Annan sinulle auringon: Jandy Nelson.

Annan sinulle auringon: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2026

Englanninkielinen alkuteos (2014): I´ll Give You the Sun. Kansi: Theresa Evangelista

"Myrskyn lailla mukaansa tempaava tarina kaksosina kasvamisesta, rakkaudesta, menetyksestä ja taiteesta.

Ennen Jude ja hänen kaksoisveljensä Noah olivat erottamattomat. Noah sai vetäytyä omiin oloihinsa piirtämään ja Jude puhui heidän kummankin puolesta.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, he tuskin sanovat sanaakaan toisilleen. Jotain on tapahtunut ja muuttanut kaksoset eri tavoin, mutta musertavasti. Kun Jude tapaa vastustamattoman pojan ja salamyhkäisen mentorin, lukot alkavat aueta.

Noah kertoo ajasta ennen, Jude nykyhetkestä. Molemmilla on vain puolikas tarinasta ja vain, jos he löytävät tiensä takaisin toistensa luo, he voivat luoda maailmansa uudestaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Viime vuonna yksi parhaimmista lukukokemuksistani oli Jandy Nelsonin maagisrealistinen Kun maailma keinahtaa radaltaan. Nyt pääsin nauttimaan hänen toisesta suomennetusta teoksestaan Annan sinulle auringon, joka on julkaistu alkukielellä jo 12 vuotta sitten ja on kirjailijan toisinkoinen. Syksyllä saankin sitten herkutella hänen esikoisteoksellaan, kun Taivas on kaikkialla ilmestyy. Siitä on tehty myös musikaalielokuva vuonna 2022, jonka olenkin joskus (muistaakseni) katsonut.

Ja sinä aiheutat minussa ilmastonmuutoksen! (s. 217)

Annan sinulle auringon kertoo kaksosten, Juden ja Noahin tarinaa kahdessa eri aikatasossa. 13-vuotiaina heidän yhteytensä on vielä vankkumaton. Noah on juuri kokemassa ahaa-elämyksiä omasta seksuaalisuudestaan, mikä ei varmastikaan ole perheen maskuliinisyyden huipentuma isän mieleen. Häntä kiusaavat lukiolaispojat Zephyr ja Fry  löytävät taiteellisen Noahin piirtämät alastoman miehen kuvat ja "hinttari"-nimittelyt senkun yltyvät. 

Jude taas on ihastunut erääseen tyyppiin, jonka nimeä ei halua paljastaa edes läheiselle kaksoselleen. Hän alkaa pukeutua paljastavammin ja joutuu kahnauksiin äidin kanssa.  Muutenkin äidin ja Juden välit ovat alkaneet huonontua, kun taas Noah ja äiti tuntuvat olevan läheisempiä. Äiti kannustaa Noahia hakemaan paikalliseen kuvataidelukioon CSA:han, sillä poika on ilmiömäisen lahjakas. Hän ei ole nähnyt Juden upeita hiekkanaisveistoksia, joita tämä taiteilee rannalle. Eikä tule koskaan näkemäänkään.

Noah hiipii salaa koulurakennuksen ikkunan taakse, jossa on meneillään alastonmallin piirtämisharjoitukset. Samoihin aikoihin hän myös tutustuu omituiseen naapurin uuteen poikaan, joka kulkee meteoriittikiviä laukussaan hassu hattu päässään. Juden mukaan hän oli vieläkin omituisempi kuin kaksoisveljensä, joka sentään oli oikea omituisuus. Tätä myös Noahin isä jaksaa jankuttaa: miten hän ei aina voinut uskoa, että Noah olisi hänen oma poikansa. Muka vitsillä tietenkin.

Onko sinun pakko olla kaiken aikaa niin sinä, Noah? (s. 91)

Kuusitoistavuotiaat Noah ja Jude eivät ole oikein missään väleissä. Jude on päässyt opiskelemaan CSA:han, Noah ei. Noah ei ymmärrä, miten näin pääsi käymään. Millään ei ole muutenkaan mitään väliä, sillä äitiä ei enää ole. Noah tietää edesmenneestä äidistä sellaisen puolen, josta Judella ei ole aavistustakaan. Noah ei ole enää maalannut aikoihin, eikä hän ole saanut viesteistään huolimatta vastakaikua Brianilta, naapurin pojalta, jonka kanssa asiat jäivät selvittämättä vuosia sitten.

Hänestä on tullut todelliset silmäni. On kuin en olisi koskaan piirtänyt tai maalannut mitään ennen kuin hän näkee sen,  on kuin kaikki olisi näkymätöntä, kunnes hänen kasvoilleen kohoaa tuo ilme ja hän sanoo: " Sinä luot maailman uusiksi, Noah. Piirros piirrokselta." (s. 130)

Judella menee taidelukiossa huonosti, sillä äiti on saapunut haudan takaa rikkomaan kaikki hänen savityönsä. Myös kuollut isoäiti piinaa Judea jatkuvasti neuvoillaan, eikä Jude tiedä mitä tekisi. Kun opettaja ehdottaa Judea pyytämään mentorointiapua paikalliselta veistäjäkuuluisuudelta Guillermolta, hän päättää yrittää. Paikan päällä hän kohtaakin täysin ryvettyneen, humalaisen ja vastahakoisen ukkelin sekä tajuttoman komean brittipojan, johon hän on jo aiemmin törmännyt. Hänen olisi kuitenkin saatava apua lopputyön tekemiseen kivestä, sillä sitä äiti ei voisi rikkoa. 

Huh. Annan sinulle auringon oli huikea matka kaksosten väliseen suhteeseen, ensirakkauteen, identiteetin etsintään, suruun, kateuteen, salaisuuksiin - näin muutamia mainitakseni. Keskiössä on Juden ja Noahin välinen sisaruus, joka on kokenut suuren särön sattuneista syistä. Takana on paljon salaisuuksia niin puolin kuin toisin, jotka loppua kohti paljastuvat ja avaavat asioita. Samalla koetaan molempien rakastumiset: Noahin ensirakkaus Brianiin ja siitä seuraava pettymys, joista olisi selvitty heti alkuunsa, jos osapuolet olisivat puhuneet toisilleen. Juden haparoiva rakastuminen Guillermon suojattiin, Oscariin, joka ei välttämättä ole luottamuksen arvoinen. Jude on sitä paitsi vannonut olevansa ikuisesti poikalakossa sen jälkeen, mitä tapahtui kolmisen vuotta sitten hänen ensi-ihastuksensa kanssa. Hankalaa se on, kun Oscar on niin upea.

Tämä boikotti ei ole päähänpisto. Minun nenääni pojat eivät enää tuoksu saippualta tai sampoolta tai leikatulta nurmelta tai futistreenien hieltä tai aurinkovoiteelta tai aallon vihreässä ontelossa vietetyiltä tunnelta, he haisevat kuolemalta. (s. 59)

Jude on reagoinut äitinsä kuolemaan hurahtamalla taikauskoon. Erilaiset uskomukset ja taikakalut ovat hänen arkipäiväänsä ja rytmittävät hänen elämäänsä. Noah taas on sulkeutunut, unohtanut taiteen ja tekemällä uhkarohkeita tekoja, kuten hyppimällä alas Devil's Drop -nimiseltä kalliokielekkeeltä veteen. Juuri sieltä, missä isä kerran hänet nakkasi vasten Noahin tahtoa veteen, koska tällä ei ollut rohkeutta itsellä hypätä. Tällaista isä aina teki, nakersi aran ja taiteellisen Noahin itsetuntoa. Isä ei taas tee enää muuta kuin käy pitkillä kävelyillä.

Pidän siitä, miten loppua kohti epämääräiset tapahtumat ja asiat saavat selityksensä ja merkityksensä, tavalla tai toisella. Pidän siitä, että ikäviä tekoja tehneet ihmiset saavat mahdollisuuden kehittyä. Pidän siitä, miten asiat lopulta järjestyvät, vaikka kaikki ei menekään ihan täydellisesti. Olisin halunnut toki olla kokemassa lopuksi Brianin ja Noahin jälleennäkemisen, joka sivuutettiin täysin, vaikka se oli minulle juuri se juttu tässä kirjassa. Pöh.

Kuten aiemmin lukemani Kun aurinko keinahtaa radaltaan, ei myöskään Annan sinulle auringon ole rakenteensa ja tyylinsä puolesta kaikista helppolukuisin kirja nuorelle lukijalle, mutta paljon lukeneille nuorille (14+) tätä voin ehdottomasti suositella. Sivumäärä tässä on aiempaa armollisempi, noin 400 sivua. 

Tästä soisi olevan elokuva olemassa, mutta googletteluni perusteella elokuvaprojekti ei ole edennyt sitten kirjan julkaisuvuonna  Warner Brosille myytyjen elokuvaoikeuksien jälkeen mihinkään. Harmi.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jandy Nelson: Kun maailma keinahtaa radaltaan

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet

Blessing Musariri: Kaikki mitä kaipasimme

Kuuden karaatin huijaus: Karen M. McManus

Kuuden karaatin huijaus: Karen M. McManus. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2026

Englanninkielinen alkuteos (2024): Such Charming Liars. Kansi: Melissa Four

"YA-trillerin kuningattaren kahdeksannessa kirjassa äiti ja tytär yrittävät päästä eroon huijarimenneisyydestään. Tarkoitus on tehdä enää yksi keikka – mutta se osoittautuu hengenvaaralliseksi ja henkilökohtaiseksi...

Kat on aina ollut kahdestaan äitinsä Jamien kanssa, lukuun ottamatta äidin 48 tunnin Las Vegas -avioliittoa toisen ammattihuijarin kanssa. Paras muisto siitä oli se, että Katrinalla oli velipuoli Liam kahden vuorokauden ajan.

Kat päätyy mukaan Jamien viimeiselle keikalle. Jamie on osa catering-tiimiä miljardööri Ross Sutherlandin syntymäpäiväjuhlissa, ja heidän on tarkoitus vaihtaa miljoonien timanttikoru jäljennökseen. Perillä on vastassa iso yllätys: Liam ja hänen isänsä, joka seurustelee miljardöörin nuoremman tyttären kanssa.

Kun yksi isäntäväestä kuolee, Liam ja Kat ymmärtävät, että itse asiassa he ovat tappajan tähtäimessä. He voivat luottaa vain toisiinsa - vai voivatko? Molemmat ovat mestarivalehtelijoita ja saaneet oppinsa parhailta." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

YA-kirjavuosi alkaa aina poikkeuksetta Karen M. McManusin uusimmalla jännärillä, niin myös tämä vuosi. (Viime keväänä tein tosin poikkeuksen enkä arvioinut blogissani vuoden -25 uutuutta Viittä vaille kuolema, koskapa olin lukenut sen jo aiemmin enkuksi.) Tämä vuosi alkoi taas turvallisesti McManusin uusimman suomennetun jännärin Kuuden karaatin huijaus parissa. Enkä joutunut taaskaan pettymään! Pidän muuten valtavasti tästä numeroteemaisesta ratkaisusta, joka on tehty ainoastaan suomennettujen kirjojen nimiin. Se on nerokas. 

