardin suhde Twilight-sarjan alussa, mutta sillä erotuksella, että huomaan Alecissa heti sellaisia piirteitä, joita kavahdan. Hän haluaa olla Zephyrin kanssa koko ajan - tarkoitan siis KOKO AJAN. Vaikka he ovat vasta eronneet, pian Alec on tekstailemassa Zephyrille, missä tämä on ja kenen kanssa. Hän vaatii kaiken ajan itselleen. Zephyr jättää tärkeitä tilaisuuksia väliin, kun Alec mankuu tämän viettävän ajan mielellään hänen kanssaan. Hän perustelee sen sillä, että ei vain voi olla ilman tätä. Itsetunnon kohautusta kaipaava Zephyr on tietenkin imarreltu siitä, että toinen tahtoo häntä noin paljon, mutta minä ärsyynnyn heti alussa Alecin marinasta ja tuntuu, etten pysy ärsytyksessäni nahoissani. 

"I want u all 2 myself this weekend."(s.153)

Aika pian Alec alkaa käyttää Zephyriin ilmiselviä manipuloinnin keinoja: "Etkö sinä rakastakaan minua?" "Minua surettaa, kun sinä et selvästikään tunne yhtä vahvasti kuin minä?" "Onko se tilaisuus sinulle tärkeämpi kuin minä?" Ärsytykseni kasvaa, kun Zephyr ei näytä tajuavan, ettei tuollainen ole normaalia. Pian Zephyrin haave Bostonin yliopistosta tulee puheeksi, ja Alec alkaa vihjailla, ettei etäsuhde tulisi kysymykseenkään, sillä hän on menossa Michiganiin. Alec on myös todella mustasukkainen Greggistä, etenkin kun kuulee suudelmasta, ja alkaa vaatia, ettei Zephyr saa enää tavata tätä. Zephyr on ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä hän kaipaa rakkaiden ystäviensä seuraa, ja haluaisi pitää unelmistaan kiinni, mutta Alecin manipulointi alkaa horjuttaa hänen itseluottamustaan. Miten hän voisi olla täydellinen tyttöystävä? Eikö hänen pitäisi asettaa Alec aina etusijalle? 

Kuva: Pixabay

Kirjaa oli piinallisen ärsyttävä lukea, kun halusin niin kovasti auttaa Zephyriä. Jos hän olisi ärsyttävä henkilöhahmo, en ottaisi tätä näin tunteella, mutta kun hän on minusta mukava, fiksu ja miellyttävä tyttö, jonka sydän on vain särkynyt isän hylätessä hänet ja äitinsä. Siksipä ilahdun siitä, että Zephyr alkaa pikkuhiljaa hyväksyä ajatuksen siitä, että antaisi isälleen edes pienen mahdollisuuden. Hänellä on satoja kysymyksiä esitettävänä isälleen, mutta tärkein niistä on tämä: "Miksi sinä teit sen? Miksi jätit meidät?" 'Miksi'-kysymyksiin on kuitenkin harvoin kunnollista vastausta.

"I would never hurt you."

"But don't you see that's the problem? I'm scared you can hurt me without even knowing it"

Sickness swirls my middle. (s. 120)

Alec osaa olla ihastuttava ja romanttinen, minkä takia Zephyrin on tietenkin hankala uskoa tästä mitään negatiivista. Jotain hämärää liittyy myös siihen, miksi Alec joutui vaihtamaan koulua niin nopeaa. Hänen omien sanojensa mukaan hän pelasti kämppäkaverinsa valehtelemalla, että huoneessa ollut tyttö oli hänen kanssaan. Hän osaa selittää asiat aina parhain päin ja omaksi edukseen, ja saa toisen tuntemaan syyllisyyttä.  

I wanted Alec so much, the rest didn't matter.