Nyt ollaankin sitten huijauksien ja varkauksien parissa vähän samaan tyyliin kuin Kayvion Lewisin Varkaiden valtias -kirjaparissa. Katin äiti Jamie on nimittäin ammattimainen varas, joka tekee keikkaa Gem-nimiselle iäkkäälle naiselle, joka on ottanut äidin ja tyttären hoiviinsa Katin ollessa neljä. Gemin erikoisuutena on uskomattoman taidokkaat kopiot koruista, jotka vaihdetaan aina aitojen tilalle. Kat onkin tällä kertaa Gemin mukana, kun tämä varastaa koruliikkeestä upean käärmesormuksen. Tästä Jamie kuitenkin suivaantuu, koska hän ei missään nimessä halua sotkea tytärtään tähän puuhaan. Hänellä tulee mitta täyteen ja hän ilmoittaa eroavansa Gemin palveluksesta. Gem ehdottaa Jamielle kuitenkin vielä yhtä keikkaa, sen jälkeen hän ja Kat olisivat vapaat menemään.

"Juuri tämä on meidän ongelmamme. Olet kaiken aikaa hyökkäystilassa! Ei sillä lailla voi elää." (s. 306)

Jamien olisi soluttautuva vaikutusvaltaisen Sutherlandin suvun juhlien henkilökuntaan ja vaihdettava Annalise Sutherlandin kaulakääty kopioon. Homma vaikuttaa helpolta. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan: Kat, joka kokee olevansa vastuussa äidistään, huijaa itsensä mukaan Ross Sutherlandin tiluksille. Kaiken huipuksi juhliin tulee myös Luke, romanssihuijari, joka sai huijattua nuoren Jamien naimisiin kanssaan Katin ollessa neljä. Tämän jälkeen hän jätti Katin ja oman poikansa Liamin keskenään hotellihuoneeseen, josta nämä karkasivat omille teilleen, ja suivaantunut Jamie otti saman tien eron vastuuttomasta Lukesta. Nyt Luke tulee juhliin Liamin kanssa, koska hänellä on suhde Annalise Sutherlandin kanssa. 

Minut on viime aikoina pitänyt käynnissä puhdas halveksunta, ja ainoa harrastukseni on vuorotellen kusettaa ja vuorotellen matkia isääni. (s. 55)

Liam haluaa uskoa, että huijari-isä olisi nyt ihan oikeasti rakastunut Annaliseen, kuten tämä väittää, mutta on kovin epäileväinen. Hän on jo aiemmin tonkinut isän First Comes Love -sovellusta ja ilmoitellut siellä naisille isän petollisuudesta. Liamin äiti on kuollut, minkä vuoksi hänen on pitänyt muuttaa isänsä luo asumaan. Vielä on kuitenkin tekemistä heidän isä-poika-suhteen rakentamisessa. Liam ilostuu kun tapaakin oman melkein-siskopuolensa Katin. Lisäksi hänelle aiheuttaa erikoisia tuntemuksia Sutherlandien nuorimies Augustus.

Asiat alkavat mennä ihan eri urille kuin suunniteltiin, kun Jamie sairastuu vatsatautiin ja on siis pois pelistä. Koska äiti ja tytär ovat kuin kaksi marjaa, Kat pukeutuu tarjoilijan asuun ja tekeytyy Jamieksi. Hänen pitäisi vielä vielä käydä vaihtamassa feikkikoru aitoon ja homma olisi selvä. Mutta sitten hänestä tuleekin murhan silminnäkijä ja hän sotkee Liamin ja Augustuksen mukaan vaarallisiin kuvioihin. Kuka huijaa ketä? Juoni kieputtelee lukijaa ja tarjoaa viihdyttävää jännitystä. Samalla tutustutaan monenmuotoisiin perhetragedioihin ja onnettomiin rakkaustarinoihin. 

"Onneksi hän ei ampunut renkaitasi tyhjiksi, kun pysäköi viereesi", sanon. "Niin minä olisin tehnyt." 

"Olet virallisesti kaikkien aikojen kiinnostavin ystäväni", Augustus sanoo, ja kaikesta huolimatta se saa minut hymyilemään. (s. 251)

Kirjassa on jonkin verran karkeaa kielenkäyttöä varsinkin loppuosassa, lähinnä v-sanoja ja jopa h**rittelua. Ne eivät kuitenkaan valtaa tilaa kovin suuresti, mutta ajattelin mainita, jos joku miettii, minkä ikäiselle / millaiselle nuorelle tätä haluaa suositella. Itse pidättäytyisin 15+-suosituksessa tämän kanssa, vaikka kustantajan suositus on 12+. Kiroilujen lisäksi tässä on jonkin verran väkivaltaa, myös ihmisen kuolemaan johtavaa, eli ei pelkkää korujen varastelua ole tämä kirja. Myös hyvin rankkoja teemoja sivutaan, kuten vanhemman alkoholismia ja perheväkivaltaa.

Kuuden karaatin huijaus on mitä mainioin jännäri, jossa on vauhtia, vaarallisia tilanteita ja juonittelua. Tykkäsin! Juonittelu ja huijaukset taitaa ollakin nyt tämän päivän juttu nuorten jännäreissä. Romanttisia juonenkäänteitäkin on kirjassa toki kaiken toiminnan ohella mukana, mutta esimerkiksi Katille ei ole tupattu romanssikuvioita ollenkaan mukaan. Pääosassa on siis Augustuksen ja Liamin itsestäänselvästi nokkelasta sanailusta kehkeytyvä sateenkaareva romanssi. Rakkauskuviot ovat olleet McManusin kirjojen vahvuus, joten olisin toki toivonut sitä puolta enemmänkin, mutta toisaalta ihan positiivista, ettei päähenkilötytölle ole keksitty väkisillä poikakaverikuviota mukaan. Kat on oikein säpäkkä ja neuvokas päähenkilö, mutta myös Liam ja Augustus ovat oikein persoonallisia ja hauskoja tyyppejä.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muut Karen M. McManusin kirjat löydät täältä.

Samantyylistä:

Kayvion Lewis: Thieves' Gambit -kirjapari

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance Games -sarja ja Debutantit-sarja

Lumotut kirjeet -kirjapari: Rebecca Ross

Jumalainen vastustaja: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen.  WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Divine rivals. Kansi: Kelley McMorris / Shannon Associates

"Salaperäisiä juonitteluja, historian lehtien havinaa ja riipaiseva rakkaustarina.

Rebecca Rossin omintakeisen menestysduologian aloitusosa on kertomus lumotuista kirjoituskoneista, rakkaudesta sodan varjossa ja toivosta, joka ei sammu koskaan.

Muinaisten jumalien sota raivoaa Cambriassa. Kahdeksantoistavuotias toimittaja Iris Winnow hyvästelee rintamalle lähtevän veljensä ja joutuu huolehtimaan yksin perheensä toimeentulosta. Toiveissaan hänellä on oma palsta sanomalehdestä.

Kun Irisin veljelleen kirjoittamat kirjeet joutuvat vääriin käsiin – komealle, rikkaalle ja tylylle Roman Kittille, joka on Irisin pahin kilpailija saman lehden toimituksessa – Irisin ja Romanin välille syntyy maaginen yhteys.

Veljensä löytääkseen Iris pestautuu sotakirjeenvaihtajaksi kauas kotoaan. Turvanaan hänellä on kirjoituskoneensa ja tuntematon kirjeystävänsä, johon hän on alkanut auttamattomasti rakastua…" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** 

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Tämä kirjapari on ollut minun yksi odotetuimmista syksyn kirjoista, vaikka en ole etukäteen tiennyt tästä juurikaan mitään kuin takakannen tekstin verran. Mikä parasta, duologian molemmat osat ilmestyvät tämän syksyn aikana. Kirjan kansikuvakin on oikein vetoava.

Minun täytyy mennä, Pikkukukka, Forest oli sanonut ja koskettanut hänen hiuksiaan. Minun on vastattava kutsuun. (s. 68)

Kirjan alussa seurataan Oathissa asuvan Iriksen arkea sanomalehti Cazetten toimituksessa. Hänen isoveljensä Forest on ollut sotatantereella jo viisi kuukautta, ja sinä aikana Iris on lopettanut koulunsa kesken ja hankkinut työpaikan Cazettesta toiveenaan saada sieltä vielä joskus kolumnistin paikan. Irisilla on huoli sotivan isoveljensä lisäksi alkoholisoituneesta äidistään, josta ei ole perheen elättäjäksi. Konttorilla häntä taas kiusaa hänen pahin vastustajansa, kiusallisen komea ja rikas Roman Kitt, joka havittelee yhtä lailla kolumnistin paikkaa. 

Iris on perinyt mummoltaan kirjoituskoneen, jota hän säilyttää piilossa äidiltään sänkynsä alla. Sillä hän iltaisin kirjoittaa kolumniehdotuksia pomolleen Zebille, mutta myös kirjeitä veljelleen Forestille. Kirjeet hän on sujauttanut vaatehuoneen oven alta, ja ne ovat kadonneet siitä mystisesti. Iris ei ole uskoa silmiään, kun eräänä päivänä oven alta sujahtaa hänelle osoitettu kirje. Ensin hän luulee Forestin vastanneen hänelle, mutta pian kirjeiden kirjoittaja paljastaa, ettei ole Forest. Kuka tämä mystinen kirjekaveri on? Lukijalle paljastuu heti alussa, että hän on Roman Kitt, joka on alkanut tuntea kiinnostusta pisamanenäistä kilpakumppaniaan kohtaan, varsinkin luettuaan hänen kirjeitään. Hän ei kuitenkaan saa kerrottua kirjeissään todellista henkilöllisyyttään.

Pieneen hetkeen Iris ei pysty liikkumaan. Se naamio joka Romanin kasvoilla oli ollut kaikkien muiden edessä - hymy, iloiset silmät ja punehtuneet posket - putosi, ja Iris näki miten uupunut ja surullinen hän oli. (s. 98)

Kun Iris menettää äitinsä, Roman on ainoa, joka huolehtii tytön voinnista. Irisin on hankala paljastaa sisintään kenellekään, sillä hän kaipaa vähiten kenenkään sääliä. Hän kuitenkin hiukan lämpenee Romanille ja lupaa auttaa tätä artikkelin kirjoittamisessa. Romanin kihlaus neiti Elinorin kanssa tulee Irikselle puun takaa ja kirpaisee kummasti, vaikka eihän se hänelle kuulu. Roman ei todellakaan ole menossa naimisiin ynseän Elinorin kanssa vapaasta tahdostaan, vaan molempien vanhempien junailujen seurauksena. Onko hänellä pakotietä pakkoavioliitosta?

Tuntuu hyvältä tietää, etten ole tänä iltana yksin, vaikka istun hiljaa pimeässä. (s. 107)

Iris päättää lähteä kilpailevan lehden sotakirjeenvaihtajaksi keskelle sota-aluetta hävittyään Romanille kolumnistipaikan lehdessä. Hän voisi näin löytää ehkä veljensäkin. Hänet majoittaa majataloonsa reilu kolmikymppinen Marisol, ja Iris saa seuraa samanikäisestä sotakirjeenvaihtaja Attiesta. Myöhemmin majataloon tulee vielä kolmaskin sotakirjeenvaihtaja, joka pistää pakan sekaisin - ainakin Irikseltä. Sotakirjeenvaihtajille tulee sodan julmuus ja raakuus konkreettisesti silmille heidän avustaessa sotasairaalassa Marisolin mukana sekä päästessä mukaan rintamalle juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Kolmenlaiset sireenihälytykset pitävät majatalon asukkaat valppaana: milloin pitää vetäytyä pimeään kotiin piiloon Hurtilta, milloin Dacre-jumalan lähettämiltä kyliä pommittavilta etyyreiltä ja milloin pitää evakuoitua lopullisesti kylästä. 

Mikä tämä sota oikein on? Tässä sodassa taistelevat toisiaan vastaan maailmaa vallitsevat jumalat, Dacre ja Enva. Enva on hyvis, taivaallinen jumala, kun taas Dacre se maanalinen pahis, joka suuttui aikoinaan Envalle pahasti tämän hylätessä hänet. Forest taistelee jossakin Envan puolella, ja Iris on huolissaan siitä, onko tämä enää elossa. Dacre vaikuttaa olevan pahasti voitolla, sillä hänellä on järeämmät aseet käytössään.  

Tästä jumalten sodasta ja Iriksen ja Romanin maagisesta kirjeenvaihdosta sekä muutamista satunnaisista maagisista esineistä tai taloista, jotka sivumennen mainitaan, koostuu oikeastaan kirjan ainoat fantasiaelementit. Kustantajan mukaan tämä on dystopiaa, mikä hämmentää vielä entisestään. Itse laittaisin tämän maagiseen realismiin hyvin vähäisten fantasiaelementtiensä vuoksi, mutta voisi tämä olla kevyttä fantasiaakin.

"---Ei ilo ole mikään rikos, vaikka ympärillä olisi toivottomuutta. Iris, katso minua. Sinä ansaitset kaiken onnen maailmassa. Ja minä aion pitää huolen, että sinä saat nauttia siitä." (s. 331)

Romantiikkapuoli tässä on hyvin vahvasti keskiössä, ja se on ihan mukavasti kirjoitettu. Iris ja Roman lähentyvät kivasti kirjeenvaihtonsa kautta. Hiukan turhauttaa se, kun Iris ei voi antaa tunteilleen valtaa Romanin kanssa, koska haluaa olla kirjeiden kirjoittelijalle, jolle Roman on siis antanut toisen nimensä Carver, uskollinen. Onneksi asiat alkavat paljastua. Loppuun on säästetty totinen tujaus sodan traagisuutta ja käänteentekeviä juonikuvioita. Pakkohan se on lukea jatko-osa tähän heti, kun se ilmestyy.

Pidin oikein paljon kirjan ideasta, maagisesta kirjeenvaihdosta, sotateemasta, joka oli kevennetty jumalten väliseksi sodaksi ja Iriksen ja Romanin ihanasta haters/enemies-to-lovers- suhteesta. Jossain vaiheessa kirjaa minun innostus hiukan laski, siksi ei tämä kuitenkaan päässyt minun huippuarvosanoilleni. Ehkä olisin toivonut hiukan lisää maagisia elementtejä tähän kirjaan, ja lisäksi Iriksen ja Romanin suhteen välistä jännitettä olisi voinut ehkä vielä hiukan kasvattaa. Oikein ihana romanttinen sotaromaani ripauksella maagisuutta, voisi olla minun kuvailuni tälle kirjalle kiteytettynä.

Annan arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Armottomat valat: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen. WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ruthless Vows. Kansi: Kelley McMorris /  Shannon Associates

"Romanttisen tarinan tiivistunnelmainen päätös.

Jumalainen vastustaja -kirjan jatko-osa saa sydämen tykyttämään ja silmät kyyneliin.

Iris on palannut rintamalta ruhjeilla ja sydän murtuneena. Sota ei ole vielä läheskään ohi, ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa valmistautumattoman Oathin kaupungin.

Roman on jäänyt vihollislinjojen taakse vailla muistikuvia menneisyydestään. Hän alkaa jälleen kirjoittaa lehtijuttuja – mutta tällä kertaa viholliselle. Yllättäen hänen huoneensa lattialle ilmestyy kirje, jonka lähettäjä vaikuttaa yhtä aikaa vieraalta ja oudon tutulta.

Kohtalo heittelee Irisia ja Romania vääjäämättä lähemmäs toisiaan. Kun tilanne kiristyy, he vaarantavat rakkautensa ja tulevaisuutensa muuttaakseen sodan kulun.

Lukijat äänestivät kirjan vuoden 2024 Goodreads Choice Award -voittajaksi YA-fantasia-sarjassa." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Olipas mukavaa saada Lumotut kirjeet -kirjaparin molemmat osat saman vuoden aikana. Odottelin Jumalainen vastustaja -aloitusosalle kovasti jatkoa saadakseni tietää, miten kahden jumalan välisessä sodassa käykään, ja ennen kaikkea, miten Iriksen ja Romanin ihana rakkaustarinan kävisi. Ensimmäinen osahan päättyi hyvin dramaattisiin tunnelmiin...

Takaisin Oathiin palannut Iris työskentelee ystävänsä Attien kanssa Inkridden Tribunen leivissä. Säpäkkä mutta empaattinen lehden johtaja Helena haluaa julkaista rehellistä ja sodan toisen osapuolen, Enva-Jumalaa puoltavaa tietoutta, vaikka kaikki eivät siitä pidäkään. Iris on onnellinen saatuaan veljensä Forestin takaisin, mutta sydän kaipaa Romania, jonka sodan pahis-osapuoli Dacre kaappasi joukkoihinsa. Dacre tyhjentää sotilaidensa muistin edellisestä elämästään, joten Iris pahoin pelkää, ettei Roman enää muistaisi häntä. Lumottu kirjeenvaihtokaan ei onnistu, koska Iris on menettänyt hienon perintökirjoituskoneensa, eikä Romanillakaan varmasti ole pääsyä maagisen Alouette-kirjoituskoneen ääreen - onhan niitä olemassa enää neljä kappaletta. Joista yksi on Oathin museossa. Siitä Iris saakin ajatuksen, joka edellyttää pientä murtokeikkaa.

"En halua taistella puolella sydämellä, vaan koko sydämelläni." (s. 160)

Roman ei muista edellisestä elämästään mitään, kiitos Dacre-jumalan, joka on nyt hänen pomonsa. Roman saa yhä hyödyntää kirjoitustaitoaan, sillä hänestä on tehty Alisten kirjeenvaihtaja. Sattumalta hänelle tarjotaan kirjoituskonetta, joka onkin Iriksen vanha Alouette. Ensimmäinen vaatehuoneen lattialle ilmestynyt kirje hämmentää Romania. Kuka kumma hänelle kirjoittelee nimimerkillä "E"? Hän päättää pitää kirjeet salassa, vaikka hänellä ei vielä ole aavistustakaan vaimostaan Iriksestä. Unissa hänelle kuitenkin alkaa ilmestyä kaunis nuori neito nimeltä Iris Winnow, joka tupsahtaa Romanin työpaikalle Gazette-lehden toimitukseen. Roman ei kuitenkaan vielä ymmärrä unen tarkoitusta.

Irikselle ja Attielle tulee taas uusi keikka lähelle sotatanteretta, eikä Forest ole tästä ollenkaan riemuissaan. Sotakirjeenvaihtajakaksikko pääsee kuitenkin taas tapaamaan rakasta Marisolia ja tämän sotilasvaimoaan Keegania, mutta joutuu myös melkoiseen vaaraan jälleen kerran. Iris ei kuitenkaan kadu vaarallista reissuaan, sillä hänelle ja Romanille tulee yllättävä kohtaaminen, joka voi pikku hiljaa palauttaa Romanin muistoja. Kaikkea toivoa ei ole menetetty. Kaksikko tutustuu myös mukavaan autokuskiinsa Tobiakseen, josta tulee Attielle hyvinkin tärkeä henkilö. 

Tänä iltana tapahtuisi jotain. Jotain, mikä halkaisisi maailman kahtia. (s. 332)

Armottomat valat on mielestäni edeltäjäänsä monipuolisempi ja mukaansatempaavampi kirja, jossa on myös enemmän fantasiaelementtejä mukana. Sodan vastapuolet, alisten jumala Dacre ja taivaallinen jumala Enva pääsevät isompaan rooliin, tosin Enva on lähinnä varjoissa piileskelevänä, kun taas Dacre näkyy ja kuuluu hurttineen ja etiireineen. Päästäänpä kirjassa kurkistamaan Dacren valtakuntaan eli aliseen maailmaan, ja matkustamaan kammottavan etiirin kyydissä. 

Kaiken tämän sodan takanahan on siis Dacren ja Envan onneton rakkaustarina, jossa maanaliseen valtakuntaan vangittu Enva on vapautunut soittamalla erityistä kehtolauluaan, joka on vaivuttanut kaikki uneen, ja vapautunut Dacren toksisesta rakkaudesta. Siitä suuttuneena Dacre on käynnistänyt sotatoimet ja valjastunut väkipakolla mukaan ihmisiä, joiden muistoja hän on pyyhkinyt pois. Tämän takia viulu on ollut kielletty soitin siitä asti Dacren käskystä. Enva on kuitenkin ihmisten puolella ja haluaa lopettaa sodan. Siihen hän tarvitsee kuitenkin hiukan apua.

Rakas Iris,

Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että olin rakastumassa sinuun toisen kerran? Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että sanasi löysivät minut täältä, jopa tässä pimeydessä? Että olen kantanut E-kirjeitäsi lähellä sydäntäni kuin suojakilpeä? --- (s. 223)

Romanin ja Iriksen rakkaustarina on tietysti tämänkin osan keskiössä, vaikka se kaiken sodan ja melskeen jalkoihin meinaakin jäädä. Maaginen kirjeenvaihto on tässäkin osassa isossa roolissa, kun Iris yrittää mahdollisimman salamyhkäisesti saada Romanin taas muistamaan hänet. Kiinnijäämisen pelko on suuri, sillä kirjeet eivät saa päätyä Dacren hyppysiin. Iriksen ja Forestin sisarellisia välejä on myös kuvattu ihanalla tavalla. 