And it is this realization that collapses me against the wall, sinks me into a blurred heap because I can't separate what is real and what is Alec and what is me. (s. 288)

S.M. Parker kirjoittaa kirjan lopussa haastatelleensa kirjaa varten lukuisia teini-ikäisiä, jotka ovat joutuneet kontrolloinnin ja väkivallan kohteeksi parisuhteessaan. Hän haluaisi lukijoiden saavan voimaa Zephyrin tarinasta ja hankkimaan apua, jos on itse vastaavanlaisessa parisuhteessa. Kirjan tarinaan toiveikkuutta tuovat Zephyrin tukijoukot: tarkkasilmäinen ja järkkymätön Lizzie, turvallinen ja uskollinen Gregg, ymmärtäväinen äiti ja isä. Zephyr myös käy usein juoksemassa pois sekavat ajatuksensa.  

Parker on kirjoittanut todella upean ja ajatuksia herättävän esikoisromaanin tärkeästä aiheesta. Pidän siitä trendistä, että nykyään nuorille aikuisille tarjotaan kirjoja hyvin hankalistakin teemoista, kuten mielenterveyden ongelmista, itsemurhasta ja hankalista parisuhteista.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

The Guardian
School Library Journal
Pretty Deadly Reviews
Publishers Weekly
The Soul Sisters
The YA Shelf

Samantyylistä luettavaa:

Ester & Isak: Jessica Schiefauer

Klassikkohaaste: Taru Sormusten herrasta -trilogia: J.R.R. Tolkien

Taru Sormusten herrasta (kolmoisnide):  J.R.R. Tolkien. Suomentaneet Kersti Juva ja Eila Pennanen, runot Panu Pekkanen. WSOY 2007 (tarkistettu laitos, uudistettu oikeinkirjoitus).

Englanninkielinen alkuteos (1954, 1966): The Lord of the Rings; The Fellowship of the Ring, The Two Towers & The Return of the King.

"Kaikenikäisten fantasiaklassikko

Taru Sormusten herrasta on tarina joka on tulvillaan seikkailuja, jännitystä ja huumoria. Se sijoittuu Keski-Maahan ja sen muinaisuuteen, jolloin maata asuttivat uljaat haltiat, pelottomat ihmiset, sitkeät kääpiöt - ja hobitit.

Hobitit ovat vähäpätöinen kansa, joka rakastaa elämän yksinkertaisia iloja, maalaisruokaa, olutta ja kessua. He ovat pienikasvuisia ja iloluontoisia, laiskojakin, mutta pohjimmiltaan sisukkaita. Kun tummat pilvet alkavat kerääntyä Keski-Maan taivaalle ja vihollinen uhkaa, pienet ja hiljaisetkin joutuvat tekemään sankaritöitä.

Hobitti Frodo Reppuli saa haltuunsa näkymättömäksi tekevän taikasormuksen, josta riippuu koko Keski-Maan kohtalo. Hänen on lähdettävä pimeyden valtakuntaan Mordoriin tuhoamaan sormus. Pitkälle, vaaralliselle matkalle hän saa seurakseen ystävänsä Samin ja suojakseen saattueen.

Oxfordin yliopiston professorin J. R. R. Tolkienin saaga on saanut huiman suosion myös Peter Jacksonin ohjaamana kolmiosaisena elokuvana. "

Sormuksen ritarit: J.R.R. Tolkien.

"PITKÄ MATKA PIMEYDEN VALTAKUNTAAN

Hobitti nimeltä Frodo Reppuli saa Bilbo-sedältään perinnön. Kohta Frodolle selviää, että hän on saanut haltuunsa Sormusten sormuksen, josta riippuu koko Keski-Maan kohtalo. Petollisten taikavoimien sormus on oitis vietävä tuhottavaksi, ja suojakseen Frodo saa Vapaista kansoista koostuvan yhdeksänhenkisen saattueen. Monia vaaroja on saattueella uhkanaan, kun matka suuntautuu kauas Morian synkkiin kaivoksiin ja haltioiden säihkyviin saleihin."