Armottomat valat jaksoi pitää minut otteessaan alusta loppuun saakka. Siinä on juuri sopivassa suhteessa romantiikkaa, toimintaa, maagisia elementtejä ja traagisia kohtauksia. Oikein hyvä lopetus tälle duologialle!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Kirjojen tytär: Margaret Rogerson

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2025

Englanninkielinen alkuteos (2024): When the world tips over. Kansi: Theresa Evangelista. Sivujen kuvitukset: Jessica Cruickshank

"Villi romaani täynnä rakkautta, salaisuuksia ja lumoa

Kun maailma keinahtaa radaltaan on sisarusten välisen kilpailuhengen, sukukirousten ja rakkaustarinoiden ketju. Se on monisyinen tarina yhden perheen menneisyydestä, osoitus siitä, että vain historiansa tuntemalla voi muuttaa tulevaisuutensa.

Fallin sisarukset elävät Pohjois-Kalifornian viiniseudulla. Vuosia sitten heidän isänsä katosi salaperäisesti ja rikkoi perheen palasiksi. Nyt 12-vuotias Dizzy Fall näkee henkiolentoja ja toivoisi olevansa romanttisen kirjan päähenkilö. Miles Fall, 17, on komea älykkö ja koirakuiskaaja, joka haluaa epätoivoisesti löytää unelmiensa miehen. Yhdeksäntoistavuotias Wynton Fall vetää ihmisiä puoleensa ja on virtuoosimainen viulisti törmäyskurssilla tähteyteen… ellei tuhoa sitä ennen itseään.

Arvoituksellinen sateenkaaritukkainen Cassidy keikauttaa Fallien maailman raiteiltaan. Onko hän enkeli? Pyhimys? Vai ihan tavallinen tyttö? Jollain tapaa hänellä on voima muuttaa heistä jokaista. Mutta ennen kuin selviää, kuka hän on, tapahtuu onnettomuus ja Fallin perhe rikkoutuu pahemmin kuin koskaan. (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Huhhuh, onpas paksu järkäle, oli ensiajatukseni tästä Jandy Nelsonin kirjasta. Kauankohan minulla menee taas tämän  yli 560-sivuisen kirjan lukemiseen, tuskastelin. Noh, arvatkaapa, menikö minulla kauaa tämän lukemiseen? Eipä ei. Olen häkeltynyt, hämmentynyt, sanomattoman onnellinen, että sain lukea näin mahtavan kirjan! 

Kun maailma keinahtaa radaltaan kertoo Paradise Springissä asuvan Fallin perheen tarinan. Se esittelee hyvin omalaatuisen perheen: 12-vuotiaan Dizzyn, jonka tukka on tumma kikkarapehko, joka näkee heidän tilansa pihalla haamuja, mm. suutelevat mieshaamut, joka on kiinnostunut erikoisista tiedonjyväsistä, joka rakastaa hulttioveljeään Wyntonia sekä Täydellistä Milesia (joka ei taas anna vastarakkautta pikkusiskolleen) ja näkee sanat väreinä. Dizzy höpöttää (äidin mielestä) kohtaamastaan  sateenkaaritukkaisesta enkelistä, joka pelasti Dizzyn jäämästä rekan alle (tätä hän ei kerro äidille). Dizzy suree myös sitä, ettei hänen rakas ystävänsä Lisko enää pidä hänestä, vaan Melindasta. 

Jälleen kerran hän joutui kasvokkain sen tosiasian kanssa, ette rakkaus aina ollut kaksisuuntaista.

Heidän isänsä ei vastannut heidän rakkauteensa. Siksi hän oli lähtenyt. (s. 429)

Täydellinen Miles, 17,  ei ole oikeastaan täydellinen. Hän on vain verhoutunut täydellisyyden valepukuun. Oikeasti hän on lopettanut koulun ja viettää päivät mustan labradorinnoutajan, Sandron seurassa. Kukaan ei tiedä, että he voivat kommunikoida telepaattisesti. Miles kerää toki ihmisten katseet, sillä hän on uskomattoman komea. Hän on perinyt piirteensä isältään Theo Fallilta. Miles on myös melko vasta suudellut ensimmäistä kertaa poikaa ja tajunnut, että hän on homo. Hän rakastaa lukemista ja kirjoittaa runoja. Hän ei tiedä itkevänsä unissaan kadonneen isänsä perään. Hän vihaa isoveljeään Wyntonia, joka on tehnyt hänelle vastikään hyvin inhottavan teon. Hän kohtaa Sandron kanssa kirjoja rakastavan, sateenkaaritukkaisen tytön, joka tuoksuu kukilta.

Jokin ei tuntunut todelliselta. Hänelle oli joskus aiemminkin tullut samanlainen tunne, kun lukeminen muuttui enemmänkin hengittämisen kaltaiseksi ja hän tiesi jättäneensä todellisen elämän taakseen ja sielu oli siirtynyt hänen ruumiistaan tarinaan. Mutta hänestä ei ollut koskaan tuntunut tältä toisen ihmisen kanssa - toisen ihmisen takia. (s. 76)

19-vuotias Wynton on saanut perheen äidiltä, Bernadetteltä porttikiellon heidän taloonsa, sillä hän on romuttanut äidin auton ja joutunut putkaan rikottuaan isoisoisää, Alonsoa esittävän patsaan. Isoveljeään jumaloiva Dizzy on kuitenkin salaa päästänyt veljensä vintille nukkumaan. Wyntonilla on uskomaton musiikin lahja - sen hän lienee perinyt trumpettia soittavalta isältään. Wyntonin soitin on viulu, ja hänellä on tulossa pian merkittävä keikka. Häntä harmittaa, miksei äiti ole kiinnostuneempi hänen soitostaan. Wynton on käyttäytynyt kamalasti nuorempaa veljeään, Täydellistä Milesia kohtaan isän lähdön jälkeen. Wynton itkee aina soittaessaan, minkä takia hän pitää aurinkolaseja.

Hän yritti olla olematta kusipää, todella yritti, mutta ei koskaan oikein edistynyt tavoitteessaan. Kun hän ei soittanut viulua, hän tylsistyi. Niin kuin kaada-bensaa-kurkkuun-ja-sytytä-tulitikku-tylsistyi. Ja hänelle tuli nälkäinen olo, elämännälkäinen, elämänkyltymätön. Silloin hän teki kaikkea mitä ei olisi pitänyt. (s. 90-91)

Myös Clive-setä asuu Fallin perheen tiluksilla, joka on siis aiemmin ollut Fallin suvun suuri viinitila, jonka Alonso Fall on aikanaan perustanut vaimonsa Marian kanssa. He toivat Espanjasta mukanaan ihmeköynnökset, ja heidän viininsä on aikanaan saanut arvostelijat vuodattamaan ylisanoja. Theo Fallin katoamisen jälkeen viininvalmistus loppui. Bernadette ei salli alkoholisoituneen Cliven tulevan heidän taloonsa, mutta Dizzy ja Miles vierailevat setänsä luona säännöllisesti. Setä soittaa trumpettia ja näkee enneunia.

Sitten on äiti Bernadette, jonka The Blue Spoonful -ravintolan annokset saavat ihmiset sekaisin onnesta. Bernadette kaipaa yhä miestään, joka lähti hänen odottaessaan Dizzyä ja jätti hänet kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän kattaa yhä aterian miehelleen ravintolaan joka ilta. 

Sitten tapahtuu onnettomuus - Wynton jää auton alle sen jälkeen, kun on soittanut uskomattoman keikan. Hänet pelastaa sateenkaaritukkainen Cassidy, joka antaa pojalle ensiapua ja hälyttää ambulanssin. Wynton makaa koomassa, kun tuo mystinen tyttö vierailee juttelemassa hänelle kenenkään tietämättä. 

Cassidy kertoo Wyntonin vuoteen vierellä omaa tarinaansa. Hän ei suinkaan ole enkeli, vaikka Dizzy niin lujasti siihen uskoo. Hän on kulkenut 14 ensimmäistä vuotta elämästään äitinsä Marigoldin kanssa asuntoautolla ympäriinsä etsien täydellistä Pikkukylää, johon asettua. Cassidy on kärsinyt yksinäisyydestä, vakaan turvallisen aikuisen puutteesta, isän kaipuusta ja juurettomuudesta koko elämänsä. Ailahtelevainen, epävakaa äiti on ollut hänen ainoa ystävänsä, kotiopettajansa, roolimallinsa. Äiti nautti miesten seurasta, toi toinen toistaan erikoisempia tyyppejä heidän asuntovaunulleen ja Cassidy joutui kestämään niitä - ja seksin ääniä. Välillä äiti tipahti omaan Äänettömään maailmaansa, jolloin Cassidy oli ihan omillaan. Kun kaksikko sitten vieraili Paradise Springissä, 13-vuotias Cassidy tapasi ihanan vaaleahiuksisen, viulua soittavan pojan, jonka kanssa hän tunsi hämmästyttävää yhteyttä. 

Wyntonin onnettomuus saa liikkeelle tapahtumaketjun, jossa Miles lähtee hakemaan Cassidyä Felix-nimisen kokkipojan ja Dizzyn kanssa - heidän toiveenaan on saada tuo pelastava enkeli parantamaan Wynton (heillä ei ole aavistustakaan, että Cassidy vierailee Wyntonin luona jo säännöllisesti). Mitä heidän määränpäässään odottaakaan? Kaiken lisäksi tuo Felix tietää uskomattomia tarinoita Fallin suvusta. Felixin katse saa Milesin hämmentymään, vaikka tämä sanoo, ettei ole saatavilla. Kuitenkin Miles huomaa heidän välillään sähköä. Miten joku voi olla niin innostunut kaikesta näkemästään kuin Felix? Hän on Milesin mielestä ihmeellisin tyyppi, jonka hän on koskaan tavannut.

En halua paljastaa tämän enempää juonesta, joka avautuu lukijalle ällistyttävän upealla tavalla kerros kerrokselta. Cassidyn traaginen tarina hänen itsensä kertomana, Bernadetten lähettämättämät kirjeet pojilleen, joissa hän lopulta tunnustaa kaiken, Milesin surulliset sähköpostiviestit isälleen, Fallin sukutarina sadunomaisesti kerrottuna, ja se, miten kaikki lopulta kiertyvät toistensa tarinoihin ja kaikilla on joku tärkeä roolinsa tässä tarinassa, kaikki nämä saivat minut rakastamaan tätä kirjaa. Kaikessa takana on tietysti rakkaus, oli se sitten rakkaus veljeä, äitiä, isää kohtaan, tai kipinöivää romanttista rakkautta jotakin ihanaa kohtaan. Muitakin vahvoja tunteita tässä tarkastellaan: kateutta, joka kulminoituu Fallin suvun kirouksenomaisena sisaruskateutena sekä isän, aviomiehen, ensirakkauden tai äidin ikävää. 

Rakas isä,

missä sinä olet? Miten saatoit jättää minut näiden ihmisten luo?

 

Miles (s. 85)

Kirjan henkilöt ovat uskomattomia persoonia, joiden tarinoita suorastaan ahmin itseeni. Surullinen Miles ei ymmärrä, miksi isoveli on alkanut vihata häntä ja miksi isä jätti heidät noin vain. Sandro-koira nokkeline viisauksineen on aivan hulvaton hahmo. Paljastuu, ettei Miles ole ainoa, joka ymmärtää koiran puhetta. Wynton taas on herkkä, väärinymmärretty musikaalinen lahjakkuus, joka ei ehkä vihaakaan Milesiä, kuten tämä luulee. Dizzy on hilpeä esiteini, joka ei ymmärrä, miksei rakkaus voi aina olla kaksisuuntaista. Miksi Lisko ei rakasta häntä enää? Miksi isä jätti heidät ja Miles itkee joka yö? Miksi Miles ei tykkää Dizzystä ja hänen hienoista tiedonjyväsistään?

Tämä kirja sopii hyvin Pride-kuukauden kirjaksi luontevalla sateenkaarevuudellaan. Kirjan paksuuden vuoksi tätä en välttämättä ota vinkkauksiin mukaan, mutta suosittelen kyllä kovasti paljon lukeville (15+) nuorille, jotka rakastavat erilaisia ihmiskohtaloita, sukutarinoita ja rakkaustarinoita. Tätä suosittelen erityisesti myös aikuisille, etenkin sellaisille, jotka haluavat tietää, mikä tekee YA-kirjallisuudesta niin erityistä. Kun maailma keinahtaa radaltaan on siitä malliesimerkki, miten paljon erilaisia teemoja voi yhdistää luontevasti uskomattoman upeaksi lukukokemukseksi, jossa lukija ei kuitenkaan menetä toivoaan.

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Meren koskettamat: Leena Paasio

 Meren koskettamat: Leena Paasio. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen (suunnittelu), AdobeStock & Tuomas Hulk/Estline AB (kuvat)

"Kohti tuntematonta rantaa

Saaristolaistytön matka oman menneisyyden arvoituksiin, joiden taustalla kaikuu Estonian synkkä onnettomuus. Teosparin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan kirjoittajan uusi merellinen nuortenromaani.

Ysiluokkalainen Louna asuu kasvattivanhempineen Utön saarella. Hän ei ehtinyt tuntea äitiään eikä mieti juuriaan, kunnes joku tuo äidin haudalle kukkia. Saari tuntuu äkkiä pieneltä ja Louna alkaa pohtia, keitä hänen biologiset vanhempansa oikein olivat. Kun Louna viettää Utössä helsinkiläisten meripartiolaisten kanssa pari ikimuistoista kesäpäivää, syntyy päätös lähteä Helsinkiin lukioon. Louna haluaa selvittää oman tarinansa eikä päätöstä ainakaan jarruta uuden kaveriporukan Hanneksen kuumottava huomio.

Kirjagramin lumonnut Paasio kuvaa jälleen koskettavasti lukiolaisnuorten elämää, ihastuksia ja oman suunnan löytymisen tärkeyttä."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Leena Paasion aiempi nuortenkirjapari Harmaja luode seitsemän ja Bengskär itä kahdeksan olivat oikein mukavia lukukokemuksia, joten en muuta odottanutkaan tältä hänen uusimmalta. Kirjan nimi, Meren koskettamat, antaa vihiä siitä, että merellisyys säilyy Paasion seuraavassakin kirjassa. Sain juuri tämän kirjan luettuani tiedon, että se on Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana tänä vuonna. Mahtavaa!

Oli kyllä oikein dramaattinen ja erikoinen kirjan aloitus tässä, sillä kaikki alkaa Estonian turmasta Milla-nimisen tytön kokemana. Nuori milla pelastuu ihmeen kaupalla tuosta kuuluisasta onnettomuudesta ja pelastautuu Utön saarelle, jossa ystävälliset Birgit ja Peter ottavat hänet hoiviinsa. Millan mieleen jää ystävällinen solttupoika Aku, joka pitää häntä kädestä matkalla Birgitin luokse heti onnettomuuden jälkeen. 

Sitten seurataankin nykyhetkessä 16-vuotiasta Lounaa, Utö-saaren asukkia, jonka elämä mukavien Birgitin ja Peterin kanssa on vakaata, mutta ei todellakaan tylsää. Kuutti-koira tuo säpinää elämään tempauksillaan, ja hyvin erityinen Valo-ystävä aiheuttaa välillä iloa, välillä harmia Lounan elämään. Kesäisin saarella riittää säpinää turistien ansiosta, ja nytkin Louna saa ohjata erästä helsinkiläistä partiolaisten ryhmää majakkakierroksella ja myöhemmin myös melontaretkellä. Hän on tottunut tekemään töitä Birgitin puodissa ja Valon äidin, Marjukan Majakka-kahvilassa ja turistiryhmien vetäjänä. Päivän päätteeksi Louna käy hiljentymässä äitinsä haudalla. Äitinsä, joka kuoli heti hänen syntymänsä jälkeen.

Mummia ja vaaria parempia vanhempia olisin tuskin voinut saada. Biologia ei määritellyt perhettä vaan halu elää yhdessä ja pitää rakkaidensa puolia tilanteessa kuin tilanteessa. (s. 204)

Louna ei tiedä äidistään muuta, kuin että hän selviytyi kamalasta Estonian onnettomuudesta, mutta menetti merelle hyvän ystävänsä Piretin. Tämän jälkeen äiti on oleskellut Birgitin ja Peterin luona Utössä. Isästään hänellä ei ole mitään tietoa, mutta tietää, että hänen isoäitinsä on yhä elossa. Birgit ja Peter ovat olleet vaitonaisia asioista suojellakseen Lounaa, joka on heille kuin oma tytär. Suorasukaista, autismipiirteiden takia erikoisesti käyttäytyvää Valoa ärsyttää Lounan menneisyyden vatvominen ja äidin sureminen, sillä eihän tämä ole koskaan edes äitiään nähnyt. Lounaa taas ärsyttää Valon asenne ja omistushaluisuus, sillä tämä osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä heti, kun Louna tutustuu paremmin helsingistä tulleisiin vierailijoihin, Oonaan, Hannekseen ja Mikkiin. 

Helsingin kolmikosta Oonan veli Hannes alkaa kiinnostaa Lounaa erityisen paljon, kunnes hän saa kuulla, että tällä on tyttöystävä mantereella. Niinpä tietysti. Omille tunteilleen ei voi kuitenkaan oikein mitään, ja parin välillä on pientä, kuumaa flirttiä melontaretken lomassa. Lounan aiempi aikomus pitää välivuosi ja odottaa lukioon menoa siihen, että vuotta nuorempi Valokin on lähdössä, alkaa väistyä mielenkiintoisemman suunnitelman edessä. Oona ystävineen houkuttelee Lounaa Haagan yhteislyseoon, jossa he kaikki  opiskelisivat myös. Sattumoisin Lounalle olisi asuntokin olemassa lähistöllä, sillä äidiltä peritty asunto on odotellut häntä vuokrattuna. Pystyisikö hän selvittämään juuriaan Helsingistä käsin paremmin? Valo ei tietenkään ota Lounan suunnitelmia hyvin vastaan ja ystävät ajautuvat ikävään riitaan. 

- Ajattelitko kertoa mulle lainkaan vai olisitko vain jonain kauniina päivänä häipynyt saarelta? (s. 93)

Meren koskettamat on kirja täynnä suuria tunteita, menneisyyden haamujen selvittelyä ja rosoista elämää. Lounalle paljastuu, ettei äidin menneisyys ole kovinkaan ruusuinen, eikä isoäitikään ole täydellinen pullantuoksuinen mummo. Ikänsä saaristolaiselämää elänyt Louna sopeutuu Helsingin vilinään yllättävän hyvin uusien, ihanien ystävien avulla, ja samanlailla tyttö löytää luonnon rauhaa pääkaupungistakin. Mikki ja hänen pikkuveljensä Risse, josta tulee Lounalle hyvä ystävä, asuvat vanhempiensa työn vuoksi Suomenlinnassa, ja sinne kirjan tapahtumat sijoittuvat useaan kertaan, koska nuoret viihtyvät siellä paremmin kuin hyvin. Poikien vanhemmat Petteri ja Anu ovat erittäin vieraanvaraisia ja mukavia, ja Louna tuntee olevansa siellä turvassa.

Meri on vahvasti läsnä kirjassa. Ikävämmistä yhteyksistä eli Estonian turmasta siirrytään mukaviin melontaretkiin, purjehtimassakin käydään ja kalastamassa tietysti. Voin miltei kuulla lokkien kirkunan ja meren aaltojen äänet lukiessani niitä kohtia, joissa olla Utössa ja Suomenlinnan tienoilla. Louna on elänyt aina elänyt saarella ja on osa sitä ja sen luontoa, ja juuri tämä kiehtoo Hannesta, joka ihastuu tyttöön heti ensi silmäyksellä. Lounan ja Hanneksen välillä on toimivaa flirttiä ja hapuilevaa tunteiden tunnustelua. 

- Arvaa mitä Valo? Oona kysyi toivuttuaan hiukan. - Sä vielä pyyhit tällä kaupungilla lattiaa ja saat sen palvomaan itseäsi. (s. 187)

Kirjassa on tosi erilaisia henkilöhahmoja, joista esimerkiksi Lounan ystävä Valo on monisäikeisin tapaus. Alussa suorastaan inhosin häntä hänen käytöksensä takia, mutta onneksi hän muutti hieman tapojaan kirjan edetessä. Pidän siitä, että aikuisetkaan eivät jääneet pelkiksi statisteiksi, vaan heilläkin on lähes jokaisella oma persoonansa ja tarinansa.

Suurimmat tunteenpurkaukset ja yllättävimmät käänteet on säästetty ihan kirjan loppumetreille. Kyyneleiltä ei voi paatuneinkaan lukija välttyä, sillä niin tunteikasta tapahtumaa on luvassa. Yllätyinkö totaalisesti lopun käänteistä? En ihan täysin, sillä kyllä minä ainakin aloin jo arvailemaan, mitä tuleman pitää. Kirjassa ripotellaankin hienovaraisia vihjeitä, jotta lukijakin voi itse päätellä lopputulemaa ennen Lounaa. 

Meren koskettamat on Finlandia-palkintoehdokkuutensa ansainnut. Pidän kovasti peukkuja pystyssä! 

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Lue meille äitikulta

Kirjavinkit (Mikko)

Lastenkirjahylly

Samantyylistä:

Itämeri-duologia: Leena Paasio

Aurora/ Eino: Edith Arkko

 Aurora / Eino: Edith Arkko. Hertta 2024 

Kansi: Karin Niemi

"Aurora on ysiluokkalainen, joka on kesän aikana sijoitettu nuorisokotiin. Yhteinen arki äidin kanssa ei onnistu, koska äiti juo. Koulussakin Auroraa ahdistaa, mutta onneksi lempibändin musiikki auttaa jaksamaan.

Eino on ysiluokkalainen, tunnollinen ja menestyvä oppilas koulussa. Hän pelaa jääkiekkoa tosissaan ja tavoittelee paikkaa alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa.

Eino joutuu jälki-istuntoon, kun Auroran tekemät tyhmyydet menevät vahingossa Einon syyksi. Auroraa nolottaa, mutta hän ei osaa korjata asiaa. Einossa on myös jotain tosi söpöä, ja kun Aurora ja Eino päätyvät samaan kotitaloudenryhmään, ihastumista ei voi välttää.