Oma arvio: 
Mitä tästä mahtavasta fantasiaklassikosta uskallan sanoa ääneen? Tuntuu, kuin olisin pitänyt kädessäni jotain pyhää kirjaa, kun aloin Reader, why Did I marry Him -blogin Klassikko-haasteen innoittamana lukea tätä paksua tiiliskiveä. Voisiko klassikompaa ollakaan kuin Taru Sormusten herrasta?

Niin, minä en tykännyt alussa tästä alkuunkaan. Huokailin ja ähkäilin, kun yritin pitää itseni hereillä ja painaa kaaliini kaikki ne miljoonat oudot nimet - niin Hobittien, ihmisten, velhojen kuin eri paikkojenkin nimistöt. Sitten tajusin, ettei minun ole tarvis syventyä nimistöön, vaan antaa tarinan viedä eteenpäin. Sillä tarina on tässä kirjassa se, joka on tehnyt siitä kaikkien rakastaman klassikon. Tämä varmasti avautuu hyvin eri lailla aikuiselle kuin lapselle. Minä en edes suosittelisi tätä kovin pienille lapsille, sillä jatkuva mustien ratsastajien uhka on melko pelottava mörkö tarinan taustalla. 

Luonnehtisin tätä matkakertomukseksi, jossa vuorottelevat ilo, huoli, pelko ja kauhu. Mahtavat runot rytmittävät tekstiä, vaikka minun on pakko myöntää, että hyppäsin pitkien runo-osuuksien yli. Saatoin vain huokaista helpotuksesta, kun matkaseurue pääsi  aina vaaroista huolimatta seuraavaan majapaikkaan turvaan. 

Haltioiden maa, Lothlórien on kuvattu ihanan kauniiksi, paratiisinomaiseksi paikaksi, ja haltiat virheettömiksi ja ihailtaviksi hahmoiksi. Hobitit ovat verrattomia, joskin hiukan yksinkertaisen oloisia hahmoja. Tässä piilee yksi seikka, minkä takia en ollut ihan innoissani: en pystynyt samaistumaan millään tasolla henkilöhahmoihin, mikä osin haittasi tarinaan uppoutumista. Minulla ei ole kauheana kokemusta korkeasta fantasiasta, joten tämä ongelma johtunee osin siitä. Vaikka Hobitit on ihmisenoloisia, pidän heitä lapsenomaisina höppänöinä, joita ei voi mitenkään ottaa vakavasti.

Tämä tarina on sellainen, joka tulisi lukea useaan kertaan, sillä niin paljon tässä on kerroksia, joita ei yhdellä lukukerralla sisäistä. Välillä tarina kävi liian pitkäveteiseksi ja myönnän nukahtaneeni useaan kertaan tätä lukiessani. Silti sain kuorittua sisältä mainion juonen ja koen olevani nyt osa jotain suurempaa, olenhan lukenut suurimmasta suurimman klassikkoteoksen ensimmäisen osan. 

Ajattelin tätä aloittaessani,  että pianhan lukaisen koko trilogian läpi. Jossain vaiheessa, kun lukujumi iski päälle, ajattelin, että luovutan ensimmäisen osan jälkeen. Nyt en olekaan enää ihan varma. En raski vielä palauttaa tiiliskiveäni kirjastoon, vaan jatkan vielä ainakin toisen osan.Ehkä kolmannenkin.

Suomentajille erityiskiitokset ja taputukset, he ovat tehneet loistavaa työtä käännöksessään!

Ensimmäinen osa saa minulta arvosanan 4.



Kaksi tornia: J.R.R Tolkien 

"SORMUKSEN SOTA SYTTYY

Kaksi tornia jatkaa Sormuksen saattueen polveilevaa tarinaa. Kun saattue hajoaa, Merri ja Pippin joutuvat pelottavan örkkiarmeijan käsiin. Frodo ja Sam puolestaan suuntaavat kohti häämöttäviä varjoja, Mustan ruhtinaan hallitsemaan Mordoriin. Samaan aikaan Rohanin länsilaidalla käydään toista taistelua. Hobittien on nyt todistettava kuuluisa sitkeytensä ilman viisaan Gandalf-velhon suojelusta."