Aurora/Eino on selkokielellä kirjoitettu lämminhenkinen kirja ysiluokasta, unelmista ja suurista tunteista. Kääntökirjassa on kaksi tarinaa, sekä Auroran että Einon. Tarinat voi lukea yhdessä tai erikseen." (Hertta)

Oma arvio:

Kasiluokkien genrevinkkauksissa olen monesti harmitellut nuorten selkoromantiikan vähyyttä. Niinpä tämä Edith Arkon kääntökirja Aurora / Eino tuli kuin tilauksesta. Mikä parasta, tässä kirjassa kuullaan molempien osapuolten näkökulmat. Lukukokemukseen voi vaikuttaa hyvin ratkaisevasti se, kumman tarinan valitsee ensin luettavakseen: Auroran vaiko Einon. Vai valitseeko joku luettavakseen vain toisen osapuolen tarinan? Sekin on mahdollinen vaihtoehto. Erityiskehut vielä heti tähän alkuun Karin Niemelle upeasta kannesta!

Minä luin ensin ysiluokkalaisen Auroran näkökulman. Hän on joutunut, jälleen kerran, jälki-istuntoon, kun sinne pyyhältää myös tosi kivan näköinen Eino-poika. Aurora tietää, että Eino ei olisi ansainnut tätä rangaistusta, sillä kaikki on oikeastaan Auroran syytä: juuri hän sotki ja rikkoi  tyttöjen vessaa suutuspäissään. Hän ei ole kuitenkaan pahoillaan siitä, että saa tuijottaa Einon suloista niskaa koko jälki-istunnon ajan.

Mulla oli äitiä ikävä.

Me puhuttiin aina kaikesta.

Se kuunteli mua.

Täällä nuorisokodissa ketään ei kiinnostanut,

mitä mä oikeasti ajattelin. (Aurora; s. 12)

Auroran elämässä tapahtuu kaikenlaista. Alkoholistiäidin takia hän asuu nuorisokodissa, jossa hänen omaohjaajansa Kuura ei tunnu ymmärtävän häntä. Hän ei saisi edes värjätä hiuksiaan siniseksi, minkä takia Aurora päätyy värjäämään ne aamulla järven rannalla. Ja sattumoisin apuun tulee Eino, jota tuntuu hiukan hermostuttavan Auroran läheisyys. Nuoret tutustuvat, ihastuvat. Eino kiinnostuu Auroran lempiörinähevibändistä ja Aurora Einon jääkiekkoharrastuksesta, vaikka molemmille ne ovat uusia juttuja.

Seuravalmentaja oli sanonut,

että unelmia piti tavoitella askel kerrallaan.

Piti olla kärsivällinen.

Piti tehdä kovasti töitä.

Ei saanut luovuttaa. (Eino: s. 14)

Mitäs Einon maailmassa on sitten meneillään? Eino haaveilee pääsevänsä alle 16-vuotiaiden maajoukkueeseen, ja kaikki näyttääkin hyvältä, kun hänet valitaan Pohjola-leirille. Siellä hän tutustuu Rasmukseen, joka on tosi hyvä pelaaja, mutta ei Einokaan huono ole. Einoa ilahduttaa, kun hän näkee sinitukkaisen Auroran jäähallissa katsomassa hänen peliään. Tyttö kertoo hyvin avoimesti kotioloistaan ja vaikuttaa olevan tosi surullinen äitinsä vuoksi. Kun Aurora pyytää Einoa käymään hänen luonaan nuorisokodissa, hän ei epäröi. Ensisuudelma saa heidät yksimieliseksi siitä, että harjoituskertoja tarvitaan vielä lisää. ja lisää.

"Joo. Mä luulen,

että tämän pitää tuntua just tältä." (Aurora; s. 150)

Aurora / Eino on hyvin selkeästi etenevä kahden nuoren rakkaustarina ihastumisesta ensisuudelmaan ja ensiseksikertaan ja myös ensimmäiseen riitaan, joka meinaa koitua kohtalokkaaksi heidän rakkaustarinalleen. Ensirakkaus on ainutkertaista, etenkin haparointineen ja väärinymmärryksineen kaikkineen. Aurora on kantanut salaisuutta jälki-istunnosta pitkään ja paljastaa sen hyvin huonolla hetkellä, samalla kun ehdottaa seksiä Einolle tämän ollessa murheen murtamana huonoista uutisista. Hän ajattelee, että sekstailu toisi paremman mielen murtuneelle poikaystävälleen, mutta Eino loukkaantuu Auroran ehdotuksesta. Onneksi asiat voidaan sopia eikä kaiken tarvitse kaatua yhteen erehdykseen.

Mä otin mun tavarat ja lähdin huoneesta.

Mun posket oli kokonaan kyynelissä.

Mä pyyhin kyyneliä pois,

mutta ei ne loppuneet. (Aurora: s. 117)

Minusta Auroran ja Einon tarina on hyvin uskottavan oloinen ja suloinen, haparoiva ensirakkaustarina. Juuri tuollaista se on: kaikki on kauhean hyvin, mutta sitten jokin väärinymmärrys voi saada aikaan valtavat mittasuhteet. Kirjassa käsitellään myös koskettavalla tavalla Auroran surua, kun hän kokee pettymyksen toisensa jälkeen äitinsä kanssa. Äitinsä takia hän rikkoi ja sotki tyttöjen vessankin. Einon pettymys kirjan lopussa liittyy ihan erityyppiseen asiaan, mutta on hänelle ihan yhtä musertava. Kun pitkäaikaiset ja kunnianhimoiset haaveet kaatuvat, pettymys on suuri. Ja kun itselle rakas ihminen käyttäytyy siinä tilanteessa tökerösti, se voi olla liikaa.

"Mä en halua,

että susta tuntuu pahalta.

Meidän juttu ei saa tuntua pahalta", se sanoi. (Eino: s. 118)

Ainoa asia mikä minua hiukan harmittaa, että realistisissa selkokirjoissa tuppaa olemaan aina päähenkilöinä huonoista olosuhteista tulevia nuoria (tai sellaisia, joilla muuten menee jotenkin huonosti), kuten tässä alkoholistiäidin lapsi Aurora. Onhan tässäkin sitten vastapainona ihan tavallisesta perheestä tuleva Eino, mutta silti. Tokihan nuoret ymmärtääkseni tykkäävät lukea traagisista hahmoista, mutta toisaalta kaikki heikostilukevat eivät välttämättä pysty samaistumaan tällaiseen hahmoon. Seuraavaksi toivoisinkin sellaista kepeää, kuplivaa romanttista selkokirjaa, jossa nuorilla menisi kotioloissa jokseenkin mukavasti. Tiedän, ei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta sellaisiakin kirjoja ja henkilöhahmoja tarvitaan nuorille, jotka eivät halua lukea ikävistä perhesuuhteista tai mielenterveysongelmista.

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lastenkirjahylly

Unien sirkus: Johanna Förster

 Unien sirkus: Johanna Förster. S&S 2024

Kansi: Sami Saramäki

"Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.

Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.

Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.

Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista." (S&S)

Oma arvio:

Odotukseni olivat todella korkealla, kun näin tämän Johanna Försterin esikoisteoksen esittelyn kustantajan luettelossa. Sirkus aiheena on todella kiintoista, ja kuvauksesta saattoi muutenkin päätellä, että kirjassa kellutaan unen, satumaailman ja monenlaisten muidenkin teemojen ympärillä. Sami Saramäki on onnistunut loihtimaan kirjalle unenomaisen, mutta yhtä aikaa dystopishenkisen kannen.

Dystopiaksi minä tämän kirjan määrittelisin (kuten Risingshadow), ripauksella maagisrealistisuutta. Tai fantasiaa. Mutta määritteleminen on hyvin hankalaa tämänkaltaisessa, hyvin monikerroksisessa genrehybridikirjassa, eikä kovin tarkoituksenomaistakaan. Meidän kirjaston OUTI-tietokannassa tätä ei ole genretetty ollenkaan. Pikaisella katsauksella ainoastaan Helmet-kirjastoilla tämä on laitettu fantasia-genreen.

Juuli luulee nähneensä näkyjä, kun punaturkkinen otus vilahtaa hänen ohitseen viemäriaukosta sisään Valvoja perässään. Juuli on menossa töihin enonsa ja huoltajansa omistamaan viini- ja  juustopuotiin, joka on pieni jäänne ylellisyydestä tiukkavalvonteisessa tulevaisuuden maailmassa, jossa pelätyt Valvojat tarkkailevat ihmisten toimia kaduilla ja kaikkialla. Uhkaavasti käyttäytyvän Ministeri Kantolan asiointi puodissa saa Juulin olemaan loppupäivän varuillaan.

Minä tiedän sen ketun, Juuli tajusi, ja sävähdys kulki koko kehon läpi. Minä olen tuntenut hänet joskus, kauan sitten, ja hänet minä näin kadulla, kun hän syöksyi viemäriin. (s. 23)

Juuli alkaa nähdä unia kadulla näkemänsä ketun, Eduardo Hopean sirkuksesta, jossa kissamakit, seeprat, hilleri ja kummallinen raputyttö esiintyvät yleisölleen. Kettu vaikuttaa kumman tutulta. Toistuvat unet tai unenomaiset muistot hämmentävät Juulia, joka on asunut enonsa Kaunon, tämän vaimon Ullan sekä serkkunsa Linnean kanssa siitä asti, kun menetti oman perheensä. Tähän liittyy Juulin kipeimmät ja karmeimmat muistot, jotka hänelle ja lukijalle alkavat avautua pala palalta, uni unelta, muistikuva muistikuvalta. Miksi juuri sirkus toistuu Juulin unissa? 

Ajatusvirhe, väärä polku, portti kiinni ja heti! Äitiä ei ajatella! Kurkkua kuristi ja huone tuntui hajoavan. Äitiä ei ole. Kenen syy. (s. 97)

Kirjan totalitäärisessä maailmassa ei katsota hyvällä taidetta ja kulttuuria. Siksi esimerkiksi katu- ja performanssitaiteilijat ovat todellisia kapinallisia, jotka Valvojien pelosta huolimatta uskaltavat tuoda esitystensä iloa ihmisille pimeillä kujilla. Yhteen tällaisista porukoista Juuli törmää. Ensin hän huomaa viulua soittavan Niko-pojan vihreine hiuksineen, ja kun hän viimein uskaltautuu tämän kanssa juttusille, hän tutustuu myös Nikon ystävään Iidaan ja Nini-siskoon. Juuli alkaa viettää aikaansa  kolmikon boheemissa Vallilan asunnossa, enoltaan salassa tietenkin. Juuli on tottunut olemaan hiljainen ja huomaamaton, omissa oloissaan viihtyvä ja yksin suruaan kantava, mutta Niko ja muut huomaavat hänet. Varsinkin Nikon huomiota hän janoaa.