oma arvio:
Olen niin onnellinen, että sain luettua vielä Taru Sormusten herrasta -saagan toisen osan, Kaksi tornia, joka tuo tarinaan paljon enemmän jännitystä ja värisyttäviä juonenkäänteitä. Aloin kypsyä tarinan edetessä - siis hyvällä tavalla - eikä Tolkienin fantasiamaailma tuntunut enää minusta yhtään vieraalta. Aloin myös kiintyä hassuihin, mutta neuvokkaisiin, rohkeisiin ja sympaattisiin Hobitteihin. Etenkin Sam vei sydämeni mennessään.

Hassua kyllä, aloin tuntea myös sympatiaa Klonkku-otusta kohtaan. Lähinnä tunteeni vaihtelivat säälistä myötähäpeään, mutta se on todella mainio hahmo tarinaan - vaikka lopussa hän osoittikin todelliset kyntensä. Olihan se aavistettavissakin.

Lempihahmoni on myös Gandalf, jonka paluusta olin enemmän kuin iloinen. Ensimmäisessä osassa tämä velho jäi minulle vielä etäiseksi, mutta nyt hänestä huokuu suloisen isällistä välittämistä ja arvokkuutta. 

Tarina loppui kammottavan kutkuttavaan kohtaan, mutta jätän viimeisen osan myöhemmäksi. Klassikkohaasteen suorituksestani olen enemmän kuin ylpeä!

Arvosanani tälle on 4,5. 

Lainasin yhteisniteen kirjastosta.

Louhi-sarja: Mervi Heikkilä

Louhen Liitto: Mervi Heikkilä. Haamu 2015.

"Roona ei ole kuin muut ysiluokkalaiset tytöt. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että kaikki ihmiset on syytä pitää etäällä, myös sumusilmäinen Aleksi. Yllättäen myös Roonan äidillä on omat salaisuutensa. Niiden paljastuttua Roona joutuu seikkailuun, joka vie hänet pimeän porteille. Seikkailuun, josta kaikki eivät selviä hengissä. Mervi Heikkilän ”Louhen liitto” kulkee petojen polkuja synkän metsän reunaan ja puuttoman suon läpi suoraan lähteen silmään, ikiaikaisten arvoitusten äärelle."

Oma arvio: Olipas tämä mukava herkkuvälipala luettavaksi! Harmi, että tämä oli niin lyhyt (149 s.), sillä kaikki asiat tuntuivat etenevän tosi nopeaa eikä keneenkään henkilöön ehtinyt kunnolla kiintyä, kun olin jo lukenut kirjan. Toisaalta on mukava joskus lukea tarina napakassa paketissa. 

Tämä oli miellyttävälukuinen, mystinen tarina ripauksella vanhoja uskomuksia, intertekstuaalisilla viitteillä Kalevalasta ja 1600- ja 1700-luvun noitavainojen esittelyillä. Päähenkilö Roona oli sympaattinen henkilöhahmo, johon olisi ollut mukava tutustua syvällisemminkin. Roonan erikoiskyvyt sekä Suomen luonnonvaraiset eläimet mukana tarinassa olivat mielenkiintoisinta antia. Roonan äiti jäi hyvin etäiseksi henkilöksi, mutta biologinen noitaäiti Valpuri tuli tutummaksi.  

Romanttinen puoli kirjassa oli toki ennalta-arvattava, mutta oikein mukava herkullinen lisä. Valokuvaajapoika Aleksi oli symppis! Olipas virkistävää tutustua tällaisen ihan uuden tuttavuuden, pienen vaasalaisen Haamu-kustannuksen tuotantoon. Toivottavasti heiltä julkaistaan jatkossakin nuortenkirjallisuutta. Arvosanani Louhen liitolle 4+

Sain tämän kirjan kustantajalta, suurkiitokset!

Tuonella Kulkijat: Mervi Heikkilä. Haamu 2016.

"Roona ei ole kuin muut. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että lomareissu Turkuun muuttuukin ihan toisenlaiseksi matkaksi. Kaupungista ovat mystisesti kadonneet kaikki linnut, samoin Roonan isä, antikvariaatinpitäjä Eerikki Puujumala. Liike on kuin hävityksen kauhistus ja Roonan lisäksi sen ympärillä hiippailee outo, arpikasvoinen nuorukainen. Jotain pahaa on selvästi tekeillä, mutta mitä? Louhen liiton itsenäisessä jatko-osassa Roona joutuu tekemään vaarallisen matkan Turkuakin kauemmas. Paikkaan, josta paluuta ei ehkä ole. Mervi Heikkilän Tuonella kulkijat kulkee petojen polkuja synkän metsän siimekseen ja Tuonen virran rantaan, ikiaikaisten arvoitusten äärelle."
Oma arvio:

Minä odottelin kovasti jatkoa Louhen liitto -kirjalle, ja nyt sain yllättyä iloisesti, sillä pidin tästä jatko-osasta Tuonella kulkijat vielä enemmän. 

Tuttuun tapaan Roonan tarinaan on sekoitettu somasti suomalaisia kansanuskomuksia ja Kalevalaa. Mukaan tulee mielenkiintoisia henkilöitä, kuten Roonaa hiukan vanhempi Sampsa. Pidän heidän välilleen kehittyvästä ystävyydestä ja pienestä romanssin mahdollisuudesta. Roonalla on kuitenkin ihana poikaystävä Aleksi, joka esitellään jo ensimmäisessä osassa. Aleksi on kuitenkin suurimman osaa tarinaa poissa kuvioista. 

Roona huomaa itsessään uusia kykyjä ja hän oppii kutsumaan vaakalintua, jonka avulla hän voi lähettää viestin äidilleen Valpurille. Hän lähtee vaaralliselle matkalleen Tuonelaan pelastamaan isäänsä ja saa onnekseen itselleen apuhengeksi karhun. Onkin kirjan parasta antia, kun Roona saa kokea asioita karhun sisältä käsin.

- Hei, miten minä löydän sinut? Hei! huusin epätoivoisena apuhenkeni perään.

-Et sinä löydäkään. Minä löydän sinut kun tarvitset minua.

Kuiskaus oli tuskin kuuluva, mutta ymmärsin viestin. Se toi minulle rauhallisen varmuuden siitä, että Karhu olisi lähellä, kun tarvitsisin apua. Kaikkien maailman karhujen henki, niin halusin ajatella, suojeli minua.---

Tuonelassa Roona kohtaa Seppä Ilmarisen, Väinämöisen ja muita kansalliseepoksestamme tuttuja hahmoja. Kun unohtaa pienen korniuden häivähdyksen, voi nauttia täysillä tarinasta, joka vei minua ainakin täysin mukanaan.  Pidän myös Mervi Heikkilän huolellisesta kielestä ja soljuvasta tyylistä. 

Katsoin Aleksia ja taas mieleeni palasi aihe, jota en ollut saanut otettua puheeksi.

Aina oli jotain muuta. Väärä hetki tai tunnelma.

Roona miettii seikkailujensa lomassa hänen ja Aleksin suhdetta, joka on edennyt siihen pisteeseen, että on aika astua seuraavaan vaiheeseen. Tämä on ihan hyvä teema, ei sillä, mutta hiukan minua kuitenkin vieraannuttaa sana rakastelu nuortenkirjassa.

Tuonella kulkijat jatkaa viihdyttävää nuortensarjaa, jota suosittelisin erityisesti helppolukuiseksi kirjaksi sellaiselle, joka ei ole paljon lukenut. Äikänopet, vink vink! Voisin vielä mainostaa Haamu-kustannuksen sivuilta löytyviä,

näille molemmille  Louhi-kirjoille räätälöityjä tehtäväpaketteja (6.-9.-luokkalaisille), joihin pääset klikkaamalla tästä. 
Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka 
Luetaanko tämä? 
Kirjakaapin avain 

Pohjolan porteilla: Mervi Heikkilä. Haamu 2017.