"Maailma olisi parempi paikka, olisi taas vapautta, ja taidetta saisivat tehdä kaikki, jotka haluavat, eikä olisi vesisotia, eikä pakolaisia. Me oltaisiin elävä muisto siltä ajalta, kun niin moni asia oli kielletty. Kaikkien niiden ihmisten muisto, jotka katosivat." (s. 317)

Taidemaailman valvonta ETU-maissa, eli EU:n jälkeen perustetun Euroopan Turvaunionin maissa eskaloituu koko ajan pahemmaksi, jonka seurauksena Nikon ja Iidan on paettava Berliiniin. Nikoon kovasti ihastunut Juuli on suruissaan, ja kun Ministeri on käynyt yhä uudelleen kysymässä juustokaupassa hänen peräänsä, pian hän huomaakin olevansa matkalla Saksaan yhdessä Ninin kanssa. Tästä alkaa monen moinen seikkailu, jossa Juulin Ninin ystävyys punnitaan, Juuli törmää menneisyyden ihmisiin ja saa tietää lisää karmeista muistoistaan. Hän leijuu todellisuuden, muistojen ja sirkusunien välimaastossa. Heidän on löydettävä Niko ja Iida, jotka tuntuvat kadonneen.

Kirjan juonessa ja kerroksissa olisi niin paljon selostettavaa, että tästä postauksesta voisi tulla romaanin mittainen. En siis spoilaa tämän enempää. 

Pidin kovasti kirjan ensimmäisestä alkupuolesta, ajasta jolloin Juuli tutustui nuoriin katutaiteilijoihin, mutta jossakin vaiheessa puolenvälin jälkeen saatoin tuntea pitkästymisen tunteita ja lukeminen hetkittäin takkusi. Kirja on yli 400-sivuinen ja myös vinkkausnäkökulmasta hyvin hankala. Sen monet tasot voivat avautua  kokeneelle nuorelle lukijallekin, ja aikuiselle toki vielä paremmin, mutta yläkoulun vinkkauspakettiini tätä tuskin otan. Välillä kerronnassa jäädään ehkä liikaa vellomaan suruun ja muistoihin, varsinkin puolivälin jälkeen, kun Juuli jää hetkeksi asumaan Surunkantajien luo. Ymmärrän toki tämän juonenkäänteen merkityksen, mutta se ei ollut minun lempikohtiani kirjassa, ja olisin voinut vallan hyvin elää ilmankin tätä. Minä hiukan myös petyin siinä, miten Juulin ja Nikon lämpenevät välit jotenkin unohtuivat kirjan tapahtumien saatossa. 

Surunkantajien luona ei tarvinnut puhua. Sai itkeä tai vain istua ja katsoa sisäänsä ja ulos, menneisyyteen ja nykyisyyteen. Suru ja sen jakaminen eivät tarvinneet sanoja. Surulla oli erilainen ääni, se soi sanojen takana ja alla. (s. 264)

Eniten pidin Juulin sirkusmuistoista ja sadunomaisista Eduardo Hopean sirkukseen liittyvistä unista. Loppua kohti tihenevät juonenkäänteet, jossa todellisuus ja unet sekoittuvat tosissaan toisiinsa, alkoivat temmata minua taas hyvin mukaansa. Hyvin nappasin myös kirjan sanoman siitä, miten ihmissielut näivettyisivät ilman taidetta ja kulttuuria. Millaista olisikaan maailmassa, jossa kiellettäisiin esimerkiksi musiikki, tanssiminen ja kuvataide?

Unien sirkus on kirja surusta, tukahdetuista tunteista ja muistoista ja taiteen merkityksestä. Toki myös ystävyydestä ja  nähdyksi tulemisen tarpeesta. Näinkin moniulotteinen ja syvällinen nuortenkirja saattaa olla hyvinkin ensi vuoden kirjallisuuspalkintoehdokkaana, veikkaisin. Harmi vain, että tämä on nuorille vinkattavaksi vähän liian hankala.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Väki-trilogia: Elina Rouhiainen

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

Zeno: Dess Terentjeva

 Zeno: Dess Terentjeva. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen

" 'Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?'

Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.

Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?" (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Dess Terentjevan säeromaaneistä kolmannessa tapahtumat sijoittuvat etelä-karjalalaiseen pikkupaikkakuntaan Joutsenoon, josta myös paikkakunnan lempinimi Zeno on antanut kirjalle nimensä. Säeromaanin lukujen välissä on hauskoja knoppitietoja tai muita lausahduksia joutsenista tai Joutseno-paikkakunnasta, joka on nykyisen kuntaliitoksen myötä osa Lappeenrannan kaupunkia.

Nellaa hävettää, sillä hänen avoimesti biseksuaali isosiskonsa Miisa liehuu sateenkaarilippunsa kanssa koulun pihassa. Koulussa sipistään ja supistaan Nellan aktivisti-isosiskosta, mutta Nella haluaisi olla puhumatta koko aiheesta. Hän haluaisi vain olla söpön Eetun kanssa. Miksi Nella on sitten niin vaivautunut? Koska hänellä itselläänkin olisi jotakin kerrottavaa. Hän nimittäin on itsekin bi, eikä tiedä, kannattaisiko hänen kertoa asiasta Eetulle. Tai Miisalle. 

Nellasta bi-lippu on kauniin värinen

Violetti ja pinkki eivät kuitenkaan sovi Nellalle,

hän tykkää enemmän maanläheisistä sävyistä (s. 32)

Nella uskoo, että Eetuun voi luottaa, sillä tämä ei yleensä lähde mukaan muiden poikien, kuten Matiaksen, tapaan yleiseen nälvimiseen ja suunsoittoon. Niinpä Nella rohkaisee mielensä ja kertoo. Eetu ottaa asian aika hyvin, tai niin Nella kuvittelee. Kun hän kertoo Miisalle saman, isosisko tulistuu, sillä hänen mielestään Eetun suhtautuminen ei todellakaan ole okei. Hän on huolissaan, että pikkusisko saa siipeensä. Nellaa suututtaa - onko Miisan aina pakko olla tuollainen.

"Mie en jaksa siun aktivismia koko ajan!!!!!" (s. 51)

Nella saa huomata, että ei ehkä ollutkaan niin hyvä idea luottaa Eetuun. Koulussa kaikki ovat niin ahdasmielisiä, että Setasta koululla vieraillut mies saa pelkkää kettuilua osakseen. Toisaalta, hän ei välitä siitä pätkääkään. Nellaan kuitenkin sattuu Eetun lavertelu hänen biseksuaalisuudestaan ja Matiaksen ja muiden ilkeily, joka paisuu  kiusaamiseksi. Nella yrittää olla kiva koulun uudelle oppilaalle, Akselille, jota muut kiusaavat erikoisen tyylin takia, mutta saa tältäkin vain haistatteluja osakseen. Iskä juo hiukkasen liikaa, se on tehnyt sitä äidin kuoleman jälkeen. Onneksi Nellalla on isosisko tukenaan.

"Mie haluisin että

elämä ois vaan yksinkertaista" (s. 69) 

Zeno jatkaa Terentjevan sateenkaarevien säeromaanien sarjaa, jossa tällä kertaa on aiheena harvinaisemmin nuortenkirjoissa esille tuleva biseksuaalisuus. Tosin tässä  ei pohdinnan aiheena ole sinänsä biseksuaalisuuteen liittyvät identiteettiongelmat, vaan lähinnä se, onko pakko olla aktivisti, jos on sateenkaariväkeä. Isosisko Miisa on vastakohta syrjäänvetäytyvämmälle pikkusiskolleen Nellalle, joka ei haluaisi taistella vähemmistöjen puolesta vaan olla vaan rauhassa oma itsensä. Kaikki eivät halua marssia Pride-kulkueessa ja liehutella sateenkaarilippua. Sisarukset löytävät onneksi pienten vastoinkäymisten jälkeen yhteisen sävelen, jolloin molemmat voivat olla omia itsejään.

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

Minä en saanut hirveästi tarttumapintaa kirjan henkilöihin ja teemoihin. Tärkeä, puhutteleva aihe ja kaunista kielellä leikittelyä, kuten kaikissa kirjailijan säeromaaneissa on ollut, mutta minun sydämeni ei nyt sykähdellyt niin vimmaisesti tälle säeromaanille, kuin olisin halunnut sen sykähtelevän.

Arvosanaksi annan tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta

Samantyylistä luettavaa: 

Freestyle: Dess Terentjeva

Muualla:

Paikallislehti Joutseno

Siniset helmet

Ihmisenhaltija-sarja : Satu Leisko

 Ihmisenhaltija: Satu Leisko. Avain 2023 (Ihmisenhaltija #1)

Kansi: Laura Noponen

"Tuuli asuu pienellä Kuustenkylän paikkakunnalla arvaamattoman isänsä kanssa. Kyläläisten elämää varjostaa pelko, sillä eräs asukas on äskettäin löydetty metsästä surmattuna. Kuolemasta epäillään kylän liepeillä liikkuvaa susilaumaa. Kun Kuustenkylälle muuttaa salaperäinen uusi tyttö Maria, Tuuli saa yllätyksekseen hänestä ystävän. Myös Tuulin ihastus Ossi alkaa odottamatta vastata hänen tunteisiinsa.

Pian Tuuli saa selville, että ihmisten kanssa rinnakkain elää salaisia olentoja, kuten eläimiksi muuntautuvia ihmiseläimiä ja ihmisten väkeä syöviä nälkäisiä. Samaan aikaan pahantahtoinen olento seuraa Tuulia metsissä, eikä uhka hellitä kotonakaan. Mikä on todellinen vaara ja miten se pysäytetään? 

Ihmisenhaltija on nykypäivään sijoittuva tummasävyinen young adult -romaani, jonka hahmoihin ja tarinaan ovat vaikuttaneet suomalaisen mytologian olennot." (Avain)

Oma arvio:

Olen tutustunut aiemmin Satu Leiskon selkokielisiin nuortenkirjoihin. Ihmisenhaltija on hänen ensimmäinen yleiskielinen kirjansa. Pidän kovasti kirjan uhkaavan utuisesta kansikuvasta, joka saattaa houkutella vähän vanhempiakin tarttumaan kirjaan.

Kirjan synkkä ja pahaenteinen tunnelma  huokuu heti ensi sivuilta saakka. Siinä on jotakin samaa kuin Meyerin Twilightin ja Rouhiaisen Susiraja-sarjan kirjoissa: syrjäinen asumus metsän keskellä, talven pimeys ja sinisyys, päähenkilö-Tuulin ulkopuolisuuden tunne. Heti kirjan alussa Tuuli tapaa matkallaan Kuustenkylän lukioon komean ja suositun Ossi-pojan, joka tytön hämmästykseksi huomaakin tämän. Ossissa on kuitenkin jotain tosi erikoista, jota Tuuli ei aluksi osaa selittää. Myöhemmin selviää kyllä, mitä.