 Kannen kuvitus: Suvi Kari

"Roona ei ole kuin muut. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että mikään elämässä ei suju tavallisesti, ei edes seurustelu Aleksin kanssa. Kun peilikuvassa alkaa vilahdella tumma varjo, ja Roonan isä, Eerikki Puujumala, saa huolestuttavan näyn, on syytä valmistautua pahimpaan. Roona päättää vahvistaa tietäjäntaitojaan ja hankkia oman rummun. Avukseen hän saa arpikasvoisen ystävänsä Sampsan ja kuvankauniin shamaanin, Iraidan. Louhen liiton ja Tuonella kulkijoiden itsenäisessä jatko-osassa Roonaa ovat vastassa entistä pelottavammat viholliset. Vaarallisten matkojen päätepysäkki on Pohjolan porteilla, itse Pohjan Akan valtakunnassa. Siellä Louhi ei hallitse, eikä armoa tunneta."(Haamu)

Oma arvio:

Roonan tarina jatkuu jo kolmannella osalla. Heti ensimmäiseksi minun täytyy kehua Suvi Karin taiteilemaa kantta, joka on minusta näistä kolmesta kaikkein kaunein! Huomasin taas lukevani ilolla kivasti etenevää tarinaa, jossa oli välillä seassa ihan tavallisia arjen ongelmia, ja välillä taas mentiin hyvin myyttisiin olosuhteisiin. 

Kuulin korvissani haukan viiltävän huudon juuri ennen kuin omatkin silmäni painuivat väkisin kiinni. Vajotessani mustaan kuiluun ehdin tajuta vain, että kaikki taisi olla nyt todella pahasti pielessä. (s. 82)

Roona on jo sinut apuhenkensä karhun kanssa, saati sen tiedon kanssa, että hänen poikaystävänsä Aleksi on myös Tapio, ja hänen apuhenkensä on hirvi. Roonan ja Aleksin välille jäi viime osassa viipyilemään seksin mahdollisuus, ja samalla teemalla jatkuu tässä osassa. Roona on vain hiukan ymmällään, haluaako Aleksi sitä yhtä paljon kuin hän, ja kun he lopulta tekevät sen, Aleksin käytös ei miellytä Roonaa - Kaikki ei menekään kuin elokuvissa. Roona tuntee itsensä mustasukkaiseksi Aleksin suunnistusharrastukselle ja -kavereille.

Pystyin pitämään Aleksin vain antamalla hänen mennä, elää omaa elämäänsä ja tehdä omat valintansa. Jos hän tekisi jotain tyhmää, saisin takuulla tietää sen ennemmin tai myöhemmin. Ja jos hän valitsisi jonkun toisen, sitten meitä ei ehkä ollut koskaan tarkoitettukaan yhteen. (s.36)

Roonalla on myös muuta mietittävää. Sampsan ja hänen isänsä varoitukset saavat hänet mietteliääksi. Myös Sampsa herättää Roonassa jänniä tunteita. Lisäksi Roonan äiti Valpuri kaipaa rakastettuaan ja Roona on luvannut hakea sen hänelle takaisin Tuonelasta. Hän tarvitsee vain oman rumpunsa, ja siinä auttaa mystisen kaunis shamaani Iraida. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja kirjan loppua kohti tapahtumat menevät jännittäväksi.

Pohjolan porteilla on mukava, nopealukuinen kirja, joka jatkaa mielenkiintoisesti Roonan tarinaa. Toivottavasti sarja vielä jatkuu! Kolmiodraama Sampsan ja Aleksin kesken tuntuu luontevalta ja vanhaan suomalaiseen kansanperinteeseen nojautuvat fantasiaelementit elävöittävät juonta. Samalla lukiessa tulee oppineeksi rummunteon vaiheita. Hauska yksityiskohta on myös Heikkilän omakeksimä suomensukuinen kansa Hantsut, johon kirjan shamaani Iraida kuuluu. Tarinaan on sekoitettu myös puolihuolimattomasti ekoteemaa, sillä esimerkiksi Eerikin auton mainitaan kulkevan puoliksi biopolttoaineella sekä Hantsu-kansan kohtalo meinaa olla tuhoon tuomittu öljyputken takia.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Pohjolan porteilla muissa blogeissa:

   

Lukutoukan kulttuuriblogi 

Kirjapallon kirjablogi 

Luetaanko tämä?

Lastenkirjahylly


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja (Kalevala)

Samantyylisiä kirjoja ja kirjasarjoja:


Siri Pettersen: Korpinkehät-trilogia 
 
Anne Leinonen: Vaskinainen

Hanna Morre: Tuonen tahto

Lumikki-trilogia: Salla Simukka

Punainen kuin veri: Salla Simukka. Tammi 2013.

"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Trilleri joka pitää otteessaan kuin hyytävin pakkanen. Punainen kuin veri aloittaa vetävän trilleritrilogian, jonka pääosassa on vahva ja itsenäinen Lumikki Andersson.

Pimiöön on ripustettu kuivumaan pestyjä viidensadan euron seteleitä. Ilmassa leijuu vanhan veren haju. Lumikki Anderssonin periaatteena on olla sotkeutumatta asioihin, jotka eivät hänelle kuulu, mutta seteleiden löytäminen kiskaisee hänet keskelle kansainvälistä huumebisnesvyyhtiä. Alati kiihtyvä tapahtumien pyörre heittää Lumikin hengenvaarallisiin tilanteisiin, pakenemaan kylmäverisiä rikollisia ja lopulta salaisiin Jääkarhun juhliin. Tapahtumien taustalla talvi on kylmempi kuin vuosiin, ja pakkanen kurittaa Tampereen katuja"

Oma arvio: Alku vaikutti lupaavalta, mutta tarinan edetessä kirja tuotti minulle pienoisen pettymyksen. Ehkä minulla oli hieman ennakko-odotuksia luettuani ensin Simukan dystopiset Jäljellä/Toisaalla-kirjat. Vaikka tiesin, että tässä kirjassa ei tule olemaan mitään yliluonnollista tai scifiin viittaavaa, odotin sitä alitajunnassani koko ajan. Jos unohdan nämä pettymykseni, tämä oli kaiken kaikkiaan tosi taidokkaasti kirjoitettu jännäri. Päähenkilö Lumikin menneisyydessä oli haamuja, joihin viitattiin alussa vain hiukan, ja kirjan lopussa ne selvisivät lopulta. Lumikki vaikutti muutenkin tutustumisen arvoiselta tyypiltä, kun taas sivuhenkilöt Elise, Tuukka ja Kasper jäivät hyvin valjuiksi persooniksi. Loppua kohti jännitys tiivistyi ja välillä minua ihan oikeasti pelotti Lumikin puolesta. Loppu ei varsinaisesti jättänyt janoamaan lisää, mutta jatko-osaan olen jo silti tarttunut mielenkiinnosta. Erityistä plussaa satuteemalle sitaatteineen, joita Simukka näköjään viljelee mielellään, sekä päiväkirjamaiselle rakenteelle. Arvosanani tälle 4.

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.


Valkea kuin Lumi: Salla Simukka. Tammi 2013.

"Olipa kerran tyttö, jolla oli salaisuus.

Lumikki Andersson matkustaa kesällä paahtavan helteiseen Prahaan. Kauan kaivattu yksinolo katkeaa alkuunsa, kun Lumikkia lähestyy nuori nainen, joka väittää olevansa hänen sisarensa. Nainen, Zelenka, vaikuttaa yhtä aikaa vilpittömältä ja salailevalta. Perheensä salaisuutta selvittäessään Lumikki joutuu tekemisiin kummallisen uskonlahkon kanssa, joka paljastuu vähin erin vaarallisemmaksi kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella. Koko lahkoa uhkaa suuri tragedia – ja joku aikoo vieläpä kääriä siitä suuret rahat. Zelenka on hengenvaarassa, mutta niin on Lumikkikin.
Prahan vanhat kadut ja hautausmaat tulevat Lumikille tutuiksi lomasuunnitelmista poikkeavalla tavalla, kun hän joutuu juoksemaan henkensä edestä estääkseen tuhoisat suunnitelmat. Armoton helle pitää kaupunkia otteessaan, ja Lumikin täytyy miettiä kerran toisensa jälkeen, kehen hän voi luottaa, kun kenenkään aikeet eivät tunnu olevan puhtaita ja valkeita kuin lumi."