Samoihin aikoihin kouluun tulee ulkomailta muuttanut uusi tyttö. Maria ystävystyy Tuulin kanssa, mutta tekee heti selväksi, ettei pidä siitä, että Tuuli on tekemisissä Ossin kanssa. Tuuli on varma, että näillä kahdella on yhteinen menneisyys. Kumpikaan ei kuitenkaan puhu alkuun, mikä mättää, kunnes Tuulille alkaa selvitä, etteivät Maria ja Ossi ole kumpikaan ihan tavallisia ihmisiä. 

Tuntui kuitenkin mahdottomalta tunnistaa, mikä oli oikea hetki. Milloin asiat olivat riittävän pahasti? Miten selittää tuntemattomille ihmisille vaara, jota ei voinut nähdä tai koskettaa, mutta joka ympäröi kaiken, oli kaikessa? (s. 149)

Tuulin kotona ei ole asiat hyvin. Alkoholisti-isä on arvaamaton, ja Tuuli on oppinut haistelemaan jo eteisessä, millä mielellä isä on, onko hänellä ryyppykavereita kotonaan ja hipsiikö hän vain hiljaa huoneeseen. Isä on ollut apeana hyvän ystävänsä Pekan kuoltua, ja Tuulia vaivaa Pekan kuolemaan liittyvät asiat. Raatelivatko susilaumat tosissaan Pekan kappaleiksi, niin kuin väitetään? Pikku hiljaa alkaa selvitä, etteivät Tuulin muistot isän kaverista ole kovinkaan kivoja. Kirjaan hiipii sivu sivulta yhä surullisempia ja rankempia asioita.

Tuuli saa voimaa syvenevästä suhteestaan Ossiin, jonka myötä hänen statuksensa lukiossakin paranee. Ystävyys Marian kanssa on myös tärkeää, vaikka hän joutuu tasapainottelemaan toisiinsa yhä ynseästi suhtautuvien Ossin ja Marian välillä. Lopussa kuitenkin eri olentolajien edustajat joutuvat tekemään yhteistyötä, sillä vaarassa oleva Tuuli on heille molemmille tärkeä. Pian Tuuli täyttäisi 18 ja voisi muuttaa pois isänsä luota. Isä tosin lopettaa erään ylilyöntinsä jälkeen juomisen ja alkaa käyttäytyä kuin kunnon isä konsanaan. Voiko Tuuli luottaa siihen, että isä on muuttunut parempaan päin? 

Tuulia seuraa outo, virnuileva nainen, jota kukaan muu ei tunnu huomaavan. Hän löytää itsestään myös hämmästyttäviä, orastavia kykyjä muuttaa muotoaan niin halutessaan. Kuka on tuo pelottava nainen, mitä se haluaa Tuulista ja mitä Tuulin kyvyt tarkoittavat? 

Oletko koskaan halunnut olla joku tai jokin muu? Halunnut sitä niin kovasti, että olet alkanut ajatella ja tuntea kuin se? (s. 200)

Kuten alussa kirjoitin, Ihmisenhaltijassa on paljon samoja elementtejä kuin muissa menneiden vuosien urbaanifantasian kirjoissa, mainitakseni Twilightin ja Susirajan lisäksi Stiefvaterin Väristys-trilogia. Perinteisten vampyyri- ja ihmissusihahmojen sijaan kirjassa esitellään suomalaiseen mytologiaan perustuvat nälkäiset, jotka elävät ihmisistä ottamallaan väellä, ihmisenhaltijat ja ihmiseläimet.

-Nälkäiset syntyy tavallaan kaksi kertaa. Ensin me synnytään ihmiseksi ja eletään ihmisenä, kunnes tapahtuu jokin meille merkittävä asia. Se aiheuttaa syntymisen, tai muutoksen, nälkäiseksi. Sen jälkeen me aletaan tarvita väkeä ja nälkäisen voimat aktivoituu.--- (s. 219)

Harmikseni kirjan alussa huokunut tunnelma kuitenkin rikkoutuu alkumetrien jälkeen eikä kirja täytäkään täysin alkuodotuksiani. Parhaimmillaan Leiskon kirjoitustyyli on tosi mukavaa ja kaunista luettavaa, mutta välillä ihmisten välisissä dialogeissa on kömpelyyttä eikä Ossin ja Tuulin romanssi aiheuta kovinkaan suuria perhoslaumoja vatsassani.  Juonessa on joitakin aukkoja, jotka jäävät selvittämättöminä kummittelemaan, mutta jospa jatko-osissa asioihin saadaan selvyys. 

Tuulin kokemukset isän luona ovat melko rankkoja ja kodin ilmapiiri ahdistavan painostava, ja vielä kun lisätään tapaus Pekka, jonkinlainen sisältövaroitus voisi jopa olla paikallaan. 

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Lukutoukan luetut sivut

 Varjotarha: Satu Leisko. Avain 2024 (Ihmisenhaltija #2)

Kansi: Laura Noponen

"18-vuotias Tuuli on lähtenyt kotoaan, pieneltä Kuustenkylältä dramaattisten tapahtumien jälkeen, jotta saisi uuden alun. Menneisyys varjostaa Tuulin yrityksiä elää tavallista elämää, ja yliluonnollinen piirittää häntä. Tuulin ystävätkään eivät ole aivan sitä, miltä näyttävät.

Tuulin ihastuksen, vaaraa tihkuvan Ossianin ja muun Kuustenkylälle jääneen joukon elämään Tuuli on jättänyt jäljet, joita kukaan heistä ei voi unohtaa. Ossian yrittää seurata sydäntään, mutta sen kuunteleminen osoittautuu hankalaksi. Vapaus voi löytyä odottamattomista paikoista, myös Ossianin omasta menneisyydestä." (Avain)

Oma arvio:

Viime vuonna ilmestynyt Ihmisenhaltija toi tuulahduksia perinteikkäästä nuorten aikuisten urbaanifantasiasta, jonka buumi on viime vuosina jo alkanut laantua sitten 2000-luvun alun, jolloin Twilightit julkaistiin ja joka poiki samantyylisiä paranormaalin romantiikan ilmentymiä.

Ihmisenhaltijassa tummia sävyjä mukaan toivat reaalimaailman kauhut, kuten Tuulin juopotteleva ja väkivaltainen isä ja tämän lääppivät juopottelukaverinsa, joista Pekka-niminen koki lopulta karmean kohtalon. Ensimmäisen osan lopussa Tuulille selviää, kuka surmasi Pekan, sillä hän löytää viimeinkin otuksen, ihmisenhaltijan itsestään. Tuuli on siis muodonmuuttaja. Hänen on nyt opittava hallitsemaan ihmisenhaltijaa itsessään, ettei moisia "vahinkosurmia" pääse enää jatkossa tapahtumaan.

Sisälläni ihmisenhaltija vaati: Käytä kykyjäsi! Et voi tietää, mitä on tulossa!

Ihmisenhaltija oli hereillä yhä useammin ja varasti minulta pieniä asioita: Se puristi käteni nyrkkeihin ennen kuin ehdin estää, niin nopeasti, ettei kukaan huomannut. Se jatkasiai ja ottaisi minulta aina vain jotakin isompaa, kunnes myöntyisin sen vaatimuksiin. (s. 31)

Tuuli on viimeinkin täyttänyt 18 ja hän on päässyt pakenemaan väkivaltaista, alkoholiongelmaista isäänsä Helsinkiin. Tätinsä luo hän ei voi kuitenkaan mennä, sillä viimeksikin tämä petti hänet ja ilmoitti isälle tyttärensä olinpaikana. Tuulin on siis oltava tarkkana, ettei paljasta osoitettaan kenellekään, ei edes tädilleen. Hän saa onnekseen töitä huvipuistosta, ja tutustuu siellä heti mukaviin tyyppeihin. Anton tuntuu olevan ihastunut Tuuliin, vaikka Tuuli ei alkuun tahdo tätä uskoa. Nada vaikuttaa yhtä salaperäiseltä kuin Tuulikin, joten hänestä hän saa luottoystävän. Nadassa tuntuu olevan jotain tosi erikoista.

Tuulilla on toki ikävä Ossiania, jonka hän jätti Kuustenkylälle paetessaan isäänsä. Hän uskoo kuitenkin, että Ossi ymmärtää häntä. Ossian ei voi kuitenkaan jättää asiaa sikseen, ja lähtee Helsinkiin etsimään Tuulia. Nälkäisiin kuuluva Ossi meinaa joutua heti hankaluuksiin juotuaan väkeä väärästä henkilöstä. Hän huomaa myös, että Tuulin perässä on ikäviä tyyppejä. Ja kuka on tuo huvipuiston poika, joka selvästi yrittää iskeä Tuulia. 

- Sä jätit mulle jonkin helvetin kirjeen. Et voinut edes kasvokkain kertoa, että jätät mut! (s. 134)

Varjotarha jatkaa hyvin tummissa tunnelmissa, jossa vuorottelevat Tuulin kamppailut muodonmuutosharjoitusten parissa ja  pelottavat muistot menneisyydestä sekä niistä eheytyminen, toisaalta Ossin kipuilut siitä, miksei Tuuli ota häntä innostuneemmin vastaan. Miksi hän jätti tälle vain kirjeen ja lähti noin vain? Miksi hän treffailee Antonia? Miksi Tuuli ei ole varovaisempi eikä usko Ossianin varoituksia vaarasta? Tuulin kämpille pölähtää Ossin harmiksi vielä Mikaela, Marian ihmissusi-kumppani, joka pyytää Tuulilta apua Marian löytämiseksi. Ossi ei halua Tuulin lähtevän millekään etsintäretkille vaan huolehtivan vain omasta turvallisuudestaan. Tuuli tuntee olevansa Ossin talutusnuorassa ja alkaa toimia tämän selän takana. 

- En tiedä, mitä se näkee sussa, mutta voisitko edes kerran kohdella sitä reilusti. (s. 192)

En saanut oikein  kunnolla otetta tästä kirjasta. Tuulin ja Ossin välit menivät melkoiseksi vatvomiseksi ja ehkä hiukan tekemällä tehdyn konfliktinhakuiseksi. Laimeat konfliktit eivät oikein johtaneet mihinkään, vaan sama vatvominen jatkui. Ossin alun stalkkailut muistuttivat hiukan liikaa vampyyri-Edwardin tyyliä Twilight-saagan kirjoissa. Antonin sivuhahmon tarkoitusperät jäivät minulle hämärän peittoon. Muutenkin synkkäsävyinen tunnelma istui ehkä hiukan paremmin Kuustenkylän korpiin, mutta pääkaupunkiseudulle istutettuna ei toiminutkaan niin hyvin. Loppua kohti, juonen tiivistyessä lukukokemukseni parani hiukan. Oletettavasti sarjaan on tulossa vielä jatkoa, sillä monikin asia jäi vielä auki.

Mikään paha ei voinut olla niin suuri, että se rikkoisi meidät. (s. 314)

Annan arvosanaksi tälle 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Elina Rouhiainen: Susiraja

Stephenie Meyer: Twilight

Maggie Stiefvater: Väristys