Oma arvio: Samaa taattua jännärimeininkiä oli myös tässä trilogian kakkososassa. Tarinan tapahtumat oli mukavasti rakennettu Prahan kaduille ja kujille, ja sivuhenkilöt olivat ihan uskottavia. En kokenut kuitenkaan mitenkään kohahduttavia tunteita tätä lukiessani, ja olin hiukan pettynyt, kun minkäänlaista romanssia ei syntynyt tässäkään osassa. Lumikki haikailee tässäkin menetetyn rakkautensa perään, ja toivonkin kovasti, että päätösosassa hän saisi asiaan selvyyden.  Tämä sai arvosanaksi 4-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta. 

Musta kuin eebenpuu: Salla Simukka. Tammi 2014.

 "Olipa kerran tyttö, jolla oli varjo.

Aika käy vähiin, ensi-ilta on oven takana ja Lumikin täytyy löytää keinot voittaa ahdistelijansa, jonka sielu tuntuu olevan musta kuin eebenpuu.

Ilmaisutaidon lukiossa ollaan tekemässä jouluksi uutta tulkintaa Lumikki-sadusta ja näytelmän pääosaan on tietenkin haluttu Lumikki Andersson. Kaikki näyttäisikin sujuvan harvinaisen hyvin. Lumikki on yllätykseksi itselleenkin alkanut seurustella mukavan pojan kanssa, joka esittää näytelmässä metsästäjää. Olisiko elämä viimein löytämässä rauhallisen uomansa?

Ensi-illan lähestyessä Lumikki alkaa kuitenkin saada viestejä salaiselta ihailijalta, jonka ihastus paljastuu pian kaikennieleväksi pakkomielteeksi. Viestien lähettäjällä tuntuu olevan enemmän tietoa Lumikin menneisyydestä kuin Lumikilla itsellään. Ihailija uhkaa muuttaa ensi-illan verilöylyksi, ellei Lumikki suostu hänen vaatimuksiinsa. Selvittäessään salaisen ihailijan henkilöllisyyttä Lumikin on pakko kohdata myös oman henkilöhistoriansa mustimmat salaisuudet.

Lisäksi Lumikin elämän suuri rakkaus, Liekki, ottaa jälleen yhteyttä yli vuoden hiljaisuuden jälkeen ja haluaa jatkaa siitä, mihin he kaksi jäivät. Lumikin on tehtävä valinta kahden rakkaan väliltä. Mutta onko se mahdollista?"

Oma arvio:  Wau! Minä todellakin pidin tästä Lumikki-trilogian päätösosasta. Tässä oli kaikki kohdallaan: sopivasti jännitystä, mysteerejä, romantiikkaa, synkkyyttä ja mustuutta... Sampsa oli ihanan turvallinen poikaystävä tasapainottamassa Lumikin elämää, mutta kiihkeä Liekki toi omaa särmäänsä soppaan mukaan. Ahdistelija siellä jossain loi hyytävää tunnelmaa tarinaan. Minua lopussa suorastaan karmaisi, miten Lumikin käynee. Aloin jo itsekin epäillä Lumikin tapaan monia hänen turvallisina pitämiään henkilöitä ahdistelijaksi. Lumikin elämään  liittyvät mysteerit paljastuivat kirjan lopussa. Lumikin aavistus joskus eläneestä pikkusisaresta sai varmistuksen surullisella tavalla. Annan kirjalle arvosanan 5.

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.